Datasets:

NCube

/

europa

like 3

Follow

Neural Network Nomads (We are GLOSS) 4

62005TJ0028

sl

Dejansko stanje Družba Cema je 17. aprila 1998 na Uradu za usklajevanje na notranjem trgu (znamke in modeli) (UUNT) vložila prijavo znamke Skupnosti na podlagi Uredbe Sveta (ES) št. 40/94 z dne 20. decembra 1993 o znamki Skupnosti ( UL 1994, L 11, str. 1 ), kot je bila spremenjena. Prijavljena figurativna barvna znamka je taka: Proizvod, za katerega je bila zahtevana registracija, sodi v razred 29 Nicejskega aranžmaja o mednarodni klasifikaciji proizvodov in storitev zaradi registracije znamk z dne 15. junija 1957, kot je bil revidiran in spremenjen, in ustreza naslednjemu opisu: „margarina“. Prijava znamke je bila 11. januarja 1999 objavljena v Biltenu znamk Skupnosti . Intervenient, Puleva SA (ki je postal Ebro Puleva, SA), je 12. aprila 1999 na podlagi člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94 vložil ugovor zoper registracijo prijavljene znamke. Razlog v utemeljitvi ugovora je bil verjetnost zmede med prijavljeno znamko in prejšnjo nacionalno besedno znamko intervenienta PULEVA-OMEGA 3, registrirano v Španiji 22. marca 1999 pod številko 2140889 za proizvode iz razreda 29 Nicejskega aranžmaja, ki ustrezajo naslednjemu opisu: „Meso, ribe, perutnina in divjačina, mesni ekstrakti; konzervirana, sušena in kuhana sadje in zelenjava; želeji, marmelade, kompoti, jajca; jedilno olje in maščoba; jedi, pripravljene na osnovi mesa, rib ali zelenjave, ter posebej mleko in mlečni izdelki“. Intervenient in družba Cema sta 7. februarja in 10. maja 2000 predložila dodatna stališča. Oddelek za ugovore je z odločbo z dne 24. novembra 2000 sprejel ugovor, ker so si bili zadevni proizvodi in znaki podobni in ker je zato obstajala verjetnost zmede v španski javnosti. Družba Cema je 26. januarja 2001 vložila pritožbo zoper odločbo oddelka za ugovore. Intervenient je 6. aprila 2001 pred odborom za pritožbe predstavil stališča. Družba Cema je 28. avgusta 2002 odstopila prijavo za znamko Skupnosti družbi Primalliance, SAS. Družba Primalliance je 30. avgusta 2004 odstopila prijavo za znamko Skupnosti tožeči stranki, družbi Ekabe International, SCA. Četrti odbor za pritožbe UUNT je z odločbo z dne 6. oktobra 2004 (v nadaljevanju: izpodbijana odločba) zavrnil pritožbo in potrdil odločbo oddelka za ugovore, ker so si bili zadevni proizvodi podobni ali enaki in ker je obstajala določena stopnja podobnosti med znaki. Odbor za pritožbe je glede primerjave proizvodov v točki 11 izpodbijane odločbe pojasnil, da je bil proizvod, na katerega se nanaša prijavljena znamka, in sicer margarina, zelo podoben ali enak proizvodom, ki jih zajema prejšnja znamka, in sicer so to jedilno olje, maščobe in mlečni izdelki. Odbor za pritožbe je glede primerjave med znaki v točki 14 izpodbijane odločbe menil, da ima element „omega 3“ običajen razlikovalni učinek glede proizvodov, ki jih zajema prijavljena znamka, in da ga je bilo zato treba upoštevati pri primerjavi nasprotujočih si znamk. Odbor za pritožbe je pojasnil, da povprečni španski potrošnik ob zahtevi za registracijo prijavljene znamke tega elementa ni zaznal kot opisnega v zvezi z bistvenimi značilnostmi zadevnih proizvodov, ker naj bi bilo malo verjetno, da bi povprečen španski potrošnik povezal element „omega 3“ z večkrat nenasičenimi maščobnimi kislinami, katerih prehranska vrednost preprečuje bolezni srca in ožilja. Glede povzetkov različnih internetnih strani, ki jih je predložila tožeča stranka in ki se sklicujejo na element „omega 3“, je odbor za pritožbe pojasnil, da skrben preizkus ni potrdil trditev tožeče stranke, da je element „omega 3“ del jezikovne rabe in da je velik del španske javnosti poznal njegove medicinske ali prehranske lastnosti. Odbor za pritožbe je glede vidne ravni v točkah 15 in 16 izpodbijane odločbe navedel, da je element „omega 3“ prevladujoči element prijavljene znamke, medtem ko je figurativni element nedvomno manj pomemben in zelo malo prispeva k razlikovalnemu učinku prijavljene znamke. Niti beseda „puleva“ v prejšnji znamki niti figurativni elementi prijavljene znamke naj potrošnikom ne bi omogočali ugotoviti zadostne razlike med nasprotujočimi si znaki. Odbor za pritožbe je glede fonetične ravni v točki 17 izpodbijane odločbe navedel, da sta si bili nasprotujoči si znamki podobni, ker sta imeli skupni element „omega 3“, vendar sta se zaradi elementa „puleva“ v prejšnji znamki razlikovali glede dolžine in ritma. Odbor za pritožbe je glede pojmovne ravni v točki 18 izpodbijane odločbe pojasnil, da povprečen potrošnik ni bil sposoben ugotoviti pojmovne zveze med besednim elementom „omega 3“ in vrsto večkrat nenasičenih maščobnih kislin z istim imenom, ki so znane po medicinskih lastnostih, in da naj bi bil sposoben kvečjemu opredeliti besedo „omega“ kot zadnjo črko grške abecede. Glede elementa „puleva“ prejšnje znamke je odbor za pritožbe pojasnil, da je izmišljena beseda, ki v španščini nima nobenega pomena. Odbor za pritožbe je sklenil, da zato pri španskih potrošnikih obstaja verjetnost zmede med nasprotujočima si znamkama v smislu člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94. Predlogi strank Tožeča stranka Sodišču prve stopnje predlaga, naj: — razveljavi in spremeni izpodbijano odločbo; — UUNT naloži plačilo stroškov. UUNT Sodišču prve stopnje predlaga, naj: — zavrne tožbo; — tožeči stranki naloži plačilo stroškov; — vsaki stranki pred Sodiščem prve stopnje naloži plačilo njenih stroškov postopka, če bo tožbi ugodeno. Intervenient Sodišču prve stopnje predlaga, naj: — zavrne tožbo; — tožeči stranki naloži plačilo stroškov. Pravno stanje Tožeča stranka v utemeljitev tožbe navaja le en tožbeni razlog, in sicer kršitev člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94. Trditve strank Tožeča stranka meni, da med nasprotujočima si znamkama ni verjetnosti zmede, ker naj bi si španski potrošnik od dveh znakov zapomnil le besedo „puleva“ v prejšnji znamki in grafično predstavitev ter posebne barve, povezane z elementom „omega 3“ v prijavljeni znamki Prvič, tožeča stranka trdi, da je element „omega 3“ opisen in običajen za označevanje živil, katerih kemijski sestavni del je ta vrsta večkrat nenasičene maščobne kisline. Tožeča stranka v utemeljitev te trditve predlaga dokumente v zvezi z obstojem živil na španskem trgu, katerih napis vsebuje element „omega 3“, in v zvezi z obstojem znamk, vpisanih v Španiji, ki vsebujejo ta element. Poleg tega naj bi iz člankov v časopisih, ki se prodajajo na ozemlju Španije, in povzetkov internetnih strani, ki jih je tožeča stranka priložila k svoji tožbi, izhajalo, da povprečni španski potrošnik dobro pozna koristne lastnosti večkrat nenasičenih maščobnih kislin vrste omega 3 in tega elementa nikakor ne upošteva kot razlikovalnega znaka. Opisno ali običajno naravo elementa „omega 3“ za živila v španski javnosti naj bi poleg tega priznala Oficina Española de Patentes y Marcas (španski urad za patente in znamke) in v pritožbenem postopku potrdilo Tribunales Superiores de Justicia (višje sodišče) v okviru zadev v zvezi s podobnimi ugovori. Tožeča stranka zato meni, da je napačna trditev, da je element „omega 3“ prevladujoč pri obeh nasprotujočih si znamkah. Sklepanje odbora za pritožbe naj bi bilo poleg tega protislovno, ker naj bi za utemeljitev pojmovne podobnosti med nasprotujočima si znamkama menilo, da je španski potrošnik dovolj poznal element „omega 3“. Drugič, tožeča stranka meni, da je sam element „puleva“ neobičajen in ima razlikovalni učinek pri prejšnji znamki. Dejstvo, da je ta element firma imetnika prejšnje znamke, naj ne bi pomenilo, da je ta beseda postranski element te znamke. Tožeča stranka meni, da če bi bil element „puleva“ v španski javnosti splošno znan, bi bila v tem primeru prejšnja znamka dobro poznana in bi pritegnila pozornost javnosti, če pa element „puleva“ ne bi bil posebej poznan, bi se v tem primeru moral šteti za posebnega in zato za razlikovalnega za zadevne proizvode. Po mnenju tožeče stranke služi beseda „puleva“ ravno temu, da se zagotovi poreklo proizvodov, in zato omogoča potrošnikom, da razlikujejo proizvode intervenienta od proizvodov njegovih konkurentov. Tožeča stranka dodaja, da je beseda „puleva“, ki stoji na začetku prejšnje znamke, prevladujoč element na vidni ravni, ker jo potrošnik prebere najprej, in prevladujoč element na fonetični ravni, ker se zloga „pu“ in „va“ zelo jasno slišita. Poleg tega naj bi bila črka „p“ zelo poudarjeno izgovorjen soglasnik, ki naj bi pritegnil pozornost potrošnika. Sicer naj beseda „puleva“ ne bi imela nobenega pomena, medtem ko naj bi španski potrošnik vsaj približno vedel, da imajo večkrat nenasičene maščobne kisline vrste omega 3 koristne lastnosti glede bolezni srca in ožilja. Tretjič, tožeča stranka meni, da ima figurativni element prijavljene znamke razlikovalni učinek. Tožeča stranka opozarja, da je element „omega 3“ oblikovan tako, da je številka 3 zapisana v nadaljevanju črke „a“ besede „omega“. Prijavljena znamka naj bi bila poleg tega predstavljena v zelo živih barvah, in sicer v zeleni, rumeni, modri in rdeči barvi, ki naj bi pritegnile pozornost potrošnika. Po mnenju tožeče stranke ima figurativni element prijavljene znamke, in sicer mavrica v zeleni, rumeni in modri barvi, ki izhaja iz rdečega srca, ki stoji nad črkama „o“ in „m“ besede „omega“, prav tako razlikovalen učinek. Četrtič, tožeča stranka trdi, da bi lahko španski potrošniki neposredno primerjali med proizvodi, na katere se nanašata nasprotujoči si znamki. Po njenem mnenju ne gre za primerjavo med margarino in vsemi živili iz razreda 29, ampak le za primerjavo z mlekom in mlečnimi izdelki ter jedilnim oljem in maščobami. Španski potrošnik bi lahko neposredno primerjal na primer med vsemi mlečnimi napitki, ki so postavljeni drug poleg drugega na policah, in izbral na podlagi znamke ali cene proizvoda. Nazadnje, tožeča stranka opozarja, da bi nastala škodljiva pravna negotovost, če bi znamki, kakršna je prejšnja znamka, sestavljena iz elementa „puleva-omega 3“, priznali monopol nad elementom „omega 3“, saj bi morala obstajati možnost proste uporabe tega znaka (sodba Sodišča z dne 4. maja 1999 v združenih zadevah Windsurfing Chiemsee, C-108/97 in C-109/97, Recueil, str. I-2779 , točka 25). UUNT odgovarja, da je odbor za pritožbe, ker tožeča stranka ni pravočasno dokazala, da bi španska upoštevna javnost lahko element „omega 3“ sprejela kot opisni element, pravilno presodil, da je bil ta element pri prejšnji znamki tako razlikovalen in prevladujoč kot element „puleva“. Po mnenju UUNT vse podobnosti med nasprotujočima si znakoma vplivajo na odločitev, da sta si podobna. Ker so zadevni proizvodi enaki ali so si zelo podobni, naj bi bila v Španiji verjetnost zmede med nasprotujočima si znamkama utemeljena. Glede dokumentov, ki jih je tožeča stranka predložila pred Sodiščem prve stopnje, UUNT opozarja, da ti niso bili predloženi pred odborom za pritožbe in da so zato načeloma nedopustni. Najprej, intervenient zatrjuje, da je element „omega 3“ sam po sebi prevladujoč in ima razlikovalni učinek ter ni opisen ali običajen. Po njegovem mnenju element „omega 3“ morda pozna določena strokovna javnost, ne pozna pa ga splošna javnost in zlasti ne povprečen španski potrošnik, ki ni strokovnjak. Dalje, intervenient zatrjuje, da obstaja očitna podobnost med obema nasprotujočima si znamkama. Po njegovem mnenju je element „omega 3“ prevladujoč element pri vsaki od obeh nasprotujočih si znamk, ker si povprečni potrošnik ta besedni element tako z vidnega kot fonetičnega vidika takoj zapomni. Dejstvo, da ima prijavljena znamka figurativni element, naj ne bi bilo pomembno, ker besedni element prevladuje nad figurativnim. Intervenient poleg tega meni, da tožeča stranka omejuje primerjavo med proizvodi, na katere se nanašata nasprotujoči si znamki, le na sektor mlečnih proizvodov, jedilnega olja in maščob. Ne glede na to, da so na trgu druge znamke z elementom „omega 3“, obstaja po mnenju intervenienta velika podobnost med proizvodi, na katere se nanašata zadevna znaka. Nazadnje, intervenient opozarja, da naj bi trditve tožeče stranke povzročile absolutno zavrnitev registracije prijavljene znamke. Tako naj bi Oficina Española de Patentes zavrnila registracijo besedne znamke OMEGA 3 za proizvode iz razreda 30, ki jo je zahteval intervenient, ker je bil zadevni znak sestavljen izključno iz opisnih navedb značilnosti proizvodov. Presoja Sodišča prve stopnje Dopustnost določenih dokumentov, ki jih je predložila tožeča stranka pred Sodiščem prve stopnje Tožeča stranka je v prilogah od 4 do 21, od 24 do 27 in 33 k tožbi navedla dejstva, ki niso bila navedena pred UUNT, kot izhaja iz vpogleda v spis iz postopka pred odborom za pritožbe, poslanega Sodišču prve stopnje na podlagi člena 133(3) njegovega poslovnika. Sodišče prve stopnje ugotavlja, da so bili v postopkih pred organi UUNT predloženi le povzetki internetnih strani, ki jih je predložila tožeča stranka v prilogi 30 k tožbi. Na tem mestu je treba opozoriti, da se v skladu z ustaljeno sodno prakso tožba v smislu člena 63 Uredbe št. 40/94 na Sodišče prve stopnje vloži zaradi preizkusa zakonitosti odločb odbora za pritožbe. Vendar dejstva, na katera se stranka sklicuje pred Sodiščem prve stopnje, pa se nanje ni predhodno sklicevala pred organi UUNT, lahko vplivajo na zakonitost take odločbe le, če bi jih bil UUNT dolžan upoštevati po uradni dolžnosti. Glede tega iz člena 74(1), in fine , ki določa, da je v postopku o relativnih razlogih za zavrnitev registracije preizkus UUNT omejen na zahtevani ukrep in na dejstva, dokaze in navedbe, ki so jih podale stranke, izhaja, da UUNT ni dolžan po uradni dolžnosti upoštevati dejstev, ki jih stranke niso predložile. S takimi dejstvi zato ni mogoče izpodbijati zakonitosti odločbe odbora za pritožbe (glej v tem smislu sodbi Sodišča prve stopnje z dne 13. julija 2004 v zadevi Samar proti UUNT – Grotto (GAS STATION), T-115/03, ZOdl., str. II-2939 , točka 13, in z dne 21. aprila 2005 v zadevi PepsiCo proti UUNT – Intersnack Knabber-Gebäck (RUFFLES), T-269/02, ZOdl., str. II-1341 , točka 35). Iz tega izhaja, da je treba dokumente, ki jih je tožeča stranka predložila v prilogah od 4 do 21, od 24 do 27 in 33, izključiti, ne da bi bilo treba preizkusiti njihovo dokazno vrednost. Utemeljenost tožbenega razloga glede kršitve člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94 Besedilo člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94 določa, da se na podlagi ugovora imetnika prejšnje znamke prijavljena znamka ne registrira, če zaradi enakosti ali podobnosti s prejšnjo znamko in enakosti ali podobnosti blaga ali storitev, ki jih označujejo znamke, obstaja verjetnost zmede v javnosti na ozemlju, na katerem je varovana prejšnja znamka; verjetnost zmede zajema verjetnost povezovanja s prejšnjo znamko. Na podlagi člena 8(2)(a)(ii) Uredbe št. 40/94 je treba kot prejšnje znamke šteti znamke, registrirane v državi članici, katerih datum vložitve je pred datumom prijave znamke Skupnosti. V obravnavani zadevi je prejšnja znamka, na kateri je temeljil ugovor, varovana v Španiji. Zato je treba za ugotavljanje morebitnega obstoja verjetnosti zmede med nasprotujočima si znamkama upoštevati stališče upoštevne javnosti v Španiji. V skladu z ustaljeno sodno prakso obstaja verjetnost zmede, ko javnost lahko verjame, da zadevni proizvodi ali storitve izhajajo iz istega podjetja ali v določenem primeru iz gospodarsko povezanih podjetij. Na podlagi te sodne prakse je verjetnost zmede treba presojati celovito, po tem, kako upoštevna javnost zazna znake in zadevne proizvode ali storitve, in ob upoštevanju vseh upoštevnih dejavnikov v zadevi, predvsem medsebojne odvisnosti med podobnostjo znakov in med podobnostjo označenih proizvodov ali storitev (sodba Sodišča prve stopnje z dne 9. julija 2003 v zadevi Laboratorios RTB proti UUNT – Giorgio Beverly Hills (GIORGIO BEVERLY HILLS), T-162/01, Recueil, str. II-2821 , točke od 30 do 32 in navedena sodna praksa). Ugotoviti je treba, da tožeča stranka ne izpodbija ugotovitve odbora za pritožbe v izpodbijani odločbi glede podobnosti ali enakosti proizvodov, označenih z nasprotujočima si znakoma. Med strankami je sporno le vprašanje, ali je odbor za pritožbe pravilno ugotovil, da sta si nasprotujoča si znaka v celoti podobna. Zato je treba preučiti vprašanje podobnosti med nasprotujočima si znakoma. Iz ustaljene sodne prakse izhaja, da se sestavljena znamka lahko šteje za podobno drugi znamki, ki je enaka ali podobna enemu od sestavnih delov sestavljene znamke, le če je ta element prevladujoč v celotnem vtisu, ki ga ustvarja sestavljena znamka. Tako je, kadar ta sestavni del lahko sam prevlada v predstavi te znamke, ki jo ima v spominu upoštevna javnost, tako da so drugi sestavni deli te znamke v celotnem vtisu, ki ga ustvarja, zanemarljivi (sodbi Sodišča prve stopnje z dne 23. oktobra 2002 v zadevi Matratzen Concord proti UUNT – Hukla Germany (MATRATZEN), T-6/01, Recueil, str. II-4335 , točka 33, in z dne 4. maja 2005 v zadevi Chum proti UUNT – Star TV (STAR TV), T-359/02, ZOdl., str. II-1515 , točka 44). Tožeča stranka zatrjuje, da je odbor za pritožbe v izpodbijani odločbi napačno ugotovil, da obstaja verjetnost zmede med nasprotujočima si znamkama, ker imata obe skupen besedni element „omega 3“. V nasprotju z ugotovitvami iz izpodbijane odločbe je treba po mnenju tožeče stranke element „omega 3“ šteti kot opis značilnosti zadevnih proizvodov, zato je beseda „puleva“ prevladujoči element prejšnje znamke. Zato naj v obravnavani zadevi ne bi bilo nobene verjetnosti zmede med nasprotujočima si znamkama. Glede tega je treba poudariti, da iz sodne prakse izhaja, da je pri preizkusu celotnega vtisa, ki ga prijavljena znamka ustvari pri upoštevni javnosti, del, ki je brez razlikovalnega značaja, prevladujoči element te znamke, medtem ko so ostali figurativni in grafični elementi te znamke podredni in ne pomenijo nobenih posebnosti, recimo izmišljenih izrazov ali načina, na katerega so sestavljeni, ki bi dopuščali omenjeni znamki izpolniti njeno bistveno nalogo pri proizvodih in storitvah iz prijave za registracijo, tako da je prijavljena znamka brez slehernega razlikovalnega učinka v smislu člena 7(1)(b) Uredbe št. 40/94 in je zato treba njeno registracijo zavrniti (glej v tem smislu sodbo Sodišča z dne 15. septembra 2005 v zadevi BioID proti UUNT, C-37/03 P, ZOdl., str. I-7975 , točke od 73 do 75). Ista ugotovitev velja tudi glede prijavljene znamke, katere prevladujoči element pri celotnem vtisu proizvoda na upoštevno javnost je popolnoma opisni besedni element v smislu člena 7(1)(c) Uredbe št. 40/94, medtem ko figurativni elementi te znamke niso dovolj opazni, da bi na škodo opisnega besednega elementa pritegnili pozornost upoštevne javnosti in da bi dali zadevnemu znaku gledano v celoti razlikovalni učinek (glej v tem smislu sklepne predloge generalnega pravobranilca P. Légerja k zgoraj navedeni sodbi BioID proti UUNT, ZOdl., str. I-7979, točka 75). Poleg tega, čeprav prijavitelj znamke Skupnosti v okviru postopka z ugovorom ne bi mogel izpodbijati veljavnosti prejšnje znamke, na katero se je skliceval v ugovoru, ker je bila njena registracija v nasprotju s členom 7 Uredbe št. 40/94 (glej v tem smislu sodbo Sodišča prve stopnje z dne 30. junija 2004 v zadevi BMI Bertollo proti UUNT – Diesel (DIESELIT), T-186/02, ZOdl., str. II-1887 , točka 71), ima po drugi strani UUNT, če registracija prijavljene znamke Skupnosti ne bi bila mogoča zaradi absolutnega razloga za zavrnitev, pravico, medtem ko poteka postopek z ugovorom, ponovno odpreti postopek preizkusa, da se preveri obstoj morebitnega takega razloga (glej v tem smislu sodbo Sodišča prve stopnje z dne 9. aprila 2003 v zadevi Durferrit proti UUNT – Kolene (NU-TRIDE), T-224/01, Recueil, str. II-1589 , točka 73). Glede na te ugotovitve Sodišče prve stopnje meni, da je treba v obravnavani zadevi najprej preučiti, ali je pri celotnem vtisu, ki ga prijavljena znamka ustvari pri upoštevni javnosti, besedni element „omega 3“ prevladujoči element navedene sestavljene znamke, in to ne glede na to, ali je ta element opisen ali ne. V nasprotju s trditvami tožeče stranke je odbor za pritožbe v točki 15 izpodbijane odločbe pravilno ugotovil, da je besedni element „omega 3“, napisan z velikimi črkami zelene barve in zasenčenimi z rumeno barvo, prevladujoči element prijavljene znamke, ker bo potrošnika najprej pritegnila njegova osrednja lega v zadevni znamki. Po drugi strani je figurativni element iste znamke, in sicer zelena, rumena in modra mavrica nad elementom „omega 3“, ki izhaja iz rdečega srca in stoji nad črkama „o“ in „m“ besede „omega“, precej manjši in zato zelo malo prispeva k razlikovalnemu učinku navedene znamke. V teh okoliščinah je treba edini tožbeni razlog tožeče stranke zavrniti, ne da bi moralo Sodišče prve stopnje odločati o tem, ali je prevladujoči besedni element „omega 3“ za proizvode, na katere se nanašata nasprotujoči si znamki, glede španske javnosti opisen. Tudi če bi namreč predpostavljali, da je ta element opisen, kot trdi tožeča stranka, bi razveljavitev izpodbijane odločbe iz tega razloga nujno povzročila, da bi UUNT, ki mora ukrepati v skladu z izrekom in obrazložitvijo sodbe Sodišča prve stopnje (sodbe Sodišča prve stopnje z dne 31. januarja 2001 v zadevi Mitsubishi HiTec Paper Bielefeld proti UUNT (Giroform), T-331/99, Recueil, str. II-433 , točka 33; z dne 27. februarja 2002 v zadevi Eurocool Logistik proti UUNT (EUROCOOL), T-34/00, Recueil, str. II-683 , točka 12, in z dne 23. oktobra 2002 v zadevi Institut für Lernsysteme proti UUNT – Educational Services (ELS), T-388/00, Recueil, str. II-4301 , točka 19), ponovno odprl postopek preizkusa prijave tožeče stranke za znamko Skupnosti in jo na podlagi ugotovitev iz točk od 45 do 49 zgoraj zavrnil. Vendar tožeča stranka nima nobenega legitimnega interesa za razveljavitev odločbe, če bi bila po razveljavitvi odločbe lahko ponovno izdana le odločba, ki bi bila po vsebini enaka izpodbijani odločbi (glej v tem smislu sodbo Sodišča prve stopnje z dne 3. decembra 2003 v zadevi Audi proti UUNT (TDI), T-16/02, Recueil, str. II-5167 , točka 97 in navedena sodna praksa). Po drugi strani je odbor za pritožbe, ob predpostavki, da elementa „omega 3“ ne bi mogli šteti za opisnega, v izpodbijani odločbi pravilno ugotovil, da ob upoštevanju prevladujoče narave besednega elementa „omega 3“ v prijavljeni znamki obstaja verjetnost zmede med nasprotujočima si znamkama. Ugotoviti je treba, da tožeča stranka v tem primeru ni podala natančnih trditev, s katerimi bi izpodbila utemeljenost odločbe odbora za pritožbe. Na splošno je treba opozoriti, da sta si znamki podobni, ko za upoštevno javnost med njima obstaja vsaj delna podobnost pri enem ali več upoštevnih vidikih (zgoraj navedena sodba Matratzen, točka 30). Kot izhaja iz sodne prakse Sodišča, so upoštevni vidni, fonetični in pojmovni vidiki. Poleg tega mora presoja podobnosti med znamkama temeljiti na njunem celotnem vtisu, upoštevajoč zlasti njune razlikovalne in prevladujoče elemente (glej po analogiji sodbi Sodišča z dne 11. novembra 1997 v zadevi SABEL, C-251/95, Recueil, str. I-6191 , točka 23, in z dne 22. junija 1999 v zadevi Lloyd Schuhfabrik Meyer, C-342/97, Recueil, str. I-3819 , točka 25). Glede tega Sodišče prve stopnje meni, da je treba pri prvi analizi ugotoviti, da kadar je edini prevladujoči besedni element sestavljene znamke vidno in fonetično enak enemu od le dveh elementov prejšnje besedne znamke in kadar ta elementa, skupaj ali posebej, na pojmovni ravni nimata nobenega pomena pri upoštevni javnosti, se zadevni znamki, pojmovani vsaka zase kot celota, navadno štejeta za podobni v smislu člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94. V obravnavani zadevi je treba ugotoviti, da je element „omega 3“ na vidni in fonetični ravni drugi od dveh elementov prejšnje znamke (prvi element je „puleva“) ter edini besedni in prevladujoči element prijavljene znamke (glej točko 49 zgoraj). Če ciljna javnost elementa „omega 3“ ne upošteva kot opisnega za zadevne proizvode, bo upoštevna javnost ta element štela za izmišljenega in resnično razlikovalnega. Ker velja enako za element „puleva“, je treba ugotoviti, da ta elementa enako vplivata na upoštevno javnost, in ker v izrazu „puleva-omega 3“ stojita skupaj, ju bo ta javnost dojela kot enako prevladujoča, ne da bi element „omega 3“ izgubil svoj razlikovalni učinek. V teh okoliščinah je odbor za pritožbe pravilno ugotovil, da sta bili nasprotujoči si znamki, upoštevani vsaka zase v celoti in ob upoštevanju zlasti njune razlikovalne in prevladujoče elemente, podobni. Glede na navedeno bi upoštevna javnost lahko mislila, da živila, na katera se nanaša prijavljena znamka, lahko izhajajo iz podjetja, ki je imetnik prejšnje znamke. Posledično je stopnja podobnosti med nasprotujočima si znamkama zadostna, da se lahko šteje, da med njima obstaja verjetnost zmede. Okoliščina, na katero se sklicuje tožeča stranka, da bo lahko španski potrošnik neposredno primerjal proizvode, na katere se nanašata nasprotujoči si znamki, ne more izključiti verjetnosti zmede, ki je tako ugotovljena. Trditev, da naj bi se proizvodi tožeče stranke in intervenienta prodajali drug ob drugem, kot trdi tožeča stranka, namreč nima podlage. Nasprotno, Sodišče prve stopnje meni, da je ugotovitev iz izpodbijane odločbe odbora za pritožbe, da ima povprečni potrošnik živil le redko možnost neposredno primerjati različne znamke, pravilna. Tako potrošnik med opazovanjem živil upošteva in si zapomni prevladujoč element znaka, ki mu pri poznejšem nakupu omogoči ponovitev izkušnje. Vendar, če bo ciljna javnost naletela na proizvode, označene s prijavljeno znamko, katere prevladujoči element je enak enemu od dveh sestavnih delov prejšnje znamke, je zelo verjetno, da bo zadevnim proizvodom pripisala isto trgovsko poreklo. V teh okoliščinah je treba edini tožbeni razlog, in sicer kršitev člena 8(1)(b) Uredbe št. 40/94, zavrniti. Zato je treba tožbo zavrniti. Stroški Na podlagi člena 87(2) Poslovnika se neuspeli stranki naloži plačilo stroškov, če so bili ti priglašeni v vlogah uspelih strank. Ker sta UUNT in intervenient priglasila stroške in tožeča stranka ni uspela, se ji naloži plačilo stroškov. Iz teh razlogov je SODIŠČE PRVE STOPNJE (peti senat) razsodilo: 1. Tožba se zavrne. 2. Ekabe International SCA se naloži plačilo stroškov. Vilaras Dehousse Šváby Razglašeno na javni obravnavi v Luxembourgu, 18. oktobra 2007. Sodni tajnik E. Coulon Predsednik M. Vilaras ( *1 ) Jezik postopka: francoščina.

61984CJ0030

de

1 DAS HESSISCHE FINANZGERICHT HAT MIT BESCHLUSS VOM 16 . JANUAR 1984 , BEIM GERICHTSHOF EINGEGANGEN AM 30 . JANUAR 1984 , GEMÄSS ARTIKEL 177 EWG-VERTRAG EINE FRAGE NACH DER GÜLTIGKEIT DER ENTSCHEIDUNG 80/716 DER KOMMISSION VOM 7 . JULI 1980 ZUR VERNEINUNG DES WISSENSCHAFTLICHEN CHARAKTERS DES GERÄTS ' ' NICOLET-DATA ACQUISITION AND PROCESSING SYSTEM , MODEL NIC-1180 ' ' ( ABL . L 191 , S . 31 ) ZUR VORABENTSCHEIDUNG VORGELEGT . 2 DIESE FRAGE STELLT SICH IM RAHMEN EINES RECHTSSTREITS , DEN DIE FIRMA NICOLET INSTRUMENT , EINE DEUTSCHE TOCHTERGESELLSCHAFT EINES AMERIKANISCHEN UNTERNEHMENS , GEGEN DAS HAUPTZOLLAMT FRANKFURT AM MAIN-FLUGHAFEN ANGESTRENGT HAT . 3 AUS DEN AKTEN ERGIBT SICH , DASS DIE FIRMA NICOLET INSTRUMENT AM 20 . JUNI 1980 AUS DEN VEREINIGTEN STAATEN EINE DATENVERARBEITUNGSANLAGE MIT DER OBEN GENANNTEN BEZEICHNUNG EINFÜHRTE , DIE FÜR DAS INSTITUT FÜR PHYSIKALISCHE CHEMIE DER UNIVERSITÄT KÖLN BESTIMMT WAR . WIE IN SOLCHEN FÄLLEN ÜBLICH GEWÄHRTE DAS HAUPTZOLLAMT FRANKFURT AM MAIN-FLUGHAFEN ZUNÄCHST VORLÄUFIG ZOLLBEFREIUNG . 4 AUFGRUND SPÄTER DURCHGEFÜHRTER PRÜFUNGEN ERHOB DAS HAUPTZOLLAMT FRANKFURT AM MAIN-FLUGHAFEN JEDOCH MIT ÄNDERUNGSBESCHEID VOM 20 . MÄRZ 1981 6 582,77 DM ZOLL FÜR DIE EINFUHR DES BETREFFENDEN GERÄTS NACH MIT DER BEGRÜNDUNG , ES SEI IM HINBLICK AUF SEINE MERKMALE NICHT FÜR DIE WISSENSCHAFTLICHE FORSCHUNG BESONDERS GEEIGNET . 5 GEGEN DIESEN BESCHEID ERHOB DIE FIRMA NICOLET INSTRUMENT AM 3 . APRIL 1981 EINSPRUCH , DEN DAS HAUPTZOLLAMT FRANKFURT AM MAIN AM 16 . JULI 1982 AUFGRUND DER FRÜHER ERGANGENEN ENTSCHEIDUNG 80/716 DER KOMMISSION VOM 7 . JULI 1980 ZUR VERNEINUNG DES WISSENSCHAFTLICHEN CHARAKTERS DES GERÄTS NIC-1180 ZURÜCKWIES . DIE KOMMISSIONSENTSCHEIDUNG WAR AUF DER GRUNDLAGE DER VERORDNUNG NR . 1798/75 DES RATES VOM 10 . JULI 1975 ÜBER DIE VON DEN ZÖLLEN DES GEMEINSAMEN ZOLLTARIFS BEFREITE EINFUHR VON GEGENSTÄNDEN ERZIEHERISCHEN , WISSENSCHAFTLICHEN ODER KULTURELLEN CHARAKTERS ( ABL . L 184 , S . 1 ) IN DER FASSUNG DER VERORDNUNG NR . 1027/79 DES RATES VOM 8 . MAI 1979 ( ABL . L 134 , S . 1 ) SOWIE DER VERORDNUNG NR . 3195/75 DER KOMMISSION VOM 2 . DEZEMBER 1975 ZUR FESTLEGUNG DER DURCHFÜHRUNGSVORSCHRIFTEN ZU DER VERORDNUNG ( EWG ) NR . 1798/75 DES RATES ( ABL . L 316 , S . 17 ) IN DER FASSUNG DER VERORDNUNG NR . 2784/79 DER KOMMISSION VOM 12 . DEZEMBER 1979 ( ABL . L 318 , S . 32 ) ERGANGEN . 6 AM 13 . AUGUST 1982 ERHOB DIE FIRMA NICOLET INSTRUMENT GEGEN DIE ZURÜCKWEISUNG IHRES EINSPRUCHS DURCH DAS HAUPTZOLLAMT KLAGE VOR DEM HESSISCHEN FINANZGERICHT ; DIESES GERICHT HAT DEM GERICHTSHOF FOLGENDE FRAGE ZUR VORABENTSCHEIDUNG VORGELEGT : ' ' IST DIE ENTSCHEIDUNG DER KOMMISSION 80/716/EWG VOM 7 . JULI 1980 , MIT DER DAS GERÄT , NICOLET-DATA ACQUISITION AND PROCESSING SYSTEM , MODEL NIC-1180 ' FÜR EIN NICHT WISSENSCHAFTLICHES GERÄT ERKLÄRT WORDEN IST , GÜLTIG? ' ' 7 DIE KOMMISSION HAT IN IHREN SCHRIFTLICHEN ERKLÄRUNGEN VOR DEM GERICHTSHOF ZWEIFEL AN DER ' ' ZULÄSSIGKEIT ' ' DES VORABENTSCHEIDUNGSERSUCHENS GEÄUSSERT . IN DER MÜNDLICHEN VERHANDLUNG HAT SIE JEDOCH IHRE EINWÄNDE ZURÜCKGENOMMEN . FÜR DEN GERICHTSHOF BESTEHT DAHER KEINE VERANLASSUNG , DARAUF EINZUGEHEN . 8 DIE FIRMA NICOLET WENDET SICH UNTER ANDEREM GEGEN DIE BEURTEILUNG DES WISSENSCHAFTLICHEN CHARAKTERS DES BETREFFENDEN GERÄTS DURCH DIE KOMMISSION . DIESE ART VON GERÄTEN SEI SO WEIT SPEZIALISIERT UND KOMPLEX , DASS NUR DIE WISSENSCHAFTLER , DIE DIESE GERÄTE VERWENDETEN , IHRE EIGENSCHAFTEN BEURTEILEN KÖNNTEN . DIE FIRMA NICOLET HAT EIN GUTACHTEN VON PROFESSOR SCHRADER VON DER UNIVERSITÄT ESSEN VORGELEGT . AUS DIESEM GUTACHTEN ERGEBE SICH , DASS IM VERGLEICH MIT HERKÖMMLICHEN MINICOMPUTERN DAS GERÄT NIC-1180 GEEIGNET SEI , HOCHWERTIGE LEISTUNGEN ZU ERREICHEN , DIE FÜR DIE DURCHFÜHRUNG VON ARBEITEN ZUR INDUSTRIELLEN ODER GEWERBLICHEN NUTZUNG NICHT ERFORDERLICH SEIEN , UND DASS ES DIE OBJEKTIVEN MERKMALE EINES FÜR DIE WISSENSCHAFTLICHE FORSCHUNG BESONDERS GEEIGNETEN GERÄTS BESITZE . 9 NACH ARTIKEL 3 ABSÄTZE 1 UND 3 DER GENANNTEN VERORDNUNG NR . 1798/75 DES RATES IN DER FASSUNG DER VERORDNUNG NR . 1027/79 DES RATES WIRD DIE BEFREIUNG VON DEN ZÖLLEN DES GEMEINSAMEN ZOLLTARIFS FÜR WISSENSCHAFTLICHE INSTRUMENTE , APPARATE UND GERÄTE GEWÄHRT , DIE AUSSCHLIESSLICH ZU NICHTKOMMERZIELLEN ZWECKEN EINGEFÜHRT WERDEN UND DIE AUFGRUND IHRER OBJEKTIVEN TECHNISCHEN MERKMALE UND DER ERGEBNISSE , DIE MIT IHRER HILFE ERZIELT WERDEN KÖNNEN , AUSSCHLIESSLICH ODER HAUPTSÄCHLICH FÜR DIE DURCHFÜHRUNG WISSENSCHAFTLICHER ARBEITEN GEEIGNET SIND . 10 IN ERGÄNZUNG DAZU BESTIMMT ARTIKEL 5 ABSATZ 1 DER GENANNTEN DURCHFÜHRUNGSVERORDNUNG NR . 2784/79 DER KOMMISSION , DASS ' ' ALS , OBJEKTIVE TECHNISCHE MERKMALE ' EINES WISSENSCHAFTLICHEN INSTRUMENTS , APPARATS ODER GERÄTS DIEJENIGEN MERKMALE ( GELTEN ), DIE SICH AUS DER KONSTRUKTION DIESES INSTRUMENTS , APPARATS ODER GERÄTS ODER AUS ANPASSUNGEN EINES INSTRUMENTS , APPARATS ODER GERÄTS ÜBLICHER ART ERGEBEN UND DIE ES ERMÖGLICHEN , HOCHWERTIGE LEISTUNGEN ZU ERREICHEN , DIE FÜR DIE DURCHFÜHRUNG VON ARBEITEN ZUR INDUSTRIELLEN ODER GEWERBLICHEN NUTZUNG NICHT ERFORDERLICH SIND ' ' . 11 IN ARTIKEL 5 ABSATZ 1 ZWEITER UNTERABSATZ DERSELBEN VERORDNUNG HEISST ES : ' ' LÄSST SICH ANHAND DER OBJEKTIVEN TECHNISCHEN MERKMALE NICHT EINDEUTIG FESTSTELLEN , OB EIN INSTRUMENT , APPARAT ODER GERÄT WISSENSCHAFTLICHEN CHARAKTER BESITZT , SO WIRD GEPRÜFT , ZU WELCHEN ZWECKEN IM ALLGEMEINEN INSTRUMENTE , APPARATE ODER GERÄTE , DIE DENEN VERGLEICHBAR SIND , FÜR DIE DIE ZOLLBEFREIUNG BEANTRAGT WIRD , IN DER GEMEINSCHAFT VERWENDET WERDEN . ' ' 12 AUS DIESEN BESTIMMUNGEN IN IHREM ZUSAMMENHANG ERGIBT SICH , DASS DIE KOMMISSION DIE OBJEKTIVEN TECHNISCHEN MERKMALE DES BETREFFENDEN GERÄTS GENAU PRÜFEN MUSS , UM FESTZUSTELLEN , OB ES EIN WISSENSCHAFTLICHES GERÄT IST . NUR WENN DIESE PRÜFUNG KEINEN EINDEUTIGEN SCHLUSS ZULÄSST , IST ZU UNTERSUCHEN , ZU WELCHEN ZWECKEN VERGLEICHBARE GERÄTE IM ALLGEMEINEN IN DER GEMEINSCHAFT VERWENDET WERDEN . 13 IN DEN GRÜNDEN IHRER ENTSCHEIDUNG 80/716 STELLT DIE KOMMISSION ZUNÄCHST FEST , DASS ES SICH BEI DEM BETREFFENDEN GERÄT UM EINE DATENVERARBEITUNGSANLAGE HANDELE , UND VERTRITT DANN DIE MEINUNG , DIESES BESITZE NICHT DIE OBJEKTIVEN MERKMALE EINES FÜR DIE WISSENSCHAFTLICHE FORSCHUNG BESONDERS GEEIGNETEN GERÄTS . 14 DER GERICHTSHOF HAT DIE KOMMISSION IN DER MÜNDLICHEN VERHANDLUNG AUFGEFORDERT , DIE GENAUEN GRÜNDE ANZUGEBEN , DIE SIE ZU DIESER SCHLUSSFOLGERUNG GEFÜHRT HÄTTEN ; DIE KOMMISSION HAT DAZU INSBESONDERE ERKLÄRT , EIN RECHNER KÖNNE NUR DANN ALS EIN WISSENSCHAFTLICHES GERÄT ANGESEHEN WERDEN , WENN ER MIT EINEM FÜR DEN WISSENSCHAFTLICHEN GEBRAUCH BESTIMMTEN GERÄT VERBUNDEN SEI UND FÜR DEN BETRIEB DIESES GERÄTS PROGRAMMIERT SEI . ANDERNFALLS KÖNNE EIN RECHNER WEGEN SEINER WEIT GEFÄCHERTEN FUNKTIONEN NICHT ALS EIN FÜR DIE WISSENSCHAFTLICHE FORSCHUNG BESONDERS GEEIGNETES GERÄT ANGESEHEN WERDEN . 15 DIESE ERKLÄRUNGEN ZEIGEN , DASS DIE KOMMISSION NICHT DIE OBJEKTIVEN TECHNISCHEN MERKMALE DES BETREFFENDEN GERÄTS UNTERSUCHT HAT , WIE ES DIE GEMEINSCHAFTSREGELUNG VORSCHREIBT , SONDERN SICH IM VORLIEGENDEN FALL AUF ALLGEMEINE , FÜR ALLE RECHNER GÜLTIGE ERWAEGUNGEN BESCHRÄNKT HAT . DADURCH , DASS DIE KOMMISSION SICH IN DIESER WEISE AUF EINE ALLGEMEINE BEHAUPTUNG STÜTZT , DIE JEDE GENAUE PRÜFUNG DER OBJEKTIVEN MERKMALE DES BETREFFENDEN GERÄTS AUSSCHLIESST , HAT SIE ARTIKEL 3 ABSÄTZE 1 UND 3 DER VERORDNUNG NR . 1798/75 IN IHRER GEÄNDERTEN FASSUNG VERKANNT . 16 WIE AUS DER ENTSCHEIDUNG 80/716 HERVORGEHT , HAT DIE KOMMISSION WEITER ALS ZWEITEN GRUND DAFÜR , DEN WISSENSCHAFTLICHEN CHARAKTER DES BETREFFENDEN GERÄTS ZU VERNEINEN , ANGEFÜHRT , DASS VERGLEICHBARE GERÄTE ÜBERWIEGEND ZUR DURCHFÜHRUNG NICHTWISSENSCHAFTLICHER ARBEITEN VERWENDET WÜRDEN . 17 AUS ARTIKEL 5 ABSATZ 1 ZWEITER UNTERABSATZ DER VERORDNUNG NR . 2784/79 DER KOMMISSION ERGIBT SICH , DASS ES SICH BEI DER FRAGE , ZU WELCHEN ZWECKEN VERGLEICHBARE INSTRUMENTE , APPARATE ODER GERÄTE IM ALLGEMEINEN IN DER GEMEINSCHAFT VERWENDET WERDEN , UM EIN SUBSIDIÄRES KRITERIUM HANDELT , AUF DAS DIE KOMMISSION VON RECHTS WEGEN ERST ZURÜCKGREIFEN DARF , WENN ES NICHT MÖGLICH IST , ANHAND DES HAUPTKRITERIUMS , NÄMLICH DURCH DIE PRÜFUNG DER OBJEKTIVEN MERKMALE DES GERÄTS , ZU EINEM EINDEUTIGEN ERGEBNIS ZU KOMMEN . DA DIE KOMMISSION DAS HAUPTKRITERIUM NICHT IN RECHTMÄSSIGER WEISE ANGEWENDET HAT , KONNTE SIE IHRE ENTSCHEIDUNG NICHT AUF DEN ZWEITEN GRUND , DIE VERWENDUNG VERGLEICHBARER GERÄTE , STÜTZEN . 18 OHNE DASS ES NOTWENDIG IST , AUF DIE WEITEREN VON DER KLAEGERIN DES AUSGANGSVERFAHRENS ANGEFÜHRTEN NICHTIGKEITSGRÜNDE EINZUGEHEN , IST SOMIT FESTZUSTELLEN , DASS DIE ENTSCHEIDUNG 80/716 DER KOMMISSION UNGÜLTIG IST UND DASS ES DER KOMMISSION OBLIEGT , DIE AKTEN IM HINBLICK AUF EINE NEUE BEURTEILUNG NOCH EINMAL ZU ÜBERPRÜFEN . 19 NACH ALLEDEM IST AUF DIE VOM NATIONALEN GERICHT VORGELEGTE FRAGE ZU ANTWORTEN , DASS DIE ENTSCHEIDUNG 80/716 DER KOMMISSION VOM 7 . JULI 1980 UNGÜLTIG IST . Kostenentscheidung KOSTEN 20 DIE AUSLAGEN DER KOMMISSION , DIE VOR DEM GERICHTSHOF ERKLÄRUNGEN ABGEGEBEN HAT , SIND NICHT ERSTATTUNGSFÄHIG . FÜR DIE PARTEIEN DES AUSGANGSVERFAHRENS IST DAS VERFAHREN VOR DEM GERICHTSHOF EIN ZWISCHENSTREIT IN DEM VOR DEM NATIONALEN GERICHT ANHÄNGIGEN RECHTSSTREIT ; DIE KOSTENENTSCHEIDUNG IST DAHER SACHE DIESES GERICHTS . Tenor AUS DIESEN GRÜNDEN HAT DER GERICHTSHOF ( DRITTE KAMMER ) AUF DIE IHM VOM HESSISCHEN FINANZGERICHT MIT BESCHLUSS VOM 16 . JANUAR 1984 VORGELEGTE FRAGE FÜR RECHT ERKANNT : DIE ENTSCHEIDUNG 80/716 DER KOMMISSION VOM 7 . JULI 1980 IST UNGÜLTIG .

62009CJ0036

fi

Valitus ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (neljäs jaosto) asiassa T-45/08, Transportes Evaristo Molina vastaan komissio, 14.11.2008 antamasta tuomiosta, jolla hylättiin vaatimus kumota EY 81 artiklan soveltamisesta (asia COMP/B – 1/38348 – Repsol CPP) 12.4.2006 tehty komission päätös 2006/446/EY (tiivistelmä julkaistu EYVL L:ssä 176, s. 104), joka oli tehty [EY] 81 ja [EY] 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 9 artiklan mukaisesti ja jolla Repsol CPP velvoitettiin noudattamaan esittämiään sitoumuksia Ratkaisu 1)         Valitus hylätään. 2)         Transportes Evaristo Molina SA velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

61987CJ0281

es

Motivación de la sentencia Mediante escrito presentado en la Secretaría del Tribunal de Justicia el 22 de septiembre de 1987, la Comisión de las Comunidades Europeas interpuso un recurso, con arreglo al artículo 169 del Tratado CEE, con el fin de que se declare que, al dar a la KYDEP, asociación nacional de cooperativas de productores, la orden de comprar el trigo duro de calidad inferior de la cosecha de 1982, la República Helénica ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud de las disposiciones relativas a la organización común de mercados en el sector de los cereales. El Reglamento nº 2727/75 del Consejo, de 29 de octubre de 1975, por el que se establece la organización común del mercado en el sector de los cereales (DO L 281, p. 1; EE 03/09, p. 13), posteriormente modificado, determina en su artículo 3 que el Consejo fijará cada año un precio de intervención único para el trigo duro, que se aplicará en todos los centros de intervención de la Comunidad. En virtud del apartado 1 del artículo 7 del mismo Reglamento, los organismos de intervención designados por los Estados miembros tienen la obligación de comprar el trigo duro recogido en la Comunidad que se les ofrezca, si las ofertas responden a las condiciones, en particular, cualitativas y cuantitativas, que se establezcan de acuerdo con el apartado 5. El apartado 5 del artículo 7 dispone que la Comisión fijará, según el procedimiento denominado "Comité de gestión", la calidad y la cantidad mínimas exigibles en la intervención así como los procedimientos y condiciones de aceptación por parte de los organismos de intervención. El Reglamento nº 1569/77 de la Comisión, de 11 de julio de 1977, que fija los procedimientos y condiciones de aceptación de los cereales por parte de los organismos de intervención (DO L 174, p. 15; EE 03/12, p. 234) define en el artículo 2 y en su anexo, las condiciones de calidad mínima a las que deberá responder el trigo duro para ser aceptado por la intervención y remite parcialmente al anexo I del Reglamento nº 2731/75 del Consejo, de 29 de octubre de 1975, por el que se establecen las calidades tipo del trigo blando, el centeno, la cebada, el maíz y el trigo duro (DO L 281, p. 22; EE 03/09, p. 34). De los autos se desprende que la KYDEP se ocupa de la compra, la recolección, el almacenamiento y la comercialización de los cereales producidos por sus miembros. Además, ha sido designada como organismo de intervención en el marco de la organización común del mercado de los cereales mediante un Decreto del Ministro de Agricultura. También resulta de las actuaciones que este último dirigió a la KYDEP, el 7 de julio de 1982, la circular 41032, relativa a la "aceptación de trigo duro de calidad inferior de la cosecha de 1982", mediante la cual se instaba a la KYDEP a que procediera a la compra de todos los lotes de trigo duro de calidad inferior que se hallaran en poder de los productores o de las empresas de trillado, excluyendo a los comerciantes. La circular enumera, en particular, los requisitos mínimos de calidad aplicables, respectivamente, al trigo duro transformable y al trigo duro destinado exclusivamente a la alimentación animal y, además, fija los requisitos de aplicación de reducciones y de primas al precio de compra del trigo duro transformable. También se envió circular para su información a las administraciones regionales del Ministerio de Agricultura. La Comisión sostiene que la República Helénica ha infringido las disposiciones relativas a la organización común del mercado de los cereales al aplicar, de esa manera, una medida de intervención nacional que sustituye a los exhaustivos mecanismos de intervención de esta organización y que tiene por efecto falsear su funcionamiento, especialmente al perturbar el régimen de precios y al otorgar a los productores ventajas no establecidas por esta organización. La República Helénica alega la inadmisibilidad del recurso afirmando que éste se funda en tres documentos confidenciales, entre ellos, la mencionada circular. Éstos se refieren al funcionamiento de la KYDEP como empresa mercantil y, por consiguiente, están cubiertos por el secreto mercantil. La parte demandada también alega que dichos documentos fueron ilegalmente obtenidos por la Comisión. En cuanto al fondo, la demandada niega que la circular vincule sólo a la KYDEP, sino que está únicamente destinada a comunicar a las organizaciones de productores, por medio de la KYDEP, las normas de calidad del trigo duro transformable y del trigo duro para alimentación animal que estas mismas organizaciones habían solicitado, así como los métodos y los factores de formación de los precios con el objeto de que los productores pudieran precaverse de las especulaciones de los comerciantes. Efectivamente, estos últimos habían comprado el trigo duro de calidad inferior a los productores, como trigo destinado a la alimentación animal, para revenderlo a la industria, como trigo duro transformable, a un precio más elevado. Para una más amplia exposición de los hechos del litigio, del desarrollo del procedimiento, así como de los motivos y alegaciones de las partes, este Tribunal se remite al informe para la vista. En lo sucesivo sólo se hará referencia a estos elementos en la medida exigida por el razonamiento del Tribunal. Sobre la admisibilidad La parte demandada no puede alegar el carácter confidencial de la circular controvertida cuando, por otro lado, afirma que ésta tiene por objeto proporcionar informaciones a las asociaciones de productores que, por su índole, son del dominio público. Además, la Comisión afirmó en la vista, sin que la demandada le contradijera, que había obtenido legalmente la circular de que se trata por medio de particulares que le habían sometido reclamaciones contra la medida de intervención nacional objeto del presente recurso. En consecuencia, procede desestimar la excepción de inadmisibilidad por cuanto se funda en el carácter confidencial de la circular y en la forma en que la había obtenido la Comisión. Sobre el fondo Según resulta del título y del propio texto de la circular, ésta sólo puede ser interpretada como la comunicación a su destinataria, la KYDEP, de instrucciones detalladas sobre las modalidades de compra del trigo duro de calidad inferior. En efecto, la circular no contiene información alguna relativa a la venta de trigo duro de calidad inferior que deba comunicarse a las organizaciones de productores, sino que solicita concretamente a la KYDEP que proceda a la compra de todos los lotes de ese trigo, que se hallen en poder de los productores y de las empresas de trillado, a los precios fijados por la autoridad administrativa nacional. Además, la circular excluye la aceptación de trigo duro de calidad inferior procedente de comerciantes y contiene directrices sobre el almacenamiento, precisiones que carecerían de objeto si la circular estuviera destinada, como sostiene la demandada, a la información de los productores. También procede destacar que la parte demandada no ha presentado, tal como había solicitado el Tribunal de Justicia, las solicitudes de información que, según ella, habían dirigido las organizaciones de productores a las autoridades helénicas, en lo que respecta a los distintos criterios de calidad y a los componentes de los precios del trigo duro de calidad inferior. Además, resulta que los criterios de calidad definidos en la circular para la compra de trigo duro de calidad inferior son, en muchos aspectos, menos estrictos que los establecidos por el citado Reglamento nº 1569/77 para las medidas comunitarias de intervención. Ahora bien, según la jurisprudencia del Tribunal de Justicia (véanse, especialmente, las sentencias de 28 de noviembre de 1978, Pigs Marketing Board contra Redmond, 83/78, Rec. 1978, p. 2347, y de 17 de enero de 1980, Kefer y Delmelle, asuntos acumulados 95 y 96/79, Rec. 1980, p. 103), las organizaciones comunes de mercados se fundan en el principio de un mercado abierto, al que todo productor tiene libre acceso en condiciones de competencia efectiva y cuyo funcionamiento sólo está regulado por los instrumentos establecidos por estas organizaciones. En particular, en ámbitos amparados por una organización común de mercados y con mayor razón cuando esta organización se basa, como en este asunto, en un régimen común de precios, los Estados miembros no pueden ya intervenir en el mecanismo de formación de los precios, tal como resulta de la organización común, mediante disposiciones nacionales adoptadas unilateralmente. De ello se deduce que la circular controvertida es contraria a las disposiciones de la organización común del mercado de los cereales porque constituye una medida de intervención nacional en un ámbito en el que la normativa comunitaria es exhaustiva. Por lo tanto, procede declarar que, al dar a la KYDEP la orden de comprar el trigo duro de calidad inferior de la cosecha de 1982, la República Helénica ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud de las disposiciones relativas a la organización común del mercado de los cereales. Dado que el incumplimiento ha quedado suficientemente demostrado conforme a Derecho tomando solamente en cuenta la mencionada circular, no es necesario examinar la excepción de inadmisibilidad que la República Helénica funda en la naturaleza y en la forma en que se comunicaron a la Comisión los otros dos documentos invocados en apoyo del presente recurso. Decisión sobre las costas Costas A tenor del apartado 2 del artículo 69 del Reglamento de Procedimiento, la parte que pierda el proceso será condenada en costas, si así se hubiere solicitado. Por haber sido desestimados los motivos formulados por la parte demandada, procede condenarla en costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA decide: Declarar que, al dar a la KYDEP la orden de comprar el trigo duro de calidad inferior de la cosecha de 1982, la República Helénica ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud de las disposiciones relativas a la organización común del mercado de los cereales. Condenar en costas a la República Helénica.

62007CJ0221

lt

Prašymas priimti prejudicinį sprendimą pateiktas dėl EB 18 straipsnio 1 dalies išaiškinimo. Šis prašymas buvo pateiktas nagrinėjant bylą tarp K. Zablocka-Weyhermüller ir Badeno-Viurtembergo federalinės žemės dėl pastarosios atsisakymo skirti K. Zablocka-Weyhermüller tam tikras išmokas, kurios, jos manymu, priklauso jai kaip karo auka pripažinto asmens našlei. Nacionalinės teisės aktai Nacionalinį reglamentavimą sudaro 1950 m. gruodžio 20 d. Federalinio aprūpinimo įstatymo (Bundesversorgungsgesetz) 1982 m. sausio 22 d. redakcija (BGBl. 1982 I, p. 21), paskutinį kartą pakeista 2006 m. birželio 19 d. Įstatymu, (BGBl. 2006 I, p. 1305, toliau – Bundesversorgungsgesetz ), ir 1990 m. birželio 30 d. Nutarimas dėl aprūpinimo užsienyje (Auslandsversorgungsverordnung) (BGBl. 1990 I, p. 1321, toliau – Auslandsversorgungsverordnung ), susijęs su minėto įstatymo įgyvendinimu. Pagal Bundesversorgungsgesetz 9 straipsnio 5 punktą karo aukomis pripažintų asmenų našliai (ir jiems prilyginami asmenys) iš esmės turi teisę į maitintojo netekusių asmenų išlaikymą, numatytą to paties įstatymo 38–52 straipsniuose. Greta – neindeksuojamos – pagrindinės pensijos, įvykdžius tam tikras papildomas sąlygas, egzistuoja teisė į kompensaciją, praradus karo auka pripažinto asmens pajamas dėl invalidumo, apskaičiuojamą atsižvelgiant į teorines pajamas, kurios būtų gaunamos nesant invalidumo ( Bundesversorgungsgesetz 40a straipsnis), bei į galimą kompensaciją už slaugą ( Bundesversorgungsgesetz 40b straipsnis) ir (arba) į kompensacinę pensiją ( Bundesversorgungsgesetz 41 straipsnis). Be to, našliai, sulaukę 45 metų amžiaus, pagal Bundesversorgungsgesetz 41 straipsnio 1 dalies b punktą ir 2 dalį gali pretenduoti į visą kompensacinę pensiją, atskaičius galimas asmenines pajamas. Prie šių išmokų pagal Bundesversorgungsgesetz 9 straipsnio 1 punktą ir 10 straipsnio 4 dalies pirmojo sakinio c punktą iš principo pridedamos teisės į sveikatos priežiūros užtikrinimą ir Bundesversorgungsgesetz 9 straipsnio 2 dalyje bei 25–27j straipsniuose numatytos teisės į socialinę paramą karo aukoms. Tačiau pastarosios išmokos labiau orientuotos į asmens poreikį. Nuolatinę ar įprastą gyvenamąją vietą už Vokietijos teritorijos turintiems pareiškėjams taikomas kitoks režimas, numatytas Bundesversorgungsgesetz 64a–64f straipsniuose. Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnyje numatyta: „1.   Karo aukomis pripažinti asmenys, turintys nuolatinę ar įprastą gyvenamąją vietą vienoje iš 5 dalyje nurodytame nutarime išvardytų valstybių, gauna dalinį aprūpinimą, kaip numatyta 2–4 dalyse. Kitų teisių į aprūpinimą įgyvendinimas sustabdomas. 2.   Dalinį aprūpinimą sudaro pagrindinė pensija, įskaitant 44 straipsnio 1 dalyje numatytą išmoką, priedas už didelį invalidumo laipsnį, priedas asmenims, kuriems reikalinga slauga, tėvų pensija ir laidojimo pašalpa, kurią sudaro trečdalis 31, 35, 36, 40, 46, 51 ir 53 straipsniuose numatytos sumos, bei 37 straipsnyje numatyta pašalpa mirties atveju. Invalidams pagrindinė pensija padidinama trečdaliu sumos, numatytos 31 straipsnio 1 dalies pirmajame sakinyje kaip pagrindinė pensija invalidams, praradusiems 40 % darbingumo. Pensijų išmokų atveju į pajamas užsienyje atsižvelgiama tik 48 straipsnyje numatytais atvejais. Našlių ir našlaičių pašalpų atveju visuomet turi būti vadovaujamasi visa atitinkama našlių ar našlaičių pensija bei remiamasi trečdaliu 33 straipsnio 1 dalies a punkte numatytos referencinės apskaičiavimo sumos. Apskaičiuojant laidojimo pašalpą, visais atvejais turi būti vadovaujamasi didesne 36 straipsnio 1 dalies antrajame sakinyje ir 53 straipsnio antrajame sakinyje numatyta suma. 3.   Dalinis aprūpinimas taip pat apima išmokas medicinos paslaugoms 64a straipsnio 1 dalies prasme. Išmokos pagal 11 straipsnio 3 dalį nemokamos; Federalinis darbo ir socialinių reikalų ministras gali leisti išimtis. Išmokos medicinos paslaugoms, numatytos 64a straipsnio 2 dalyje, gali būti mokamos laikino buvimo už nutarime pagal 5 dalį nurodytų valstybių teritorijos ribų laikotarpiu, jeigu gydytojo paskyrimu būtina skubi medicinos pagalba. Teisės pagal 1–3 sakinius nesuteikiamos, jeigu reikalavimas mokėti atitinkamas išmokas gali būti pateiktas valstybinėms ar privačioms draudimo įstaigoms arba panašioms institucijoms. 4.   64b straipsnio 1 dalyje numatytos išmokos karo aukoms paremti gali būti mokamos Federalinio darbo ir socialinių reikalų ministro sutikimu. 27c straipsnio 3 dalies pirmasis sakinys netaikomas. 5.   Federalinė vyriausybė, Bundesrat (Federacijos taryba (Aukštieji parlamento rūmai)) pritarimu, įgaliojama nutarimu nustatyti valstybes, kurių atveju dėl ypatingų priežasčių ir visų pirma dėl vidutiniškai mažesnio atitinkamos socialinės paramos lygio, palyginti su Vokietijos Federacine Respublika, bei dėl padėties ir įvykių raidos po Antrojo pasaulinio karo suteikiamas dalinis aprūpinimas pagal šio straipsnio 1 dalį. Tokiame nutarime galima: a) kitaip nustatyti 2 dalies pirmajame sakinyje nurodytą dalinio aprūpinimo trečdalio tarifą atskiroms išmokoms bei detaliau reglamentuoti išmokų apskaičiavimo tvarką; b) atitinkamai pakeisti 2 dalies pirmajame ir antrajame sakiniuose nurodytą dalinį aprūpinimą iš esmės keičiant dalinio aprūpinimo skyrimui numatytas sąlygas (pirmasis sakinys). 6.   Ypatingais atvejais 2 dalies pirmajame ir antrajame sakiniuose bei 5 dalies antrajame sakinyje nurodytas dalinis aprūpinimas gali būti padidintas Federalinio darbo ir socialinių reikalų ministro pritarimu. 7.   Laikino ne mažiau kaip vienos savaitės buvimo už nutarime pagal 5 dalį nurodytų valstybių teritorijos ribų laikotarpiu Federalinio darbo ir socialinių reikalų ministro pritarimu gali būti skiriamos 2 dalies pirmajame sakinyje numatytos pensijos išmokos, kiek jos viršija 2 dalies pirmajame ir antrajame sakiniuose nustatytas sumas, bei trečdalį kompensacinės pensijos; 2 dalies trečiasis sakinys ir toliau taikomas. Atsižvelgiama į trečdalį stacionaraus gydymo šio įstatymo prasme arba poilsio priemonių (Erholungsmaßnahmen) pagal 27b straipsnį laiko.“ Remiantis 64 straipsniu priimto Auslandsversorgungsverordnung 1 straipsnyje „Taikymo sritis“ nustatyta: „Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnyje numatytas dalinis aprūpinimas skiriamas vokiečių kilmės asmenims, turintiems nuolatinę ar įprastą gyvenamąją vietą Albanijoje, Bulgarijoje, Estijoje, Vengrijoje, Latvijoje, Lietuvoje, Lenkijoje, Rumunijoje, Rusijoje, Slovakijoje, Čekijos Respublikoje ir kitose valstybėse, esančiose buvusios Jugoslavijos ar Sovietų Sąjungos teritorijoje.“ Remiantis Auslandsversorgungsverordnung 2 straipsniu „Nukrypstantis išmokų tarifas“: „1.   Nukrypstantis tarifas, numatytas Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 2 dalies pirmajame sakinyje, sudaro 60 %. Nukrypstantis tarifas laidojimo pašalpai sudaro 45 %. 2. Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 2 dalies antrajame sakinyje numatyto priedo nukrypstantis tarifas sudaro 40 % atitinkamos pagrindinės pensijos pagal Bundesversorgungsgesetz 31 straipsnio 1 dalies pirmąjį sakinį. 3.   Visiški našlaičiai, nukrypstant nuo Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 2 dalies pirmojo sakinio, gauna tris ketvirtadalius pagrindinės pensijos. 4.   Invalidai gauna anksčiau gautos išmokos dydžio pagrindinę pensiją, jei ši suma yra palankesnė.“ Pagrindinė byla ir prejudicinis klausimas 1952 m. gimusi Lenkijos pilietė K. Zablocka-Weyhermüller 2002 m. rugsėjo 7 d. susituokė su Weyhermüller. Pastarasis, jau daugelį metų pripažintas sunkią žalą kare patyrusiu asmeniu, turinčiu teisę į invalidumo pensiją, mirė 2004 m. sausio 12 dieną. Iki šios datos jis gyveno Versorgungsamt Münster (Miunsterio miesto socialinio aprūpinimo tarnyba) jurisdikcijos teritorijoje Vokietijoje ir gavo pensiją bei daugelį priemokų ir įvairių pašalpų. Paskutinės jo gaunamos pensijos sudarė 1419 eurų per mėnesį. 2004 m. balandžio 20 d. K. Zablocka-Weyhermüller paprašė Versorgungsamt Münster pagal Bundesversorgungsgesetz nuostatas skirti jai visišką maitintojo netekusio asmens išlaikymą kaip karo dalyvio našlei. Šiame prašyme ji nurodė, kad yra Lenkijos pilietė ir pranešė ketinanti artimiausiu metu perkelti savo gyvenamąją vietą į Lenkiją. 2004 m. gegužės 27 d. Sprendimu už aprūpinimą užsienyje atsakinga institucija patenkino K. Zablocka-Weyhermüller prašymą, kartu konstatuodama, kad sutuoktinio mirtis buvo per karą patirto sužeidimo pasekmė. Kaip dalinis aprūpinimas pagal Bundesversorgungsgesetz 40 ir 64e straipsnius, buvo nustatyta, kad atitinkamą našlės pensiją sudarys 224 eurai per mėnesį už laikotarpį nuo 2004 m. vasario 1 dienos. K. Zablocka-Weyhermüller paprašė padidinti jai skirtas išmokas dėl to, kad jos sutuoktinio gaunamos išmokos buvo daug didesnės. Šis prašymas atmestas 2005 m. sausio 19 d. kompetentingos institucijos sprendimu, kuris yra skundžiamas prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusiame teisme. Pareiškėjos pagrindinėje byloje administracinis skundas, be kita ko, grindžiamas aplinkybe, kad ankstesnė bendroji sutuoktinių gyvenamoji vieta buvo Vokietijoje, ir tuo, kad Lenkijos Respublika šiuo metu priklauso Europos Sąjungai, taip pat buvo atmestas. Nagrinėjant pagrindinę bylą 2007 m. kovo 20 d. Badeno-Viurtembergo federalinė žemė sutiko atgaline data nuo K. Zablocka-Weyhermüller teisės į pensiją atsiradimo pagal Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 6 dalį skirti jai padidintą atitinkamos pagrindinės pensijos dydžio dalinį aprūpinimą. Atitinkama mėnesinė pensija šiuo metu sudaro 372 eurus. Tokiomis aplinkybėmis Sozialgericht Stuttgart (Štutgarto socialinis teismas) nusprendė sustabdyti bylos nagrinėjimą ir pateikti Teisingumo Teismui tokį prejudicinį klausimą: „<…> ar Vokietijos teisės normose dėl socialinių kompensacijų įtvirtinti išmokų apribojimai Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio prasme išmokas gaunantiems asmenims, turintiems nuolatinę ar įprastą gyvenamąją vietą Lenkijoje, esančioje naująja ES valstybe nare, yra suderinami su aukštesnę teisinę galią turinčiomis Bendrijos teisės nuostatomis, visų pirma laisvo asmenų judėjimo atžvilgiu?“ Dėl prejudicinio klausimo Savo klausimu prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikęs teismas iš esmės klausia, ar EB 18 straipsnio 1 dalis draudžia tokius valstybės narės teisės aktus, pagal kuriuos pastaroji atsisako mokėti tam tikras išmokas karo aukomis pripažintų ašmenų našliams vien dėl to, kad jie gyvena tam tikrų valstybių narių teritorijoje. Dėl priimtinumo Ir Badeno-Viurtembergo federalinė žemė, ir Vokietijos vyriausybė mano, kad prašymas priimti prejudicinį sprendimą yra nepriimtinas. Dėl pagal Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 1 dalies pirmąjį sakinį iš dalies sumažintos pagrindinės našlės pensijos jos teigia, kad atgaline data padidinus šią pensiją iki 100 % išmokos dydžio pateiktas klausimas pagrindinėje byloje nebeteko reikšmės sprendimui prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusio teismo nagrinėjamame ginče. Be to, Vokietijos vyriausybės teigimu, šiuo metu rengiami įstatymo pakeitimai, siekiant nuo 2008 m. sausio 1 d. padidinti dabartinį dalinio aprūpinimo tarifą nuo 60 % iki 100 %. Dėl kitų išmokų, skiriamų pagal pajamas ir kurių mokėjimas sustabdytas remiantis Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 1 dalies antruoju sakiniu, Vokietijos vyriausybė taip pat tvirtina, kad prejudicinio klausimo reikšmingumas sprendimui pagrindinėje byloje irgi neįrodytas. Pareiškėja šioje byloje per prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusio teismo posėdį pateikė papildomą pakoreguotą prašymą dėl šių išmokų, nepateikusi jokių argumentų šiam reikalavimui pagrįsti. Šiuo atžvilgiu reikia priminti, kad per procedūrą pagal EB 234 straipsnį tik nagrinėjantis bylą nacionalinis teismas, atsakingas už sprendimo priėmimą, atsižvelgdamas į konkrečios bylos ypatumus, turi įvertinti ir prejudicinio sprendimo būtinumą savo sprendimui, ir Teisingumo Teismui pateikiamų klausimų svarbą. Todėl Teisingumo Teismas iš principo turi priimti sprendimą tuo atveju, kai pateikti klausimai susiję su Bendrijos teisės išaiškinimu (žr., be kita ko, 2007 m. liepos 18 d. Sprendimo Lucchini , C-119/05, Rink. p. I-6199 , 43 punktą bei 2007 m. lapkričio 15 d. Sprendimo International Mail Spain , C-162/06, Rink. p. I-9911 , 23 punktą). Nacionalinio teismo pateiktą prašymą Teisingumo Teismas gali atmesti, tik jei yra akivaizdu, jog prašymas išaiškinti Bendrijos teisę visiškai nesusijęs su pagrindinės bylos faktais ar dalyku, kai problema hipotetinė arba kai Teisingumo Teismui nežinomos faktinės aplinkybės ar teisiniai pagrindai, kad jis galėtų naudingai atsakyti į pateiktus klausimus (žr., be kita ko, 2001 m. kovo 13 d. Sprendimo PreussenElektra , C-379/98, Rink. p. I-2099 , 39 punktą; 2006 m. gruodžio 5 d. Sprendimo Cipolla ir kt. , C-94/04 ir C-202/04, Rink. p. I-11421 , 25 punktą bei 2007 m. birželio 7 d. Sprendimo van der Weerd ir kt. , C-222/05–C-225/05, Rink. p. I-4233 , 22 punktą ir 2007 m. lapkričio 8 d. Sprendimo Amurta , C-379/05, Rink. p. I-9569 , 64 punktą). Dėl pagrindinės bylos konstatuotina, kad nacionalinis teismas, kaip išplaukia iš prašymo priimti prejudicinį sprendimą, pateikė Teisingumo Teismui detalų faktinių ir teisinių pagrindinio ginčo aplinkybių aprašymą bei nurodė priežastis, dėl kurių jis mano, jog atsakymas į pateiktą klausimą reikalingas jo sprendimui priimti. Be to, atsakydamas į Teisingumo Teismo prašymą pateikti paaiškinimus, prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikęs teismas patikslino, jog greta šio sprendimo 14 punkte minėto padidinto dalinio aprūpinimo, susijusio su pagrindine našlės pensija, pagrindinės bylos šalys vis dar nesutaria dėl galimos teisės į išmokas pagal Bundesversorgungsgesetz 40a, 40b ir 41 straipsnius. Todėl prašymas priimti prejudicinį sprendimą pripažintinas priimtinu. Dėl galimybės taikyti EB 18 straipsnio 1 dalį Pirmiausia reikia nustatyti, ar tokia situacija, kokia nagrinėjama pagrindinėje byloje, patenka į Bendrijos teisės ir visų pirma EB 18 straipsnio 1 dalies taikymo sritį. Viena vertus, kiek tai susiję su šios nuostatos taikymu asmenims, pakanka pažymėti, kad, remiantis EB 17 straipsnio 1 dalimi, kiekvienas asmuo, turintis valstybės narės pilietybę, turi Sąjungos piliečio statusą. Be to, to paties 17 straipsnio 2 dalis susieja su šiuo statusu EB sutartimi numatytas teises ir nustato pareigas, tarp kurių yra ir numatytosios EB 18 straipsnio 1 dalyje (2006 m. spalio 26 d. Sprendimo Tas-Hagen ir Tas , C-192/05, Rink. p. I-10451 , 18 punktas bei 2008 m. gegužės 22 d. Sprendimo Nerkowska , C-499/06, Rink. p. I-3993 , 21 punktas). Kaip Lenkijos pilietė, K. Zablocka-Weyhermüller naudojasi Sąjungos piliečio statusu, įtvirtintu EB 17 straipsnio 1 dalyje, todėl gali naudotis su tokiu statusu susijusiomis teisėmis, be kita ko, EB 18 straipsnio 1 dalimi suteikta teise laisvai judėti ir apsigyventi valstybių narių teritorijoje. (minėto sprendimo Nerkowska 22 punktas). Kita vertus, dėl materialiosios EB 18 straipsnio 1 dalies taikymo srities reikia pažymėti, kad dabartinėje Bendrijos teisės vystymosi stadijoje tokia išmoka, kokia nagrinėjama pagrindinėje byloje, kuri skirta atlyginti karo aukomis pripažintų asmenų našliams, priklauso valstybių narių kompetencijai (šiuo klausimu žr. minėtų sprendimų Tas-Hagen ir Tas 21 punktą bei Nerkowska 23 punktą). Vis dėlto šia kompetencija pastarosios turėtų naudotis laikydamosi Bendrijos teisės, visų pirma Sutarties nuostatų dėl kiekvienam Sąjungos piliečiui pripažįstamos teisės laisvai judėti ir apsigyventi valstybių narių teritorijoje (minėtų sprendimų Tas-Hagen ir Tas 22 punktas bei Nerkowska 24 punktas). Šiuo klausimu Teisingumo Teismas jau yra nusprendęs, kad į Bendrijos teisės taikymo sritį ratione materiae patenkančioms situacijoms, be kita ko, priskirtinos tos, kurios susijusios su Sutartimi garantuojamų pagrindinių laisvių įgyvendinimu, ir tos, kurios susijusios su laisvės judėti ir apsigyventi valstybės narės teritorijoje įgyvendinimu, kaip tai numato EB 18 straipsnis (2005 m. kovo 15 d. Sprendimo Bidar , C-209/03, Rink. p. I-2119 , 33 punktas; 2005 m. liepos 12 d. Sprendimo Schempp , C-403/03, Rink. p. I-6421 , 17 ir 18 punktai bei minėto sprendimo Nerkowska 26 punktas). Nagrinėjamu atveju reikia konstatuoti, kad K. Zablocka-Weyhermüller situacijai taikytina Sąjungos piliečių teisė laisvai judėti ir apsigyventi valstybėse narėse. Apsigyvenusi Lenkijoje, pareiškėja pagrindinėje byloje pasinaudojo EB 18 straipsnio 1 dalyje kiekvienam Sąjungos piliečiui suteikta teise laisvai judėti ir apsigyventi valstybių narių teritorijoje. Be to, iš bylos medžiagos, kurią prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikęs teismas perdavė Teisingumo Teismui, aiškiai matyti, jog išmokų mokėjimas K. Zablocka-Weyhermüller pagal Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio 1 dalies antrąjį sakinį ir 5 dalį bei pagal Auslandsversorgungsverordnung 1 straipsnį buvo sustabdytas vien dėl to, kad ji apsigyveno Lenkijoje. Iš to, kas pasakyta, išplaukia, kad situacija, kai K. Zablocka-Weyhermüller pasinaudojus Bendrijos teisės suteikta teise neigiamai paveikiama jos teisė gauti tam tikros valstybės narės nacionalinėje teisėje numatytą išmoką, patenka į Bendrijos teisės ir, be kita ko, EB 18 straipsnio 1 dalies taikymo sritį. Taigi reikia išnagrinėti, ar EB 18 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinama taip, kad ji draudžia nacionalinį reglamentavimą, tam tikrų karo aukomis pripažintų asmenų našliams skiriamoms išmokoms mokėti reikalaujantį, kad gavėjas turėtų gyvenamąją vietą tokią išmoką skiriančios valstybės narės arba valstybės narės, kuri nėra įrašyta į pirmosios valstybės vyriausybės nutarimu patvirtintą sąrašą, teritorijoje. Dėl gyvenamosios vietos reikalavimo EB 18 straipsnio 1 dalies taikymo srities klausimu Teisingumo Teismas yra nusprendęs, kad Sutartimi atvertos laisvo judėjimo galimybės negalėtų būti visiškai veiksmingos, jei valstybės narės pilietis būtų atgrasintas nuo pasinaudojimo jomis dėl kliūčių, kurios trukdo jam apsigyventi priimančiojoje valstybėje narėje dėl kitos valstybės narės teisės aktų, nustatančių jį baudžiančias nepalankesnes sąlygas dėl to, kad pasinaudojo numatytomis galimybėmis (šiuo klausimu žr. 2004 m. balandžio 29 d. Sprendimo Pusa , C-224/02, Rink. p. I-5763 , 19 punktą bei minėtų sprendimų Tas-Hagen ir Tas 30 punktą ir Nerkowska 31 punktą). Tokios nacionalinės nuostatos, kurios numato nepalankesnes sąlygas tam tikriems nacionaliniams piliečiams tik todėl, kad jie pasinaudojo laisve judėti ir apsigyventi kitoje valstybėje narėje, yra EB 18 straipsnio 1 dalimi visiems Sąjungos piliečiams pripažintų laisvių suvaržymas (žr. 2006 m. liepos 18 d. Sprendimo De Cuyper , C-406/04, Rink. p. I-6947 , 39 punktą bei minėtų sprendimų Tas-Hagen ir Tas 31 punktą ir Nerkowska 32 punktą). Bundesversorgungsgesetz ir Auslandsversorgungsverordnung yra toks suvaržymas. Iš tiesų šis reglamentavimas, pagal kurį tam tikrų karo aukomis pripažintų asmenų našlių naudai numatytų išmokų mokėjimas priklauso nuo sąlygos, kad jie turėtų gyvenamąją vietą nacionalinėje teritorijoje arba kitos valstybės narės, kuri nėra įrašyta į pirmosios valstybės vyriausybės nutarimu patvirtintą sąrašą, teritorijoje, gali atgrasinti Bendrijos piliečius, esančius tokioje situacijoje, kokioje yra pareiškėja pagrindinėje byloje, nuo galimybės pasinaudoti laisve judėti ir apsigyventi į minėtą sąrašą įrašytoje valstybėje narėje. Nacionalinės teisės reglamentavimo numatytas toks suvaržymas Bendrijos piliečiams pasinaudoti laisvėmis Bendrijos teisės požiūriu gali būti pateisinamas, tik jeigu jis pagrįstas objektyviais bendrojo intereso pagrindais, nepriklausančiais nuo atitinkamų asmenų pilietybės, ir yra proporcingas nacionalinės teisės teisėtai siekiamam tikslui (šiuo klausimu žr. minėtų sprendimų De Cuyper 40 punktą; Tas-Hagen ir Tas 33 punktą ir Nerkowska 34 punktą). Ir iš Badeno-Viurtembergo federalinės žemės ir iš Vokietijos vyriausybės Teisingumo Teismui pateiktų pastabų išplaukia, kad Bundesversorgungsgesetz numatytu apribojimu siekiama suteikti tinkamą išmoką už Vokietijos ribų gyvenantiems gavėjams, atsižvelgiant į dabartinius pragyvenimo lygio, pajamų ir socialinių išmokų skirtumus šioje valstybėje narėje ir valstybėse narėse, kuriose gyvena teisės turėtojai. Be to, remiantis šiomis pastabomis, būtinybė užtikrinti pakankamą teisės turėtojų profesinės ir socialinės situacijos, be kita ko, jų pajamų, kontrolę taip pat pateisina nagrinėjamą apribojimą. Ir siekis skirti išmokas atsižvelgiant į minėtus skirtumus tarp atitinkamų valstybių narių, ir būtinybė užtikrinti pakankamą teisės turėtojų profesinės ir socialinės situacijos kontrolę yra objektyvūs bendrojo intereso pagrindai, galintys pateisinti tai, kad tokių išmokų, kokios nagrinėjamos pagrindinėje byloje, mokėjimo sąlygos ir taisyklės gali turėti poveikį judėjimo laisvei. Nors šio sprendimo 36 punkte nustatytas apribojimas gali būti pateisintas objektyviais ankstesniame punkte nurodytais bendrojo intereso pagrindais, dar būtina, kad jie nebūtų neproporcingi siekiamam tikslui. Iš Teisingumo Teismo praktikos išplaukia, kad priemonė yra proporcinga, jeigu galėdama leisti įgyvendinti numatytą tikslą ji neviršija to, kas reikalinga jam pasiekti (minėtų sprendimų De Cuyper 42 punktas bei Tas-Hagen ir Tas 35 punktas). Vis dėlto gyvenamosios vietos reikalavimas, koks nagrinėjamas pagrindinėje byloje, negali būti laikomas proporcingu siekiamiems tikslams. Reikia pažymėti, kad Auslandsversorgungsverordnung 1 straipsnis aiškiai apriboja Bundesversorgungsgesetz 64e straipsnio taikymą teisės turėtojams, turintiems nuolatinę ar įprastą gyvenamąją vietą arba vienoje iš dešimties šiame straipsnyje nurodytų valstybių narių, arba Albanijoje ar buvusioje Jugoslavijoje, arba buvusioje Sovietų Sąjungoje. Tačiau yra Auslandsversorgungsverordnung 1 straipsnyje nenurodytų valstybių, kur pragyvenimo lygis yra mažesnis nei tam tikrose šiame straipsnyje nurodytose valstybėse narėse. Be to, yra didelių skirtumų tarp ten paminėtų valstybių. Būtinybė užtikrinti pakankamą teisės turėtojų profesinės ir socialinės situacijos kontrolę taip pat turėtų būti vienodai taikoma visose valstybėse narėse, nesvarbu, ar jos būtų nurodytos Auslandsversorgungsverordnung 1 straipsnyje, ar ne. Todėl toks reglamentavimas kaip pagrindinėje byloje neatitinka Badeno-Viurtembergo federalinės žemės ir Vokietijos vyriausybės nurodytų tikslų, primintų šio sprendimo 38 punkte. Be to, kadangi šiuo reglamentavimu tik sustabdomas jame numatytų išmokų mokėjimas, negali būti pagrįstai teigiama, kad jis tinkamas siekiant adaptuoti išmokas, atsižvelgiant į dabartinius Vokietijos Federacinės Respublikos ir teisės turėtojo gyvenamosios vietos valstybės pragyvenimo lygio, pajamų ir vidutinių socialinių išmokų skirtumus. Galiausiai, nors teisinga, kad atsižvelgiant į pajamas skiriamų išmokų atveju teisės turėtojų profesinės ir socialinės situacijos kontrolė gali pasirodyti reikalinga, išmokų mokėjimo sustabdymas yra priemonė, kuri viršija tai, ko reikia tokiai kontrolei užtikrinti. Atsižvelgiant į išdėstytus argumentus, į pateiktą klausimą reikia atsakyti, kad EB 18 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinama kaip draudžianti tokius valstybės narės teisės aktus, pagal kuriuos ši valstybė atsisako mokėti tam tikras karo aukomis pripažintų asmenų našliams skirtas išmokas vien dėl to, kad jie gyvena tam tikrų nustatytų valstybių narių teritorijoje. Dėl bylinėjimosi išlaidų Kadangi šis procesas pagrindinės bylos šalims yra vienas iš etapų prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusio teismo nagrinėjamoje byloje, bylinėjimosi išlaidų klausimą turi spręsti šis teismas. Išlaidos, susijusios su pastabų pateikimu Teisingumo Teismui, išskyrus tas, kurias patyrė minėtos šalys, nėra atlygintinos. Remdamasis šiais motyvais, Teisingumo Teismas (ketvirtoji kolegija) nusprendžia: EB 18 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinama kaip draudžianti tokius valstybės narės teisės aktus, pagal kuriuos ši valstybė atsisako mokėti tam tikras karo aukomis pripažintų asmenų našliams skirtas išmokas vien dėl to, kad jie gyvena tam tikrų nustatytų valstybių narių teritorijoje. Parašai. ( *1 ) Proceso kalba: vokiečių.

61994CJ0094

de

1 Die Kommission der Europäischen Gemeinschaften hat mit Klageschrift, die am 18. März 1994 in der Kanzlei des Gerichtshofes eingegangen ist, gemäß Artikel 169 EG-Vertrag Klage erhoben auf Feststellung, daß das Königreich Spanien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus dem EG-Vertrag verstossen hat, daß es nicht die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um der Richtlinie 90/167/EWG des Rates vom 26. März 1990 zur Festlegung der Bedingungen für die Herstellung, das Inverkehrbringen und die Verwendung von Fütterungsarzneimitteln in der Gemeinschaft (ABl. L 92, S. 42; im folgenden: Richtlinie), mit Ausnahme der in Artikel 11 Absatz 2 dieser Richtlinie genannten Verpflichtungen, nachzukommen, und die Kommission davon nicht in Kenntnis gesetzt hat. 2 Nach Artikel 15 der Richtlinie "[erlassen die] Mitgliedstaaten ... die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften, um dieser Richtlinie wie folgt nachzukommen: ° den in Artikel 11 Absatz 2 genannten Anforderungen zu dem Zeitpunkt, zu dem sie den gemeinschaftlichen Regeln über den Schutz von Futtermitteln gegen Krankheitserreger nachkommen müssen, spätestens jedoch am 31. Dezember 1992, ° den übrigen Bestimmungen dieser Richtlinie vor dem 1. Oktober 1991. Sie setzen die Kommission unverzueglich davon in Kenntnis." 3 Die Kommission macht geltend, daß das Königreich Spanien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus den Artikeln 5 und 189 Absatz 3 EG-Vertrag verstossen habe, daß es die erforderlichen Vorschriften nicht spätestens am 1. Oktober 1991 erlassen habe. 4 Das Königreich Spanien bestreitet nicht, daß die Richtlinie nicht innerhalb der eingeräumten Frist umgesetzt worden sei. Es macht jedoch geltend, daß die Ausarbeitung des Entwurfs eines Dekrets, das es erlauben werde, die Richtlinie durchzuführen, weit fortgeschritten sei. 5 Da jedoch die Umsetzung der Richtlinie nicht innerhalb der eingeräumten Frist erfolgt ist, ist die von der Kommission insoweit angeführte Vertragsverletzung als gegeben anzusehen. 6 Daher ist festzustellen, daß das Königreich Spanien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus dem EG-Vertrag verstossen hat, daß es nicht innerhalb der eingeräumten Frist die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um der Richtlinie 90/167/EWG des Rates vom 26. März 1990 zur Festlegung der Bedingungen für die Herstellung, das Inverkehrbringen und die Verwendung von Fütterungsarzneimitteln in der Gemeinschaft, mit Ausnahme der in Artikel 11 Absatz 2 der Richtlinie genannten Verpflichtungen, nachzukommen. Kostenentscheidung Kosten 7 Nach Artikel 69 § 2 der Verfahrensordnung ist die unterliegende Partei zur Tragung der Kosten zu verurteilen. Da das Königreich Spanien mit seinem Vorbringen unterlegen ist, sind ihm die Kosten aufzuerlegen. Tenor Aus diesen Gründen hat DER GERICHTSHOF (Sechste Kammer) für Recht erkannt und entschieden: 1) Das Königreich Spanien hat dadurch gegen seine Verpflichtungen aus dem EG-Vertrag verstossen, daß es nicht innerhalb der eingeräumten Frist die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um der Richtlinie 90/167/EWG des Rates vom 26. März 1990 zur Festlegung der Bedingungen für die Herstellung, das Inverkehrbringen und die Verwendung von Fütterungsarzneimitteln in der Gemeinschaft, mit Ausnahme der in Artikel 11 Absatz 2 der Richtlinie genannten Verpflichtungen, nachzukommen. 2) Das Königreich Spanien trägt die Kosten des Verfahrens.

62002CJ0464

fi

1       Euroopan yhteisöjen komissio vaatii kanteellaan yhteisöjen tuomioistuinta toteamaan, että Tanskan kuningaskunta ei ole noudattanut EY 39 ja EY 10 artiklan mukaisia velvoitteitaan, –       koska se ei lainsäädännössään eikä hallintokäytännössään salli sellaisten työntekijöiden, jotka työskentelevät naapurimaana olevassa jäsenvaltiossa ja asuvat Tanskassa, käyttää ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity kyseisessä naapurimaassa, johon heidän työnantajansa on sijoittautunut, ja –       koska se sallii lainsäädännössään ja hallintokäytännössään sellaisten työntekijöiden, jotka työskentelevät toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa ja asuvat Tanskassa, käyttää ammatillisiin ja/tai yksityisiin tarkoituksiin moottoriajoneuvoa ja erityisesti työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity sellaisessa toisessa jäsenvaltiossa, jossa heidän työnantajallaan on kotipaikka tai päätoimipaikka, ainoastaan sillä edellytyksellä, että työskentely ulkomaille sijoittautuneessa yrityksessä on kyseisten työntekijöiden päätoimi ja että kyseisen ajoneuvon käytöstä maksetaan vero, ja velvoittamaan sen korvaamaan oikeudenkäyntikulut. 2       Tanskan kuningaskunta vaatii kanteen hylkäämistä ja komission velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Asiaa koskevat oikeussäännöt Yhteisön lainsäädäntö 3       EY 10 artiklassa määrätään seuraavaa: ”Jäsenvaltiot toteuttavat kaikki yleis‑ ja erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia tästä sopimuksesta tai yhteisön toimielinten säädöksistä johtuvien velvoitteiden täyttämisen varmistamiseksi. Ne helpottavat yhteisön päämäärän toteuttamista. Ne pidättyvät kaikista toimenpiteistä, jotka ovat omiaan vaarantamaan tämän sopimuksen tavoitteiden saavuttamista.” 4       EY 39 artiklassa määrätään seuraavaa: ”1.      Turvataan työntekijöiden vapaa liikkuvuus yhteisössä. 2.      Se merkitsee, että kaikki kansalaisuuteen perustuva jäsenvaltioiden työntekijöiden syrjintä työsopimusten tekemisessä sekä palkkauksessa ja muissa työehdoissa poistetaan. 3.      Yleisen järjestyksen tai turvallisuuden taikka kansanterveyden vuoksi perustelluin rajoituksin se sisältää oikeuden: a)      hakea tosiasiallisesti tarjottua työtä b)      liikkua tässä tarkoituksessa vapaasti jäsenvaltioiden alueella c)      oleskella jäsenvaltion alueella työn tekemiseksi tämän valtion kotimaisten työntekijöiden työsuhdetta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten mukaisesti d)      työsuhteen päätyttyä jäädä jäsenvaltion alueelle komission antamissa soveltamisasetuksissa säädetyin edellytyksin. 4.      Tämän artiklan määräykset eivät koske julkishallinnon palvelussuhteita.” 5       Yhteisön alueella tiettyjen kulkuneuvojen väliaikaisessa maahantuonnissa sovellettavista verovapautuksista 28 päivänä maaliskuuta 1983 annetun neuvoston direktiivin 83/182/ETY (EYVL L 105, s. 59) 3 ja 4 artikla koskevat tiettyjen yksityiskäyttöön tarkoitettujen kulkuneuvojen sekä ammattikäytössä olevien yksityisajoneuvojen väliaikaista maahantuontia. Näitä säännöksiä sovelletaan niihin luonnollisiin henkilöihin, jotka asuvat pysyvästi muussa jäsenvaltiossa kuin väliaikaisen maahantuonnin kohteena olevassa jäsenvaltiossa. Kansallinen lainsäädäntö Kansallinen lainsäädäntö, joka oli voimassa 8.4.1997, ja sitä koskeva hallintokäytäntö 6       Säännökset, jotka olivat voimassa komission esitettyä ensimmäisen virallisen huomautuksensa 8.4.1997 ja perustellun lausuntonsa 18.5.1998 (jäljempänä alkuperäinen järjestelmä), sisältyivät moottoriajoneuvojen rekisteröinnistä 24.6.1996 annettuun liikenneministeriön asetukseen nro 592 (jäljempänä asetus nro 592). Näitä säännöksiä muutettiin oikeudenkäyntiä edeltäneen menettelyn aikana. Niitä sovelletaan edelleen 1.7.1999 jälkeen, jolloin muutos tuli voimaan, sikäli kuin tätä muutosta ei ole sovellettava. 7       Asetuksen nro 592 mukaan henkilöllä, joka asuu Tanskassa, on lähtökohtaisesti oikeus käyttää Tanskassa ainoastaan sellaista ajoneuvoa, joka on ennen sen käyttöä rekisteröity tässä jäsenvaltiossa ja varustettu rekisterikilvillä, koska kyseisen asetuksen 1 §:ssä säädetään, että ”jokainen moottoriajoneuvo ja jokainen traktori, lukuun ottamatta niitä, jotka mainitaan tieliikennelain (færdselslov) 74 ja 75 §:ssä, on ennen sen käyttöönottoa rekisteröitävä ja varustettava rekisterikilvillä”. 8       Ajoneuvon rekisteröinnistä Tanskassa kannetaan rekisteröintivero. 9       Ajoneuvoa, jota ei ole rekisteröity Tanskassa vaan ainoastaan toisessa jäsenvaltiossa, voidaan käyttää Tanskassa poikkeusluvalla. Asetuksen nro 592 106 §:n mukaan ajoneuvorekisterikeskus myöntää tällaisen luvan ainoastaan, jos ajoneuvoa käytetään pääasiallisesti Tanskan ulkopuolella ja jos on olemassa täysin erityisiä syitä olla vaatimatta sen rekisteröintiä Tanskassa. 10     Asetuksen nro 592 106 §:n 2 momentin mukaan tällainen lupa myönnetään lähtökohtaisesti vain yksityiskäyttöön. Tämän saman 106 §:n poikkeussäännösten mukaan lupa käyttää ammatillisiin tarkoituksiin toisessa jäsenvaltiossa rekisteröityä ajoneuvoa myönnetään kuitenkin tietyissä tapauksissa. 11     Tanskassa noudatettiin tämän lainsäädännön yhteydessä sellaista hallintokäytäntöä, jossa evättiin luvat, joita oli haettu Tanskassa tehtäviä liikematkoja, muun muassa asiakaskäyntejä, varten. Työsuhdeajoneuvoja ei missään tapauksessa ollut sallittua käyttää yksityistarkoituksiin, esimerkiksi työajan ulkopuolella. Lupa kuitenkin lähtökohtaisesti myönnettiin kuljettajan omaan lukuunsa viikonloppuina, lomakausina ja juhlapäivinä tekemiin edestakaisiin matkoihin maan rajan ja kuljettajan Tanskassa olevan (pääasiallisen) asuinpaikan välillä. 12     Henkilöille, jotka eivät työsuhdeajoneuvoja käyttäessään noudattaneet näitä rajoja, määrättiin sakko. Kansallinen lainsäädäntö, joka tuli voimaan 1.7.1999, ja sitä koskeva hallintokäytäntö 13     Moottoriajoneuvoista kannettavaa rekisteröintiveroa koskevaa lakia (lov om registreringsafgift af motorkøretøjer, jäljempänä rekisteröintiverolaki) sekä moottoriajoneuvojen rekisteröinnistä ja katsastuksesta 8.12.1997 annettua asetusta nro 916, jolla asetus nro 592 oli korvattu, muutettiin 1.7.1999 alkaen, ja 21.6.1999 annettiin asetus nro 502 moottoriajoneuvojen rekisteröintiverosta (koko tämä lainsäädäntö jäljempänä muutettu järjestelmä). 14     Tanskan hallituksen istunnossa esittämien selitysten mukaan alkuperäisen järjestelmän ja muutetun järjestelmän välillä on kaksi peruseroa. Muutetun järjestelmän mukaan ajoneuvoa, joka on rekisteröity toisessa jäsenvaltiossa, ei enää tarvitse rekisteröidä Tanskassa. Toisaalta muutetussa järjestelmässä säädetään, että rekisteröintiveroa ei makseta täysimääräisenä vaan suhteessa siihen, kuinka kauan ajoneuvoa käytetään Tanskan alueella. 15     Rekisteröintiverolain 1 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa: ”1.      Valtio kantaa veroa niistä moottoriajoneuvoista, jotka on rekisteröitävä tieliikennelain [færdselslovin] nojalla, sekä tällaisten moottoriajoneuvojen perävaunuista ja puoliperävaunuista. Tätä veroa kannetaan tällaisen ajoneuvon ensimmäisestä rekisteröinnistä, jollei tässä laissa toisin säädetä. 2.      Veroa kannetaan lisäksi niistä 4 ja 5 §:ssä tarkoitetuista ajoneuvoista, jotka on rekisteröity ulkomailla ja joita Tanskassa asuva henkilö käyttää 3 a §:n 6 momentin mukaisesti.” 16     Rekisteröintiverolain 4 ja 5 §, joihin tämän tuomion edellisessä kohdassa viitattiin, sisältävät lähinnä säännökset sen rekisteröintiveron laskemiseksi, joka kannetaan eri ajoneuvoluokista, kuten uusista ajoneuvoista, käytetyistä ajoneuvoista, joita verotetaan niiden iän mukaan, ja hyötyajoneuvoista. 17     Kyseisen lain 3 a §:ssä, jossa on säännökset rekisteröintiverosta tilapäisen rekisteröinnin tapauksessa (jäljempänä tilapäisestä rekisteröinnistä kannettava vero), säädetään seuraavaa: ”1.      Valtion tulli‑ ja veroviranomaiset voivat hakemuksesta sallia, että Tanskassa tilapäisesti rekisteröitävien moottoriajoneuvojen rekisteröintivero voidaan maksaa 2 momentin mukaisesti, jos 1)      ajoneuvon omistaa ulkomaalainen, joka käyttää sitä tilapäisen Tanskassa oleskelunsa aikana, tai jos 2)      moottoriajoneuvo kuuluu ulkomaille sijoittautuneelle yritykselle tai sen kiinteälle toimipaikalle ja annetaan Tanskassa asuvan henkilön käytettäväksi ammatti‑ ja yksityistarkoituksiin kyseisessä maassa ja Tanskassa, kun työskentely yrityksessä tai kiinteässä toimipaikassa on työntekijän päätoimi. 2.      Vero maksetaan etukäteen neljännesvuosittain, ja sen määränä on kultakin alkavalta neljännesvuodelta 3 prosenttia täydestä veron määrästä. Maksettavaa veroa korotetaan kultakin alkavalta neljännesvuodelta 1,5 prosenttia edellisen maksusuorituksen jälkeen jäljelle jääneestä verojäämästä. Ensimmäisen maksusuorituksen yhteydessä maksetaan lisäksi vakuus, joka vastaa ensimmäisenä neljännesvuotena maksettavan veron määrää ja jonka tarkoituksena on kattaa mahdolliset maksamatta jäävät rekisteröintiverot. 3.      Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun maksun suorittaa se, joka antaa ajoneuvon Tanskassa asuvan henkilön käyttöön. – – – – 6.      Edellä 1–5 momenttiin sisältyviä säännöksiä sovelletaan samalla tavalla niihin 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuihin moottoriajoneuvoihin, joissa on ulkomaiset rekisterikilvet. 7.      Tulli‑ ja veroviranomaiset voivat sallia päivittäisen veron maksamista vastaan sellaisten 4 §:ssä ja 5 §:n 1 momentissa tarkoitettujen moottoriajoneuvojen käytön Tanskassa, joita Tanskassa asuva henkilö käyttää pelkästään Tanskassa suorittaessaan työtehtäviä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulle yritykselle. Päivittäisen veron määränä on 60 Tanskan kruunua (DKK) 4 §:ssä tarkoitettujen ajoneuvojen osalta ja 30 DKK 5 §:n 1 momentissa tarkoitettujen ajoneuvojen osalta. Jäljempänä 5 §:n 3 momentissa, 5 §:n 5 momentin 2 kohdassa ja 5 §:n 10 momentissa [jotka koskevat tietynpainoisten tai tiettyyn käyttöön tarkoitettujen hyötyajoneuvojen tiettyjä luokkia] tarkoitetut moottoriajoneuvot vapautetaan tästä verosta, kun Tanskassa asuva henkilö käyttää niitä pelkästään Tanskassa suorittaessaan työtehtäviä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulle yritykselle. – – 9.      Valtiovarainministerillä on toimivalta antaa tarkempia sääntöjä lupien myöntämisestä ja malleista ja edellä 1–8 momentissa tarkoitettujen verojen ja muiden kulujen maksamisesta.” 18     Alkuperäistä järjestelmää sovelletaan edelleen niihin henkilöihin, jotka eivät täytä rekisteröintiverolain 3 a §:n 1 momentissa säädettyjä edellytyksiä, erityisesti sitä edellytystä, jonka mukaan työskentelyn on oltava työntekijän päätoimi. 19     Asetuksen nro 916 115 §:n uudessa 4 momentissa, joka tuli voimaan 1.7.1999, säädetään seuraavaa: ” – – Tanskassa asuva henkilö voi ajaa ulkomaille sijoittautuneen yrityksen tai kiinteän toimipaikan hänen käyttöönsä antamaa moottoriajoneuvoa kyseisessä maassa ja Tanskassa joko ammattitarkoituksiin tai ammatti‑ ja yksityistarkoituksiin. Työskentelyn kyseisessä yrityksessä tai kiinteässä toimipaikassa on oltava kyseisen henkilön päätoimi. Ajoneuvon käytön edellytyksenä on, että valtion tulli‑ ja veroviranomaiset ovat hakemuksesta myöntäneet luvan maksaa ajoneuvon rekisteröintivero tätä koskevien erityisten sääntöjen mukaisesti. Lupaa on pidettävä mukana kuljetettaessa moottoriajoneuvoa Tanskassa, ja se on pyynnöstä esitettävä poliisille.” 20     Saman asetuksen 117 §:n 3 momentin mukaan ”valtion tulli‑ ja veroviranomaiset voivat hakemuksesta myöntää luvan maksaa sellaisista rekisteröintivelvollisuuden alaisista moottoriajoneuvoista, jotka rekisteröidään tilapäiseen käyttöön Tanskassa, kannettava vero tätä koskevien erityisten sääntöjen mukaisesti, mikäli ajoneuvo kuuluu ulkomaalaiselle, joka käyttää sitä Tanskassa tilapäisen oleskelunsa aikana”. 21     Asetuksen nro 502 2 luku, joka säädettiin rekisteröintiverolain 3 a §:n 9 momentin nojalla, sisältää kyseessä olevan suhteellisena osuutena kannettavan veron maksamista koskevat säännökset. 22     Saman asetuksen 5 §:n 3 ja 6 momentissa säädetään seuraavaa: ”3.      Jokainen Tanskassa asuva henkilö, joka saa ulkomaille sijoittautuneelta yritykseltä tai kiinteältä toimipaikalta käyttöönsä moottoriajoneuvon ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin, voi hakemuksesta saada valtion tulli‑ ja veroviranomaisilta luvan maksaa vero 1 momentin säännösten mukaisesti, jos hänen työskentelynsä kyseisessä yrityksessä tai kiinteässä toimipaikassa on hänen päätoimensa. Tällainen lupa voidaan myöntää ainoastaan sellaiselle moottoriajoneuvolle, jota on tarkoitus käyttää sekä Tanskassa että siinä maassa, johon yritys tai kiinteä toimipaikka on sijoittautunut. Lupa myönnetään seuraavien säännösten mukaisesti: 1)      Moottoriajoneuvo on esitettävä maksettavan veron määrittämiseksi valtion tulli‑ ja veroviranomaisille. 2)      Hakemukseen liitetään todistus siitä, että työskentely ulkomaisessa yrityksessä on Tanskassa asuvan henkilön päätoimi. – – 6.      Kun moottoriajoneuvoilla ajetaan Tanskassa, 1 ja 3 momentissa tarkoitetut luvat on pidettävä niissä mukana. Valtion tulli‑ ja veroviranomaisilta saatu veromerkki on lisäksi kiinnitettävä näkyvästi tuulilasiin. Moottoripyörissä veromerkki on kiinnitettävä siten, että se on välittömästi ohikulkijoiden nähtävissä.” 23     Kyseisen asetuksen 6 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa: ”Jokainen Tanskassa asuva henkilö, joka saa ulkomaille sijoittautuneelta yritykseltä tai kiinteältä toimipaikalta käyttöönsä ammatillisiin tarkoituksiin Tanskassa rekisteröintiverolain 4 §:ssä tai 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun moottoriajoneuvon, voi hakemuksesta saada valtion tulli‑ ja veroviranomaisilta luvan maksaa päivittäistä veroa, jos hänen työskentelynsä kyseisessä yrityksessä tai kiinteässä toimipaikassa on hänen päätoimensa. Hakemukseen on liitettävä todistus siitä, että työskentely ulkomaisessa yrityksessä on Tanskassa asuvan henkilön päätoimi.” 24     Päivittäisen veron osalta 28.6.1999 annetun yleiskirjeen nro 102, joka korvattiin vuonna 2001 tulli‑ ja verohallinnon yhtäältä valmisteveroista ja toisaalta veron määräämisestä antamilla ohjeilla (ks. 20.9.2001 annettu yleiskirje nro 172), 1.4 kohdassa todetaan seuraavaa: ”Päivittäistä veroa koskevien säännösten alaisia ajoneuvoja ei saa käyttää yksityistarkoituksiin eikä myöskään kodin ja työpaikan välisiin matkoihin, ellei tällaista viimeksi mainittua matkaa tehdä nimenomaisesti yrityksen edun mukaisesti – – Tavallista (päivittäistä) matkaa, jonka Tanskassa asuva henkilö tekee kotinsa ja työpaikkansa välillä, ei voida pitää nimenomaisesti yrityksen edun mukaisesti tehtynä matkana.” 25     Neljännesvuosittaisen tai päivittäisen veron maksamista koskeva Tanskan hallintokäytäntö on Tanskan hallituksen mukaan seuraava: –       Kirjallinen hakemus, jossa täsmennetään, koskeeko se päivittäistä vai neljännesvuosittaista veroa, osoitetaan alueelliselle tulli‑ ja verohallinnolle. –       Tähän hakemukseen liitetään ulkomailla työskentelyä koskeva todistus, jossa täsmennetään työsuhteen ehdot ja todetaan erityisesti se, että työskentely on työntekijän päätoimi. –       Hakemus käsitellään yleensä kolmessa tai neljässä päivässä sen jättämisestä. –       Neljännesvuosittaisen tai päivittäisen veron maksamista koskevan luvan myöntämisen edellytyksenä on, että ajoneuvoa käytetään sekä työnantajan kotipaikkana olevassa maassa että työntekijän asuinmaassa. Jos ajoneuvoa käytetään yksinomaan työntekijän asuinmaassa, kyseessä ei ole rajat ylittävä toiminta. –       Jos hakemus täyttää laissa säädetyt edellytykset, erityisesti päätoimea koskevan edellytyksen, lupa myönnetään automaattisesti joko päivittäisen veron tai neljännesvuosittaisen veron maksamiseen. –       Kun neljännesvuosittaisen tai päivittäisen veron maksamista koskeva lupa on myönnetty, luvansaaja voi saada vastaavat veromerkit tulli‑ ja veroviranomaisilta. –       Päivittäistä veroa koskevassa lainsäädännössä säädetään muutamien sellaisten veromerkkien antamisesta, joihin merkitään ajoneuvon rekisterinumero. Jotta ajoneuvolla voitaisiin ajaa Tanskassa, työnantajan tai työntekijän on merkittävä veromerkkiin ajopäivä. Neljännesvuosittaista veroa maksettaessa veromerkki myönnetään luvan voimassaolon ajaksi (enintään kahdeksi vuodeksi). Neljännesvuosittaisiin veromerkkeihin merkitään niiden voimassaoloaika. Veromerkkeihin merkitään ajoneuvon rekisterinumero. Veromerkit on kiinnitettävä näkyvästi tuulilasiin. –       Veron neljännesvuosittaista maksamista koskevia lupia myöntäessään alueellinen tulli‑ ja veroviranomainen antaa väliaikaisen arvion ajoneuvon arvosta. Tämä menettelyn vaihe on yhteinen kaikille Tanskassa ensimmäistä kertaa rekisteröitäville ajoneuvoille, mukaan lukien ne uudet ajoneuvot, joiden osalta ei ole ilmoitettu tai vahvistettu yleistä vähittäismyyntiarvoa. Kyseistä menettelyn vaihetta sovelletaan siis erityisesti maahantuotuihin käytettyihin ajoneuvoihin. –       Arvioinnin tekemiseksi ajoneuvo on esitettävä paikallisille tulli‑ ja veroviranomaisille. Ajoneuvon konkreettinen esittäminen ei kuitenkaan yleensä ole tarpeen, koska malliltaan yleisen ajoneuvon arvo voidaan arvioida ajoneuvoa koskevien asiakirjojen perusteella. Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely 26     Komissio katsoi, ettei alkuperäinen järjestelmä ollut EY:n perustamissopimuksen 5 artiklan (josta on tullut EY 10 artikla) eikä EY:n perustamissopimuksen 48 ja 59 artiklan (joista on muutettuina tullut EY 39 ja EY 49 artikla) määräysten mukainen, ja käynnisti siksi jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn. 27     Kehotettuaan 8.4.1997 toimittamallaan virallisella huomautuksella Tanskan kuningaskuntaa esittämään huomautuksensa komissio esitti 18.5.1998 perustellun lausunnon, jossa se kehotti kyseistä jäsenvaltiota ryhtymään tämän lausunnon noudattamisen edellyttämiin toimenpiteisiin kahden kuukauden määräajassa. 28     Komissio totesi 14.9.1999 toimittamassaan täydentävässä virallisessa huomautuksessa, että myös muutettu järjestelmä on ristiriidassa EY 10, EY 39 ja EY 49 artiklan kanssa kolmesta syystä. Se katsoi ensinnäkin, että ulkomailla rekisteröityjen työsuhdeajoneuvojen käyttö Tanskassa edellyttää erityislupaa. Toiseksi se väitti, että kyseisen luvan myöntämiseksi on edelleenkin maksettava veroa. Kolmantena syynä oli komission mukaan se, että muutettu järjestelmä koskee perusteettomasti ainoastaan niitä Tanskassa asuvia henkilöjä, joiden työskentely kyseessä olevassa yrityksessä tai toimipaikassa on heidän päätoimensa. 29     Tanskan hallituksen vastauksen jälkeen komissio toimitti muutettua järjestelmää koskeneen täydentävän perustellun lausunnon 26.9.2000 ja kehotti Tanskan kuningaskuntaa ryhtymään tämän lausunnon noudattamisen edellyttämiin toimenpiteisiin kahden kuukauden määräajassa. 30     Koska komissio piti Tanskan hallituksen tähän perusteltuun lausuntoon antamaa vastausta riittämättömänä, se päätti nostaa nyt käsiteltävänä olevan kanteen. Kanne 31     Komissio väittää, että sekä alkuperäisellä järjestelmällä että muutetulla järjestelmällä (jäljempänä yhdessä Tanskan lainsäädäntö) rajoitetaan työntekijöiden vapaata liikkuvuutta EY 39 ja EY 10 artiklan määräysten vastaisesti ilman, että nämä järjestelmät voitaisiin perustella yleistä etua koskevilla pakottavilla syillä. EY 39 artiklan soveltamisala Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat 32     Komissio katsoo, että kyseessä oleva Tanskan lainsäädäntö kuuluu EY 39 artiklan soveltamisalaan, koska ammatinharjoittamista koskevat säännökset ja määräykset vaikuttavat myös työmarkkinoille pääsyyn. 33     Tanskan hallitus, jota Suomen hallitus tukee, väittää puolestaan, että kyseinen Tanskan lainsäädäntö jää EY 39 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle, koska sillä ei mitenkään rajoiteta työmarkkinoille pääsyä. Tanskan hallitus katsoo, että kyseinen lainsäädäntö koskee ainoastaan työsuhteen ehtoja. Tanskan hallituksen mukaan EY 39 artiklaa ei sovelleta sellaiseen periaatteeseen, jonka mukaan Tanskassa asuva työntekijä ei voi liikkua vapaasti tässä maassa työsuhdeautolla, joka on rekisteröity ulkomailla. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 34     Kaikilla henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevilla perustamissopimuksen määräyksillä on tarkoitus helpottaa yhteisön jäsenvaltioiden kansalaisten kaikenlaista ansiotyön harjoittamista koko yhteisön alueella, ja kyseisten määräysten vastaisia ovat kaikki toimenpiteet, joilla voi olla epäsuotuisa vaikutus näihin kansalaisiin, kun he haluavat harjoittaa taloudellista toimintaa toisen jäsenvaltion alueella (asia C‑415/93, Bosman, tuomio 15.12.1995, Kok. 1995, s. I‑4921, 94 kohta; asia C‑232/01, Van Lent, tuomio 2.10.2003, Kok. 2003, s. I‑11525, 15 kohta ja asia C‑387/01, Weigel, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I‑4981, 52 kohta). 35     Säännösten, joilla estetään jäsenvaltion kansalaista lähtemästä kotimaastaan ja käyttämästä oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen tai tehdään siitä vähemmän houkuttelevaa, on siten katsottava rajoittavan tätä vapautta, vaikka näitä säännöksiä sovellettaisiin riippumatta kyseisten työntekijöiden kansalaisuudesta (em. asia Bosman, tuomion 96 kohta). 36     Nämä säännökset muodostavat tällaisen esteen kuitenkin ainoastaan, jos niillä vaikutetaan työntekijöiden pääsyyn työmarkkinoille (asia C‑190/98, Graf, tuomio 27.1.2000, Kok. 2000, s. I‑493, 23 kohta). 37     Toiminnan harjoittamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt ovat omiaan vaikuttamaan myös mahdollisuuteen päästä harjoittamaan tätä samaa toimintaa. Näin ollen on todettava, että lainsäädäntö, joka koskee taloudellisen toiminnan harjoittamisen edellytyksiä, voi rajoittaa vapaata liikkuvuutta kyseisessä oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla. 38     Tästä seuraa, että käsiteltävänä olevassa asiassa kyseessä oleva Tanskan lainsäädäntö ei suoralta kädeltä jää EY 39 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoitukset Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat 39     Komission mukaan sekä alkuperäinen järjestelmä että muutettu järjestelmä ovat EY 39 artiklassa määrätyn työntekijöiden vapaan liikkuvuuden vastaisia, koska niiden vaikutuksena on rajoittaa työntekijöiden oikeutta työn etsimiseen toisesta jäsenvaltiosta ja rajoittaa niiden työnantajien, joiden kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, vapautta palkata Tanskassa asuvia työntekijöitä. 40     Komission mukaan alkuperäisessä järjestelmässä kielletään Tanskassa asuvia henkilöjä liikkumasta tässä maassa ulkomailla rekisteröidyillä työsuhdeajoneuvoilla. Muutetusta järjestelmästä johtuvana rajoituksena on komission mukaan vaatimus ennakkoluvasta ja rekisteröintiverosta, joka maksetaan täysimääräisenä mutta erissä. Komissio katsoo, että muihin jäsenvaltioihin sijoittautuneet yritykset eivät Tanskan lainsäädännön takia palkkaa Tanskassa asuvia työntekijöitä. 41     Tanskan hallitus väittää, ettei Tanskan lainsäädäntö merkitse kansalaisuuteen perustuvaa syrjintää. Sen mukaan työsuhdeajoneuvoja koskevilla säännöksillä taataan kaikkien Tanskassa asuvien henkilöjen yhdenvertaisuus riippumatta siitä, työskentelevätkö he tässä maassa vai ulkomailla. Tanskan hallitus katsoo, että rekisteröintiverosäännöksissä kohdellaan yhdenvertaisesti yhtäältä sellaisia Tanskan kansalaisia tai ulkomaalaisia, jotka asuvat ja työskentelevät Tanskassa, ja toisaalta sellaisia Tanskan kansalaisia tai ulkomaalaisia, jotka asuvat Tanskassa mutta työskentelevät ulkomailla. 42     Tanskan hallitus ei pidä mahdottomana, että mikäli työsuhteen ehdot sisältävät työsuhdeajoneuvon, Tanskan rekisteröintiverosäännökset voivat erikseen tarkasteltuina vaikuttaa sellaisilta, että ne ovat omiaan saamaan työnantajan palkkaamaan mieluummin omassa maassaan kuin Tanskassa asuvan työntekijän. Se vastustaa kuitenkin tällaista erillistä tarkastelua, koska lisäkustannukset eivät välttämättä aina ole esteenä Tanskassa asuvan työntekijän palkkaamiselle. Kun työsuhdeajoneuvoa voidaan käyttää yksityistarkoituksiin, tämä ajoneuvo on työntekijän palkan osa. Tanskan hallituksen mukaan työnantaja voi ottaa tällaisesta käytöstä aiheutuvat lisäkustannukset huomioon määrittäessään muita työhönoton edellytyksiä, muun muassa palkkaehtoja. Tanskan hallitus väittää, että työnantaja ottaa huomioon tulevasta työntekijästä aiheutuvat kokonaiskustannukset. Näihin kustannuksiin kuuluvat paitsi varsinainen palkka myös esimerkiksi työnantajien sosiaaliturvamaksut. 43     Suomen hallituksen mukaan Tanskan verojärjestelmässä, jota sovelletaan sellaisiin työsuhdeajoneuvoihin, jotka on rekisteröity ulkomailla ja jotka annetaan Tanskassa vakinaisesti asuvien henkilöiden käyttöön, ei ole kyse EY 39 artiklassa tarkoitetusta työntekijöiden vapaan liikkuvuuden esteestä. Työntekijän vapaassa käytössä oleva ajoneuvo rinnastuu henkilön omaan ajoneuvoon. Suomen hallituksen mukaan tällaista ajoneuvoa ei käytetä tilapäisesti vaan vakinaisesti. 44     Komissio puolestaan väittää perustelusta, jonka mukaan kyseessä ei ole syrjintä, että Tanskassa asuva työntekijä on ulkomailla asuvaan työntekijään verrattuna ilmiselvästi huonommassa asemassa, kun kyse on ulkomailla rekisteröidyn työsuhdeajoneuvon täysin samanlaisesta käytöstä Tanskassa. Komission mukaan Tanskan lainsäädäntö on ristiriidassa yhteisön oikeuden kanssa, koska se komission mukaan saa työnantajan jättämään palkkaamatta Tanskassa asuvan työntekijän sellaiseen ansiotyöhön, jota tehdään tässä samassa maassa ulkomailla rekisteröidyn työsuhdeajoneuvon avulla, kun saman yrityksen ulkomailla asuvat työntekijät voivat komission mukaan tehdä tällaista työtä vaikeuksitta. Komission mukaan kyse ei ole siitä, että Tanskassa asuvat työntekijät pitäisi asettaa verotuksellisesti edullisempaan asemaan kuin heidän ulkomailla asuvat kollegansa. Komission mukaan ei ole relevanttia verrata Tanskassa asuvaa ja tanskalaisen yrityksen palveluksessa työskentelevää henkilöä sellaiseen Tanskassa asuvaan henkilöön, joka työskentelee ulkomaisen yrityksen palveluksessa. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 45     Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 39 artiklassa kielletään paitsi kaikki suora tai välillinen kansalaisuuteen perustuva syrjintä myös sellainen kansallinen lainsäädäntö, joka, vaikka sitä sovelletaankin riippumatta kyseessä olevien työntekijöiden kansalaisuudesta, rajoittaa heidän vapaata liikkuvuuttaan (em. asia Graf, tuomion 18 kohta ja em. asia Weigel, tuomion 50 ja 51 kohta). 46     On selvää, että koska alkuperäinen järjestelmä, sikäli kuin sitä edelleen sovelletaan, sisältää velvollisuuden rekisteröidä Tanskassa työsuhdeajoneuvo, jonka toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut työnantaja antaa työntekijän käyttöön, se on omiaan saamaan tällaisen työnantajan jättämään palkkaamatta Tanskassa asuvan työntekijän sellaiseen työhön, joka ei olisi tämän päätoimi, ja näin ollen se on omiaan rajoittamaan Tanskassa asuvien henkilöiden pääsyä tällaiseen työhön. 47     Kun kyse on sellaisista Tanskassa asuvista työntekijöistä, jotka haluavat harjoittaa päätoimeaan toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneessa yrityksessä, myös muutettu järjestelmä rajoittaa näiden työntekijöiden vapaata liikkuvuutta, koska siitä aiheutuu lisäkustannuksia tilapäistä rekisteröintiä koskevan veron muodossa. 48     Mikäli toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen olisi maksettava nämä kustannukset hyvityksettä, sitä ei kiinnostaisi palkata Tanskassa asuvaa työntekijää, jonka osalta kustannukset olisivat korkeammat kuin sellaisen työntekijän osalta, joka ei asu tässä valtiossa. 49     Kuten Tanskan hallitus katsoo, työnantaja tosin voisi yrittää mukauttaa Tanskassa asuvan työntekijän palkkaa hyvitykseksi kyseisistä lisäkustannuksista. Työnantaja voisi toisin sanoen yrittää maksaa tälle työntekijälle pienempää palkkaa kuin sellaiselle työntekijälle, joka tekee samaa työtä mutta asuu toisessa jäsenvaltiossa. 50     Tanskassa asuvaa työntekijää ei kuitenkaan ehkä enää kiinnostaisi etsiä työtä toisesta jäsenvaltiosta, jos odotettavissa olisi pienempi palkka kuin sellaisella vastaavaa työtä tekevällä työntekijällä, joka asuu tässä toisessa jäsenvaltiossa. Kuten yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa 127/86, Ledoux, 6.7.1988 antamansa tuomion (Kok. 1988, s. 3741) 18 kohdassa, se, että työntekijä olisi työsuhteen ehtojen osalta epäedullisemmassa asemassa kuin ne kollegansa, jotka asuvat työnantajansa maassa, vaikuttaisi suoraan hänen vapaata liikkuvuutta yhteisön alueella koskevan oikeutensa käyttämiseen. 51     Suomen hallitus väittää, että sellaisten sekä ammatti‑ että yksityiskäyttöön tarkoitettujen työsuhdeajoneuvojen osalta, jotka on rekisteröity toisessa jäsenvaltiossa ja annettu Tanskassa vakinaisesti asuvien työntekijöiden käyttöön, ei ole kyse työntekijöiden vapaan liikkuvuuden esteestä, koska tällainen ajoneuvo rinnastuu työntekijän omaan ajoneuvoon, ja tästä väitteestä on todettava, että se perustuu virheelliseen olettamaan. Tanskassa asuva työntekijä, joka voi käyttää työsuhdeajoneuvoa paitsi ammatti‑ myös yksityistarkoituksiin, ei nimittäin voi käyttää sitä yhtä vapaasti kuin omaa autoaan, jonka käyttöä eivät suoritettavista työtehtävistä johtuvat vaatimukset rajoita. 52     Näin ollen on todettava, että Tanskan lainsäädäntö rajoittaa sekä alkuperäisessä että muutetussa versiossaan työntekijöiden vapaata liikkuvuutta. 53     Tällaiset toimenpiteet voivat olla sallittuja ainoastaan EY 39 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti määrättyjen poikkeuksien nojalla tai jos niillä pyritään perustamissopimuksen mukaiseen, sallittuun tavoitteeseen ja jos niitä voidaan pitää perusteltuina yleistä etua koskevista pakottavista syistä. Lisäksi tällaisessa tapauksessa kyseessä olevan tavoitteen on oltava toteutettavissa kyseisiä toimenpiteitä soveltamalla, eikä soveltamisella saa ylittää sitä, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi (ks. erityisesti em. asia Bosman, tuomion 104 kohta ja asia C‑224/01, Köbler, tuomio 30.9.2003, Kok. 2003, s. I‑10239, 77 kohta). Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoitusten perusteleminen Asianosaisten ja muiden osapuolten lausumat 54     Tanskan hallitus, jota Suomen hallitus tukee, katsoo, että Tanskan lainsäädäntö on laillinen ja yhteisön oikeuden mukainen ja että rekisteröintivelvollisuus on verotusvallan käytön luonnollinen seuraus. Sen mukaan on siis lainmukaista toteuttaa toimia rekisteröintiveron kantamisen varmistamiseksi, kunhan näillä toimilla ei ylitetä sitä, mikä tämän veron kantamisessa on tarpeen ja asianmukaista. 55     Tanskan hallitus väittää, että sekä alkuperäisen että muutetun järjestelmän mahdollinen rajoittava vaikutus perustuu tarpeeseen varmistaa, etteivät Tanskassa asuvat henkilöt kierrä rekisteröintiverovelvollisuutta. Tanskan hallituksen mukaan tällaisten säännösten puuttuessa henkilöt, jotka asuvat Tanskassa, voisivat välttyä veron maksamiselta perustamalla toisessa jäsenvaltiossa yhtiöitä tai sivuliikkeitä, joiden välityksellä he voisivat ostaa ja käyttää Tanskassa ajoneuvoja, jotka on rekisteröity tässä toisessa jäsenvaltiossa. 56     Muutetusta järjestelmästä Tanskan hallitus väittää, että vaatimusta saada ennakkolupa veron maksamiseen päivittäisen tai neljännesvuosittaisen veron muodossa voidaan perustella tarpeella arvioida etukäteen Tanskan lainsäädännön soveltamisedellytysten täyttymistä ja tarpeella voida jälkikäteen osoittaa tämä täyttyminen. Tanskan hallituksen mukaan luvan myöntämismenettely on suhteellisen yksinkertainen, koska lupa myönnetään automaattisesti kullekin säädetyt edellytykset täyttävälle hakijalle. 57     Muutetussa järjestelmässä säädetystä neljännesvuosittaisen tai päivittäisen veron maksuvelvollisuudesta Tanskan hallitus väittää, että yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa C‑451/99, Cura Anlagen, 21.3.2002 antamassaan tuomiossa (Kok. 2002, s. I‑3193), että sellainen polttoaineen kulutukseen perustuva vero, jota kannetaan sen mukaan, kuinka kauan ajoneuvo on rekisteröitynä siinä valtiossa, jossa sitä käytetään, on oikeasuhteinen. Se lisää, että yhteisöjen tuomioistuin perusteli arvionsa, jonka mukaan tässä asiassa kyseessä ollut vero oli lainvastainen, erityisesti sillä, että veron suuruus ei ollut oikeassa suhteessa kyseisen rekisteröinnin kestoon. Tanskan hallitus päättelee näistä toteamuksista, että sen rekisteröintiveroa koskeva lainsäädäntö, jota sovelletaan toisessa jäsenvaltiossa rekisteröityihin ajoneuvoihin, ei ole ristiriidassa niiden perustamissopimuksen määräysten kanssa, jotka koskevat työntekijöiden vapaata liikkuvuutta. 58     Tanskan hallitus katsoo, että ”päätoimea” koskeva edellytys, jonka on täytyttävä muutetun järjestelmän soveltamiseksi, on oikeasuhteinen. Kyseisen hallituksen mukaan kyse on ”päätoimesta”, kun Tanskassa asuva henkilö on ulkomaisen yrityksen palveluksessa sellaisessa työssä, joka vastaa kokopäivätyötä, tai kun hän saa tästä työstä vähintään puolet tuloistaan. 59     Tanskan hallituksen mukaan tällä edellytyksellä pyritään takaamaan, että työntekijä, jolla on työsuhdeauto, todella tekee työtä sille työnantajalle, jolta hän on tällaisen ajoneuvon saanut, koska pelkkä muodollinen työsuhde ei riitä. Tanskan hallituksen mukaan tällainen edellytys on objektiivinen ja helposti tarkistettavissa. Tanskan hallitus lisää, että jos muutettua järjestelmää olisi sovellettava kaikkiin niihin Tanskassa asuviin henkilöihin, jotka työskentelevät osa‑aikaisesti tai kokopäiväisesti toisessa jäsenvaltiossa, väärinkäytöksiltä olisi paljon vaikeampi suojautua. Se katsoo, että tällaisen soveltamisen tapauksessa poliisi joutuisi tarkistamaan jokaisen sellaisen ulkomailla rekisteröidyn ja Tanskassa liikkuvan ajoneuvon, jonka kuljettaja olisi tässä valtiossa asuva henkilö, ja selvittämään, työskentelevätkö nämä kuljettajat todella joko kokopäiväisesti tai osa-aikaisesti toisessa jäsenvaltiossa, ja tällainen menetelmä olisi Tanskan hallituksen mukaan epätarkoituksenmukainen. 60     Komissio kiistää kaikki esitetyt perustelut. Se ei pidä Tanskan rekisteröintiveroa lainmukaisena. Komission mukaan Tanskan lainsäädäntö ei ole omiaan takaamaan sen tavoitteen toteutumista, jonka mukaan on voitava valvoa tehokkaasti, että ajoneuvoa käytetään ainoastaan lainmukaisiin tarkoituksiin. 61     Komission mukaan ulkomailla rekisteröidyn työsuhdeajoneuvon käytön kieltäminen ottamatta huomioon sitä, onko kyseessä väliaikainen maahantuonti, onko ajoneuvoa tarkoitus käyttää sekä Tanskassa että siinä valtiossa, jossa se on laillisesti rekisteröity, ja viedäänkö ajoneuvo säännöllisesti takaisin rekisteröintivaltioon, ei ole tieturvallisuuden kannalta tarkoituksenmukaista eikä oikeasuhteista. Komissio väittää, että muutetussa järjestelmässä säädetty yleinen velvollisuus hankkia ennakkolupa veron maksamiseen päivittäisen tai neljännesvuosittaisen veron muodossa on suhteeton. Tällaisia toimia ei komission mukaan voida perustella veropetosten torjunnan tavoitteella. 62     Hallinnollisesta ennakkomenettelystä komissio väittää, ettei se ole yksinkertainen menettely. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta –       Alkuperäinen järjestelmä 63     Kannevaatimustensa ensimmäisessä luetelmakohdassa tarkoittamansa alkuperäisen järjestelmän osalta komissio väittää, että Tanskan kuningaskunnan lainsäädännössä ja hallintokäytännössä ei sallita sellaisten työntekijöiden, jotka asuvat Tanskassa ja tekevät naapurimaana olevassa jäsenvaltiossa työtä, joka ei ole heidän päätoimensa, käyttää ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity kyseisessä naapurimaassa, johon heidän työnantajansa on sijoittautunut. 64     Tämän osalta on syytä palauttaa mieleen, että EY 39 artiklassa tarkoitettuna työntekijänä on pidettävä henkilöä, joka tekee tietyn ajanjakson ajan työsuorituksia vastiketta vastaan toiselle henkilölle tämän johdon alaisena. Työntekijöiden vapaan liikkuvuuden piiriin kuuluu jokainen, joka tekee tosiasiallista ja todellista työtä, eikä sellaista vähäistä toimintaa oteta huomioon, joka on luonteeltaan pelkästään toisarvoista ja toissijaista (ks. vastaavasti asia 66/85, Lawrie-Blum, tuomio 3.7.1986, Kok. 1986, s. 2121, Kok. Ep. VIII, s. 687, 16 ja 17 kohta ja asia C‑138/02, Collins, tuomio 23.3.2004, Kok. 2004, s. I‑2703, 26 kohta). 65     Tanskan hallitus vetoaa väärinkäytösten estämiseen perustellakseen alkuperäisen järjestelmän soveltamisen sellaisiin työntekijöihin, joiden työskentely toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneessa yrityksessä ei ole heidän päätoimensa. 66     Oikeuskäytännöstä ja erityisesti asiassa C‑212/97, Centros, 9.3.1999 annetusta tuomiosta (Kok. 1999, s. I‑1459, 24 kohta) ilmenee, että jäsenvaltiolla on oikeus ryhtyä toimenpiteisiin estääkseen sen, että jotkut sen kansalaiset yrittävät käyttää väärin perustamissopimuksessa luotuja mahdollisuuksia ja näin välttyä kansallisen lainsäädännön soveltamiselta, ja että yksityiset eivät saa käyttää yhteisön oikeussääntöjä väärin tai vedota niihin vilpillisesti. 67     Yleinen olettama väärinkäytöksistä ei kuitenkaan voi perustua siihen, että sellainen Tanskassa asuva työntekijä, joka käyttää toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneen työnantajan tarjoamaa työsuhdeautoa, tekee tässä toisessa valtiossa työtä, joka ei ole hänen päätoimensa. 68     Jos tällaisilta työntekijöiltä suoralta kädeltä evätään muutetun järjestelmän mukainen mahdollisuus käyttää Tanskassa ilman rekisteröintiä ja ilman tanskalaisia rekisterikilpiä työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity toisessa jäsenvaltiossa, tällaisella toimella ylitetään se, mikä on tarpeen väärinkäytösten välttämiseksi. 69     Näin ollen komission kanne on perusteltu sikäli kuin se koskee alkuperäistä järjestelmää. –       Muutettu järjestelmä 70     Kannevaatimustensa toisessa luetelmakohdassa tarkoittamansa muutetun järjestelmän osalta komissio väittää, että Tanskassa asuvalle työntekijälle myönnetään lupa käyttää toisessa jäsenvaltiossa rekisteröityä ajoneuvoa ainoastaan, jos työskentely tähän toiseen jäsenvaltioon sijoittautuneessa yrityksessä on työntekijän päätoimi – tätä ongelmaa käsiteltiin jo edellä – ja jos ajoneuvon käytöstä on maksettu vero. 71     Komission kannevaatimukset eivät koske vaatimusta ennakkoluvasta kyseisen veron maksamiseen päivittäisen tai neljännesvuosittaisen veron muodossa. Tämän osalta esitettyjä väitteitä ei siis ole tarpeen käsitellä. 72     Lisäksi on todettava, että käsiteltävänä oleva asia ei koske rekisteröintiveron tavallista tehtävää vaan sen soveltamista ajoneuvoihin, jotka niiden omistaja on rekisteröinyt sellaisessa toisessa jäsenvaltiossa, johon kyseinen omistaja on sijoittautunut. 73     Yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa C‑47/88, komissio vastaan Tanska, 11.12.1990 antamassaan tuomiossa (Kok. 1990, s. I‑4509) ja asiassa C‑383/01, De Danske Bilimportører, 17.6.2003 antamassaan tuomiossa (Kok. 2003, s. I‑6065, 43 kohta), että uusien moottoriajoneuvojen rekisteröintiä koskevan Tanskan veron kaltainen vero ei ole vastoin EY 28 eikä EY 90 artiklaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että tilapäistä rekisteröintiä koskevalla verolla rajoitetaan työntekijöiden vapaata liikkuvuutta EY 39 artiklan vastaisesti. 74     Tiettyjä käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksettömiä poikkeuksia lukuun ottamatta moottoriajoneuvojen verotusta ei ole yhdenmukaistettu. Jäsenvaltiot saavat siis vapaasti käyttää verotusvaltaansa ajoneuvojen alalla, kunhan ne tätä toimivaltaansa käyttäessään noudattavat yhteisön oikeutta (em. asia Cura Anlagen, tuomion 40 kohta). 75     Niiden rajojen määrittämiseksi, jotka EY 39 artiklassa asetetaan Tanskan kuningaskunnan toimivallalle kantaa rekisteröintiveroa, on palautettava mieleen, että edellä mainitussa asiassa Cura Anlagen annettu tuomio koski ainoastaan tilannetta, jossa yhtiö, jonka kotipaikka oli Itävallassa, oli tehnyt sellaisen yhtiön kanssa, jonka kotipaikka oli toisessa jäsenvaltiossa, kolmivuotisen leasingsopimuksen ajoneuvosta, jota oli tarkoitus käyttää pääasiassa Itävallassa. Yhteisöjen tuomioistuin korosti kyseisen tuomion 35 kohdassa, ettei kyse siis ollut yksinkertaisesta lyhytkestoisesta vuokrasopimuksesta, kuten korvaavan ajoneuvon vuokraamisesta yhtiöltä, jonka kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa. 76     Kun työsuhdeajoneuvoa on tarkoitus käyttää pääasiassa Tanskassa vakinaisesti tai kun sitä tosiasiassa käytetään vakinaisesti, tilanne voidaan rinnastaa siihen tilanteeseen, josta oli kyse edellä mainitussa asiassa Cura Anlagen annetussa tuomiossa. 77     Tällaisessa tilanteessa Tanskan kuningaskunta voi vapaasti kantaa rekisteröintiveroa ajoneuvosta, jonka toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys on antanut Tanskassa asuvan työntekijän käyttöön. 78     Tällaisesta tilanteesta nimittäin on todettava, että kyseessä olevien työntekijöiden ja muiden Tanskan kuningaskunnassa asuvien henkilöiden toteuttamaa työsuhdeauton käyttöä on perusteltua kohdella kyseisen veron kantamisessa yhdenvertaisesti, ja tällainen yhdenvertainen verokohtelu riittää perusteluksi työntekijöiden vapaan liikkuvuuden rajoittamiselle. 79     Jos sitä vastoin tämän tuomion 76 kohdassa luetellut edellytykset eivät täyty, toisessa jäsenvaltiossa rekisteröidyn työsuhdeajoneuvon liittyminen Tanskaan on vähäisempää, jolloin kyseessä olevalle rajoitukselle on esitettävä jokin muu perustelu. 80     Tästä on todettava, että tilapäistä rekisteröintiä koskevaa veroa ei voida perustella sillä, että kyseisellä verolla pyritään verotulojen vähenemisen estämiseen. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että verotulojen vähentymistä ei voida pitää yleistä etua koskevana pakottavana syynä, johon voidaan vedota lähtökohtaisesti perusvapauden vastaisen toimenpiteen oikeuttamiseksi (asia C‑319/02, Manninen, tuomio 7.9.2004, Kok. 2004, s. I‑7477, 49 kohta). 81     Sikäli kuin Tanskan hallitus katsoo, että tilapäistä rekisteröintiä koskeva verojärjestelmä voidaan perustella tarpeella välttää veronkierto, jota tapahtuu käyttämällä toisessa jäsenvaltiossa rekisteröityä työsuhdeajoneuvoa, on todettava, että yleinen olettama veronkierrosta tai veropetoksesta ei voi perustua siihen, että muuhun jäsenvaltioon kuin Tanskaan sijoittautunut työnantaja antaa Tanskassa asuvan työntekijän käyttöön työsuhdeajoneuvon ammattitarkoituksiin tai jopa ammatti‑ ja yksityistarkoituksiin. Tällaisella olettamalla ei näin ollen voida perustella verotoimenpidettä, joka haittaa perustamissopimuksessa taatun perusvapauden käyttämistä. 82     Näin ollen on katsottava, että muutettua järjestelmää koskeva komission kanne on osittain perusteltu. 83     Tämä toteamus pätee paitsi työsuhdeajoneuvon käyttöön ammattitarkoituksiin myös sen käyttöön sellaisiin yksityistarkoituksiin, jotka ovat ammattikäyttöön verrattuina luonteeltaan toissijaisia (ks. vastaavasti em. asia Ledoux, tuomion 18 kohta). EY 10 artikla 84     EY 10 artiklan määräyksiin sisältyvien yleisten velvollisuuksien noudattamatta jättämistä ei ole tarpeen todeta erillään aikaisemmin todetusta niiden erityisten yhteisön oikeuden mukaisten velvollisuuksien noudattamatta jättämisestä, jotka Tanskan kuningaskunnalla oli EY 39 artiklan nojalla. 85     Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, että Tanskan kuningaskunta ei ole noudattanut EY 39 artiklan mukaisia velvollisuuksiaan, –       koska se ei lainsäädännössään eikä hallintokäytännössään salli sellaisten Tanskassa asuvien työntekijöiden, joiden työskentely toisessa jäsenvaltiossa ei ole heidän päätoimensa, käyttää ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity tässä toisessa jäsenvaltiossa, johon heidän työnantajansa on sijoittautunut, ja –       koska se sallii lainsäädännössään ja hallintokäytännössään sellaisten työntekijöiden, jotka asuvat Tanskassa ja työskentelevät toisessa jäsenvaltiossa, käyttää joko ammatillisiin tai ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin tässä toisessa jäsenvaltiossa, jossa heidän työnantajallaan on kotipaikka tai päätoimipaikka, rekisteröityä sellaista työsuhdeajoneuvoa, jota ei ole tarkoitus käyttää pääasiallisesti Tanskassa vakinaisesti ja jota ei tosiasiassa myöskään käytetä siellä vakinaisesti, ainoastaan sillä edellytyksellä, että heidän työskentelynsä tämän työnantajan palveluksessa on heidän päätoimensa ja että kyseisen ajoneuvon käytöstä maksetaan vero, ja muilta osin kanne on hylättävä. Oikeudenkäyntikulut 86     Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Kyseisen työjärjestyksen 69 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa kuitenkin määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi, yhteisöjen tuomioistuin voi määrätä, että kumpikin asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Koska komissio ja Tanskan kuningaskunta ovat molemmat osittain hävinneet asian, ne on määrättävä vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan. Saman työjärjestyksen 69 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan nojalla on määrättävä, että asiassa väliintulijana ollut Suomen tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: 1) Tanskan kuningaskunta ei ole noudattanut EY 39 artiklan mukaisia velvollisuuksiaan, – koska se ei lainsäädännössään eikä hallintokäytännössään salli sellaisten Tanskassa asuvien työntekijöiden, joiden työskentely toisessa jäsenvaltiossa ei ole heidän päätoimensa, käyttää ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin työsuhdeajoneuvoa, joka on rekisteröity tässä toisessa jäsenvaltiossa, johon heidän työnantajansa on sijoittautunut, ja – koska se sallii lainsäädännössään ja hallintokäytännössään sellaisten työntekijöiden, jotka asuvat Tanskassa ja työskentelevät toisessa jäsenvaltiossa, käyttää joko ammatillisiin tai ammatillisiin ja yksityisiin tarkoituksiin tässä toisessa jäsenvaltiossa, jossa heidän työnantajallaan on kotipaikka tai päätoimipaikka, rekisteröityä sellaista työsuhdeajoneuvoa, jota ei ole tarkoitus käyttää pääasiallisesti Tanskassa vakinaisesti ja jota ei tosiasiassa myöskään käytetä siellä vakinaisesti, ainoastaan sillä edellytyksellä, että heidän työskentelynsä tämän työnantajan palveluksessa on heidän päätoimensa ja että kyseisen ajoneuvon käytöstä maksetaan vero. 2) Kanne hylätään muilta osin. 3) Kumpikin asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. 4) Suomen tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Allekirjoitukset * Oikeudenkäyntikieli: tanska.

62005TJ0368

bg

Отмяна на Решение 2005/555/ЕО на Комисията от 15 юли 2005 година за изключване от финансиране от страна на Общността на някои разходи, направени от държавите членки в рамките на Европейския фонд за ориентиране и гарантиране на земеделието (ФЕОГА), секция „Гарантиране“ (ОВ L 188, стр. 36) в частта, в която то изключва някои разходи, направени от Република Австрия Диспозитив 1)         Отхвърля жалбата. 2)         Осъжда Република Австрия да заплати съдебните разноски.

61982CJ0224

de

1 DAS VERWALTUNGSGERICHT FRANKFURT HAT MIT BESCHLUSS VOM 3 . AUGUST 1982 , BEIM GERICHTSHOF EINGEGANGEN AM 23 . AUGUST 1982 , GEMÄSS ARTIKEL 177 EWG-VERTRAG EINE FRAGE NACH DER GÜLTIGKEIT DER VERORDNUNG ( EWG ) NR . 2546/80 DER KOMMISSION VOM 2 . OKTOBER 1980 ( ABL . L 260 , S . 14 ) ZUR ELFTEN ÄNDERUNG DER VERORDNUNG ( EWG ) NR . 1530/78 ZUR FESTLEGUNG DER DURCHFÜHRUNGSBESTIMMUNGEN ZUR BEIHILFEREGELUNG FÜR BESTIMMTE VERARBEITUNGSERZEUGNISSE AUS OBST UND GEMÜSE ( ABL . L 179 , S . 21 ) VORGELEGT . 2 DIESE FRAGE STELLT SICH IM RAHMEN EINES RECHTSSTREITS ZWISCHEN DER FIRMA MEIKO-KONSERVENFABRIK UND DEM BUNDESAMT FÜR ERNÄHRUNG UND FORSTWIRTSCHAFT , FRANKFURT AM MAIN . IN DIESEM RECHTSSTREIT GEHT ES DARUM , DASS DAS BUNDESAMT , GESTÜTZT AUF DIE GENANNTE VERORDNUNG NR . 2546/80 , DIE ZAHLUNG DER VON DER FIRMA MEIKO BEANTRAGTEN PRODUKTIONSBEIHILFE FÜR IN SIRUP HALTBAR GEMACHTE SÜSSKIRSCHEN ABGELEHNT HAT . 3 DIE BETREFFENDE BEIHILFEREGELUNG WURDE DURCH DIE VERORDNUNG ( EWG ) NR . 516/77 DES RATES VOM 14 . MÄRZ 1977 ÜBER DIE GEMEINSAME MARKTORGANISATION FÜR VERARBEITUNGSERZEUGNISSE AUS OBST UND GEMÜSE ( ABL . L 73 , S . 1 ) FÜR DIE IN IHREM ANHANG IA GENANNTEN ERZEUGNISSE EINGEFÜHRT ; DIESE VERORDNUNG WURDE DURCH DIE VERORDNUNGEN ( EWG ) NR . 1152/78 DES RATES VOM 30 . MAI 1978 ( ABL . L 144 , S . 1 ) UND NR . 1639/79 DES RATES VOM 24 . JULI 1979 ( ABL . L 192 , S . 3 ) GEÄNDERT UND ERGÄNZT . 4 WIE SICH AUS ARTIKEL 3A DER VERORDNUNG NR . 516/77 UND DER ERSTEN UND ZWEITEN BEGRÜNDUNGSERWAEGUNG DER VERORDNUNG NR . 1152/78 ERGIBT , IST DIE PRODUKTIONSBEIHILFEREGELUNG FÜR VERARBEITUNGSERZEUGNISSE AUS OBST UND GE MÜSE EINGEFÜHRT WORDEN , UM DIE WETTBEWERBSFÄHIGKEIT DIESER GEMEINSCHAFTSERZEUGNISSE GEGENÜBER ERZEUGNISSEN AUS DRITTLÄNDERN , WO DIE PRODUKTIONSKOSTEN ERHEBLICH NIEDRIGER SIND , ZU ERHÖHEN . DIE BEIHILFEREGELUNG STÜTZT SICH AUF EIN SYSTEM VON VERTRAEGEN , DIE DIE ERZEUGER UND DIE VERARBEITER VON OBST UND GEMÜSE BINDEN UND SOWOHL DIE REGELMÄSSIGE VERSORGUNG DER VERARBEITUNGSINDUSTRIE ALS AUCH EINEN MINDESTPREIS GEWÄHRLEISTETEN , DEN DIE VERARBEITER DEN ERZEUGERN ZU ZAHLEN HABEN . DURCH DIE VERORDNUNG NR . 1639/79 WURDE DIESE BEIHILFEREGELUNG AB BEGINN DES WIRTSCHAFTSJAHRES 1980/81 AUF KNORPELKIRSCHEN UND ANDERE SÜSSKIRSCHEN AUSGEDEHNT . 5 AUFGRUND DER ARTIKEL 3C UND 20 DER VERORDNUNG NR . 516/77 WURDEN DIE DURCHFÜHRUNGSBESTIMMUNGEN ZU DIESER BEIHILFEREGELUNG DURCH DIE VERORDNUNG ( EWG ) NR . 1530/78 DER KOMMISSION VOM 30 . JUNI 1978 , GEÄNDERT DURCH DIE KOMMISSIONSVERORDNUNGEN NR . 1348/80 VOM 30 . MAI 1980 ( ABL . L 135 , S . 66 ), NR . 1964/80 VOM 24 . JULI 1980 ( ABL . L 197 , S . 17 ) UND NR . 2546/80 VOM 2 . OKTOBER 1980 ( A . A . O .), FESTGELEGT . 6 AUS DEN VORSCHRIFTEN DIESER REGELUNG ERGIBT SICH ZUNÄCHST , DASS EIN VERARBEITER NUR DANN ANSPRUCH AUF DIE ZAHLUNG DER BEIHILFE HAT , WENN DIE VERTRAEGE SOWIE ETWAIGE ZUSATZVERTRAEGE INNERHALB BESTIMMTER , VON DER KOMMISSION FESTGESETZTER FRISTEN ABGESCHLOSSEN WORDEN SIND . DURCH DIE VERORDNUNG NR . 1348/80 VOM 30 . MAI 1980 WURDE FÜR DIE UNTERZEICHNUNG DER VERTRAEGE FÜR DAS WIRTSCHAFTSJAHR 1980/81 EINE FRIST BIS ZUM 10 . JULI 1980 GESETZT . DA SICH DIE ERNTE VON KNORPELKIRSCHEN UND ANDEREN SÜSSKIRSCHEN IM JAHR 1980 JEDOCH VERZÖGERTE , WURDE DIESE FRIST DURCH DIE VERORDNUNG NR . 1964/80 VOM 24 . JULI 1980 BIS ZUM 31 . JULI 1980 VERLÄNGERT . 7 EINE ZWEITE VORAUSSETZUNG FÜR DIE ZAHLUNG DER BEIHILFE STELLT ARTIKEL 2 DER VERORDNUNG NR . 1530/78 AUF ; DANACH IST EINE AUSFERTIGUNG DER VERTRAEGE ' ' VOR DEM ZEITPUNKT DES WIRKSAMWERDENS ' ' , D . H . VOR AUSFÜHRUNG DER ERSTEN LIEFERUNG DER ROHWARE , DER MIT DER DURCHFÜHRUNG DER BEIHILFEREGELUNG UND DER PRÜFUNG DER ROHWARE VOR AUSFÜHRUNG DES VERTRAGES BETRAUTEN NATIONALEN STELLE DES STAATES , IN DEM DIE VERARBEITUNG ERFOLGEN SOLL , ZUZULEITEN . 8 DURCH DIE WITTERUNGSBEDINGUNGEN , UNTER DENEN DIE ERNTE DES JAHRES 1980 STATTFAND , WURDE DEN VERARBEITERN DIE EINHALTUNG DES IN ARTIKEL 2 DER VERORDNUNG NR . 1530/78 VORGESEHENEN ZEITPUNKTES FÜR DIE ÜBERMITTLUNG DER VERTRAEGE OFFENBAR ERHEBLICH ERSCHWERT . IN ANBETRACHT DIESER SCHWIERIGKEITEN WAR DIE KOMMISSION BEREIT , DIESER AUSNAHMESITUATION RECHNUNG ZU TRAGEN ; SIE ERGÄNZTE DESHALB ARTIKEL 2 DER VERORDNUNG NR . 1530/78 DURCH ARTIKEL 1 DER VERORDNUNG NR . 2546/80 VOM 2 . OKTOBER 1980 WIE FOLGT : ' ' FÜR DAS WIRTSCHAFTSJAHR 1980/81 KÖNNEN DIE FÜR KIRSCHEN ABGESCHLOSSENEN VERTRAEGE JEDOCH AUCH NACH DEM ZEITPUNKT DES WIRKSAMWERDENS DER BEZEICHNETEN STELLE BIS ZUM 31 . JULI 1980 ZUGELEITET WERDEN . ' ' 9 GESTÜTZT AUF DIESE BESTIMMUNG LEHNTE DAS BUNDESAMT FÜR ERNÄHRUNG UND FORSTWIRTSCHAFT DEN BEIHILFEANTRAG DER FIRMA MEIKO AB , DA IHM DIE VERTRAEGE UND DER ZUSATZVERTRAG , DIE VON DER FIRMA MEIKO AM 21 . BZW . 31 . JULI 1980 GESCHLOSSEN WORDEN WAREN , ERST AM 7 . BZW . 19 . AUGUST 1980 ZUGEGANGEN WAREN . 10 DAS VON DER FIRMA MEIKO ANGERUFENE VERWALTUNGSGERICHT ERSUCHT DEN GERICHTSHOF UM VORABENTSCHEIDUNG GEMÄSS ARTIKEL 177 EWG-VERTRAG ÜBER FOLGENDE FRAGE : ' ' VERSTÖSST ARTIKEL 1 DER VERORDNUNG ( EWG ) NR . 2546/80 DER KOMMISSION VOM 2 . OKTOBER 1980 ( ABL . L 260 VOM 3 . 10 . 1980 , S . 14 ) INSOWEIT GEGEN DIE GRUNDSÄTZE DER VERHÄLTNISMÄSSIGKEIT UND DER GLEICHBEHANDLUNG , ALS ER RÜCKWIRKEND EINE FRIST ZUM 31 . JULI 1980 BESTIMMT , BIS ZU DER ABGESCHLOSSENE VERTRAEGE DER BEZEICHNETEN STELLE ZUGELEITET WORDEN SEIN MÜSSEN? ' ' 11 DER FORMULIERUNG DES VERWALTUNGSGERICHTS IST ZU ENTNEHMEN , DASS DIE VORLAGEFRAGE IM KERN DARAUF ABZIELT , OB ARTIKEL 1 DER VERORDNUNG NR . 2546/80 VOM 2 . OKTOBER 1980 IM HINBLICK AUF DIE VOM GERICHTSHOF ZU WAHRENDEN ALLGEMEINEN RECHTSGRUNDSÄTZE GÜLTIG IST . 12 WIE DER GERICHTSHOF IN SEINEN URTEILEN VOM 25 . JUNI 1979 ( RACKE , RECHTSSACHE 98/78 , SLG . 69 , UND DECKER , RECHTSSACHE 99/78 , SLG . 101 ) DARGELEGT HAT , VERBIETET ES DER GRUNDSATZ DER RECHTSSICHERHEIT IM ALLGEMEINEN , DEN BEGINN DER GELTUNGSDAUER EINES RECHTSAKTES DER GEMEINSCHAFT AUF EINEN ZEITPUNKT VOR DESSEN VERÖFFENTLICHUNG ZU LEGEN . DIES KANN AUSNAHMSWEISE DANN ANDERS SEIN , WENN DAS ANGESTREBTE ZIEL ES VERLANGT UND DAS BERECHTIGTE VERTRAUEN DER BETROFFENEN GEBÜHREND BEACHTET IST . 13 DIE ANWENDUNG DES ZULETZT GENANNTEN ALLGEMEINEN RECHTSGRUNDSATZES ERFORDERT EINE BETRACHTUNG DER SITUATION , DIE DURCH DIE VERORDNUNG NR . 2546/80 KORRIGIERT WERDEN SOLLTE , UNTER BERÜCKSICHTIGUNG DER ZU DIESER ZEIT GELTENDEN RECHTSVORSCHRIFTEN . HIERZU IST DARAUF HINZUWEISEN , DASS IN DEM ZEITPUNKT , ALS DIE BETROFFENEN DIE VERTRAEGE ABSCHLOSSEN , DIE GEWÄHRUNG DER BEIHILFE VON DER ERFÜLLUNG DER BEIDEN IN DEN VERORDNUNGEN NR . 1530/78 VOM 30 . JUNI 1978 UND NR . 1964/80 VOM 24 . JULI 1980 AUFGESTELLTEN VORAUSSETZUNGEN - UNTERZEICHNUNG DER VERTRAEGE SPÄTESTENS AM 31 . JULI 1980 UND ÜBERMITTLUNG AN DIE ZUSTÄNDIGE NATIONALE STELLE VOR IHREM WIRKSAMWERDEN - ABHÄNGIG WAR . DAZU MUSS FESTGESTELLT WERDEN , DASS DIE VERARBEITER , DIE IHREN VERTRAG ZULÄSSIGERWEISE ERST AM 31 . JULI 1980 , DEM LETZTEN TAG DER FRIST , UNTERZEICHNETEN , DIE UNTERLAGEN NATÜRLICH NICHT - ENTSPRECHEND DEM DURCH DIE VERORDNUNG NR . 2546/80 VOM 2 . OKTOBER 1980 NEU AUFGESTELLTEN ERFORDERNIS - AM SELBEN TAG ÜBERMITTELN KONNTEN . 14 DAHER IST ZUZUGESTEHEN , DASS DIE KOMMISSION DADURCH , DASS SIE DIE GEWÄHRUNG DER BEIHILFE NACHTRAEGLICH VON DER ÜBERMITTLUNG DER VERTRAEGE SPÄTESTENS AM 31 . JULI 1980 ABHÄNGIG MACHTE , GEGEN DEN GRUNDSATZ DES VERTRAUENSSCHUTZES VERSTOSSEN HAT , WEIL DIE BETROFFENEN ANGESICHTS DER IM ZEITPUNKT DES VERTRAGSSCHLUSSES GELTENDEN BESTIMMUNGEN VERNÜNFTIGERWEISE NICHT ERWARTEN KONNTEN , DASS VON IHNEN NACHTRAEGLICH DIE EINHALTUNG EINER FRIST FÜR DIE ÜBERMITTLUNG DIESER VERTRAEGE VERLANGT WÜRDE , DIE AM SELBEN TAG ABLIEF WIE DIE FRIST FÜR DEREN UNTERZEICHNUNG . 15 DARÜBER HINAUS IST FESTZUSTELLEN , DASS DIE KOMMISSION AUCH GEGEN DEN GRUNDSATZ DER GLEICHBEHANDLUNG DER VERARBEITER VON KNORPELKIRSCHEN UND ANDEREN SÜSSKIRSCHEN VERSTOSSEN HAT , WEIL ES FÜR DIESE INFOLGE DER VERORDNUNG NR . 2546/80 ALLEIN VOM ZUFALL - NÄMLICH DER MEHR ODER WENIGER FRÜHEN UNTERZEICHNUNG DER VERTRAEGE UND IHRER MEHR ODER WENIGER SCHNELLEN ÜBERMITTLUNG - ABHING , OB SIE IN DEN GENUSS DER BEIHILFE KAMEN . ES ERGIBT SICH HIERZU AUS DEN AKTEN , DASS FÜR 38 VON 207 DEM BUNDESAMT FÜR ERNÄHRUNG UND FORSTWIRTSCHAFT VORGELEGTEN VERTRAEGEN KEINE BEIHILFEN GEWÄHRT WERDEN KONNTEN , WEIL SIE AM 31 . JULI 1980 NOCH NICHT ÜBERMITTELT WAREN . 16 ZWAR HAT DIE STREITIGE VERORDNUNG , WIE DIE KOMMISSION VOR DEM GERICHTSHOF GELTEND GEMACHT HAT , ES EINER GROSSEN ZAHL VON UNTERNEHMEN ERMÖGLICHT , EINE BEIHILFE ZU ERHALTEN , DIE SIE NACH DER IM ZEITPUNKT DES VERTRAGSSCHLUSSES GELTENDEN REGELUNG DES ARTIKELS 2 DER VERORDNUNG NR . 1530/78 NICHT HÄTTEN ERLANGEN KÖNNEN , UND ES TRIFFT WEITER ZU , DASS DIE KOMMISSION IN KEINER WEISE VERPFLICHTET WAR , DEN WORTLAUT DER VERORDNUNG NR . 1530/78 RÜCKWIRKEND ZU ÄNDERN . 17 GLEICHWOHL IST FESTZUHALTEN , DASS ES AUFGABE DER KOMMISSION WAR , NACHDEM SIE SICH ENTSCHLOSSEN HATTE , DEN SCHWIERIGKEITEN DER VERARBEITER RECHNUNG ZU TRAGEN UND DEREN AUSWIRKUNGEN ZU KORRIGIEREN , DIE ENTSPRECHENDEN VORSCHRIFTEN UNTER WAHRUNG DER GRUNDSÄTZE DES VERTRAUENSSCHUTZES UND DER GLEICHBEHANDLUNG DER BETROFFENEN ZU ERLASSEN . 18 DIE KOMMISSION HAT HIERZU AUSGEFÜHRT , SIE SEI MIT DEM ERLASS DER STREITIGEN VERORDNUNG DEN DAHIN GEHENDEN WÜNSCHEN DER MITGLIEDSTAATEN NACHGEKOMMEN UND ES HABE , DA ES UM DEN ERLASS EINER INSBESONDERE VON DER BUNDESREPUBLIK DEUTSCHLAND GEWÜNSCHTEN AUSNAHMEBESTIMMUNG GEGANGEN SEI , KEINEN SACHLICHEN GRUND FÜR EINE VERLÄNGERUNG DER VON DEN DEUTSCHEN BEHÖRDEN SELBST VORGESCHLAGENEN FRISTEN GEGEBEN . 19 ZWAR HAT DIE HALTUNG DER DEUTSCHEN BEHÖRDEN INSOWEIT ZUR HERBEIFÜHRUNG DER FRAGLICHEN SITUATION BEIGETRAGEN , ALS DIESE DEN ENDTERMIN DES 31 . JULI 1980 OFFENBAR VORGESCHLAGEN HABEN , OHNE DIE EINGEREICHTEN ANTRAEGE VOLLSTÄNDIG GEPRÜFT ZU HABEN ; DIES ALLEIN VERMAG DIE GÜLTIGKEIT DER VERORDNUNG NR . 2546/80 JEDOCH NICHT ZU RECHTFERTIGEN . ES OBLAG NÄMLICH DER KOMMISSION ZU PRÜFEN , OB DAS VON DEN DEUTSCHEN BEHÖRDEN VORGESCHLAGENE DATUM MIT DEN VON IHR SELBST ZUVOR ERLASSENEN VERORDNUNGEN IM EINKLANG STAND . 20 AUF DIE VOM VERWALTUNGSGERICHT FRANKFURT VORGELEGTE FRAGE IST DAHER ZU ANTWORTEN , DASS ARTIKEL 1 DER VERORDNUNG NR . 2546/80 DER KOMMISSION VOM 2 . OKTOBER 1980 UNGÜLTIG IST , SOWEIT DARIN ALS ÄUSSERSTER TERMIN , BIS ZU DEM DIE ABGESCHLOSSENEN VERTRAEGE DER ZUSTÄNDIGEN NATIONALEN STELLE ZUGELEITET WORDEN SEIN MUSSTEN , DER 31 . JULI 1980 BESTIMMT WURDE . Kostenentscheidung KOSTEN 21 DIE AUSLAGEN DER KOMMISSION , DIE ERKLÄRUNGEN VOR DEM GERICHTSHOF ABGEGEBEN HAT , SIND NICHT ERSTATTUNGSFÄHIG . FÜR DIE PARTEIEN DES AUSGANGSVERFAHRENS IST DAS VERFAHREN VOR DEM GERICHTSHOF EIN ZWISCHENSTREIT IN DEM VOR DEM NATIONALEN GERICHT ANHÄNGIGEN RECHTSSTREIT . DIE KOSTENENTSCHEIDUNG IST DAHER SACHE DIESES GERICHTS . AUS DIESEN GRÜNDEN Tenor HAT DER GERICHTSHOF ( DRITTE KAMMER ) AUF DIE IHM VOM VERWALTUNGSGERICHT FRANKFURT MIT BESCHLUSS VOM 3 . AUGUST 1982 VORGELEGTE FRAGE FÜR RECHT ERKANNT . ARTIKEL 1 DER VERORDNUNG NR . 2546/80 DER KOMMISSION VOM 2 . OKTOBER 1980 IST UNGÜLTIG , SOWEIT DARIN ALS ÄUSSERSTER TERMIN , BIS ZU DEM DIE ABGESCHLOSSENEN VERTRAEGE DER ZUSTÄNDIGEN NATIONALEN STELLE ZUGELEITET WORDEN SEIN MUSSTEN , DER 31 . JULI 1980 BESTIMMT WURDE .

62006CJ0419

bg

Неизпълнение на задължения от държава-членка — Неприемане на мерки за съобразяване с Решение C(2005)2706 на Комисията от 14 септември 2005 година относно възстановяването на помощите, отпуснати на авиокомпания Olympic Airlines. Диспозитив 1) Като не е взела в определените срокове всички необходими мерки за отмяна на помощите, обявени за незаконни и за несъвместими с общия пазар с Решение на Комисията от 14 септември 2005 година относно държавните помощи, предоставени от Гърция в полза на Olympic Airways и на Olympic Airlines, както и за да възстанови посочените помощи от бенефициерите, Република Гърция не е изпълнила задълженията си по членове 2—4 от това решение. 2) Осъжда Република Гърция да заплати съдебните разноски.

62005CJ0220

fr

1       La demande de décision préjudicielle porte sur l’interprétation de la directive 93/37/CEE du Conseil, du 14 juin 1993, portant coordination des procédures de passation des marchés publics de travaux (JO L 199, p. 54), telle que modifiée par la directive 97/52/CE du Parlement européen et du Conseil, du 13 octobre 1997 (JO L 328, p. 1, ci-après la «directive»). 2       Cette demande a été présentée dans le cadre d’un recours en annulation introduit par M. Auroux et huit autres requérants (ci-après les «requérants au principal») à l’encontre de la délibération du 28 octobre 2002 du conseil municipal de la commune de Roanne, autorisant son maire à signer avec la Société d’équipement du département de la Loire (ci-après la «SEDL») un marché visant la réalisation d’un pôle de loisirs à Roanne. Le cadre juridique Le droit communautaire 3       Aux termes du deuxième considérant de la directive, «la réalisation simultanée de la liberté d’établissement et de la libre prestation de services en matière de marchés publics de travaux, conclus dans les États membres pour le compte de l’État, des collectivités territoriales et d’autres organismes de droit public, comporte, parallèlement à l’élimination des restrictions, une coordination des procédures nationales de passation des marchés publics de travaux». 4       Il résulte du sixième considérant de la directive que les marchés de travaux inférieurs à 5 millions d’euros peuvent être laissés en dehors de la concurrence telle qu’elle est organisée par la directive et que les mesures de coordination ne doivent pas leur être appliquées. 5       Selon le dixième considérant de la directive, «le développement d’une concurrence effective dans le domaine des marchés publics nécessite une publicité communautaire des avis de marchés établis par les pouvoirs adjudicateurs des États membres». Ce même considérant ajoute que «les informations contenues dans ces avis doivent permettre aux entrepreneurs de la Communauté d’apprécier si les marchés proposés les intéressent». 6       L’article 1 er , sous a) à d), de la directive prévoit: «Aux fins de la présente directive: a)      Les ‘marchés publics de travaux’ sont des contrats à titre onéreux, conclus par écrit entre, d’une part, un entrepreneur et, d’autre part, un pouvoir adjudicateur défini au point b) et ayant pour objet soit l’exécution, soit conjointement l’exécution et la conception des travaux relatifs à une des activités visées à l’annexe II ou d’un ouvrage défini au point c), soit la réalisation, par quelque moyen que ce soit, d’un ouvrage répondant aux besoins précisés par le pouvoir adjudicateur; b)      sont considérés comme ‘pouvoirs adjudicateurs’, l’État, les collectivités territoriales, les organismes de droit public et les associations formées par une ou plusieurs de ces collectivités ou de ces organismes de droit public. […] c)      on entend par ‘ouvrage’ le résultat d’un ensemble de travaux de bâtiment ou de génie civil destiné à remplir par lui-même une fonction économique ou technique; d)      la ‘concession de travaux publics’ est un contrat présentant les mêmes caractères que ceux visés au point a), à l’exception du fait que la contrepartie des travaux consiste soit uniquement dans le droit d’exploiter l’ouvrage, soit dans ce droit assorti d’un prix». 7       Les «activités visées à l’annexe II», mentionnées à l’article 1 er , sous a), de la directive, sont les activités de bâtiment et de génie civil correspondant à la classe 50 de la nomenclature générale des activités économiques dans les Communautés européennes. Au nombre de ces activités figure expressément la catégorie relative à la construction d’immeubles. 8       L’article 6 de la directive dispose: «1.      La présente directive s’applique: a)      aux marchés publics de travaux dont la valeur estimée hors taxe sur la valeur ajoutée (TVA) égale ou dépasse l’équivalent en [euros] de 5 millions de droits de tirage spéciaux (DTS); b)      aux marchés publics de travaux visés à l’article 2 paragraphe 1 lorsque la valeur estimée hors TVA égale ou dépasse 5 millions d’[euros]. […] 3.      Lorsqu’un ouvrage est réparti en plusieurs lots faisant chacun l’objet d’un marché, la valeur de chaque lot doit être prise en compte pour l’évaluation du montant indiqué au paragraphe 1. Lorsque la valeur cumulée des lots égale ou dépasse le montant indiqué au paragraphe 1, les dispositions de ce paragraphe s’appliquent à tous les lots. Toutefois, les pouvoirs adjudicateurs peuvent déroger à l’application du paragraphe 1 pour des lots dont la valeur estimée hors TVA est inférieure à 1 000 000 d’[euros], pour autant que le montant cumulé de ces lots n’excède pas 20 % de la valeur cumulée des lots. 4.      Aucun ouvrage ni aucun marché ne peut être scindé en vue d’être soustrait à l’application de la présente directive. 5.      Pour le calcul du montant visé au paragraphe 1 ainsi qu’à l’article 7, est prise en considération, outre celle des montants des marchés publics de travaux, la valeur estimée des fournitures nécessaires à l’exécution des travaux et mises à la disposition de l’entrepreneur par les pouvoirs adjudicateurs. 6.       Les pouvoirs adjudicateurs veillent à ce qu’il n’y ait pas discrimination entre les différents entrepreneurs.» Le droit national 9       À l’époque des faits, l’article L. 300-4 du code de l’urbanisme, dans sa rédaction issue de l’article 8 de la loi n° 2000-1208, du 13 décembre 2000 (JORF du 14 décembre 2000, p. 19777), disposait: «L’État, les collectivités locales ou leurs établissements publics peuvent confier l’étude et la réalisation des opérations d’aménagement prévues par le présent livre à toute personne publique ou privée y ayant vocation. Lorsque la convention est passée avec un établissement public, une société d’économique mixte locale définie par la loi n° 83-597 du 7 juillet 1983, ou une société d’économie mixte dont plus de la moitié du capital est détenue par une ou plusieurs des personnes publiques suivantes: État, régions, départements, communes ou leurs groupements, elle peut prendre la forme d’une convention publique d’aménagement. Dans ce cas, l’organisme cocontractant peut se voir confier les acquisitions par voie d’expropriation ou de préemption, la réalisation de toute opération et action d’aménagement et équipement concourant à l’opération globale faisant l’objet de la convention publique d’aménagement. Les organismes mentionnés à l’alinéa précédent peuvent se voir confier le suivi d’études préalables nécessaires à la définition des caractéristiques de l’opération dans le cadre d’un contrat de mandat les chargeant de passer des contrats d’études au nom et pour le compte de la collectivité ou du groupement de collectivités. Les dispositions du chapitre IV du titre II de la loi n° 93-122, du 29 janvier 1993, relative à la prévention de la corruption et à la transparence de la vie économique et des procédures publiques ne sont pas applicables aux conventions publiques d’aménagement établies en application du présent article. La convention publique d’aménagement peut prévoir les conditions dans lesquelles l’organisme cocontractant est associé aux études concernant l’opération et notamment à la révision ou à la modification du plan local d’urbanisme.» 10     À la suite de l’ouverture par la Commission des Communautés européennes d’une procédure en manquement à l’encontre de la République française, l’article L. 300-4 du code de l’urbanisme a été modifié par la loi n° 2005-809, du 20 juillet 2005, relative aux concessions d’aménagement (JORF du 21 juillet 2005, p. 11833), comme suit: «L’État et les collectivités territoriales, ainsi que leurs établissements publics, peuvent concéder la réalisation des opérations d’aménagement prévues par le présent livre à toute personne y ayant vocation. L’attribution des concessions d’aménagement est soumise par le concédant à une procédure de publicité permettant la présentation de plusieurs offres concurrentes, dans des conditions prévues par décret en Conseil d’État. Le concessionnaire assure la maîtrise d’ouvrage des travaux et équipements concourant à l’opération prévus dans la concession, ainsi que la réalisation des études et de toutes missions nécessaires à leur exécution. Il peut être chargé par le concédant d’acquérir des biens nécessaires à la réalisation de l’opération, y compris, le cas échéant, par la voie d’expropriation ou de préemption. Il procède à la vente, à la location ou à la concession des biens immobiliers situés à l’intérieur du périmètre de la concession.» 11     L’article 11 de ladite loi n° 2005-809 dispose: «Sous réserve des décisions de justice passées en force de chose jugée, sont validé[e]s, en tant que leur légalité serait contestée au motif que la désignation de l’aménageur n’a pas été précédée d’une procédure de publicité permettant la présentation de plusieurs offres concurrentes: 1°      Les concessions d’aménagement, les conventions publiques d’aménagement et les conventions d’aménagement signées avant la publication de la présente loi». Le litige au principal et les questions préjudicielles 12     Par délibération du 28 octobre 2002, le conseil municipal de la commune de Roanne a autorisé son maire à signer avec la SEDL une convention pour la réalisation d’un pôle de loisirs (ci-après la «convention»). 13     La convention, conclue le 25 novembre 2002, prévoit la réalisation du pôle de loisirs par tranches successives. La première tranche comporte la construction d’un multiplexe cinématographique et de locaux commerciaux ayant vocation à être cédés à des tiers, ainsi que des ouvrages destinés à être remis au pouvoir adjudicateur, à savoir un parc de stationnement ainsi que des voies d’accès et des espaces publics. Les tranches ultérieures, lesquelles impliquent la signature d’un avenant à la convention, portent essentiellement sur la construction d’autres locaux commerciaux ou de services et d’un hôtel. 14     Selon le préambule de la convention, par le biais de cette opération, la commune de Roanne vise à requalifier un secteur urbain peu valorisant et à favoriser le développement des loisirs et du tourisme. 15     En vertu de l’article 2 de la convention, la SEDL se voit confier la mission, notamment, de procéder à des acquisitions foncières, d’organiser un concours d’architecture et/ou d’ingénierie, de faire procéder à des études, de réaliser les travaux de construction, d’établir et de tenir à jour certains documents comptables et de gestion, de rechercher des fonds, de mettre en place des moyens efficaces pour assurer la commercialisation des ouvrages, ainsi que d’assurer de manière générale la gestion et la coordination de l’opération et l’information de la commune. 16     Il résulte de l’article 10, deuxième alinéa, de la convention que toute attribution des travaux par la SEDL à des tiers est soumise aux principes de publicité et de mise en concurrence prévus par le code des marchés publics en vertu de l’article 48.1 de la loi n° 93-122, du 29 janvier 1993 (JORF du 30 janvier 1993). 17     Selon le bilan prévisionnel annexé à la convention, il est anticipé que le montant total des recettes s’élève à 10 227 103 euros pour la réalisation de la première tranche de l’opération, et à 14 268 341 euros pour la réalisation globale de l’opération. De ce dernier total, un montant de 2 925 000 euros proviendra de la ville en contrepartie de la cession du parc de stationnement. Il est estimé, en outre, que la SEDL obtiendra 8 099 000 euros en contrepartie de la cession d’ouvrages destinés à des tiers. Enfin, il est stipulé que la commune de Roanne contribuera au financement de l’ensemble des ouvrages à réaliser pour un montant s’élevant à 2 443 103 euros au titre de la première tranche et à 3 034 341 euros pour l’ensemble des travaux. 18     Il résulte des articles 22 à 25 de la convention que, à l’expiration de celle‑ci, la SEDL arrête un bilan de clôture lequel doit être approuvé par la commune de Roanne. Tout excédant figurant sur ce bilan est à verser à la commune. En outre, cette dernière devient automatiquement propriétaire de l’ensemble des terrains et des ouvrages destinés à être cédés aux tiers et non encore revendus. La commune de Roanne assurera également l’exécution des contrats en cours, à l’exclusion des contrats de travail, et reprendra les dettes contractées par la SEDL. 19     Par requête déposée devant le tribunal administratif de Lyon le 11 décembre 2002, les requérants au principal ont introduit un recours en annulation contre la délibération du conseil municipal du 28 octobre 2002. Dans ce recours, ils contestent la validité de ladite délibération tant au regard du droit national qu’au regard du droit communautaire. En ce qui concerne ce dernier, ils ont fait valoir que la conclusion de la convention aurait dû être précédée d’une mesure de publicité et d’une mise en concurrence conformément aux obligations découlant de la directive. 20     C’est dans ces conditions que le tribunal administratif de Lyon a décidé de surseoir à statuer et de poser à la Cour les questions préjudicielles suivantes: «1)      Une convention par laquelle un premier pouvoir adjudicateur confie à un second pouvoir adjudicateur la réalisation, dans un but d’intérêt général, d’une opération d’aménagement, dans le cadre de laquelle ce second pouvoir adjudicateur remet au premier des ouvrages destinés à servir à ses besoins, et à l’expiration de laquelle le premier pouvoir adjudicateur devient automatiquement propriétaire de ceux des autres terrains et ouvrages qui n’ont pas été cédés à des tiers, constitue-t-elle un marché public de travaux au sens des dispositions de l’article 1 er de la directive […]? 2)      En cas de réponse positive à la première question, pour l’appréciation du seuil susvisé de 5 000 000 [DTS] fixé par l’article 6 de cette même directive, convient-il de prendre en compte le seul prix versé en contrepartie de la cession des ouvrages remis au pouvoir adjudicateur, ou la somme de ce prix et des participations versées, même si celles-ci ne sont qu’en partie affectées à la réalisation de ces ouvrages, ou enfin la totalité du montant des travaux, les biens non cédés à l’expiration du contrat devenant automatiquement la propriété du premier pouvoir adjudicateur et celui-ci poursuivant alors l’exécution des contrats en cours et reprenant les dettes contractées par le second pouvoir adjudicateur? 3)      En cas de réponse positive aux deux premières questions, le premier pouvoir adjudicateur est-il dispensé, pour conclure une telle convention, de recourir aux procédures de passation des marchés prévues par la même directive, aux motifs que cette convention ne peut être passée qu’avec certaines personnes morales et que ces mêmes procédures seront appliquées par le second pouvoir adjudicateur pour la passation de ses marchés de travaux?» Sur la recevabilité des questions 21     La commune de Roanne ainsi que le gouvernement français font valoir, à titre liminaire, que la demande préjudicielle est irrecevable. 22     La commune de Roanne soutient que, en édictant la loi n° 2005-809, le législateur français a validé rétroactivement les conventions d’aménagement public qui ont été conclues sans avoir été précédées d’une procédure de publicité et de mise en concurrence. Étant donné que la juridiction de renvoi serait tenue d’appliquer la loi française et de considérer que la convention a été validée par ladite loi, l’interprétation du droit communautaire sollicité ne serait plus nécessaire pour résoudre le litige au principal. 23     Le gouvernement français fait valoir que la demande préjudicielle qualifie à tort la convention en cause de convention d’aménagement au sens de l’article L. 300-4 du code de l’urbanisme, dans sa rédaction en vigueur à l’époque des faits. Selon lui, il s’agit en réalité d’une simple construction d’ouvrages. Il en résulterait que la question de savoir si une convention portant sur la réalisation d’une opération d’aménagement constitue un marché public de travaux au sens de la directive est irrecevable, car elle est sans rapport avec l’objet et la réalité du litige. 24     Il est constant que tant la commune de Roanne que le gouvernement français concluent à l’irrecevabilité de la demande préjudicielle en se fondant sur des considérations ayant trait à l’interprétation du droit français et à la qualification des faits à l’origine du litige au principal au regard dudit droit. 25     Or, ainsi qu’il ressort d’une jurisprudence constante, la procédure établie à l’article 234 CE se base sur une nette séparation des fonctions entre les juridictions nationales et la Cour, cette dernière étant uniquement habilitée à se prononcer sur l’interprétation ou la validité des actes communautaires visés audit article. Dans ce cadre, il n’appartient pas à la Cour d’apprécier l’interprétation des dispositions du droit national ou de juger si l’interprétation que la juridiction nationale en donne est correcte (voir, en ce sens, arrêts du 22 octobre 1974, Demag, 27/74, Rec. p. 1037, point 8; du 16 avril 1991, Eurim‑Pharm, C‑347/89, Rec. p. I‑1747, point 16, et du 12 janvier 2006, Turn‑und Sportunion Waldburg, C-246/04, Rec. p. I‑589, point 20). 26     De même, il appartient au seul juge national, qui est saisi du litige et qui doit assumer la responsabilité de la décision juridictionnelle à intervenir, d’apprécier, au regard des particularités de l’affaire, tant la nécessité d’une décision préjudicielle pour être en mesure de rendre son jugement que la pertinence des questions qu’il pose à la Cour (voir, arrêts du 4 décembre 2003, EVN et Wienstrom, C‑448/01, Rec. p. I‑14527, point 74, et du 12 avril 2005, Keller, C‑145/03, Rec. p. I‑2529, point 33). En conséquence, dès lors que les questions posées portent sur l’interprétation du droit communautaire, la Cour est, en principe, tenue de statuer. 27     Il en résulte que les arguments d’irrecevabilité soulevés par la commune de Roanne et par le gouvernement français doivent être rejetés et la demande de décision préjudicielle déclarée recevable. Sur la première question 28     Par sa première question, la juridiction de renvoi demande, en substance, si la convention constitue un marché public de travaux au sens de l’article 1 er , sous a), de la directive. 29     Conformément à la définition figurant à cette disposition, les marchés publics de travaux sont des contrats à titre onéreux, conclus par écrit, entre, d’une part, un entrepreneur et, d’autre part, un pouvoir adjudicateur au sens de l’article 1 er , sous b), de la directive et ayant pour objet soit l’exécution, soit conjointement l’exécution et la conception des travaux ou d’un ouvrage tel que défini par la directive, soit la réalisation, par quelque moyen que ce soit, d’un ouvrage répondant aux besoins précisés par le pouvoir adjudicateur. 30     Dans leurs observations écrites, la commune de Roanne ainsi que les gouvernements français et polonais font valoir que la convention ne répond pas à cette définition et ne constitue donc pas un marché public de travaux au sens de la directive. 31     Selon la commune de Roanne, la convention ne constitue pas, au regard de son objet, un marché public de travaux, car, en tant que convention publique d’aménagement, son objet dépasserait celui de la réalisation de travaux. En effet, conformément au droit français, de telles conventions porteraient sur la réalisation globale d’un projet urbain ou de certaines politiques urbaines dans tous leurs éléments, notamment, le montage du projet, la gestion administrative et juridique, l’acquisition des terrains par voie d’expropriation et la mise en place des procédures de passation des contrats. 32     Dans le même ordre d’idées, le gouvernement polonais relève que, conformément à la convention, la SEDL s’engage à réaliser un projet d’investissement qui comporte diverses missions. Ce gouvernement souligne, à cet égard, que la SEDL ne serait pas l’entrepreneur qui réalisera les travaux prévus par le contrat mais s’engage uniquement à préparer et à conduire un marché public de travaux. Estimant que l’élément du contrat le plus important consiste à passer commande des ouvrages et à surveiller leur réalisation, le gouvernement polonais fait valoir que la convention est à qualifier de «marché public de services» au sens de l’article 1 er de la directive 92/50/CEE du Conseil, du 18 juin 1992, portant coordination des procédures de passation des marchés publics de services (JO L 209, p. 1). 33     Le gouvernement français fait valoir que la partie du pôle de loisirs qui porte sur la réalisation des travaux dont il est envisagé qu’ils seront vendus à des tiers ne constitue pas un marché public de travaux au sens de la directive. En effet, ce gouvernement estime que, précisément en raison du fait que cette partie est destinée à des tiers, elle ne peut être considérée comme répondant aux besoins de la commune. Il ajoute que seule la construction du parc de stationnement pour le compte de la commune de Roanne pourrait, en principe, constituer un marché public de travaux. Or, ladite construction ne tomberait pas davantage dans le champ d’application de la directive, car le parc de stationnement ne sera cédé à la commune qu’après avoir été construit, selon une procédure particulière prévue par le droit français dite de «vente en l’état futur d’achèvement», de sorte qu’il s’agirait, au fond, d’une simple acquisition immobilière dont l’objet ne serait pas tant les travaux, mais la vente d’ouvrages à construire. 34     Les gouvernements lituanien et autrichien, ainsi que la Commission estiment que la convention constitue un marché public de travaux au sens de l’article 1 er de la directive. En particulier, la Commission fait valoir que, même si la convention comprend certaines missions qui sont des prestations de services, l’objet principal de celle-ci est la réalisation d’un ouvrage répondant aux besoins précisés par le pouvoir adjudicateur au sens de l’article 1 er , sous a) et c), de la directive. 35     Les arguments soulevés par la commune de Roanne ainsi que par les gouvernements français et polonais ne sauraient être retenus. 36     Certes, il est vrai que, au-delà de l’exécution des travaux, la convention confie à la SEDL des tâches supplémentaires ayant, comme plusieurs intervenants l’ont fait observer, le caractère d’une prestation de services. Toutefois, contrairement à ce que soutient la commune de Roanne, il ne résulte pas du seul fait que la convention comporte des éléments allant au‑delà de l’exécution des travaux que celle-ci échappe au champ d’application de la directive. 37     En effet, il ressort de la jurisprudence de la Cour que, lorsqu’un contrat contient à la fois des éléments ayant trait à un marché public de travaux ainsi que des éléments ayant trait à un autre type de marché public, c’est l’objet principal du contrat qui détermine quelle directive communautaire de marchés publics trouve en principe à s’appliquer (voir arrêt du 19 avril 1994, Gestión Hotelera Internacional, C‑331/92, Rec. p. I‑1329, point 29). 38     S’agissant de l’application de cette jurisprudence à l’espèce, il convient de souligner que, contrairement à ce que fait valoir le gouvernement polonais dans ses observations, aux termes de la convention, l’engagement de la SEDL ne se limite pas à l’administration et à l’organisation des travaux mais s’étend également à la réalisation des travaux y prévus. En outre, selon une jurisprudence bien établie, pour pouvoir être qualifié d’entrepreneur chargé d’un marché public de travaux, au sens de l’article 1 er , sous a), de la directive, il n’est pas exigé que la personne qui conclut le contrat avec un pouvoir adjudicateur soit elle-même en mesure de réaliser directement la prestation convenue avec ses propres ressources (voir, en ce sens, arrêts du 14 avril 1994, Ballast Nedam Groep, C‑389/92, Rec. p. I‑1289, point 13, et du 2 décembre 1999, Holst Italia, C‑176/98, Rec. p. I‑8607, point 26). Il en découle que, aux fins d’apprécier si l’objet principal de la convention est l’exécution d’un ouvrage, il est indifférent que la SEDL n’exécute pas elle-même les travaux et les fasse exécuter par des sous-traitants. 39     Il convient de rejeter l’argument du gouvernement français selon lequel, en raison des considérations exposées au point 33, l’objet de la convention ne peut être considéré comme la réalisation d’un ouvrage répondant aux besoins précisés par le pouvoir adjudicateur, au sens de l’article 1 er , sous a), de la directive. 40     S’agissant de la qualification juridique par le gouvernement français du parc de stationnement, il y a lieu de constater que la définition d’un marché public de travaux relève du domaine du droit communautaire. Étant donné que l’article 1 er , sous a), de la directive ne comporte aucun renvoi exprès au droit des États membres pour déterminer son sens et sa portée, la qualification juridique du contrat en droit français n’est pas pertinente aux fins de juger si la convention relève du champ d’application de la directive (voir, par analogie, arrêt du 20 octobre 2005, Commission/France, C‑264/03, Rec. p. I‑8831, point 36). 41     Il résulte de l’article 1 er , sous c), de la directive que l’existence d’un ouvrage doit être appréciée par rapport à la fonction économique ou technique du résultat des travaux effectués (voir arrêt du 27 octobre 2005, Commission/Italie, C-187/04 et C-188/04, non publié au Recueil, point 26). Ainsi qu’il ressort clairement de plusieurs dispositions de la convention, la réalisation du pôle de loisirs est destinée à l’accueil d’activités commerciales et de services, de sorte que la convention doit être considérée comme remplissant une fonction économique. 42     En outre, la réalisation du pôle de loisirs doit être considérée comme répondant aux besoins précisés par la commune de Roanne dans la convention. Il convient de souligner que, à cet égard, l’ouvrage visé par la convention est le pôle de loisirs dans tous ses éléments, comprenant la construction d’un cinéma multiplexe, de locaux de services connexes aux loisirs, d’un parc de stationnement et, éventuellement, d’un hôtel. Il ressort de plusieurs dispositions de la convention que, par la réalisation du pôle de loisirs dans son ensemble, la commune de Roanne cherche à repositionner et à redynamiser le quartier de la gare. 43     En ce qui concerne les autres éléments relevant de la définition de «marché publics de travaux» telle que prévue à l’article er , sous a), de la directive, il convient de relever, en premier lieu, qu’il n’est pas contesté que la commune de Roanne, étant une collectivité territoriale, a la qualité de «pouvoir adjudicateur» au sens de l’article 1 er , sous b), de la directive et qu’il existe un contrat par écrit. 44     En deuxième lieu, il est constant que la SEDL, en tant qu’opérateur économique actif sur le marché qui s’engage à réaliser les travaux prévus par la convention, est à qualifier d’entrepreneur au sens de la directive. Ainsi qu’il a été rappelé au point 38 du présent arrêt, il est indifférent à cet égard que la SEDL ait recours à des sous‑traitants pour assurer la conception et l’exécution des travaux (voir, en ce sens, arrêt du 12 juillet 2001, Ordine degli Architetti e.a., C‑399/98, Rec. p. I‑5409, point 90). 45     Enfin, il est manifeste que la convention a été conclue à titre onéreux. Le caractère onéreux d’un contrat se réfère à la contre-prestation offerte à l’entrepreneur en raison de la réalisation des travaux visés par le pouvoir adjudicateur (voir, en ce sens, arrêt Ordine degli Architetti e.a., précité, point 77). Selon les dispositions de la convention, la SEDL reçoit un montant de la part de la commune de Roanne en contrepartie de la cession du parc de stationnement. La commune s’engage également à participer aux dépenses de tous les ouvrages à réaliser. Enfin, en vertu de la convention, la SEDL est en droit de tirer des recettes de tiers en contrepartie de la cession des ouvrages réalisés. 46     Il ressort de l’analyse de la convention que l’objet principal de celle-ci, ainsi que la Commission l’a soutenu, est l’exécution d’un ensemble de travaux aboutissant à la réalisation d’un ouvrage au sens de l’article 1 er , sous c), de la directive, à savoir un pôle de loisirs. Les éléments de services prévus par la convention, tels que l’acquisition foncière, la recherche de fonds, l’organisation d’un concours d’architecture et/ou d’ingénierie ainsi que la commercialisation des bâtiments font partie de l’achèvement de cet ouvrage. 47     Eu égard à ce qui précède, il convient de répondre à la première question qu’une convention par laquelle un premier pouvoir adjudicateur confie à un second pouvoir adjudicateur la réalisation d’un ouvrage constitue un marché public de travaux au sens de l’article 1 er , sous a), de la directive, indépendamment du fait qu’il est prévu ou non que le premier pouvoir adjudicateur soit ou devienne propriétaire de tout ou partie de cet ouvrage. Sur la deuxième question 48     Par sa deuxième question, la juridiction de renvoi interroge la Cour sur les modalités pour déterminer la valeur du marché en question, aux fins de juger si le seuil prévu à l’article 6 de la directive est atteint. 49     La juridiction de renvoi propose trois bases possibles de calcul de ce seuil. Premièrement, la valeur du marché serait à déterminer uniquement sur le fondement des montants versés par le pouvoir adjudicateur en contrepartie des ouvrages qui lui seront remis. Deuxièmement, la valeur du marché serait constituée par la totalité des montants versés par le pouvoir adjudicateur, à savoir la contrepartie des ouvrages qui lui seront remis ainsi que la participation financière versée pour l’ensemble des ouvrages à réaliser. Troisièmement, la détermination de la valeur du marché devrait prendre en compte la valeur totale des travaux, ce qui comprend les montants versés par le pouvoir adjudicateur ainsi que ceux reçus de tiers en contrepartie des ouvrages réalisés à leur compte. 50     Il convient de relever, tout d’abord, que, selon le libellé de l’article 6 de la directive, les dispositions de celle-ci s’appliquent aux marchés publics de travaux dont la valeur atteint le seuil prévu par ledit article. Celui‑ci n’établit aucune règle qui limiterait les montants qui sont à prendre en compte pour la détermination de la valeur d’un marché à ceux provenant du pouvoir adjudicateur. 51     En outre, déduire une telle règle dudit article 6 irait à l’encontre de l’esprit et de la finalité de la directive. 52     Ainsi qu’il résulte de ses deuxième et dixième considérants, la directive vise à éliminer les restrictions à la liberté d’établissement et à la libre prestation des services en matière de marchés publics de travaux, en vue d’ouvrir ces marchés à une concurrence effective (arrêt Ordine degli Architetti e.a., précité, point 52). Le dixième considérant précise que le développement de cette concurrence nécessite une publicité communautaire des avis des marchés contenant suffisamment d’informations pour permettre aux entrepreneurs de la Communauté européenne d’apprécier si les marchés proposés les intéressent. À cet égard, le seuil prévu à l’article 6 de la directive sert à assurer que les marchés publics ayant une valeur suffisamment élevée pour justifier une participation intracommunautaire soient communiqués aux soumissionnaires potentiels. 53     Étant donné que l’objectif des procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive est précisément de garantir à des soumissionnaires potentiels établis dans la Communauté européenne l’accès aux marchés publics qui les intéressent, il s’ensuit que c’est à partir de leur point de vue qu’il y a lieu de calculer si la valeur d’un marché atteint le seuil fixé à l’article 6 de la directive. 54     Il est manifeste, à cet égard, que, si la valeur d’un marché est constituée de recettes provenant à la fois du pouvoir adjudicateur et de tiers, l’intérêt d’un soumissionnaire potentiel dans un tel marché s’attache à la valeur globale de celui-ci. 55     À l’inverse, la thèse selon laquelle seuls les montants versés par le pouvoir adjudicateur devraient être pris en compte dans le calcul de la valeur d’un marché au sens de l’article 6 de la directive porterait atteinte à la finalité de celle-ci. Il en résulterait que le pouvoir adjudicateur serait en mesure d’attribuer un marché qui aurait une valeur globale dépassant le seuil fixé audit article 6 et qui pourrait intéresser d’autres entrepreneurs actifs sur le marché, sans appliquer les procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive. 56     Enfin, il convient de rappeler que, en vertu de l’article 3 de la directive, les concessions de travaux publics sont soumises aux règles de publicité prévues par la directive dans le cas où le seuil visé à ladite disposition est atteint. Étant donné qu’une caractéristique essentielle de ces concessions est que la contrepartie des travaux provienne en tout ou en partie de tiers, il irait à l’encontre de l’objectif et du système qui sous‑tendent la directive que, dans le cadre des marchés publics de travaux, les montants provenant de tiers soient exclus du calcul de la valeur du marché aux fins de l’article 6 de la directive. 57     Eu égard à ce qui précède, il convient de répondre à la deuxième question que, pour déterminer la valeur d’un marché aux fins de l’article 6 de la directive, il convient de prendre en compte la valeur totale du marché de travaux du point de vue d’un soumissionnaire potentiel, ce qui comprend non seulement l’ensemble des montants que le pouvoir adjudicateur aura à payer, mais aussi toutes les recettes qui proviendront de tiers. Sur la troisième question 58     Par sa troisième question, la juridiction de renvoi cherche à savoir, en substance, si, pour conclure une convention telle que celle au principal, un pouvoir adjudicateur est dispensé de recourir aux procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive au motif que, conformément au droit national, cette convention ne peut être conclue qu’avec certaines personnes morales, qui ont elles-mêmes la qualité de pouvoir adjudicateur et qui seront tenues, à leur tour, d’appliquer lesdites procédures pour passer d’éventuels marchés subséquents. 59     Il convient de relever, à titre liminaire, que les seules exceptions permises à l’application de la directive sont celles qui y sont expressément mentionnées (voir, par analogie, arrêts du 18 novembre 1999, Teckal, C‑107/98, Rec. p. I‑8121, point 43, et du 11 mai 2006, Carbotermo et Consorzio Alisei, C‑340/04, Rec. p. I‑4137, point 45). 60     Or, la directive ne contient pas de disposition comparable à celle de l’article 6 de la directive 92/50, qui exclut de son champ d’application des marchés publics attribués, dans certaines conditions, à des pouvoirs adjudicateurs (voir, par analogie, arrêts précités, Teckal, point 44, ainsi que Carbotermo et Consorzio Alisei, point 46). 61     Il convient de relever que l’article 11 de la directive 2004/18/CE du Parlement européen et du Conseil, du 31 mars 2004, relative à la coordination des procédures de passation des marchés publics de travaux, de fournitures et de services (JO L 134, p. 114), prévoit une exception en ce qui concerne les pouvoirs adjudicateurs qui acquièrent notamment des travaux en recourant à une centrale d’achat, telle que définie à l’article 1 er , paragraphe 10, de cette même directive. Toutefois, cette disposition n’est pas applicable ratione temporis aux faits au principal. 62     Il s’ensuit qu’un pouvoir adjudicateur n’est pas dispensé de recourir aux procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive au motif qu’il envisage de conclure le marché en question avec un second pouvoir adjudicateur (voir, par analogie, arrêts Teckal, précité, point 51; du 7 décembre 2000, ARGE, C‑94/99, Rec. p. I‑11037, point 40, et du 11 janvier 2005, Stadt Halle et RPL Lochau, C‑26/03, Rec. p. I‑1, point 47). Cette constatation n’affecte pas, par ailleurs, l’obligation de ce dernier pouvoir adjudicateur d’appliquer à son tour les procédures d’appel d’offres prévues par la directive (voir, par analogie, arrêt Teckal, précité, point 45). 63     Il est vrai que, conformément à la jurisprudence de la Cour, l’appel à la concurrence n’est pas obligatoire pour des marchés conclus entre une collectivité territoriale et une personne juridiquement distincte d’elle dans l’hypothèse où, à la fois, la collectivité territoriale exerce sur la personne en cause un contrôle analogue à celui qu’elle exerce sur ses propres services et où cette personne réalise l’essentiel de son activité avec la ou les collectivités qui la détiennent (voir arrêts Teckal, précité, point 50, et du 13 janvier 2005, Commission/Espagne, C‑84/03, Rec. p. I‑139, points 38 et 39). 64     Or, le fait que la SEDL est une société d’économie mixte au capital de laquelle participent des fonds privés exclut que la commune de Roanne puisse être considérée comme exerçant sur elle un contrôle analogue à celui qu’elle exerce sur ses propres services. En effet, la Cour a jugé que tout placement de capital privé dans une entreprise obéit à des considérations propres aux intérêts privés et poursuit des objectifs de nature différente de ceux poursuivis par une autorité publique (voir arrêt Stadt Halle et RPL Lochau, précité, points 49 et 50). Le raisonnement retenu par la Cour dans l’arrêt Stadt Halle et RPL Lochau, précité, au regard des marchés publics de services s’applique également au regard des marchés publics de travaux. 65     Il ressort des observations de la commune de Roanne ainsi que de celles des gouvernements français et polonais que, selon eux, l’effet utile de la directive serait toutefois préservé dans des cas, comme en l’espèce, où un second pouvoir adjudicateur est tenu de recourir aux procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive pour tout marché subséquent. Aux fins d’assurer une concurrence effective, il serait indifférent qu’une telle procédure soit organisée par un premier pouvoir adjudicateur ou par un second. 66     Il convient de rappeler, tout d’abord, que la directive ne contient pas de dispositions permettant d’écarter son application en cas de marché public de travaux passé entre deux pouvoirs adjudicateurs, même à supposer que le second pouvoir adjudicateur se voie obligé de sous‑traiter la valeur totale du marché à des entrepreneurs successifs et, à cet effet, de recourir aux procédures de passation de marchés publics prévues par la directive. 67     En outre, dans le cas d’espèce, il n’est pas prévu par la convention que la SEDL soit tenue de sous-traiter la totalité du marché initial à des entrepreneurs successifs. Par ailleurs, ainsi que M me l’avocat général l’a observé, à juste titre, au point 72 de ses conclusions, lorsqu’un second pouvoir adjudicateur a recours à des sous-traitants, l’objet de tout marché successif risque fréquemment de ne représenter qu’une partie du marché global. Il peut en résulter que la valeur de marchés subséquents passés par un second pouvoir adjudicateur soit inférieure à celle figurant à l’article 6, paragraphe 1, sous a), de la directive. Ainsi, par la mise en place d’une série de marchés successifs, l’application de la directive pourrait être contournée. 68     Eu égard à ce qui précède, il convient de répondre à la troisième question qu’un pouvoir adjudicateur n’est pas dispensé de recourir aux procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive au motif que, conformément au droit national, cette convention ne peut être conclue qu’avec certaines personnes morales, qui ont elles-mêmes la qualité de pouvoir adjudicateur et qui seront tenues, à leur tour, d’appliquer lesdites procédures pour passer d’éventuels marchés subséquents. Sur les dépens 69     La procédure revêtant, à l’égard des parties au principal, le caractère d’un incident soulevé devant la juridiction de renvoi, il appartient à celle‑ci de statuer sur les dépens. Les frais exposés pour soumettre des observations à la Cour, autres que ceux desdites parties, ne peuvent faire l’objet d’un remboursement. Par ces motifs, la Cour (première chambre) dit pour droit: 1) Une convention par laquelle un premier pouvoir adjudicateur confie à un second pouvoir adjudicateur la réalisation d’un ouvrage constitue un marché public de travaux au sens de l’article 1 er , sous a), de la directive 93/37/CEE du Conseil, du 14 juin 1993, portant coordination des procédures de passation des marchés publics de travaux, telle que modifiée par la directive 97/52/CE du Parlement européen et du Conseil, du 13 octobre 1997, indépendamment du fait qu’il est prévu ou non que le premier pouvoir adjudicateur soit ou devienne propriétaire de tout ou partie de cet ouvrage. 2) Pour déterminer la valeur d’un marché aux fins de l’article 6 de la directive 93/37, telle que modifiée par la directive 97/52, il convient de prendre en compte la valeur totale du marché de travaux du point de vue d’un soumissionnaire potentiel, ce qui comprend non seulement l’ensemble des montants que le pouvoir adjudicateur aura à payer, mais aussi toutes les recettes qui proviendront de tiers. 3) Un pouvoir adjudicateur n’est pas dispensé de recourir aux procédures de passation de marchés publics de travaux prévues par la directive 93/37, telle que modifiée par la directive 97/52, au motif que, conformément au droit national, cette convention ne peut être conclue qu’avec certaines personnes morales, qui ont elles-mêmes la qualité de pouvoir adjudicateur et qui seront tenues, à leur tour, d’appliquer lesdites procédures pour passer d’éventuels marchés subséquents. Signatures * Langue de procédure: le français.

62005CJ0354

et

Liikmesriigi kohustuste rikkumine – Euroopa Parlamendi ja nõukogu 26. juuni 2003. aasta direktiivi 2003/55/EÜ maagaasi siseturu ühiseeskirjade kohta ning direktiivi 98/30/EÜ kehtetuks tunnistamise kohta (ELT L 176, lk 57; ELT eriväljaanne 12/02, lk 230) täitmiseks vajalike normide ettenähtud tähtaja jooksul vastu võtmata jätmine. Resolutiivosa Kuna Luksemburgi Suurhertsogiriik ei ole ettenähtud tähtaja jooksul vastu võtnud vajalikke õigus- ja haldusnorme, et täita Euroopa Parlamendi ja nõukogu 26. juuni 2003. aasta direktiivi 2003/55/EÜ maagaasi siseturu ühiseeskirjade kohta ning direktiivi 98/30/EÜ kehtetuks tunnistamise kohta, siis on Luksemburgi Suurhertsogiriik rikkunud sellest direktiivist tulenevaid kohustusi. Mõista kohtukulud välja Luksemburgi Suurhertsogiriigilt.

61994TJ0374

pt

Fundamentação jurídica do acórdão 1 A Directiva 91/440/CEE do Conselho, de 29 de Julho de 1991, relativa ao desenvolvimento dos caminhos-de-ferro comunitários (JO L 237, p. 25, a seguir «Directiva 91/440») tem por objectivo facilitar a adaptação dos caminhos-de-ferro comunitários às exigências do mercado único e aumentar a respectiva eficácia. Por um lado, garante a independência da gestão das empresas de transporte ferroviário, para lhes permitir actuar segundo critérios comerciais, dispondo o artigo 5._, n._ 3, que estas empresas «podem, nomeadamente: - constituir um agrupamento internacional com outra ou outras empresas ferroviárias, ... - controlar o fornecimento e a comercialização dos serviços e fixar a respectiva tarifação... ... - desenvolver a respectiva quota de mercado, criar novas tecnologias e novos serviços e adoptar técnicas de gestão inovadoras, - lançar novas actividades em domínios associados à actividade ferroviária». 2 Por outro lado, prevê a separação entre a gestão da infra-estrutura ferroviária e a actividade de transporte das empresas de transporte ferroviário, sendo a separação das contabilidades obrigatória e a separação orgânica facultativa (artigo 1._ e Secção III da Directiva). 3 Finalmente, a Directiva constitui uma primeira etapa na via da liberalização progressiva do mercado dos transportes ferroviários, prevendo, pela primeira vez, o reconhecimento, sob determinadas condições, a partir de 1 de Janeiro de 1993, de um direito de acesso às infra-estruturas ferroviárias situadas na Comunidade, a favor de empresas ferroviárias de transporte combinado internacional e de associações de empresas ferroviárias. 4 Com efeito, o artigo 10._ da Directiva estabelece: «1. Serão reconhecidos aos agrupamentos internacionais direitos de acesso e de trânsito nos Estados-Membros em que se encontram estabelecidas as empresas de transporte ferroviário que os constituem, bem como direitos de trânsito nos outros Estados-Membros para a prestação de serviços de transporte internacionais entre os Estados-Membros em que se encontram estabelecidas as empresas que constituem os citados agrupamentos. 2. Às empresas de transporte ferroviário abrangidas pelo âmbito de aplicação do artigo 2._ será concedido um direito de acesso, em condições equitativas, à infra-estrutura dos outros Estados-Membros para fins da exploração de serviços de transporte internacionais de mercadorias. ...» 5 Para este efeito, o artigo 3._ da Directiva define empresa de transporte ferroviário como sendo «qualquer empresa de estatuto privado ou público, cuja actividade principal consista na prestação de serviços de transporte de mercadorias e/ou de passageiros por caminho-de-ferro, devendo a tracção ser obrigatoriamente assegurada por essa empresa». Segundo este mesmo artigo, constitui um agrupamento internacional de empresas de transporte ferroviário «qualquer associação de pelo menos duas empresas de transporte ferroviário estabelecidas em Estados-Membros diferentes, com vista a fornecer serviços de transporte internacionais entre Estados-Membros». 6 Em 19 de Junho de 1995, o Conselho, em execução da Directiva 95/440, adoptou a Directiva 95/18/CE, de 19 de Junho de 1995, relativa às licenças das empresas de transporte ferroviário (JO L 143, p. 70), e a Directiva 95/19/CE, relativa à repartição das capacidades de infra-estrutura ferroviária e à cobrança de taxas de utilização da infra-estrutura (JO L 143, p. 75). Matéria de facto subjacente ao litígio 7 Em 29 de Janeiro de 1993, a Comissão recebeu um pedido de declaração de inaplicabilidade do artigo 2._ do Regulamento (CEE) n._ 1017/68 do Conselho, de 19 de Julho de 1968, relativo à aplicação de regras de concorrência nos sectores dos transportes ferroviários, rodoviários e por via navegável (JO L 175, p. 1, a seguir «Regulamento n._ 1017/68») ou, em alternativa, de isenção nos termos do artigo 5._ do referido regulamento, relativamente a certos acordos no âmbito do transporte ferroviário de passageiros através do túnel do canal da Mancha. 8 Este pedido (a seguir «notificação») tinha sido apresentado pela European Night Services Ltd (a seguir «ENS»), em nome da British Rail (a seguir «BR»), da Deutsche Bundesbahn (a seguir «DB»), da NV Nederlandse Spoorwegen (a seguir «NS») e da Société nationale des chemins de fer français (a seguir «SNCF»). A notificação tinha também sido previamente aprovada pela Société nationale des chemins de fer belges (a seguir «SNCB») que, nessa altura, era titular de uma opção de participação na ENS, entretanto caducada em Julho de 1993. A SNCB continua a ser parte num dos acordos de exploração celebrados com a ENS. 9 O primeiro acordo notificado dizia respeito à criação, pelas quatro companhias ferroviárias acima mencionadas, a BR, a SNCF, a DB e a NS, directamente ou através das suas filiais, da sociedade ENS, com sede no Reino Unido, tendo como objecto a prestação e a comercialização de serviços nocturnos de transporte ferroviário de passageiros entre a Grã-Bretanha e o Continente através do túnel do canal da Mancha e nos trajectos seguintes: Londres-Amsterdão, Londres-Frankfurt/Dortmund, Glasgow/Swansea-Paris, Glasgow/Plymouth-Bruxelas. 10 Por carta de 15 de Outubro de 1997, a ENS informou, porém, o Tribunal que os serviços de transporte ferroviário com partida e destino a Bruxelas tinham sido abandonados em Dezembro de 1994, que o trajecto Londres-Frankfurt/Dortmund tinha sido substituído, em Agosto de 1996, pelo trajecto Londres-Colónia e que os únicos trajectos então previstos eram Londres-Amsterdão/Colónia. 11 Em 9 de Maio de 1994, a European Passengers Services Ltd (a seguir «EPS»), filial da BR no momento da notificação dos acordos ENS, foi cedida por esta última aos poderes públicos britânicos e constitui, desde então, uma empresa de transporte ferroviário, na acepção do artigo 3._ da Directiva 91/440, tal como a SNCF, a DB e a NS (a seguir, incluindo nestas a EPS, «empresas de transporte ferroviário em causa» ou «fundadores»). A participação da BR na ENS foi concomitantemente transferida para a EPS. Por carta de 25 de Setembro de 1997, a ENS e a EPS informaram o Tribunal da mudança de nome da EPS para Eurostar (UK) Ltd (a seguir «EUKL») e solicitaram que qualquer referência à EPS fosse considerada como feita à EUKL e vice-versa. Precisaram igualmente que a participação dos poderes públicos britânicos no capital da EPS tinha sido transferida, em 31 de Maio de 1996, para a London & Continental Railways. No Reino Unido, a quase totalidade da rede ferroviária e das infra-estruturas conexas, anteriormente propriedade da BR, pertence actualmente à Railtrack, o gestor da infra-estrutura ferroviária. 12 A segunda categoria de acordos notificados era constituída por acordos de exploração celebrados entre a ENS e as empresas de transporte ferroviário em causa, bem como com a SNCB, nos termos dos quais cada uma das empresas se comprometia a prestar à ENS determinados serviços, designadamente tracção ferroviária na sua rede (locomotiva, pessoal de serviço e linhas horárias), serviços de limpeza no interior dos comboios e de manutenção e reparação do equipamento e serviços de passageiros. A EPS e a SNCF acordavam igualmente em assegurar a tracção ferroviária no trajecto do túnel do canal da Mancha. 13 Para efeitos da exploração dos serviços de transporte nocturno de passageiros, as empresas de transporte ferroviário em causa adquiriram, por intermédio da ENS, adquiriram, por contratos de leasing a longo prazo, por 20 anos, aumentados, em Janeiro de 1996, para 25 anos, material circulante especial capaz de circular nas diferentes redes ferroviárias e no trajecto do túnel do canal da Mancha, cujo custo global era de 136,7 milhões de UKL, aumentado, em Janeiro de 1996, para 158 milhões de UKL, incluindo o preço da locação, o custo previsível das peças e acessórios, as modificações, as despesas de fornecimento, os testes e a colocação em funcionamento, bem como os custos de desenvolvimento. 14 A ENS e as empresas de transporte ferroviário em causa explicavam na notificação que, no mercado do serviço em questão, a ENS poderia, face à concorrência do avião, do autocarro, dos ferry-boats e do automóvel individual, obter partes do mercado globais de cerca de 2,4% na categoria das viagens de negócios, e de cerca de 5%, na categoria de viagens de recreio. Afirmavam ainda que, mesmo que o mercado do serviço em causa fosse definido de modo mais restrito, abrangendo apenas os trajectos em questão, as partes do mercado globais da ENS continuariam a ser insignificantes. Além disso, segundo a notificação, nenhuma das empresas de transporte ferroviário em causa poderia explorar sozinha um serviço comparável nos trajectos assegurados pela ENS, e não haveria qualquer indício de que outro agrupamento tivesse manifestado interesse pela mesma actividade ou dela pudesse retirar lucros. As autoras da notificação garantiam igualmente que os acordos ENS não criavam mais obstáculos do que os já existentes em relação a outras empresas que tentassem oferecer no mercado serviços semelhantes, podendo estas constituir «agrupamentos internacionais», na acepção do artigo 3._ da Directiva 91/440, que poderiam obter acesso às infra-estruturas ferroviárias, ou seja, a linhas horárias nos trajectos em causa, e que não teriam qualquer dificuldade em recrutar pessoal qualificado e material circulante apropriado. 15 Nos termos do disposto no artigo 12._, n._ 2, do Regulamento n._ 1017/68, foi publicada uma comunicação sobre a notificação dos acordos ENS no Jornal Oficial das Comunidades Europeias em 29 de Maio de 1993 (aviso 93/C 149/07, JO C 149, p. 10). Nesta comunicação, a Comissão informava as empresas notificantes de que tinha chegado à conclusão preliminar que os acordos notificados poderiam infringir o n._ 1 do artigo 85._ do Tratado CE e que, nessa fase do processo, ainda não tinha tomado posição sobre a eventual aplicabilidade do artigo 5._ do referido regulamento. A Comissão convidava ainda os terceiros interessados a apresentarem-lhe as suas observações no prazo de 30 dias a contar da publicação da comunicação. 16 Por carta de 23 de Julho de 1993, a Comissão fez saber às empresas autoras da notificação, para efeitos do disposto no artigo 12._, n._ 3, do Regulamento n._ 1017/68, que existiam sérias dúvidas quanto à aplicabilidade do artigo 5._ deste regulamento aos acordos notificados. 17 Em 4 de Junho de 1994, a Comissão publicou no Jornal Oficial das Comunidades Europeias uma comunicação nos termos do artigo 26._, n._ 3, do Regulamento n._ 1017/68 (JO C 153, p. 15), anunciando que os acordos notificados podiam beneficiar de isenção nos termos dos artigos 85._, n._ 3, do Tratado, e 53._, n._ 3, do Acordo sobre o Espaço Económico Europeu (a seguir «Acordo EEE»), desde que fosse satisfeita uma condição, destinada essencialmente a permitir a novas empresas interessadas a aquisição, às empresas autoras da notificação, dos mesmos serviços de transporte que estas últimas se tinham comprometido a prestar à ENS. Entretanto, a Comissão convidava os terceiros interessados a apresentarem-lhe as suas observações no prazo de 30 dias a contar da publicação desta comunicação. Porém, nenhum terceiro interessado respondeu a este convite da Comissão. Decisão impugnada 18 Em 21 de Setembro de 1994, a Comissão adoptou a Decisão 94/663/CEE, relativa a um processo de aplicação do artigo 85._ do Tratado CE e do artigo 53._ do Acordo EEE (IV/34.600 - «Night services») (JO L 259, p. 20, a seguir «decisão» ou «decisão impugnada»). Esta decisão baseia-se no Regulamento n._ 1017/68, mais particularmente no seu artigo 5._, ao abrigo do qual a proibição de acordos entre empresas, formulada pelo artigo 2._ em termos quase idênticos aos do artigo 85._, n._ 1, do Tratado, pode ser declarada inaplicável com efeitos retroactivos a certos acordos entre empresas. 19 A decisão distingue dois mercados de serviços relevantes: por um lado, o mercado do transporte de pessoas em viagens de negócios, para as quais o transporte aéreo em voo regular, o transporte ferroviário de alta velocidade e os serviços oferecidos pela ENS constituem modos de transporte alternativos (ponto 26) e, por outro, o mercado do transporte de pessoas em viagens de recreio, para as quais os serviços alternativos podem incluir o avião em classe económica, o comboio, o autocarro e, eventualmente, o automóvel individual (ponto 27). 20 Ao contrário do que as autoras da notificação tinham sustentado, a Comissão entende que o mercado geográfico em causa não abrange o conjunto do Reino Unido, da França, da Alemanha e dos países do Benelux, mas deve ser limitado às quatro linhas efectivamente servidas pela ENS, ou seja: Londres-Amsterdão, Londres-Frankfurt/Dortmund, Paris-Glasgow/Swansea e Bruxelas-Glasgow/Plymouth (ponto 29). 21 Referindo-se à comunicação da Comissão de 16 de Fevereiro de 1993 relativa ao tratamento das empresas comuns com carácter de cooperação à luz do artigo 85._ do Tratado CEE (JO C 43, p. 2, a seguir «comunicação de 1993»), a decisão indica, a seguir, que a ENS constitui uma empresa comum com carácter de cooperação (pontos 30 a 37). Assinala que as empresas fundadoras da ENS não se retiram definitivamente do mercado em causa e que dispõem de meios técnicos e financeiros para criarem facilmente um agrupamento internacional na acepção do artigo 3º da Directiva 91/440, e fornecerem serviços de transporte nocturno de passageiros. A decisão precisa ainda que estas empresas continuam especialmente activas num mercado a montante do mercado da ENS, o dos serviços ferroviários indispensáveis, que as empresas de transporte ferroviário vendem aos «operadores de transporte» como a ENS. A empresa comum ENS constituiria, pois, um acordo abrangido pelo âmbito de aplicação do artigo 85._ do Tratado, tal como os acordos de exploração celebrados entre ela e cada uma das empresas de transporte ferroviário fundadoras, bem como com a SNCB. 22 A decisão enumera, a seguir, as restrições à concorrência resultantes dos acordos ENS (pontos 38 a 53). 23 Em primeiro lugar, os acordos em questão anulariam ou restringiriam consideravelmente, entre fundadores, as possibilidades de concorrência criadas pelo artigo 10._ da Directiva 91/440 (pontos 38 a 45). Com efeito, segundo a decisão, por um lado, empresas de transporte ferroviário existentes, bem como eventuais novas empresas ferroviárias, incluindo filiais das empresas existentes, poderiam pretender exercer os direitos de acesso conferidos por esta disposição e, por outro, os Estados-Membros teriam a possibilidade de adoptar legislações mais liberais em matéria de acesso às infra-estruturas. O que teria como consequência que, por exemplo, a DB ou a NS teriam a possibilidade de constituir um agrupamento internacional com uma empresa ferroviária estabelecida no Reino Unido a fim de explorar serviços de transportes internacionais via túnel do canal da Mancha. Uma empresa ferroviária fundadora da ENS teria igualmente a possibilidade de realizar, por si, actividades de «operador de transporte» ou de criar uma filial especializada na qualidade de «operador de transporte», a fim de explorar serviços de transporte internacionais, adquirindo às respectivas empresas de transporte ferroviário os serviços ferroviários indispensáveis. 24 Em segundo lugar, tendo em conta a capacidade económica das empresas fundadoras, a criação da ENS poderia dificultar o acesso ao mercado de operadores de transporte susceptíveis de entrar em concorrência com a ENS (pontos 46 a 48). As sociedades-mãe da ENS manteriam uma posição dominante na prestação dos serviços ferroviários no respectivo Estado de origem, nomeadamente no que diz respeito às locomotivas especializadas para o túnel do canal da Mancha. Tendo em consideração o acesso directo da ENS a estes serviços e as relações privilegiadas que mantém com as suas sociedades-mãe, os outros operadores poderiam ser colocados numa situação concorrencial desfavorável no que respeita à aquisição dos serviços ferroviários indispensáveis. Deveria ainda ter-se em conta que a BR e a SNCF beneficiam de uma parte significativa das linhas horárias disponíveis para os comboios internacionais no túnel da canal da Mancha, em virtude da convenção celebrada com a Eurotunnel. 25 Por último, estas restrições à concorrência seriam reforçadas pelo facto de a ENS se inserir numa rede de empresas comuns entre os fundadores. Com efeito, a BR/EPS, a SNCF, a DB e a NS participariam, a diferentes níveis, numa rede de empresas comuns que tem por objecto a exploração de serviços de transporte de mercadorias e de passageiros, nomeadamente através do túnel do canal da Mancha. A BR e a SNCF participariam assim na criação da Allied Continental Intermodal Services Ltd (a seguir «ACI») para o transporte combinado de mercadorias e a BR participaria igualmente, com a SNCB, na criação da «Autocare Europe» para o transporte ferroviário de veículos automóveis (pontos 49 a 52). 26 Porém, segundo a decisão, os acordos em causa, embora não abrangidos pela derrogação prevista no artigo 3._ do Regulamento n._ 1017/68 em relação aos acordos técnicos, pelo facto de não terem apenas como objecto ou como efeito a aplicação de melhoramentos técnicos ou a cooperação técnica, na acepção deste artigo (pontos 55 a 58), satisfariam as condições previstas no artigo 5._ desse mesmo regulamento e no artigo 53._, n._ 1, do Acordo EEE (pontos 59 a 70). Com efeito, a criação da ENS favoreceria o progresso económico, assegurando designadamente a concorrência entre os diversos modos de transporte e os utentes beneficiariam directamente desses novos serviços. Por outro lado, as restrições da concorrência verificadas seriam indispensáveis tendo em consideração o facto de serem serviços totalmente novos, que implicam riscos financeiros elevados que uma empresa sozinha dificilmente poderia suportar. Assim, e desde que seja satisfeita uma condição destinada a garantir a presença no mercado de operadores de transporte ferroviário concorrentes da ENS, a criação da ENS não eliminaria toda a concorrência no mercado em causa. 27 Em consequência, a decisão declara inaplicáveis aos acordos ENS, por um prazo de oito anos, isto é, até 31 de Dezembro de 2002, o n._ 1 do artigo 85._ do Tratado e o n._ 1 do artigo 53._ do Acordo EEE (artigo 1._ da decisão), sujeitando esta isenção à condição (a seguir «condição imposta») de «as empresas ferroviárias parte no acordo ENS prestarem, se necessário, a qualquer agrupamento internacional de empresas ferroviárias ou a qualquer operador de transporte que deseje explorar comboios nocturnos de passageiros que utilizam o túnel do canal da Mancha os serviços ferroviários indispensáveis que se comprometeram a prestar à ENS. Esses serviços consistem na disponibilização da locomotiva, da sua tripulação e dos itinerários em cada rede nacional e no túnel do canal da Mancha. As empresas ferroviárias prestarão esses serviços nas suas redes nas mesmas condições técnicas e financeiras que as concedidas à ENS» (artigo 2._ da decisão). Tramitação processual 28 Por petições que deram entrada na Secretaria do Tribunal de Primeira Instância em 22 de Novembro de 1994, a ENS e a EPS interpuseram recursos que foram registados respectivamente sob os números T-374/94 e T-375/94. 29 Por petição que deu entrada na Secretaria do Tribunal em 5 de Dezembro de 1994, a União Internacional dos Caminhos de Ferro (a seguir «UIC») e a NS interpuseram recurso, que foi registado sob o número T-384/94. 30 Por petição que deu entrada na Secretaria do Tribunal em 13 de Dezembro de 1994, a SNCF interpôs um recurso, que foi registado sob o número T-388/94. 31 Por requerimento separado, que deu entrada em 6 de Fevereiro de 1995 na Secretaria do Tribunal, a Comissão suscitou no processo T-388/94 uma questão prévia de inadmissibilidade, com fundamento no artigo 114._ do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância. A demandante apresentou as suas observações sobre esta questão prévia em 20 de Março de 1995. 32 Em 28 de Junho de 1995, o Tribunal (Primeira Secção Alargada) decidiu, por despacho, julgar a final a questão da inadmissibilidade levantada pela Comissão e convidou a SNCF a responder a várias perguntas escritas e a apresentar um certo número de documentos. 33 Por despachos do presidente da Primeira Secção Alargada do Tribunal de 9 de Agosto de 1995, os pedidos de intervenção da União Internacional das sociedades de transporte combinado ferro-rodoviário em apoio dos pedidos da Comissão nos processos T-374/94, T-375/94 e T-384/94, que deram entrada na Secretaria do Tribunal em 3 de Abril de 1995, não foram admitidos. 34 Por despacho do presidente da Primeira Secção Alargada do Tribunal de 9 de Agosto de 1995, os pedidos de intervenção da SNCF em apoio dos pedidos das recorrentes nos processos T-374/94 e T-384/94, que deram entrada na Secretaria do Tribunal em 9 de Maio de 1995, foram admitidos. 35 Por despachos do presidente da Primeira Secção Alargada do Tribunal de 14 de Julho e de 10 de Agosto de 1995, o Reino Unido foi admitido como interveniente em apoio dos pedidos das recorrentes nos processos T-374/94, T-375/94, T-384/94 e T-388/94. 36 Por decisão do Tribunal de 2 de Outubro de 1995, o juiz-relator foi designado para a Segunda Secção Alargada, à qual os processos foram consequentemente atribuídos. 37 Por decisão do Tribunal, de 8 de Novembro de 1996, o processo foi atribuído a uma secção de três juízes. 38 Por despacho do presidente da Segunda Secção de 6 de Agosto de 1997, os processos T-374/94, T-375/94, T-384/94 e T-388/94 foram apensos para efeitos da fase oral e do acórdão. 39 Com base no relatório preliminar do juiz-relator, o Tribunal de Primeira Instância (Segunda Secção) decidiu iniciar a fase oral do processo sem instrução. Convidou, porém, as partes a responder a algumas perguntas escritas, o que estas fizeram no prazo estabelecido. 40 As alegações das partes e as respostas destas às perguntas do Tribunal foram ouvidas na audiência realizada em 22 de Outubro de 1997. Pedidos das partes 41 Nos processos T-374/94 e T-375/94, a ENS e a EPS concluem pedindo que o Tribunal se digne: - anular a decisão; - ordenar à Comissão: a) que declare inaplicáveis o artigo 2._ do Regulamento n._ 1017/68 e o artigo 85._, n._ 1, do Tratado, ou b) que conceda a isenção sem a condição imposta e por um período correspondente ao prazo por que os compromissos foram assumidos pelas empresas ferroviárias para o financiamento do material circulante; c) a título subsidiário, que conceda a isenção impondo uma condição que seja necessária e proporcionada às alegadas restrições da concorrência e por um período correspondente ao prazo por que os compromissos foram assumidos pelas empresas ferroviárias para o financiamento do material circulante; - condenar a Comissão nas despesas da instância. 42 A SNCF, interveniente em apoio das conclusões da recorrente no processo T-374/94, conclui pedindo que o Tribunal se digne: - anular a decisão; - ordenar à Comissão: a) que declare inaplicáveis o artigo 2._ do Regulamento n._ 1017/68 e o artigo 85._, n._ 1, do Tratado, ou b) que conceda a isenção sem a condição imposta e por um período correspondente ao prazo por que os compromissos foram assumidos pelas empresas ferroviárias para o financiamento do material circulante; 43 Nos processos T-374/94 e T-375/94, a Comissão conclui pedindo que o Tribunal se digne: - rejeitar o recurso; - rejeitar os argumentos da SNCF; - condenar as recorrentes e a interveniente nas despesas da instância. 44 No processo T-384/94, a UIC e a NS concluem pedindo que o Tribunal se digne: - declarar nula a decisão impugnada na sua totalidade; - a título subsidiário, declarar nulos os artigos 2._ da decisão e o artigo 1._, na parte em que este limita o prazo da isenção a um período inferior a 20 anos; - ordenar qualquer outra medida que, em seu prudente arbítrio, julgue adequada; - condenar a Comissão nas despesas. 45 A SNCF, interveniente em apoio dos pedidos das recorrentes, conclui pedindo que o Tribunal se digne: - declarar nula a decisão impugnada na sua totalidade; - a título subsidiário, declarar nulo o artigos 2._ da decisão, por ser injustificada a condição imposta e o artigo 1._, por a Comissão ter concedido uma isenção por um prazo inferior a 20 anos; - ordenar quaisquer outras medidas que, em seu prudente arbítrio, julgue adequadas; - condenar a Comissão nas despesas. 46 A Comissão conclui pedindo que o Tribunal se digne: - julgar inadmissível o recurso interposto pela UIC, ou, em qualquer caso, improcedente; - rejeitar o recurso interposto pela NS; - rejeitar os argumentos da interveniente; - condenar as recorrentes e a interveniente nas despesas da instância. 47 No processo T-384/94, a SNCF conclui pedindo que o Tribunal se digne: - a título principal, anular a decisão impugnada; - a título subsidiário, anular o artigo 2._ da decisão, por ser injustificada a condição imposta, bem como o artigo 1._, por a Comissão ter concedido a isenção por um prazo inferior a 20 anos; - ordenar qualquer outra medida que, em seu prudente arbítrio, julgue adequada; - condenar a Comissão nas despesas. 48 Nas observações que apresentou sobre a questão da inadmissibilidade suscitada pela Comissão, a SNCF conclui pedindo que o Tribunal se digne: - julgar o recurso admissível; - condenar a Comissão nas despesas. 49 A Comissão conclui pedindo que o Tribunal se digne: - julgar inadmissível o recurso e, em qualquer caso, improcedente; - condenar a recorrente nas despesas. 50 O Reino Unido, interveniente em apoio dos pedidos das recorrentes nos processos T-374/94, T-375/94, T-384/94 e T-388/94, conclui pedindo que o Tribunal se digne: - anular a decisão impugnada; - condenar a Comissão nas despesas. Quanto à admissibilidade Quanto à admissibilidade dos pedidos nos processos T-374/94 e T-3375/94 Argumentação das partes 51 A Comissão considera que os recursos são inadmissíveis, pelo facto de as recorrentes ENS e EPS, pedirem ao Tribunal que ordene à Comissão a) que declare inaplicáveis o artigo 2._ do Regulamento n._ 1017/68 e o artigo 85._, n._ 1, do Tratado, b) que conceda a isenção sem a condição imposta pela Comissão e por um prazo correspondente ao prazo por que os compromissos foram assumidos pelas empresas ferroviárias para o financiamento do material circulante; e c) a título subsidiário, que conceda a isenção impondo uma condição que seja necessária e proporcionada às restrições da concorrência alegadas e por um prazo correspondente ao prazo por que os compromissos foram assumidos pelas empresas de transporte ferroviário para o financiamento do material circulante; Com efeito, segundo jurisprudência constante, o juiz comunitário não tem competência, no âmbito de um recurso de anulação baseado no artigo 173._ do Tratado, para dirigir injunções às instituições comunitárias (v., por último, o acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 24 de Janeiro de 1995, Ladbroke/Comissão, T-74/92, Colect., p. II-115, n._ 75). 52 As recorrentes, ENS e EPS, retorquem que a Comissão não contesta a admissibilidade dos seus recursos na parte em que pedem a anulação da decisão, nem a possibilidade de o Tribunal anular parcialmente a decisão, isto é, a condição imposta no artigo 2._ desta. Apreciação do Tribunal 53 O Tribunal recorda que, segundo jurisprudência constante, não cabe ao juiz comunitário, no quadro da fiscalização da legalidade por ele exercida, dirigir injunções às instituições ou substituir-se a estas últimas, mas que incumbe à administração em causa tomar as medidas que comporta a execução de um acórdão proferido no quadro de um recurso de anulação. Assim, os pedidos das recorrentes acima expostos no n._ 41, alíneas a), b) e c), devem ser rejeitados por inadmissíveis (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 27 de Janeiro de 1998, Ladbroke Racing/Comissão, T-67/94, Colect., p. II-1, n._ 200). Os recursos nos processos T-374/94 e T-375/94 só são, portanto, admissíveis quanto ao pedido de anulação da decisão impugnada na sua totalidade (v. acima, n._ 41). Quanto à admissibilidade do recurso no processo T-384/94 Argumentação das partes 54 As recorrentes UIC e NS explicam que a UIC é uma associação internacional de empresas de transporte ferroviário da qual são membros todas as grandes empresas ferroviárias sediadas nos Estados-Membros da Comunidade Europeia e que tem por objecto a promoção da cooperação entre esses membros e a organização de actividades de desenvolvimento do modo de transporte ferroviário na Europa, consolidando a sua interfuncionalidade, tendo por fim reforçar a sua competitividade. Segundo o artigo 2._ do seu estatuto, a UIC actua através da elaboração de normas e linhas directrizes e intervindo junto de outras entidades em representação e defesa dos interesses comuns dos seus membros. As empresas de transporte ferroviário estabelecidas na Comunidade estão, além disso, representadas no quadro de um grupo especial designado «Comunidade dos caminhos de ferro europeus» (a seguir «CCE»). 55 Sustentam que a UIC, não sendo embora destinatária da decisão impugnada, é, no entanto, directa e individualmente afectada, na acepção do artigo 173._ do Tratado, visto que a decisão afecta directamente os interesses dos seus membros estabelecidos na Comunidade, representados pela CCE, bem como os seus próprios interesses. 56 No que diz respeito aos interesses dos seus membros estabelecidos na Comunidade, as recorrentes alegam que a decisão impugnada é susceptível de desmotivar a UIC de tomar outras iniciativas inovadoras de cooperação entre empresas de transporte ferroviário no domínio dos transportes internacionais de passageiros e acrescentam que o recurso da UIC deveria ser julgado admissível, ao mesmo título que os dos seus membros estabelecidos na Comunidade, quer sejam quer não sejam destinatários da decisão. 57 Quanto ao interesse em agir da UIC, as recorrentes sustentam que a UIC é, ela própria, directa e individualmente afectada pela decisão, pelo facto de esta comprometer a plena realização de um dos seus principais objectivos estatutários, ou seja, o reforço da competitividade da rede internacional de caminhos de ferro. Acrescentam que embora a UIC não tenha participado no procedimento administrativo que levou à adopção da decisão impugnada (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 27 de Abril de 1995, AAC e o./Comissão, T-442/93, Colect., p. II-1329), um dos grupos internos à UIC, a CCE, participou efectivamente em reuniões preparatórias à adopção da Directiva 91/440. 58 A Comissão alega que a UIC não é individual e directamente afectada pela decisão impugnada e sustenta que o Tribunal não pode deixar de se pronunciar sobre a legitimidade da UIC. Com efeito, a jurisprudência que afirma que, no caso de um só recurso ser interposto por vários recorrentes, basta que um destes tenha legitimidade para que o recurso seja considerado admissível no seu conjunto seria susceptível de criar dificuldades relativamente às despesas da instância e ao direito da recorrente em causa de interpor recurso da decisão a intervir para o Tribunal de Justiça. 59 Acrescenta que, segundo a jurisprudência, uma associação, na sua qualidade de representante de uma categoria de empresários, não é individualmente atingida por um acto que afecta os interesses gerais dessa categoria (acórdãos do Tribunal de Justiça de 14 de Dezembro de 1962, Confédération nationale des producteurs de fruits et légumes e o./Conselho, 16/62 e 17/62, Colect., p. 175, de 18 de Março de 1975, Union syndicale e o./Conselho, 72/74, Colect., p. 159; Recueil, p. 401, e despacho do Tribunal de Justiça de 11 de Julho de 1979, Fédération nationale des producteurs de vins de table et vins de pays/Comissão, 60/79, Recueil, p. 2429). 60 A Comissão sustenta ainda que, não tendo a UIC participado no procedimento administrativo prévio à adopção da decisão impugnada e não tendo apresentado observações na sequência da publicação no Jornal Oficial das Comunidades Europeias das comunicações da Comissão de 29 de Maio de 1993 e de 4 de Junho de 1994, não teria nem interesse em agir nem legitimidade para interpor o presente recurso (acórdãos do Tribunal de Justiça, de 25 de Outubro de 1977, Metro/Comissão, 26/76, Colect., p. 659, de 11 de Outubro de 1983, Demo-Studio Schmidt, 210/81, Recueil, p. 3045, e acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 24 de Janeiro de 1995, BEMIM/Comissão, T-114/92, Colect., p. II-147). Finalmente, o papel desempenhado pela CCE no quadro da adopção da Directiva 91/440 não poderia individualizar a UIC em relação à decisão impugnada. Apreciação do Tribunal 61 O Tribunal salienta que a legitimidade da NS enquanto destinatária da decisão impugnada não foi contestada e que, tratando-se de um único e mesmo recurso, não há que examinar a legitimidade da UIC (acórdão do Tribunal de Justiça de 24 de Março de 1993, CIRFS e o./Comissão, C-313/90, Colect., p. I-1125, n._ 31 e acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 22 de Outubro de 1996, Skibsværftsforeningen e o./Comissão, T-266/94, Colect., p. II-1399, n._ 51). Quanto à admissibilidade do recurso no processo T-388/94 Argumentação das partes 62 A Comissão alega que a decisão impugnada foi notificada à recorrente na sua sede por carta de 22 de Setembro de 1994, recebida em 29 de Setembro, como o atesta o aviso de recepção dos correios que foi carimbado pela SNCF com a indicação desta última data. Nos termos do decidido no acórdão do Tribunal de Justiça de 26 de Novembro de 1985, Cockerill-Sambre/Comissão (42/85, Recueil, p. 3749, n._ 11), uma notificação na sede de uma sociedade satisfaz o critério da segurança jurídica e permite à sociedade em causa tomar conhecimento do acto notificado, independentemente da questão de saber se a pessoa competente para o efeito segundo as regras internas da sociedade destinatária, pôde efectivamente dele tomar conhecimento. 63 Tendo presente que, nos termos do disposto no artigo 102._, n._ 1, do Regulamento de Processo do Tribunal, o prazo para interposição de um recurso de anulação começa a correr, em caso de notificação, no dia a seguir a esta e que, no total, o prazo se eleva, neste caso, a dois meses, acrescidos de uma dilação de seis dias (artigo 102._, n._ 2, do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância e artigo 1._ do Anexo II ao Regulamento de Processo do Tribunal de Justiça), a data limite para interposição do recurso da SNCF contra a decisão impugnada era 6 de Dezembro de 1994. Interposto em 13 de Dezembro de 1994, o recurso seria, portanto, manifestamente inadmissível, porque extemporâneo (acórdãos do Tribunal de Justiça, de 5 de Junho de 1980, Belfiore/Comissão, 108/79, Recueil, p. 1769, de 12 de Julho de 1984, Ferriera Valsabbia/Comissão, 209/83, Recueil, p. 3089, n._ 14, e Cockerill-Sambre/Comissão, já referido, n._ 10). 64 A Comissão contesta o argumento da recorrente de que, por a decisão ter sido entregue a um dos seus empregados não autorizado a receber o correio, não é este aviso de recepção que deve ser tomado em consideração para o cômputo do prazo de interposição do recurso, mas um segundo aviso de recepção que vinha dentro do envelope da decisão e que foi assinado em 7 de Outubro de 1994 por uma pessoa com competência para tal. A Comissão sublinha, em primeiro lugar, que, nos termos decididos no acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 29 de Maio de 1991, Bayer/Comissão (T-12/90, Colect., p. II-219, n._ 20), o segundo aviso de recepção incluído no envelope da notificação da decisão não constitui, de forma alguma, uma segunda notificação distinta da que foi regularmente efectuada por via postal, dado que o envio por carta registada com aviso de recepção constitui sempre a forma de notificação adequada, visto permitir determinar com segurança o início do prazo. O envio de um segundo aviso de recepção destina-se apenas a permitir à Comissão certificar-se da data em que a empresa em causa tomou conhecimento da decisão notificada, no caso de a administração dos correios em causa não cumprir o seu dever, não lhe devolvendo o aviso de recepção depois de assinado. A precaução de enviar um segundo aviso de recepção não se destinaria, portanto, a remediar uma eventual deficiência dos correios consistente na entrega, por lapso, do envio postal a uma pessoa empregada pelo destinatário não autorizada a receber correio registado, mas sim a deficiência consistente na eventual omissão de devolução do aviso de recepção. Resultaria, além disso, do direito francês, que a assinatura do aviso de recepção postal por um funcionário de uma pessoa colectiva destinatária não habilitado a receber correio registado não afecta a validade da notificação efectuada por carta registada com aviso de recepção. 65 Quanto ao argumento da SNCF baseado na invocação de caso fortuito e de força maior, a Comissão alega que, segunda a jurisprudência do Tribunal de Justiça, os problemas de comunicação no interior da sociedade destinatária não constituem casos fortuitos ou de força maior (acórdão Cockerill-Sambre/Comissão, já referido, n._ 12), designadamente quando o desfuncionamento se deve a faltas de serviço dos assalariados da empresa recorrente (acórdão do Tribunal de Justiça, de 15 de Dezembro de 1994, Bayer/Comissão, C-195/91 P, Colect., p. I-5619, n._ 33). 66 Finalmente, quanto ao argumento da SNCF baseado em erro desculpável, a Comissão sustenta que este conceito só pode reportar-se a circunstâncias excepcionais, especialmente quando a instituição em causa tenha adoptado um comportamento susceptível de provocar uma confusão admissível no espírito de um particular de boa fé que faça prova de toda a diligência exigível a um operador normalmente prudente (acórdão do Tribunal de Primeira Instância, de 15 de Março de 1995, Cobrecaf e o./Comissão, T-514/93, Colect., p. II-621, n._ 40). Ora, no presente caso, o erro cometido seria devido ao comportamento de alguém que não a Comissão. 67 A SNCF contesta a validade da notificação e, a título subsidiário, alega que, mesmo que a notificação fosse válida, as circunstâncias em que foi recebida a decisão notificada são constituintes de caso fortuito ou de força maior ou resultam de erro desculpável. 68 Quanto à irregularidade da notificação, a SNCF sustenta que, nos termos do artigo L 9 do código francês dos correios e telecomunicações, as cartas registadas devem ser entregues em mão ao destinatário ou ao seu «procurador». De onde resulta que o aviso de recepção que atesta ter ela recebido a decisão notificada é nulo. Com efeito, não teria sido assinado por uma das pessoas às quais tinha sido especificamente delegado o poder de assinar esses avisos de recepção. Além disso, o agente dos correios teria aceitado que o aviso de recepção fosse assinado por uma pessoa para tal não habilitada. Finalmente, o aviso de recepção teria sido enviado à Comissão pelos correios franceses, infringindo a sua obrigação de verificar a conformidade da assinatura da pessoa que tinha assinado efectivamente o aviso de recepção com a assinatura da pessoa com poderes para o fazer. 69 A SNCF sustenta que, segundo a jurisprudência, o facto de um aviso de recepção ser assinado por uma pessoa para tal habilitada, afecta aos serviços de correio da empresa destinatária, é um elemento determinante da validade da notificação (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 29 de Maio de 1991, Bayer/Comissão, já referido, n.os 4 e 20); conclusões do advogado-geral M. Darmon no processo em que foi proferido o acórdão Cockerill-Sambre/Comissão, já referido, p. 3750), como a própria Comissão o teria admitido no processo em que foi proferido o acórdão Ferriera Valsabbia/Comissão, já referido. 70 De onde resulta, segundo a SNCF, que é o formulário do aviso de recepção normal, junto pela Comissão à decisão notificada, a fim de lhe permitir conhecer, com segurança, a data em que a empresa tomou conhecimento da decisão, que deve ser tomado em consideração, visto que se destina a remediar as deficiências dos correios (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 29 de Maio de 1991, Bayer/Comissão, já referido). As deficiências a que a jurisprudência faz referência não seriam apenas aquelas em que os correios não devolvem o aviso de recepção à Comissão, mas também aquelas em que os correios apõem eles próprios a data no aviso, sem recolherem a assinatura de um representante devidamente habilitado da sociedade destinatária, de modo que um erro dos serviços de correios na sua função de entrega dos envios registados deveria levar a ignorar as informações aí apostas (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 6 de Abril de 1995, BASF e o./Comissão, T-80/89, T-81/89, T-83/89, T-87/89, T-88/89, T-90/89, T-93/89, T-95/89, T-97/89, T-99/89, T-100/89, T-101/89, T-103/89, T-105/89, T-107/89 e T-112/89, Colect., p. II-729, n.os 54 a 60). Nestas condições, a data de recepção e, por conseguinte, a data da notificação, é a data de 7 de Outubro de 1994, indicada no segundo aviso de recepção. 71 A título subsidiário, a SNCF sustenta que, mesmo admitindo que o seu recurso é extemporâneo, essa extemporaneidade é consequência de um caso fortuito ou de força maior, uma vez que a assinatura do aviso de recepção por uma pessoa não autorizada é totalmente independente da sua vontade e que, pelo seu lado, fez prova de toda a diligência necessária para poder receber normalmente os envios registados. Sublinha, a este propósito, que o agente dos correios que entregou a decisão notificada em 29 de Setembro de 1994 sabia perfeitamente que a pessoa que a recebeu não estava para tal habilitada e acrescenta que os tribunais franceses consideram a entrega dos envios a uma pessoa não habilitada para tal como uma falta grave dos serviços de correios, susceptível de pôr em causa a responsabilidade da administração. 72 Segundo a SNCF, ainda que as circunstâncias da notificação da decisão impugnada não fossem constitutivas de um caso de força maior, resultariam, pelos menos, de erro desculpável. Retoma, a este propósito, os argumentos relativos à inobservância pelos serviços de correios das suas instruções precisas em matéria de recepção dos envios registados e sustenta que, tendo em conta o modo como estes serviços cumprem geralmente as suas obrigações, a falta cometida no caso em apreço constitui um caso isolado e excepcional. Ora, segundo a SNCF, o erro desculpável tipificar-se-ia quando a deficiência excepcional dos serviços de correios provoca confusão na empresa destinatária, visto que o conceito de erro desculpável não se limita aos casos em que é a Comissão a provocar essa confusão (acórdão do Tribunal de Justiça de 15 de Dezembro de 1994, Bayer/Comissão, já referido, n._ 26). 73 A SNCF acusa ainda a Comissão de práticas pouco rigorosas em matéria de notificação das decisões e considera que, no presente caso, o erro da SNCF foi parcialmente provocado por essas práticas. Com efeito, relativamente a envios de muito menor importância (informação sobre a apresentação de uma denúncia, convite a apresentar observações), a Comissão teria o cuidado de designar nominalmente o destinatário, ao passo que envia sem indicação do nome do destinatário uma decisão final de aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado susceptível de recurso de anulação, como a do presente caso. 74 Por último, a SNCF invoca o carácter enganador e susceptível de induzir em erro da prática da Comissão consistente em juntar o seu próprio aviso de recepção às decisões que notifica às empresas, sem chamar a atenção dos destinatários sobre o facto de que uma decisão se considera notificada a partir do momento em que o destinatário recebe a carta registada e assina o aviso de recepção. Apreciação do Tribunal 75 O Tribunal recorda liminarmente que é pacífico que, nos termos das disposições conjugadas do terceiro parágrafo do artigo 173._ do Tratado, do artigo 102._, n._ 2, do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância e do artigo 1._ do Anexo II do Regulamento de Processo do Tribunal de Justiça, para o qual remete o artigo 102._, n._ 2, o prazo de recurso era, no caso vertente, de dois meses e seis dias. 76 O Tribunal lembra, a seguir, que, segundo jurisprudência constante, a aplicação estrita das regras comunitárias referentes aos prazos processuais dá satisfação à exigência de segurança jurídica e à necessidade de evitar toda e qualquer discriminação ou tratamento arbitrário na administração da justiça. É igualmente jurisprudência constante que a existência de uma notificação válida na sede social da empresa em causa não está minimamente dependente da tomada de conhecimento efectivo pela pessoa que, segundo as regras internas da empresa destinatária, tem competência na matéria, e que uma decisão é validamente notificada quando é comunicada ao destinatário e este pode dela tomar conhecimento (acórdão do Tribunal de Justiça de 26 de Novembro de 1985, Cockerill-Sambre/Comissão, já referido, n._ 10, e acórdão BASF e o./Comissão, já referido, n.os 58 e 59). 77 Deve, portanto, verificar-se se a notificação à SNCF da decisão impugnada foi validamente efectuada, nas condições previstas pela legislação aplicável em matéria de distribuição do correio em França, no sentido de saber se a decisão terá sido entregue a um empregado da SNCF devidamente habilitado a receber esse correio (acórdão BASF e o./Comissão, já referido, n._ 60). 78 Há que salientar, quanto a este aspecto, que, como resulta dos autos e das respostas da SNCF às perguntas escritas do Tribunal, os serviços de correios franceses, embora na posse de procurações válidas passadas pela SNCF que delegavam em pessoas com poderes para tal a recepção do correio endereçado aos seus diferentes serviços e empregados, não entregaram a decisão ora impugnada a uma dessas pessoas, mas a um terceiro para tal não habilitado. Ora, como a recorrente sublinhou, sem ter sido contestada pela Comissão, segundo as regras aplicáveis em França em matéria de distribuição do correio, os agentes dos correios franceses só podem distribuir correio registado às pessoas nominalmente indicadas ou, na ausência destas, aos seus procuradores, isto é, às pessoas munidas de procuração válida para esse efeito. 79 De onde resulta que, tendo a decisão impugnada sido entregue, em violação das regras acima mencionadas, a um agente da recorrente não autorizado a receber correio, a decisão não foi validamente notificada à SNCF, de modo que o prazo de recurso só começa a correr a partir da recepção e da assinatura do segundo aviso de recepção, isto é, em 7 de Outubro de 1994, e não a partir da data da assinatura do primeiro aviso de recepção, em 29 de Setembro de 1994. O Tribunal entende que o acórdão Cockerill-Sambre/Comissão, já referido, invocado pela Comissão em apoio do fundamento baseado no carácter extemporâneo do recurso, não é pertinente no caso presente, porque esse processo não dizia respeito à questão da validade da notificação, pelos serviços dos correios, de uma decisão da Comissão a um funcionário da empresa destinatária devidamente habilitado a receber esse correio, mas à possibilidade, para a empresa destinatária, na sequência de uma notificação válida na sua sede social, de justificar a interposição tardia de um recurso de anulação por invocação das suas regras internas quanto às pessoas competentes para tomarem efectivamente conhecimento do correio que lhe tinha sido endereçado (v. n._ 10 do acórdão Cockeril-Sambre/Comissão, já referido). O mesmo se diga do acórdão do Tribunal de Justiça de 15 de Dezembro de 1994, Bayer/Comissão, já referido, em que não foi contestado que a notificação da decisão impugnada tinha sido efectuada pelos serviços dos correios em condições normais a um «representante» do serviço de correio da Bayer. Neste acórdão também, a questão que se punha era unicamente a de saber se, apesar de a decisão da Comissão ter sido regularmente notificada na sede social da Bayer, esta última podia, mesmo assim, basear-se no funcionamento deficiente dos seus serviços internos para justificar a interposição, fora de prazo, do seu recurso de anulação (n.os 2 e 20 do acórdão). Ora, como acabámos de sublinhar, é a validade da notificação, em si, que é posta em causa no presente processo, isto é, o funcionamento dos serviços de correios (aspecto externo da notificação) e não o funcionamento interno dos serviços da SNCF (aspecto interno da notificação). 80 Tendo, assim, sido interposto atempadamente, o recurso da SNCF deve ser julgado admissível. Quanto ao mérito 81 Segundo os fundamentos e argumentos dos recorrentes, a decisão impugnada deveria ser anulada, essencialmente por quatro razões, a saber: em primeiro lugar, nenhum dos elementos constitutivos das infracções a que se refere o artigo 85._, n._ 1, do Tratado se verifica no caso em apreço, não sendo os acordos ENS susceptíveis de restringir a concorrência, de modo que a decisão estaria viciada por uma apreciação incorrecta e incompleta dos factos, bem como por erro de direito manifesto e falta de fundamentação; em segundo lugar, ao aplicar as regras da concorrência, a Comissão teria excedido os limites do quadro legal traçado pela directiva 91/440; em terceiro lugar, a Comissão teria feito depender a isenção concedida de condições desproporcionadas e, em quarto lugar, a isenção concedida para os acordos notificados seria demasiado curta (oito anos). Finalmente, no recurso, T-384/94, a SNCF sustenta, além disso, que a decisão impugnada deverá ser anulada, por a Comissão ter considerado que os acordos ENS não podiam beneficiar da excepção por motivos técnicos prevista no artigo 3._ do Regulamento n._ 1017/68. Quanto ao primeiro fundamento, baseado em apreciação incorrecta e incompleta dos factos e em erro de direito manifesto e/ou incumprimento da obrigação de fundamentar devidamente a decisão impugnada, por a Comissão ter decidido que a criação da ENS tinha como objectivo ou como efeito restringir a concorrência 82 Este fundamento subdivide-se em duas vertentes: a primeira, baseada numa errada definição do mercado relevante e em inexistência de efeitos sensíveis dos acordos ENS sobre o comércio entre Estados-Membros, e o segundo, na inexistência de efeitos restritivos da concorrência provocados por esses acordos. A primeira vertente: quanto à definição do mercado relevante e à inexistência de efeitos sensíveis dos acordos ENS sobre o comércio entre Estados-Membros Argumentos das partes 83 As recorrentes lembram que, na decisão, a Comissão definiu os mercados em causa como sendo os do transporte, por um lado, de homens de negócios e, por outro, de turistas em cada uma das linhas asseguradas pela ENS. Alegam que, com base nas previsões sobre a procura para 1995, constantes da sua notificação (quadro 17, p. 26 da notificação), os serviços da ENS não cobririam provavelmente mais do que 4% das diferentes partes desses mercados (ou seja, 2,4% do mercado das viagens de negócios e 5% do mercado das viagens de recreio). Ora, à luz da comunicação da Comissão de 13 de Setembro de 1986, relativa aos acordos de pequena importância que não são abrangidos pelo disposto no n._ 1 do artigo 85._ do Tratado CEE (JO 1986 C 231, p. 2), essas partes de mercado seriam insignificantes. Ainda que se analisasse cada trajecto em separado, verificar-se-ia pelo quadro 17 da notificação que as únicas partes de mercado de mais de 4%, de que a ENS provavelmente beneficia são, respectivamente, de 6% e 7% nas viagens de recreio nas linhas Londres-Amsterdão e Londres-Frankfurt/Dortmund. Quanto à tese da Comissão de que uma parte de mercado de 5% justificaria que se considerasse a empresa em causa como tendo importância suficiente para que o seu comportamento fosse, em princípio, susceptível de afectar as trocas entre Estados-Membros, as recorrentes remetem para os acórdãos do Tribunal de Primeira Instância de 8 de Junho de 1995, Langnese-Iglo/Comissão (T-7/93, Colect., p. II-1533) e Schöller/Comissão (T-9/93, Colect., p. II-1611), dos quais resultaria que uma parte de mercado de 5% não basta, por si só, para se concluir pela existência de uma restrição sensível à concorrência. Na notificação teria sido sublinhado, além disso, que a parte do mercado da ENS permaneceria estável, ou mesmo que diminuiria, porque o mercado deveria crescer mais depressa do que a capacidade da ENS para aumentar a frequência dos seus serviços (notificação, p. 27, ponto II.4.c.6). O mercado em causa dos dois serviços referidos (viagens de negócios e de lazer) seria, portanto, muito vasto, e seria evidente que a ENS não tem o poder de influenciar os preços, a qualidade e a disponibilidade dos serviços, nem de afastar ou enfraquecer a concorrência. 84 Quanto à afirmação da Comissão, constante da sua contestação, segundo a qual a parte do mercado da ENS no segmento das viagens de negócios deveria ser calculada em relação aos voos do princípio da manhã e do final da tarde em vez de o ser em relação ao conjunto dos voos disponíveis em cada período de 24 horas num dado trajecto, as recorrentes sustentam que essa afirmação constitui uma redefinição do mercado em causa e que não é sustentada por nenhuma espécie de prova. 85 A Comissão alega que a parte do mercado da ENS não deve ser calculada, como as notificantes propunham na sua notificação, em relação ao mercado geral de transporte de passageiros entre o Reino Unido, por um lado, e a França, a Alemanha e os países do Benelux, por outro, mercado geográfico este em que a ENS só detém 2,4% do segmento das viagens de negócios e 5% do segmento das viagens de turismo, ou seja uma parte global de mercado de cerca de 4%. O mercado em causa limitar-se-ia, com efeito, às linhas efectivamente servidas pela ENS, ou seja: Londres-Amsterdão, Londres-Frankfurt, Paris-Glasgow/Swansea e Bruxelas-Glasgow/Plymouth (decisão, ponto 29). Segundo esta definição, a ENS representaria uma parte do mercado de, pelo menos, 7% no segmento das viagens de negócios, e de 8%, no segmento das viagens turísticas, segundo os números fornecidos pelas partes do acordo ENS na respectiva notificação. 86 Ora, segundo a jurisprudência, uma parte de mercado de 5% justificaria que se considerasse uma empresa como tendo importância suficiente para que o seu comportamento, seja, em princípio, susceptível de afectar as trocas comerciais entre Estados-Membros (acórdãos do Tribunal de Justiça, de 1 de Fevereiro de 1978, Miller/Comissão, 19/77, Colect., p. 45, de 7 de Junho de 1983, Musique Diffusion Française e o./Comissão, 100/80, 101/80, 102/80 e 103/80, Recueil, p. 1825, e de 25 de Outubro de 1983, AEG/Comissão, 107/82, Recueil, p. 3151). A mesma regra seria válida para as restrições da concorrência susceptíveis de resultar de um acordo entre empresas. A Comissão sustenta a este propósito que, ao contrário do que as recorrentes alegam, não resulta dos acórdãos Langnese-Iglo/Comissão e Schöller/Comissão, já referidos, que uma parte do mercado superior a 5% seja, por si só, insuficiente para permitir concluir que há uma restrição significativa da concorrência. 87 Além disso, segundo a Comissão, a parte do mercado da ENS no segmento das viagens de negócios do mercado em causa seria muito mais importante. Com efeito, resultaria da análise do mercado constante da notificação que a parte da ENS neste segmento do mercado deveria ser calculada exclusivamente em relação aos voos do princípio da manhã e do fim da tarde, em vez de o ser em relação ao conjunto dos voos disponíveis em cada período de 24 horas numa determinada linha. A Comissão sublinha ainda que a previsão da parte do mercado só abrange o ano de 1995, quer dizer, o primeiro ano previsto de exploração dos serviços da ENS e que, tendo em conta o poder efectivo das empresas de transporte ferroviário em questão nos mercados em causa e a sua clientela actual e potencial, é provável que essa parte de mercado aumente. Em consequência, haveria fundamento para considerar que os acordos ENS eliminam ou restringem sensivelmente as possibilidades de concorrência. 88 O Reino Unido, interveniente, sustenta que a definição, pela Comissão, dos mercados em causa é artificialmente restritiva. Por um lado, o mercado geográfico deveria abranger, em termos globais, o Reino Unido, a França, a Bélgica, os Países Baixos, o Luxemburgo e a Alemanha. Por outro, o facto de os mercados em causa abrangerem diversos modos de transporte só teria sido tomado em consideração na parte da decisão relativa à concessão de uma isenção ao abrigo do artigo 85._, n._ 3, do Tratado. Finalmente, segundo o Reino Unido, as partes num acordo que possuam uma parte do mercado inferior a 10% não exercem, em regra, nenhum poder no mercado, qualquer que seja a importância do seu volume de negócios, de modo que, abaixo desse limiar, só circunstâncias especiais podem tornar o objectivo ou efeito anticoncorrencial do acordo em questão suficientemente nocivo ou sensível. 89 A Comissão replica que a tese do Reino Unido, segundo a qual só uma parte do mercado de 10% é susceptível de justificar a aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado, não tem qualquer apoio na jurisprudência. Apreciação do Tribunal 90 Convém salientar liminarmente que, para apreciar os efeitos dos acordos ENS sobre a concorrência e o comércio entre Estados-Membros, a Comissão definiu, na decisão impugnada, dois mercados de serviços relevantes, isto é, o mercado do transporte de pessoas em viagem de negócios, para as quais o transporte aéreo em voo regular e o transporte ferroviário de alta velocidade constituem modos de transporte alternativos (mercado «integrado» das viagens de negócios) e, por outro, o mercado do transporte de pessoas em viagens de recreio, para as quais os serviços alternativos podem incluir o avião em classe económica, o comboio, o autocarro e, eventualmente, o automóvel individual (mercado «integrado» das viagens de recreio) (pontos 26 e 27 da decisão). 91 Referindo-se ao acórdão do Tribunal de Justiça de 11 de Abril de 1989, Ahmed Saeed Flugreisen e Silver Line Reisebüro (66/86, Colect., p. 803), a Comissão considerou aliás que o mercado geográfico em causa deveria ser limitado às linhas efectivamente servidas pela ENS (decisão, pontos 28 e 29), ou seja: - Londres-Amsterdão, - Londres-Frankfurt/Dortmund, - Paris-Glasgow/Swansea, - Bruxelas-Glasgow/Plymouth. 92 Não tendo esta definição do mercado geográfico sido posta em causa pelas recorrentes, os acordos ENS só deveriam ter sido apreciados com base nos quatro mercados geográficos distintos acima referidos e exclusivamente no âmbito de um mercado integrado de vários meios de transporte, como o comboio, o avião, o autocarro e o automóvel. Deve examinar-se, neste quadro, se a Comissão avaliou correctamente as partes de mercado da ENS para daí concluir que os acordos ENS exerciam um efeito sensível sobre o comércio entre Estados-Membros, dado que, segundo a notificação das recorrentes, estas partes de mercado não excedem o limiar crítico dos 5% e são, em qualquer caso, insignificantes. 93 O Tribunal faz notar, quanto a este aspecto, que a decisão impugnada não contém qualquer referência às partes de mercado da ENS, nem às partes de mercado dos outros operadores concorrentes da ENS, que estão igualmente presentes nos diferentes mercados integrados considerados pela Comissão mercados relevantes para efeitos de aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado. De onde resulta que, mesmo admitindo que, ao contrário do que sustentam as recorrentes, os acordos ENS são restritivos da concorrência, na falta desses elementos de análise do mercado relevante na decisão impugnada, o Tribunal não pode pronunciar-se sobre a questão de saber se as hipotéticas restrições à concorrência têm um efeito sensível sobre as trocas comerciais entre Estados-Membros e se caem, por isso, sob a alçada do artigo 85._, n._ 1, do Tratado, tendo em conta designadamente a concorrência entre modos de transporte que, segundo a própria decisão, caracteriza os dois mercados de serviços em causa. 94 Foi só na fase do processo contencioso no Tribunal que a Comissão se referiu, pela primeira vez, à notificação das partes para sustentar que resulta desta que, «mesmo com base nas previsões modestas - e, por natureza, restritivas - da ENS, que se baseiam numa definição mais restrita do mercado, a parte da Night Services seria de 7% no segmento das viagens de negócios e de 8% no segmento das viagens de turismo». Além disso, foi também na fase escrita do processo contencioso que a Comissão alegou, pela primeira vez, que, relativamente ao mercado das viagens de negócios, se devia calcular a parte de mercado da ENS em relação aos voos do princípio da manhã e do fim da tarde, em vez de o ser em relação ao conjunto dos voos disponíveis em cada período de 24 horas num determinado trajecto, o que provaria que a parte de mercado da ENS é, de facto, muito mais importante. 95 Embora segundo jurisprudência constante, na fundamentação das decisões que é levada a tomar para assegurar a aplicação das regras da concorrência, a Comissão não seja obrigada a discutir todas as questões de facto e de direito e todas as considerações que a levaram a tomar essa decisão, não é menos verdade que a Comissão está obrigada, nos termos do artigo 190._ do Tratado, a mencionar, pelo menos, os factos e as considerações que revestem uma importância essencial na economia da sua decisão, permitindo assim ao tribunal comunitário e às partes interessadas conhecer as condições em que aplicou o Tratado (acórdão do Tribunal de Justiça de 17 de Janeiro de 1995, Publishers Association/Comissão, C-360/92 P, Colect., p. I-23, n._ 39; acórdãos do Tribunal de Primeira Instância, de 27 de Novembro de 1997, Kaysersberg/Comissão, T-290/94, Colect., p. II-2137, n._ 150, e de 19 de Fevereiro de 1998, DIR International Film e o./Comissão, T-369/94 e T-85/95, Colect., p. II-357, n._ 117). Resulta, além disso, da jurisprudência que, salvo circunstâncias excepcionais, uma decisão deve incluir, no próprio corpo da decisão, a sua fundamentação e não pode ser fundamentada pela primeira vez e a posteriori perante o juiz comunitário (acórdão do Tribunal de Primeira Instância, de 2 de Julho de 1992, Dansk Pelsdyravlerforening/Comissão, T-61/89, Colect., p. II-1931, n._ 131, de 21 de Março de 1996, Farrugia/Comissão, T-230/94, Colect., p. II-195, n._ 36, e de 12 de Dezembro de 1996, Rendo e o./Comissão, T-16/91 RV, Colect., p. II-1827, n._ 45). 96 Resulta desta referida jurisprudência que, quando uma decisão da Comissão que aplica o artigo 85._, n._ 1, do Tratado está viciada por omissões importantes, como é o caso da referência às partes de mercado das empresas em causa, a Comissão não pode remediar essa situação, invocando pela primeira vez no Tribunal dados e outros elementos de análise que permitam verificar que os elementos essenciais de aplicação do artigo 85._, n._ 1, estão efectivamente reunidos nesse caso, salvo se se tratar de elementos de análise não contestados por nenhuma das partes durante o procedimento administrativo prévio. 97 Ora, verifica-se pelas estimativas apresentadas pelas recorrentes na notificação que as partes de mercado da ENS não deviam exceder 4% e que só com base numa definição restrita do mercado é que essas partes poderiam eventualmente atingir 7% do mercado das viagens de negócios e 8% do mercado das viagens de recreio (v. ponto 2.1.2. do resumo da notificação), sem, no entanto, exercerem um efeito sensível sobre a concorrência. De onde resulta que, no que se refere aos efeitos dos acordos ENS sobre o comércio entre Estados-Membros, as recorrentes e a Comissão não partiam da mesma premissa, considerando as primeiras que os acordos em questão não tinham um efeito sensível sobre o comércio intracomunitário. Em consequência, a Comissão era obrigada a fundamentar de modo suficiente a importância dos efeitos dos acordos ENS sobre o comércio interestatal. 98 Acrescente-se, por outro lado, que, ainda que fosse admissível que a Comissão viesse invocar pela primeira vez, no Tribunal, dados e outros elementos de análise para justificar a correcção da sua decisão, mesmo assim as conclusões retiradas pela Comissão da notificação das partes (v. supra, n._ 94) não são correctas. Com efeito, resulta do quadro 17 da notificação (p. 26), que as partes de mercado da ENS no segmento das viagens de negócios se situam abaixo dos 5% em todas as linhas em causa: - Londres-Amsterdão : 3% - Londres-Frankfurt/Dortmund : 3% - Paris-Glasgow/Swansea : 4% - Bruxelas-Glasgow/Plymouth : 1% 99 Quanto ao segmento das viagens de recreio, resulta ainda do quadro 17 da notificação das partes que, em duas das quatro linhas que só a ENS assegura, a parte do mercado da ENS excede os 5%, sem atingir, de qualquer modo, o limiar dos 8% a que se refere a Comissão: - Londres-Amsterdão : 7% - Londres-Frankfurt/Dortmund : 6% - Paris-Glasgow/Swansea : 4% - Bruxelas-Glasgow/Plymouth : 4% 100 Resulta igualmente da notificação que as partes de mercado da ENS no mercado das viagens de recreio deviam permanecer estáveis ou mesmo diminuir na perspectiva de um crescimento do conjunto do mercado e tendo em conta as possibilidades limitadas de aumento da capacidade da ENS. Ora, se é verdade que, como acabamos de recordar, a Comissão não é obrigada a discutir todas as questões de facto e de direito suscitadas no decurso do procedimento administrativo prévio à adopção da decisão impugnada, este último argumento das notificantes era essencial em apoio da tese do carácter insignificante dos efeitos dos acordos ENS sobre o comércio interestatal. Não se pode, portanto, concluir, como o fez a Comissão, que, segundo a notificação, a parte do mercado da ENS no mercado das viagens de recreio era de 8%, ou sequer que excedia 5%. 101 Saliente-se a este propósito que, se é verdade que nos pontos 2.1.2. do resumo da notificação e II.4.c.5.2.(d) da notificação, as partes afirmaram designadamente que a parte de mercado da ENS poderia eventualmente vir a atingir 7% no segmento das viagens de negócios e 8% no segmento das viagens turísticas, há que sublinhar que, segundo as notificantes, essas partes de mercado só deveriam ser assim consideradas no quadro de uma definição mais restrita do mercado, baseada em itinerários de «cidade a cidade» («city to city flows») e excluindo a concorrência residual dos automóveis e dos autocarros. Além disso, estas estimativas das partes reportar-se-iam a partes médias de um mercado geográfico global e não aos quatro itinerários efectivamente assegurados pela ENS e considerados justamente pela Comissão como sendo os diferentes mercados geográficos relevantes no quadro dos quais os acordos ENS deviam ser apreciados. De onde resulta que, não tendo a decisão impugnada, por um lado, definido os mercados em causa em relação a um tráfego «de cidade a cidade», mas em relação a um tráfego que inclui vários destinos (por exemplo, de Paris para Glasgow e Swansea) e, por outro, não tendo, de modo nenhum excluído da definição do mercado a concorrência residual dos automóveis e dos autocarros, e não tendo, finalmente, apreciado os efeitos dos acordos ENS com base num mercado geográfico global, mas com base nos quatro itinerários efectivamente assegurados pela ENS, a Comissão não podia ter optado pelas partes de mercado de 7% e 8% referidas. 102 De qualquer modo, mesmo que, como acabámos de verificar, a parte da ENS no mercado do transporte de turistas excedesse, de facto, 5% em determinadas linhas, elevando-se assim a 7% na rota Londres-Amsterdão e a 6% na rota Londres-Frankfurt/Dortmund (v. supra, n._ 94), há que recordar que, segundo a jurisprudência, um acordo pode escapar à proibição do artigo 85._, n._ 1, do Tratado quando apenas afecta o mercado de modo insignificante, tendo em conta a posição pouco relevante que os interessados ocupam no mercado dos produtos ou dos serviços em causa (acórdão de 9 de Julho de 1969, Völk, 5/69, Colect. 1969-1970, p. 95, n._ 7). No que se refere ao aspecto quantitativo da influência no mercado, a Comissão alega que, em conformidade com a sua comunicação relativa aos acordos de pequena importância, já referida, o artigo 85._, n._ 1, se aplica a um acordo quando a parte do mercado dos contratantes é de 5%. O Tribunal verifica, no entanto, que o simples facto de se atingir esse limiar ou mesmo de o exceder não permite concluir, com certeza, que um acordo fica abrangido pela proibição do artigo 85._, n._ 1, do Tratado. Com efeito, resulta do próprio texto do ponto 3 desta comunicação que «a definição quantitativa do carácter sensível, dada pela Comissão, não tem, contudo, valor absoluto» e que «é perfeitamente possível que, em casos concretos, acordos concluídos por empresas que excedem os limiares... indicados não afectem o comércio entre Estados-Membros ou a concorrência senão numa medida insignificante, não sendo, por consequência, abrangidos pelo n._ 1 do artigo 85._» (v. também o acórdão Langnese-Iglo/Comissão, já referido, n._ 98). Além disso, e a título puramente indicativo, deve observar-se que esta análise é corroborada pela comunicação da Comissão de 1997 relativa aos acordos de pequena importância (JO 1997 C 372, p. 13), que substitui a comunicação de 3 de Setembro de 1986 acima citada, segundo a qual mesmo acordos que não são de pequena importância podem não ser abrangidos pela proibição de acordos, decisões e práticas concertadas devido aos seus efeitos exclusivamente positivos sobre a concorrência. 103 Nestas condições, o Tribunal entende que, num caso como o presente em que acordos horizontais entre empresas atingem ou excedem por pouco o limiar dos 5% considerado pela própria Comissão como o limiar crítico, susceptível de levar à aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado, a Comissão é obrigada a explicar de modo suficiente as razões por que entende que esses acordos estão abrangidos pela proibição do artigo 85._, n._ 1, do Tratado. E é por maioria de razão assim quando, como no presente caso, por um lado, como as recorrentes explicaram na sua notificação, a ENS tem de operar em mercados que são, em larga medida, dominados por outros meios de transporte, como o avião, e quando, por outro lado, como alegam as recorrentes colocando-se na perspectiva de um acréscimo da procura nos mercados relevantes e tendo em consideração as possibilidades limitadas de aumento da capacidade da ENS, as suas partes do mercado irão diminuir ou permanecer estáveis. Essa fundamentação era igualmente necessária no presente caso pelo facto de que, como o Tribunal de Justiça afirmou no acórdão Musique Diffusion Française e o./Comissão, já referido, um acordo é susceptível de exercer uma influência sensível sobre a corrente das trocas comerciais entre Estados-Membros, ainda que as partes do mercado das empresas recorrentes não excedam 3%, se estas partes de mercado forem superiores às de terceiros concorrentes (n._ 86). 104 Ora o Tribunal verifica que, no presente caso, essa fundamentação não existe. 105 Resulta do que acima se disse que a decisão impugnada não está suficientemente fundamentada de modo a permitir ao juiz comunitário pronunciar-se sobre as partes detidas pela ENS nos diversos mercados relevantes e, portanto, sobre os efeitos sensíveis dos acordos ENS no comércio entre Estados-Membros, de modo que a decisão deve ser anulada, com este fundamento. A segunda vertente: quanto à apreciação dos efeitos restritivos dos acordos ENS sobre a concorrência Argumentação das partes 106 As recorrentes sustentam que os acordos ENS não restringem a concorrência nem entre os fundadores, nem entre estes e a ENS, nem em relação a terceiros e que não há nenhum reforço das alegadas restrições à concorrência que resulte da presença de redes de empresas comuns no mercado ferroviário. Sustentam igualmente que os efeitos favoráveis resultantes dos acordos ENS são mais importantes do que as pretensas restrições daí resultantes. A decisão estaria, pois, viciada por falta de fundamentação, ou, pelo menos, por erros manifestos de apreciação. 107 No que se refere, em primeiro lugar, às restrições da concorrência entre fundadores e entre estes e a ENS, as recorrentes alegam que, tendo em conta as importantes dificuldades com que se irão deparar as empresas de transporte ferroviário e a ENS, não se pode afirmar que poderá aparecer nesses mercados uma concorrência significativa entre as empresas de transporte ferroviário em torno dos novos serviços propostos pela ENS. A ENS e a EPS invocam, a este propósito, uma carta de Lazard Brothers, de 27 de Abril de 1992, enviada à BR (anexo 7 da notificação), da qual se depreenderia que nenhuma das empresas de transporte ferroviário teria assumido sozinha esses riscos - o que a própria Comissão teria reconhecido na sua decisão. Além disso, a aquisição do material circulante implicaria diversos custos fixos, de um tal montante que uma empresa só poderia ter lucros se a sua produção atingisse um volume mínimo do nível que a ENS espera realizar. Individualmente, nenhuma das empresas de transporte ferroviário teria podido aumentar o volume dos seus serviços de modo a atingir essa quantidade mínima. 108 Quanto a este aspecto, a UIC e a NS acrescentam que não pode haver restrições à concorrência potencial entre as partes nos acordos ENS, posto que, segundo a Directiva 91/440, nenhuma das empresas de transporte ferroviário está em condições de assegurar por si só qualquer das linhas em causa, mas é obrigada a participar num agrupamento internacional. Por exemplo, a linha Londres-Amsterdão não poderia ter sido assegurada pela SNCF e pela EPS sem a participação da NS. Sendo a EPS e a NS «parceiros obrigatórios» em qualquer agrupamento internacional que assegure esta linha, a participação suplementar da SNCF, que não seria um concorrente actual nem potencial da NS ou da EPS na linha em causa não poderia, portanto, constituir uma restrição à concorrência. Quanto ao facto de a ENS assegurar uma linha cujo ponto de destino se situa na Bélgica, sem que a empresa ferroviária belga, a SNCB, participe nos acordos ENS, as recorrentes sublinham que o facto de a SNCB ter que fornecer à ENS «serviços indispensáveis» resulta de uma decisão puramente comercial e não de uma obrigação imposta pelo direito comunitário. 109 Se as quatro linhas asseguradas pela ENS devessem ser consideradas como constituindo quatro mercados geográficos distintos (decisão, n._ 29), isso teria como consequência que as quatro ligações também não poderiam ser consideradas como estando em concorrência recíproca, pelo que a exploração combinada dessas quatro ligações por um único agrupamento não poderia constituir uma restrição à concorrência. 110 A tese de que os acordos ENS restringem a concorrência entre as partes nos acordos e novas empresas ferroviárias, incluindo filiais de empresas existentes seria igualmente infundada. Posto que se trataria, nesse caso, de empresas novas, esta consideração seria efectivamente impertinente no quadro da análise de eventuais restrições à concorrência entre empresas participantes. A afirmação de que os fundadores poderiam criar fora do seu país de estabelecimento, em países onde a ENS está presente, filiais que poderiam adquirir o estatuto de «empresas de transporte ferroviário» na acepção da Directiva 91/440, e com as quais nenhuma das empresas de transporte ferroviário em causa poderia organizar transportes nocturnos através de um agrupamento que excluísse qualquer outro participante da ENS, seria meramente hipotética. Por um lado, nenhuma das empresas de transporte ferroviário que participam na ENS possui efectivamente essas filiais. Por outro, as empresas ferroviárias não teriam a possibilidade de criar filiais com o estatuto de empresas de transporte ferroviário nos Estados-Membros onde estão estabelecidas outras empresas de transporte ferroviário, pelo menos antes de entrarem em vigor as duas propostas de directiva que completam o quadro regulamentar da Directiva 91/440. Aliás, mesmo que esse quadro legal já existisse, seria totalmente irrealista, numa perspectiva comercial, pensar que a DB, por exemplo, criaria a sua própria empresa ferroviária nos Países Baixos para explorar com a EPS uma ligação ferroviária nocturna entre o Reino Unido e Amsterdão sem passar pela NS. De qualquer modo, as conclusões da Comissão prestar-se-iam tanto mais a contestação quanto a cooperação no interior da ENS não é exclusiva, não havendo nada nos acordos ENS que impeça os participantes de entrarem num agrupamento concorrente da ENS. 111 A SNCF acrescenta a este propósito que, ao contrário do que sustenta a Comissão, a possibilidade, para as companhias ferroviárias, de criarem filiais noutro Estado-Membro para constituírem com elas agrupamentos não existe, porque existem monopólios legais nos Estados-Membros e porque não existe legislação do Conselho que confira esse direito de estabelecimento. Por outro lado, a participação de várias empresas ferroviárias nos acordos ENS não teria consequências, uma vez que operam em eixos distintos e não estão, portanto, em situação de concorrência em cada um dos outros mercados geográficos considerados. Finalmente, a SNCF sublinha que os riscos financeiros ligados à constituição da ENS não são suportáveis por uma única empresa, como a própria Comissão admite no ponto 63 da sua decisão. 112 Do mesmo modo, o argumento da Comissão de que cada empresa ferroviária poderia desempenhar o papel de «operador de transporte» ferroviário fora do seu país de estabelecimento, através da compra às empresas em causa dos serviços ferroviários indispensáveis, assentaria numa descrição pouco realista do mercado e seria incompatível com o regime instituído pela Directiva 91/440. Não faria, assim, sentido, por exemplo, imaginar que a DB teria interesse em criar uma estrutura especial e em negociar direitos de acesso com o gestor da infra-estrutura britânica, a SNCF e a NS, para criar uma ligação ferroviária nocturna entre Amsterdão e Londres. Esse comportamento não seria, aliás, comercialmente possível, não dispondo nenhuma das partes nos acordos ENS de meios financeiros e comerciais suficientes para tal. 113 O raciocínio da Comissão basear-se-ia igualmente numa descrição do mercado incompatível com o regime da Directiva 91/440. Com efeito, ao efectuar uma distinção artificial entre as empresas de transporte ferroviário e uma nova categoria hipotética de participantes no mercado, chamados «operadores de transporte», a Comissão teria criado direitos de acesso e trânsito não previstos pela directiva. A análise da Comissão levaria, aliás, a considerar que qualquer formação de um agrupamento internacional restringe, por si só, a concorrência, pelo simples facto de que os seus participantes teriam podido criar um outro agrupamento. Este raciocínio seria tanto mais inaceitável quanto seria impossível, para as empresas de transporte ferroviário participantes, determinar como é que os serviços da ENS deverão ser estruturados após o termo da isenção concedida, o que tem como efeito desencorajar outras iniciativas das empresas ferroviárias da Comunidade em matéria de novos serviços internacionais de transporte. 114 Em segundo lugar, no que se refere a alegadas restrições ao acesso de terceiros (pontos 46 a 48 da decisão impugnada), as recorrentes sustentam que a análise da Comissão está viciada por erros de facto e de direito. Primeiro, a possibilidade de exclusão de terceiros deveria ser apreciada em relação aos mercados integrados em causa nos quais a empresa comum irá operar e nos quais, segundo os pontos 26 e 27 da decisão, existem outros meios de transporte alternativos. Ora, a análise em questão basear-se-ia numa outra definição de mercado, isto é, o mercado de fornecimento de serviços ferroviários indispensáveis, que é diferente da definição expressamente escolhida na decisão. 115 Segundo, a apreciação da Comissão basear-se-ia na premissa, errada, de que a ENS deve ser considerada como um «operador de transporte» ao qual as sociedades-mãe fornecem serviços ferroviários. Ora, a ENS é, não um operador de transporte, mas um agrupamento internacional de empresas de transporte ferroviário na acepção da Directiva 91/440, constituído com o objectivo de permitir às suas empresas fundadoras fornecer prestações de transporte internacional de passageiros, nos termos do n._ 1 do artigo 10._ da directiva. O facto de as sociedades-mãe terem optado por um agrupamento sob a forma de sociedade é irrelevante para efeitos da caracterização jurídica da ENS. Assim, ao contrário do que sustenta a Comissão, uma vez que as empresas fundadoras fornecem, elas próprias, através do agrupamento em causa, prestações de transporte de passageiros, não pode existir um mercado a montante de fornecimento de serviços ferroviários a operadores e um outro mercado distinto, no qual operaria a ENS, como se afirma na decisão. Em qualquer caso, as conclusões da Comissão assentariam no pressuposto errado de que um «operador de transporte», qualquer que seja a sua natureza (por exemplo, uma cadeia hoteleira) pode pedir o fornecimento da locomotiva. 116 Terceiro, o argumento da Comissão basear-se-ia na hipótese errada de que a EPS é uma filial a 100% da BR e/ou do gestor de infra-estrutura britânico Railtrack e que ocupa uma posição dominante no Reino Unido, quando, na realidade, a EPS foi cedida pela BR ao Governo do Reino Unido (v. supra, n._ 11) e a sua posição está longe de ser dominante em qualquer mercado. Com efeito, a EPS teria lembrado à Comissão, na sua carta de 30 de Junho de 1994 (anexo 9 à petição inicial), que não é nem proprietária nem gestora de infra-estruturas e que só tem acesso às linhas horárias que lhe estão reservadas e de que necessita na rede do Reino Unido, que representam uma pequena parte das linhas horárias nos trajectos em causa. Do mesmo modo, a EPS só emprega pouco pessoal ferroviário e o seu parque de locomotivas é reduzido. De onde resultaria que a EPS não está em posição dominante quanto ao acesso à infra-estrutura da rede britânica. 117 Quarto, a Comissão não teria explicado como é que o alegado poder económico das empresas de transporte ferroviário participantes constitui, enquanto tal, um obstáculo ao acesso de terceiros ao mercado. Com efeito, o argumento baseado na existência de concorrentes actuais ou potenciais, bem como no prejuízo que seria causado à concorrência nos mercados a montante pelas alegadas relações privilegiadas entre as empresas de transporte ferroviário e a ENS é meramente especulativo. Mesmo que as empresas de transporte ferroviário sejam as únicas a possuir locomotivas e ainda que cada uma delas recuse fornecer locomotivas a um novo operador, o efeito nos mercados em causa, correctamente definidos, seria, de facto, mínimo. Por outro lado, segundo a Directiva 91/440, as empresas de transporte ferroviário participantes são, de qualquer modo, obrigadas, na sua qualidade de gestoras de infra-estruturas, a fornecer determinados serviços a terceiros. Além disso, a aquisição de locomotivas (designadamente usadas) por locação, leasing ou qualquer outro meio não representa nenhum investimento de grande monta para terceiros e nada permite à Comissão presumir que só as empresas ferroviárias em causa possuem esses meios ou que qualquer novo candidato teria dificuldades em obtê-los. Seria possível, além disso, em vez de encomendar locomotivas novas ou especiais, adaptar as locomotivas existentes a fim de as tornar aptas à circulação no túnel do canal da Mancha. Em qualquer caso, o simples facto de a criação de uma empresa comum necessitar de determinados investimentos importantes em capital não pode ser considerado como uma barreira à entrada no mercado. Quanto à referência feita pela Comissão nos articulados por ela apresentados ao efeito de exclusão que derivaria da convenção de utilização do túnel do canal da Mancha, as recorrentes sustentam que esta convenção foi objecto de uma isenção concedida pela Comissão nos termos do n._ 3 do artigo 85._ do Tratado e sublinham que as linhas horárias a utilizar pela ENS são uma parte das linhas reservadas pela convenção Eurotunnel à SNCF e à BR, de modo que o número de linhas reservadas a terceiros não é diminuído. 118 Em terceiro lugar, relativamente aos efeitos restritivos devidos à existência de uma rede de empresas comuns, as recorrentes sublinham que essas outras empresas comuns operam em mercados de produtos ou de serviços diferentes do mercado em que a ENS operará, isto é, o mercado do transporte combinado de mercadorias e o mercado do transporte ferroviário de veículos, e que não exercem actividades concorrentes nem sequer complementares. Ora a decisão não conteria qualquer análise do modo como a alegada existência de uma rede de empresas comuns ferroviárias afecta a concorrência no mercado do transporte de passageiros e estaria, além disso, em contradição com os princípios defendidos pela Comissão na sua comunicação de 1993. 119 Por último, no que diz respeito à apreciação global dos efeitos dos acordos ENS, a ENS e a EPS alegam que, segundo jurisprudência constante do Tribunal de Justiça (acórdãos do Tribunal de Justiça, de 30 de Junho de 1966, LTM, 56/65, Colect. 1965-1968, p. 381; de 13 de Julho de 1966, Consten e Grundig/Comissão, 56/64 e 58/64, Colect. 1965-1968, p. 423; Metro/Comissão, já referido; de 8 de Junho de 1982, Nungesser e Eisele/Comissão, 258/78, Recueil, p. 2015; de 28 de Janeiro de 1986, Pronuptia, 161/84, Colect., p. 353, e de 28 de Fevereiro de 1991, Delimitis, C-234/89, Colect., p. I-935), os efeitos favoráveis de um acordo sobre a concorrência devem ser ponderados em relação aos efeitos anticoncorrenciais. Se os efeitos favoráveis à concorrência forem mais importantes do que os efeitos anticoncorrenciais e se estes últimos forem necessários à aplicação do acordo, este não pode considerar-se como tendo por objecto ou por efeito impedir, restringir ou falsear a concorrência no interior do mercado comum, para efeitos do artigo 85._, n._ 1, do Tratado. 120 As recorrentes sustentam, quanto a este aspecto, que os acordos em questão contribuem largamente para favorecer a concorrência nos dois mercados de serviços em causa, tal como estes são definidos nos pontos 26 e 27 da decisão. O mercado do transporte de passageiros em viagens de negócios, por exemplo, para destinos assegurados pela ENS seria dominado por um reduzido número de companhias aéreas, que, segundo o estudo do fluxo internacional de passageiros (International Passenger Survey) efectuado pelo Office of Population Censures and Surveys, detinham 74% deste mercado em 1991. A ENS teria demonstrado igualmente, na sua notificação, que podia vir a obter 7% deste mercado, quando as companhias aéreas deverão deter 78%, pelo que a criação da ENS atenua, em certa medida, o domínio do mercado pelas transportadoras aéreas. A Comissão teria, aliás, admitido que a situação era a mesma no mercado das viagens de turismo. Em última análise, os efeitos favoráveis dos acordos em causa são, portanto, mais importantes do que qualquer efeito anticoncorrencial hipotético. 121 A Comissão explica que o facto de os participantes na ENS terem assumido riscos comerciais consideráveis e suportado custos elevados não significa que uma concorrência importante entre as empresas de transporte ferroviário em causa no mercado relevante seja improvável. Segundo a Comissão, uma empresa ferroviária estabelecida num Estado-Membro tem direito a constituir um agrupamento internacional com outra empresa ferroviária estabelecida noutro Estado-Membro, adquirindo à Eurotunnel, na qualidade de gestora da infra-estrutura, as linhas horárias necessárias para atravessar o túnel do canal da Mancha, a fim de explorar serviços de transportes internacionais (decisão, ponto 42). Além disso, qualquer empresa ferroviária parte no acordo ENS pode colocar-se ela própria em situação de «operador de transporte» e criar uma filial que, através da aquisição às empresas em causa dos serviços ferroviários indispensáveis, poderia igualmente explorar serviços internacionais de transporte (decisão, pontos 43 e 44). Ao concederem a exploração e a comercialização destes serviços à sua empresa comum ENS, as recorrentes restringem consideravelmente as possibilidades de concorrência no mercado em causa (decisão, ponto 45). Finalmente, a prova de que a possibilidade, para uma empresa ferroviária parte nos acordos ENS, de criar uma filial no Reino Unido e/ou noutros Estados-Membros não é irrealista nem ilusória seria dada pela decisão da empresa ferroviária alemã DB de formar uma empresa comum com os caminhos-de-ferro austríacos, a fim de explorar serviços nocturnos entre as cidades suíças, alemãs e austríacas. 122 Quanto ao facto de cada uma das recorrentes ser um parceiro obrigatório na exploração das linhas servidas pela ENS, a Comissão riposta que a ENS não é uma empresa ferroviária na acepção da Directiva 91/440, mas um «operador de transporte» que adquire os serviços ferroviários necessários às empresas de transporte ferroviário. Além disso, o facto de a linha Bruxelas-Glasgow/Plymouth dever ser explorada pela ENS, embora a SNCB não seja parte no acordo, demonstra que a participação de cada uma das quatro empresas de transporte ferroviário estabelecidas nos Estados-Membros em causa não era uma condição sine qua non da exploração desses serviços. 123 Relativamente ao argumento das recorrentes de que não seria possível, para as empresas de transporte ferroviário em causa, criar filiais com o estatuto de empresas de transporte ferroviário nos diferentes Estados-Membros e constituir assim outros agrupamentos internacionais em concorrência com a ENS, a Comissão alega que não existe nenhum obstáculo jurídico que impeça as empresas ferroviárias de se estabelecerem noutros Estados-Membros. O princípio da liberdade de estabelecimento do artigo 52._ do Tratado tornou-se plenamente aplicável desde o termo do período de transição, de modo que o facto de o Conselho não ter ainda adoptado, na altura em que foi publicada a decisão impugnada, a proposta de directiva relativa às autorizações das empresas de transporte ferroviário seria irrelevante, uma vez que o objectivo dessa directiva era apenas o de facilitar o exercício do direito de estabelecimento, e não o de conferir tal direito (acórdão do Tribunal de Justiça de 21 de Junho de 1974, Reyners, 2/74, Colect., p. 325). 124 Quanto ao argumento das recorrentes de que o quadro jurídico criado pela Directiva 91/440 não permite às empresas de transporte ferroviário criar uma filial na qualidade de operador de transporte, a Comissão salienta que, se é verdade que esta directiva só se aplica às empresas de transporte ferroviário cuja actividade principal consista na prestação de serviços de transporte de mercadorias e/ou de passageiros por caminho-de-ferro, devendo a tracção ser obrigatoriamente assegurada por essa empresa (artigo 3._), não é menos verdade que os operadores de transporte que não têm eles próprios o estatuto de empresa de transporte ferroviário na acepção do artigo 3._ desta directiva, e que não dispõem assim do direito de acesso à infra-estrutura ferroviária, podem, no entanto, oferecer serviços de transporte de mercadorias por caminho de ferro e/ou outros serviços, adquirindo às empresas de transporte ferroviário os serviços de tracção e o direito de acesso à infra-estrutura ferroviária. Seria precisamente assim que operaria a ACI relativamente ao transporte combinado e a ENS relativamente ao transporte de passageiros. 125 A Comissão sublinha a este propósito que já defendeu esta tese nas cartas que enviou às notificantes em 29 de Outubro de 1993 (documento n._ 4 junto à contestação) e em 28 de Fevereiro de 1994 e que, depois de ter consultado as empresas de transporte ferroviário que fazem parte da ENS, o presidente da ENS, por carta de 13 de Abril de 1994, dirigida à Comissão (documento n._ 6 junto à contestação), confirmou o acordo das suas empresas para fornecimento de serviços nocturnos aos concorrentes da ENS nas mesmas linhas. 126 Quanto ao facto de os acordos ENS não conterem nenhuma cláusula de exclusividade e não impedirem, por conseguinte, as empresas ferroviárias interessadas de constituírem agrupamentos internacionais diferentes capazes de competir com a ENS, a Comissão sublinha que essa hipótese é altamente improvável, dado que, no decurso do procedimento administrativo, as empresas de transporte ferroviário em causa insistiram na necessidade de conjugar as suas experiências e os seus recursos financeiros para assegurar o sucesso comercial da ENS. 127 A Comissão contesta, a seguir, que tenha apreciado incorrectamente os efeitos restritivos do acordo ENS sobre os terceiros e remete, quanto a este aspecto, para os pontos 46 a 48 da decisão impugnada. A Comissão entende que, se a formação da ENS não cria restrições ao acesso de terceiros aos outros modos de transporte, que são alternativos dos serviços prestados pela ENS, o acesso das empresas ferroviárias e dos operadores de transporte ao segmento ferroviário do mercado relevante poderia, porém, ser entravado, pelo facto de a ENS ser constituída por empresas de transporte ferroviário poderosas que controlam tanto a utilização da infra-estrutura ferroviária como o abastecimento em serviços de tracção. Segundo a Comissão, não é indispensável que esse entrave ao acesso se produza em relação a cada segmento do mercado, quando se trata, como no presente caso, de um mercado complexo. Acrescenta que o facto de a convenção Eurotunnel, assinada entre a Eurotunnel, a BR e a SNCF, ter sido objecto de uma decisão de isenção ao abrigo do n._ 3 do artigo 85._ do Tratado não retira pertinência à avaliação da posição económica da EPS e da SNCF, que detêm 75% das linhas horárias reservadas aos comboios internacionais no túnel do canal da Mancha. 128 Relativamente às restrições da concorrência decorrentes do fornecimento à ENS de serviços ferroviários indispensáveis, a Comissão reconhece que, relativamente às linhas horárias, os agrupamentos internacionais podem, nos termos da directiva, adquirir directamente aos gestores de infra-estrutura acesso à infra-estrutura. Tal não seria, porém, aplicável aos operadores de transporte tanto em relação às linhas horárias como em relação ao fornecimento da tracção e do pessoal qualificado. Com efeito, tendo em conta que a tracção só pode ser assegurada pelas empresas de transporte ferroviário e que estas empresas detêm tanto as locomotivas destinadas à tracção no túnel do canal da Mancha como o pessoal especializado capaz de as pôr em funcionamento, justificar-se-ia a conclusão de que operadores económicos que tentassem obter serviços semelhantes ficariam em desvantagem, se não os obtivessem em condições não discriminatórias às sociedades-mãe da ENS. 129 Relativamente à participação das empresas fundadoras numa rede de empresas comuns, a Comissão sustenta que esta rede é uma rede de exploração de serviços de transporte de mercadorias e de passageiros, isto é, a empresa Intercontainer, de que são membros todas as empresas notificantes, a empresa ACI, criada pela BR, a SNCF e Interncontainer e, por último, a empresa Autocare Europe. O argumento de que as empresas comuns de transporte combinado de mercadorias e de transporte ferroviário de veículos automóveis não influenciariam os serviços nocturnos de transporte de passageiros como os que a ENS explora não teria fundamento, uma vez que, segundo a comunicação de 1993, o jogo da concorrência é mais gravemente afectado quando se multiplicam as empresas comuns criadas para produtos ou serviços complementares ou diferentes entre parceiros concorrentes de um mesmo sector com estrutura oligopolística. 130 A Comissão contesta, por último, o argumento de que os acórdãos a que as recorrentes se referem lhe imponham uma obrigação de aplicar uma «regra de razoabilidade» («rule of reason») e que aprecie os efeitos positivos e negativos do acordo em causa sobre a concorrência. Esta abordagem só deveria ser adoptada no quadro do artigo 85._, n._ 3, do Tratado e não para efeitos da apreciação das restrições à concorrência no quadro do n._ 1 do mesmo artigo 85._. 131 O Reino Unido, interveniente, sustenta, em primeiro lugar, que, no quadro da aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado aos acordos ENS, a Comissão não teve em conta o contexto económico e designadamente a concorrência existente sem esses acordos. Os acordos ENS não restringiriam a concorrência, uma vez que foram concebidos para permitir e facilitar o lançamento de um serviço que não existe actualmente e que nenhuma empresa poderia, com razoabilidade, criar sozinha. 132 Diferentes passagens da fundamentação da decisão controvertida comprovariam aliás a natureza favorável à concorrência dos acordos ENS, a novidade do serviço oferecido, os riscos financeiros importantes que implica, a justificação, tanto financeira como técnica, de uma colaboração, a conjugação do know how e a necessidade de esperar vários anos até que os investimentos sejam rentáveis (pontos 59, 61, 63, 64 e 74 a 77 da decisão). O facto de estas afirmações só constarem da parte da decisão respeitante à isenção dos acordos ENS e não da parte respeitante à aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado seria, pois, significativo. 133 Por outro lado, a decisão impugnada não explica de modo bastante como é que as sociedades-mãe da ENS estão em concorrência ou poderiam verdadeiramente estar em concorrência no mercado em causa. A decisão impugnada não explicaria a verosimilhança dessa concorrência, o que comprovaria que a Comissão ou não procedeu à necessária análise do contexto económico ou não observou o disposto no artigo 190._ do Tratado. 134 Em resposta ao Reino Unido, a Comissão observa que, se a análise de um acordo deve ter em conta o seu contexto económico, tal não significa, porém, que seja necessário recorrer à «regra da razoabilidade», conceito que o Tribunal de Justiça teria recusado utilizar até hoje. Esta conclusão não seria infirmada pelo acórdão do Tribunal de Justiça de 15 de Dezembro de 1994, DLG (C-250/92, Colect., p. I-5641), que só se refere à validade das restrições acessórias no quadro particular das organizações cooperativas e não pode, portanto, considerar-se como a expressão de um princípio geral. Em consequência, segundo a Comissão, a ponderação das vantagens e dos inconvenientes de um acordo sobre a concorrência seria necessária para a concessão de isenções ao abrigo do artigo 85._, n._ 3, do Tratado, mas não para apreciar restrições à concorrência na acepção do n._ 1 do mesmo artigo 85._, que, ao contrário do que alega o Reino Unido, teriam sido largamente desenvolvidas na decisão. Apreciação do Tribunal 135 O Tribunal salienta que, segundo a decisão impugnada, os acordos ENS têm efeitos restritivos da concorrência actual e potencial, em primeiro lugar, entre os fundadores, em segundo lugar, entre estes e a ENS, em terceiro lugar, face a terceiros, e, em quarto lugar, que essas restrições são agravadas ainda mais pela existência de uma rede de empresas comuns criada pelos fundadores. 136 Antes de examinar os argumentos das partes quanto à correcção da análise da Comissão a respeito das restrições à concorrência, o Tribunal recorda, liminarmente, que a apreciação de um acordo ao abrigo do artigo 85._, n._ 1, do Tratado deve ter em conta o quadro concreto em que esse acordo produz os seus efeitos e designadamente o contexto económico e jurídico em que as empresas em causa operam, a natureza dos serviços visados por esse acordo, bem como as condições reais do funcionamento e da estrutura do mercado em causa (acórdãos do Tribunal de Justiça Delimitis, já referido, DLG, já referido, n._ 31, de 12 de Dezembro de 1995, Oude Luttikhuis e o., C-399/93, Colect., p. I-4515, n._ 10; acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 14 de Maio de 1997, VGB e o./Comissão, T-77/94, Colect., p. II-759, n._ 140), salvo se se tratar de um acordo com restrições manifestas à concorrência como a fixação dos preços, a repartição do mercado ou o controlo das vendas (acórdão do Tribunal de Primeira Instância, de 6 de Abril de 1995, Tréfilunion/Comissão, T-148/89, Colect., p. II-1063, n._ 109). Com efeito, neste último caso, só no quadro do artigo 85._, n._ 3, do Tratado é que essas restrições podem ser ponderadas face aos efeitos alegadamente favoráveis à concorrência, para efeitos de concessão de uma isenção da proibição constante do n._ 1 do mesmo artigo. 137 Deve sublinhar-se igualmente que a análise das condições de concorrência assenta não só na concorrência actual das empresas já presentes no mercado em causa, mas também na concorrência potencial, a fim de saber se, tendo em conta a estrutura do mercado e o contexto económico e jurídico em que se enquadra o seu funcionamento, existem possibilidades reais e concretas de as empresas envolvidas competirem entre si, ou de um novo concorrente entrar no mercado em causa e fazer concorrência às empresas já estabelecidas nesse mesmo mercado (acórdão Delimitis, já referido, n._ 21). Acrescente-se a este respeito que, segundo a comunicação da Comissão de 1993 relativa ao tratamento das empresas comuns com carácter de cooperação à luz do artigo 85._ do Tratado, «Só pode existir uma relação de concorrência potencial se cada um dos fundadores estiver em condições de desempenhar sozinho as funções confiadas à empresa comum, não perdendo esta capacidade com a criação da empresa comum. Na apreciação dos casos concretos, deverá ser adoptada uma abordagem económica realista» (ponto 18 da comunicação). 138 É à luz destas considerações que deve, em consequência, ser examinada a justeza da apreciação, efectuada pela Comissão, dos efeitos restritivos dos acordos ENS. - Quanto às restrições da concorrência entre fundadores 139 O Tribunal verifica que, tal como resulta dos autos, as empresas de transporte ferroviário dos Estados-Membros não estavam, antes da adopção da Directiva 91/440, em concorrência actual ou potencial, e isto porque existiam direitos exclusivos que impediam, de direito e de facto, na maioria dos Estados-Membros, a prestação de serviços de transporte internacional de passageiros e o acesso à infra-estrutura (rede nacional). Como as partes sublinharam, antes da adopção desta directiva, era unicamente com base nos acordos de cooperação tradicionais entre as empresas de transporte ferroviário que operavam nas diferentes redes que esses serviços eram fornecidos na Comunidade. Porém, após a adopção da Directiva 91/440, as condições de concorrência no mercado ferroviário alteraram-se, de modo que as empresas de transporte ferroviário que operam nas redes nacionais se transformaram, em certa medida, em concorrentes potenciais no domínio do transporte internacional de passageiros, desde que formem «agrupamentos internacionais» com outras empresas ferroviárias estabelecidas em Estados-Membros diferentes, com vista a fornecer serviços de transporte internacionais entre esses Estados-Membros (artigos 3._ e 10._ da directiva). 140 O Tribunal faz notar que resulta dos argumentos da Comissão que a possibilidade de fornecer serviços de transporte internacional, por intermédio de agrupamentos internacionais, não está aberta apenas às empresas ferroviárias existentes, mas também às novas empresas ferroviárias, incluindo filiais de empresas ferroviárias existentes e que foi a partir desta premissa que a Comissão considerou que os acordos ENS restringiam a concorrência entre fundadores, dado que a) cada uma das partes nos acordos ENS podia constituir um agrupamento quer com uma empresa estabelecida no Reino Unido quer com a sua própria filial britânica, fazendo assim concorrência à ENS, b) cada parte nos acordos ENS podia criar uma filial especializada na qualidade de «operador de transporte» e adquirir às empresas partes nos acordos ENS os mesmos serviços ferroviários indispensáveis que estes vendiam à ENS e c) cada empresa ferroviária podia colocar-se, ela própria, em situação de operador de transporte e explorar os serviços internacionais de comboios nocturnos adquirindo às empresas de transporte ferroviário em causa os serviços ferroviários indispensáveis. 141 Relativamente à possibilidade de cada parte nos acordos ENS constituir um agrupamento quer com uma empresa estabelecida no Reino Unido, quer com a sua própria filial britânica a constituir, fazendo assim concorrência à ENS, saliente-se, em primeiro lugar, que, dado que segundo o artigo 10._ da Directiva 91/440, uma linha internacional só poder ser assegurada por um agrupamento internacional constituído pelas empresas de transporte ferroviário estabelecidas em cada um dos países em causa, os únicos «parceiros obrigatórios» para constituir um tal agrupamento internacional em cada linha são necessariamente as empresas de transporte ferroviário estabelecidas em cada um dos Estado em causa. Como as recorrentes sublinharam, por exemplo a propósito da linha Londres-Amsterdão, na altura dos factos, os únicos parceiros obrigatórios eram a NS e a EPS, de modo que a participação da SNCF e da DB neste agrupamento não podia ter quaisquer efeitos na concorrência actual, porque, no contexto estabelecido pela Directiva 91/440, nenhuma destas duas empresas ferroviárias podia entrar em concorrência com a EPS e a NS nessa linha. O mesmo acontecia em relação a cada uma das outras três linhas efectivamente servidas pela ENS (v. supra, n._ 9). De onde se conclui que a exploração em comum das quatro linhas em causa pela EPS, pela DB, pela SNCF e pela NS não pode ter como efeito restringir sensivelmente a concorrência actual entre os fundadores. 142 Quanto às restrições à concorrência potencial resultantes do facto de cada uma das empresas fundadoras poder criar filiais nos Estados-Membros dos outros fundadores e constituir quer com as suas próprias filiais quer com outras empresas ferroviárias estabelecidas nos outros Estados-Membros agrupamentos internacionais, em concorrência directa com a ENS, o Tribunal entende que se está, nesse caso, perante uma hipótese que nenhum facto vem sustentar, tal como nenhuma análise das estruturas do mercado relevante permite concluir que se trata de uma possibilidade real e concreta. Com efeito, nem a decisão impugnada nem os autos contêm indicações sobre a existência de empresas ferroviárias que possuam noutros Estados-Membros filiais que tenham, elas próprias, o estatuto de empresa de transporte ferroviário, comprovando um exercício efectivo da liberdade de estabelecimento no mercado ferroviário comunitário. 143 Sublinhe-se, a este propósito, que, no quadro das medidas de organização processual por ele ordenadas, o Tribunal convidou a Comissão a indicar se empresas ferroviárias estabelecidas nos Estados-Membros possuem filiais com o estatuto de empresa de transporte ferroviário, na acepção da Directiva 91/440, noutros Estados-Membros e, em caso de resposta afirmativa, a precisar quais as empresas ferroviárias criadas após a entrada em vigor da Directiva 91/440. Na resposta, a Comissão reconheceu que não tinha conhecimento de outras filiais criadas nem antes nem depois da adopção da Directiva 91/440 pelas empresas fundadoras da ENS, reiterando no entanto a sua tese de que o direito de estabelecimento é conferido directamente a qualquer empresa ferroviária interessada pelo artigo 52._ do Tratado. 144 O Tribunal entende que este argumento da Comissão de que não existe, em teoria, nenhum obstáculo jurídico que impeça as empresas ferroviárias de se estabelecerem num Estado-Membro diferente do da sua sede social, não tem em conta o contexto económico e as características do mercado relevante tal como estas resultam dos autos e não é, pois, bastante, por si só, para demonstrar a existência de restrições à concorrência potencial entre fundadores e entre estes e a ENS. 145 Tal como as recorrentes expuseram largamente nos seus articulados, se se tiver presente a novidade dos serviços de transporte ferroviário nocturno em causa e os seus aspectos particulares, não é realista imaginar que os fundadores procedam à criação de outras filiais noutros Estados-Membros com o estatuto de empresa de transporte ferroviário, com o objectivo único de formar uma nova empresa comum para fazer concorrência à ENS. O custo proibitivo do investimento requerido para esse tipo de serviços que utilizam o túnel do canal da Mancha e a falta de economias de escala resultante da exploração de uma única linha ferroviária, ao contrário do que acontece com as quatro linhas exploradas em comum pela ENS demonstram, com efeito, a natureza pouco realista da concorrência potencial entre os fundadores e entre estes e a ENS. Acresce que, como resulta dos autos, na sequência da publicação no Jornal Oficial das Comunidades Europeias da comunicação da Comissão convidando as partes interessadas a apresentarem-lhe as suas observações sobre os acordos ENS, tal como estes foram resumidos nessa publicação, nenhum terceiro interessado se manifestou durante o procedimento administrativo apresentando observações enquanto concorrente potencial, eventualmente afectado ou atingido pela aplicação dos acordos ENS (v. supra, n._ 17). Finalmente, a existência, no caso em apreço, de concorrentes quer actuais quer potenciais da ENS pode igualmente ser seriamente posta em dúvida tendo em conta o facto de que, como a Comissão admitiu nas respostas às perguntas escritas do Tribunal, nenhuma filial foi criada, até à presente data, por empresas ferroviárias comunitárias noutros Estados-Membros nem antes nem depois da adopção da Directiva 91/440. 146 Com base em quanto precede, o Tribunal considera que a apreciação da Comissão de que os acordos ENS são susceptíveis de reduzir sensivelmente a concorrência actual e/ou potencial entre os fundadores e entre estes e a ENS padece de falta de fundamentação e/ou está viciada por erro de apreciação. 147 Relativamente às restrições à concorrência entre fundadores, pelo facto de cada uma das empresas de transporte ferroviário parte nos acordos ENS poder ou criar uma empresa especializada na qualidade de operador de transporte, ou colocar-se ela própria em situação de operador de transporte e competir com a ENS, adquirindo às empresas de transporte ferroviário em causa os mesmos serviços ferroviários indispensáveis, o Tribunal entende que esta apreciação da Comissão se funda igualmente, numa análise do mercado que não corresponde à realidade. Com efeito, a Comissão parte da ideia de que, no mercado do transporte ferroviário de passageiros, existe, a par das empresas de transporte ferroviário, uma outra categoria de operadores económicos, a dos operadores de transporte, que forneceriam o mesmo serviço que as empresas de transporte ferroviário, isto é, o transporte de passageiros, mas comprando ou alugando a estas os «serviços ferroviários indispensáveis», isto é, as locomotivas, o pessoal de serviço e o acesso à infra-estrutura. Sendo a sociedade ENS, segundo a decisão, um operador de transporte, poderia estar sujeita à concorrência quer de filiais especializadas, na qualidade de operadores de transporte, criadas pelas empresas de transporte ferroviário, quer destas actuando directamente no mercado nesta qualidade, de modo que a sua criação implicaria uma restrição à liberdade das partes de operar individualmente, enquanto operador de transporte, no mercado em causa. 148 Porém, o exame desta apreciação da Comissão pressupõe que se responda à questão de saber se, para além dos agrupamentos internacionais a que se refere a Directiva 91/440, os serviços internacionais de transporte de passageiros são igualmente fornecidos por operadores de transporte. Tendo esta questão sido levantada pelas recorrentes no quadro do segundo fundamento por elas invocado, será nesse quadro que iremos examiná-la (v. infra, n.os 161 a 189). - Quanto às restrições à concorrência face a terceiros 149 O Tribunal recorda que a decisão impugnada sublinha que o acesso de terceiros aos mercados em causa arrisca ser entravado devido, por um lado, à existência de relações privilegiadas entre a ENS e as sociedades-mãe que colocam os outros operadores numa situação concorrencial desfavorável no que respeita à aquisição de serviços ferroviários indispensáveis fornecidos pelas sociedades-mãe e, por outro, à convenção de utilização do túnel do canal da Mancha entre a BR, a SNCF e a Eurotunnel, que permite à BR e à SNCF conservarem uma parte significativa, isto é, 75%, das linhas horárias disponíveis para os comboios internacionais. 150 No que se refere, em primeiro lugar, às relações privilegiadas da ENS com as empresas de transporte ferroviário em causa, verifica-se que a análise da Comissão parte da premissa de que o mercado ferroviário de transporte de passageiros está cindido em dois mercados, um mercado a montante de fornecimento de «serviços ferroviários indispensáveis» (linhas horárias, locomotivas especiais e pessoal respectivo) e um mercado a jusante de transporte de passageiros no qual operam, a par das empresas de transporte ferroviário, operadores de transporte, como a ENS. Segundo a decisão, as empresas-mãe poderiam abusar da sua posição dominante no mercado a montante recusando a terceiros, concorrentes da ENS, que operam no mercado a jusante, o fornecimento dos serviços ferroviários indispensáveis. 151 Porém, o exame deste aspecto da análise da Comissão depende, também ele, da questão de saber se existem, para além dos agrupamentos internacionais, operadores de transporte que operam igualmente nesses mercados, questão esta que examinaremos no quadro do segundo fundamento, tal como a questão de saber se os serviços prestados pelos fundadores à ENS podem ser qualificados como «serviços ou elementos essenciais ou indispensáveis», que se enquadra no terceiro fundamento e deve, por conseguinte, ser examinada no quadro deste (v. infra, n.os 190 a 221). 152 Em segundo lugar, no que diz respeito aos efeitos restritivos resultantes da convenção de utilização do túnel do canal da Mancha, o Tribunal lembra que a decisão da Comissão que isentou esta convenção da proibição do n._ 1 do artigo 85._ do Tratado (a seguir «decisão Eurotunnel») foi anulada por acórdão do Tribunal de 22 de Outubro de 1996, SNCF e British Railways/Comissão (T-79/95 e T-80/95, Colect., p. II-1491), por a Comissão ter cometido um erro de facto ao interpretar as disposições desta convenção relativas à repartição das linhas horárias no túnel, entre a SNCF e a BR, por um lado, e a Eurotunnel, por outro. 153 No quadro das medidas de organização do processo que ordenou, o Tribunal convidou as partes a tomarem posição sobre a pertinência deste acórdão do Tribunal no presente litígio. Na resposta a esta questão, a Comissão alegou que este acórdão não era pertinente para efeitos de apreciação da legalidade da decisão impugnada e que, do ponto 47 desta resultava que a BR e a SNCF, não beneficiando embora da totalidade das linhas horárias disponíveis para os comboios internacionais, dispunham de parte significativa. Pelo seu lado, as recorrentes responderam que o acórdão do Tribunal confirma que o acesso ao túnel do canal da Mancha não está fechado e que os efeitos restritivos da convenção de utilização do túnel face a terceiros foram mal avaliados pela Comissão. 154 O Tribunal entende que, dado que, por um lado, foi precisamente na «convenção Eurotunnel» que a Comissão se baseou para demonstrar, na decisão impugnada, que o acesso alegadamente privilegiado da SNCF e da BR às linhas horárias no túnel colocava as empresas concorrentes da ENS numa posição concorrencial desfavorável e, por outro, que a decisão Eurotunnel foi anulada pelo Tribunal por erro de facto na interpretação das disposições da mencionada convenção relativa à repartição das linhas horárias, a Comissão não pode basear nela nenhum argumento válido para efeitos de apreciação dos acordos ENS. - Quanto ao reforço dos efeitos restritivos da concorrência resultantes da existência de uma rede de empresas comuns 155 No que diz respeito, por último, ao alegado reforço das restrições da concorrência resultante da existência de redes de empresas comuns (pontos 49 a 53 da decisão), o Tribunal recorda, liminarmente, que segundo a comunicação da Comissão de 1993 relativa ao tratamento das empresas comuns com carácter de cooperação, a existência de redes de empresas comuns deve ser objecto de uma análise particular, quer sejam criadas pelos mesmos fundadores, por um dos fundadores com diferentes parceiros ou, paralelamente, por vários fundadores (ponto 17 da comunicação). As redes de empresas comuns poderiam nomeadamente restringir a concorrência quando os fundadores concorrentes criem várias empresas comuns para produtos complementares destinados a ser transformados por eles próprios, ou mesmo para produtos não complementares por eles próprios comercializados, aumentando deste modo a extensão e a intensidade da restrição à concorrência. Estas considerações valem igualmente para o sector dos serviços (ponto 29 da comunicação). 156 Na decisão impugnada, a Comissão considerou que era esse o caso, uma vez que a BR/EPS, a SNCF, a DB e a NS participam, a diferentes níveis, numa rede de empresas comuns que tem por objecto não só a exploração de serviços de transporte de mercadorias, mas também de passageiros, nomeadamente através do túnel do canal da Mancha. A Comissão referiu-se a este propósito à empresa comum ACI, criada conjuntamente, designadamente pela BR e pela SNCF, que é um operador de transporte combinado de mercadorias [Decisão 94/594/CE da Comissão, de 27 de Julho de 1994, relativa a um processo de aplicação do artigo 85._ do Tratado CE e do artigo 53._ do Acordo EEE (Processo n._ IV/34.518 - ACI) (JO L 224, p. 28), a seguir «decisão ACI»], e à Autocare Europe, na qual a BR e a SNCB têm uma participação, e que assegura o transporte ferroviário de veículos automóveis. Nos articulados, a Comissão referiu-se ainda, e pela primeira vez, à empresa comum Intercontainer, criada por 29 empresas ferroviárias, entre as quais se contam a BR e a SNCF, e que opera igualmente no mercado do transporte combinado de mercadorias. 157 A decisão impugnada não precisa, no entanto, quais as empresas comuns criadas pelos fundadores especializadas no serviço de transporte de passageiros. O Tribunal, no quadro das medidas de organização do processo, convidou a Comissão a precisar quais as empresas comuns que operam no mercado do transporte de passageiros em que, segundo o ponto 51 da decisão, participam os fundadores da ENS. Na resposta, a Comissão declarou não ter conhecimento de outras empresas comuns das empresas fundadoras da ENS para o transporte de passageiros. Salientou, porém, que «a SNCF, a SNCB e a BR (e, na sequência da privatização desta última, a London & Continental Railways Ltd) participam conjuntamente na Eurostar para o transporte de passageiros entre o Reino Unido e o continente», não sustentando, no entanto, que era à empresa Eurostar que o ponto 51 se referia implicitamente. O Tribunal entende assim que a decisão impugnada, no que se refere à alegada existência de uma rede de empresas comuns criadas pelos fundadores para o transporte de passageiros, está viciada por falta de fundamentação. 158 Quanto à participação dos fundadores em empresas comuns para o transporte combinado de mercadorias, resulta do ponto 29 da comunicação da Comissão de 1993 que, quando os fundadores criam empresas comuns para serviços «não complementares», a concorrência pode ser restringida quando esses serviços «não complementares» são comercializados pelos próprios fundadores. 159 O Tribunal faz notar que nada na decisão impugnada indica que os fundadores asseguram eles próprios a comercialização dos serviços fornecidos pela ACI, Intercontainer e Autocar. No quadro das medidas de organização do processo, o Tribunal convidou as recorrentes a precisar se são elas ou uma empresa terceira que asseguram a comercialização dos serviços de transporte fornecidos pelas três referidas empresas. Resulta das respostas que nenhuma das empresas fundadoras assegura a comercialização ou vende serviços fornecidos pela ACI, a Intercontainer ou a Autocare. Mesmo admitindo que assim era, o Tribunal verifica que, de qualquer modo, a decisão impugnada não explica as razões por que considera que a participação de alguns ou de todos os fundadores numa rede de empresas comuns operando em mercados diferentes do da ENS restringiria a concorrência entre eles ao nível da criação da ENS. De onde se conclui que a apreciação da Comissão dos efeitos agravantes das restrições à concorrência resultantes da existência de uma rede de empresas comuns não está suficientemente fundamentada. 160 Conclui-se de quanto precede que, relativamente à apreciação das restrições à concorrência resultantes dos acordos ENS, a decisão impugnada padece de falta ou de insuficiência de fundamentação. Quanto ao segundo fundamento, baseado em violação do Regulamento n._ 1017/68 e do quadro legal estabelecido pela Directiva 91/440 Argumentos das partes 161 As recorrentes sustentam que a Comissão, ao impor a condição constante do artigo 2._ da decisão impugnada, utilizou poderes que lhe são conferidos pelo artigo 5._ do Regulamento n._ 1017/68, de modo incompatível com as disposições da Directiva 91/440. 162 Com efeito, a Comissão teria alargado o âmbito de aplicação da directiva, uma vez que, nos termos do seu artigo 10._, n._ 1, os direitos de acesso às infra-estruturas só seriam concedidos aos agrupamentos internacionais de empresas ferroviárias, tal como estes são definidos na directiva, e não a qualquer operador de transporte interessado na exploração de comboios. Acrescentam que, além disso, a Comissão, quando exerce os seus poderes ao abrigo do Regulamento n._ 1017/68, tem, a obrigação de ter em conta orientações fundamentais da política comum dos transportes, tal como estas são definidas pelo Conselho. O controlo jurisdicional da apreciação pela Comissão dos acordos ENS, em aplicação do artigo 85._ do Tratado, deveria, pois, exercer-se no contexto da legislação comunitária relativa ao sector dos transportes ferroviários, que constitui o quadro legislativo no qual a concorrência neste sector deve funcionar. 163 Mais particularmente, os elementos fundamentais da política comum dos transportes da Comunidade no sector ferroviário estariam actualmente consagrados na Directiva 91/440, que, pela primeira vez, teria introduzido um certo grau de concorrência entre modos de transporte e que teria como objectivo a realização do objectivo principal da política dos transportes ferroviários, a saber, a melhoria da eficácia dos transportes ferroviários e da sua competitividade em relação aos outros modos de transporte. Ora, por força da directiva, os direitos de acesso e trânsito seriam concedidos unicamente às empresas com o estatuto de empresas de transporte ferroviário e aos agrupamentos internacionais formados por estas. Além disso, a directiva só diria respeito a direitos de acesso à infra-estrutura e não concederia direitos relativos ao fornecimento de serviços ferroviários como o fornecimento da tracção (locomotivas e pessoal de trânsito). A directiva também não conteria regras de separação da gestão das locomotivas e do pessoal dos comboios da exploração de outros serviços ferroviários, como por exemplo, nem regras relativas à repartição dos serviços de tracção e ao pagamento desses serviços, o que seria conforme à finalidade da directiva, que é a de permitir às empresas ferroviárias organizarem-se em moldes comerciais e adaptarem-se às necessidades do mercado, designadamente através da criação de novos serviços. 164 Pelas razões que precedem, a distinção feita pela Comissão entre empresas de transporte ferroviário e operadores de transporte constituiria assim uma distinção artificial porque, por razões ligadas à segurança e à responsabilidade pelos riscos de transporte, só as empresas de transporte ferroviário estariam autorizadas à matrícula dos vagões e ao transporte de pessoas através da infra-estrutura ferroviária. Fora das empresas de transporte ferroviário e dos agrupamentos internacionais que estas criam, nenhuma outra pessoa poderia oferecer ao público serviços de transporte ferroviário de passageiros. Tal não excluiria a possibilidade de uma empresa ferroviária colocar um comboio inteiro à disposição, por exemplo, de uma cadeia hoteleira, ou mesmo de alugar os vagões, mas, mesmo nesta hipótese, a empresa ferroviária continuaria a ser o operador de transporte que suportaria todos os riscos inerentes ao serviço de transporte. Neste exemplo, a cadeia hoteleira, por seu lado, limitar-se-ia a vender ao público capacidades em lugares sentados ou em «couchettes» de comboio. Segundo as recorrentes, a actividade essencial das empresas de transporte ferroviário não é a de assegurar um serviço de base consistente em fazer circular, a pedido dos operadores de transporte, locomotivas em redes ferroviárias, permitindo assim a estes ligar vagões a uma locomotiva de uma empresa ferroviária e fazê-los circular numa determinada linha, mas fornecer directamente ao público serviços integrados de transporte de passageiros. 165 Por outro lado, segundo as recorrentes, embora a ENS seja uma empresa comum criada por quatro empresas de transporte ferroviário, constitui, na realidade, um agrupamento internacional de empresas ferroviárias, na acepção do artigo 3._ da Directiva 91/440, e não um «operador de transporte». Resultaria do n._ 3 do artigo 5._ da Directiva 91/440 que as empresas ferroviárias são livres de constituir com «outra ou outras» empresas ferroviárias um agrupamento internacional, sem que seja imposta uma forma jurídica específica para essa associação. A Comissão também não poderia inferir dos acordos de exploração celebrados entre a ENS e a SNCB que a ENS constitui um operador de transporte. Com efeito, seria numa base voluntária que a SNCB teria decidido, antes do abandono definitivo da linha Bruxelas-Glasgow/Plymouth, fornecer à ENS «serviços ferroviários indispensáveis», e não em consequência de uma qualquer obrigação decorrente da Directiva 91/440 ou do direito comunitário da concorrência. 166 De onde se concluiria que a ENS não é um operador de transporte activo no mercado a jusante, diferente daquele em que operam os seus fundadores, mas, precisamente devido ao seu estatuto de agrupamento internacional de empresas ferroviárias, um instrumento por meio do qual os seus fundadores põem ao dispor do público transportes ferroviários. Esta distinção do mercado ferroviário geral entre um mercado a jusante e um mercado a montante, feita pela Comissão para demonstrar que a ENS é um operador de transporte, seria tanto mais artificial quanto, no que se refere ao transporte de passageiros, numerosos serviços de transporte são fornecidos por «comboios com locomotiva integrada», em que a locomotiva é uma parte inseparável do resto do comboio, de modo que, mesmo de um ponto de vista puramente técnico, seria impossível distinguir estes dois mercados. 167 O facto de a ENS ter que ir buscar tracção às empresas de transporte ferroviário para oferecer os seus serviços também não a privaria da sua qualidade de agrupamento internacional, na acepção do artigo 3._ da directiva, visto que basta à ENS ser a emanação dessas empresas de transporte ferroviário, que estão, por definição, aptas a assegurar a tracção. É a este agrupamento que está reservado o benefício dos direitos de acesso à infra-estrutura ferroviária dos Estados-Membros onde as empresas fundadoras estão estabelecidas. Admitir a tese da Comissão equivaleria, pelo contrário, a permitir a qualquer empresa oferecer serviços de transporte internacional de passageiros mesmo que essa empresa não seja uma emanação de empresas de transporte ferroviário e não esteja, portanto, em condições de assegurar a tracção através delas. 168 As recorrentes acrescentam que a criação desta nova categoria de operadores de transporte, conjugada com o facto de os serviços ferroviários indispensáveis serem considerados «elementos essenciais» teria como efeito esvaziar de conteúdo a Directiva 91/440, porque, na sua pretensa qualidade de operador de transporte, uma empresa ferroviária poderia, efectivamente, reclamar o acesso às redes dos Estados-Membros sem ter que satisfazer as condições requeridas pela directiva, isto é, estar estabelecida num dos Estados-Membros ou ter constituído um agrupamento com uma empresa ferroviária estabelecida num desses Estados-Membros. 169 As recorrentes sustentam, além disso, que, ao impor às empresas de transporte ferroviário o fornecimento a operadores de transporte de locomotivas e do pessoal respectivo, em condições técnicas e financeiras idênticas às concedidas ao seu agrupamento, a Comissão teria esquecido que o direito de acesso à infra-estrutura está dependente da condição prévia de esse operador poder assegurar a tracção, e, portanto, de ter a qualidade de empresa ferroviária ou de agrupamento de empresas ferroviárias. Esta condição seria, além disso, incompatível com o objectivo, visado pela directiva, de garantir às empresas de transporte ferroviário um estatuto de operador independente, que lhe permita actuar em moldes comerciais, adaptando-se às necessidades do mercado (terceiro considerando) e, para tal, assegurar-lhes a liberdade de «controlar o fornecimento e a comercialização dos serviços e (de) fixar a respectiva tarifação» (artigo 5._, n._ 3, da Directiva 91/440). 170 Finalmente, a UIC e a NS sustentam que a decisão impugnada tem como resultado comprometer o direito de constituir agrupamentos internacionais, visto que a Comissão interpreta o n._ 1 do artigo 85._ de tal modo que a criação de qualquer agrupamento internacional constituiria, doravante, uma violação deste artigo. Segundo as recorrentes, ainda que a criação de um agrupamento internacional pudesse beneficiar da isenção da proibição prevista no n._ 3 do artigo 85._, ainda assim as condições das quais a Comissão faz depender, no caso concreto, essa isenção, isto é, por um período limitado a sete anos e com a obrigação de fornecer a qualquer operador de transporte serviços ferroviários indispensáveis nas mesmas condições que à ENS, tornariam ilusória a aplicação da Directiva 91/440. As condições impostas pela Comissão obrigariam indirectamente os participantes em agrupamentos internacionais a fornecer ao seu agrupamento os «serviços ferroviários indispensáveis» em condições não privilegiadas, privando-os desse modo da liberdade de determinarem as condições comerciais em que fornecem os seus serviços a terceiros. Os participantes num agrupamento poderiam, assim, ver-se obrigados a partilhar com qualquer terceiro o benefício da sua cooperação, quando esse terceiro em nada contribuiu para os custos de implementação de um projecto inovador, nem participa nos riscos comerciais daí decorrentes. 171 A Comissão alega que o argumento de que as regras da concorrência do Tratado não se aplicam aos transportes ferroviários contraria a jurisprudência nesta matéria e deve, consequentemente, ser rejeitado (v. acórdãos do Tribunal de Justiça, de 4 de Abril de 1974, Comissão/França, 167/73, Colect., p. 187, e de 30 de Abril de 1986, Asjes e o., 209/84, 210/84, 211/84, 212/84 e 213/84, Colect., p. 1425). 172 A Comissão sublinha que a participação conjugada das quatro empresas de transporte ferroviário não é, no presente caso, indispensável à exploração das linhas a que os acordos ENS dizem respeito. Considera que cada linha em que a ENS opera poderia ser explorada por um agrupamento internacional constituído por duas empresas ferroviárias estabelecidas respectivamente num Estado-Membro de partida e num Estado-Membro de destino final. Assim, a linha Londres-Frankfurt/Dortmund poderia ser assegurada por um grupo constituído pela BR e pela DB, que têm direitos de acesso às infra-estruturas no seu Estado de estabelecimento respectivo e direitos de trânsito na Bélgica, em França e no túnel do canal da Mancha. Do mesmo modo, o serviço entre Londres e Amsterdão poderia ser explorado por um agrupamento composto pela BR e pela NS, que têm direitos de acesso no Reino Unido e nos Países Baixos e de trânsito na Bélgica, em França e no túnel do canal da Mancha. 173 Segundo a Comissão, esta análise seria corroborada por três elementos. Em primeiro lugar, a ENS não seria uma empresa ferroviária na acepção da directiva, mas um operador de transporte que, para fornecer os serviços ferroviários nocturnos em questão, compraria os serviços ferroviários necessários às empresas de transporte ferroviário. A Comissão contesta o argumento das recorrentes de que a ENS é apenas um instrumento através do qual as empresas fundadoras podem oferecer, no quadro legal estabelecido pela Directiva 91/440, serviços internacionais de transporte ferroviário ao público. Com efeito, a ENS não exerceria por ela mesma o direito concedido pela directiva aos agrupamentos internacionais de empresas ferroviárias, isto é, o direito de explorar comercialmente os seus próprios comboios, fornecendo a sua própria tracção ferroviária, porque tem que comprar esses serviços às suas empresas fundadoras e à SNCB. Em consequência, a ENS escaparia ao domínio coberto pela directiva, porque na realidade é apenas uma variante da forma tradicional de cooperação entre empresas ferroviárias e, ao contrário do que afirmam as recorrentes, a ENS e as empresas de transporte ferroviário em causa não operam, portanto, no mesmo mercado. Em consequência, o argumento de que a decisão estaria em contradição com a directiva e alargaria a categoria de empresas habilitadas a aceder às infra-estruturas ferroviárias seria destituído de pertinência. Em apoio da alegação de que a ENS e as empresas fundadoras operam em dois mercados distintos, a Comissão invoca a jurisprudência segundo a qual se deve, em determinados casos, distinguir entre dois mercados que, apesar de ligados entre si, nem por isso deixam de ser distintos (acórdãos do Tribunal de Justiça, de 6 de Março de 1974, Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Comissão, 6/73 e 7/73, Colect., p. 119, de 31 de Maio de 1979, Hugin/Comissão, 22/78, Recueil, p. 1869, de 3 de Outubro de 1985, CBEM, 311/84, Recueil, p. 3261; acórdãos do Tribunal de Primeira Instância, de 10 de Julho de 1991, RTE/Comissão, T-69/89, Colect., p. II-485 e BBC/Comissão, T-70/89, Colect., p. II-535). 174 Quanto ao argumento das recorrentes de que a distinção entre mercado de serviços de transporte e mercado de serviços ferroviários indispensáveis é tanto mais injustificada quanto um bom número de serviços de transporte no sector do transporte de passageiros são assegurados por «comboios com motor integrado», nos quais a locomotiva é indissociável do resto do comboio, a Comissão responde que a própria ENS só obtém as locomotivas das suas empresas fundadoras com as carruagens à parte. 175 Em segundo lugar, a linha Bruxelas-Glasgow/Plymouth seria explorada pela ENS, embora a SNCB não seja parte no acordo, o que demonstra que a participação de cada uma das quatro empresas de transporte ferroviário estabelecidas nos Estados-Membros em causa não é uma condição sine qua non à exploração dos serviços em causa. 176 Em terceiro lugar, a BR, a SNCF, e a Intercontainer teriam formado uma empresa comum denominada ACI, especializada no transporte combinado de mercadorias entre o Reino Unido e o continente, que também não seria uma empresa ferroviária na acepção da directiva, mas um operador de transporte, que só conta entre os seus accionistas duas empresas de transporte ferroviário e que opera de modo análogo à ENS, quer dizer, adquirindo serviços ferroviários indispensáveis às empresas de transporte ferroviário para fornecimento das prestações de transporte. 177 A Comissão alega ainda que os operadores de transporte que não têm, eles próprios, o estatuto de empresa de transporte ferroviário, e que não dispõem, portanto, de direitos de acesso à infra-estrutura ferroviária, devem, apesar disso, poder propor prestações de transporte por caminho de ferro, comprando às empresas de transporte ferroviário os serviços de tracção e os direitos de acesso à infra-estrutura, a exemplo da ENS e da ACI. De onde se concluiria que o direito de oferecer serviços de transporte ferroviário de passageiros não poderia ser reservado à ENS. O presidente da ENS teria, aliás, por carta de 13 de Abril de 1994, dirigida à Comissão (documento n._ 6 junto à contestação), confirmado o acordo das empresas de transporte ferroviário para fornecimento dos serviços necessários aos concorrentes nas mesmas linhas. Segundo a Comissão, mesmo antes dessa carta, a ENS, por carta datada de 4 de Junho de 1992, tê-la-ia informado da decisão das notificantes de fornecer «sem condições» a tracção e os outros serviços indispensáveis a concorrentes da ENS que operam nas linhas por ela asseguradas. 178 A Comissão considera, por outro lado, que a independência das empresas de transporte ferroviário não está de modo nenhum comprometida pela condição imposta. Como todas as empresas comunitárias, estas empresas estariam sujeitas à obrigação de não discriminação e às regras do direito da concorrência, como resulta dos acórdãos do Tribunal de Justiça, Comissão/França e Asjes e o., já referidos. 179 Por último, a Comissão contesta as acusações da recorrente, por um lado, de que consideraria que qualquer agrupamento internacional recai sob a alçada do disposto no artigo 85._, n._ 1, do Tratado e, por outro, de que imporia aos notificantes condições dissuasivas que comprometem os objectivos da Directiva 91/440 e a criação de outros agrupamentos internacionais. O favorecimento da constituição desses agrupamentos não implica que todos os agrupamentos internacionais de empresas ferroviárias devam, automaticamente, ser considerados compatíveis com o direito comunitário da concorrência. Apreciação do Tribunal 180 O Tribunal salienta que, segundo a decisão impugnada, as empresas de transporte ferroviário abrangidas estão presentes em dois mercados, um mercado a montante, ou seja, o mercado do fornecimento de serviços ferroviários indispensáveis, e um mercado a jusante, ou seja, o mercado da prestação de serviços de transporte de passageiros. Neste último mercado operariam não só empresas de transporte ferroviário, mas também uma outra categoria de empresas, a dos operadores de transporte, empresas estas que, no entanto, a fim de poderem operar neste mercado, são obrigadas a adquirir previamente os serviços ferroviários indispensáveis fornecidos pelas empresas de transporte ferroviário no mercado a montante. A ENS constitui, segundo a Comissão, um exemplo concreto desta categoria de operador de transportes, de modo que, qualquer tratamento privilegiado desta pelas empresas notificantes deverá igualmente ser concedido a terceiros, quer sejam agrupamentos internacionais ou operadores de transporte, nas mesmas condições técnicas e financeiras. Finalmente, segundo o artigo 2._ da decisão, os serviços indispensáveis em questão dizem respeito ao fornecimento da locomotiva, ao pessoal desta e à linha horária, em cada rede nacional e no túnel do canal da Mancha. 181 Deve, assim, examinar-se se, ao impor aos fundadores a condição de os serviços ferroviários indispensáveis serem fornecidos não só a agrupamentos internacionais, mas também a operadores de transporte, como a ENS, a Comissão aplicou, como sustentam as recorrentes, as regras da concorrência em violação do quadro legal criado pela Directiva 91/440, de modo que a decisão impugnada estaria viciada por desvio de poder ou por falta de competência. Esta análise implica que se responda previamente à questão de saber se a ENS constitui um operador de transporte, como sustenta a Comissão, ou um agrupamento internacional, na acepção da Directiva 91/440, como defendem as recorrentes. Será com base na resposta a esta questão que se examinará, igualmente, a correcção da análise efectuada pela Comissão das restrições à concorrência entre fundadores, resultante do facto de cada uma das empresas de transporte ferroviário parte no acordo ENS poder, quer criar uma empresa especializada na qualidade de operador de transporte, quer colocar-se ela própria na situação de operador de transporte e fazer concorrência à ENS, adquirindo às empresas de transporte ferroviário em causa os mesmos serviços ferroviários indispensáveis (v. supra, n.os 147 e 148). 182 O Tribunal lembra que, nos termos do artigo 3._ da Directiva 91/440, um agrupamento internacional se define como «qualquer associação de pelo menos duas empresas de transporte ferroviário estabelecidas em Estados-Membros diferentes, com vista a fornecer serviços de transporte internacionais entre Estados-Membros». Esta disposição não define as formas precisas que esta associação deve revestir. Com efeito, o elemento essencial que se destaca desta definição é que deve tratar-se de uma forma de associação que permita tornar possível o fornecimento de prestações de serviço de transporte internacional, independentemente, portanto, da forma escolhida para o efeito. Nestas condições, o Tribunal entende que, ao contrário do que a Comissão sustenta, não existindo no texto da Directiva uma definição precisa, a utilização do conceito de «agrupamento internacional» não pode ser reservada apenas às formas de associação de tipo «cooperativo» entre empresas de transporte ferroviário («acordos tradicionais de exploração em comum»), com exclusão de qualquer outra forma de sociedade, como uma empresa comum de natureza cooperativa, ou mesmo fruto de uma concentração. 183 Esta conclusão não é posta em causa pelo facto de, por força do artigo 2._ da Directiva 91/440, esta se aplicar apenas às empresas de transporte ferroviário, quer dizer às únicas empresas cuja actividade principal é o transporte de mercadorias e/ou de passageiros por caminho de ferro e que asseguram elas próprias a tracção (artigo 3._ da Directiva 91/440), de modo que a ENS, porque compra a tracção às empresas notificantes, não poderia prevalecer-se das disposições da directiva e da qualidade de agrupamento internacional. Em primeiro lugar, como a própria Comissão sublinhou nas peças processuais por ela apresentadas, aquando da adopção da Directiva 91/440, uma declaração conjunta da Comissão e do Conselho precisou que a noção de tracção não implicava necessariamente a propriedade desta. Se é verdade que este tipo de declarações é desprovido de valor jurídico, não é menos verdade que a Comissão já fez sua essa declaração na sua prática decisional nesta matéria, como se pode ver no ponto 6 da sua Decisão 93/174/CEE, de 24 de Fevereiro de 1993, relativa a um processo de aplicação do artigo 85._ do Tratado CEE (IV/34.494 - Estruturas tarifárias de transporte combinado de mercadorias) (JO L 73, p. 38), segundo o qual «deve entender-se por empresa de transporte ferroviário as empresas estabelecidas ou que venham a estabelecer-se num Estado-Membro e que disponham dos meios de tracção ferroviária, tendo em conta que a noção de tracção não implica necessariamente que a empresa seja proprietária do material de tracção nem que utilize o seu próprio pessoal». 184 Em segundo lugar, uma vez que, tal como acabámos de ver, um agrupamento internacional pode revestir a forma de uma empresa comum cooperativa, como a ENS, resulta da própria natureza desta forma que os fundadores, na sua qualidade de empresas de transporte ferroviário que exercem os direitos que a directiva lhes reconhece, podem, em vez de dotar directamente a sua empresa comum do material e do pessoal necessário para exercerem as suas funções no mercado, fornecer-lhos, com base em acordos de cooperação com ela celebrados, sem que essa escolha do modo de funcionamento da empresa comum possa afectar a sua qualificação jurídica de agrupamento internacional na acepção da Directiva 91/440. Com efeito, como as recorrentes explicaram nas respostas escritas às perguntas do Tribunal e na audiência, sem contestação por parte da Comissão, a opção de fornecimento à ENS de locomotivas e do respectivo pessoal com base em acordos de exploração devia-se unicamente a considerações de ordem fiscal e não ao facto de a ENS ser suposta actuar no mercado como operador de transporte. O facto de a ENS não se ter registado no Reino Unido como empresa ferroviária, como as recorrentes indicaram nas suas respostas às perguntas escritas do Tribunal em nada afecta a sua qualificação jurídica como agrupamento internacional, porque, como a própria Comissão declarou na audiência, as licenças ferroviárias das empresas fundadoras bastam para que os comboios da ENS possam circular nas linhas em causa. 185 Em terceiro lugar, resulta dos autos que, como alegaram as partes, a actividade de operador de transporte se revela, no contexto económico do sector ferroviário, como uma actividade desconhecida em relação ao transporte ferroviário de passageiros. Aliás, nem na decisão impugnada nem nos articulados, a Comissão deu exemplos dessa categoria de empresas em matéria de transporte ferroviário de passageiros. A referência da Comissão à empresa ACI não é pertinente a este respeito. Com efeito, essa referência ignora as especificidades do mercado ferroviário do transporte de passageiros, que se distingue claramente do mercado do transporte combinado de mercadorias no qual a ACI opera efectivamente enquanto operador de transporte. Mais precisamente, no mercado do transporte combinado de mercadorias, as empresas de transporte ferroviário não vendem directamente prestações de transporte aos carregadores, salvo raras excepções, para remessas importantes. Neste mercado, as prestações de transporte combinado são preparadas e vendidas aos carregadores por operadores de transporte combinado, que são, eventualmente, filiais das empresas de transporte ferroviário. Estes operadores são empresas de transporte que dispõem de um material específico, isto é, de equipamento para manutenção e de vagões especiais, e que, para realizarem as suas prestações de serviço, devem comprar os serviços de tracção ferroviária e o acesso às infra-estruturas às empresas de transporte ferroviário que são as únicas capazes de os fornecer [v. pontos 6 a 8 da decisão ACI, já referida, e Decisão 94/210/CE da Comissão, de 29 de Março de 1994, relativa a um processo nos termos dos artigos 85._ e 86._ do Tratado CE (IV/(33.941 - HOV SVZ/MCN) (JO L 104, p. 34, pontos 10 a 12)]. 186 Ora, se é verdade que actualmente, o mercado ferroviário do transporte combinado de mercadorias se caracteriza por uma certa abertura, no sentido de que as empresas de transporte ferroviário não são as únicas a operar nesse mercado, o mesmo não acontece no mercado do transporte de passageiros onde só operam empresas de transporte ferroviário e, em certa medida, agrupamentos internacionais destas. 187 Daqui resulta que a Comissão não pode validamente referir-se às características de um mercado separado e distinto, isto é, o mercado do transporte combinado de mercadorias, a fim de justificar a qualificação da ENS como operador de transporte. 188 Esta conclusão também não pode ser infirmada pelo facto de a ENS dever inicialmente assegurar a linha Bruxelas-Glasgow/Plymouth, quando a SNCB, à qual a ENS tinha adquirido o direito de acesso à infra-estrutura belga não se conta entre os seus fundadores. Com efeito, como alegam as recorrentes, trata-se, neste caso, de um acordo de cooperação tradicional entre diferentes redes. Além disso, a possibilidade, para a ENS, enquanto agrupamento internacional na acepção da Directiva 91/440, de assinar esses acordos com empresas ferroviárias terceiras, para obter um acesso contratual à respectiva infra-estrutura, não é posta em causa por essa directiva. 189 O Tribunal entende - sem que seja necessário examinar se a Comissão cometeu desvio de poder ou se a decisão impugnada está viciada por falta de competência - que resulta do que precede que a apreciação da Comissão sobre a qualificação jurídica da ENS como operador de transporte se baseia em premissas erradas. Por outro lado, uma vez que, como acabámos de ver, a actividade de operador de transporte é uma actividade estranha às realidades actuais do mercado ferroviário do transporte de passageiros, a análise da Comissão, a respeito das restrições à concorrência entre fundadores ligadas ao facto de que cada um deles poderia agir no mercado em causa, enquanto operador de transporte, em concorrência com a ENS e os outros fundadores (v. supra, n._ 147) assenta, igualmente, nas mesmas premissas erradas e também não merece, portanto, acolhimento (v. supra, n._ 148). Quanto ao terceiro fundamento baseado no carácter desproporcionado e não necessário da condição imposta no artigo 2._ da decisão impugnada 190 A EPS, a ENS e a SNCF sustentam que a Comissão, ao impor às notificantes a obrigação de fornecer a outros agrupamentos internacionais e operadores de transporte os mesmos serviços ferroviários indispensáveis que fornecem à ENS, teria efectuado uma errada aplicação da teoria dos «elementos essenciais», dado que, pondo de parte o fornecimento das linhas horárias imposto pela Directiva 91/440 em determinadas condições, nenhum dos serviços fornecidos à ENS pode satisfazer as condições de aplicação desta teoria. A NS acrescenta, a este respeito, que essa obrigação teria como efeito, não apenas comprometer os esforços das empresas ferroviárias para constituir agrupamentos internacionais, mas também obrigá-las a partilhar com terceiros os frutos dessa cooperação sem que estes últimos tenham que suportar os riscos comerciais inerentes. Segundo a NS, os efeitos económicos da obrigação, para as empresas de transporte ferroviário, de fornecimento a operadores de transporte de serviços indispensáveis em condições que não podem determinar livremente equivaleria a uma expropriação. 191 As recorrentes alegam, além disso, que a teoria dos elementos essenciais só se aplica no quadro do artigo 86._ do Tratado e quando uma empresa recusa aos seus concorrentes o acesso a instalações ou a serviços essenciais tanto para a competitividade do concorrente como para a existência da concorrência. 192 No caso em apreço, a Comissão não teria efectuado nenhuma distinção entre as instalações ou serviços que correspondem apenas a uma vantagem para os concorrentes e as que são essenciais à manutenção da concorrência. Mais precisamente, esta última condição não teria sido examinada, uma vez que, por um lado, embora a posse ou o domínio da infra-estrutura possa ser considerada uma «instalação ou serviço essencial» o acesso a esta é garantido aos agrupamentos internacionais pela Directiva 91/440 e que, por outro, relativamente às locomotivas utilizadas para o serviço nocturno via túnel do canal da Mancha e ao pessoal de condução ou de gestão, a decisão não contém a mínima prova de que as empresas de transporte ferroviário tenham o respectivo acesso exclusivo ou que qualquer concorrente actual ou potencial teria dificuldades em obtê-los. A este propósito, a ENS e a EPS alegam que as locomotivas concebidas especialmente para a travessia do canal da Mancha ou susceptíveis de nele circular podem ser adquiridas aos construtores ou alugadas a outros operadores de serviços ferroviários num mercado livre. A Comissão também não teria examinado a questão da disponibilidade das locomotivas ou do pessoal de comboio e não teria demonstrado a existência de penúria de pessoal ferroviário qualificado. Além disso, a condição imposta obrigaria as empresas de transporte ferroviário a fornecer os serviços ferroviários necessários a agrupamentos internacionais e a operadores de transporte na sua rede, quer dizer, para além e fora dos itinerários em causa. 193 As recorrentes consideram, a seguir, que a condição imposta não é necessária. Por um lado, não teria qualquer ligação com a primeira restrição à concorrência identificada na decisão, isto é, a que existiria entre as partes em consequência da criação da empresa comum. Por outro lado, não teria qualquer justificação relativamente à restrição à concorrência em relação a terceiros, resultante da posição dominante que seria detida pelas sociedades-mãe da ENS no fornecimento de serviços ferroviários no Estado-Membro de origem. Em primeiro lugar, nenhuma das empresas de transporte ferroviário teria estabelecido qualquer relação exclusiva com a ENS, de modo que seriam livres de fazer beneficiar qualquer outra empresa das suas locomotivas, do seu pessoal e de qualquer via férrea à qual tenham direitos. Por outro lado, sendo os mercados das viagens de negócios e das viagens de turismo nos referidos itinerários igualmente explorados pelos transportes aéreos, pelo autocarro e pelo automóvel, a ENS não ocupa uma posição dominante, e a recusa de fornecimento a um terceiro dos serviços em causa na decisão não teria efeito na concorrência nos mercados a jusante. De onde resulta que não é indispensável que um futuro prestador de serviços de transporte de passageiros obtenha os serviços ferroviários em causa para poder estar presente no mercado, tal como este é definido na decisão. De qualquer modo, a Comissão não teria apresentado qualquer prova fornecida por terceiros, designadamente operadores actuais ou potenciais de serviços concorrentes, em apoio da sua afirmação de que a empresa comum arrisca colocar os outros operadores numa posição desfavorável. A preocupação da Comissão seria, portanto, da ordem das hipóteses. 194 A Comissão começa por lembrar que uma condição semelhante foi imposta pela decisão ACI, ACI esta que é uma empresa comum da BR, da SNCF e da Interncontainer para o transporte de mercadorias entre o Reino Unido e o continente, e invoca o facto de esta decisão não ter sido objecto de nenhum recurso interposto pelas empresas fundadoras. 195 A Comissão precisa igualmente que a condição imposta não obriga ao fornecimento a terceiros, pelas empresas fundadoras da ENS, do conjunto dos serviços que estas fornecem à sua filial comum (limpeza, comercialização), e, em especial, que não é imposta nenhuma obrigação às empresas fundadoras da ENS relativamente aos vagões cujo custo constitui, porém, segundo as próprias empresas fundadoras, o principal obstáculo à penetração no mercado. 196 A Comissão alega ainda que o acesso à infra-estrutura ferroviária é, actualmente e na maior parte dos casos, controlado pelas empresas de transporte ferroviário na sua qualidade de gestoras da infra-estrutura e que o acesso à infra-estrutura constitui uma barreira importante à entrada no segmento ferroviário do mercado em causa. Como os gestores da infra-estrutura e as empresas de transporte ferroviário constituem entidades distintas, a obrigação decorrente da condição imposta para estas empresas não teria, portanto, qualquer efeito. 197 Relativamente às locomotivas especiais com o respectivo pessoal, a Comissão salienta que, embora possam teoricamente pertencer a outros que não as empresas de transporte ferroviário fundadoras da ENS e possam, eventualmente, ser adquiridas ou alugadas pelos operadores de transporte, só as empresas de transporte ferroviário fundadoras da ENS as possuem de facto. Existiria, assim, uma impossibilidade real e prática de encontrar alternativa para os operadores de transporte. Nestas condições, não se poderia negar que, no mercado dos serviços essenciais, as empresas de transporte ferroviário ocupam uma posição dominante, o que, segundo a jurisprudência do Tribunal de Justiça e do Tribunal de Primeira Instância (Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Comissão, CBEM, RTE/Comissão, já referidos), justificaria a condição imposta. 198 Quanto ao argumento baseado no carácter desproporcionado da condição imposta, a Comissão alega que o direito de acesso à infra-estrutura, reservado pela directiva às empresas de transporte ferroviário e aos agrupamentos internacionais destas empresas, não significa que outros operadores de transporte não possam explorar serviços idênticos aos propostos pela ENS. Como só as empresas de transporte ferroviário é que têm acesso à infra-estrutura e um novo concorrente não está habilitado pela directiva a solicitar por si uma linha horária aos gestores da infra-estrutura em causa, as empresas de transporte ferroviário deveriam fornecer uma linha horária aos operadores a fim de lhes garantir o acesso ao mercado. Além disso, só seriam visados pela condição imposta os serviços ferroviários indispensáveis à entrada no segmento ferroviário dos mercados relevantes, pelo que a condição não seria desproporcionada e permitiria assegurar a presença de vários operadores de transporte ferroviários, a fim de intensificar a concorrência com os outros modos de transporte. 199 A Comissão contesta, por outro lado, a interpretação que leva a entender que a condição imposta às empresas de transporte ferroviário em causa as obriga a fornecer os serviços ferroviários indispensáveis no conjunto das redes, quer dizer, para além das linhas em discussão. Com efeito, a obrigação só existiria em relação ao acesso aos mercados identificados na decisão impugnada. 200 Por último, a Comissão sustenta que o carácter não exclusivo do acordo entre as empresas de transporte ferroviário e a ENS não tem qualquer relevância. Com efeito, como no quadro do acordo, as empresas de transporte ferroviário distribuem os lucros e os prejuízos da ENS, seria pouco provável, segundo a Comissão, que estas mesmas empresas quisessem fornecer serviços a concorrentes potenciais. 201 O Reino Unido, interveniente, sustenta que a condição imposta não pode ser considerada indispensável, dado que, no ponto 65 da decisão, a Comissão já se tinha pronunciado no sentido de que as restrições à concorrência eram necessárias. A justificação invocada, respeitante à necessidade de garantir a presença nos mercados de operadores de transporte ferroviário concorrentes da ENS, seria, além disso, inadequada, uma vez que esses operadores concorrentes não existem. Por esta razão, a Comissão teria falseado as condições da concorrência, ao encorajar artificialmente operadores a entrarem no mercado, actuação para a qual a Comissão não tem competência com base no artigo 13._ do Regulamento n._ 1017/68. 202 A decisão impugnada estaria igualmente viciada por falta de fundamentação, por não expor de modo adequado e suficiente os motivos por que a Comissão aplicou a teoria dos «elementos essenciais». Em qualquer caso, as condições exigidas para a aplicação desta teoria não estariam reunidas. Por um lado, como as empresas de transporte ferroviário não ocupam uma posição dominante nos mercados identificados pela Comissão na sua decisão, os serviços ferroviários em causa não podem ser havidos como essenciais para a entrada de concorrentes nos mercados. A justificação da condição imposta, baseada na divisão dos mercados em causa em diferentes segmentos, demonstraria aliás a imperfeição do raciocínio da Comissão, que estaria, a este respeito, em contradição com a análise do mercado exposta na decisão. Por outro lado, a Comissão, ao referir, na decisão, que as partes nos acordos ENS devem fornecer os «serviços ferroviários indispensáveis» aos novos candidatos a entrar no mercado, no caso de estes não poderem fornecê-los eles próprios, está implicitamente a admitir que as empresas de transporte ferroviário não são as únicas a controlar as instalações e serviços relativamente aos quais o acesso é considerado essencial, de modo que a condição imposta seria, de facto, injustificada. 203 Respondendo ao Reino Unido, a Comissão começa por afirmar que o facto de admitir que um acordo que cria uma empresa comum implica restrições à concorrência que considera necessárias não significa que todas as restrições sejam indispensáveis. A condição imposta destinar-se-ia precisamente a evitar que as restrições à concorrência excedam o indispensável. Por outro lado, a condição imposta reflectiria uma preocupação distinta da teoria dos «elementos essenciais», que se destinaria, no presente caso, a permitir que as condições de isenção previstas pelo n._ 3 do artigo 85._ do Tratado e pelo artigo 5._ do Regulamento n._ 1017/68 sejam satisfeitas. 204 Por último, a Comissão alega que, num mercado complexo como o definido na decisão, não é necessário que as barreiras contra o acesso sejam erigidas em todos os segmentos do mercado. Se assim fosse, a consequência seria que, em caso de predominância de um modo de transporte num mercado integrado, só os obstáculos ao acesso de terceiros a esse modo de transporte cairiam sob a alçada do disposto no artigo 85._ do Tratado, ficando os restantes modos de transporte subtraídos ao direito da concorrência. Apreciação do Tribunal 205 O Tribunal sublinha que, segundo o ponto 79 da decisão impugnada, a condição constante do artigo 2._ do dispositivo é imposta a fim de«evitar que as restrições de concorrência ultrapassem o indispensável». 206 Ora, como resulta da análise efectuada pelo Tribunal dos primeiro e segundo fundamentos, deve considerar-se que a Comissão não analisou de modo correcto e bastante, na decisão impugnada, o contexto económico e jurídico no qual se inscrevem os acordos ENS. Em consequência, não ficou demonstrado que os acordos ENS sejam restritivos da concorrência, na acepção do artigo 85._, n._ 1, do Tratado e que, por isso, necessitem de uma isenção ao abrigo do artigo 85._, n._ 3, do Tratado. Nestas condições, não havendo na decisão impugnada elementos de análise pertinentes a propósito da estrutura e do funcionamento do mercado em que a ENS opera, nem sobre o grau de concorrência existente nesse mercado, nem, por conseguinte, sobre a natureza e a extensão das restrições à concorrência alegadas, a Comissão não podia avaliar se a condição imposta pelo artigo 2._ da decisão impugnada é ou não indispensável, no quadro de uma eventual isenção ao abrigo do artigo 85._, n._ 3, do Tratado. 207 Porém, mesmo que a Comissão tivesse efectuado uma avaliação suficiente e correcta das restrições à concorrência em causa, dever-se-ia, ainda assim, examinar se, ao impor às notificantes a condição de que as linhas horárias, as locomotivas e o respectivo pessoal sejam fornecidos a terceiros nas mesmas condições que à ENS, pelo facto de serem indispensáveis ou constituírem, como foi discutido pelas partes nos articulados e na audiência, elementos essenciais, a Comissão fez uma correcta aplicação do artigo 85._, n._ 3, do Tratado. 208 Quanto a este aspecto, o Tribunal faz notar que resulta da jurisprudência relativa à aplicação do artigo 86._ do Tratado que um produto ou serviço só pode considerar-se essencial ou indispensável se não existir qualquer alternativa real ou potencial (acórdão do Tribunal de Justiça de 6 de Abril de 1995, RTE e ITP/Comissão, C-241/91 P e C-242/91 P, Colect., p. I-743, n.os 53 e 54, e acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 12 de Junho de 1997, Tiercé Ladbroke/Comissão, T-504/93, Colect., p. II-923, n._ 131). 209 Em consequência, quando, como no presente caso, se está perante um acordo de criação de uma empresa comum abrangido pelo artigo 85._, n._ 1, do Tratado, o Tribunal entende que as empresas-mãe e/ou a empresa comum assim criada só podem ser consideradas como estando na posse de infra-estruturas, de produtos ou serviços «indispensáveis» ou «essenciais» para o acesso ao mercado relevante se essas infra-estruturas, produtos ou serviços não forem «alternativos entre si» e se, pelas suas características particulares, designadamente o custo proibitivo da sua reprodução e/ou do tempo razoável requerido para esse efeito, não existirem alternativas viáveis para os potenciais concorrentes da empresa comum, que ficariam, por isso, excluídos do mercado. 210 É à luz destas considerações e por analogia com a jurisprudência que referimos (v. supra, n._ 208) que deve examinar-se, por um lado, se a Comissão podia validamente qualificar, no presente caso, o fornecimento pelos fundadores à ENS de a) linhas horárias, b) de locomotivas, e c) de pessoal, como serviços essenciais ou indispensáveis, que tenham que ser prestados a terceiros nas mesmas condições do que à ENS e, por outro lado, se, ao fazê-lo, a Comissão fundamentou de modo suficiente a sua decisão. Finalmente, é com base neste exame que se deve verificar igualmente a correcção da análise da Comissão sobre as alegadas restrições à concorrência em relação a terceiros, resultantes dos laços privilegiados entre os fundadores e a ENS (v. supra, n._ 151). 211 Em primeiro lugar, no que diz respeito às linhas horárias, se é verdade que o artigo 2._ da decisão impugnada impõe às empresas notificantes o dever de «prestarem, se necessário, a qualquer agrupamento internacional de empresas ferroviárias [as linhas horárias]» não é menos verdade que, segundo a jurisprudência, o dispositivo de uma decisão deve ser lido à luz dos fundamentos que lhe servem de suporte, isto é, no presente caso, o ponto 81 da decisão impugnada. Ora, segundo este ponto 81, as empresas notificantes «não devem... ser obrigadas a fornecer um itinerário se a entidade que o solicita intervém na qualidade de agrupamento de empresas ferroviárias nos termos do artigo 10._ da Directiva 91/440/CEE, e pode, por conseguinte, ela própria solicitar esse itinerário aos respectivos gestores de infra-estruturas». Assim, esta obrigação só é imposta pela decisão impugnada no caso de os terceiros serem não agrupamentos internacionais mas, como sustenta a Comissão, operadores de transporte, como a ENS. Ora, como acabámos de verificar, a ENS não é um operador de transporte, mas um agrupamento internacional na acepção da Directiva 91/440. Por outro lado, o conceito de operador de transporte é um conceito estranho às realidades actuais do mercado ferroviário do transporte de passageiros. Em consequência, sendo a condição ora em exame baseada em premissas incorrectas, na medida em que se destina a obrigar os fundadores que já estão na posse das linhas horárias a fornecê-las a terceiros que actuem no mercado como operadores de transporte, é desprovida de fundamento. 212 Em segundo lugar, quanto ao fornecimento das locomotivas, há que lembrar que, como acabámos de sublinhar, para que as locomotivas possam ser consideradas elementos essenciais ou indispensáveis, é necessário que o sejam para os concorrentes da ENS, no sentido de que, por delas não disporem, estes últimos não podem nem penetrar no mercado em causa nem continuar a nele operar. Ora, tendo a decisão, por um lado, definido o mercado em causa como um mercado integrado de transporte de passageiros em viagens de negócios e outro, igualmente integrado, de transporte de passageiros em viagem de recreio, e, por outro, tendo determinado que nestes dois mercados integrados, a parte do mercado da ENS não ultrapassa 7% ou 8%, segundo a Comissão, ou 5%, segundo a notificação das partes, não se pode admitir que a recusa eventual das empresas notificantes de fornecimento a concorrentes da ENS de locomotivas especiais para a passagem do túnel do canal da Mancha tenha como efeito excluí-las do mercado em causa, tal como este é definido na decisão impugnada. Com efeito, não se provou que uma empresa que detém uma parte do mercado tão pouco significativa esteja em condições de exercer uma qualquer influência no funcionamento e na estrutura do mercado em causa. 213 Só se nos colocarmos num mercado totalmente diferente, isto é, no mercado integrado do transporte ferroviário de pessoas em viagem de negócios e de turismo, no qual as empresas de transporte ferroviário detêm presentemente uma posição dominante, é que a recusa de fornecimento das locomotivas poderia, eventualmente, ter efeitos sobre a concorrência. Deve sublinhar-se, no entanto, que não foi finalmente este mercado integrado que foi considerado relevante pela Comissão, mas o mercado integrado de transporte (v. pontos 17 a 27 da decisão impugnada). Foi só na fase escrita que a Comissão se referiu, pela primeira vez, ao mercado integrado dos serviços ferroviários como segmento do mercado integrado do transporte de pessoas em viagens de negócios e de turistas para justificar a obrigação de fornecimento das locomotivas a concorrentes da ENS imposta às empresas notificantes. Ora, se não é de excluir que a análise dos efeitos de um acordo possa ser efectuada tanto no mercado principal como em segmentos deste, tal - isto é, tanto a distinção entre mercado principal e segmento(s) desse mercado como as razões em que essa distinção se funda - deve resultar de modo claro e não ambíguo de uma decisão de aplicação do artigo 85._, n._ 1, do Tratado, o que não acontece no presente caso. 214 Mesmo admitindo que as explicações fornecidas a este respeito pela Comissão na fase escrita não implicam uma redefinição do mercado relevante, tal como este é definido nos pontos 17 a 27 da decisão impugnada, constituindo tão só uma clarificação dessa definição, ainda assim a apreciação da Comissão estaria, neste caso, viciada por falta de fundamentação. 215 Com efeito, como alegaram as recorrentes, a decisão impugnada não contém elementos de análise que comprovem o carácter essencial ou indispensável das locomotivas em causa. Mais precisamente, a leitura da decisão impugnada não permite concluir que os terceiros não possam adquirir essas locomotivas quer directamente aos construtores, quer indirectamente, comprando-as ou tomando-as de aluguer a terceiros. Também não consta dos autos qualquer correspondência entre a Comissão e terceiros, da qual resulte que estes estão impossibilitados de adquirir as locomotivas em causa no mercado. Ora, como sublinharam as recorrentes, qualquer empresa interessada em explorar os mesmos serviços ferroviários que a ENS utilizando o túnel do canal da Mancha pode livremente adquirir ou alugar as locomotivas no mercado. Resulta dos autos, além disso, que não consta dos contratos de fornecimento das locomotivas celebrados entre as notificantes e a ENS qualquer cláusula de exclusividade a favor da ENS, sendo todas as empresas notificantes livres de fornecer as mesmas locomotivas a terceiros e não apenas à ENS. 216 Acrescente-se a este propósito que a Comissão não contestou o facto de que os terceiros podem livremente comprar ou alugar as locomotivas em causa no mercado, limitando-se a considerar que se trata, na realidade, de uma possibilidade puramente teórica e que só as empresas notificantes estão efectivamente na posse dessas locomotivas. Este argumento da Comissão não merece, porém, acolhimento. O facto de as empresas notificantes terem sido as primeiras a adquirir no mercado as locomotivas em causa não significa que só elas é que podem adquiri-las. 217 De onde se conclui que a apreciação, efectuada pela Comissão, do carácter essencial ou indispensável das locomotivas especiais para a passagem do túnel do canal da Mancha e, portanto, a obrigação, imposta aos fundadores, de fornecerem a terceiros essas locomotivas, padece de falta, ou, pelo menos, de insuficiência de fundamentação. 218 Pelas mesmas razões que as acima expostas, a obrigação imposta aos fundadores de fornecerem também a terceiros o pessoal das locomotivas especiais para a passagem do túnel do canal da Mancha está ferida do mesmo vício de falta ou insuficiência de fundamentação. 219 De onde se conclui que a decisão impugnada, na parte em que impõe às recorrentes a obrigação de fornecer a terceiros, concorrentes da ENS, os mesmos «serviços indispensáveis» que fornecem a esta, padece de falta, ou, pelo menos, de insuficiência, de fundamentação. 220 Resulta igualmente do que precede que a análise da Comissão das restrições à concorrência em relação a terceiros, devido às relações privilegiadas dos fundadores com a ENS, também não tem fundamento (v. supra, n.os 150 e 151). Com efeito, uma vez que, como foi demonstrado acima, a ENS não é um operador de transporte, o mercado ferroviário não pode, finalmente, ser cindido em dois mercados de serviços distintos, isto é, um mercado integrado de prestação de serviços de transporte de passageiros no qual se movem as empresas ferroviárias e os seus agrupamentos internacionais e um mercado de acesso e gestão da infra-estrutura, gerido por gestores de infra-estrutura, na acepção da Directiva 91/440 (v. supra, enquadramento jurídico, n.os 1 a 6). Acresce que o argumento invocado pela Comissão na audiência, segundo o qual resulta do n._ 55 do acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 21 de Outubro de 1997, Deutsche Bahn/Comissão (T-229/94, Colect., p. II-1689), que o mercado dos serviços ferroviários constitui um submercado distinto do mercado dos transportes ferroviários em geral, não tem fundamento, visto que as conclusões do Tribunal nesse processo dizem apenas respeito ao mercado ferroviário do transporte combinado. É, pois, nos dois mercados acima referidos que a análise das restrições à concorrência em relação a terceiros deve ser efectuada. 221 Assim em primeiro lugar, em relação à infra-estrutura (linhas horárias), o Tribunal faz notar que, se é verdade que o acesso de terceiros a essa infra-estrutura pode ser dificultado quando são empresas concorrentes que controlam esse acesso, não é menos verdade que a obrigação das empresas de transporte ferroviário, que são simultaneamente gestoras da infra-estrutura, de permitir o acesso a esta infra-estrutura em condições equitativas e não discriminatórias a agrupamentos internacionais concorrentes da ENS está expressamente consagrada e garantida pela Directiva 91/440. Em consequência, os acordos ENS não podem, por definição, dificultar o acesso de terceiros à infra-estrutura. Quanto ao fornecimento à ENS de locomotivas especiais para a passagem do túnel do canal da Mancha, bem como do pessoal destas, o benefício deste serviço, por si só, só pode dificultar o acesso de terceiros ao mercado a jusante se essas locomotivas e o respectivo pessoal deverem ser considerados como elementos essenciais. Ora, não podendo as locomotivas especiais e o respectivo pessoal, pelas razões acima expostas (v. n.os 210 a 215) ser qualificadas como elementos essenciais, o facto de os acordos de exploração dos serviços nocturnos de comboio preverem o seu fornecimento à ENS não pode ser visto como implicando uma restrição da concorrência em relação a terceiros. Por conseguinte, esta análise da Comissão das restrições à concorrência relativamente a terceiros também não tem fundamento (v. supra, n.os 150 e 151). Quanto ao quarto fundamento, baseado na insuficiência do período de isenção concedido Argumentos das partes 222 As recorrentes sublinham que nos acordos ENS está em causa um investimento importante a longo prazo e que o rendimento do projecto assenta na obtenção de uma financiamento vantajoso, por um prazo de 20 anos, para compra do material circulante especial, de modo que a limitação da isenção a um prazo de oito anos seria insuficiente. A referência, na decisão, ao prazo julgado necessário por determinadas empresas ferroviárias para assegurar a viabilidade de um outro acordo, relativo a serviços de transporte combinado de mercadorias via túnel do canal da Mancha, seria destituída de pertinência, por dizer respeito a uma empresa comum que opera num sector diferente da ENS, do qual nenhuma das notificantes é parte. 223 Quanto à justificação, invocada no ponto 73 da decisão, baseada no facto de o prazo de eficácia da isenção depender, nomeadamente, do período em que, de forma razoável, se pode considerar que as condições de funcionamento do mercado não irão ser sensivelmente alteradas, as recorrentes entendem que a Comissão não apresenta nenhum dado que permita prever que essas modificações irão ocorrer no termo do período de isenção, sabendo-se que os riscos financeiros se acentuariam devido à duração, relativamente curta, do período de isenção. 224 As recorrentes acrescentam, a este propósito, que na sua prática decisória, a Comissão sempre considerou que as empresas comuns que exigiam investimentos importantes a longo prazo, e cujo objecto é o desenvolvimento de um novo produto, precisam necessariamente de um longo período para rentabilizar o capital investido. Entendem que a consideração, constante da decisão, de que a aquisição de material em comum seria dissociável do modo de exploração comercial desse mesmo material não tem fundamento no presente caso, visto que o material circulante utilizado pela ENS só pode servir para percursos entre o Reino Unido e o continente. Por todas estas razões, as recorrentes concluem que a decisão impugnada está viciada por erro manifesto de apreciação e/ou falta ou insuficiência de fundamentação. 225 A Comissão, por sua vez, explica que o prazo da isenção deve ser determinado tendo em conta as condições do mercado existentes no momento de tomada da decisão, à luz das modificações razoavelmente previsíveis que poderão ocorrer nesse mercado. Entende que, no presente caso, o prazo da isenção concedida, isto é, dez anos a contar da notificação e oito a contar da data da decisão, permite conciliar previsões económicas realistas, por um lado, com a necessidade de segurança jurídica das empresas, por outro. Com efeito, resultaria da notificação dos acordos que as projecções financeiras das empresas ferroviárias em causa indicam que os serviços nocturnos prestados pela ENS criarão receitas suficientes para cobrir as despesas a partir do quarto ano da exploração (notificação, p. 35, ponto II.4.e.1.4., documento n._ 1 junto à contestação). Segundo a Comissão, o facto de o financiamento da aquisição de material circulante se estender por um período de 20 anos não é justificação para a concessão de uma isenção a longo prazo, porque a aquisição de material em comum seria dissociável do modo de exploração comercial desse mesmo material. 226 A Comissão acrescenta que, de qualquer modo, por força do n._ 2 do artigo 13._ do Regulamento n._ 1017/68, a isenção pode ser renovada mais de uma vez, se as circunstâncias o exigirem, e que, na prática, a renovação é concedida sempre que as condições do mercado não se tenham alterado significativamente. Mesmo em caso de alterações importantes, a Comissão pode sempre renovar a decisão de isenção e subordiná-la a condições diferentes das previstas na decisão anterior. 227 O Reino Unido, interveniente, sustenta que a condição imposta às empresas de transporte ferroviário e a duração da isenção alteram a base financeira em que as partes nos acordos ENS se apoiaram para assumir o compromisso de fornecimento dos novos serviços ferroviários em causa. A importância do investimento acordado pelas partes deveria ter sido, segundo este interveniente, um elemento essencial da determinação da duração da isenção. Não tendo tomado em consideração este elemento, a decisão é incompatível com a política de favorecimento da participação do sector privado no desenvolvimento das redes transeuropeias. 228 Em resposta, a Comissão afirma que a duração da isenção concedida é simultaneamente suficiente e justificada e acrescenta que, ao contrário do que pretende o Reino Unido, a sua decisão é conforme à sua política a respeito do papel do sector privado no desenvolvimento das redes transeuropeias. Apreciação do Tribunal 229 Como resulta da análise efectuada pelo Tribunal dos primeiro e segundo fundamentos, deve considerar-se que a Comissão não analisou de modo correcto e bastante, na decisão impugnada, o contexto económico e jurídico no qual se inscrevem os acordos ENS. Em consequência, não ficou demonstrado que os acordos ENS sejam restritivos da concorrência, na acepção do artigo 85._, n._ 1, do Tratado e que, por isso, necessitem de uma isenção ao abrigo do artigo 85._, n._ 3, do Tratado. A Comissão não tinha, portanto, os meios de avaliar que prazo era adequado para uma eventual isenção ao abrigo deste artigo. 230 Porém, mesmo que a Comissão tivesse efectuado, na decisão, uma avaliação suficiente e correcta das restrições à concorrência em causa, o Tribunal entende que o prazo por que é concedida uma isenção ao abrigo do n._ 3 do artigo 85._ do Tratado, ou, como no caso em apreço, ao abrigo do artigo 5._ do Regulamento n._ 1017/68 e do artigo 53._, n._ 3, do Acordo EEE, deve ser suficiente para permitir aos beneficiários realizar os benefícios que justificam a isenção em questão, isto é, no presente caso, o contributo para o progresso económico e as vantagens resultantes para os utentes da implementação de novos serviços de transporte de um elevado nível de qualidade, como se refere nos pontos 59 a 61 da decisão impugnada. Por outro lado, dado que esse progresso económico e essas vantagens não podem ser conseguidos sem investimentos importantes, o período necessário para rentabilizar esses investimentos constitui necessariamente um elemento essencial na avaliação do prazo da isenção, tanto mais quanto, como no caso ora em apreço, é manifesto que se trata de serviços totalmente novos que necessitam de investimentos consideráveis e implicam riscos financeiros importantes e a colocação em comum do Know how das empresas participantes (pontos 63, 64 e 75 da decisão impugnada). 231 Nestas condições, é entendimento do Tribunal que a afirmação constante do ponto 73 da decisão, de que «o prazo de eficácia da isenção depende, nomeadamente, do período em que, de forma razoável, se pode considerar que as condições de funcionamento do mercado não irão ser sensivelmente alteradas» não pode ser havida como um elemento determinante, por si só, para a determinação do prazo de isenção, sem ter em conta, igualmente, o período de tempo necessário para permitir às partes obter uma remuneração suficiente do seu capital. 232 Ora, o Tribunal verifica que a decisão impugnada não contém uma avaliação circunstanciada do prazo necessário para rentabilizar os investimentos em causa em condições de segurança jurídica, tomando em consideração, designadamente, o facto de os compromissos financeiros das partes para a compra de material circulante especial terem sido assumidos por 20 anos. A afirmação da Comissão, constante do ponto 76 da decisão, de que no domínio do transporte combinado de mercadorias, as empresas ferroviárias lhe tinham comunicado ser necessário um período de cinco anos para conseguir assegurar a viabilidade de novos serviços, é impertinente, posto que, como acabámos de verificar (v. supra, n.os 185 a 187), se está perante uma empresa comum que opera num mercado diferente do da ENS. 233 Quanto à afirmação da Comissão, constante do ponto 75 da decisão impugnada, de que o montante dos investimentos não pode constituir um elemento determinante para a fixação do período de isenção, porque a aquisição do material em comum é dissociável das modalidades da sua exploração comercial, é forçoso concluir que a decisão não contém qualquer dado que permita compreender por que é que a exploração comercial desse material é «dissociável» da sua aquisição, quando é sabido que o material circulante em causa foi adquirido e os compromissos financeiros correspondentes assumidos unicamente no quadro dos acordos notificados. De qualquer modo, a Comissão não contestou a afirmação das recorrentes de que outras possibilidades de utilização do material circulante em causa eram extremamente limitadas. 234 De onde se conclui que, qualquer que seja o caso, a decisão da Comissão, de limitar a oito anos o prazo de concessão da isenção aos acordos ENS padece de falta de fundamentação. 235 Tendo em conta o que acima se disse, o quarto fundamento das recorrentes deve considerar-se procedente. 236 Resulta de quanto precede, e sem que seja necessário que o Tribunal se pronuncie sobre o fundamento invocado pela SNCF no processo T-384/94, baseado em violação do artigo 3._ do Regulamento n._ 1017/68, que a decisão impugnada deve ser anulada. Decisão sobre as despesas Quanto às despesas 237 Por força do disposto no n._ 2 do artigo 87._ do Regulamento de Processo, a parte vencida deve ser condenada nas despesas, se tal tiver sido pedido. Tendo a Comissão sido vencida e tendo as recorrentes apresentado o correspondente pedido, há que condená-la nas despesas, incluindo as efectuadas pela SNCF, interveniente nos processos T-374/94 e T-384/94. 238 Nos termos do n._ 4 do artigo 87._ do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância, o Reino Unido suportará as suas próprias despesas. Parte decisória Pelos fundamentos expostos, O TRIBUNAL DE PRIMEIRA INSTÂNCIA (Segunda Secção), decide: 239 A Decisão 94/663/CEE da Comissão, de 21 de Setembro de 1994, relativa a um processo de aplicação do artigo 85._ do Tratado CE e do artigo 53._ do Acordo EEE (IV/34.600 - «Night services») é anulada. 240 A Comissão é condenada no pagamento das despesas. 241 O Reino Unido da Grã Bretanha e da Irlanda do Norte, interveniente, suportará as suas próprias despesas.

62004CJ0508

nl

1       De Commissie van de Europese Gemeenschappen verzoekt het Hof vast te stellen dat de Republiek Oostenrijk de verplichtingen niet is nagekomen die op haar rusten krachtens artikel 1, artikel 6, leden 1 tot en met 4, alsmede de artikelen 7, 11, 12, 13, 15, 16, lid 1, en artikel 22, sub b, van richtlijn 92/43/EEG van de Raad van 21 mei 1992 inzake de instandhouding van de natuurlijke habitats en de wilde flora en fauna (PB L 206, blz. 7; hierna: „richtlijn”). Rechtskader Gemeenschapsregeling 2       Artikel 1 van de richtlijn bevat een aantal definities, waaronder: „e) staat van instandhouding van een natuurlijke habitat: de som van de invloeden die op de betrokken natuurlijke habitat en de daar voorkomende typische soorten inwerken en op lange termijn een verandering kunnen bewerkstelligen in de natuurlijke verspreiding, de structuur en de functies van die habitat of die van invloed kunnen zijn op het voortbestaan op lange termijn van de betrokken typische soorten op het in artikel 2 bedoelde grondgebied. De ‚staat van instandhouding’ van een natuurlijke habitat wordt als ‚gunstig’ beschouwd wanneer: –       het natuurlijke verspreidingsgebied van de habitat en de oppervlakte van die habitat binnen dat gebied stabiel zijn of toenemen, en –       de voor behoud op lange termijn nodige specifieke structuur en functies bestaan en in de afzienbare toekomst vermoedelijk zullen blijven bestaan, en de staat van instandhouding van de voor die habitat typische soorten gunstig is als bedoeld in letter i; [...] g) soorten van communautair belang: soorten die op het in artikel 2 bedoelde grondgebied: i)      bedreigd zijn, uitgezonderd de soorten waarvan het natuurlijke verspreidingsgebied slechts een marginaal gedeelte van dat grondgebied beslaat en die in het west-palearctische gebied niet bedreigd of kwetsbaar zijn of ii)      kwetsbaar zijn, dat wil zeggen waarvan het waarschijnlijk wordt geacht dat zij in de naaste toekomst bij voortbestaan van de bedreigende factoren zullen overgaan naar de categorie van bedreigde soorten, of iii)  zeldzaam zijn, dat wil zeggen waarvan de populaties van kleine omvang zijn en die, hoewel zij momenteel noch bedreigd noch kwetsbaar zijn, in die situatie dreigen te komen. Deze soorten leven in geografische gebieden die van beperkte omvang zijn, of zijn over een grotere oppervlakte versnipperd, of iv)       endemisch zijn en bijzondere aandacht vereisen wegens het specifieke karakter van hun habitat en/of de potentiële gevolgen van hun exploitatie voor hun staat van instandhouding. Deze soorten zijn of kunnen worden opgenomen in bijlage II en/of IV of V; h) prioritaire soorten: de in letter g, sub i, bedoelde soorten voor welker instandhouding de Gemeenschap bijzondere verantwoordelijkheid draagt omdat een belangrijk deel van hun natuurlijke verspreidingsgebied op het in artikel 2 bedoelde grondgebied ligt. Deze prioritaire soorten zijn in bijlage II met een sterretje (*) gemerkt; i) staat van instandhouding van een soort: het effect van de som van de invloeden die op de betrokken soort inwerken en op lange termijn een verandering kunnen bewerkstelligen in de verspreiding en de grootte van de populaties van die soort op het in artikel 2 bedoelde grondgebied. De ‚staat van instandhouding’ wordt als ‚gunstig’ beschouwd wanneer: –       uit populatiedynamische gegevens blijkt dat de betrokken soort nog steeds een levensvatbare component is van de natuurlijke habitat waarin hij voorkomt, en dat vermoedelijk op lange termijn zal blijven, en –       het natuurlijke verspreidingsgebied van die soort niet kleiner wordt of binnen afzienbare tijd lijkt te zullen worden, en –       er een voldoende grote habitat bestaat en waarschijnlijk zal blijven bestaan om de populaties van die soort op lange termijn in stand te houden; [...] l) specialebeschermingszone: een door de lidstaten bij een wettelijk, bestuursrechtelijk en/of op een overeenkomst berustend besluit aangewezen gebied van communautair belang waarin de instandhoudingsmaatregelen worden toegepast die nodig zijn om de natuurlijke habitats en/of de populaties van de soorten waarvoor het gebied is aangewezen, in een gunstige staat van instandhouding te behouden of te herstellen.” 3       Artikel 6, lid 1, van de richtlijn luidt: „De lidstaten treffen voor de specialebeschermingszones de nodige instandhoudingsmaatregelen; deze behelzen zo nodig passende specifieke of van ruimtelijkeordeningsplannen deel uitmakende beheersplannen en passende wettelijke, bestuursrechtelijke of op een overeenkomst berustende maatregelen, die beantwoorden aan de ecologische vereisten van de typen natuurlijke habitats van bijlage I en de soorten van bijlage II die in die gebieden voorkomen.” 4       Artikel 6, lid 2, van de richtlijn bepaalt: „De lidstaten treffen passende maatregelen om ervoor te zorgen dat de kwaliteit van de natuurlijke habitats en de habitats van soorten in de specialebeschermingszones niet verslechtert en er geen storende factoren optreden voor de soorten waarvoor de zones zijn aangewezen voor zover die factoren, gelet op de doelstellingen van de[...] richtlijn een significant effect zouden kunnen hebben.” 5       In artikel 16, lid 1, van de richtlijn is bepaald: „Wanneer er geen andere bevredigende oplossing bestaat en op voorwaarde dat de afwijking geen afbreuk doet aan het streven de populaties van de betrokken soort in hun natuurlijke verspreidingsgebied in een gunstige staat van instandhouding te laten voortbestaan, mogen de lidstaten afwijken van het bepaalde in de artikelen 12, 13, 14 en 15, sub a en b: a)      in het belang van de bescherming van de wilde flora en fauna en van de instandhouding van de natuurlijke habitats; b)      ter voorkoming van ernstige schade aan met name de gewassen, veehouderijen, bossen, visgronden en wateren en andere vormen van eigendom; c)      in het belang van de volksgezondheid en de openbare veiligheid of om andere dwingende redenen van groot openbaar belang, met inbegrip van redenen van sociale of economische aard, en voor het milieu wezenlijke gunstige effecten; d)      ten behoeve van onderzoek en onderwijs, repopulatie en herintroductie van deze soorten, alsmede voor de daartoe benodigde kweek, met inbegrip van de kunstmatige vermeerdering van planten; e)      teneinde het onder strikt gecontroleerde omstandigheden mogelijk te maken op selectieve wijze en binnen bepaalde grenzen een beperkt, door de bevoegde nationale instanties vastgesteld aantal van bepaalde specimens van de in bijlage IV genoemde soorten te vangen, te plukken of in bezit te hebben.” 6       Artikel 22, sub b, van de richtlijn bepaalt met name dat de lidstaten „erop toe [dienen] te zien dat de opzettelijke introductie in de vrije natuur van een soort die op hun grondgebied niet inheems is, zodanig aan voorschriften wordt gebonden dat daardoor geen schade wordt toegebracht aan de natuurlijke habitats in hun natuurlijke verspreidingsgebied of aan de inheemse wilde flora en fauna, en een dergelijke introductie te verbieden indien zij zulks nodig achten”. Wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen van de Oostenrijkse Länder waarvan de verenigbaarheid met de bepalingen van de richtlijn aan de orde is Land Niederösterreich 7       Het gaat om de volgende bepalingen: § 95 van het Niederösterreichische Jagdgesetz 1974 (wet op de jacht in Niederösterreich, LGBl [Niederösterreich] nr. 76/74; hierna: „Nö JagdG”), § 9, lid 5, § 17, lid 5, § 20, lid 4, § 21 en § 22 van het Niederösterreichische Naturschutzgesetz 2000 (wet op de natuurbescherming in Niederösterreich, LGBl [Niederösterreich] nr. 87/00; hierna: „Nö NSchG”). 8       § 95 Nö JagdG bepaalt: „(1)      Alle niet-selectieve jachtmethoden zijn verboden. Het is inzonderheid verboden: [...] 3.      ’s nachts te jagen, dat wil zeggen van 90 minuten na zonsondergang tot 90 minuten voor zonsopgang; dit verbod geldt niet voor de jacht op wilde zwijnen en roofdieren, het auerhoen en het korhoen, wilde ganzen, wilde eenden en snippen; 4.      bij het vangen of het doden van wild gebruik te maken van inrichtingen voor de belichting van het doel, met uitzondering van beweeglijke lampen […], kunstmatige lichtbronnen, zoals infraroodapparaten, elektronische doelapparaten, vizierinrichtingen voor het ’s nachts schieten met elektronische beeldversterkers of beeldomkeerders, zoals restlichtversterkers; [...] 8.      als lokmiddel blind gemaakte of verminkte levende dieren en verdovend lokaas te gebruiken; bandopnemers, elektrische of elektronische inrichtingen, die kunnen doden of verdoven, te gebruiken; spiegels of andere inrichtingen om te verblinden, explosieven of niet-selectief werkende netten te gebruiken; te vergassen of uit te roken; 9.      op vederwild te jagen met strikken, lijm, haken, netten of vallen; 10.      vanuit luchtvaartuigen, rijdende voertuigen of boten met een aandrijfsnelheid van meer dan 5 km/u te jagen. [...]” 9       § 9 Nö NSchG bepaalt: „[...] (2)      [...] wordt verstaan onder: [...] 6.      staat van instandhouding van een natuurlijke habitat: de som van de invloeden die op de betrokken natuurlijke habitat en de daar voorkomende typische soorten inwerken en op lange termijn een verandering kunnen bewerkstelligen in de natuurlijke verspreiding, de structuur en de functies van die habitat of die van invloed kunnen zijn op het voortbestaan op lange termijn van de betrokken typische soorten; 7.      prioritaire soorten: de wilde dieren en planten voor welker instandhouding de Gemeenschap bijzondere verantwoordelijkheid draagt en die in bijlage II bij de habitatrichtlijn met een sterretje (*) zijn gemerkt; 8.      staat van instandhouding van een soort: het effect van de som van de invloeden die op de betrokken soort inwerken en op lange termijn een verandering kunnen bewerkstelligen in de verspreiding en de grootte van de populaties van die soort; 9.      instandhoudingsdoelstellingen: het behoud of herstel in een gunstige staat van instandhouding van de natuurlijke habitats als bedoeld in bijlage I bij de habitatrichtlijn en de soorten fauna en flora als bedoeld in bijlage II bij die richtlijn in een gebied van communautair belang, alsmede van de vogelsoorten als bedoeld in bijlage I bij de vogelrichtlijn en als vermeld in artikel 4, lid 2, van die richtlijn en van hun habitats, in een Europees vogelbeschermingsgebied. (3)      Gebieden in de zin van het eerste lid worden bij verordening van de deelstaatregering als specialebeschermingszone met de benaming ,Europese beschermingszone’ aangewezen. In het bijzonder kunnen ook reeds bestaande beschermde natuur‑ en landschapsgebieden als Europese beschermingszone worden aangewezen. (4)      De verordening in de zin van het derde lid definieert de oppervlaktegrenzen van de beschermingszone, het betrokken voorwerp van bescherming, in het bijzonder de typen prioritaire natuurlijke habitats en prioritaire soorten, de instandhoudingsdoelstellingen, alsmede, in voorkomend geval, de verplichtingen en verboden die noodzakelijk zijn om een gunstige staat van instandhouding te bereiken. In het bijzonder worden maatregelen verboden die het beschermingsgebied of de bestanddelen daarvan kunnen verstoren of wezenlijk aantasten. Dit geldt onverminderd de strengere beschermingsbepalingen van de onderhavige wet. (5)      Voor de Europese beschermingszones worden zo nodig passende onderhouds‑, ontwikkelings‑ en instandhoudingsmaatregelen van publiekrechtelijke of privaatrechtelijke aard getroffen, die beantwoorden aan de ecologische vereisten van de natuurlijke habitats als bedoeld in bijlage I bij de habitatrichtlijn en de soorten als bedoeld in bijlage II bij die richtlijn, alsmede van de vogelsoorten als bedoeld in bijlage I bij de vogelrichtlijn, die in die gebieden voorkomen (beheersplan). Wanneer die maatregelen gevolgen hebben voor de ruimtelijke ordening, worden zij voorgelegd aan het raadgevend comité inzake ruimtelijke ordening, met uitzondering van de maatregelen betreffende het beheer van Europese beschermingszones. (6)      De deelstaatregering ziet toe op en documenteert de staat van instandhouding van de natuurlijke habitats en de wilde flora en fauna. Daarbij houdt zij in het bijzonder rekening met de typen prioritaire natuurlijke habitats en de prioritaire soorten.” 10     § 17 Nö NSchG bepaalt: „[...] (5)      Voor het uitplanten en de bevordering van gewassen die niet-inheems en niet aan de plaats aangepast zijn, alsmede voor het uitzetten en de bevordering van niet-inheemse dieren in de vrije natuur, is een vergunning van de deelstaatregering vereist. De vergunning wordt geweigerd wanneer aan de plaats aangepaste inheemse populaties, de natuurlijke (genetische) kenmerken van inheemse dier‑ en plantensoorten of de schoonheid en de kenmerken van een landschap blijvend worden aangetast.” 11     In § 20 Nö NSchG is bepaald: „[...] (4)      De deelstaatregering kan bij besluit afwijkingen [...] toestaan, met name voor wetenschappelijke of onderwijskundige doeleinden, wanneer niet hoeft te worden gevreesd voor een ernstige bedreiging van de beschermde wilde flora en fauna en wanneer geen andere bevredigende oplossing bestaat. In de vergunning dient op zijn minst te worden bepaald: 1.      voor welke soorten de afwijking is toegestaan, 2.      welke middelen, installaties en methoden mogen worden gebruikt voor het vangen of doden, en 3.      welke controles moeten worden verricht.” 12     § 21 Nö NSchG luidt: „(1)      Onverminderd bijzondere regelingen overeenkomstig de bepalingen van de onderhavige wet of de op grond van deze wet vastgestelde verordeningen en besluiten, wordt in beginsel geen afbreuk gedaan aan maatregelen in verband met de commerciële exploitatie van terreinen [...] Deze afwijkingsbepaling is niet van toepassing wanneer opzettelijk schade wordt toegebracht aan beschermde planten en dieren of beschermde habitats, of wanneer met uitsterving bedreigde planten en dieren [...] schade ondervinden van die maatregelen. (2)      Onverminderd bijzondere regelingen overeenkomstig de bepalingen van de onderhavige wet of op grond van deze wet vastgestelde verordeningen en besluiten, wordt in beginsel geen afbreuk gedaan aan maatregelen in verband met een modern en duurzaam land‑ en bosbouwgebruik van terreinen in het kader van een land‑ en bosbouwexploitatie [...] Deze afwijkingsbepaling is niet van toepassing wanneer opzettelijk schade wordt toegebracht aan beschermde planten en dieren of beschermde habitats, of wanneer met uitsterving bedreigde planten en dieren [...] schade ondervinden van die maatregelen. (3)      Een land‑ en bosbouwgebruik wordt als modern en duurzaam beschouwd wanneer de activiteiten in een land‑ en bosbouwexploitatie dienen tot de productie of de winning van plantaardige of dierlijke producten en worden georganiseerd volgens procedés die in een bepaalde regio en op een bepaald tijdstip of op grond van verkregen ervaring gebruikelijk zijn en het aan de natuurlijke omstandigheden aangepaste gebruik in een functionerend systeem duurzaam het prestatievermogen waarborgt zonder de productiegrondslagen uit te putten en de natuur en het landschap onbehoorlijk te belasten.” 13     § 22 Nö NSchG luidt: „(1)      In de plaats van of naast de bescherming van het belang van natuurbescherming door de overheid kan het Land Niederösterreich ook privaatrechtelijke overeenkomsten sluiten om doelstellingen van natuurbescherming te bereiken, in het bijzonder met het oog op de instandhouding, het onderhoud, de bescherming en de ontwikkeling van gebieden die uit natuurbeschermingsoogpunt waardevol of voor het landschap belangrijk zijn. Dit soort overeenkomst heeft vooral betrekking op de instandhouding en het onderhoud, onder redelijke voorwaarden, van natuurlijk of semi-natuurlijk oppervlaktewater van geringe omvang, van vochtige weilanden en droge en schrale gebieden alsmede van uit natuurbeschermingsoogpunt waardevolle veldbosjes en heggen. Verdere beschermingsmaatregelen bestaan met name in: –       de vergoeding van maatregelen voor de oprichting, de instandhouding of de verbetering van andere voor de natuurbescherming waardevolle gebieden en voorwerpen; –       de bevordering van een bijzonder in het belang van de natuurbescherming gelegen wijze van gebruik of exploitatie in gebieden die vanuit ecologisch oogpunt of voor het landschap belangrijk zijn; –       de bevordering van maatregelen ter verbetering van belangrijke landschapsecologische functies (bijvoorbeeld biotoopnetwerk, extensieve bebouwing, omschakeling op ecologische wijzen van land‑ en bosbouwexploitatie). [...]” Land Oberösterreich 14     Het gaat om § 15, lid 2, van het Oberösterreichische Natur‑ und Landschaftsschutzgesetz 2001 (wet op de natuur‑ en landschapsbescherming in Oberösterreich, LGBl [Oberösterreich] nr. 129/2001; hierna: „Oö NSchG”). 15     Die bepaling luidt: „Voor beschermde landschapsgebieden [...], beschermde landschapsbestanddelen [...], Europese beschermingszones [...] of natuurbeschermingsgebieden [...] kan de deelstaatregering landschapsonderhoudsplannen opstellen, die voorzien in maatregelen die overeenkomstig het eerste lid in het algemeen belang noodzakelijk zijn en die de toegestane economische exploitatie van de betrokken terreinen niet aanzienlijk bemoeilijken. Behoudens andersluidende bepalingen in een privaatrechtelijke overeenkomst of een wettekst, draagt het Land, als houder van private rechten, de kosten voor de uitvoering van zulke landschapsonderhoudsplannen. De eigenaar van het terrein (beschikkingsbevoegde) moet deze maatregelen dulden.” Land Salzburg 16     Het gaat om de volgende bepalingen: § 3a, § 5, punten 8 tot en met 10, § 22a en § 22b, § 29 alsmede § 34 van het Salzburger Naturschutzgesetz 1999 (wet op de natuurbescherming in Salzburg, LGBl [Salzburg] nr. 73/1999; hierna: „Sbg NSchG”); § 104, lid 4, van het Salzburger Jagdgesetz 1993 (wet op de jacht in Salzburg, LGBl [Salzburg] nr. 100/1993; hierna: „Sbg JagdG”]. 17     § 3a Sbg NSchG bepaalt: „(1)      Bij de toepassing van de onderhavige wet en van de op grond van deze wet vastgestelde verordeningen dient ervan te worden uitgegaan dat het algemene belang van natuurbescherming voorrang kan worden verleend op alle andere belangen. (2)      Maatregelen waarvan vaststaat dat zij rechtstreeks bijzonder grote algemene belangen dienen, worden toegestaan of in aanmerking genomen, waarbij het belang van natuurbescherming ruim wordt beschermd, wanneer: 1.      de andere algemene belangen in het concrete geval voorrang hebben op het belang van natuurbescherming, en 2.      vaststaat dat geen passend alternatief voor de maatregel bestaat dat het belang van natuurbescherming minder aantast. (3)      Voor maatregelen in de zin van het tweede lid, waarvan te verwachten is dat zij in Europese beschermingszones in de zin van § 5, punt 10, sub a en c, aanzienlijke schade zullen toebrengen aan typen prioritaire natuurlijke habitats [...] of prioritaire soorten [...], kunnen bij een belangenafweging enkel de volgende algemene belangen in overweging worden genomen: 1.      het leven en de gezondheid van personen, 2.      de openbare veiligheid, 3.      voor het milieu wezenlijke gunstige effecten. Andere algemene belangen kunnen slechts in de belangenafweging worden betrokken wanneer eerst het advies van de [...] Commissie is ingewonnen. Dit advies moet bij de beslissing in aanmerking worden genomen. (4)      Wanneer na een belangenafweging in de zin van het tweede of het derde lid geen voorrang wordt verleend aan het belang van natuurbescherming, dient, behoudens in het geval van het zesde lid, de door de ingreep te verwachten schade door passende vervangingsmaatregelen te worden gecompenseerd. De compensatie wordt bij besluit voorgeschreven. Bij ingrepen in bijzondere habitats en populaties van dieren of planten, zal de vervangingsmaatregel vooral bestaan in het creëren van vervangende habitats. Deze vervangende habitats worden, voor zover mogelijk, in de onmiddellijke nabijheid van de plaats van ingrijpen gecreëerd. Wanneer geen vervangende habitats kunnen worden gecreëerd, wordt de aanvrager bij besluit gelast een geldbedrag te betalen dat ongeveer overeenstemt met de kostprijs van een passende vervangingsmaatregel. Wanneer het creëren van vervangende habitats slechts onvoldoende mogelijk is, wordt een dienovereenkomstig verminderd, bij wijze van vervanging te betalen geldbedrag opgelegd. (5)      In het geval van het vierde lid waarborgt de deelstaatregering bij Europese beschermingszones de coherentie van het Europees ecologisch netwerk ‚Natura 2000’. De daartoe genomen maatregelen worden aan de [...] Commissie meegedeeld. (6)      Er worden geen vervangingsmaatregelen opgelegd voor maatregelen die 1.      wegens een bedreiging voor het leven of de gezondheid van personen of om ernstige schade aan de economie van het land te voorkomen, noodzakelijk en onvermijdelijk zijn, en 2.      geen gevolgen hebben voor Europese beschermingszones.” 18     § 5 Sbg NSchG luidt: „Voor de toepassing van de onderhavige wet wordt verstaan onder: [...] 8.      Ingrepen in een beschermd gebied of voorwerp: tijdelijke of permanente maatregelen die, individueel of in samenhang met andere maatregelen, niet verwaarloosbare gevolgen kunnen hebben voor het beschermde gebied of voorwerp of ten aanzien van de beschermingsdoelstelling, of door een veelvuldige herhaling of accumulatie van dergelijke maatregelen waarschijnlijk zulke gevolgen zullen hebben. Er is ook sprake van een ingreep wanneer de maatregelen zelf buiten het beschermde gebied of voorwerp hun oorsprong vinden. 9.      Doelstellingen van instandhouding van een Europese beschermingszone: het behoud of herstel in een gunstige staat van instandhouding van a)      de natuurlijke habitats als bedoeld in bijlage I bij de habitatrichtlijn of de dier‑ en plantensoorten als bedoeld in bijlage II bij deze richtlijn; b)      de vogelsoorten als bedoeld in bijlage I bij de vogelrichtlijn en de geregeld voorkomende trekvogelsoorten (artikel 4, lid 2, van deze richtlijn) en hun habitats, met bijzondere aandacht voor de watergebieden van internationale betekenis. 10.      Europese beschermingszones: a)      gebieden van communautair belang, die in de lijst als bedoeld in artikel 4, lid 2, van de habitatrichtlijn zijn opgenomen; b)      gebieden, die in afwachting van de opstelling van de sub a bedoelde lijst in een lijst als bedoeld in artikel 4, lid 1, van de habitatrichtlijn zijn opgenomen; c)      vogelbeschermingsgebieden in de zin van artikel 4, leden 1 en 2, van de vogelrichtlijn. [...]” 19     In § 22a Sbg NSchG is bepaald: „[...] (2)      Voor Europese beschermingszones worden bij verordening van de deelstaatregering beschermingsbepalingen vastgesteld, die in ieder geval de beschermingsdoelstelling en de noodzakelijke verplichtingen en verboden bevatten. In de verordening worden ook de grenzen van de beschermingszone bepaald. De beschermingsdoelstelling geeft de instandhoudingsdoelstellingen (§ 5, punt 9) van de betrokken beschermingszone te kennen [...] (3)      In de verordening inzake de Europese beschermingszone kunnen maatregelen worden verboden of gelast en bepaalde ingrepen algemeen of bij een door de deelstaatregering toegelaten afwijking worden toegestaan. Met verplichtingen en verboden en toelatingsvoorbehouden wordt verzekerd dat de kwaliteit van de betrokken natuurlijke habitats niet verslechtert en er geen aanzienlijke storende factoren optreden voor de betrokken dier‑ en plantensoorten waarvoor gelet op de beschermingsdoelstelling een gunstige staat van instandhouding moet worden behouden of hersteld. (4)      Alvorens een afwijking toe te laten, onderzoekt de deelstaatregering of de ingreep aanzienlijke schade kan toebrengen aan de Europese beschermingszone in haar voor de instandhoudingsdoelstellingen (§ 5, punt 9) wezenlijke bestanddelen (effectbeoordeling). De afwijking wordt enkel toegelaten wanneer geen aanzienlijke schade te verwachten is. (5)      De vaststelling van een verordening in de zin van het tweede en het derde lid is niet vereist wanneer voor het gebied reeds door andere maatregelen een voldoende bescherming en de verwezenlijking van de instandhoudingsdoelstelling wordt gewaarborgd. Dit geldt onverminderd strengere beschermingsbepalingen. (6)      Voor Europese beschermingszones worden zo nodig, rekening houdend met artikel 4, leden 1 en 2, van de vogelrichtlijn en artikel 6, lid 1, van de habitatrichtlijn, landschapsonderhoudsplannen alsmede gedetailleerde plannen [...] opgesteld en uitgevoerd. De deelstaatregering ziet regelmatig op de staat van instandhouding van de Europese beschermingszones toe, waarbij bijzondere aandacht wordt geschonken aan de typen prioritaire natuurlijke habitats en de prioritaire soorten.” 20     § 22b Sbg NSchG bepaalt: „(1)      Totdat voldoende beschermingsmaatregelen zijn vastgesteld [...], mogen maatregelen inzake het gebruik van terreinen slechts worden uitgevoerd voor zover zij [...] rechtmatig zijn uitgevaardigd. (2)      De toestemming van de deelstaatregering is vereist voor de uitvoering van alle maatregelen die verder gaan dan het eerste lid en die aanzienlijke schade kunnen toebrengen aan de natuurlijke habitats of de dier‑ of plantensoorten waarvoor overeenkomstig de habitatrichtlijn of de vogelrichtlijn een gunstige staat van instandhouding moet worden behouden of hersteld. (3)      Deze toestemming moet worden gegeven wanneer de maatregel de kwaliteit van de habitats als bedoeld in het tweede lid niet kan verslechteren en geen aanzienlijke storende factoren optreden voor de soorten als bedoeld in het tweede lid, en bovendien niet indruist tegen de doelstelling van instandhouding of creatie van een gunstige staat van instandhouding van deze habitats of soorten. (4)      Dit geldt onverminderd strengere beschermingsbepalingen.” 21     § 29 Sbg NSchG luidt: „(1)      Wilde planten in de vrije natuur, waarvan de populatie algemeen of in bepaalde gebieden wordt bedreigd en voor de instandhouding waarvan om redenen van natuurbescherming een algemeen belang bestaat, alsmede planten die noodzakelijk zijn voor de instandhouding van een evenwichtig ecosysteem, in het bijzonder om de populaties van andere planten‑ of diersoorten veilig te stellen, kunnen bij verordening van de deelstaatregering geheel of gedeeltelijk worden beschermd. De bescherming kan zowel in de tijd als in de ruimte worden beperkt. (2)      De algehele bescherming van planten betreft alle boven‑ en ondergrondse delen van de plant. Zij omvat het verbod, de plant te beschadigen, te vernielen, van zijn plaats weg te halen of die plaats aldus te behandelen dat het voortbestaan van de plant wordt bedreigd of onmogelijk wordt, alsmede het verbod, aan de natuur onttrokken planten te bezitten, te vervoeren, onder bezwarende titel of kosteloos aan te nemen of af te geven. Het verbod om te bezitten, te vervoeren en onder bezwarende titel of kosteloos aan te nemen of af te geven, heeft ook betrekking op ieder product dat uit de plant wordt verkregen alsmede op iedere andere waar die, aan de hand van een geleidedocument, de verpakking, een teken, een etiket of iedere andere omstandigheid, als deel of derivaat van de plant kan worden geïdentificeerd.” 22     § 34 Sbg NSchG bepaalt: „(1)      De natuurbeschermingsautoriteit kan op verzoek afwijkingen van de verboden van [met name] § 29, leden 2 en 3 [...] toestaan. De toestemming kan [...] enkel worden verleend voor maatregelen die een van de volgende doelstellingen dienen: 1.      de volksgezondheid, met inbegrip van de geneesmiddelenproductie; 2.      de drankenproductie; 3.      de openbare veiligheid; 4.      de veiligheid van de luchtvaart; 5.      de bescherming van de wilde flora en fauna of de instandhouding van hun habitats; 6.      het onderzoek of het onderwijs; 7.      de repopulatie of de herintroductie van populaties; 8.      het voorkomen van ernstige schade aan gewassen en bossen, aan gebruiks‑ of huisdieren, aan visgronden of wateren; 9.      de bouw van installaties; 10.      andere grote algemene belangen. (2)      De punten 9 en 10 van het eerste lid zijn niet van toepassing op vogels. De punten 2 en 9 van het eerste lid zijn niet van toepassing op de plantensoorten als bedoeld in bijlage IV bij de habitatrichtlijn. (3)      Toelatingen in de zin van het eerste lid kunnen slechts worden verleend wanneer anders het doel van de maatregel niet op bevredigende wijze kan worden bereikt en de populaties van de betrokken dier‑ of plantensoorten in het gebied door de ingreep niet achteruitgaan. (4)      De aanvragen tot toelating in de zin van het eerste lid moeten worden gemotiveerd en de volgende vermeldingen bevatten: [...] (6)      Aan de volgende personen kan geen toelating worden verleend: [...] (7)      De toelating bevat alle vermeldingen als bedoeld in het vierde lid alsmede de precisering dat zij niet in de plaats komt van de privaatrechtelijke toelating van degenen die over de betrokken terreinen de beschikkingsbevoegdheid hebben. Bij toelatingen om wetenschappelijke doeleinden gelast de autoriteit bovendien dat de documentatie in overeenstemming met een erkende wetenschappelijke instelling moet worden bewaard. [...]” 23     In § 104 Sbg JagdG is bepaald: „[...] (4)      De autoriteit kan andere afwijkingen van de verboden [...] toestaan, wanneer daardoor de populatie van de betrokken wilde soort niet wordt bedreigd en er geen andere bevredigende oplossing bestaat om het beoogde doel te bereiken. Deze afwijkingen mogen enkel om de volgende doeleinden worden toegestaan: a)      de bescherming van andere wilde flora en fauna en de instandhouding van hun natuurlijke habitats; b)      de voorkoming van ernstige schade aan gewassen, veestapels, bossen, viswateren, alsmede, in het geval van haarwild, aan andere vormen van eigendom; c)      de volksgezondheid en de openbare veiligheid, alsmede, in het geval van haarwild, andere dwingende redenen van groot algemeen belang, met name redenen van sociale of economische aard en voor het milieu wezenlijke gunstige effecten; d)      het onderzoek en het onderwijs; e)      de repopulatie of de herintroductie van deze soorten, alsmede de daartoe noodzakelijke kweek; f)      de verhandeling van een klein aantal dieren (of delen van dieren of uit deze dieren verkregen producten) van de soorten vederwild die [...] mogen worden gevangen of gedood.” Land Tirol 24     Het gaat om de volgende bepalingen: § 1, lid 1, § 2, lid 2, de §§ 5 tot en met 9, de §§ 22 tot en met 24 en § 28, lid 3, van het Tiroler Naturschutzgesetz 1997 (wet op de natuurbescherming in Tirol, LGBl [Tirol] nr. 33/1997; hierna: „Tiroler NSchG”); § 1, leden 1 en 2, sub a en b, § 3 en § 6, leden 1, eerste volzin, en 2, van de Tiroler Naturschutzverordnung (verordening op de natuurbescherming in Tirol, LGBl [Tirol] nr. 95/1997; hierna: „Tiroler NSchVO”). 25     § 1, lid 1, Tiroler NSchG luidt: „De onderhavige wet heeft tot doel, de natuur, de basis voor het menselijke leven, aldus in stand te houden en te onderhouden dat a)      de diversiteit, de kenmerken en de schoonheid ervan, b)      de recreatieve waarde ervan, c)      de rijkdom aan inheemse dier‑ en plantensoorten en de natuurlijke habitats van deze soorten, alsmede d)      een zo intact en productief mogelijk ecologisch evenwicht worden behouden en blijvend worden beschermd of hersteld. De instandhouding en het onderhoud van de natuur hebben betrekking op alle verschijningsvormen ervan, in het bijzonder de landschappen, in hun oorspronkelijke staat dan wel in de staat waarin zij zich ten gevolge van het menselijke handelen bevinden. Het ecologische land‑ en bosbouwgebruik is daarbij van bijzonder belang. De natuur mag slechts worden geëxploiteerd voor zover de waarde ervan ook voor de volgende generaties wordt behouden.” 26     § 2, lid 2, Tiroler NSchG bepaalt: „Voor maatregelen van normaal land‑ en bosbouwgebruik is geen vergunning vereist krachtens de onderhavige wet. Dit geldt niet voor maatregelen inzake bossen op alluviale grond [...], inzake vochtige gebieden [...], inzake natuurbeschermingsgebieden en specialebeschermingszones [...]” 27     In § 5 Tiroler NSchG is bepaald: „Op het gehele grondgebied van het Land zijn verboden: a)      de organisatie van sportevenementen met motorvoertuigen die door een verbrandingsmotor worden aangedreven, behoudens op terreinen waarvoor een vergunning [...] is afgegeven; b)      het gebruik van helikopters voor het vervoer van personen om toeristische doeleinden, behoudens tussen luchthavens; c)      het gebruik van vaartuigen die door een verbrandingsmotor worden aangedreven, op natuurlijke waterlopen, behoudens ter uitvoering van projecten waarvoor overeenkomstig het natuurbeschermingsrecht een vergunning is afgegeven, in de mate die daartoe noodzakelijk is; d)      iedere blijvende beschadiging van gletsjers en hun afwateringsgbieden, behoudens in het geval van de exploitatie, de instandhouding en het herstel van bestaande installaties, alsmede de verandering daarvan [...]” 28     § 22 Tiroler NSchG luidt: „(1)      De deelstaatregering wijst soorten wilde planten waarvan de populatie algemeen of in bepaalde gebieden wordt bedreigd en waarvan de instandhouding noodzakelijk is om de belangen van de natuurbescherming overeenkomstig § 1, lid 1, te waarborgen, bij verordening aan als beschermde plantensoorten. (2)      De deelstaatregering kan in verordeningen in de zin van het eerste lid, voor zover dit voor de bescherming van de populatie van bepaalde plantensoorten noodzakelijk is, verbieden: [...]” 29     § 23 Tiroler NSchG bepaalt: „(1)      De deelstaatregering wijst soorten wilde dieren waarop niet kan worden gejaagd, waarvan de populatie algemeen of in bepaalde gebieden wordt bedreigd en waarvan de instandhouding noodzakelijk is om de belangen van de natuurbescherming overeenkomstig § 1, lid 1, te waarborgen, bij verordening aan als beschermde diersoorten. (2)      De deelstaatregering kan in verordeningen in de zin van het eerste lid, voor zover dit voor de bescherming van de populatie van bepaalde plantensoorten noodzakelijk is, verbieden: a)      dieren van beschermde soorten te verstoren, te achtervolgen, te vangen, te houden, levend of dood in bezit te hebben, te vervoeren, te koop aan te bieden, te verkopen, te verkrijgen of te doden; b)      ontwikkelingsvormen van dieren (zoals eieren, larven en poppen) van beschermde soorten aan hun natuurlijke milieu te onttrekken, te beschadigen of te vernielen, in bezit te hebben, te vervoeren, te koop aan te bieden, te verkopen of te verkrijgen; c)      delen van dieren van beschermde soorten (zoals veren en huiden) in bezit te hebben, te vervoeren, te koop aan te bieden, te verkopen of te verkrijgen; d)      voortplantingsplaatsen en nesten van dieren van beschermde soorten weg te halen of te verstoren; e)      de habitat [...] van dieren van beschermde soorten [...] aldus te behandelen dat het voortbestaan van deze diersoorten in die habitat onmogelijk wordt. De krachtens het bepaalde sub a tot en met d gestelde verboden kunnen worden beperkt tot een bepaald aantal dieren en hun ontwikkelingsvormen, tot bepaalde ontwikkelingsvormen en tot bepaalde tijdvakken en gebieden. De krachtens het bepaalde sub e gestelde verboden kunnen worden beperkt tot bepaalde tijdvakken en gebieden. (3)      Degene die beweert dieren van beschermde soorten, die hij beroepsmatig vervoert, houdt, gebruikt of aanbiedt, door fokkerij in Tirol te hebben verkregen of uit een ander Land of uit het buitenland te hebben ingevoerd, dient dit op verzoek van de autoriteit te bewijzen. (4)      Voor de introductie in de vrije natuur van dieren die niet onder de bepalingen van het recht inzake de jacht of de visserij vallen, en geen inheemse soorten zijn, is een vergunning overeenkomstig het natuurbeschermingsrecht vereist. Deze vergunning kan enkel worden verleend wanneer geen belangrijke verandering van de bestaande flora en fauna en geen aantasting van het belang van natuurbescherming als gedefinieerd in § 1, lid 1, te verwachten is. (5)      De deelstaatregering kan in verordeningen in de zin van het eerste lid bepalingen inzake het vangen en het verzamelen van wilde dieren van beschermde soorten, met inbegrip van hun ontwikkelingsvormen, toestaan, om een passende uitvoering van deze activiteiten te waarborgen. Daarbij kunnen bepaalde vangstmethoden alsmede het gebruik van bepaalde vangstmiddelen worden verboden.” 30     In § 24 Tiroler NSchG is bepaald: „Het is verboden, wilde dieren waarop niet kan worden gejaagd en die tot niet-beschermde soorten behoren, opzettelijk te verstoren of te achtervolgen, zonder gegronde reden te vangen alsmede de voortplantingsplaatsen, nesten of ontwikkelingsvormen ervan zonder gegronde reden weg te halen, te beschadigen of te verstoren.” Precontentieuze procedure 31     Na een analyse van de diverse wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen ter zake van de omzetting van de richtlijn die de Republiek Oostenrijk had meegedeeld, heeft de Commissie die lidstaat op 13 april 2000 een aanmaningsbrief gestuurd waarin zij deze verweet, een aantal bepalingen van de richtlijn onvolledig of onjuist te hebben uitgevoerd. 32     Bij brief van 27 juli 2000 heeft de Republiek Oostenrijk daarover opmerkingen ingediend bij de Commissie. Zij heeft daarbij met name aangekondigd dat maatregelen zouden worden genomen om een aantal nationale bepalingen te wijzigen. Wat andere elementen van de uitvoering van de richtlijn betrof, week haar argumentatie evenwel van die van de Commissie af. 33     Bij brief van 17 oktober 2003 heeft de Commissie een met redenen omkleed advies uitgebracht, waarin zij concludeerde dat de Republiek Oostenrijk de krachtens de richtlijn op haar rustende verplichtingen niet was nagekomen omdat deze lidstaat verscheidene bepalingen daarvan onvolledig of onjuist had uitgevoerd. 34     Bij brief van 23 december 2003 heeft de Republiek Oostenrijk op dit met redenen omkleed advies een antwoord gegeven dat vergelijkbaar was met haar antwoord op de aanmaningsbrief. 35     Daarop heeft de Commissie besloten om het onderhavige beroep in te stellen. Procesverloop voor het Hof 36     In haar verzoekschrift had de Commissie tegen verweerster zevenentwintig gronden van niet-nakoming geformuleerd. 37     In haar verweerschrift heeft verweerster erkend dat zeventien van die gronden gegrond waren en haar standpunt voor het overige gehandhaafd. 38     In repliek heeft de Commissie afstand gedaan van twee gronden van niet-nakoming. 39     Op een door het Hof krachtens artikel 54 bis van het Reglement voor de procesvoering geformuleerd verzoek tot mededeling van aanvullende gegevens over de nationale rechtsinstrumenten waarop het beroep betrekking heeft, heeft de Commissie ook afstand gedaan van haar beroep voor zover het de gronden van niet-nakoming inzake artikel 6, leden 3 en 4, en de artikelen 7, 11 en 15 van de richtlijn betrof. 40     Bijgevolg heeft het beroep uiteindelijk betrekking op veertien gronden van niet-nakoming, die betrekking hebben op de uitvoering van artikel 1, artikel 6, leden 1 en 2, de artikelen 12 en 13 alsmede artikel 16, lid 1, en artikel 22, sub b, van de richtlijn. 41     De Republiek Oostenrijk bestrijdt niet dat het Oostenrijkse recht, zoals dit aan het einde van de in het met redenen omkleed advies gestelde termijn van toepassing was, op een aantal punten niet in overeenstemming was met de voorschriften van de richtlijn. Zeven gronden van niet-nakoming hebben op deze punten betrekking. Beroep Niet-bestreden gronden van niet-nakoming Argumenten van de Commissie –       Schending van artikel 12 van de richtlijn in de Länder Steiermark en Tirol 42     De Commissie betoogt dat volgens § 13d, lid 1, van het Steiermärkische Naturchutzgesetz (wet op de natuurbescherming in Steiermark; hierna: „Stmk NSchG”) de regering van het Land Steiermark aan artikel 12 van de richtlijn uitvoering geeft bij verordening. § 4 van de Steiermärkische Naturschutzverordnung (verordening op de natuurbescherming in Steiermark; hierna: „Stmk NSchVO”), die de lijst van gedurende het gehele jaar beschermde dieren vaststelt, geeft evenwel geen volledige uitvoering aan artikel 12 van de richtlijn, omdat hij niet alle krachtens bijlage IV, sub a, bij deze richtlijn beschermde soorten betreft. 43     De Commissie merkt op dat de regering van het Land Tirol overeenkomstig § 23, lid 1, sub a, Tiroler NSchG de soorten als bedoeld in bijlage IV, sub a, bij de richtlijn moet aanwijzen als beschermde soorten. De bepalingen van de Tiroler NSchVO nemen evenwel niet alle bedoelde soorten over. –       Schending van artikel 13 van de richtlijn in de Länder Kärnten, Steiermark en Tirol 44     De Commissie is van mening dat bijlage 1 betreffende § 1 van de Kärntner Pflanzenschutzverordnung (verordening inzake de plantenbescherming in Kärnten) geen passende bescherming van alle plantensoorten als bedoeld in bijlage IV, sub b, bij de richtlijn waarborgt. 45     De Commissie betoogt dat de regering van het Land Steiermark overeenkomstig § 13c, lid 1, Stmk NSchG een verordening tot uitvoering van artikel 13 van de richtlijn moet vaststellen. Dat heeft zij evenwel verzuimd. Bovendien geven de §§ 1 en 2 Stmk NSchVO, die bepalen welke plantensoorten een gehele of gedeeltelijke bescherming genieten, geen volledige uitvoering aan de richtlijn, aangezien daarin niet alle in bijlage IV, sub b, bij deze richtlijn bedoelde beschermde soorten zijn opgenomen. 46     De Commissie merkt op dat de regering van het Land Tirol overeenkomstig § 22, lid 1, sub a, Tiroler NSchG bij verordening de soorten als bedoeld in bijlage IV, sub b, bij de richtlijn moet aanwijzen als beschermde plantensoorten. De Tiroler NSchVO voert evenwel geen regime in dat alle in het betrokken punt van die bijlage vermelde soorten beschermt. –       Schending van artikel 16, lid 1, van de richtlijn in de Länder Steiermark en Tirol 47     De Commissie merkt op dat § 62, lid 2, van het Steiermärkische Jagdgesetz (wet op de jacht in Steiermarken) geen rekening houdt met het feit dat afwijkende bepalingen slechts zijn toegestaan indien is gewaarborgd dat de populaties van de beschermde soorten in een „gunstige staat van instandhouding” blijven voortbestaan. 48     De Commissie betoogt dat, wat de typen prioritaire natuurlijke habitats betreft, het verbod van § 3 Tiroler NSchVO geen rekening houdt met het vereiste van een „gunstige staat van instandhouding”. Dit geldt ook voor de plantensoorten als bedoeld in § 1, lid 2, sub b, Tiroler NSchVO en voor de diersoorten als bedoeld in § 6, lid 2, sub e, van deze verordening. 49     De Oostenrijkse regering wijst erop dat de bevoegde instanties van de betrokken Länder een aantal uitvoeringsmaatregelen aan het voorbereiden zijn. Deze instanties zouden aldus beogen alle aan de orde zijnde nationale rechtsinstrumenten in overeenstemming te brengen met de bepalingen van de richtlijn. Beoordeling door het Hof 50     Volgens vaste rechtspraak moet het bestaan van een niet-nakoming worden beoordeeld op basis van de situatie waarin de lidstaat zich bevond aan het einde van de in het met redenen omkleed advies gestelde termijn, en kan het Hof geen rekening kan houden met sindsdien opgetreden wettelijke of bestuursrechtelijke wijzigingen (zie met name arresten van 30 mei 2002, Commissie/Italië, C‑323/01, Jurispr. blz. I‑4711, punt 8, en 27 oktober 2005, Commissie/Luxemburg, C‑23/05, Jurispr. blz. I‑9535, punt 9). 51     Aangezien de kennisgeving van het met redenen omkleed advies aan de Republiek Oostenrijk op 17 oktober 2003 heeft plaatsgevonden, was, gelet op de in dat advies gestelde termijn, 17 december 2003 de datum waarop verweerster ervoor had moeten zorgen dat de bepalingen van nationaal recht in overeenstemming waren met de voorschriften van de richtlijn. 52     Uit de gegevens over de bedoelde gronden van niet-nakoming blijkt dat de Oostenrijkse regering niet betwist dat de maatregelen die nodig waren om de uitvoering van de richtlijn op alle betrokken punten te waarborgen, niet binnen de in het met redenen omkleed advies gestelde termijn waren genomen. 53     Derhalve is het beroep gegrond ter zake van de gronden van niet-nakoming betreffende de uitvoering van artikel 12 van de richtlijn in de Länder Steiermark en Tirol, van artikel 13 van de richtlijn in de Länder Kärnten, Steiermark en Tirol, alsmede van artikel 16, lid 1, van de richtlijn in de Länder Steiermark en Tirol. Bestreden gronden van niet-nakoming Schending van artikel 1 van de richtlijn in het Land Salzburg –       Argumenten van partijen 54     Volgens de Commissie bevat § 5 Sbg NSchG een geheel van definities die de definities in artikel 1, sub e, g, i en l, van de richtlijn, inzake de begrippen „staat van instandhouding van een natuurlijke habitat”, „soorten van communautair belang”, „staat van instandhouding van een soort” en „specialebeschermingszone”, onjuist weergeven. 55     De Commissie voegt hieraan toe dat § 5, punt 9, Sbg NSchG weliswaar verwijst naar de begrippen behoud en herstel van een gunstige staat van instandhouding, maar geen definitie geeft van deze begrippen. Overigens vormen noch § 3a Sbg NSchG, die enkel voorziet in een belangenafweging, noch de §§ 22a, 22b en 29 van deze wet, die een aantal aanvullende beschermingsmaatregelen betreffen, een juiste uitvoering van artikel 1 van de richtlijn. 56     Volgens de Oostenrijkse regering is de uitvoering van artikel 1 van de richtlijn in het recht van het Land Salzburg in overeenstemming met het gemeenschapsrecht. Alle bestanddelen van deze bepaling zijn immers in de toepasselijke wet overgenomen, dankzij een beroep op het begrip aantasting in combinatie met de instandhoudingsdoelstellingen. Het gaat om de volgende rechtsbegrippen van de richtlijn en de volgende nationale bepalingen: –       „staat van instandhouding van een natuurlijke habitat”: artikel 1, sub e, van de richtlijn; § 5, punten 8 en 9, en § 22a, leden 3 en 4, Sbg NSchG; –       „soorten van communautair belang”: artikel 1, sub g, van de richtlijn; „staat van instandhouding van een soort”: artikel 1, sub i, van de richtlijn; §§ 3a, 22a, 22b, en 29 Sbg NSchG; –       „specialebeschermingszone”: artikel 1, sub l, van de richtlijn; § 5, punten 9 en 10, en § 22a Sbg NSchG. –       Beoordeling door het Hof 57     Om te beginnen blijkt uit de vierde en de elfde overweging van de considerans van de richtlijn dat de in de richtlijn bedoelde habitats en soorten tot het natuurlijke erfgoed van de Gemeenschap behoren en dat de bedreiging voor hun voortbestaan vaak van grensoverschrijdende aard is, zodat de vaststelling van instandhoudingsmaatregelen een gezamenlijke verantwoordelijkheid van alle lidstaten is. 58     Wat het betrokken gebied betreft, heeft het Hof benadrukt dat de nauwkeurigheid van de uitvoering van bijzonder belang is in een geval als het onderhavige, waarin het beheer van het gemeenschappelijke erfgoed aan de lidstaten is toevertrouwd voor hun respectieve grondgebied (zie arresten van 20 oktober 2005, Commissie/Verenigd Koninkrijk, C‑6/04, Jurispr. blz. I‑9017, punt 25, en 10 januari 2006, Commissie/Duitsland, C‑98/03, Jurispr. blz. I‑53, punt 59). 59     Met betrekking tot de definities in artikel 1 van de richtlijn heeft het Hof geoordeeld dat aan de betrokken begrippen in de rechtsordes van de lidstaten nauwkeurig uitvoering moeten worden gegeven (zie arrest van 24 juni 2003, Commissie/Portugal, C‑72/02, Jurispr. blz. I‑6597, punt 17). 60     Aangaande in de eerste plaats de begrippen die zijn gedefinieerd in artikel 1, sub e en i, van de richtlijn („staat van instandhouding van een natuurlijke habitat” en „staat van instandhouding van een soort”), wordt in § 5, punt 9, Sbg NSchG weliswaar de uitdrukking „gunstige staat van instandhouding” gebruikt, maar de bewoordingen van de litigieuze bepalingen van nationaal recht omvatten niet alle in bovengenoemde punten van artikel 1 van de richtlijn vermelde kenmerken. 61     Die wetgevingstechniek waarborgt niet dat alle bestanddelen van de aan de orde zijnde definities, welke bestanddelen bepalend zijn voor de betekenis en de omvang van de bescherming van de bedoelde habitats en soorten, daadwerkelijk in aanmerking worden genomen bij de uitvoering van de richtlijn. 62     Bijgevolg kunnen § 5, punten 8 en 9, en de §§ 3a, 22a, 22b en 29 Sbg NSchG niet worden geacht, in het nationale recht voldoende uitvoering te geven aan artikel 1, sub e en i, van de richtlijn. 63     Aangaande in de tweede plaats artikel 1, sub g, van de richtlijn dient te worden vastgesteld, dat deze bepaling ook een groot aantal parameters bevat ter definiëring van het begrip „soort van communautair belang”. 64     De §§ 3a, 22a, 22b en 29 Sbg NSchG betreffen evenwel enkel een belangenafweging, aanvullende wettelijke maatregelen inzake Europese beschermingszones, modaliteiten voor het toestaan van afwijkingen van de in de wet gestelde verboden en de bijzondere bescherming van wilde planten. Het begrip soort van communautair belang wordt daarin niet vermeld. 65     Deze bepalingen kunnen bijgevolg niet worden geacht uitvoering te geven aan artikel 1, sub g, van de richtlijn. 66     Aangaande in de derde plaats artikel 1, sub l, van de richtlijn, gebruikt § 5, punt 10, Sbg NSchG, dat moet worden gelezen in samenhang met punt 9 van deze paragraaf, dat het behoud en het herstel van een gunstige staat van instandhouding als doelstelling noemt, het begrip „Europese beschermingszone”, en niet de uitdrukking „specialebeschermingszone”. De daarin bedoelde zones zijn onder meer de gebieden die de Commissie in de lijst van gebieden van communautair belang heeft opgenomen, op basis van artikel 4, lid 2, van de richtlijn, alsmede de gebieden waarvoor het Land Salzburg de opneming in die lijst heeft voorgesteld, overeenkomstig artikel 4, lid 1, van deze richtlijn. 67     Daar komt bij dat § 22a, leden 2 tot en met 4, Sbg NSchG nauwkeurig aangeeft welke maatregelen moeten worden genomen om de beschermingsdoelstellingen voor de „Europese beschermingszones” te bereiken. 68     Blijkens het voorgaande bevatten § 5, punten 9 en 10, en § 22a Sbg NSchG met voldoende juridische nauwkeurigheid een definitie van de gebieden die zijn begrepen in de uitdrukking „specialebeschermingszone” in de zin van artikel 1, sub l, van de richtlijn. 69     Derhalve is laatstgenoemde bepaling in het Land Salzburg juist uitgevoerd. 70     Bijgevolg is het onderhavige bezwaar van de Commissie slechts gegrond ten aanzien van de niet-uitvoering van artikel 1, sub e, g en i, van de richtlijn. Schending van artikel 6, lid 1, van de richtlijn in het Land Niederösterreich –       Argumenten van partijen 71     De Commissie zet uiteen dat § 9, lid 5, Nö NSchG enkel voorziet in de verplichting, „zo nodig” passende onderhouds‑, ontwikkelings‑ en instandhoudingsmaatregelen te nemen. Uit artikel 6, lid 1, van de richtlijn volgt evenwel dat in alle gevallen, en niet „zo nodig”, de „nodige instandhoudingsmaatregelen” moeten worden vastgesteld. In laatstgenoemde bepaling hebben de woorden „zo nodig” immers enkel betrekking op de beheersplannen, en zij kunnen niet worden opgevat als een algemene beperking van de verplichting om de nodige wettelijke, bestuursrechtelijke of op een overeenkomst berustende maatregelen vast te stellen. 72     De Oostenrijkse regering betoogt dat in artikel 6, lid 1, van de richtlijn niet de verplichting is neergelegd, in alle gevallen instandhoudingsmaatregelen vast te stellen, maar enkel de verplichting, de „nodige” instandhoudingsmaatregelen vast te stellen. Hoe dan ook zullen, wanneer instandhoudingsmaatregelen noodzakelijk zijn naast de krachtens § 9, lid 4, Nö NSchG voor te schrijven geboden en verboden, de bevoegde autoriteiten van het Land deze hoe dan ook vaststellen om een gunstige staat van instandhouding te bereiken. –       Beoordeling door het Hof 73     Om te beginnen stelt de richtlijn ingewikkelde en technische regels vast op het gebied van het milieurecht, zodat de lidstaten er in het bijzonder op moeten toezien dat hun wetgeving ter uitvoering van deze richtlijn duidelijk en nauwkeurig is (zie arrest Commissie/Verenigd Koninkrijk, reeds aangehaald, punt 26). 74     Wat het bezwaar van de Commissie betreft, gebruiken zowel artikel 6, lid 1, van de richtlijn als § 9, lid 5, Nö NSchG de woorden „zo nodig”. In de nationale bepaling hebben deze woorden evenwel algemeen op alle instandhoudingsmaatregelen betrekking, hetgeen betekent dat de uitvoering van die maatregelen volgens deze bepaling niet verplicht is. 75     In artikel 6, lid 1, van de richtlijn hebben deze woorden daarentegen slechts betrekking op bijzondere gevallen, te weten bepaalde technische middelen of keuzes van instandhouding die worden gedefinieerd als „passende specifieke of van ruimtelijkeordeningsplannen deel uitmakende beheersplannen”. 76     De richtlijn stelt de vaststelling van de nodige instandhoudingsmaatregelen dus verplicht, hetgeen in dit opzicht elke beoordelingsmarge voor de lidstaten uitsluit en de eventuele regelgevende of beslissingsbevoegdheden van de nationale autoriteiten ter zake beperkt tot de in het kader van die maatregelen uit te voeren middelen en te maken technische keuzes. 77     Bijgevolg kan § 9, lid 5, Nö NSchG niet worden geacht voldoende uitvoering te geven aan de verplichting om steeds de nodige instandhoudingsmaatregelen te nemen voor de specialebeschermingszones. 78     In dit verband kan het argument van de Oostenrijkse regering dat deze bepaling van nationaal recht hoe dan ook conform de richtlijn wordt uitgelegd wanneer instandhoudingsmaatregelen nodig zijn, niet worden aanvaard. 79     Een richtlijnconforme uitlegging van de bepalingen van nationaal recht kan immers op zich niet de helderheid en nauwkeurigheid hebben die met het oog op de rechtszekerheid noodzakelijk zijn (zie in die zin arresten van 19 september 1996, Commissie/Griekenland, C‑236/95, Jurispr. blz. I‑4459, punt 13, en 10 mei 2001, Commissie/Nederland, C‑144/99, Jurispr. blz. I‑3541, punt 21). 80     Bovendien kunnen eenvoudige bestuurlijke praktijken, die naar hun aard volgens goeddunken van de administratie kunnen worden gewijzigd en waaraan onvoldoende bekendheid is gegeven, niet worden beschouwd als een uitvoering van de verplichtingen die in het kader van de tenuitvoerlegging van een richtlijn op de lidstaten rusten (zie arresten van 13 maart 1997, Commissie/Frankrijk, C‑197/96, Jurispr. blz. I‑1489, punt 14; 7 maart 2002, Commissie/Italië, C‑145/99, Jurispr. blz. I‑2235, punt 30, en 10 maart 2005, Commissie/Verenigd Koninkrijk, C‑33/03, Jurispr. blz. I‑1865, punt 25). 81     Derhalve is de wetgeving van het Land Niederösterreich niet in overeenstemming met artikel 6, lid 1, van de richtlijn. 82     Op dit punt is het beroep dus gegrond. Schending van artikel 6, lid 1, van de richtlijn in het Land Oberösterreich –       Argumenten van partijen 83     De Commissie geeft te kennen dat § 15, lid 2, Oö NSchG voorziet in de mogelijkheid om landschapsonderhoudsplannen op te stellen. Gelet op de in artikel 6, lid 1, van de richtlijn gestelde verplichting is die mogelijkheid evenwel niet voldoende. 84     De Commissie merkt bovendien op dat de deelstaatregering overeenkomstig dezelfde bepaling voor de beschermde zones landschapsonderhoudsplannen kan opstellen die voorzien in maatregelen die „in het algemeen belang noodzakelijk zijn en die de toegestane economische exploitatie van de betrokken terreinen niet aanzienlijk bemoeilijken”. De bijzin betreffende de „economische exploitatie” is evenwel geconcipieerd als een beperking van de verplichting om landschapsonderhoudsplannen op te stellen. 85     De Oostenrijkse regering betoogt dat artikel 6, lid 1, van de richtlijn de lidstaten de bevoegdheid verleent om de aard van de te nemen beschermingsmaatregelen te bepalen. 86     Deze regering stelt ook dat § 15, lid 2, Oö NSchG in overeenstemming is met de richtlijn, aangezien het begrip „economische exploitatie” slechts kan worden begrepen als een exploitatie die de op de beschermde zones toepasselijke beschermingsregels in acht neemt. De bevoegde regelgevende of bestuurlijke instanties kunnen dus geen exploitatie toestaan die in strijd is met de in artikel 6, lid 1, van de richtlijn neergelegde beschermingsdoelstellingen. –       Beoordeling door het Hof 87     Om te beginnen heeft de gemeenschapswetgever met de in artikel 6, lid 1, van de richtlijn gebruikte bewoordingen de lidstaten ertoe willen verplichten, de nodige instandhoudingsmaatregelen vast te stellen die beantwoorden aan de ecologische vereisten van de typen natuurlijke habitats en soorten als bedoeld in respectievelijk de bijlagen I en II van de richtlijn. 88     § 15, lid 2, Oö NSchG, volgens hetwelk voor de „Europese beschermingszones” en de „natuurbeschermingsgebieden” landschapsonderhoudsplannen „k[u]n[nen]” worden opgesteld, verleent de deelstaatregering van het Land evenwel een beoordelingsmarge ter zake van de vraag of de „nodige instandhoudingsmaatregelen” moeten worden genomen. 89     Zoals in punt 76 van het onderhavige arrest is uiteengezet, is die analyse geen facultatieve bevoegdheid van de lidstaten. Reeds om die reden geeft § 15, lid 2, Oö NSchG geen juiste uitvoering aan artikel 6, lid 1, van de richtlijn. 90     Daar komt bij dat voormelde § 15, lid 2, de draagwijdte van het begrip „toegestane economische exploitatie” niet verduidelijkt en dat het denkbaar is dat ingrepen van deze aard in de weg staan aan de vaststelling van de nodige instandhoudingsmaatregelen. Deze bepaling is dus ook in dit opzicht onverenigbaar met artikel 6, lid 1, van de richtlijn. 91     Gelet op het voorgaande is de wetgeving van het Land Oberösterreich niet in overeenstemming met de genoemde bepaling van de richtlijn. 92     Op dit punt is het beroep van de Commissie dus gegrond. Schending van artikel 6, lid 2, van de richtlijn in het Land Tirol –       Argumenten van partijen 93     De Commissie betoogt dat noch op basis van de §§ 1 en 2, noch op basis van de §§ 5 of 14 Tiroler NSchG kan worden geoordeeld dat artikel 6, lid 2, van de richtlijn op met het gemeenschapsrecht conforme wijze is uitgevoerd. De §§ 22, 23 en 24 Tiroler NSchG hebben betrekking op de bescherming van plantensoorten, van diersoorten of van vogels alsmede op de maatregelen inzake niet-beschermde soorten, maar zij bepalen niet dat de kwaliteit van de specialebeschermingszones niet mag verslechteren. 94     De Oostenrijkse regering betoogt dat de in artikel 6, lid 2, van de richtlijn gestelde verplichting in aanmerking is genomen in de genoemde bepalingen van het Tiroler NSchG. 95     Deze regering geeft weliswaar toe dat die bepalingen niet specifiek bepalen dat de kwaliteit van de specialebeschermingszones niet mag verslechteren, maar zij is van mening dat de nakoming van die verplichting niet vereist dat de bewoordingen van artikel 6, lid 2, van de richtlijn letterlijk worden overgenomen. De wetgevende autoriteit van het Land heeft ervoor gezorgd dat met dit vereiste van bescherming voldoende rekening wordt gehouden, zodat gewaarborgd is dat de kwaliteit van de natuurlijke habitats en de habitats van soorten niet verslechtert, en dat er geen storende factoren optreden voor de soorten waarvoor deze zones zijn aangewezen. 96     Voorts stelt deze regering dat de wetswijzigingen die § 14 Tiroler NSchG heeft aangebracht, die wet hoe dan ook in overeenstemming met de richtlijn hebben gebracht. –       Beoordeling door het Hof 97     Allereerst is § 14 Tiroler NSchG pas gewijzigd na het verstrijken van de in het met redenen omkleed advies gestelde termijn. Overeenkomstig de in punt 50 van het onderhavige arrest in herinnering gebrachte rechtspraak van het Hof is deze wetswijziging dan ook irrelevant voor de beoordeling van de onderhavige grond van niet-nakoming. 98     Met betrekking tot de eerste verplichting die in artikel 6, lid 2, van de richtlijn is vastgelegd, volgens welke de lidstaten passende maatregelen moeten treffen om ervoor te zorgen dat de kwaliteit van de natuurlijke habitats en de habitats van soorten in de specialebeschermingszones niet verslechtert, dient, gelet op de argumenten van de Oostenrijkse regering ter zake van de modaliteiten voor de uitvoering van artikel 6, lid 2, van de richtlijn, te worden benadrukt dat het recht van het Land Tirol zoals het aan het einde van de in het met redenen omkleed advies gestelde termijn van kracht was, geen bepaling met de noodzakelijke juridische nauwkeurigheid bevatte die de bevoegde autoriteiten verplichtte ervoor te zorgen dat de kwaliteit van die habitats niet verslechterde (zie in die zin arrest Commissie/Verenigd Koninkrijk, reeds aangehaald, punt 37). 99     In die omstandigheden kunnen de argumenten volgens welke de algemene juridische context die uit de in het Land Tirol van toepassing zijnde wetgeving volgt, beantwoordt aan de genoemde vereisten, niet worden aanvaard. 100   Met betrekking tot de tweede verplichting in artikel 6, lid 2, van de richtlijn, volgens welke de lidstaten passende maatregelen moeten treffen om ervoor te zorgen dat er geen storende factoren optreden voor de soorten waarvoor de specialebeschermingszones zijn aangewezen, dient te worden vastgesteld dat met de §§ 22 tot en met 24 Tiroler NSchG deze verplichting evenmin wordt nagekomen, aangezien deze geen betrekking hebben op de soorten waarvan de instandhouding de aanwijzing van die zones noodzakelijk maakt, dat wil zeggen de soorten als bedoeld in bijlage II bij de richtlijn, maar op de soorten als bedoeld in bijlage IV, sub a, bij deze richtlijn, waarvan de bescherming door artikel 12 van de richtlijn wordt beheerst. 101   De bescherming van de soorten waarvoor de specialebeschermingszones zijn aangewezen, moet evenwel volledig zijn (zie arrest van 13 februari 2003, Commissie/Luxemburg, C‑75/01, Jurispr. blz. I‑1585, punt 43). 102   Derhalve is de wetgeving van het Land Tirol niet in overeenstemming met artikel 6, lid 2, van de richtlijn. 103   Op dit punt is het beroep van de Commissie dus gegrond. Schending van artikel 16, lid 1, van de richtlijn in de Länder Niederösterreich en Salzburg –       Bezwaar betreffende de wetgeving van het Land Niederösterreich Argumenten van partijen 104   De Commissie betoogt dat de §§ 20, 21 en 22 Nö NSchG niet verwijzen naar het criterium „[laten voortbestaan] in een gunstige staat van instandhouding” en dat de voorwaarden en criteria waaraan moet worden voldaan om te kunnen afwijken van het in de richtlijn neergelegde beschermingsregime, in strijd met artikel 16, lid 1, van de richtlijn niet op uitputtende wijze zijn opgesomd. 105   De Commissie voegt hieraan toe dat de in § 95 Nö JagdG gestelde verboden enkel op in het wild levende diersoorten betrekking hebben en dus niet van toepassing zijn op andere soorten. 106   De Oostenrijkse regering is van mening dat wegens de gekozen wetgevingstechniek de door de richtlijn vereiste bescherming wordt gewaarborgd door § 20, lid 4, Nö NSchG. De bevoegde autoriteiten moeten immers in overeenstemming met de richtlijn handelen en de in de jachtwetgeving gestelde verboden in acht nemen. In de praktijk worden slechts zeer restrictief afwijkingen toegestaan, dat wil zeggen enkel wanneer niet voor een ernstige bedreiging van de beschermde soorten van wilde flora en fauna hoeft te worden gevreesd. 107   Deze regering betoogt ook dat dezelfde bepaling de inachtneming van het rechtszekerheidsbeginsel waarborgt, aangezien zij de bevoegde autoriteiten verplicht om uitdrukkelijk te bepalen welke middelen, installaties en methodes voor het vangen of het doden zijn toegestaan. 108   Tot slot zet deze regering uiteen dat de in § 21, leden 1 en 2, Nö NSchG bepaalde afwijkingen nooit van toepassing kunnen zijn wanneer opzettelijke schade wordt toegebracht aan beschermde planten, dieren of habitats. Beoordeling door het Hof 109   Om te beginnen vormen de artikelen 12 tot en met 14 en 15, sub a en b, van de richtlijn een coherent geheel van normen die de lidstaten ertoe verplichten, strikte beschermingsregimes voor de betrokken dier‑ en plantensoorten in te voeren (zie in die zin arrest Commissie/Verenigd Koninkrijk, reeds aangehaald, punt 112). 110   Voorts is artikel 16 van de richtlijn, dat nauwkeurig de criteria definieert op basis waarvan de lidstaten mogen afwijken van de in de artikelen 12 tot en met 15 van deze richtlijn gestelde verboden, een uitzonderingsbepaling in het door de richtlijn opgezette beschermingsstelsel. Bijgevolg moet dit artikel restrictief worden uitgelegd (zie arrest Commissie/Verenigd Koninkrijk, reeds aangehaald, punt 111). 111   Daar komt in dit verband bij dat overeenkomstig artikel 16, lid 1, van de richtlijn nationale maatregelen slechts mogen afwijken van de in de richtlijn gestelde verboden wanneer er geen andere bevredigende oplossing bestaat. 112   Bijgevolg kunnen nationale bepalingen die afwijkingen van de in de artikelen 12 tot en met 14 en 15, sub a en b, van de richtlijn gestelde verboden niet doen afhangen van alle in artikel 16 van deze richtlijn opgesomde criteria en voorwaarden, maar, op onvolledige wijze, van bepaalde bestanddelen van die criteria en voorwaarden, geen regime vormen dat aan laatstgenoemd artikel beantwoordt. 113   Zoals in punt 80 van het onderhavige arrest in herinnering is gebracht, is bovendien een bestuurlijke praktijk die met de bepalingen van een richtlijn overeenstemt, onvoldoende om een correcte uitvoering van het gemeenschapsrecht te waarborgen. 114   Wat § 20, lid 4, Nö NSchG betreft, dient in de eerste plaats te worden opgemerkt dat deze weliswaar bepaalt dat afwijkingen kunnen worden toegestaan wanneer niet voor een bedreiging van de wilde flora en fauna hoeft te worden gevreesd, maar dergelijke afwijkingen niet uitsluit ingeval de populaties van de betrokken soorten zich niet in een gunstige staat van instandhouding bevinden. 115   Volgens artikel 16, lid 1, van de richtlijn is de gunstige staat van instandhouding van die populaties in hun natuurlijke verspreidingsgebied echter een noodzakelijke en voorafgaande voorwaarde voor de toekenning van de afwijkingen waarin het voorziet. 116   De dubbelzinnigheid van de bewoordingen van § 20, lid 4, Nö NSchG is dan ook onverenigbaar met het vereiste van een nauwkeurige en heldere uitvoering van artikel 16, lid 1, van de richtlijn (zie naar analogie arrest van 23 maart 1995, Commissie/Griekenland, C‑365/93, Jurispr. blz. I‑499, punt 9). 117   Aangaande in de tweede plaats de gronden van afwijking, vermeldt § 20, lid 4, Nö NSchG als voorbeeld afwijkingen om wetenschappelijke of onderwijskundige doeleinden. 118   Weliswaar kunnen dergelijke afwijkingen in verband worden gebracht met artikel 16, lid 1, sub d, van de richtlijn, maar de formulering van de betrokken bepaling van nationaal recht sluit niet uit dat afwijkingen kunnen worden toegestaan om andere redenen dan die welke nochtans op uitputtende wijze in artikel 16, lid 1, sub a tot en met d, van de richtlijn zijn genoemd. 119   In de derde plaats neemt § 20, lid 4, Nö NSchG evenmin de in artikel 16, lid 1, sub e, van de richtlijn gestelde voorwaarden voor afwijking over, te weten het vereiste dat elke afwijking onder strikt gecontroleerde omstandigheden op selectieve wijze en binnen bepaalde grenzen plaatsvindt. 120   Wat vervolgens § 21 Nö NSchG betreft, volstaat het eraan te herinneren dat in artikel 16, lid 1, van de richtlijn geen afwijkingsgrond is opgenomen ten gunste van een commerciële land‑ of bosbouwexploitatie. 121   Wat tot slot de argumenten van de Oostenrijkse regering inzake de bepalingen van de jachtwetgeving betreft, dient te worden opgemerkt dat de toepassing van § 20, lid 4, Nö NSchG tegen de artikelen 12 tot en met 15 van de richtlijn kan indruisen buiten het gebied van de jacht. Zelfs indien de bevoegde autoriteiten de nationale natuurbeschermingsbepalingen inzake de jacht naleven, kan zulk een regime bovendien geen rechtskader vaststellen dat in overeenstemming is met de communautaire bepaling waarin de toegestane gronden van afwijking op uitputtende wijze worden genoemd. § 95 Nö JagdG bevat een dergelijke lijst van gronden immers niet, maar verbiedt enkel een aantal jachtmethoden voor bepaalde diersoorten. 122   Gelet op het voorgaande is de wetgeving van het Land Niederösterreich niet in overeenstemming met artikel 16, lid 1, van de richtlijn. 123   Op dit punt is het beroep van de Commissie dus gegrond. –       Bezwaar betreffende de wetgeving van het Land Salzburg Argumenten van partijen 124   De Commissie merkt op dat § 34 Sbg NSchG en § 104, lid 4, Sbg JagdG het in artikel 16, lid 1, van de richtlijn neergelegde criterium „[laten voortbestaan] in een gunstige staat van instandhouding” niet overnemen. Bovendien kunnen de in § 34, lid 1, punten 2 en 9, Sbg NSchG genoemde gronden van afwijking betreffende de drankenproductie en de bouw van installaties niet in verband worden gebracht met een van de gronden die in artikel 16, lid 1, van de richtlijn zijn opgenomen. 125   De Oostenrijkse regering betoogt dat het, voor zover artikel 16, lid 1, van de richtlijn voorziet in de mogelijkheid om af te wijken van de in de richtlijn gestelde verboden, in strijd zou zijn met de logica van het aldus opgezette beschermingsstelsel om in het kader van een bepaling betreffende de toekenning van afwijkingen de verplichting op te leggen, een gunstige staat van instandhouding te herstellen. Bovendien is § 34, lid 3, Sbg NSchG strenger dan artikel 16, lid 1, van de richtlijn, daar bij elke afwijking ervoor moet worden gezorgd dat de populaties van de betrokken dier‑ of plantensoorten in het gebied niet achteruitgaan. Beoordeling door het Hof 126   De woorden „[laten voortbestaan] in een gunstige staat van instandhouding” in artikel 16, lid 1, van de richtlijn hebben betrekking op een situatie die in artikel 1, sub i, van deze richtlijn is gedefinieerd, en die bestaat uit algemene bestanddelen als vermeld in de eerste alinea van dat punt en een aantal cumulatieve criteria. Zoals uit punt 59 van het onderhavige arrest blijkt, dienen de lidstaten deze begrippen met voldoende juridische nauwkeurigheid in hun nationale recht om te zetten. 127   § 104, lid 4, Sbg JagdG bepaalt daarentegen dat afwijkingen kunnen worden toegestaan „wanneer daardoor de populatie van de betrokken wilde soort niet wordt bedreigd”. Deze bepaling wijkt af van het in de richtlijn neergelegde beschermingsregime, aangezien zij afwijkingen op de principiële verboden mogelijk maakt zonder deze te doen afhangen van het vereiste dat deze afwijkingen de populaties van de betrokken soorten in een gunstige staat van instandhouding laten voortbestaan. 128   Wat § 34, lid 1, Sbg NSchG betreft, vallen de rechtvaardigingen inzake respectievelijk de drankenproductie en de bouw van installaties niet onder een van de gronden die op uitputtende wijze in artikel 16, lid 1, van de richtlijn zijn genoemd. 129   De gestelde niet-nakoming moet dus worden geacht vast te staan. Schending van artikel 22, sub b, van de richtlijn in het Land Niederösterreich –       Argumenten van partijen 130   De Commissie merkt op dat § 17, lid 5, Nö NSchG de verlening van een vergunning voor de introductie van niet-inheemse soorten doet afhangen van een criterium dat niet in de richtlijn is neergelegd, te weten dat eventuele schade niet „blijvend” is. Bovendien verbiedt deze bepaling niet alle verstoringen van de natuurlijke habitats in hun natuurlijke verspreidingsgebied en van de inheemse wilde flora en fauna door de opzettelijke introductie van niet-inheemse soorten. 131   Volgens de Oostenrijkse regering zal, in het kader van een richtlijnconforme uitlegging van § 17, lid 5, Nö NSchG de vergunning voor de introductie in de natuur van een soort die niet-inheems is of niet aan de plaatselijke omstandigheden is aangepast, steeds worden geweigerd indien die ingreep schade toebrengt aan de inheemse flora en fauna. –       Beoordeling door het Hof 132   § 17, lid 5, Nö NSchG staat de opzettelijke introductie van niet-inheemse dier‑ of plantensoorten toe, op voorwaarde dat de natuurlijke habitats en de inheemse wilde flora en fauna niet blijvend worden aangetast. 133   Dit regime is geen correcte uitvoering van het door de richtlijn opgezette beschermingsstelsel. Dat stelsel vereist immers dat elke afwijking voldoet aan de in artikel 22, sub b, van de richtlijn gestelde voorwaarden, met name het vereiste dat slechts een vergunning kan worden verleend indien geen schade wordt toegebracht aan de natuurlijke habitats. 134   In dit opzicht is de uitdrukking „geen schade” een ondubbelzinnig beschermingvereiste, dat verder gaat dan de voorwaarde die in § 17, lid 5, Nö NSchG is gesteld. 135   De beweerde niet-nakoming moet derhalve worden geacht vast te staan. 136   Gelet op het voorgaande is de Republiek Oostenrijk de krachtens artikel 1, artikel 6, leden 1 en 2, de artikelen 12 en 13 alsmede artikel 16, lid 1, en artikel 22, sub b, van de richtlijn op haar rustende verplichtingen niet nagekomen. Kosten 137   Volgens artikel 69, lid 2, van het Reglement voor de procesvoering wordt de in het ongelijk gestelde partij in de kosten verwezen, voor zover dit is gevorderd. Daar de Republiek Oostenrijk op de voornaamste punten waarop het geding nog betrekking heeft, in het ongelijk is gesteld, dient zij overeenkomstig de vordering van de Commissie in de kosten te worden verwezen. 138   Met betrekking tot de in het verzoekschrift vermelde gronden van niet-nakoming waarvan de Commissie in een later stadium van de procedure afstand heeft gedaan, dient te worden vastgesteld dat de intrekking van de betrokken punten van bezwaar heeft plaatsgevonden ten gevolge van de wijzigingen van de aan de orde zijnde nationale rechtsinstrumenten. Deze afstand is derhalve aan verweerster toe te rekenen, aangezien de bepalingen van nationaal recht slechts met vertraging aan de eisen van het gemeenschapsrecht zijn aangepast. Volgens artikel 69, lid 5, van het Reglement voor de procesvoering dient de Republiek Oostenrijk bijgevolg in alle kosten van de onderhavige procedure te worden verwezen. Het Hof van Justitie (Vierde kamer) verklaart: 1) De Republiek Oostenrijk is de verplichtingen niet nagekomen die op haar rusten krachtens artikel 1, sub e, g en i, artikel 6, leden 1 en 2, de artikelen 12 en 13 alsmede artikel 16, lid 1, en artikel 22, sub b, van richtlijn 92/43/EEG van de Raad van 21 mei 1992 inzake de instandhouding van de natuurlijke habitats en de wilde flora en fauna. 2) Het beroep wordt verworpen voor het overige. 3) De Republiek Oostenrijk wordt in de kosten verwezen. ondertekeningen * Procestaal: Duits.

62005TJ0341

pt

Pedido de anulação do Regulamento (CE) n.° 909/2005 da Comissão, de 16 de Junho de 2005, que fixa as restituições à exportação no sector do leite e dos produtos lácteos (JO L 154, p.10), na medida em que menciona Ceuta e Mellila entre os destinos agrupados sob o código de destinos L 01 do seu anexo. Dispositivo 1) O Anexo do Regulamento (CE) n.° 909/2005 da Comissão, de 16 de Junho de 2005, que fixa as restituições à exportação no sector do leite e dos produtos lácteos, é anulado na medida em que menciona Ceuta e Mellila entre os destinos agrupados sob o código de destinos L 01. 2) A Comissão das Comunidades Europeias é condenada nas despesas.

62003CJ0475

de

Entscheidungsgründe 1. Das Vorabentscheidungsersuchen betrifft die Auslegung von Artikel 33 der Sechsten Richtlinie 77/388/EWG des Rates vom 17. Mai 1977 zur Harmonisierung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Umsatzsteuern – Gemeinsames Mehrwertsteuersystem: einheitliche steuerpflichtige Bemessungsgrundlage (ABl. L 145, S. 1) in der durch die Richtlinie 91/680/EWG des Rates vom 16. September 1991 (ABl. L 376, S. 1) geänderten Fassung (im Folgenden: Sechste Richtlinie). 2. Dieses Ersuchen ergeht im Rahmen eines Rechtsstreits zwischen der Banca popolare di Cremona Soc. coop. arl (im Folgenden: Banca popolare) und der Agenzia Entrate Ufficio Cremona über die Erhebung einer regionalen Steuer auf Produktionstätigkeiten. Rechtlicher Rahmen Gemeinschaftsrecht 3. Artikel 33 Absatz 1der Sechsten Richtlinie bestimmt: „Unbeschadet anderer Gemeinschaftsbestimmungen, insbesondere der geltenden Gemeinschaftsbestimmungen über das allgemeine System, den Besitz, die Beförderung und die Kontrolle von verbrauchsteuerpflichtigen Waren, hindern die Bestimmungen dieser Richtlinie einen Mitgliedstaat nicht daran, Abgaben auf Versicherungsverträge, Abgaben auf Spiele und Wetten, Verbrauchsteuern, Grunderwerbsteuern sowie ganz allgemein alle Steuern, Abgaben und Gebühren, die nicht den Charakter von Umsatzsteuern haben, beizubehalten oder einzuführen, sofern diese Steuern, Abgaben und Gebühren im Verkehr zwischen den Mitgliedstaaten nicht mit Formalitäten beim Grenzübergang verbunden sind.“ 4. Bereits die ursprüngliche Fassung der Richtlinie 77/388 enthielt einen Artikel 33, der mit der vorstehenden Bestimmung im Wesentlichen inhaltsgleich war. Nationales Recht 5. Die Regionalsteuer auf Produktionstätigkeiten (Imposta regionale sulle attività produttiva, im Folgenden: IRAP) wurde mit dem Decreto legislativo Nr. 446 vom 15. Dezember 1997 (ordentliche Beilage zur GURI Nr. 298 vom 23. Dezember 1997, im Folgenden: Decreto legislativo) eingeführt. 6. Die Artikel 1 bis 4 des Decreto legislativo lauten: „Artikel 1. Einführung der Steuer 1. Es wird die Regionalsteuer auf Produktionstätigkeiten, die im Gebiet der Regionen ausgeübt werden, eingeführt. 2. Die Steuer ist eine Realsteuer und nicht abzugsfähig für die Zwecke der Einkommensteuern. Artikel 2. Steuergegenstand 1. Steuergegenstand ist die gewohnheitsmäßige Ausübung einer selbständigen Tätigkeit, die auf die Herstellung von Gegenständen oder den Handel damit oder auf die Erbringung von Dienstleistungen gerichtet ist. Die von Gesellschaften oder Körperschaften einschließlich der staatlichen Organe und Behörden ausgeübte Tätigkeit ist in jedem Fall Steuergegenstand. Artikel 3. Steuerpflichtige 1. Steuerpflichtig ist, wer eine oder mehrere Tätigkeiten im Sinne des Artikels 2 ausübt. Steuerpflichtig sind somit: a) die Gesellschaften und Körperschaften im Sinne des Artikels 87 Absatz 1 Buchstaben a und b des mit dem Decreto del Presidente della Repubblica Nr. 917 vom 22. Dezember 1986 verabschiedeten Einheitstextes über die Einkommensteuern; b) die Offenen Handels- oder Kommanditgesellschaften und die ihnen … gleichgestellten Gesellschaften sowie die natürlichen Personen, die gewerbliche Tätigkeiten im Sinne des Artikels 51 des genannten Einheitstextes ausüben; c) die natürlichen Personen, die Gesellschaften des bürgerlichen Rechts und die ihnen … gleichgestellten Gesellschaften, die Gewerbe und Berufe im Sinne des Artikels 49 Absatz 1 des genannten Einheitstextes ausüben; d) die landwirtschaftlichen Erzeuger, die Einkünfte aus Landwirtschaft erzielen … … 2. Nicht steuerpflichtig sind: a) die gemeinsamen Anlagefonds … b) die Rentenfonds … c) die Europäischen Wirtschaftlichen Interessenvereinigungen (EWIV) … Artikel 4. Besteuerungsgrundlage 1. Die Steuer wird auf den Nettproduktionswert erhoben, der sich aus der innerhalb der Region ausgeübten Tätigkeit ergibt. …“ 7. Die Artikel 5 bis 12 des Decreto legislativo enthalten die Kriterien für die Ermittlung dieses „Nettoproduktionswerts“, die sich je nach der Wirtschaftstätigkeit, deren Ausübung den Steuertatbestand der IRAP bildet, unterscheiden. 8. Nach Artikel 5 des Decreto legislativo wird für die Steuerpflichtigen im Sinne des Artikels 3 Absatz 1 Buchstaben a und b des Decreto legislativo, die nicht die Tätigkeiten von Banken, anderen Finanzeinrichtungen und -gesellschaften sowie Versicherungsunternehmen ausüben, die Besteuerungsgrundlage anhand der Differenz zwischen der Summe der unter die betrieblichen Erträge im Sinne des Artikels 2425 Absatz 1 Abschnitt A des Zivilgesetzbuchs fallenden Posten und der Summe der unter die betrieblichen Aufwendungen im Sinne des Abschnitts B dieser Bestimmung fallenden Posten unter Ausschluss bestimmter Aufwendungsposten, zu denen die Personalkosten zählen, ermittelt. 9. Artikel 2425 des Zivilgesetzbuchs bestimmt unter der Überschrift „Inhalt der Gewinn- und Verlustrechnung“: „Die Gewinn- und Verlustrechnung ist gemäß der folgenden Gliederung aufzustellen: A) Betriebliche Erträge: 1) Erträge aus Verkäufen und Leistungen; 2) Veränderungen der Lagerbestände an in Herstellung befindlichen, halbfertigen und fertigen Erzeugnissen; 3) Veränderungen der in Ausführung befindlichen Arbeiten auf Bestellung; 4) Zuwächse des Anlagevermögens durch Eigenleistungen; 5) sonstige Erträge und Einnahmen unter gesonderter Angabe der Zuschüsse für den Betrieb. Gesamtbetrag. B) Betriebliche Aufwendungen: 6) für Roh-, Hilfs- und Betriebsstoffe sowie Waren; 7) für Dienstleistungen; 8) für die Nutzung von Gütern Dritter; 9) für Personal: a) Löhne und Gehälter; b) Sozialabgaben; c) Abfindungen; d) Ruhegeldzahlungen und ähnliche Zahlungen; e) sonstige Aufwendungen; 10) Abschreibungen und Wertminderungen: a) Abschreibung des immateriellen Anlagevermögens; b) Abschreibung des Sachanlagevermögens; c) sonstige Wertminderungen des Anlagevermögens; d) Wertminderungen der im Umlaufvermögen enthaltenen Forderungen und der sonstigen flüssigen Mittel; 11) Veränderungen der Lagerbestände an Roh-, Hilfs- und Betriebsstoffen sowie Waren; 12) Rückstellungen für Risiken; 13) sonstige Rückstellungen; 14) andere betriebliche Aufwendungen. Gesamtbetrag. Differenz zwischen betrieblichen Erträgen und Aufwendungen (A-B). …“ 10. Nach Artikel 14 des Decreto legislativo wird „[d]ie Steuer … für einzelne Besteuerungszeiträume geschuldet, denen jeweils eine selbständige Steuerschuld entspricht. Der Besteuerungszeitraum bemisst sich nach den für die Zwecke der Einkommensteuern aufgestellten Kriterien.“ 11. Nach Artikel 16 des Decreto legislativo wird im Allgemeinen „[d]ie Steuer … ermittelt, indem auf den Nettoproduktionswert ein Satz von 4,25 % erhoben wird“. Dieser Satz ist nach Maßgabe der Region, in der das Unternehmen ansässig ist, veränderlich. Der Ausgangsrechtsstreit und die Vorlagefrage 12. Die Banca popolare focht vor dem vorlegenden Gericht den Bescheid der Agenzia Entrate Ufficio Cremona an, mit der diese ihr die Erstattung der in den Jahren 1998 und 1999 entrichteten IRAP verweigert hatte. 13. Nach Ansicht der Klägerin des Ausgangsverfahrens widerspricht das Decreto legislativo Artikel 33 der Sechsten Richtlinie. 14. Das vorlegende Gericht führt Folgendes aus: – Erstens werde die IRAP allgemein auf alle gewerblichen Umsätze angewandt, die mit der Erzeugung bzw. Erbringung oder dem Austausch von Gegenständen und Dienstleistungen bei der gewohnheitsmäßigen Ausübung einer Tätigkeit zu diesem Zweck erzielt würden, d. h. beim Betrieb von Unternehmen oder bei der Ausübung von Handwerken und anderen Berufen; – zweitens laste die IRAP, obwohl sie auf ein anderes Verfahren als das für die Mehrwertsteuer geltende gestützt sei, auf dem Nettowert aus der Produktionstätigkeit, genauer gesagt auf dem Nettowert, der dem Erzeugnis vom Erzeuger „hinzugefügt“ werde, so dass sie eine Mehrwertsteuer sei; – drittens werde die IRAP auf jeder Stufe des Erzeugungs- oder Vertriebsprozesses erhoben; – viertens entspreche die Summe der auf den verschiedenen Stufen des Prozesses, von der Erzeugung bis zur Abgabe an den Endverbraucher, als IRAP erhobenen Beträge dem IRAP-Satz, der auf den Verkaufspreis von Gegenständen und Dienstleistungen bei ihrer Abgabe an den Endverbraucher erhoben werde. 15. Das vorlegende Gericht fragt sich jedoch, ob die Unterschiede zwischen der Mehrwertsteuer und der IRAP die wesentlichen Merkmale betreffen, nach denen sich bestimmt, ob beide Steuern zur selben Steuerkategorie gehören oder nicht. 16. Unter diesen Umständen hat die Commissione tributaria provinciale di Cremona beschlossen, das Verfahren auszusetzen und dem Gerichtshof folgende Frage zur Vorabentscheidung vorzulegen: Ist Artikel 33 der Sechsten Richtlinie dahin auszulegen, dass er es verbietet, die IRAP auf den Nettoproduktionswert zu erheben, der aus der gewohnheitsmäßigen Ausübung einer selbständigen, auf die Erzeugung oder den Austausch von Gegenständen oder die Erbringung von Dienstleistungen gerichteten Tätigkeit stammt? Zur Vorlagefrage 17. Mit seiner Frage möchte das vorlegende Gericht im Wesentlichen wissen, ob Artikel 33 der Sechsten Richtlinie der Beibehaltung einer Abgabe entgegensteht, die Merkmale wie diejenigen der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Steuer aufweist. 18. Zu seiner Auslegung ist Artikel 33 der Sechsten Richtlinie in seinen gesetzgeberischen Kontext einzuordnen. Zu diesem Zweck ist, wie im Urteil vom 8. Juni 1999 in den Rechtssachen C‑338/97, C‑344/97 und C‑390/97 (Pelzl u. a., Slg. 1999, I‑3319, Randnrn. 13 bis 20) geschehen, zunächst an die Ziele zu erinnern, die mit der Einführung eines gemeinsamen Mehrwertsteuersystems verfolgt werden. 19. Nach den Begründungserwägungen der Ersten Richtlinie 67/227/EWG des Rates vom 11. April 1967 zur Harmonisierung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Umsatzsteuer (ABl. 1967, Nr. 71, S. 1301, im Folgenden: Erste Richtlinie) soll die Harmonisierung der Rechtsvorschriften über die Umsatzsteuern einen gemeinsamen Markt schaffen, auf dem ein unverfälschter Wettbewerb herrscht und der ähnliche Merkmale aufweist wie ein Binnenmarkt; hierzu sollen die Unterschiede in der Besteuerung ausgeschaltet werden, die geeignet sind, den Wettbewerb zu verfälschen und den Handelsverkehr zu behindern. 20. Mit der Zweiten Richtlinie 67/228/EWG des Rates vom 11. April 1967 zur Harmonisierung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Umsatzsteuern – Struktur und Anwendungsmodalitäten des gemeinsamen Mehrwertsteuersystems (ABl. 1967, Nr. 71, S. 1303, im Folgenden: Zweite Richtlinie) und der Sechsten Richtlinie wurde ein gemeinsames Mehrwertsteuersystem eingeführt. 21. Das gemeinsame Mehrwertsteuersystem beruht gemäß Artikel 2 der Ersten Richtlinie auf dem Grundsatz, dass auf Gegenstände und Dienstleistungen bis zur Einzelhandelsstufe einschließlich, ungeachtet der Zahl der Umsätze, die auf den vor der Besteuerungsstufe liegenden Produktions- und Vertriebsstufen bewirkt wurden, eine allgemeine, zum Preis der Gegenstände und Dienstleistungen genau proportionale Verbrauchsteuer anzuwenden ist. 22. Jedoch wird bei allen Umsätzen die Mehrwertsteuer nur abzüglich des Mehrwertsteuerbetrags geschuldet, der die verschiedenen Kostenelemente unmittelbar belastet hat; der Mechanismus des Vorsteuerabzugs ist durch Artikel 17 Absatz 2 der Sechsten Richtlinie so ausgestaltet, dass die Steuerpflichtigen befugt sind, von der von ihnen geschuldeten Mehrwertsteuer die Mehrwertsteuer abzuziehen, mit der die Gegenstände oder Dienstleistungen auf der Vorstufe belastet worden sind, und dass die Steuer auf jeder Stufe nur den Mehrwert besteuert und letztlich vom Endverbraucher getragen wird. 23. Zur Schaffung gleicher Besteuerungsbedingungen für ein und denselben Umsatz ohne Rücksicht darauf, in welchem Mitgliedstaat er getätigt wird, musste das gemeinsame Mehrwertsteuersystem, wie sich aus den Begründungserwägungen der Zweiten Richtlinie ergibt, die in den einzelnen Mitgliedstaaten geltenden Umsatzsteuern ersetzen. 24. Aus den gleichen Gründen gestattet Artikel 33 der Sechsten Richtlinie die Beibehaltung oder Einführung von Steuern, Abgaben oder Gebühren auf Lieferungen von Gegenständen, Dienstleistungen und Einfuhren durch einen Mitgliedstaat nur, wenn sie nicht den Charakter von Umsatzsteuern haben. 25. Ob eine Steuer, Abgabe oder Gebühr den Charakter einer Umsatzsteuer im Sinne des Artikels 33 der Sechsten Richtlinie hat, hängt vor allem davon ab, ob sie das Funktionieren des gemeinsamen Mehrwertsteuersystems beeinträchtigt, indem sie den Waren- und Dienstleistungsverkehr sowie kommerzielle Umsätze so belastet, wie es für die Mehrwertsteuer kennzeichnend ist. 26. Der Gerichtshof hat hierzu erläutert, dass Steuern, Abgaben und Gebühren, die die wesentlichen Merkmale der Mehrwertsteuer aufweisen, auf jeden Fall als Maßnahmen anzusehen sind, die den Waren- und Dienstleistungsverkehr in einer der Mehrwertsteuer vergleichbaren Art und Weise belasten, auch wenn sie sich nicht in allen Punkten mit der Mehrwertsteuer decken (Urteile vom 31. März 1992 in der Rechtssache C‑200/90, Dansk Denkavit und Poulsen Trading, Slg. 1992, I‑2217, Randnrn. 11 und 14, und vom 29. April 2004 in der Rechtssache C‑308/01, GIL Insurance u. a., Slg. 2004, I‑4777, Randnr. 32). 27. Dagegen steht Artikel 33 der Sechsten Richtlinie nicht der Beibehaltung oder Einführung einer Steuer entgegen, die eines der wesentlichen Merkmale der Mehrwertsteuer nicht aufweist (Urteile vom 17. September 1997 in der Rechtssache C‑130/96, Solisnor‑Estaleiros Navais, Slg. 1997, I‑5053, Randnrn. 19 und 20, und GIL Insurance u. a., Randnr. 34). 28. Der Gerichtshof hat im Einzelnen ausgeführt, welches die wesentlichen Merkmale der Mehrwertsteuer sind. Ungeachtet einiger redaktioneller Unterschiede ergeben sich aus seiner Rechtsprechung vier solche Merkmale: allgemeine Geltung der Steuer für alle sich auf Gegenstände und Dienstleistungen beziehenden Geschäfte; Festsetzung ihrer Höhe proportional zum Preis, den der Steuerpflichtige als Gegenleistung für die Gegenstände und Dienstleistungen erhält; Erhebung der Steuer auf jeder Produktions- und Vertriebsstufe einschließlich der Einzelhandelsstufe, ungeachtet der Zahl der vorher bewirkten Umsätze; Abzug der auf den vorhergehenden Stufen bereits entrichteten Beträge von der vom Steuerpflichtigen geschuldeten Steuer, so dass sich die Steuer auf einer bestimmten Stufe nur auf den auf dieser Stufe vorhandenen Mehrwert bezieht und die Belastung letztlich vom Verbraucher getragen wird (vgl. insbesondere Urteil Pelzl u. a., Randnr. 21). 29. Damit Ergebnisse vermieden werden, die im Widerspruch zu dem mit dem gemeinsamen Mehrwertsteuersystem verfolgten Ziel stehen, wie es vorstehend in den Randnummern 20 bis 26 beschrieben worden ist, ist jeder Vergleich der Merkmale einer Steuer wie der IRAP mit den Merkmalen der Mehrwertsteuer im Licht dieses Zieles vorzunehmen. In diesem Rahmen ist besonderes Augenmerk auf das Erfordernis zu legen, dass die Neutralität des gemeinsamen Mehrwertsteuersystems jederzeit gewährleistet sein muss. 30. Im vorliegenden Fall ist zunächst im Hinblick auf das zweite wesentliche Merkmal der Mehrwertsteuer festzustellen, dass die IRAP im Gegensatz zur Mehrwertsteuer, die für jeden einzelnen Umsatz auf der Absatzstufe erhoben wird und deren Höhe proportional zum Preis der gelieferten Gegenstände oder erbrachten Dienstleistungen ist, eine Steuer auf den Nettowert der Produktion des Unternehmens im Laufe eines bestimmten Zeitraums ist. Ihre Bemessungsgrundlage entspricht nämlich der aus der Gewinn- und Verlustrechnung hervorgehenden Differenz zwischen den „betrieblichen Erträgen“ und den „betrieblichen Aufwendungen“ nach ihrer jeweiligen Definition im italienischen Recht. Sie umfasst Bestandteile wie Veränderungen der Lagerbestände, Abschreibungen und Wertminderungen, die in keinem unmittelbaren Zusammenhang mit der Lieferung von Gegenständen oder der Erbringung von Dienstleistungen an sich stehen. Unter diesen Umständen kann die IRAP nicht als proportional zum Preis der gelieferten Gegenstände oder erbrachten Dienstleistungen angesehen werden. 31. Sodann ist in Bezug auf das vierte wesentliche Merkmal der Mehrwertsteuer festzustellen, dass das Bestehen von Unterschieden bei der Berechnungsmethode für den Abzug der bereits entrichteten Steuer nicht dazu führen kann, dass eine Steuer dem Verbot des Artikels 33 der Sechsten Richtlinie entgeht, wenn solche Unterschiede eher technischer Art und kein Hinderungsgrund dafür sind, dass die betreffende Steuer im Wesentlichen wie die Mehrwertsteuer funktioniert. Dagegen kann eine Steuer, die die Produktionstätigkeiten in einer Weise belastet, dass nicht sicher ist, dass sie wie eine Verbrauchsteuer von der Art der Mehrwertsteuer letztlich vom Endverbraucher getragen wird, aus dem Anwendungsbereich von Artikel 33 der Sechsten Richtlinie herausfallen. 32. Während die Mehrwertsteuer durch den in den Artikeln 17 bis 20 der Sechsten Richtlinie vorgesehenen Vorsteuerabzugsmechanismus nur den Endverbraucher belastet und für die im Produktions- und Vertriebsprozess vor der Stufe der endgültigen Besteuerung tätigen Steuerpflichtigen unabhängig von der Zahl der bewirkten Umsätze völlig neutral ist (Urteile vom 24. Oktober 1996 in der Rechtssache C‑317/94, Elida Gibbs, Slg. 1996, I‑5339, Randnrn. 19, 22 und 23, und vom 15. Oktober 2002 in der Rechtssache C‑427/98, Kommission/Deutschland, Slg. 2002, I‑8315, Randnr. 29), verhält es sich bei der IRAP nicht so. 33. Zum einen nämlich kann ein Steuerpflichtiger den Betrag der IRAP, der bereits in den Preis der Gegenstände und Dienstleistungen eingeflossen ist, nicht genau erkennen. Zum anderen würde die Bemessungsgrundlage der IRAP, wenn ein Steuerpflichtiger die im Zusammenhang mit seinen eigenen Tätigkeiten geschuldete Steuer in seinen Verkaufspreis einfließen lassen könnte, um diese Belastung auf die nachfolgende Stufe des Vertriebs- oder Verbrauchsprozesses abzuwälzen, in der Folge nicht nur den Mehrwert umfassen, sondern auch die Steuer selbst, so dass die IRAP damit auf einen Betrag berechnet würde, der sich nach einem Verkaufspreis bemessen würde, in den die zu zahlende Steuer im Vorgriff bereits eingerechnet worden wäre. 34. Auch wenn man davon ausgehen kann, dass ein IRAP-Pflichtiger, der an den Endverbraucher verkauft, bei seiner Preisbildung den Betrag der in seine Gemeinkosten eingeflossenen Steuer berücksichtigt, so haben jedenfalls doch nicht alle Steuerpflichtigen die Möglichkeit, die Steuerbelastung in dieser Weise oder in vollem Umfang abzuwälzen (vgl. in diesem Sinne Urteil Pelzl u. a., Randnr. 24). 35. Aus der Gesamtheit der vorstehenden Erwägungen ergibt sich, dass, wie die IRAP‑Regelung zeigt, diese Steuer nicht so konzipiert ist, dass sie auf den Endverbraucher in einer Weise abgewälzt werden soll, wie sie für die Mehrwertsteuer kennzeichnend ist. 36. Zwar hat der Gerichtshof eine Abgabe für mit dem gemeinsamen Mehrwertsteuersystem unvereinbar erklärt, die in Form eines Prozentsatzes des Gesamtbetrags der innerhalb eines bestimmten Zeitraums von einem Unternehmen getätigten Verkäufe und erbrachten Dienstleistungen abzüglich des Betrages der von dem Unternehmen in diesem Zeitraum getätigten Käufe und empfangenen Dienstleistungen erhoben wurde. Er hat ausgeführt, dass die fragliche Abgabe in ihren wesentlichen Teilen der Mehrwertsteuer glich und trotz bestehender Unterschiede ihren Umsatzsteuercharakter behielt (vgl. in diesem Sinne Urteil Dansk Denkavit und Poulsen Trading, Randnr. 14). 37. Von der Abgabe, um die es in dem genannten Urteil ging, unterscheidet sich die IRAP jedoch in diesem Punkt insoweit, als jene Abgabe, wie aus Randnummer 3 des genannten Urteils hervorgeht, auf den Endverbraucher abgewälzt werden sollte. Die Abgabe wurde auf derselben Bemessungsgrundlage erhoben, nach der sich die Mehrwertsteuer bestimmte, und sie wurde neben der Mehrwertsteuer erhoben. 38. Nach alledem unterscheidet sich eine Steuer, die die Merkmale der IRAP aufweist, in einer Weise von der Mehrwertsteuer, dass sie nicht als Steuer mit dem Charakter einer Umsatzsteuer im Sinne des Artikels 33 Absatz 1 der Sechsten Richtlinie eingestuft werden kann. 39. Deshalb ist auf die Vorlagefrage zu antworten, dass Artikel 33 der Sechsten Richtlinie dahin auszulegen ist, dass er nicht der Beibehaltung einer Abgabe entgegensteht, die Merkmale wie diejenigen der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Steuer aufweist. Kosten 40. Für die Parteien des Ausgangsverfahrens ist das Verfahren ein Zwischenstreit in dem bei dem vorlegenden Gericht anhängigen Rechtsstreit; die Kostenentscheidung ist daher Sache dieses Gerichts. Die Auslagen anderer Beteiligter für die Abgabe von Erklärungen vor dem Gerichtshof sind nicht erstattungsfähig. Tenor Aus diesen Gründen hat der Gerichtshof (Große Kammer) für Recht erkannt: Artikel 33 der Sechsten Richtlinie 77/388/EWG des Rates vom 17. Mai 1977 zur Harmonisierung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Umsatzsteuern – Gemeinsames Mehrwertsteuersystem: einheitliche steuerpflichtige Bemessungsgrundlage in der durch die Richtlinie 91/680/EWG des Rates vom 16. September 1991 geänderten Fassung ist dahin auszulegen, dass er nicht der Beibehaltung einer Abgabe entgegensteht, die Merkmale wie diejenigen der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Steuer aufweist.

61994CJ0272

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 23 Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν η Βελγική, η Γερμανική Κυβέρνηση και η Κυβέρνηση του Λουξεμβούργου, καθώς και η Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων, οι οποίες κατέθεσαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, δεν αποδίδονται. Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ' αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ (πρώτο τμήμα), κρίνοντας επί του ερωτήματος που του υπέβαλε με απόφαση της 1ης Σεπτεμβρίου 1994 το tribunal correctionnel d' Arlon, αποφαίνεται: Tα άρθρα 59 και 60 της Συνθήκης EK απαγορεύουν σε κράτος μέλος να υποχρεώνει μια επιχείρηση, εγκατεστημένη σε άλλο κράτος μέλος και εκτελούσα προσωρινώς έργα στο πρώτο κράτος, να καταβάλλει εργοδοτικές εισφορές υπό μορφή "ενσήμων πίστεως" και "ενσήμων κακοκαιρίας" για εργαζόμενους που απασχολούνται στα έργα αυτά, ενώ η επιχείρηση αυτή υποχρεούται ήδη να καταβάλλει ανάλογες εισφορές, για τους ίδιους εργαζόμενους και για τις ίδιες περιόδους δραστηριότητας, στο κράτος όπου είναι εγκατεστημένη.

62004TJ0348

fi

Tosiseikat Kantaja, Société internationale de diffusion et d’édition (SIDE) on vientiagentti, jonka kotipaikka on Ranskassa ja joka harjoittaa erityisesti ranskankielisten kirjojen vientiä muihin Euroopan unionin jäsenvaltioihin ja kolmansiin maihin. Vientiagentit kuuluvat kirjojen myyntiä harjoittavien eri toimijoiden joukkoon. Niiden asiakkaita ovat vähittäismyyjät tai yhteisöt mutta eivät kuluttajat. Ne voivat toimittaa sellaiset tilaukset, joiden käsittely tulisi liian kalliiksi kustantajille tai niiden jakelijoille. Vientiagentti kokoaa yhteen eri asiakkaiden tekemät, taloudelliselta arvoltaan vähäiset tilaukset ja toimittaa ne kustantajalle tai jakelijalle, joka näin ollen voi toimittaa ne yhteen toimituspisteeseen. Vientiagentti myös kokoaa yhteen kirjakauppojen ja laitosasiakkaiden tekemät, eri kustantajien teoksia koskevat tilaukset, ja siten sen asiakkaat välttyvät tekemästä useita tilauksia monille eri toimijoille. Coopérative d’exportation du livre français, joka toimii liikenimellä Centre d’exportation du livre français (CELF), on osuustoiminnallinen yhtiö (société anonyme coopérative), joka toimii myös vientiagenttina. CELFin uusimman yhtiöjärjestyksen mukaan sen toimintatavoitteena on ”käsitellä kirjojen, esitteiden ja kaikenlaisten viestintätuotteiden tilauksia ulkomaille ja Ranskan merentakaisille alueille ja departementeille sekä yleisesti ottaen toteuttaa kaikenlaisia toimia, joiden tarkoituksena on erityisesti ranskalaisen kulttuurin edistäminen maailmalla edellä mainittuja menetelmiä käyttäen”. Suurin osa CELFin jäsenistä on Ranskaan sijoittautuneita kustantajia. CELF on kuitenkin avoin kaikille ranskankielisten kirjojen kustantajille tai jakelijoille niiden toimipaikasta riippumatta. CELFin ja kantajan liiketoiminta suuntautuu pääasiassa muualle kuin ranskankielisiin maihin ja alueille. Ranskankielisillä alueilla, erityisesti Belgiassa, Kanadassa ja Sveitsissä, kirjojen levityksestä vastaavat kustantajien jakeluverkostot. Vuonna 1979, kun CELFillä oli taloudellisia vaikeuksia, Ranskan viranomaiset päättivät myöntää sille tiettyjä tukia. Kyseessä olevien tukien tarkoituksena oli, että vientiagentit voisivat toteuttaa kaikki muilla kuin ranskankielisillä alueilla sijaitsevien kirjakauppojen tilaukset, olipa niiden arvo, kannattavuus ja tarkoitus mikä hyvänsä, ja näin edistää ranskankielisen kirjallisuuden leviämistä kaikkialle maailmaan. Ainoa tuki, joka on kyseessä käsiteltävänä olevassa asiassa (jäljempänä riidanalainen tuki), on myönnetty vuosittain vuodesta 1980 alkaen, vaikka sen määrä on vaihdellut tämän ajankohdan jälkeen. Riidanalainen tuki muodostui paketista vuosittaisia tukia, joista jokaisen tavoitteena oli erityisesti korvata ulkomaisten kirjastojen tilausten, joiden arvo ilman lähetyskuluja on enintään 500 Ranskan frangia (FRF) (76,22 euroa) (jäljempänä pienet tilaukset) ja joita pidetään taloudellisesti kannattamattomina, käsittelystä aiheutuvat lisäkustannukset. Vuodesta 1981 alkaen neljännes edeltävänä vuonna myönnetyistä tuista maksettiin vuoden alussa, ja jäännös maksettiin syksyllä sen jälkeen, kun viranomaiset olivat tutkineet CELFin toimintaennusteet ja toiminnassa tilikauden ensimmäisen osan aikana tapahtuneet muutokset. Selvitys tuen käytöstä ja tähän liittyvät tositteet oli toimitettava tilikauden päättymistä seuraavien kolmen kuukauden kuluessa Ranskan kulttuuriministeriöön (ministère de la Culture et de la Francophonie français). Kantaja ilmoitti komissiolle 20.3.1992 päivätyllä kirjeellä, että Ranskan viranomaiset olivat myöntäneet CELFille ranskankielisten kirjojen myynninedistämis-, kuljetus- ja markkinointitukea. Se myös tiedusteli komissiolta, oliko tuista ilmoitettu komissiolle EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan (josta on tullut EY 88 artiklan 3 kohta) mukaisesti. Komissio ilmoitti 7.8.1992 päivätyllä kirjeellä kantajalle, että CELFille oli myönnetty tukia, joista ei ollut ilmoitettu, mukaan lukien riidanalainen tuki. Komissio teki 18.5.1993 kyseiset tuet hyväksyvän päätöksen otsikolla ”ranskankielisen kirjallisuuden viejille myönnetyt tuet” (päätös nro NN 127/92 ( EYVL C 174, s. 6 )). Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi asiassa T-49/93, SIDE vastaan komissio, 18.9.1995 antamallaan tuomiolla (Kok. 1995, s. II-2501 ) edellä mainitun päätöksen siltä osin kuin se koski riidanalaista tukea. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että komissio ei ole noudattanut velvollisuuttaan järjestää EY 93 artiklan 2 kohdan (josta on tullut EY 88 artiklan 2 kohta) mukainen kontradiktorinen menettely. Komissio päätti 30.7.1996 tekemässään päätöksessä aloittaa EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 2 kohdassa (josta on tullut EY 88 artiklan 2 kohta) määrätyn menettelyn. Komissio teki 10.6.1998 uuden päätöksen, jossa se katsoi, että riidanalainen tuki soveltuu yhteismarkkinoille (päätös 1999/133/EY valtiontuesta CELFille ( EYVL L 44, s. 37 )). Kantaja nosti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 29.9.1998 jättämällään kannekirjelmällä kumoamiskanteen mainitusta päätöksestä. Myös Ranskan tasavalta nosti yhteisöjen tuomioistuimeen 8.9.1998 jättämällään kannekirjelmällä kanteen päätöksestä 1999/133. Ranskan tasavalta riitautti tämän päätöksen siltä osin kuin komissio ei ollut soveltanut EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan 2 kohtaa (josta on tullut EY 86 artiklan 2 kohta). Koska näissä kahdessa kanteessa on riitautettu saman toimenpiteen pätevyys, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lykkäsi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen laajennetun neljännen jaoston puheenjohtajan 25.3.1999 antamalla määräyksellä nyt esillä olevan asian käsittelyä EY:n tuomioistuimen perussäännön 47 artiklan kolmannen kohdan (josta on tullut yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 54 artiklan kolmas kohta) nojalla siihen asti, kunnes yhteisöjen tuomioistuin antaisi asiassa tuomion. Yhteisöjen tuomioistuin hylkäsi Ranskan tasavallan kanteen asiassa C-332/98, Ranska vastaan komissio, 22.6.2000 antamallaan tuomiolla (Kok. 2000, s. I-4833 ). Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyä jatkettiin. Ranskan viranomaiset lakkauttivat riidanalaisen tuen vuonna 2002. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi asiassa T-155/98, SIDE vastaan komissio, 28.2.2002 antamallaan tuomiolla (Kok. 2002, s. II-1179 ) päätöksen nro 1999/133. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen määritellessään merkitykselliset markkinat. Komissio teki 20.4.2004 päätöksen 2005/262/EY Ranskan myöntämästä valtiontuesta CELFille ( EUVL 2005, L 85, s. 27 ; jäljempänä riidanalainen päätös). Komissio on todennut riidanalaisessa päätöksessä, että riidanalainen tuki on EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valtiontuki (127 perustelukappale). Se on tämän jälkeen tutkinut, voidaanko soveltaa jotakin mainitussa artiklassa määrättyä poikkeusta valtiontukia koskevasta yleisestä kiellosta. Komissio sulki käsiteltävänä olevassa asiassa nimenomaisesti pois EY 87 artiklan 2 kohdassa mainittujen poikkeusten sekä saman artiklan 3 kohdan a, b ja c alakohdassa mainittujen poikkeusten soveltamisen (132 perustelukappale). Lisäksi se katsoi, että riidanalaisella tuella on EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdassa, jonka mukaan yhteismarkkinoille soveltuvana voidaan pitää tukea kulttuurin ja kulttuuriperinnön edistämiseen, jos tuki ei muuta kaupankäynnin ja kilpailun edellytyksiä yhteisössä yhteisen edun kanssa ristiriitaisella tavalla, tarkoitettu kulttuuriin liittyvä päämäärä (134 ja 139 perustelukappale). Näin ollen komissio rajoittui tarkistamaan, soveltuuko riidanalainen tuki vientiagenttien markkinoille perustamissopimuksen 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaisesti (186 perustelukappale). Tältä osin se totesi ensiksi, että pienet tilaukset ovat pitävä peruste riidanalaisen tuen jakamiselle (187–197 perustelukappale). Toiseksi se tarkisti riidanalaisen tuen oikeuttamisperusteen, eli suoraan pienten tilausten käsittelyyn liittyvien lisäkustannusten paikkansapitävyyden. Komissio arvioi tämän jälkeen CELFille pienten tilausten käsittelystä vuonna 1994 aiheutuneet kustannukset Ranskan tasavallan muiden tilausten osalta toimittamien kirjanpitotietojen perusteella (203–206 perustelukappale). Se arvioi, että mainitun vuoden tietoja voidaan käyttää viitetietoina pienten tilausten käsittelystä aiheutuvien kustannusten arvioinnissa sillä perusteella, että Ranskan tasavallan toimittamat asiakirjat ja selvitykset osoittavat, että pienten tilausten rakenne on pysynyt vakaana vuodesta toiseen (208 perustelukappale). Lopuksi komissio totesi, että riidanalainen tuki ei ollut lainkaan ylimitoitettu pienten tilausten käsittelystä aiheutuneisiin kustannuksiin nähden. Edellä esitetyillä perusteilla komissio on todennut riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa seuraavaa: ”Tuki, jota Ranska vuosina 1980–2001 myönsi [CELFille] ranskankielisten kirjojen pienten tilausten käsittelyä varten, on [EY] 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua tukea. Koska Ranska on laiminlyönyt ilmoittaa tästä tuesta komissiolle ennen sen toimeenpanoa, on se myönnetty laittomasti. Tuki soveltuu kuitenkin yhteismarkkinoille [EY] 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan nojalla.” Menettely ja asianosaisten vaatimukset Kantaja nosti esillä olevan kanteen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 20.8.2004 jättämällään kannekirjelmällä. Ranskan tasavalta pyysi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 2.12.2004 jättämällään kirjelmällä tältä lupaa saada osallistua esillä olevaan oikeudenkäyntiin tukeakseen komission vaatimuksia, ja pyyntö hyväksyttiin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtajan 20.1.2005 antamalla määräyksellä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kehotti 22.3.2007 komissiota vastaamaan kirjallisesti eräisiin kysymyksiin ja toimittamaan eräitä asiakirjoja. Komissio noudatti tätä kehotusta annetussa määräajassa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin (kolmas jaosto) päätti esittelevän tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn. Asianosaisten lausumat ja vastaukset ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin kuultiin 23.5.2007 pidetyssä istunnossa. Kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin — kumoaa riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeisen virkkeen — toissijaisesti kumoaa riidanalaisen päätöksen 1 kohdan viimeisen virkkeen siltä osin kuin komissio on todennut, että riidanalainen tuki soveltuu yhteismarkkinoille ennen vuotta 1999 tai vaihtoehtoisesti ennen vuotta 1997 tai 1994 — tai ainakin kumoaa riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeisen virkkeen siltä osin kuin siinä todetaan, että riidanalainen tuki soveltui yhteismarkkinoille ennen 1.11.1993 — velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Komissio vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin — hylkää kanteen — velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Väliintulija vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin — hylkää kanteen — velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Oikeudellinen arviointi Kantaja vetoaa kanteensa tueksi kolmeen kanneperusteeseen, joista kolmas jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen kanneperuste koskee sitä, että riidanalaisen tuen soveltuvuudelta yhteismarkkinoille puuttuu oikeudellinen perusta ennen ajankohtaa 1.11.1993. Toinen kanneperuste koskee sitä, ettei riidanalainen päätös ole EY 88 artiklan 3 kohdan mukainen. Kolmas kanneperuste koskee EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan rikkomista. Kolmannen kanneperusteen ensimmäinen kohta koskee riidanalaisen tuen syrjivää luonnetta, kun taas toinen kohta perustuu ilmeisiin arviointivirheisiin. Aluksi on tarkasteltava ensimmäistä kanneperustetta ja sen jälkeen kolmannen kanneperusteen toista kohtaa. Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee oikeudellisen perustan puuttumista ennen 1.11.1993 Asianosaisten lausumat Kantaja väittää, että kun komissio katsoi riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeisessä virkkeessä riidanalaisen tuen soveltuvaksi yhteismarkkinoille EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan nojalla, se nojautui virheelliseen oikeudelliseen perustaan. Kantaja katsoo nimittäin, että koska tämä määräys on annettu Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa, joka tuli voimaan 1.11.1993, riidanalaisen tuen voidaan katsoa soveltuvan yhteismarkkinoille vasta tästä päivästä alkaen. Kantaja esittää, että taannehtivuuskiellon periaatteen mukaan yhteisön tointa ei saa soveltaa ennen sen voimaantuloa. Tästä periaatteesta voidaan poiketa vain hyvin harvoin, erityisesti silloin kun siirtymäsäännöksistä on nimenomaisesti säädetty tai kun tämä ilmenee selvästi kyseessä olevan toimen tarkoituksesta tai sen järjestelmästä. Kantaja väittää, että Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa ei ole mitään siirtymämääräystä ja että mikään ei osoita, että sopimuksen allekirjoittajat olisivat tarkoittaneet antaa EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdalle taannehtivan vaikutuksen. Kantaja viittaa komission 22.5.2002 antamaan ilmoitukseen valtiontuen sääntöjenvastaisuuden arvioinnissa sovellettavien sääntöjen määräytymisestä ( EYVL C 119, s. 22 ), jossa vahvistetaan, että sääntöjenvastaisesti maksettujen valtiontukien soveltuvuutta yhteismarkkinoille on pääsääntöisesti arvioitava ”tuen myöntämisajankohtana voimassa olevissa säännöissä asetettujen aineellisten perusteiden pohjalta”. Kantaja katsoo, että jos tukia, joista ei ole ilmoitettu, arvioidaan komission päätöksen tekopäivänä eikä tukien myöntämispäivänä voimassa olevien säännösten perusteella, seurauksena olisi palkinto sääntöjenvastaisuudesta, kun tuki varmistettaisiin taannehtivasti yhteismarkkinoille soveltuvaksi sellaisella päätöksellä, jota ei olisi voitu tehdä, jos kyseessä oleva jäsenvaltio olisi noudattanut EY 88 artiklaa ja ilmoittanut tuesta komissiolle ennen sen myöntämistä. Lisäksi kantaja väittää, että ei voida katsoa, että EY 87 artiklan 3 kohdan c alakohta kattaisi saman artiklan d alakohdassa määrätyn poikkeuksen. Se muistuttaa, että komissio on katsonut riidanalaisessa päätöksessä, ettei EY 87 artiklan 3 kohdan c alakohtaa sovelleta käsiteltävänä olevassa asiassa. Lisäksi kantaja väittää, että tällainen tulkinta poistaisi Euroopan unionista tehdyllä sopimuksella lisätyltä 3 kohdan d alakohdalta kaiken merkityksen. Komissio esittää puolustuksena, että oikeudellinen asema määräytyy sen lainsäädännön mukaan, joka on voimassa sillä hetkellä, kun mainitusta asemasta on tullut lopullinen. Käsiteltävänä olevassa asiassa on otettava huomioon se hetki, jolloin päätös riidanalaisen tuen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille tehtiin. Komissio esittää, että yleisistä oikeusperiaatteista johtuu, että uusia lakeja, mukaan lukien sopimusten määräyksiä, sovelletaan yleensä välittömästi aikaisemman oikeussäännön soveltamisaikana syntyneen tilanteen tuleviin vaikutuksiin. Joka tapauksessa EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohtaa on sovellettava välittömästi, kun otetaan huomioon tämän määräyksen tarkoitus ja järjestelmä. Komissio väittää, että päätös valtiontuen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille ei ole puhtaasti muodollinen toimi, jota varten tarvitaan täsmällinen oikeudellinen perusta. Komission on arvioitava yhtäältä, kuinka kyseessä olevalla tuella edistetään konkreettisesti yleistä etua, ja toisaalta, mitkä ovat sen haitalliset vaikutukset kilpailuun. Tämän tarkastelun puitteissa sen on arvioitava ainoastaan sitä, onko tuen tutkimisen hetkellä yhteisön edun mukaista, että tuki maksetaan takaisin vai ei, koska taloudellisesta näkökulmasta sääntöjenvastaisen edun vaikutukset eivät lakkaa sen myöntämishetkellä, vaan ne jatkuvat niin kauan kun toimija jatkaa toimintaansa markkinoilla. Komissio tarkentaa, että jos se ei soveltaisi välittömästi uutta yhteismarkkinoille soveltuvuuden perustetta, sen päätös olisi perustamissopimuksessa aikaisemmin tunnustetun tavoitteen vastainen. Se katsoo, että tuen maksamista takaisin ei voida vaatia pelkästään sillä perusteella, että se on maksettu liian aikaisin. Komissio väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on vahvistanut sen kannan asiassa T-176/01, Ferriere Nord vastaan komissio, 18.11.2004 antamassaan tuomiossa (Kok. 2004, s. II-3931 ). Komissio katsoo, että uuden säännön soveltaminen ilmoittamatta jätetyn tuen tarkasteluun ei välttämättä muodosta ”palkintoa sääntöjenvastaisuudesta”. Tämä välitön soveltaminen voisi nimittäin vaikuttaa jäsenvaltion haitaksi siinä tapauksessa, että yhteismarkkinoille soveltuvuuden edellytyksiä tiukennettaisiin. Lopuksi komissio väittää, että ei ole olemassa mitään oikeusturvaa koskevaa pakottavaa syytä, jonka perusteella käsiteltävänä olevassa asiassa voidaan rajoittaa EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan ajallista soveltamisalaa. Komissio esittää toissijaisesti, että kulttuuriin liittyvää päämäärää koskeva poikkeus, joka sisältyy vuodesta 1993 alkaen EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohtaan, oli aikaisemmin katettu tämän saman kohdan c alakohdassa, ja se on vain yksilöity paremmin lisäämällä 3 kohdan d alakohta. Ranskan tasavalta yhtyy komission väitteisiin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeisestä virkkeestä ilmenee, että riidanalainen tuki on todettu soveltuvaksi yhteismarkkinoille EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan nojalla. Tämä viimeksi mainittu määräys muodostaa poikkeuksen EY 87 artiklan 1 kohdassa määrätystä valtiontukien yleisestä kiellosta, joka on lisätty Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa, joka tuli voimaan 1.11.1993. Kantaja väittää, että tällaista oikeudellista perustaa ei voida käyttää siinä tarkoituksessa, että tuki katsotaan soveltuvaksi yhteismarkkinoille siltä osin kuin on kyse vuoden 1980 ja 31.10.1993 välisestä ajanjaksosta. Tältä osin on todettava, että oikeusvarmuuden periaate yleensä estää sen, että yhteisön säädöksen soveltamisen alkamisajankohta määrättäisiin aikaisemmaksi kuin sen julkaisuajankohta, paitsi jos, poikkeuksellisesti, tavoiteltu päämäärä edellyttää sitä ja jos asianomaisten perusteltua luottamusta kunnioitetaan asianmukaisella tavalla (asia 98/78, Racke, tuomio 25.1.1979, Kok. 1979, s. 69 , Kok. Ep. IV, s. 297, 20 kohta). Vaikka menettelysääntöjä katsotaan yleensä voitavan soveltaa kaikkiin niiden voimaantulohetkellä vireillä oleviin asioihin, näin ei ole aineellisten sääntöjen osalta (yhdistetyt asiat 212/80–217/80, Meridionale industria salumi, tuomio 12.11.1981, Kok. 1981, s. 2735 , 9 kohta). Aineellisen yhteisön oikeuden sääntöjä on nimittäin oikeusvarmuuden ja luottamuksensuojan periaatteiden noudattamisen takaamiseksi tulkittava siten, että ne koskevat ennen niiden voimaantuloa syntyneitä tilanteita ainoastaan siinä tapauksessa, että näiden sääntöjen sanamuodosta, tarkoituksesta tai systematiikasta käy selvästi ilmi, että niille on annettava tällainen vaikutus (ks. yhdistetyt asiat C-74/00 P ja C-75/00 P, Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomio 24.9.2002, Kok. 2002, s. I-7869 , 119 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tämä johtopäätös on pätevä riippumatta niistä edullisista tai epäedullisista vaikutuksista, joita soveltamisella voisi olla asianomaisen henkilön kannalta (ks. vastaavasti asia 234/83, Gesamthochschule Duisburg, tuomio 29.1.1985, Kok. 1985, s. 327 , 20 kohta ja asia C-28/00, Kauer, tuomio 7.2.2002, Kok. 2002, s. I-1343 , 20 kohta). Sitä vastoin yhteisön lainsäädäntöä sovelletaan välittömästi aikaisemman oikeussäännön voimassa ollessa syntyneen tilanteen tuleviin vaikutuksiin (asia 270/84, Licata v. CES, tuomio 10.7.1986, Kok. 1986, s. 2305 , 31 kohta ja asia C-162/00, Pokrzeptowicz-Meyer, tuomio 29.1.2002, Kok. 2002, s. I-1049 , 50 kohta). Kun näistä edellytyksistä on muistutettu, on todettava, että Euroopan unionista tehdyssä sopimuksessa ei määrätä siirtymäsäännöksistä EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan soveltamisen osalta. Lisäksi minkään tämän määräyksen osatekijän perusteella ei voida päätellä, että sillä pyrittäisiin sääntelemään sen voimaantulopäivää edeltäneitä tilanteita. Komissio ei ole kuitenkaan osoittanut riidanalaisessa päätöksessä, että EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohtaa pitäisi soveltaa käsiteltävänä olevassa asiassa taannehtivasti, kun otetaan huomioon mainitun säännöksen tavoite ja järjestelmä, eikä että se olisi ollut välttämätöntä komission jäsenvaltioiden myöntämien tukien valvonnassa käyttämän järjestelmän toiminnan kannalta. Se ei ole myöskään esittänyt tätä koskevia väitteitä puolustuksessaan. Näin ollen on tutkittava pelkästään sitä, olivatko tuet lopullisesti yhteismarkkinoille soveltuvia tai soveltumattomia silloin, kun riidanalainen päätös tehtiin. Jokainen uusi tuki, josta ei ole ilmoitettu ja joka on jo maksettu, on välttämättä yhteismarkkinoille soveltumaton, jos se saattaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa sen ajanjakson aikana, jona se on maksettu, ja jos sitä ei koske mikään EY 87 artiklan 1 kohdassa säädetty poikkeus valtiontukia koskevasta yleisestä kiellosta. Joka tapauksessa sen jälkeen kun tuen vaikutukset ovat syntyneet, kyseessä olevasta tuesta on lopullisesti tullut yhteismarkkinoille soveltuva tai soveltumaton. Näin on erityisesti käsiteltävänä olevassa asiassa, koska Ranskan tasavalta on myöntänyt ja maksanut kyseessä olevan tuen ja CELF on käyttänyt sitä vuosittain pienistä tilauksista aiheutuvien lisäkustannusten kattamiseen. Näin ollen, päinvastoin kuin komission esittää, sellaisen tuen, joka on maksettu ja josta ei ole ilmoitettu – erityisesti sellaisen, joka on kyseessä käsiteltävänä olevassa asiassa –, yhteismarkkinoille soveltuvuuden arviointi ei edellytä vain sen arviointia, edellyttääkö yhteisön etu vastaavan päätöksen tekohetkellä sitä, että tuki maksetaan takaisin vai ei. Komission on nimittäin myös tarkistettava, onko mainittu tuki voinut vääristää kilpailua sen ajanjakson aikana, jonka kuluessa se on maksettu. Komissiolla on tosin laaja harkintavalta hyväksyä tuki yleistä kieltoa koskevien EY 87 artiklan 1 kohdan mukaisten poikkeusten perusteella. Näissä tapauksissa nimittäin valtiontuen soveltuvuutta tai soveltumattomuutta yhteismarkkinoille koskevassa harkinnassa tulee esille ongelmia, jotka edellyttävät monitahoisten ja nopeasti muuttuvien taloudellisten tosiseikkojen ja olosuhteiden huomioon ottamista (asia C-301/87, Ranska v. komissio, tuomio 14.2.1990, Kok. 1990, s. I-307 , Kok. Ep. X, s. 319, 15 kohta). Kuitenkaan tätä harkintavaltaa ei voida käyttää sillä tavoin, että jätettäisiin huomiotta se, että kyseessä oleva tuki on voinut vääristää kilpailua vastoin voimassa olevassa lainsäädännössä määriteltyä yhteisön etua sinä aikana, kun sitä maksettiin sääntöjenvastaisesti. Tästä seuraa, että komissio on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se on soveltanut EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohtaa ajanjaksoon ennen 1.11.1993 sen sijaan, että se olisi soveltanut niitä aineellisia sääntöjä, jotka olivat voimassa kyseessä olevana ajanjaksona. Tämä johtopäätös on tehtävä sitä suuremmasta syystä siksi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan poikkeuksia, jotka kohdistuvat EY 87 artiklan 1 kohdassa ilmaistuun yleiseen periaatteeseen, jonka mukaan valtiontuet eivät sovellu yhteismarkkinoille, on tulkittava suppeasti (yhdistetyt asiat C-280/99 P–C-282/99 P, Moccia Irme ym. v. komissio, tuomio 21.6.2001, Kok. 2001, s. I-4717 , 40 kohta ja asia T-150/95, UK Steel Association v. komissio, tuomio 25.9.1997, Kok. 1997, s. II-1433 , 114 kohta). Myös tämä suppea tulkinta edellyttää sitä, että valtiontukia koskevan poikkeuksen soveltaminen rajoitetaan sen voimaantulon jälkeiseen aikaan, ainakin jos kyseessä olevat tuet on jo maksettu. Yhteisöjen tuomioistuin on samalla tavoin katsonut EHTY:n perustamissopimuksen alaan kuuluvien tukien osalta, jotka on maksettu ja joista ei ole ilmoitettu ennalta, että yhteisön lainsäädäntöä sovelletaan taannehtivasti, jos tukeen sovelletaan sinä ajankohtana voimassa olleen terästukisäännöstön sääntöjä, kun komissio tekee päätöksen edellisen tukisäännöstön perusteella maksettujen tukien yhteismarkkinoille soveltuvuudesta (em. yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 118 kohta). Yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, ettei missään komission päätöksen tekohetkellä voimassa olleiden terästukisäännösten säännöksessä todeta, että kyseistä säännöstöä voitaisiin soveltaa taannehtivasti. Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että peräkkäisten kyseessä olevia tukia koskevien säännöstöjen systematiikasta ja tarkoituksista ilmenee, että ne oli hyväksytty tiettynä ajanjaksona ilmenevien tarpeiden perusteella. Näin ollen sellaisten sääntöjen soveltaminen, jotka on vahvistettu tiettynä ajankohtana silloin vallinneen tilanteen perusteella, edeltävän ajanjakson kuluessa maksettuihin tukiin ei ole tämän kaltaisen lainsäädännön systematiikan ja tavoitteiden mukaista (em. yhdistetyt asiat Falck ja Acciaierie di Bolzano v. komissio, tuomion 120 kohta). Sitä vastoin käsiteltävänä olevassa asiassa kyseessä olevaa tilannetta ei voida verrata siihen, joka oli kyseessä edellä mainitussa asiassa Ferriere Nord vastaan komissio. Siinä annettu tuomio koski nimittäin tukea, jota ei ollut maksettu ennen kuin komissio teki päätöksen sen soveltuvuudesta. Näin ollen se ei voinut uhata kilpailua mainitun päätöksen tekemistä edeltävällä ajanjaksolla. Sitä vastoin tuki, joka on maksettu ennen kuin komissio on tehnyt päätöksen sen soveltuvuudesta yhteismarkkinoille, voi uhata ja myös vääristää kilpailua tämän päätöksen tekemistä edeltävällä ajanjaksolla. Johtopäätöstä, jonka mukaan EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan soveltaminen on hylättävä käsiteltävänä olevassa asiassa, ei voida horjuttaa millään komission esittämällä lisäperustelulla. Sen väitteen osalta, jonka mukaan edellä mainitun määräyksen ajallista soveltamisalaa ei voida käsiteltävänä olevassa asiassa rajoittaa minkään oikeusturvaa koskevan pakottavan syyn perusteella, on muistutettava, että yhteisön oikeuden on taattava oikeusvarmuuden ja luottamuksensuojan periaatteiden noudattaminen, joiden nojalla yhteisön lainsäädännön on oltava yksityisille oikeussubjekteille selvää ja ennakoitavissa (ks. vastaavasti em. yhdistetyt asiat Meridionale industria salumi, tuomion 10 kohta). Valtiontukia koskeva yhteisön lainsäädäntö ei kuitenkaan olisi yksityisille oikeussubjekteille selvää eikä ennakoitavissa, jos tuki, jota ei voitu katsoa soveltuvaksi yhteismarkkinoille vuosien 1980 ja 1993 välisenä aikana sen vuoksi, että tuona aikana voimassa olevasta EY 87 artiklan 1 kohdassa määrätystä yleisestä valtiontukia koskevasta kiellosta ei ollut poikkeusta, voitaisiin katsoa yhteismarkkinoille soveltuvaksi myöhemmin, jos mainitusta poikkeuksesta määrätään. Näin ollen tämä komission väite on hylättävä. Sen komission väitteen osalta, jonka mukaan uuden säännön soveltaminen ilmoittamattoman tuen tarkasteluun ei muodosta palkkiota sääntöjenvastaisuudesta, on todettava, että jos katsottaisiin, että ilmoittamaton tuki voidaan todeta soveltuvaksi yhteismarkkinoille sellaisen poikkeuksen nojalla, joka ei ollut voimassa, kun mainittua tukea maksettiin, suosittaisiin tuen myöntänyttä jäsenvaltiota muihin jäsenvaltioihin nähden, jotka olisivat mahdollisesti halunneet myöntää samankaltaista tukea, mutta eivät ole myöntäneet sitä, koska ei ollut olemassa sen sallivaa poikkeusta. Kyseessä olevaa jäsenvaltiota myös suosittaisiin kaikkiin muihin sellaisiin jäsenvaltioihin nähden, jotka olisivat halunneet myöntää tukea samalle ajanjaksolle ja jotka olisivat ilmoittaneet siitä ennen kyseessä olevan poikkeuksen voimaantuloa ja vastaavasti olisivat saaneet komissiolta päätöksen, jossa todetaan, että tuki ei sovellu yhteismarkkinoille. Tämä muodostaisi kannustimen siihen, että jäsenvaltiot eivät ilmoita tuista, jotka ne katsovat yhteismarkkinoille soveltumattomiksi, koska ei ole niihin sovellettavaa poikkeusta, siinä toivossa, että tällaisesta poikkeuksesta määrätään myöhemmin. Komission väite ei näin ollen menesty. Lopuksi on hylättävä komission toissijainen väite, jonka mukaan ennen 1.11.1993 maksettuja tukia koskee joka tapauksessa EY 87 artiklan 3 kohdan c alakohdan mukainen poikkeus. On riittävää todeta, ilman että olisi tarpeen tutkia, voisiko EY 87 artiklan 3 kohdan c alakohdassa säädetty poikkeus olla ennen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen voimaantuloa riittävä oikeudellinen perusta kulttuurin ja kulttuuriperinnön edistämiseen tarkoitetun valtiontuen yhteismarkkinoille soveltuvuuden hyväksymiseksi, että kun komissio on valinnut käsiteltävänä olevassa asiassa sopivammaksi katsomansa oikeudellisen perustan, eli EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan, ainoastaan tämän määräyksen perusteella on tutkittava sitä, onko riidanalainen päätös yhteisön oikeuden mukainen. Lisäksi koska komissio on itse todennut riidanalaisessa päätöksessä (186 perustelukappale), että se keskittyy tarkistamaan, soveltuuko tuki vientiagenttien markkinoille perustamissopimuksen 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaisesti, se ei voi vedota eri määräyksen soveltamiseen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa. Edellä esitetystä seuraa, että komissio on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se on katsonut, että riidanalainen tuki soveltuu yhteismarkkinoille EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan nojalla siltä osin kuin on kyse CELFille ennen Euroopan unionista tehdyn sopimuksen voimaantuloa maksetusta tuen osasta. Näin ollen riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeinen virke on kumottava siltä osin kuin se koskee ajanjaksoa ennen 1.11.1993. Kolmannen kanneperusteen toinen kohta, joka koskee ilmeisiä arviointivirheitä Asianosaisten lausumat Kantaja katsoo, että riidanalaiselta tuelta puuttuu kaikenlainen yhteys pieniin tilauksiin ja että se on vain CELFille myönnetty ajallisesti rajoittamaton toimintatuki. Kantajan mukaan pieniä tilauksia ei määritelty, kun riidanalainen tuki myönnettiin. Tällainen määritelmä, jossa täsmennetään, että pienet tilaukset ovat arvoltaan alle 500 FRF, on annettu vain asiassa T-49/93. Sen sijaan, että 500 FRF:n raja olisi vahvistettu taloudellisen tarkastelun päätteeksi, se on määritelty empiirisesti. Kantaja väittää edellä mainitun määritelmän merkityksen osalta, että vuosi 1994 valittiin tahallaan viitevuodeksi sen perustelemiseksi, että kannattavuuden raja on 500 FRF. Joka tapauksessa kantaja korostaa, että kustannuslaskelman tarkastelu vain yhden vuoden osalta, vaikkakin vahvistettuna kolmella muulla vuodella, ei ole riittävää, jotta yli kahdenkymmenen vuoden ajan maksettu tuki voidaan katsoa yhteismarkkinoille soveltuvaksi. Se huomauttaa, että komissio ei ole perustellut yhden ainoan viitevuoden valitsemista niin pitkältä ajanjaksolta, eikä selittänyt, miksi vuonna 1994 käytettyä menetelmää ei ole sovellettu muiden vuosien osalta. Koska ei ole sovellettu mitään johdonmukaista laskentatapaa, riidanalainen tuki on katsottava toimintatueksi, joka on myönnetty pienten tilausten käsittelystä aiheutuvista lisäkustannuksista riippumatta. Kantaja esittää vuoden 1994 osalta, että CELFin kustannuslaskenta oli suoritettu siten, että sillä näytettäisiin keinotekoisesti, että maksettu tuki oli käytetty vain pienten tilausten käsittelyyn. Pieniin tilauksiin liittyviä kuluja oli suurenneltu lukuisilla keinotekoisilla kirjanpitotoimilla, joita olivat ”perusteettomat kertoimet”, ”tilausten konkreettisten käsittelytapojen huomiotta jättäminen” ja ”erilaiset jakoperusteet”. Ensiksi kantaja huomauttaa, että pienten tilausten käsittelyyn liittyvät CELFin kustannukset on arvioitu soveltamalla toiminnoittain vaihtelevia kertoimia sillä perusteella, että pienten tilausten käsittely on kalliimpaa kuin muiden tilausten. Kantajan mukaan sovellettujen kertoimien olemassaolo ja arvo eivät perustu mihinkään objektiiviseen perusteeseen. Vastaavasti vähintään 9,12 prosenttia CELFin muuhun toimintaan liittyvistä kuluista on näennäisesti liitetty pieniin tilauksiin. Toiseksi kantaja katsoo, että vaikka kertoimen käyttäminen olisi perusteltua, sen soveltaminen tulisi rajoittaa muihin kuin sähköisesti lähetettyihin tilauksiin. Sähköinen lähettäminen vähentää huomattavasti tilausten käsittely- ja vastaanottokuluja ja tekee useimmiten tarpeettomaksi turvautumisen lähettiin, koska suurin osa tavarantoimittajista toimittaa itse sähköisesti lähetetyt tilaukset. Vaikka yli kaksi kolmannesta CELFin pienistä tilauksista oli käsitelty sähköisesti vuonna 1994, komissio ei tehnyt riidanalaisessa päätöksessä eroa sähköisesti lähetettyjen tilausten ja paperilomakkeella lähetettyjen tilausten välillä. Näin ollen pieniin tilauksiin liittyvät kustannukset nousivat 40421 FRF:lla (6162,14 eurolla) lähettikulujen osalta, 143703 FRF:lla (21907,38 eurolla) vastaanottokulujen osalta ja 235567 FRF:lla (35911,96 eurolla) liiketoimintakulujen osalta. Lisäksi kantaja huomauttaa, että Ranskan viranomaiset olivat vaihtaneet komissiolle ilmoitetut sähköisesti lähetettyjen tilausten ja paperilomakkeella lähetettyjen tilausten prosenttiluvut keskenään. Kantaja katsoo vastoin komission arviota, jonka mukaan tämän vaihtamisen vaikutus jäi vähäiseksi, että seuraukset ovat olleet huomattavia. Kolmanneksi kantaja arvostelee riidanalaisessa päätöksessä tehtyä ”jakamisen jakoperusteiden” valintaa, eli kriteereitä, joilla kustannukset on liitetty pieniin tilauksiin ja muihin toimintoihin. Pieniin tilauksiin liittyvät kirjanpitokulut ja toimistokulut on laskettu lähetettyjen laskujen määrän (47 %) eikä toimitettujen kirjojen määrän (5 %) perusteella. Muut pieniin tilauksiin liittyvät hallintohenkilöstökulut on kuitenkin laskettu ottamalla viitearvoksi toimitettujen kirjojen määrä. Kirjanpitoyksikön tehtävänä ei kuitenkaan ole pelkästään laskujen lähettäminen. Kantaja toteaa kaiken edellä esitetyn perusteella, että pienten tilausten käsittelyyn liittyvät kustannukset ovat huomattavasti vähäisemmät kuin CELF on esittänyt. Kokonaisuudessaan pieniin tilauksiin liittyviä kustannuksia on yhteensä nostettu vähintään 1384222 FRF:lla (211023,28 eurolla) viitevuoden 1994 osalta. Lopuksi kantaja esittää, että kaikenlainen CELFin väitettyyn yleishyödylliseen tehtävään liittyvä pohdinta on merkityksetöntä. Yhtäältä tuen määrittely ei ole käsiteltävänä olevan kanteen kohteena. Toisaalta EY 86 artiklan 2 kohtaa tai oikeuskäytäntöä asiassa Altmark (asia C-280/00, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, tuomio 24.7.2003, Kok. 2003, s. I-7747 ), jossa vedotaan yleishyödyllisen tehtävän käsitteeseen, ei voida soveltaa käsiteltävänä olevassa asiassa. Komissio muistuttaa, että riidanalainen päätös perustuu taloudellisten kysymysten monitahoiseen arviointiin. Näin ollen tuomioistuimen suorittama valvonta kohdistuu ainoastaan siihen, että menettelyä ja perusteluvelvollisuutta koskevia sääntöjä on noudatettu, että riitautetun ratkaisun perustana olevat tosiseikat pitävät asiallisesti paikkansa, että tosiseikkoja ei ole arvioitu ilmeisen virheellisesti ja että harkintavaltaa ei ole käytetty väärin. Riidanalainen päätös ei ole matemaattisen todistelun, vaan sellaisen kokonaisvaltaisen tarkastelun tulos, jonka tavoitteena oli selvittää, ovatko maksetut tuet olleet epäsuhtaisia ja olivatko ne johtaneet kilpailun vääristymiseen. Komissio viittaa väitettyjen ilmeisten arviointivirheiden osalta laajaan harkintavaltaansa, joka sillä on sen arvioimiseksi, onko tuki EY 87 artiklan 3 kohdan mukainen. Sen mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut yhdistetyissä asioissa T-228/99 ja T-233/99, Westdeutsche Landesbank Girozentrale ja Land Nordrhein-Westfalen vastaan komissio, 6.3.2003 annetussa tuomiossa (Kok. 2003, s. II-435 ) komission vaikeuksissa olevan yrityksen uudelleenjärjestelysuunnitelmasta tekemän arvioinnin osalta, että ”vain jos komissio on tehnyt erityisen ilmeisen ja vakavan virheen arvioidessaan tällaista suunnitelmaa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin voi kumota sellaisen valtiontuen hyväksynnän, joka on tarkoitettu uudelleenjärjestelyn rahoittamiseen”. Niinpä yhteisöjen tuomioistuimen ei pidä korvata arvioinnillaan, joka koskee erityisesti taloudellisia seikkoja, komission arviointia. Näiden johtopäätösten perusteella komissio arvioi, että kantajalle asetettu todistustaakka on erityisen painava. Sen täytyy horjuttaa riidanalaisen päätöksen hyväksi voimassa olevaa laillisuusolettamaa siten, että se esittää seikkoja, jotka voivat asettaa riidanalaisen päätöksen sisältämät arviot kyseenalaisiksi. Tältä osin komissio katsoo yhtäältä, että kantaja ei ole asettanut kyseenalaiseksi riidanalaisen tuen kulttuuriin liittyvää päämäärää, ja toisaalta, että riidanalaiset tuet eivät ylikompensoi kyseessä olevaan toimintaan liittyviä kustannuksia, vaikka Ranskan viranomaisten luovuttamassa asiakirja-aineistossa on puutteita ja vaikka se ei takaa kaikkien summien käyttötarkoituksen määrittelyä frangin tarkkuudella. Komissio arvioi nimittäin, että jos Ranskan viranomaiset olisivat toimittaneet sille etukäteen täydellisen asiakirja-aineiston, jossa taataan ehdottomalla tavalla, että maksetut summat kompensoivat tiukasti CELFin tehtäväkseen ottamiin julkisiin palveluihin liittyvät lisäkustannukset, se olisi voinut katsoa edellä mainitussa asiassa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg annettuun tuomioon viitaten, että kyse ei ole valtiontuesta. Komissio väittää, että kantajan esittämät seikat, joilla pyritään kiistämään riittävän yhteyden olemassaolo maksetun tuen ja pienten tilausten välillä, ovat hyvin yleisluonteisia. Näiden seikkojen tarkoituksena on kieltää ilmeinen asia eli se, että pienten tilausten käsittely on kalliimpaa kuin suurten tilausten käsittely. Tältä osin komissio viittaa asiakirjaan, jonka otsikko on ”CELF – CELFin kannattavuus”, jossa yksilöidään pienten tilausten käsittelyyn liittyvien lisäkustannusten syyt ja jonka mukaan pienet tilaukset edustavat lähes puolta CELFin tilauksista. Ensiksi komissio esittää väitettyjen keinotekoisten kirjanpitotoimien osalta, että kerrointen käyttö on perusteltua, koska kirjakohtaiset käsittelymaksut ovat Ranskan viranomaisten mukaan pienten tilausten osalta keskimäärin noin 50 prosenttia suuremmat kuin muiden tilausten osalta. Kerrointen käyttöä on selitetty yksityiskohtaisesti Ranskan hallituksen kirjeessä, joka on päivätty 5.3.1998. Toiseksi komissio muistuttaa sähköisen lähettämisen huomioon ottamisen osalta, että riidanalainen päätös perustuu Ranskan viranomaisten vuonna 1998 antamiin ja vuonna 2003 oikaisemiin tietoihin. Pienen tilauksen oikaistu kustannus oli 27,20 euroa kirjaa kohti eikä enää 27,44 euroa kirjaa kohti. Vertailun vuoksi on esitettävä, että tavanomaisiin tilauksiin liittyvät kustannukset nousevat 18,44 euroon kirjaa kohti. Komissio esittää, että jokainen pieni tilaus, sähköisesti lähetetty tai ei, aiheuttaa lisäkustannuksia. Esimerkiksi kun kirjoja varastoidaan, pieni tilaus tarvitsee saman tilan kuin suurempi tilaus, mitä kantaja ei ole kiistänyt. Lisäksi keskimääräinen teosten määrä tilausriviä kohti on melkein kaksi kertaa vähäisempi pienten tilausten osalta, mikä nostaa kustannuksia entisestään. Kolmanneksi komissio katsoo jakamisen jakoperusteiden osalta, että laskujen määrä on parempi kriteeri pienten tilausten kirjanpitokulujen laskemiseen kuin kirjojen määrä. Sitä vastoin kirjojen määrä on merkityksellisempi muiden yksikköjen osalta. Komissio esittää muun muassa, että kantajan väite, joka koskee CELFin keinotekoisia kirjanpitotoimia, nojaa olennaisesti (melkein kaksi kolmasosaa kustannuksista on tällä tavoin oikaistu) tähän jakamisen jakoperusteiden perusteettomaan arvosteluun. Ranskan tasavalta väittää, että CELF on saanut riidanalaista tukea yleishyödyllisen tehtävänsä vuoksi, joka on ulkomaalaisten kirjakauppojen tekemien kannattamattomien tilausten täyttäminen. Ranskan tasavalta katsoo, että kantajan paljastamat väitetyt virheet eivät aseta kyseenalaiseksi komission riidanalaisessa päätöksessä esittämien seikkojen aineellista pätevyyttä. Olisi järjetöntä katsoa, että pienten tilausten käsittelykustannukset eivät ole huomattavasti suurempia kuin muiden tilausten. Ranskan tasavalta katsoo lopuksi, että pienten tilausten ja pienten kustantajien välillä ei ole välttämättä yhteyttä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta On muistutettava, että komissiolla on EY 87 artiklan 3 kohdan mukaan laaja harkintavalta, jonka käyttäminen edellyttää koko yhteisöä silmällä pitäen tehtävää taloudellisten ja yhteiskunnallisten kysymysten monitahoista arviointia. Tämän harkintavallan käyttämistä koskeva tuomioistuimen suorittama valvonta kohdistuu ainoastaan siihen, että menettelyä ja perusteluvelvollisuutta koskevia sääntöjä on noudatettu, että ratkaisun perustana olevat tosiseikat pitävät asiallisesti paikkansa, että asiassa ei ole tehty oikeudellista virhettä, että tosiseikkoja ei ole arvioitu ilmeisen virheellisesti ja että harkintavaltaa ei ole käytetty väärin (asia C-372/97, Italia v. komissio, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I-3679 , 83 kohta). Yhteisöjen tuomioistuinten tehtävänä ei kuitenkaan ole korvata omalla taloudellisia seikkoja koskevalla arvioinnillaan päätöksen tehneen suorittamaa arviointia (asia C-169/95, Espanja v. komissio, tuomio 14.1.1997, Kok. 1997, s. I-135 , 34 kohta). Sen osoittamiseksi, että komissio on arvioinut tosiseikkoja ilmeisen virheellisesti siten, että kanteen kohteena oleva päätös on kumottava, kantajan on esitettävä riittävästi näyttöä siitä, ettei riitautettuun päätökseen sisältyvä tosiseikkoja koskeva arviointi ole ollut asianmukaista (asia T-380/94, AIUFFASS ja AKT v. komissio, tuomio 12.12.1996, Kok. 1996, s. II-2169 , 59 kohta ja asia T-308/00, Salzgitter v. komissio, tuomio 1.7.2004, Kok. 2004, s. II-1933 , 138 kohta). Komission tehtävänä on harkintavaltaansa käyttäessään sovittaa yhteen vapaata kilpailua ja poikkeusta koskevat tavoitteet suhteellisuusperiaatetta noudattaen (ks. vastaavasti em. asia AIUFFASS ja AKT v. komissio, tuomion 54 kohta). Näin ollen jäsenvaltiot eivät voi suorittaa maksuja, joilla tuensaajayritysten taloudellinen tilanne paranee, vaikka maksut eivät olisi välttämättömiä EY 87 artiklan 3 kohdassa määrättyjen tavoitteiden saavuttamiseksi (ks. tältä osin asia 730/79, Philip Morris v. komissio, tuomio 17.9.1980, Kok. 1980, s. 2671 , Kok. Ep. V, s. 313, 17 kohta). Erityisesti toimintatuet eli tuet, joiden tarkoituksena on vapauttaa yritys kustannuksista, joista sen olisi pitänyt tavanomaisesti itse vastata juoksevassa hallinnossaan tai tavanomaisessa toiminnassaan, eivät lähtökohtaisesti kuulu EY 87 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan. Nämä tuet nimittäin lähtökohtaisesti vääristävät kilpailuolosuhteita aloilla, joilla ne on myönnetty, ilman että niillä voitaisiin niiden luonteen takia saavuttaa jokin näissä edellä mainituissa poikkeusmääräyksissä vahvistetuista tavoitteista (ks. tältä osin em. asia Ranska v. komissio, tuomio 14.2.1990, 50 kohta; asia C-86/89, Italia v. komissio, tuomio 6.11.1990, Kok. 1990, s. I-3891 , 18 kohta; asia C-278/95 P, Siemens v. komissio, tuomio 15.5.1997, Kok. 1997, s. I-2507 , 37 kohta ja asia T-459/93, Siemens v. komissio, tuomio 8.6.1995, Kok. 1995, s. II-1675 , 48 kohta). Näiden periaatteiden valossa on tutkittava, onko kantaja kyennyt osoittamaan, että riidanalaiseen päätökseen liittyy ilmeinen arviointivirhe, joka on tehty tarkasteltaessa riidanalaisen tuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille. Käsiteltävänä olevassa asiassa riidanalaisen tuen tavoitteena oli ranskan kielen ja ranskankielisen kirjallisuuden leviäminen sitä kautta, että pienten tilausten käsittelystä aiheutuvat lisäkustannukset korvataan (riidanalaisen päätöksen 44 ja 45 perustelukappale). Näin ollen komissio on katsonut riidanalaisen tuen soveltuvaksi yhteismarkkinoille sen jälkeen, kun se on sovittanut yhteen yhtäältä ranskalaisen kulttuurin edistämisen tavoitteen ja toisaalta vapaan kilpailun säilyttämisen tavoitteen. Se on nimittäin ottanut tältä osin huomioon, että Ranskan myöntämät tuet eivät ole ylikompensoineet pienten tilausten käsittelystä aiheutuneita kustannuksia. Näin ollen on tutkittava, onko, kuten kantaja esittää, komissio yliarvioinut edellä mainittuja kustannuksia sillä tavoin, että maksettujen tukien määrä on huomattavasti suurempi kuin pienten tilausten käsittelystä aiheutuneet kustannukset ja näin ylittää EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaisen poikkeuksen kattaman ainoan kulttuuriin liittyvän päämäärän, jonka komissio on yksilöinyt riidanalaisessa päätöksessä. Tältä osin kantaja esittää kaksi pääasiallista väitettä. Yhtäältä se katsoo, että komissio on tehnyt virheen, kun se on laskenut suoraan pieniin tilauksiin liittyvät kustannukset sen ajanjakson aikana, jona riidanalaisia tukia on maksettu, vain vuoteen 1994 liittyvien tietojen ekstrapoloinnin perusteella. Toisaalta kantaja väittää, että kustannusten laskenta vuodelta 1994 on joka tapauksessa virheellinen. Mikäli kantajan toinen väite on perusteltu, ei ole tarpeellista tutkia ensimmäistä väitettä. Niiden johtopäätösten oikeellisuus, joihin komissio on päätynyt koko riidanalaisen ajanjakson osalta vuotta 1994 koskevien tietojen ekstrapoloinnin perusteella, on riippuvainen tähän viimeksi mainittuun vuoteen liittyvien johtopäätösten oikeellisuudesta. Näin ollen on tarkistettava, liittyykö riidanalaiseen päätökseen ilmeinen arviointivirhe, joka koskee CELFin vuonna 1994 saamien tukien tarkastelua. Kantaja väittää tältä osin, että komissio on mielivaltaisesti yliarvioinut pienten tilausten käsittelyyn suoraan liittyvät kustannukset kolmen menetelmän avulla, joita ovat perusteettomat kertoimet, tilausten konkreettisten käsittelytapojen huomiotta jättäminen ja virheelliset jakoperusteet. Kantaja katsoo tämän johdosta, että suuri osa CELFin muihin toimintoihin liittyvistä kustannuksista on liitetty pienten tilausten käsittelyyn. Kantaja päättelee tästä, että riidanalainen tuki on todellisuudessa palvellut CELFin yleisen toiminnan rahoittamista. On tarkennettava, että komissio on laskenut pienten tilausten käsittelyyn liittyvät kustannukset niiden selvitysten perusteella, joita Ranskan tasavalta on sille toimittanut, kun riidanalaista tukea on tutkittu. Se on katsonut näiden selvitysten perusteella riidanalaisen päätöksen 206 perustelukappaleessa, että pienten tilausten käsittelystä aiheutuneet kustannukset olivat vuonna 1994 yhteensä 4446706 FRF (667895,96 euroa) sekä että tähän toimintaan liittyvä liikevaihto oli 2419006 FRF (368775,09 euroa). Kun vastaavasti CELFille vuonna 1994 maksettujen riidanalaisten tukien kokonaissumma oli 2000000 FRF (304898,03 euroa), komissio katsoi, että pienten tilausten liiketoiminnan tulos jäi mainittuna vuonna 27700 FRF tappiolle, eivätkä saadut tuet näin ollen olleet ylimitoitettuja tästä toiminnasta aiheutuneisiin kustannuksiin nähden (riidanalaisen päätöksen 206 ja 207 perustelukappale). Komissio on selittänyt tarkemmin sitä tapaa, jolla se on laskenut pienten tilausten käsittelyyn liittyvät kustannukset, riidanalaisen päätöksen liitteessä IV. Ensiksikin tämä liite muodostuu taulukosta, joka sisältää CELFin toimintaan vientiagenttina liittyviä eri kuluryhmiä – kuten kirjojen hankintakulut, henkilöstökulut, yleiskulut jne. – sekä kulut, jotka CELFin oli komission mukaan kannettava jokaisen ryhmän osalta pienten tilausten käsittelyn vuoksi. Toiseksi kyseessä oleva liite sisältää kommentaareja ja selvityksiä siitä tavasta, jolla tietyt näistä kustannuksista on liitetty pienten tilausten käsittelyyn eikä muihin CELFin toimintoihin. Kyseessä olevasta liitteestä ilmenee, että komissio ei ole ottanut huomioon pienten tilausten käsittelyyn liittyviä tosiasiallisia kustannuksia. Komissio on sitä vastoin arvioinut nämä kustannukset ottaen lähtökohdaksi CELFille jokaisen ryhmän osalta kertyneet kokonaiskustannukset. Tämän tekemiseksi komissio on kohdistanut osan kokonaiskustannuksista pienten tilausten käsittelykustannuksiin sellaisen ennalta määritellyn jakamisen jakoperusteen avulla, joka, kuten kantaja osoittaa, ei välttämättä ollut samanlainen jokaisen ryhmän osalta. Näin ollen komissio on esimerkiksi jakanut pieniin tilauksiin kuuluvien kirjojen hankintakulujen laskemiseksi CELFin ostamien kirjojen kokonaiskustannukset viimeksi mainittujen määrällä. Tämän jälkeen se on kertonut tämän luvun, joka vastaa keskimääräistä kustannusta kirjaa kohti, pienten tilausten kohteena olevien kirjojen määrällä. On korostettava, että komissio on menetellyt eri tavalla, kun se on laskenut CELFin liikevaihdon pieniin tilauksiin liittyvän toiminnan osalta. Tässä tapauksessa se ei ole rajoittunut laskemaan keskimääräistä liikevaihtoa kirjaa kohti ja kertomaan sitä kyseessä olevaan toimintaan liittyvien kirjojen määrällä, vaan se on ottanut huomioon tosiasiallisen liikevaihdon. On todettava, että jos komissio olisi laskenut pieniä tilauksia koskevan toiminnan liikevaihdon sillä menetelmällä, jota se on käyttänyt laskeakseen tähän toimintaan liittyvien kirjojen hankintakulut, tuloksena oleva liikevaihto olisi ollut paljon suurempi kuin riidanalaisessa päätöksessä laskettu, mikä olisi vaikuttanut riidanalaisen tuen määrittelemiseen liialliseksi tai ei siihen kulttuuria koskevaan päämäärään nähden, jonka EY 87 artiklan 3 kohdan d alakohdassa säädetty poikkeus kattaa ja jonka komissio on yksilöinyt riidanalaisessa päätöksessä. Viimeksi mainitusta ilmenee, nimittäin taulukoista 3 a), 3 b) ja 3 c) sekä taulukosta 4, että pieniä tilauksia koskevassa toiminnassa myytyjen kirjojen tosiasiallinen keskimääräinen hinta on paljon pienempi kuin CELFin myymien kirjojen tosiasiallinen keskimääräinen hinta. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kuitenkin katsoo, että riidanalaisen päätöksen tarkastelua on jatkettava ja edeltävä toteamus on jätettävä huomioon ottamatta. Riidanalaisen päätöksen liitteestä IV ilmenee myös, että komissio on tiettyjen kuluryhmien osalta kertonut tietyllä kertoimella luvun, joka on laskettu 110 kohdassa kuvaillulla menetelmällä vahvistaakseen pieniin tilauksiin kohdistetun lopullisen kustannuksen. Näin ollen kustannukset, jotka on ryhmitelty otsikoiden ”Lähettämöön palkattu henkilöstö” ja ”Myyntiosasto: Henkilöstökulut” alle, on laskettu jokaisen otsikon osalta ottaen lähtökohdaksi keskimääräinen kustannus kirjaa kohti. Tämä keskimääräinen kustannus kirjaa kohti on kerrottu niiden kirjojen määrällä, jotka ovat olleet pienten tilausten kohteena. Sitten tämä luku on vielä kerrottu kolmella sen kyseisen otsikon alle kuuluvan lopullisen kustannuksen laskemiseksi, joka liittyy pienten tilausten käsittelyyn. Komission mukaan kertoimen ”kolme” käyttö on perusteltua niiden lisävaikeuksien vuoksi, joita pienten tilausten käsittely aiheuttaa CELFin muihin toimintoihin nähden. Komissio on nimittäin katsonut, että näitä kustannuksia on korotettava pienten tilausten osalta sikäli kuin tilausta käsittelevän henkilön on sen suuruudesta riippumatta välttämättä toistettava jokaisen tilauksen osalta tietty määrä aineellisia operaatioita. Komissio katsoo, että kertoimet mahdollistavat sen, että otetaan huomioon pienistä tilauksista aiheutuvat lisäkustannukset. Erityisesti otsikon ”Lähettämöön palkattu henkilöstö” osalta komissio on perustellut riidanalaisen päätöksen liitteessä IV kertoimen ”kolme” soveltamista sillä seikalla, että suurilta kustantajilta tai jakelijoilta tulevien teosten käsittely on automatisoitu EAN-koodilla, joka mahdollistaa teoksen tunnistuksen optisella lukijalla. Se on painottanut, että sen sijaan pienten kustantajien julkaisemissa teoksissa ei tavallisesti ole viivakoodia, joten tunnistus on hoidettava manuaalisesti. Lisäksi se väittää, että suuret kustantajat perivät Pariisissa sijaitseville asiakkaille menevistä toimituksista toimialan vahvistaman kuljetusmaksun, joka oli 0,75 FRF kilolta (0,11 euroa kilolta), kun taas lähettipalvelu veloittaa pieniltä jakelijoilta tulevien kirjatoimitusten kuljetuksesta 6,50 FRF kilolta (0,99 euroa kilolta). Tämä viimeksi mainittu tieto ei voi koskea kuin ostojen kuljetuskuluja ja lähettikuluja, joihin ei olisi pitänyt, kuten jäljempänä huomataan (128 perustelukappale), ainakaan osittain soveltaa mitään kerrointa, kuten Ranskan viranomaisten 11.3.2003 päivätystä kirjeestä komissiolle ilmenee. Niiden kustannusten osalta, jotka on ryhmitelty otsikon ”Myyntiosasto: Henkilöstökulut” alle, komissio on perustellut kertoimen ”kolme” soveltamista riidanalaisen päätöksen liitteessä IV sillä, että pienet tilaukset vaativat myyntihallinnolta muita tilauksia perusteellisempaa käsittelyä. Komissio on selittänyt tätä valintaa korostamalla sitä, että jos esimerkiksi tilauksen kirjaamisessa tilausnumerolla ilmenee vaikeuksia, joudutaan suorittamaan lisätoimenpiteitä. Komissio on myös todennut, että ennen tilauksen tallennusta on haettava joitakin ennakkotietoja, kuten teoksen ISBN-numero sekä tietoja kustantajaluettelosta ja eri tietokannoista, tarkistettava teoksen saatavuus sekä vahvistettava tilauksen/kustantajan luottokelpoisuus. Se on selittänyt tältä osin, että jos tilauslomakkeen tietojen laadussa on ongelmia, siitä aiheutuu lisäkustannuksia. Se on lisännyt, että tällaisia ongelmia ilmenee useimmin silloin, kun kyseessä on pieni tilaus, koska suuret kirjakaupat, joilla on merkittävää liikevaihtoa CELFin kanssa, käyttävät yleensä hallintonsa järkeistämiseen tehokkaita välineitä ja etenkin tilauksia, joissa on selkeät tunnistetiedot. Komission mukaan sitä vastoin pienet kirjakaupat eivät aina käytä kansainvälisen kaupan nykyaikaisia menetelmiä, ja niiden tilauksista on toisinaan vaikea saada selvää ja ne ovat epätäydellisiä, mikä aiheuttaa käsittelyn lisäkustannuksia. Yleiskulujen osalta, jotka sisältävät erityisesti puhelin-, teleksi- ja perintäkustannukset ynnä muut, on todettava, että riidanalaisen päätöksen liitteen IV avulla ei voida määritellä, onko pieniin tilauksiin kohdistetut kustannukset laskettu myytyjen kirjojen keskimääräisten kustannusten perusteella, kuten henkilöstökulujen osalta, pienten tilausten yhteydessä toteutuneen liikevaihdon perusteella, kuten tiettyjen yksittäisten kiinteiden kustannusten osalta vai lähetetyn laskun keskimääräisten kustannusten perusteella, kuten yleiskulujen osalta, jotka sisältävät toimistohankintoihin liittyvät kulut. Mainitusta liitteestä ilmenee kuitenkin selvästi, että tämän toiminnon tulokseen sovelletaan kerrointa 2,5 riippumatta siitä, miten siihen on päädytty. Komissio on perustellut edellä mainitun kertoimen käyttämistä riidanalaisen päätöksen liitteessä IV sillä, että puhelinkulut vaihtelevat monien eri tekijöiden mukaan, ja niihin vaikuttavat muun muassa asiakkaiden vastaukset ja kustantajien hakeminen. Se on lisännyt, että näitä kustannuksia koituu useista operaatioista, joita ovat kirjakaupan lähettämän tilauslomakkeen vastaanotto, tilausnumeron antaminen, tilauksen tallennus sekä kirjanpito, johon kirjataan kaikki edellä kuvailtuihin toimintoihin liittyvät menot. Näin ollen on tarkistettava, onko, kuten kantaja väittää, jos jakamisen jakoperusteet pienten tilausten ja CELFin muiden toimintojen välillä sille kertyneiden eri ryhmiin kuuluvien kustannusten osalta olisivat asianmukaisia, mainittujen kertoimien valinta mielivaltaista ja olisiko komission kuitenkin pitänyt pidättäytyä soveltamasta näitä kertoimia sähköisesti lähetettäviin tilauksiin. Komission ja kantajan kirjelmissään ja istunnossa esittämien selitysten mukaan sähköisesti lähetetty tilaus on sellainen, joka saadaan sähköisesti, mikä helpottaa sen myöhempää käsittelyä paperilomakkeella lähetettyyn tilaukseen nähden, koska työntekijän on käsiteltävä viimeksi mainittua, jotta se mukautetaan hallintojärjestelmään, joka on nykyisin tietokoneistettu. Tilausten sähköisen lähettämisen merkitystä on korostettu riidanalaisen tuen tutkintamenettelyn aikana. Näin ollen Ranskan tasavallan komissiolle osoittamassa, 5.3.1998 päivätyssä kirjeessä, jonka otsikko on ”Tuen oikeasuhtaisuutta koskevat perustelut”, Ranskan viranomaiset ovat väittäneet, että sähköisen lähetyksen puuttuminen aiheuttaa kiistämättömän lisäkustannuksen tilauksen käsittelyssä. Niinpä Ranskan viranomaiset ovat väittäneet, että yksi niistä seikoista, joiden perusteella pienten tilausten käsittely aiheuttaa lisäkustannuksia muiden tilausten käsittelyyn nähden, on se, että ne on usein osoitettu pienille kustantajille, joiden osalta automaattiset sähköiset lähettämismenetelmät eivät ole mahdollisia. Ranskan viranomaiset ovat esittäneet lopuksi, että sähköinen lähettäminen mahdollistaa sen, että jokainen teos tunnistetaan optisesti lukemalla. Kuten on esitetty (ks. edellä 114–119 kohta), riidanalaisen päätöksen liitteessä IV ja erityisesti kommentaarien ja selitysten 2, 4 ja 9 kohdassa komissio on perustellut useaan otteeseen kerrointen käyttämistä sillä seikalla, että pienet tilaukset tarvitsevat manuaalista käsittelyä, koska teosten vastaanotto ei ole automatisoitua tai se edellyttää etukäteistutkimuksia, jotka liittyvät puutteisiin tilausnumeron kirjaamisessa. Lisäksi perustellakseen kertoimen käyttöä yleiskulujen – puhelin-, teleksi- ja perintäkulut – osalta komissio on vedonnut siihen seikkaan, että lisätoimet olivat välttämättömiä teosten tilausnumeron kirjaamiseksi. On kuitenkin ilmeisen epäjohdonmukaista katsoa, että sähköisesti tehtävän tilauksen puuttuminen on lisäkustannusten lähde, ja samanaikaisesti soveltaa samaa kerrointa sähköisesti lähetettyihin tilauksiin ja muutoin kuin sähköisesti lähetettyihin tilauksiin. Kertoimen soveltaminen pienten tilausten käsittelystä aiheutuviin kustannuksiin on, kun otetaan huomioon sähköisen lähettämisen puuttuminen, hyväksyttävää vain silloin, jos sähköinen lähettäminen on selvästi harvinaisempaa pienten tilausten kuin muiden tilausten keskuudessa. Se, että näin on, ilmenee Ranskan tasavallan komissiolle osoittaman, 5.3.1998 päivätyn kirjeen, jonka otsikko on ”tuen oikeasuhtaisuutta koskevat perustelut”, liitteestä. Ranskan viranomaiset ovat nimittäin tiedottaneet komissiolle, että vain kolmannes pienistä tilauksista oli lähetetty sähköisesti, kun taas CELFin muista tilauksista sähköisesti lähetettiin 58 prosenttia. Nämä luvut ovat palvelleet komission suorittaman pienten tilausten kustannusten arvioinnin perustana. Kuten komissio on myöntänyt riidanalaisessa päätöksessä (212 perustelukappale), Ranskan viranomaiset olivat vaihtaneet edellä mainitussa 5.3.1998 päivätyssä kirjeessä sähköisesti lähetettyjen tilausten ja muutoin kuin sähköisesti lähetettyjen tilausten prosenttiluvut keskenään. Tosiasialliset pieniä tilauksia koskevat luvut olivat kaksi kolmasosaa sähköisesti lähetetyistä tilauksista ja yksi kolmasosa muutoin kuin sähköisesti lähetetyistä tilauksista. On todettava, että vuonna 1994 sähköinen lähettäminen oli selvästi yleisempää pienten tilausten käsittelyssä kuin muissa CELFin toimissa, kuten Ranskan viranomaiset ovat myöntäneet ja ilmoittaneet komissiolle 11.3.2003 päivätyssä kirjeessään. Komissio on kuitenkin katsonut riidanalaisessa päätöksessä (212 perustelukappale), että Ranskan viranomaisten virhe, joka on kertautunut sen omissa laskelmissa, ei vaikuttanut siten, että riidanalaisen tuen oikeasuhtaisuus olisi asetettu kyseenalaiseksi, koska sähköisesti lähetettyjen ja muutoin kuin sähköisesti lähetettyjen tilausten lukujen vaihtumisesta koitunut taloudellinen vaikutus pienten tilausten käsittelykuluihin oli vain 0,24 euroa kirjalta. Tässä johtopäätöksessä toistetaan Ranskan viranomaisten komissiolle 11.3.2003 osoittaman kirjeen liitteessä 1 esitetyt selitykset. Näiden selitysten mukaan vaihtuminen koski yhtä ainoaa kustannusten ryhmää, nimittäin lähettikuluja, sikäli kuin kerrointa oli – aiheettomasti – sovellettu pieniin tilauksiin kohdistettuihin kustannuksiin. Kuten kantaja on väittänyt istunnossa, komission kanta, joka koostuu yhtäältä siitä, että toistettiin Ranskan viranomaisten 5.3.1998 päivätyssä kirjeessä tehdyt laskelmat – joissa lähtökohtana oli oletus, että pienten tilausten pieni sähköisen lähettämisen aste oli suurelta osin syy niiden käsittelystä aiheutuviin lisäkustannuksiin –, ja toisaalta Ranskan viranomaisten 11.3.2003 päivätyssä kirjeessä ilmaistun sellaisen näkemyksen hyväksymisestä ja omaksumisesta, jonka mukaan sillä seikalla, että kaksi kolmannesta eikä yksi kolmannes pienistä tilauksista oli lähetetty sähköisesti, olisi vain vähäinen vaikutus riidanalaisen tuen oikeasuhteisuudelle, on ilmeisen epäjohdonmukainen. Komission kanta on myös ilmeisen virheellinen. Kuten riidanalaisen päätöksen liitteestä IV selvästi ilmenee, sekä väitettyä pienten tilausten sähköisen lähettämisen alhaista astetta että niiden käsittelyvaikeuksia, jotka on lähtökohtaisesti laajalti ratkaistu sähköisen lähettämisen ansiosta, on käytetty perusteluina eri kertoimien soveltamiselle. Väite, jonka mukaan pienten tilausten sähköistä lähettämistä koskevien prosenttiosuuksien vaihtumisella olisi ollut merkitystä vain lähettikulujen osalta, ei näin ollen pidä paikkaansa. On todettava, että komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen soveltaessaan alkuperäisessä arvioinnissaan pienten tilausten käsittelyyn liittyvistä kustannuksista kertoimia, joita perustellaan käsittelyä koskevilla teknisillä lisävaikeuksilla, jotka voitaisiin ratkaista sähköisen lähettämisen keinoin. Näin on ollut mitä ilmeisimmin tilattujen kirjojen vastaanottokulujen, myyntiosaston henkilöstökulujen sekä puhelin-, teleksi- ja perintäkulujen osalta. Kun otetaan huomioon komission vastaukset ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjallisiin kysymyksiin, näin on ollut myös lähettikulujen osalta. Sen todentamiseksi, mikä vaikutus tällä virheellä on ollut komission riidanalaisessa päätöksessä tekemään arvioon, jonka mukaan riidanalainen tuki ei ole liiallinen, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on pyytänyt viimeksi mainittua toimittamaan sille pieniä tilauksia koskevan kustannuslaskelman, jossa ei käytetä kertoimia. Komissio ei ole vastannut tähän kysymykseen ilmoittamalla tarkkaa lukua. Sen vastauksesta kuitenkin ilmenee selvästi, että kun mainitut kertoimet puuttuvat, pienten tilausten käsittelyyn liittyvät kustannukset olivat pienentyneet yli 635000 FRF (96805,13 euroa), vaikka huomioon ei ole otettu muita kuluryhmiä kuin ne, joihin kerrointa ”kolme” on sovellettu. Kun kertoimia ei sovelleta, komissio ei näin ollen olisi voinut vahvistaa riidanalaisen päätöksen liitteessä IV käyttämiensä lukujen perusteella, että CELFin saama tuki ei olisi ylittänyt pienten tilausten käsittelystä aiheutuneita kustannuksia. Ilman kertoimien soveltamista tämän toiminnan harjoittamisen tulos olisi nimittäin ollut yli 600000 FRF. Joka tapauksessa on todettava, että vaikka komissio voisi soveltaa kerrointa edellä 130 kohdassa mainittuihin kuluryhmiin, se on tehnyt ilmeisen arviointivirheen, kun se on soveltanut mainittuja kertoimia myös sähköisesti lähetettyihin tilauksiin, koska ne eivät mitä ilmeisimmin aiheuta sellaisia vaikeuksia, joihin on vedottu mainittujen kertoimien pääasiallisena perusteena. Vastaavasti on todettava, että joka tapauksessa kaksi kolmasosaa kertoimien soveltamisesta seuraavasta kustannusten nousemisesta johtuu ilmeisen virheellisestä arvioinnista. Näin ollen kantaja esittää perustellusti, että komissio on yliarvioinut CELFille tosiasiallisesti pienten tilausten käsittelystä aiheutuneet kustannukset, jotka oletettiin korvattavan tiukasti ja oikeasuhteisesti riidanalaisella tuella. Edellä esitetyn perusteella kolmannen kanneperusteen toinen kohta, joka koskee ilmeistä arviointivirhettä, joka tehtiin tutkittaessa riidanalaisen tuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille, on hyväksyttävä. Näin ollen riidanalaisen päätöksen 1 artiklan viimeinen virke on kumottava, eikä kantajan muita väitteitä ja kanneperusteita ole tarpeen tutkia. Oikeudenkäyntikulut Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut kantajan vaatimusten mukaisesti. Ranskan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan työjärjestyksen 87 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti. Näillä perusteilla YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: 1) Ranskan myöntämästä valtiontuesta Coopérative d’éxportation du livre français’lle (CELF) 20.4.2004 tehdyn komission päätöksen 1 artiklan viimeinen virke kumotaan. 2) Euroopan yhteisöjen komissio velvoitetaan vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan sekä korvaamaan Société internationale de diffusion et d’édition SA:n (SIDE) oikeudenkäyntikulut. 3) Ranskan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Jaeger Tiili Tchipev Julistettiin Luxemburgissa 15 päivänä huhtikuuta 2008. E. Coulon kirjaaja M. Jaeger presidentti ( *1 ) Oikeudenkäyntikieli: ranska.

62003TJ0052

sl

Razglasitev ničnosti Odločbe Komisije 2005/471/ES z dne 27. novembra 2002 v zvezi s postopkom na podlagi člena 81 [ES] proti BPB plc, Gebrüder Knauf Westdeutsche Gipswerke KG, Société Lafarge SA in Gyproc Benelux NV (zadeva COMP/E-1/37.152 – Mavčne plošče) (UL L 166, 2005, str. 8) ali, podredno, zmanjšanje tožeči stranki naložene globe. Izrek 1) Tožba se zavrne. 2) Knauf Gips KG se naloži plačilo stroškov.

61993TJ0513

it

Motivazione della sentenza Contesto giuridico 1 In Italia l'attività degli spedizionieri doganali indipendenti è disciplinata dalla legge 22 dicembre 1960, n. 1612, in materia di riconoscimento giuridico della professione di spedizioniere doganale ed istituzione degli albi e del fondo di previdenza a favore degli spedizionieri doganali (GURI 5 gennaio 1961, n. 4; in prosieguo: la «legge n. 1612/1960»), e da disposizioni di esecuzione, in particolare dal decreto del Ministro delle Finanze 10 marzo 1964, recante norme di applicazione della legge n. 1612/1960 (GURI, Supplemento ordinario, 26 aprile 1964, n. 102; in prosieguo: il «decreto 10 marzo 1964»). 2 Tale attività comprende, in particolare, l'espletamento delle formalità connesse alle operazioni di sdoganamento (art. 1 della legge n. 1612/1960). Il suo esercizio è subordinato al possesso di una patente e all'iscrizione all'albo nazionale degli spedizionieri doganali. Quest'ultimo è composto dall'insieme degli albi compartimentali tenuti dai consigli compartimentali istituiti in ogni compartimento doganale (artt. 2 e 4-12 della legge n. 1612/1960). 3 La vigilanza sull'attività degli spedizionieri doganali viene esercitata dai consigli compartimentali. I membri di questi ultimi sono eletti a scrutinio segreto dagli spedizionieri doganali iscritti all'albo delle rispettive direzioni compartimentali per un mandato di due anni rinnovabile; la presidenza è assunta da un ispettore generale, capo del compartimento doganale (art. 10 della legge n. 1612/1960). 4 I consigli compartimentali degli spedizionieri doganali sono controllati dal Consiglio nazionale degli spedizionieri doganali (in prosieguo: il «CNSD»), ente di diritto pubblico, composto di nove membri eletti a scrutinio segreto tra i membri dei consigli compartimentali per un mandato di tre anni rinnovabile (art. 13, n. 2, della legge n. 1612/1960). Fino al 1992 il direttore generale delle dogane e delle imposte indirette era membro di diritto del CNSD e vi svolgeva funzione di presidente. 5 In forza dell'art. 32 del decreto legge 30 agosto 1992, n. 331, i presidenti dei consigli compartimentali e il presidente del CNSD sono membri di questi organismi eletti dagli altri membri. 6 Possono essere eletti membri dei consigli compartimentali o del CNSD soltanto gli spedizionieri doganali iscritti agli albi (artt. 8, secondo comma, e 22, secondo comma, del decreto 10 marzo 1964). 7 Ai sensi dell'art. 11 della legge n. 1612/1960: «Ogni consiglio compartimentale delibera i corrispettivi per le prestazioni professionali degli spedizionieri doganali da proporre al [CNSD] per la redazione della tariffa. Non è consentito che per le prestazioni degli spedizionieri doganali siano, comunque, praticati corrispettivi inferiori o superiori a quelli approvati dal [CNSD]. Le eventuali controversie attinenti all'applicazione della tariffa delle prestazioni professionali dovranno essere sottoposte al giudizio del consiglio compartimentale». 8 L'art. 14 della stessa legge così dispone: «Il [CNSD]: (...) d) redige la tariffa per le prestazioni professionali degli spedizionieri doganali sulla base delle proposte dei consigli compartimentali». 9 In forza degli artt. 38-40 del decreto 10 marzo 1964, gli spedizionieri doganali che non si attengono alle tariffe fissate dal CNSD sono passibili di sanzioni disciplinari, che vanno dalla censura alla sospensione temporanea dall'albo in caso di recidiva, fino alla radiazione dall'albo in caso di sospensione disposta dal consiglio compartimentale per due volte in un quinquennio. 10 Nel corso della seduta del 21 marzo 1988, il CNSD ha fissato la tariffa per le prestazioni professionali effettuate dagli spedizionieri doganali (in prosieguo: la «tariffa controversa»), disponendo quanto segue: «Articolo 1 La presente tariffa prevede i minimi ed i massimi dei corrispettivi che comunque devono esser praticati per l'esecuzione delle operazioni doganali e per le prestazioni attinenti la materia valutaria, merceologica e fiscale, ivi compreso il contenzioso tributario. Per la concreta determinazione dei corrispettivi fra il minimo ed il massimo si ha riguardo alle caratteristiche, alla natura ed all'importanza dell'incarico. Articolo 2 I corrispettivi stabiliti dalla presente tariffa debbono in ogni caso essere addebitati o ripresi separatamente da qualsiasi altra voce o spesa sostenuta per l'esecuzione del mandato. (...) Articolo 3 I corrispettivi stabiliti dalla presente tariffa si intendono computati in riferimento ad ogni singola operazione doganale o prestazione professionale. Si intendono per operazioni doganali quelle idonee a dare destinazione doganale alle merci estere o nazionali, qualunque sia il documento con cui siano state formalizzate. (...) Articolo 5 La presente tariffa, in relazione a quanto indicato al precedente art. 1, è sempre inderogabile nei confronti del mandante e rende nullo ogni patto contrario anche quando, per ragioni operative, intervengono due o più soggetti, e ciò a termini degli artt. 1708 e 1709 del codice civile. (...) Articolo 6 Il [CNSD] può prevedere particolari e/o temporanee deroghe ai minimi previsti dalla presente tariffa. Articolo 7 Il [CNSD] provvede ad aggiornare la presente tariffa, secondo gli indici Istat - settore industria - con decorrenza dalla data della relativa delibera». 11 Nei successivi artt. 8-12, la tariffa controversa stabilisce il parametro da applicare in funzione del valore o del peso della merce da sdoganare e, per ciascuno scaglione, prevede vuoi un prezzo fisso vuoi, nella maggioranza dei casi, un ventaglio tra un prezzo minimo e uno massimo da pagare per l'esecuzione delle formalità doganali da parte dello spedizioniere doganale. La tariffa controversa istituisce un sostanziale aumento dei prezzi minimi stabiliti dalla tariffa precedente, che in alcuni casi raggiunge oltre il 400%. 12 La tariffa controversa è stata approvata dal Ministero delle Finanze italiano con decreto 6 luglio 1988 (GURI 19 luglio 1988, n. 168, pag. 19), di cui costituisce un allegato, e che reca come titolo «Consiglio nazionale degli spedizionieri doganali. Corrispettivi per l'esecuzione delle operazioni doganali e per le prestazioni professionali relative alla materia valutaria, merceologica e fiscale, ivi compreso il contenzioso tributario». 13 Ai sensi del menzionato art. 6, il CNSD ha concesso un determinato numero di deroghe alla tariffa controversa, in particolare, con delibera 12 giugno 1990, a favore dell'Associazione Italiana dei Corrieri Aerei Internazionali (in prosieguo: l'«AICAI»), associazione di diritto italiano costituita da corrieri internazionali allo scopo di fornire rappresentanza e consulenza ai suoi membri relativamente alle problematiche connesse alla fornitura dei servizi internazionali di corriere. Fatti all'origine della controversia 14 Il 21 luglio 1989 l'AICAI inoltrava una denuncia alla Commissione, in cui contestava la delibera del CNSD del 21 marzo 1988 con cui veniva fissata la tariffa controversa. Essa faceva valere che tale tariffa, in primo luogo, eliminava la graduale progressività della tariffa precedente per i valori più bassi, aumentando i prezzi in modo abnorme, in secondo luogo, imponeva la fatturazione separata di qualsiasi operazione doganale al fine di consentire il controllo della sua applicazione effettiva, il che sarebbe stato incompatibile con il sistema applicato su scala mondiale, e, in terzo luogo, prescriveva l'assoluta inderogabilità delle tariffe. 15 In data 1_ febbraio e 28 marzo 1990 la Commissione chiedeva al CNSD informazioni in merito alla struttura e al funzionamento di quest'ultimo e dei consigli compartimentali, ai sensi dell'art. 11 del regolamento del Consiglio 6 febbraio 1962, n. 17, primo regolamento di applicazione degli articoli 85 e 86 del Trattato (GU 1962, n. 13, pag. 204). 16 Il 30 giugno 1993 la Commissione adottava la decisione 93/438/CEE, relativa ad un procedimento di applicazione dell'articolo 85 del Trattato CEE (IV/33.407 - CNSD) (GU L 203, pag. 27; in prosieguo: la «decisione»), che forma oggetto del presente ricorso. Nella decisione si concludeva (punto 40 del preambolo) che «gli spedizionieri doganali sono imprese che esercitano un'attività economica», che il CNSD è «un'associazione di imprese» e (punto 41 del preambolo) che «le (...) decisioni [del CNSD] (...) sono decisioni di un'associazione di imprese, il cui scopo è disciplinare l'attività economica dei membri». Ai sensi del punto 45 del preambolo, le restrizioni della concorrenza derivanti dalla tariffa controversa sono le seguenti: «la fissazione di una tariffa minima e massima fissa, alla quale non si può derogare individualmente, per ogni prestazione professionale eseguita dagli spedizionieri doganali» nonché «l'imposizione di modalità obbligatorie per la fatturazione di tale tariffa, come la tariffa individuale». Secondo il punto 49 del preambolo, «[l]a tariffa fissata dal CNSD è suscettibile di pregiudicare il commercio fra gli Stati membri nella misura in cui fissa esattamente il prezzo di tutte le operazioni doganali, concernenti le importazioni in Italia e le esportazioni dall'Italia». Nell'art. 1 della decisione, la Commissione conclude che «[l]a tariffa per le prestazioni professionali degli spedizionieri doganali, adottata dal [CNSD] nella seduta del 21 marzo 1988 ed entrata in vigore il 20 luglio 1988, costituisce un'infrazione dell'articolo 85, paragrafo 1, del Trattato». Nell'art. 2, la Commissione ordina al CNSD di prendere tutte le misure necessarie ai fini della cessazione dell'infrazione di cui trattasi. Procedimento e conclusioni delle parti 17 Con atto introduttivo depositato nella cancelleria del Tribunale il 16 settembre 1993, il ricorrente ha proposto il presente ricorso. 18 Il 7 febbraio 1994 l'AICAI ha depositato un'istanza d'intervento a sostegno delle conclusioni della convenuta. Con ordinanza 17 ottobre 1994, il presidente della Quarta Sezione del Tribunale ha autorizzato l'AICAI ad intervenire. 19 Il 28 novembre 1994 l'AICAI ha presentato la propria memoria d'intervento. Il 16 gennaio 1995 il ricorrente ha presentato le proprie osservazioni in merito alla memoria d'intervento dell'AICAI. 20 Il 19 dicembre 1995 il Tribunale ha invitato le parti a rispondere ad alcuni quesiti. A tale invito hanno dato riscontro l'AICAI e il ricorrente, il 15 gennaio 1996, e la Commissione, il 17 gennaio 1996. 21 Con atto introduttivo depositato nella cancelleria della Corte il 9 febbraio 1996, la Commissione ha proposto, ai sensi dell'art. 169 del Trattato CE (divenuto art. 226 CE), un ricorso diretto a far dichiarare che, avendo emanato e mantenendo in vigore una legge che, nel conferire il relativo potere deliberativo, impone al CNSD l'adozione di una decisione di associazione d'imprese in contrasto con l'art. 85 del Trattato CE (divenuto art. 81 CE), in quanto fissa una tariffa obbligatoria per tutti gli spedizionieri doganali, la Repubblica italiana è venuta meno agli obblighi ad essa imposti dagli artt. 5 del Trattato CE (divenuto art. 10 CE) e 85 del medesimo Trattato (causa C-35/96). 22 L'8 marzo 1996 il ricorrente ha chiesto la sospensione del procedimento fino alla pronuncia della sentenza della Corte nella causa C-35/96. Il 29 marzo 1996 la Commissione ha comunicato di acconsentire a tale sospensione. 23 Con ordinanza 6 maggio 1996 della Quinta Sezione ampliata del Tribunale, il presente procedimento è stato sospeso fino alla pronuncia della sentenza della Corte nella causa C-35/96. 24 Il 18 giugno 1998 la Corte ha pronunciato la sua sentenza nella causa C-35/96, Commissione/Italia (Racc. pag. I-3851; in prosieguo: la «sentenza 18 giugno 1998»), nella quale ha dichiarato che «adottando e mantenendo in vigore una legge che, nel conferire il relativo potere deliberativo, impone al [CNSD] l'adozione di una decisione di associazione d'imprese in contrasto con l'art. 85 del Trattato CE, consistente nel fissare una tariffa obbligatoria per tutti gli spedizionieri doganali, la Repubblica italiana è venuta meno agli obblighi impostile dagli artt. 5 e 85 dello stesso Trattato». 25 Il 2 luglio 1998 il Tribunale ha invitato le parti, a titolo di misure d'organizzazione del procedimento ex art. 64 del regolamento di procedura, a comunicargli la loro posizione circa le conseguenze da trarre dalla sentenza 18 giugno 1998 ai fini del presente procedimento. 26 A tale invito hanno dato riscontro l'AICAI, il 21 luglio, e il ricorrente e la Commissione, il 22 luglio 1998. 27 Su relazione del giudice relatore, il Tribunale ha disposto l'apertura della fase orale. 28 Le parti sono state sentite nelle loro difese e nelle loro risposte ai quesiti del Tribunale all'udienza del 17 giugno 1999. 29 Il ricorrente conclude che il Tribunale voglia: - dichiarare la nullità della decisione; - condannare la Commissione alle spese. 30 La Commissione conclude che il Tribunale voglia: - respingere il ricorso; - condannare il ricorrente alle spese. 31 La parte interveniente conclude che il Tribunale voglia: - respingere il ricorso; - condannare il ricorrente alle spese. Nel merito 32 Il ricorrente deduce un unico motivo, relativo al fatto che la Commissione avrebbe violato l'art. 85 del Trattato in quanto, nella decisione, non avrebbe rispettato i presupposti per l'applicazione di questa disposizione. Tale motivo può essere suddiviso in tre parti. Nella prima parte, il ricorrente sostiene, da un lato, che gli spedizionieri doganali non sono imprese ai sensi dell'art. 85 del Trattato e, dall'altro, che l'ordine professionale degli spedizionieri doganali, ossia il CNSD, non costituisce un'associazione d'imprese ai sensi del medesimo articolo. Nella seconda parte, esso fa valere che le decisioni del CNSD sono state a torto considerate decisioni di associazioni d'imprese e che la tariffa controversa non contiene alcun elemento che possa restringere la concorrenza ai sensi dell'art. 85 del Trattato. Infine, nella terza parte, esso argomenta che la tariffa controversa non è idonea a pregiudicare il commercio intracomunitario. Prima parte: sulla considerazione degli spedizionieri doganali alla stregua di imprese e del CNSD alla stregua di associazione di imprese ai sensi dell'art. 85 del Trattato Argomenti delle parti 33 Il ricorrente sostiene che i membri di una professione liberale e, in particolare, gli spedizionieri doganali non sono imprese ai sensi dell'art. 85 del Trattato in quanto, da un lato, essendo la loro attività di carattere intellettuale, essi non operano nell'ambito di una struttura produttiva organizzata e, dall'altro, non esercitano un'attività economica fondata sul rischio d'impresa. L'esercizio dell'attività di spedizioniere doganale sarebbe peraltro assoggettato ad una disciplina che impone requisiti di accesso alla professione. 34 Esso conclude che, non essendo gli spedizionieri doganali imprese, gli ordini professionali ai quali appartengono non sono associazioni di imprese. Peraltro, siffatti ordini professionali sarebbero persone giuridiche di diritto pubblico dotate di poteri normativi in materia di organizzazione e di controllo e non potrebbero quindi essere considerate come associazioni di imprese ai sensi dell'art. 85 del Trattato. 35 La Commissione ribatte che, in conformità della giurisprudenza, la natura economica dell'attività esercitata è l'unico criterio che consente di definire un'impresa. Giudizio del Tribunale 36 Secondo una giurisprudenza costante, la nozione d'impresa abbraccia qualsiasi entità che eserciti un'attività economica, a prescindere dallo status giuridico della detta entità e dalle sue modalità di finanziamento (sentenze della Corte 23 aprile 1991, causa C-41/90, Höfner e Elser, Racc. pag. I-1979, punto 21; 16 novembre 1995, causa C-244/94, Fédération française des sociétés d'assurance e a., Racc. pag. I-4013, punto 14, e 11 dicembre 1997, causa C-55/96, Job Centre, Racc. pag. I-7119, punto 21), e che costituisce un'attività economica qualsiasi attività che consista nell'offrire beni o servizi su un determinato mercato (sentenza 18 giugno 1998, punto 36). 37 Orbene, come la Corte ha statuito nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 37), l'attività degli spedizionieri doganali presenta natura economica. Infatti, questi offrono, contro retribuzione, servizi che consistono nell'espletare formalità doganali, concernenti soprattutto l'importazione, l'esportazione e il transito di merci, nonché altri servizi complementari, quali i servizi appartenenti ai settori monetario, commerciale e tributario. Inoltre, essi assumono a proprio carico i rischi finanziari connessi all'esercizio di tale attività (sentenza della Corte 16 dicembre 1975, cause riunite 40/73-48/73, 50/73, 54/73-56/73, 111/73, 113/73 e 114/73, Suiker Unie e a./Commissione, Racc. pag. 1663, punto 541). In caso di squilibrio fra uscite ed entrate, lo spedizioniere doganale deve sopportare direttamente i disavanzi. 38 La Corte ha parimenti ritenuto, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 38), che «[d]i conseguenza, il fatto che l'attività di spedizioniere doganale sia intellettuale, richieda un'autorizzazione e possa essere svolta senza la combinazione di elementi materiali, immateriali e umani non è tale da escluderla dalla sfera di applicazione degli artt. 85 e 86 del Trattato CE». 39 Con riguardo al fatto che il ricorrente è stato considerato alla stregua di un'associazione di imprese ai sensi dell'art. 85, n. 1, del Trattato, essendo l'attività degli spedizionieri doganali un'attività economica ed essendo quindi gli spedizionieri considerati imprese ai sensi del menzionato art. 85, se ne deve concludere che il CNSD è un'associazione d'imprese ai sensi di questo articolo. La Corte ha inoltre statuito, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 40), che lo status di diritto pubblico di un organismo nazionale quale il CNSD non osta all'applicazione dell'art. 85 del Trattato. Questo articolo, stando alla sua lettera, si applica agli accordi fra imprese e alle decisioni di associazioni di imprese. Pertanto, l'ambito giuridico entro il quale ha luogo la conclusione dei detti accordi e sono adottate le dette decisioni nonché la definizione giuridica di tale ambito data dai vari ordinamenti giuridici nazionali sono irrilevanti ai fini dell'applicazione delle regole comunitarie di concorrenza e in particolare dell'art. 85 del Trattato (sentenza della Corte 30 gennaio 1985, causa 123/83, BNIC, Racc. pag. 391, punto 17). 40 Ne consegue che la prima parte del motivo unico dev'essere respinta. Seconda parte: sulla considerazione delle decisioni del CNSD alla stregua di decisioni di associazioni d'imprese e sul carattere restrittivo della concorrenza della tariffa controversa, ai sensi dell'art. 85 del Trattato Argomenti delle parti 41 Il ricorrente fa valere, in primo luogo, che la natura del CNSD è quella di un ente pubblico dotato di poteri normativi. Conseguentemente, le delibere del CNSD, come quella relativa all'adozione della tariffa controversa, costituirebbero provvedimenti statali per mezzo dei quali questo ente assolverebbe pubbliche funzioni. A sostegno di tale assunto, il ricorrente fa rilevare come le deliberazioni del CNSD abbiano natura regolamentare a norma del diritto italiano e come l'affiliazione al CNSD sia obbligatoria. Infine, il ricorrente afferma che la fissazione della tariffa controversa costituisce di per se stessa un provvedimento statale, indipendentemente dal decreto ministeriale recante approvazione della detta tariffa, e che essa non potrebbe essere disgiunta dalle altre sue pubbliche funzioni. 42 In secondo luogo, il ricorrente ricorda come, secondo la giurisprudenza, le regole comunitarie della concorrenza non si applichino ai comportamenti delle imprese qualora tali comportamenti siano imputabili alle autorità nazionali ovvero imposti da queste ultime (sentenze della Corte 13 dicembre 1991, causa C-18/88, GB-Inno-BM, Racc. pag. I-5941, punto 20, e 19 maggio 1993, causa C-320/91, Corbeau, Racc. pag. I-2533, punto 10). Esso aggiunge che, ai termini della sentenza della Corte 11 novembre 1997, cause riunite C-359/95 P e C-379/95 P, Commissione e Francia/Ladbroke Racing (Racc. pag. I-6265, punto 33), «[s]e un comportamento anticoncorrenziale viene imposto alle imprese da una normativa nazionale o se quest'ultima crea un contesto giuridico che di per sé elimina ogni possibilità di comportamento concorrenziale da parte loro, gli artt. 85 e 86 [del Trattato] non trovano applicazione. In una situazione del genere, la restrizione alla concorrenza non trova origine, come queste norme implicano, in comportamenti autonomi delle imprese». 43 Al riguardo, il ricorrente fa valere che, nel caso di specie, il comportamento anticoncorrenziale che gli viene addebitato gli è stato imposto dalla sua disciplina nazionale. La Corte stessa avrebbe riconosciuto questa circostanza nella sentenza 18 giugno 1998, laddove si legge che una legge emanata dallo Stato italiano, «nel conferire il relativo potere deliberativo, [imponeva] al CNSD l'adozione di una decisione di associazione di imprese in contrasto con l'art. 85 del Trattato, consistente nel fissare una tariffa obbligatoria per tutti gli spedizionieri doganali», senza lasciargli la minima autonomia decisionale. Il ricorrente ne desume che, in quella sentenza, la Corte ha correttamente individuato la responsabilità dello Stato italiano, escludendo qualsiasi responsabilità da parte sua. 44 Il ricorrente rileva come la Commissione stessa sembri condividere la sua posizione riguardo a questa importante questione, nella misura in cui ha riconosciuto, nel corso dell'udienza, che nessun margine di manovra gli era attribuito per quanto riguarda l'applicazione della legge n. 1612/1960 e che il suo comportamento era imposto dallo Stato italiano. 45 Infine, il ricorrente assume che, in ogni caso, la fissazione di una tariffa minima ad opera di un ordine professionale non può considerarsi restrizione della concorrenza ai sensi dell'art. 85 del Trattato. Infatti, la pretesa della Commissione di dispensare gli spedizionieri doganali dall'applicare tale tariffa sarebbe incompatibile con gli obiettivi perseguiti dalla regolamentazione di una professione liberale. Esisterebbe una differenza tra la nozione di concorrenza tra imprese e la nozione di concorrenza tra membri di una professione liberale, in quanto la seconda si baserebbe sulle qualità intellettuali e professionali dei prestatori del servizio considerato. Ove la fissazione di una tariffa minima degli spedizionieri doganali dovesse considerarsi restrizione della concorrenza ai sensi dell'art. 85 del Trattato, tale conclusione sarebbe applicabile in tutte le ipotesi in cui gli ordini professionali fissano prezzi minimi e massimi. 46 La Commissione fa valere che la natura del CNSD e delle funzioni da esso svolte è irrilevante ai fini dell'applicabilità dell'art. 85 del Trattato. Essa argomenta che la decisione che ha fissato la tariffa controversa reca gli elementi essenziali di un'intesa tra imprese, poiché si presenta nella forma specifica di una decisione di associazione d'imprese cui va successivamente ad aggiungersi un atto dello Stato membro. 47 La Commissione sottolinea come la Corte stessa, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 51), nell'affermare che «il CNSD ha violato l'art. 85, n. 1, del Trattato», ha risolto la questione dell'applicazione di questa disposizione al comportamento del ricorrente. Tale affermazione, secondo la Commissione, sarebbe incompatibile con l'inapplicabilità dell'art. 85 del Trattato e, di conseguenza, impedirebbe nel caso di specie l'applicazione della giurisprudenza enunciata nella citata sentenza Commissione e Francia/Ladbroke Racing (punto 33). 48 La Commissione ritiene che, nel caso in esame, l'intesa costituisca un comportamento autonomo delle imprese interessate. Ricordando come l'approvazione con decreto non sia obbligatoria, essa argomenta che la fissazione della tariffa controversa non è un provvedimento della pubblica autorità, bensì una decisione adottata dal CNSD nell'ambito del suo potere autonomo, come sarebbe confermato dal fatto che la deroga concessa all'AICAI non ha costituito oggetto di alcun atto di controllo da parte della pubblica autorità. 49 Nel corso dell'udienza, la Commissione ha fatto rilevare che, se anche il CNSD fosse stato obbligato dalla normativa nazionale ad adottare la tariffa controversa, ciò non toglie che l'art. 85 del Trattato è applicabile e che questa tariffa costituisce una violazione di tale disposizione. Sul punto, la Commissione osserva che sostenere che l'esistenza della legge nazionale impedisce l'applicabilità dell'art. 85 si risolverebbe nell'invertire il rapporto tra gli ordinamenti giuridici comunitario e nazionale e nell'affermare la prevalenza del diritto nazionale su quello comunitario. Le infrazioni commesse dalle imprese all'art. 85 del Trattato, sia pure in presenza di un obbligo legislativo, sarebbero conseguenza della supremazia del diritto comunitario sul diritto nazionale. Altro problema sarebbe quello di accertare se l'esistenza della legge nazionale possa attenuare la responsabilità del CNSD. 50 Infine, la Commissione osserva che gli effetti manifestamente restrittivi della concorrenza prodotti dalla tariffa controversa derivano dalla fissazione, in tale tariffa, da un lato, di una soglia di prezzo minima e, dall'altro, di modalità di fatturazione obbligatorie. Con riguardo a queste ultime, la Commissione puntualizza che l'obbligo imposto dall'art. 3 della tariffa controversa, secondo cui le somme da corrispondere agli spedizionieri doganali devono essere calcolate per ogni operazione doganale e per ciascuna prestazione professionale individuale, è contrario all'art. 85 del Trattato in quanto preclude l'applicazione di una tariffa forfettaria. 51 L'AICAI sostiene che la responsabilità che la sentenza 18 giugno 1998 ha individuato a carico della Repubblica italiana non esclude la responsabilità in solido del ricorrente. Sul punto essa fa valere che, secondo la giurisprudenza, l'adozione di un atto della pubblica autorità, destinato a rendere obbligatorio un accordo per tutti gli operatori economici interessati, non può avere l'effetto di sottrarre quest'ultimo all'applicazione dell'art. 85, n. 1, del Trattato (sentenza BNIC, citata, punto 23). 52 L'AICAI aggiunge che, dopo l'adozione della decisione della Commissione, il CNSD ha continuato ad applicare la tariffa controversa. Infatti, con nota 15 settembre 1997 all'indirizzo di tutti i consigli compartimentali degli spedizionieri doganali, il CNSD avrebbe ribadito che la detta tariffa era pienamente in vigore. Ritenendo che le premesse che avevano portato alla decisione fossero mutate, il CNSD avrebbe richiesto alla Commissione una deroga all'applicazione dell'art. 85 del Trattato. Non avendo ricevuto risposta, il CNSD avrebbe concluso che la tariffa controversa rimaneva applicabile. L'AICAI avrebbe perciò inoltrato una nuova denuncia alla Commissione il 1_ agosto 1997. Giudizio del Tribunale 53 Gli argomenti addotti dal ricorrente relativi all'asserito status di diritto pubblico del CNSD e delle sue decisioni non possono essere accolti. Infatti, come si è già rilevato nell'ambito dell'esame della prima parte del motivo (v. supra, punto 39), la Corte ha statuito, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 40), che lo status di diritto pubblico di un organismo nazionale quale il CNSD non osta all'applicazione dell'art. 85, n. 1, del Trattato. 54 Su tale punto occorre aggiungere, come ha rilevato la Corte nella sentenza 18 giugno 1998 (punti 41-43), che i membri del CNSD sono rappresentanti degli spedizionieri professionisti e che nessuna disposizione della normativa nazionale considerata impedisce loro di agire nell'esclusivo interesse della professione. Da un lato, i membri del CNSD possono essere soltanto spedizionieri doganali iscritti agli albi (artt. 13 della legge n. 1612/1960, e 8, secondo comma, e 22, secondo comma, del decreto 10 marzo 1964). Al riguardo, occorre sottolineare che, a partire dalla modifica operata dal decreto legge 30 agosto 1992, n. 331, il direttore generale delle dogane non partecipa più al CNSD in qualità di presidente. Inoltre, il Ministro italiano delle Finanze, che è incaricato della vigilanza sull'organizzazione professionale considerata, non può intervenire nella designazione dei membri dei consigli compartimentali e del CNSD. Dall'altro, il CNSD ha il compito di stabilire la tariffa delle prestazioni professionali degli spedizionieri doganali in base alle proposte dei consigli compartimentali [art. 14, lett. d), della legge n. 1612/1960] e nessuna norma della legislazione nazionale di cui trattasi obbliga e neppure induce i membri, tanto del CNSD quanto dei consigli compartimentali, a tener conto di criteri di interesse pubblico. 55 Ne consegue che i membri del CNSD non possono essere qualificati come esperti indipendenti (v., in tal senso, sentenze della Corte 17 novembre 1993, causa C-185/91, Reiff, Racc. pag. I-5801, punti 17 e 19; 9 giugno 1994, causa C-153/93, Delta Schiffahrts- und Speditionsgesellschaft, Racc. pag. I-2517, punti 16 e 18, e 17 ottobre 1995, cause riunite da C-140/94 a C-142/94, DIP e a., Racc. pag. I-3257, punti 18 e 19) e che essi non sono tenuti dalla legge a fissare le tariffe prendendo in considerazione, oltre agli interessi delle imprese o delle associazioni di imprese del settore che li hanno designati, l'interesse generale e gli interessi delle imprese degli altri settori o degli utenti dei servizi di cui trattasi (sentenze Reiff, citata, punti 18 e 24; Delta Schiffahrts- und Speditionsgesellschaft, citata, punto 17, DIP e a., punto 18, e 18 giugno 1998, punto 44). 56 Conseguentemente, le decisioni del CNSD non costituiscono decisioni statali per mezzo delle quali questo organismo svolge pubbliche funzioni, con la conseguenza che l'argomento del ricorrente relativo all'inapplicabilità dell'art. 85 del Trattato, in considerazione dello status di diritto pubblico del CNSD e delle decisioni di quest'ultimo, è infondato. 57 Resta nondimeno da accertare il punto se, come assume il ricorrente, l'art. 85, n. 1, del Trattato sia comunque stato erroneamente applicato nella decisione, in quanto, in assenza di autonomo comportamento da parte del CNSD e dei suoi membri, l'adozione della tariffa controversa non costituirebbe una decisione di associazione di imprese ai sensi del menzionato articolo. Tale questione non ha costituito oggetto di una specifica analisi della Corte nella sentenza 18 giugno 1998. 58 Emerge dalla giurisprudenza che gli artt. 85 del Trattato e 86 del Trattato (divenuto art. 82 CE) riguardano soltanto comportamenti anticoncorrenziali adottati dalle imprese di loro propria iniziativa (sentenze della Corte 20 marzo 1985, causa 41/83, Italia/Commissione, Racc. pag. 873, punti 18-20; 19 marzo 1991, causa C-202/88, Francia/Commissione, Racc. pag. I-1223, punto 55; GB-Inno-BM, citata, punto 20, e Commissione e Francia/Ladbroke Racing, citata, punto 33). Se un comportamento anticoncorrenziale viene imposto alle imprese da una normativa nazionale, o se quest'ultima crea un contesto giuridico che di per sé elimina ogni possibilità di comportamento concorrenziale da parte loro, gli artt. 85 e 86 non trovano applicazione. In una situazione del genere la restrizione alla concorrenza non trova origine, come queste norme implicano, in comportamenti autonomi delle imprese (sentenza Commissione e Francia/Ladbroke Racing, citata, punto 33, e sentenza del Tribunale 7 ottobre 1999, causa T-228/97, Irish Sugar/Commissione, Racc. pag. II-2969, punto 130). 59 Gli artt. 85 e 86 del Trattato si applicano invece nel caso in cui la normativa nazionale lasci sussistere la possibilità di una concorrenza che possa essere ostacolata, ristretta o falsata da comportamenti autonomi delle imprese (sentenze della Corte 29 ottobre 1980, cause riunite 209/78-215/78 e 218/78, Van Landewyck e a./Commissione, Racc. pag. 3125, punto 126, e Commissione e Francia/Ladbroke, citata, punto 34, e Irish Sugar/Commissione, citata, punto 130). 60 Va inoltre ricordato che la possibilità di escludere un determinato comportamento anticoncorrenziale dall'ambito di applicazione dell'art. 85, n. 1, del Trattato, per via del fatto che esso è stato imposto alle imprese in questione dalla normativa nazionale esistente o che quest'ultima ha eliminato ogni possibilità di comportamento concorrenziale da parte loro, è stata applicata in modo restrittivo dai giudici comunitari (sentenze Van Landewyck e a./Commissione, citata, punti 130 e 133; Italia/Commissione, citata, punto 19; sentenza della Corte 10 dicembre 1985, cause riunite 240/82-242/82, 261/82, 262/82, 268/82, 269/82, Stichting Sigarettenindustrie e a./Commissione, Racc. pag. 3831, punti 27-29, e sentenza del Tribunale 18 settembre 1996, causa T-387/94, Asia Motor France e a./Commissione, Racc. pag. II-961, punti 60 e 65). 61 Si deve pertanto determinare se gli effetti restrittivi della concorrenza criticati dalla Commissione e accertati dalla Corte trovino origine unicamente nella legge nazionale oppure, quanto meno in parte, nel comportamento del ricorrente. Occorre quindi esaminare se il contesto giuridico applicabile nel caso di specie elimini qualsiasi possibilità di comportamento concorrenziale da parte del CNSD. 62 E' pacifico che l'art. 14 della legge n. 1612/1960 imponeva al CNSD l'adozione di una tariffa, come è stato riconosciuto dalla Corte nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 60). Tuttavia, né la legge né le disposizioni di esecuzione prevedono livelli o massimali di prezzo determinati che il CNSD debba necessariamente prendere in considerazione in sede di fissazione della tariffa. La normativa nazionale non definisce nemmeno criteri in base ai quali il CNSD deve elaborare la tariffa. 63 Al riguardo, si deve prendere atto che, nell'adottare la tariffa controversa, il ricorrente ha istituito un sostanziale aumento dei prezzi minimi rispetto a quelli in vigore, che in alcuni casi toccava il 400%. Ne consegue che il CNSD godeva di un ampio potere decisionale con riguardo alla determinazione dei prezzi minimi. Per giunta, la conseguenza di tale aumento è stata, come lo stesso ricorrente riconosce nel suo atto introduttivo (pag. 22), che gli spedizionieri doganali, dall'entrata in vigore della tariffa controversa, hanno cominciato ad applicare i prezzi minimi, mentre, fino al 1988, essi avevano fatturato le loro prestazioni ai prezzi massimi. Ne consegue che il CNSD aveva fissato la precedente tariffa in maniera da lasciar sussistere la possibilità di una certa concorrenza, suscettibile di essere ostacolata, ristretta o falsata da comportamenti autonomi degli spedizionieri doganali. Pertanto, se con la tariffa precedente esisteva un certo grado di concorrenza, aumentando in tal modo i prezzi massimi il CNSD ha ulteriormente ristretto la concorrenza esistente contravvenendo all'art. 85 del Trattato. 64 E' altrettanto assodato che né la legge né le disposizioni di esecuzione mirano ad imporre agli spedizionieri doganali particolari modalità di fatturazione dei loro servizi ai loro clienti, né incaricano il CNSD di imporre tale obbligo nei loro confronti. In particolare, la legge non prevede la fatturazione obbligatoria di ogni prestazione professionale od operazione doganale individuale in modo separato. 65 Orbene, il CNSD ha deciso di fissare modalità di fatturazione obbligatorie onde preservare l'effetto utile della tariffa controversa. Più esattamente, l'art. 3 della detta tariffa prevede che le somme da corrispondere agli spedizionieri doganali devono essere calcolate per ogni operazione doganale o prestazione professionale individuale, vietando così l'applicazione di una tariffa forfettaria. Siffatto obbligo limita la libertà degli spedizionieri doganali per quanto concerne la loro organizzazione interna, impedisce loro di ridurre i costi di fatturazione ed esclude l'eventuale applicazione di riduzioni tariffarie ai loro clienti. Questa disposizione costituisce quindi una restrizione della concorrenza ai sensi dell'art. 85 del Trattato. 66 Infine, sebbene la normativa nazionale non preveda espressamente la possibilità di stabilire deroghe alla tariffa, va ricordato che, nell'adottare la tariffa controversa, il CNSD si è attribuito la facoltà di accordare deroghe ai prezzi minimi in essa previsti (art. 6) e di creare in tal guisa una concorrenza dei prezzi nei settori considerati. Tale facoltà è stata concretamente utilizzata in varie occasioni. 67 Infatti, con deliberazione 16 dicembre 1988, in primo luogo, il CNSD ha accordato agli spedizionieri doganali la possibilità di conglobamento giornaliero, nell'applicazione della tariffa, per ciascuna importazione e sezione doganale, di tutte le bollette d'importazione con debito unico «ad valorem» secondo la sezione relativa, con un supplemento di ITL 15 000 per ogni bolletta successiva alla prima. In secondo luogo, il CNSD ha concesso alle imprese e ai gruppi industriali che nel corso dell'anno effettuano almeno 8 000 operazioni doganali relative a determinate merci una riduzione dei relativi corrispettivi minimi. In terzo luogo, esso ha concesso una riduzione del 50% su talune maggiorazioni previste per le prestazioni rese ad alcune navi. Infine, il CNSD ha eliminato i prezzi minimi previsti per le operazioni doganali riguardanti la stampa quotidiana e periodica. 68 Successivamente, con deliberazione 18 aprile 1989, il CNSD ha deciso, da un lato, di concedere agli spedizionieri doganali la possibilità di applicare una riduzione del 15% su tutti i loro corrispettivi allorché operano per conto di un mandante o su incarico di un intermediario, d'altro lato, ha previsto che tale riduzione ammontasse al 30% quando gli spedizionieri prestano determinati servizi ai raccomandatari marittimi e ai corrispondenti esteri e/o nazionali. 69 Con successiva deliberazione 11 luglio 1989, il CNSD ha escluso dal campo d'applicazione della tariffa controversa, senza limiti di tempo, talune categorie di prestazioni doganali, vale a dire l'assistenza alle navi militari, agli aliscafi e alle motobarche da pesca; i plichi, la corrispondenza, gli effetti personali e le masserizie, le banconote aventi corso legale, i francobolli e i valori bollati, la stampa quotidiana e periodica; i campioni di merce con valore ai fini doganali non superiore a ITL 350 000, escluse le spese di trasporto ed accessorie. 70 Infine, con deliberazione 12 giugno 1990, il CNSD ha concesso una deroga specifica alla tariffa controversa e alle modalità di fatturazione in essa previste all'AICAI, consentendo a quest'ultima di escludere dal campo di applicazione della detta tariffa le merci trasportate dai corrieri, di valore non superiore a ITL 350 000, escluse le spese di trasporto e accessorie, e di concedere una riduzione dei prezzi minimi fino al 70% per le operazioni relative a merci di valore non superiore a ITL 2 500 000. Peraltro, l'AICAI era esonerata dall'obbligo di fatturazione individuale, sia al mittente sia al destinatario, dell'importo dovuto per la dichiarazione in dogana. 71 La conclusione che occorre trarne è che, per alcune di queste deroghe, il CNSD ha soppresso la sostanza stessa della tariffa controversa, eliminando tali prezzi minimi e concedendo reali esenzioni o liberalizzazioni dei prezzi, di carattere generale o particolare, senza alcun limite di tempo. Tali circostanze dimostrano come il CNSD godesse di un margine discrezionale nell'esecuzione della normativa nazionale, con la conseguenza che la natura e l'ampiezza della concorrenza in tale settore di attività dipendevano, in pratica, dalle sue stesse decisioni. 72 Discende dalle considerazioni che precedono, da un lato, che la normativa italiana, pur comportando limiti considerevoli alla concorrenza e rendendo praticamente difficoltoso per gli spedizionieri doganali porre in essere una vera e propria concorrenza in termini di prezzi, non impediva di per se stessa il sussistere di una certa concorrenza, atta ad essere ostacolata, ristretta o falsata da comportamenti autonomi degli spedizionieri doganali e, dall'altro, che il CNSD godeva di un margine di manovra nell'assolvere gli obblighi che la menzionata normativa poneva a suo carico, margine in virtù del quale esso avrebbe potuto e dovuto operare in maniera tale da non restringere la concorrenza esistente. Pertanto, la Commissione ha correttamente accertato nella sua decisione che la tariffa controversa costituiva una decisione di un'associazione di imprese che comportava effetti restrittivi sulla concorrenza, adottata dal CNSD di sua propria iniziativa. 73 Tale conclusione non è contraddetta dal fatto che la Corte ha affermato, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 60), che la Repubblica italiana ha imposto al CNSD l'adozione di una decisione di associazione d'imprese contraria all'art. 85 del Trattato. E' sufficiente rilevare, sul punto, che la portata di questa affermazione è chiaramente delimitata dall'inciso «nel conferire il relativo potere deliberativo», il quale conferma che il CNSD godeva di un potere decisionale autonomo del quale, come si è constatato dianzi, avrebbe dovuto far uso per applicare la normativa italiana in modo da preservare nel contempo il grado di concorrenza che la pratica attuazione di quest'ultima poteva lasciar sussistere. 74 Infine, l'applicazione dell'art. 85, n. 1, del Trattato al comportamento del ricorrente non è posta in dubbio dalla posizione espressa dalla Commissione nel corso dell'udienza, secondo la quale il ricorrente non disponeva di alcun margine discrezionale per quanto riguarda l'esecuzione della legge n. 1612/1960 e il suo comportamento era imposto dallo Stato. E' sufficiente rilevare, nel caso di specie, come spetti al Tribunale il compito di sindacare la legittimità dell'atto impugnato e come tale sindacato debba tener conto della motivazione di tale atto ai sensi dell'art. 190 del Trattato CE (divenuto art. 253 CE). Orbene, ai termini della decisione (punto 42 del preambolo), è proprio in considerazione del fatto che il CNSD delibera autonomamente sulla tariffa, sul suo livello e sulle modalità d'applicazione che la Commissione ha ritenuto che il comportamento del ricorrente non costituisse un provvedimento statale, bensì una decisione di un'associazione di imprese suscettibile di rientrare nell'ambito di applicazione dell'art. 85, n. 1, del Trattato. D'altra parte, e ad ogni buon conto, il punto se il CNSD disponesse o no di un margine discrezionale nell'applicazione della normativa italiana deve considerarsi, nel caso di specie, come questione di fatto, che compete solo al Tribunale valutare. 75 Ne consegue che la seconda parte del motivo unico dev'essere respinta. Terza parte: sulla questione se il commercio tra Stati membri possa essere pregiudicato Argomenti delle parti 76 Il ricorrente sostiene che, poiché il ricorso agli spedizionieri doganali non è obbligatorio, l'affermazione contenuta nella decisione, secondo la quale «la tariffa ostacola gli scambi tra il mercato italiano e gli altri mercati comunitari, in quanto rende più costose e complesse le operazioni doganali», è priva di ogni fondamento. Essa fa valere che, con la realizzazione del mercato interno, non esistono più operazioni doganali nell'ambito degli scambi tra Stati membri e, come risulta dal regolamento (CEE) del Consiglio 17 dicembre 1992, n. 3904, riguardante misure di adattamento della professione degli agenti e spedizionieri doganali al mercato interno (GU L 394, pag. 1), gli spedizionieri doganali non effettuano più alcuna operazione che dia luogo al pagamento di un corrispettivo in applicazione della tariffa professionale. Nessun pregiudizio verrebbe quindi causato al commercio fra Stati membri. 77 La Commissione ribatte che l'ostacolo agli scambi non è escluso dal carattere non obbligatorio del ricorso agli spedizionieri doganali, posto che il fatto che un operatore economico possa non avvalersi dei loro servizi non elimina il carattere restrittivo del comportamento atto ad ostacolare gli scambi. Giudizio del Tribunale 78 Gli argomenti del ricorrente secondo i quali la tariffa controversa non è idonea a pregiudicare il commercio tra Stati membri non possono essere accolti. 79 Per quanto attiene al periodo antecedente alla realizzazione del mercato interno, ossia prima del 31 dicembre 1992, è sufficiente constatare che la tariffa controversa fissa il prezzo delle operazioni doganali relative alle importazioni in Italia e alle esportazioni dall'Italia, circostanza che necessariamente incide sul commercio fra Stati membri. 80 Con riguardo al periodo iniziatosi il 31 dicembre 1992, il CNSD fa valere che non esistono più operazioni doganali nell'ambito degli scambi tra Stati membri. 81 Al riguardo, come ha rilevato la Corte nella sentenza 18 giugno 1998 (punti 49 e 50), vari tipi di operazioni d'importazione o di esportazione di merci all'interno della Comunità nonché operazioni effettuate fra operatori comunitari richiedono l'espletamento di formalità doganali e possono, di conseguenza, rendere necessario l'intervento di uno spedizioniere doganale indipendente iscritto all'albo. Ciò vale per le cosiddette operazioni di «transito interno», che riguardano l'invio di merci dall'Italia verso uno Stato membro, vale a dire da un punto ad un altro del territorio doganale della Comunità, facendole transitare per un paese terzo (ad esempio, la Svizzera). Tale tipo di operazioni riveste particolare importanza per l'Italia, poiché gran parte delle merci spedite dalle regioni del nord-ovest del paese verso la Germania e i Paesi Bassi transita per la Svizzera. 82 Quanto all'argomento del ricorrente relativo all'assenza di obbligatorietà del ricorso agli spedizionieri doganali professionisti, occorre rilevare come il proprietario della merce possa effettuare direttamente la dichiarazione in dogana o farsi rappresentare vuoi da uno spedizioniere doganale indipendente vuoi da uno spedizioniere doganale dipendente. Ciononostante, per espletare le formalità connesse alle operazioni di sdoganamento e al controllo doganale, in tutti i casi in cui un operatore economico che importi in Italia o esporti dall'Italia decida di farsi rappresentare da uno spedizioniere doganale e non disponga di uno spedizioniere suo dipendente o quando lo spedizioniere doganale suo dipendente non sia autorizzato ad esercitare nel compartimento in cui deve essere effettuato lo sdoganamento, esso deve avvalersi delle prestazioni degli spedizionieri doganali professionisti, per i quali la tariffa controversa è vincolante. Ad ogni buon conto, come si evince dal punto 12 del preambolo della decisione, il mercato da prendere in considerazione ai fini dell'accertamento dell'esistenza di un'infrazione dell'art. 85 del Trattato è quello dei servizi prestati dagli spedizionieri doganali professionisti e, nell'ambito di tale mercato, l'esistenza di una tariffa obbligatoria costituisce una restrizione atta ad ostacolare gli scambi tra Stati membri. 83 Infine, occorre ricordare che la Corte ha accertato, nella sentenza 18 giugno 1998 (punto 45), che le decisioni con le quali il CNSD ha fissato una tariffa uniforme e vincolante per tutti gli spedizionieri doganali possono incidere sugli scambi intracomunitari. 84 Alla luce delle considerazioni che precedono, occorre respingere la terza parte del motivo unico. 85 Ne consegue che il ricorso dev'essere respinto in toto. Decisione relativa alle spese Sulle spese 86 Ai sensi dell'art. 87, n. 2, del regolamento di procedura, la parte soccombente è condannata alle spese se ne è stata fatta domanda. Poiché il ricorrente è rimasto soccombente e la Commissione ha concluso in tal senso, esso va condannato alle spese sostenute dalla Commissione. Avendo la parte interveniente chiesto la condanna del ricorrente alle spese connesse al suo intervento, occorre condannare del pari il ricorrente, nelle circostanze del caso di specie, alle spese sostenute dalla detta parte. Dispositivo Per questi motivi, IL TRIBUNALE (Quinta Sezione ampliata) dichiara e statuisce: 1) Il ricorso è respinto. 2) Il ricorrente sopporterà le proprie spese nonché quelle sostenute dalla Commissione e dalla parte interveniente Associazione Italiana dei Corrieri Aerei Internazionali.

61987CJ0263

es

Motivación de la sentencia 1 Mediante escrito presentado en la Secretaría del Tribunal de Justicia el 31 de agosto de 1987, el Reino de Dinamarca, con arreglo al párrafo 1 del artículo 173 deL Tratado CEE, solicitó la anulación parcial de la Decisión de la Comisión de 19 de junio de 1987 (DO L 195, p. 43) y de las Decisiones de la Comisión de 18 de agosto de 1987 (DO L 262, pp. 23 y 35), relativas a la liquidación de las cuentas de los Estados miembros en concepto de gastos financiados por el Fondo Europeo de Orientación y Garantía Agraria para los ejercicios financieros de 1983, 1984 y 1985. 2 Durante estos ejercicios financieros las autoridades danesas pagaron a los exportadores de quesos granulosos de pasta dura, producidos en Dinamarca y comercializados bajo la denominación "Dansk Grana" o "Dansk Grana Padano", restituciones a la exportación al tipo alto previsto en los Reglamentos de la Comisión que fijan periódicamente las restituciones en cuestión para el queso Grana Padano deL código 47.10.11. La Comisión sólo aceptó reembolsar a las autoridades danesas las restituciones al tipo inferior previsto para los quesos correspondientes al código 47.10.22. 3 El Gobierno danés alega que la negativa de la Comisión de extender a los quesos "Dansk Grana" o "Dansk Grana Padano" los beneficios de la restitución alta, establecida para el queso correspondiente al código 47.10.11, es contraria al Derecho comunitario. En este sentido alega esencialmente dos argumentos. 4 En primer lugar, la Comisión infringió los términos de sus propios Reglamentos periódicos que fijan las restituciones. En efecto, las listas anexas a estos Reglamentos se refieren, sin precisar el lugar de fabricación, a los quesos con la denominación Grana Padano, la cuaL no constituye, ni en Derecho internacional ni en Derecho comunitario, una apelación de origen reservada al queso producido en la llanura del Po. 5 Además, aun suponiendo que, al utilizar los términos Grana Padano, la Comisión hubiera querido realmente reservar el beneficio de la restitución alta al queso Grana Padano producido en Italia, en tal caso habría infringido el apartado 2 del artículo 17 del Reglamento nº 804/68 del Consejo, de 27 de junio de 1968, por el que se establece la organización común de mercados en el sector de la leche y de los productos lácteos (DO L 148, p. 13; EE 03/02, p. 146) (en lo sucesivo, "Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche"). Éste establece que la restitución debe ser la misma para toda la Comunidad. El principio de igualdad de trato así formulado se opone a que las restituciones fijadas para quesos que tienen el mismo aspecto exterior (forma, color, volumen) y la misma composición (contenido en materia grasa y en agua) varíen en función del lugar de fabricación. 6 Para una más amplia exposición de los hechos del litigio, del desarrollo del procedimiento y de las alegaciones de las partes, este TribunaL se remite al informe para la vista. En lo sucesivo sólo se hará referencia a estos elementos en la medida exigida por el razonamiento del Tribunal. A. Primera alagación 7 La alegación basada en el sentido de los términos "Grana Padano", que figuran en los Reglamentos periódicos de la Comisión que fijan las restituciones, no puede ser aceptada. 8 Hay que señalar que en todos los Reglamentos periódicos anteriores al Reglamento nº 2822/79, de 14 de diciembre de 1979 (DO L 320, p. 20), la Comisión designó el queso correspondiente al código 47.10.11 mediante la mera denominación de "Grana". Las restituciones establecidas para este queso eran las mismas que las fijadas para los quesos correspondientes al código 47.10.22. 9 Durante el año 1979, la Comisión, tal como ha explicado, descubrió que también en otras partes de la Comunidad se producían quesos del tipo Grana y se exportaban bajo el régimen de restituciones. Estos quesos se vendían a un precio menor en el mercado comunitario que el queso producido en las provincias de la llanura del Po, que está protegido en Italia por una denominación de origen en virtud del Decreto del Presidente de la República nº 1269, de 30 de octubre de 1955 (GURI 1955, nº 187, p. 2896). 10 Este queso, que junto con el Parmigiano Reggiano es el único que se beneficia del régimen de intervención establecido por el apartado 2 del artículo 5 y por el apartado 1 del artículo 8 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche, para poder acogerse a este régimen debe producirse con leche procedente exclusivamente de su zona de producción. Esto es lo que resulta de lo dispuesto por el primer guión de la letra b) del párrafo 1 del artículo 2 del Reglamento nº 1107/68 de la Comisión, de 27 de julio de 1968, relativo a las modalidades de aplicación del sistema de intervención en el mercado del queso Grana Padano (DO L 184, p. 29; EE 03/03, p. 3), a tenor del cual el "Estado miembro adoptará todas las disposiciones necesarias para garantizar que las empresas de producción transformen exclusivamente la leche de su zona habitual de recolección". La producción de leche es deficitaria en Italia, lo que hace que la leche sea más cara que la producida en otras partes de la Comunidad y que, por lo tanto, aumenten los costes de los productores italianos de Grana Padano. 11 En tales circunstancias, la diferencia entre el precio comunitario y el precio mundial inferior, que las restituciones están destinadas a compensar en virtud del apartado 1 del artículo 17 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche, es más pronunciada en el caso del queso Grana Padano producido en Italia que en el caso de los demás quesos. 12 Para compensar esta diferencia, se tuvo que establecer una restitución especial. Así, la Comisión estableció en el Reglamento periódico nº 2822/79, de 14 de diciembre de 1979, ya citado, una restitución más alta para el queso correspondiente al código 47.10.11 que la establecida para los quesos correspondientes al código 47.10.22. Además, y también por primera vez, designó el queso correspondiente al código 47.10.11 mediante la denominación "Grana Padano". Al principio sólo se diferenciaron las restituciones para las exportaciones hacia Estados Unidos. Desde la adopción del Reglamento periódico nº 739/80, de 27 de marzo de 1980 (DO L 83, p. 36), esta diferenciación se aplica también a las exportaciones hacia otros países. 13 De ello se sigue que los términos Grana Padano, que desde finales de 1979 figuran en las listas de productos anexas a los Reglamentos periódicos de la Comisión, sólo se refieren al queso Grana Padano producido en Italia. 14 Queda pues por examinar si, al reservar así la restitución elevada al queso Grana Padano producido en Italia, la Comisión ha infringido el apartado 2 del artículo 17 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche, en virtud del cual la restitución debe ser la misma para toda la Comunidad. B. Segunda alegación 15 Por lo que se refiere a la alegación derivada de una infracción del principio de igualdad de trato recogida en el apartado 2 del artículo 17 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche, procede recordar en primer lugar que la leche no se presta, como producto fresco, al mecanismo de intervención y que, por lo tanto, éste se aplica a los principales productos derivados de la leche, a saber, la mantequilla y la leche descremada en polvo. Sin embargo, y ante la escasa producción de estos dos productos en Italia, el mecanismo de intervención se aplica a un tercer producto, a saber, determinados quesos, y en particular al queso Grana Padano. Para que el sistema de intervención beneficie a los productores de leche italianos, para los cuales fue concebido, resultaba indispensable obligar a los productores italianos de queso Grana Padano a utilizar sólo leche procedente de su zona de producción. 16 De ello se sigue que el establecimiento de una norma de fabricación, cuyo respeto es indispensable para el buen funcionamiento del sistema de intervención, es lo que provoca costes más elevados para el queso Grana Padano producido en Italia, y no el mero juego de las fuerzas de mercado, costes que por consiguiente deben ser compensados mediante una restitución más alta. 17 Dado que el queso Grana Padano producido en Italia queda sometido en el mercado comunitario a disposiciones reglamentarias distintas de las aplicables a los quesos del tipo Grana producidos en otras partes de la Comunidad, no resulta contrario al principio de igualdad de trato que establece el apartado 2 del artículo 17 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche dar al primero un trato más favorable en el ámbito de las restituciones. 18 A mayor abundamiento, el artículo 33 de este Reglamento expone que el "presente Reglamento deberá aplicarse de tal manera que se tengan en cuenta, paralela y adecuadamente, los objetivos previstos en los artículos 39 y 110 del Tratado". De ello se deduce que la Comisión está obligada a tener en cuenta también consideraciones de política comerciaL cuando fija las restituciones a la exportación. 19 La Comisión incumpliría esta obligación si extendiese los beneficios de la restitución elevada fijada para el queso Grana Padano italiano a los quesos del tipo Grana producidos en otras partes de la Comunidad. En efecto, esta restitución superaría el objetivo establecido por el apartado 1 deL artículo 17 del Reglamento del Consejo relativo a la organización del mercado de la leche: haría algo más que compensar la diferencia entre el precio comuntario y el precio mundial, haciendo posible la venta de estos quesos por debajo del precio mundial, lo que podría provocar reacciones por parte de los demás países que comercian con la Comunidad. Tal tipo de restitución presentaría así el riesgo de poner en peligro la realización de uno de los objetivos pertenecientes a la política comercial común mencionados en el artículo 110 del Tratado, a saber, el desarrollo armonioso del comercio mundial. 20 Al haber sido refutadas las dos alegaciones del Reino de Dinamarca en apoyo de su recurso, debe desestimarse el recurso. Decisión sobre las costas Costas 21 A tenor del apartado 2 del artículo 69 del Reglamento de procedimiento, la parte que pierda el proceso será condenada en costas. Por haber sido desestimados los motivos formulados por la demandante, procede condenarla en costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA decide: 1) Desestimar el recurso. 2) Condenar en costas al Reino de Dinamarca.

62003TJ0107

de

Klage auf Nichtigerklärung der Entscheidung der Kommission, die sich aus einem Schreiben vom 18. Dezember 2002 an die italienische Regierung über die Einstellung eines im Rahmen des Integrierten Mittelmeerprogramms (IMP) für die Region Marken (Italien) gewährten finanziellen Zuschusses der Gemeinschaft ergibt Tenor Die Klage wird abgewiesen. Die Klägerin trägt ihre eigenen Kosten und die Kosten der Kommission.

62006TJ0218

el

Το νομικό πλαίσιο Το άρθρο 59 του κανονισμού (ΕΚ) 40/94 του Συμβουλίου, της 20ής Δεκεμβρίου 1993, για το κοινοτικό σήμα ( ΕΕ 1994, L 11, σ. 1 ), όπως τροποποιήθηκε, ορίζει: «Η προσφυγή πρέπει να ασκηθεί εγγράφως ενώπιον του Γραφείου εντός προθεσμίας δύο μηνών από την ημέρα της κοινοποίησης της προσβαλλόμενης απόφασης. Η προσφυγή θεωρείται ότι έχει ασκηθεί μόνο μετά την καταβολή του τέλους προσφυγής. Εντός προθεσμίας τεσσάρων μηνών από την ημερομηνία κοινοποίησης της απόφασης, πρέπει να κατατεθεί γραπτώς υπόμνημα που να εκθέτει τους λόγους της προσφυγής.» Το άρθρο 78 του κανονισμού 40/94 έχει ως εξής: « Επαναφορά των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση (restitutio in integrum) 1.   Ο καταθέτης ή ο δικαιούχος κοινοτικού σήματος ή οποιοσδήποτε άλλος διάδικος σε διαδικασία ενώπιον του Γραφείου ο οποίος, παρότι επέδειξε όλη την επιμέλεια που επιβάλλουν οι περιστάσεις, δεν μπόρεσε να τηρήσει μια προθεσμία έναντι του Γραφείου, αποκαθίσταται, μετά από αίτηση, στα δικαιώματά του εάν το κώλυμα είχε ως άμεση συνέπεια, σύμφωνα με τις διατάξεις του παρόντος κανονισμού, την απώλεια δικαιώματος ή ένδικου μέσου. 2.   Η αίτηση πρέπει να υποβληθεί εγγράφως εντός προθεσμίας δύο μηνών από την παύση του κωλύματος. Η μη διενεργηθείσα πράξη πρέπει να διενεργηθεί μέσα στην προθεσμία αυτή […]. 3.   Η αίτηση πρέπει να είναι αιτιολογημένη και να αναφέρει τα πραγματικά περιστατικά και τους λόγους που προβάλλονται για την υποστήριξή της. Η αίτηση θεωρείται ότι έχει υποβληθεί μόνον αφού καταβληθεί το τέλος επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση. […]» Το άρθρο 78α του κανονισμού 40/94 ορίζει: « Συνέχιση της διαδικασίας 1.   Ο καταθέτης ή ο δικαιούχος κοινοτικού σήματος ή οποιοσδήποτε άλλος διάδικος σε διαδικασία ενώπιον του Γραφείου ο οποίος παρέλειψε να τηρήσει μια προθεσμία έναντι του Γραφείου, μπορεί να εξασφαλίσει, μετά από αίτηση, τη συνέχιση της διαδικασίας, υπό τον όρο ότι, κατά την υποβολή της αίτησης, έχει διενεργηθεί η παραληφθείσα πράξη. Η αίτηση συνέχισης της διαδικασίας είναι παραδεκτή μόνον εφόσον υποβάλλεται εντός προθεσμίας δύο μηνών από την ημερομηνία λήξης της προθεσμίας που δεν τηρήθηκε. Η αίτηση θεωρείται υποβληθείσα μόνον αφού καταβληθεί το τέλος συνέχισης της διαδικασίας. […]» Ο κανόνας 48 του κανονισμού (ΕΚ) 2868/95 της Επιτροπής, της 13ης Δεκεμβρίου 1995, περί της εφαρμογής του κανονισμού 40/94 ( ΕΕ L 303, σ. 1 ), όπως τροποποιήθηκε, ορίζει: «1.   Το δικόγραφο της προσφυγής περιέχει: […] γ) προσδιορισμό της προσβαλλόμενης απόφασης και μέχρι ποιο σημείο ζητείται η τροποποίηση ή η ακύρωσή της. 2.   Το δικόγραφο της προσφυγής υποβάλλεται στη γλώσσα της διαδικασίας στο πλαίσιο της οποίας εκδόθηκε η προσβαλλόμενη απόφαση.» Ο κανόνας 49, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 ορίζει: «Αν η προσφυγή αντιβαίνει στα άρθρα 57, 58 και 59 του κανονισμού και στον κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, το τμήμα προσφυγών την απορρίπτει ως απαράδεκτη εκτός αν οι ελλείψεις θεραπευτούν πριν λήξει η σχετική προθεσμία που προβλέπεται από το άρθρο 59 του κανονισμού [40/94].» Ο κανόνας 70 του κανονισμού 2868/95 σχετικά με τον υπολογισμό των προθεσμιών προβλέπει: «[…] 2.   Η προθεσμία θεωρείται ότι αρχίζει την επόμενη της ημέρας κατά την οποία συνέβη το γεγονός που αποτελεί την αφετηρία της. Το γεγονός αυτό μπορεί να είναι μια διαδικαστική ενέργεια ή η λήξη άλλης προθεσμίας. Αν η ενέργεια αυτή συνίσταται σε επίδοση εγγράφου, το κρίσιμο γεγονός είναι η παραλαβή του επιδοθέντος εγγράφου, εφόσον δεν ορίζεται άλλως. […] 4.   Όταν η προθεσμία είναι ενός ή περισσοτέρων μηνών, τότε λήγει τον αντίστοιχο επόμενο μήνα, την ημέρα που αντιστοιχεί σε αριθμό με την ημέρα κατά την οποία συνέβη το γεγονός. […]» Ο κανόνας 96 του κανονισμού 2868/95, που περιλαμβάνεται στο τμήμα των γενικών διατάξεων που αφορούν τις γλώσσες, ορίζει στην παράγραφο 1: «Με την επιφύλαξη του άρθρου 115 παράγραφοι 4 και 7 του κανονισμού [40/94] και αν δεν προβλέπεται άλλως από τους παρόντες κανόνες στη γραπτή διαδικασία ενώπιον του Γραφείου, τα μέρη μπορούν να χρησιμοποιούν οποιαδήποτε από τις επίσημες γλώσσες του Γραφείου. Αν η επιλεγείσα γλώσσα δεν είναι η γλώσσα της διαδικασίας, εντός μηνός από την ημερομηνία υποβολής του πρωτοτύπου, το ενδιαφερόμενο μέρος υποβάλλει μετάφραση στη γλώσσα αυτή […]». Ιστορικό της διαφοράς Την 1η Αυγούστου 2002, η προσφεύγουσα, Neurim Pharmaceuticals (1991) Ltd, υπέβαλε αίτηση καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος στο Γραφείο Εναρμονίσεως στο πλαίσιο της Εσωτερικής Αγοράς (εμπορικά σήματα, σχέδια και υποδείγματα) (ΓΕΕΑ), δυνάμει του κανονισμού 40/94. Το σήμα του οποίου ζητήθηκε η καταχώριση είναι το ακόλουθο εικονιστικό σημείο: Τα προϊόντα για τα οποία ζητήθηκε η καταχώριση εμπίπτουν στις κλάσεις 5 και 10 του Διακανονισμού της Νίκαιας σχετικά με την κατάταξη των προϊόντων και των υπηρεσιών για την καταχώριση σημάτων, της 15ης Ιουνίου 1957, όπως έχει αναθεωρηθεί και τροποποιηθεί, και αντιστοιχούν, για καθεμία από τις κλάσεις αυτές, στην ακόλουθη περιγραφή: — κλάση 5: «Φαρμακευτικά προϊόντα, φαρμακευτικά παρασκευάσματα· χάπια για φαρμακευτικούς σκοπούς, χημικά παρασκευάσματα για φαρμακευτική χρήση, χημικά παρασκευάσματα για ιατρική χρήση, φάρμακα για ιατρική χρήση»· — κλάση 10: «Ιατρικές διατάξεις». Η προσφεύγουσα κατέθεσε την αίτηση για το κοινοτικό σήμα στα αγγλικά και ανέφερε ως δεύτερη γλώσσα τη γερμανική. Η αίτηση για το κοινοτικό σήμα δημοσιεύθηκε στο Δελτίο κοινοτικών σημάτων αριθ. 28/03, της 31ης Μαρτίου 2003. Στις 27 Ιουνίου 2003, η παρεμβαίνουσα, Eurim-Pharm Arzneimittel GmbH, άσκησε ανακοπή κατά της καταχωρίσεως του αιτηθέντος σήματος, βάσει του άρθρου 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94. Η ανακοπή στηριζόταν στο λεκτικό σήμα EURIM-PHARM, το οποίο αποτέλεσε αντικείμενο της κοινοτικής καταχωρίσεως αριθ. 667 899 για τα «φάρμακα» που εμπίπτουν στην κλάση 5 και της γερμανικής καταχωρίσεως αριθ. 1 068 926 για τα «φάρμακα για ζώα και για ανθρώπους» τα οποία εμπίπτουν επίσης στην κλάση 5, καθώς και στη γερμανική εμπορική επωνυμία Eurim-Pharm που χρησιμοποιείται στη Γερμανία για να καταδείξει την παρασκευή και την εμπορία φαρμάκων, ειδικότερα στο χονδρεμπόριο φαρμάκων. Η πράξη ανακοπής κατατέθηκε στη γερμανική. Η γλώσσα αυτή κατέστη η γλώσσα διαδικασίας, βάσει του άρθρου 115, παράγραφος 6, του κανονισμού 40/94. Με απόφαση της 14ης Νοεμβρίου 2005, κοινοποιηθείσα στους διαδίκους με τηλεομοιοτυπία την ίδια ημέρα, το τμήμα ανακοπών δέχθηκε την ανακοπή και απέρριψε την αίτηση καταχωρίσεως. Στις 6 Ιανουαρίου 2006, η προσφεύγουσα άσκησε προσφυγή κατά της αποφάσεως αυτής. Προς τούτο χρησιμοποίησε το έντυπο του δικογράφου της προσφυγής στα αγγλικά που τέθηκε στη διάθεσή της από το ΓΕΕΑ, στο οποίο αναγραφόταν στα αγγλικά η ακόλουθη φράση στο τετραγωνίδιο 31 με τίτλο «Περιεχόμενο της προσφυγής»: «Η απόφαση πρέπει να ακυρωθεί στο σύνολό της και η αίτηση καταχωρίσεως πρέπει να γίνει δεκτή.» Στις 18 Ιανουαρίου 2006, η γραμματεία του ΓΕΕΑ απέστειλε με τηλεομοιοτυπία στους εκπροσώπους της προσφεύγουσας δύο έγγραφα: ένα έγγραφο δύο σελίδων που επιβεβαίωνε την παραλαβή του δικογράφου της προσφυγής και ανακοίνωση μιας σελίδας που την πληροφορούσε για την παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα στην οποία είχε κατατεθεί το δικόγραφο της προσφυγής βάσει του κανόνα 48, παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95. Η τελευταία αυτή ανακοίνωση καλούσε την προσφεύγουσα να προσκομίσει μετάφραση του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα της διαδικασίας εντός προθεσμίας ενός μηνός από της υποβολής του πρωτοτύπου, δηλαδή το αργότερο στις 6 Φεβρουαρίου 2006, σύμφωνα με τον κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95. Το απόσπασμα της εκθέσεως διαβιβάσεως των τηλεομοιοτυπιών που προσκόμισε το ΓΕΕΑ αναφέρει «OK» για τη διαβίβαση των δύο εγγράφων που απεστάλησαν στους εκπροσώπους της προσφεύγουσας κατά την ημερομηνία αυτή. Στις 14 Μαρτίου 2006, η προσφεύγουσα κατέθεσε υπόμνημα εκθέτοντας τους λόγους της προσφυγής της συνταγμένους στα γερμανικά. Στις 22 Μαρτίου 2006, υπάλληλος του Γραφείου ήρθε σε τηλεφωνική επαφή με έναν από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας, πληροφορώντας τον για την παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα της προσφυγής και την ανακοίνωση που είχε αποστείλει το ΓΕΕΑ στις 18 Ιανουαρίου 2006. Ο εκπρόσωπος της προσφεύγουσας παρατήρησε ότι δεν είχε λάβει την ανακοίνωση αυτή. Με έγγραφο της 7ης Απριλίου 2006, αποσταλείσα στο ΓΕΕΑ με τηλεομοιοτυπία, ο εκπρόσωπος της προσφεύγουσας, αναφερόμενος στην προγενέστερη τηλεφωνική συνομιλία με υπάλληλο του ΓΕΕΑ, ισχυρίσθηκε ότι είχε λάβει μόνον ένα έγγραφο από το ΓΕΕΑ στις 18 Ιανουαρίου 2006, αυτό που επιβεβαίωνε την παραλαβή του δικογράφου της προσφυγής. Προς στήριξη του ισχυρισμού αυτού, προσκόμισε απόσπασμα ηλεκτρονικής καταστάσεως που περιείχε κατάλογο των τηλεομοιοτυπιών που έλαβε στις 18 Ιανουαρίου 2006. Ζήτησε επίσης να του αποσταλεί εκ νέου αντίγραφο του εγγράφου της 18ης Ιανουαρίου 2006 που αφορούσε την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής. Με άλλο έγγραφο της 7ης Απριλίου 2006, ο εκπρόσωπος της προσφεύγουσας απέστειλε στο ΓΕΕΑ νέο δικόγραφο προσφυγής, συνταγμένο αυτή τη φορά εξ ολοκλήρου στα γερμανικά, ζητώντας τη συνέχιση της διαδικασίας βάσει του άρθρου 78α του κανονισμού 40/94 παρέχοντας έγκριση για την ανάληψη από τον τρεχούμενο λογαριασμό του στο ΓΕΕΑ του ποσού του καταβλητέου τέλους. Στις 23 Μαΐου 2006, ο εκπρόσωπος της προσφεύγουσας υπέβαλε αίτηση περί restitutio in integrum βάσει του άρθρου 78 του κανονισμού 40/94 και επέτρεψε την ανάληψη από τον τρεχούμενο λογαριασμό του στο ΓΕΕΑ του ποσού του πληρωτέου τέλους. Ισχυρίστηκε ότι είχε δώσει οδηγίες σε μια γραμματέα, στις 6 Ιανουαρίου 2006, για να σταλεί στο ΓΕΕΑ γερμανική διατύπωση του δικογράφου της προσφυγής και, για λόγους ανεξήγητους και χωρίς αυτό να εμπίπτει στην έλλειψη του καθήκοντος εποπτείας, η δεύτερη σελίδα του εντύπου του δικογράφου της προσφυγής είχε αποσταλεί στα αγγλικά. Διευκρίνισε επίσης ότι η γραμματέας αυτή, πεπειραμένη, και της οποίας η απόδοση δεν είχε αμφισβητηθεί προηγουμένως, αντιμετώπιζε τότε σοβαρά οικογενειακά προβλήματα, πράγμα που οι εργοδότες της αγνοούσαν. Με απόφαση της 2ας Ιουνίου 2006 (στο εξής: προσβαλλόμενη απόφαση), το πρώτο τμήμα προσφυγών του ΓΕΕΑ απέρριψε την προσφυγή ως απαράδεκτη βάσει του κανόνα 49, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 σε συνδυασμό με τον κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του ίδιου κανονισμού. Έκρινε επίσης ότι η αίτηση για τη συνέχιση της διαδικασίας που υποβλήθηκε βάσει του άρθρου 78α του κανονισμού 40/94 και η αίτηση περί restitutio in integrum που υποβλήθηκε βάσει του άρθρου 78 του ίδιου κανονισμού «θεωρούνταν ως μη υποβληθείσες», δεδομένου ότι η καταβολή των πληρωτέων τελών δεν είχε επιτραπεί έγκαιρα. Αιτήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα ζητεί από το Πρωτοδικείο: — να ακυρώσει την προσβαλλόμενη απόφαση· — να καταδικάσει το ΓΕΕΑ στα δικαστικά έξοδα. Το ΓΕΕΑ ζητεί από το Πρωτοδικείο: — να απορρίψει την προσφυγή· — να καταδικάσει την προσφεύγουσα στα δικαστικά έξοδα. Η παρεμβαίνουσα ζητεί από το Πρωτοδικείο: — να επιβεβαιώσει την προσβαλλόμενη απόφαση· — να καταδικάσει την προσφεύγουσα στα δικαστικά έξοδα. Σκεπτικό Προς στήριξη της προσφυγής της, η προσφεύγουσα επικαλείται τέσσερις λόγους που αντλούνται, πρώτον, από την παράβαση του άρθρου 59 του κανονισμού 40/94, του κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του κανόνα 49, παράγραφος 1, και του κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95· δεύτερον, την παράβαση του άρθρου 78α του κανονισμού 40/94· τρίτον, την παράβαση του άρθρου 78 του ίδιου κανονισμού και, τέταρτον, την παραβίαση της αρχής της αναλογικότητας. Δεδομένου ότι ο τέταρτος λόγος αφορά το παραδεκτό της προσφυγής ενώπιον του τμήματος προσφυγών, όπως και ο πρώτος λόγος, πρέπει να εξεταστεί δεύτερος μετά την εξέταση του πρώτου λόγου. Ο δεύτερος και τρίτος λόγος, οι οποίοι συνδέονται, αντιστοίχως, με το παραδεκτό της αιτήσεως για τη συνέχιση της διαδικασίας και την υποβολή της αιτήσεως περί restitutio in integrum εντός της ταχθείσας προθεσμίας, θα εξεταστούν ως τρίτος και τέταρτος λόγος. Επί του λόγου που αντλείται από την παράβαση του άρθρου 59 του κανονισμού 40/94, του κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του κανόνα 49, παράγραφος 1, και του κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα υποστηρίζει ότι άσκησε προσηκόντως προσφυγή κατά της αποφάσεως του τμήματος ανακοπών σύμφωνα με τις διατάξεις του άρθρου 59 του κανονισμού 40/94, εντός των τασσομένων προθεσμιών και μόνον η έκθεση του περιεχομένου της προσφυγής ήταν συνταγμένη στη γλώσσα της αιτήσεως καταχωρίσεως αντί της γλώσσας διαδικασίας. Η προσφεύγουσα δεν έλαβε καμία γραπτή ανακοίνωση εκ μέρους του ΓΕΕΑ που να την πληροφορεί για την παρατυπία ως προς τη γλώσσα στην οποία ασκήθηκε η προσφυγή. Προβάλλει ότι, αφενός, η έκθεση διαβιβάσεως των τηλεομοιοτυπιών της 18ης Ιανουαρίου 2006 που προσκόμισε το ΓΕΕΑ, περιέχουσα την ένδειξη «OK» για τη διαβίβαση της ανακοινώσεως σχετικά με την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής, επιτρέπει μόνον να συναχθεί η παραλαβή της. Σύμφωνα με τη νομολογία και τις οδηγίες του ΓΕΕΑ σχετικά με τις διαδικασίες που διεξάγονται ενώπιόν του, ένα τέτοιο τεκμήριο μπορεί να ανατραπεί αν ο αποδέκτης μιας ανακοινώσεως του ΓΕΕΑ αποδείξει ότι δεν την είχε λάβει. Στην προκειμένη περίπτωση, η προσφεύγουσα ανέτρεψε το τεκμήριο αυτό προσκομίζοντας έκθεση παραλαβής των τηλεομοιοτυπιών της 18ης Ιανουαρίου 2006 καταδεικνύοντας ότι δεν έλαβε παρά μόνο μια ανακοίνωση του ΓΕΕΑ δύο σελίδων, η οποία αντιστοιχούσε στο αποδεικτικό παραλαβής του δικογράφου της προσφυγής. Επομένως, η ανακοίνωση σχετικά με την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής έπρεπε να θεωρηθεί ότι δεν είχε γίνει. Αφετέρου, προβάλλει ότι η πάγια πρακτική του ΓΕΕΑ είναι να εφαρμόζει τον κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 στα σφάλματα σχετικά με τη γλώσσα στην οποία κατατίθεται δικόγραφο προσφυγής, πράγμα που συνεπάγεται τη δυνατότητα προσκομίσεως μιας μεταφράσεως του αρχικού εγγράφου στη γλώσσα διαδικασίας εντός προθεσμίας ενός μηνός μετά την κατάθεση της προσφυγής. Πάγια πρακτική του ΓΕΕΑ είναι επίσης να πληροφορεί ρητά τους προσφεύγοντες με ανακοίνωση, ως προς τα σφάλματά τους σχετικά με τη γλώσσα διαδικασίας και της προθεσμίας προς διόρθωση των σφαλμάτων αυτών που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95. Δυνάμει της αρχής της ίσης μεταχειρίσεως, η προσφεύγουσα έπρεπε να μπορεί να υπολογίσει στην εφαρμογή αυτών των πάγιων διοικητικών πρακτικών που δεσμεύουν το ΓΕΕΑ, πολλώ μάλλον που, στην προκειμένη περίπτωση, δικόγραφο προσφυγής είχε ήδη κατατεθεί και ήταν εύκολο να της κοινοποιηθεί προσηκόντως εκ νέου η εν λόγω παρατυπία πριν τη λήξη της ταχθείσας προθεσμίας. Τούτο ζητήθηκε ανεπιτυχώς από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας κατά τη διάρκεια πολλών τηλεφωνικών συνδιαλέξεων. Ενόψει μιας τέτοιας μεταβολής της πάγιας διοικητικής πρακτικής, κατά παράβαση της αρχής της ίσης μεταχειρίσεως, η νέα κατάθεση, στις 7 Απριλίου 2006, του δικογράφου της προσφυγής, συνταγμένου στη γερμανική αυτή τη φορά, έπρεπε να θεωρηθεί ότι θεράπευσε εγκύρως την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής. Το ΓΕΕΑ προβάλλει ότι από τον κανόνα 48, παράγραφος 2, τον κανόνα 49 και τον κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 προκύπτει ότι προσφυγή η οποία, όπως εν προκειμένω, ασκήθηκε σε γλώσσα διαφορετική από τη γλώσσα διαδικασίας χωρίς η μετάφρασή της να προσκομιστεί εντός της ταχθείσας προθεσμίας πρέπει να απορρίπτεται ως απαράδεκτη. Το έγγραφο που προσκόμισε η προσφεύγουσα δεν συνιστά επαρκή απόδειξη ότι δεν παρέλαβε την τηλεομοιοτυπία που απέστειλε το ΓΕΕΑ πληροφορώντας την για την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής. Η παρεμβαίνουσα θεωρεί ότι, δεδομένου ότι η προσφυγή είχε κατατεθεί σε γλώσσα διαφορετική εκείνης της διαδικασίας, κατά παράβαση του κανόνα 48, παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95, η προσφυγή ορθώς απορρίφθηκε βάσει του κανόνα 49, παράγραφος 1, του ίδιου κανονισμού. Η πρακτική του τμήματος προσφυγών που συνίσταται στο να πληροφορεί τους διαδίκους για τις τυπικές ελλείψεις των δικογράφων τους δεν συνιστά υποχρέωση και, επομένως, δεν είχε κανένα αποτέλεσμα επί των προβλεπομένων προθεσμιών. Η παράταση των προθεσμιών αυτών μπορούσε να δημιουργήσει άνιση μεταχείριση. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Από τον κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και την παράγραφο 2, του κανονισμού 2868/95 προκύπτει ότι το δικόγραφο της προσφυγής πρέπει να περιέχει προσδιορισμό της προσβαλλόμενης αποφάσεως και μέχρι ποιο σημείο ζητείται η τροποποίηση ή η ακύρωσή της και το δικόγραφο της προσφυγής πρέπει να υποβάλλεται στη γλώσσα της αποφάσεως αυτής. Δυνάμει του κανόνα 49, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95, αν η προσφυγή δεν πληροί ειδικότερα τις προϋποθέσεις που διαλαμβάνει ο κανόνας 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και η παράγραφος 2, του ίδιου κανονισμού, το τμήμα προσφυγών την απορρίπτει ως απαράδεκτη εκτός αν οι ελλείψεις θεραπευθούν πριν λήξει η προθεσμία που προβλέπει το άρθρο 59 του κανονισμού 40/94, δηλαδή εντός δύο μηνών από την ημέρα κοινοποιήσεως της προσβαλλόμενης αποφάσεως. Κατά τον κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95, εκτός αντίθετης διατάξεως που προβλέπεται στον ίδιο αυτόν κανονισμό, κάθε διάδικος μπορεί να χρησιμοποιήσει μια από τις γλώσσες του ΓΕΕΑ πλην εκείνης της διαδικασίας αν ο διάδικος αυτός υποβάλει μετάφραση στη γλώσσα αυτή εντός προθεσμίας ενός μηνός από της ημέρας καταθέσεως του πρωτοτύπου. Στην προκειμένη περίπτωση, η προσβαλλόμενη απόφαση του τμήματος ανακοπών κοινοποιήθηκε στην προσφεύγουσα με τηλεομοιοτυπία στις 14 Νοεμβρίου 2005. Δεδομένου ότι η προσφυγή κατατέθηκε στις 6 Ιανουαρίου 2006, η προσφυγή ασκήθηκε εντός της προθεσμίας των δύο μηνών που προβλέπει το άρθρο 59 του κανονισμού 40/94. Πάντως, το δικόγραφο της προσφυγής, το οποίο περιείχε, σύμφωνα με τον κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 2868/95, τη διευκρίνιση ως προς ποιο σημείο η απόφαση του τμήματος ανακοπών έπρεπε να ακυρωθεί, δεν πληρούσε την προϋπόθεση του κανόνα 48, παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95, διότι η διευκρίνιση αυτή ήταν διατυπωμένη στα αγγλικά και όχι στη γλώσσα διαδικασίας, δηλαδή τα γερμανικά. Κατ’ εφαρμογήν του κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95, θα ήταν δυνατό να υποβληθεί μετάφραση του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα διαδικασίας εντός προθεσμίας ενός μηνός από της καταθέσεως της προσφυγής, δηλαδή το αργότερο στις 6 Φεβρουαρίου 2006. Ωστόσο, μια τέτοια μετάφραση περιήλθε στο ΓΕΕΑ με νέο δικόγραφο προσφυγής συνταγμένο στα γερμανικά, το οποίο κατατέθηκε στις 7 Απριλίου 2006, δηλαδή περισσότερο από δύο μήνες μετά τη λήξη της ταχθείσας προθεσμίας. Επομένως, το τμήμα προσφυγών δεν υπέπεσε σε πλάνη περί το δίκαιο απορρίπτοντας την προσφυγή ως απαράδεκτη δυνάμει του κανόνα 49, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95, και του κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του ίδιου κανονισμού. Η διαπίστωση αυτή δεν αναιρείται από τα επιχειρήματα της προσφεύγουσας ως προς τη φερόμενη έλλειψη κοινοποιήσεως εκ μέρους του ΓΕΕΑ της παρατυπίας ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής και τη φερόμενη παραβίαση της αρχής της ίσης μεταχειρίσεως. Πράγματι, από τον κανόνα 49, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 προκύπτει ότι η μη τήρηση του κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και της παραγράφου 2, του ίδιου κανονισμού έχει ως άμεση συνέπεια, και χωρίς προηγούμενη κοινοποίηση, την απόρριψη της προσφυγής ως απαράδεκτης, τούτο δε ενδεχομένως, μετά τη λήξη της προθεσμίας που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του ίδιου κανονισμού. Ούτε από τη νομοθεσία ούτε από τη νομολογία προκύπτει ότι το ΓΕΕΑ έχει την υποχρέωση να εφιστά την προσοχή ενδεχομένων προσφευγόντων ενώπιον του τμήματος προσφυγών για τις συνέπειες από τη μη τήρηση των διατυπώσεων των κανονισμών αυτών [βλ., σχετικώς, απόφαση του Πρωτοδικείου της 31ης Μαΐου 2005, T-373/03, Solo Italia κατά ΓΕΕΑ — Nuova Sala (PARMITALIA), Συλλογή 2005, σ. II-1881 , σκέψη 59]. Ακόμη και αν το γεγονός ότι το ΓΕΕΑ είχε ως συνήθη πρακτική να πληροφορεί τους προσφεύγοντες για τις τυπικές ελλείψεις των δικογράφων τους, τούτο δεν είχε επίπτωση στην προκειμένη περίπτωση. Συγκεκριμένα, η πρακτική αυτή δεν μπορεί να μεταβάλει το σημείο ενάρξεως της προθεσμίας που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 [βλ., σχετικώς, απόφαση του Πρωτοδικείου της 17ης Σεπτεμβρίου 2003, T-71/02, Classen Holding κατά ΓΕΕΑ — International Paper (BECKETT EXPRESSION), Συλλογή 2003, σ. II-3181 , σκέψη 41]. Εξάλλου, κατά πάγια νομολογία, οι κανόνες περί των προθεσμιών θεσπίστηκαν προκειμένου να διασφαλίζεται η ασφάλεια δικαίου και να αποφεύγεται κάθε αυθαίρετη διάκριση ή μεταχείριση (βλ. διάταξη του Πρωτοδικείου της 21ης Νοεμβρίου 2005, T-426/04, Tramarin κατά Επιτροπής, Συλλογή 2005, σ. II-4765 , σκέψη 60, και την εκεί παρατιθέμενη νομολογία). Αυτή η γενική διαπίστωση εφαρμόζεται επίσης στις προθεσμίες που προβλέπουν οι κανονισμοί για το κοινοτικό σήμα. Επομένως, δεδομένου ότι εφάρμοσε χωρίς να μεταβάλει την προθεσμία που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95, το τμήμα προσφυγών δεν παραβίασε την αρχή της ίσης μεταχειρίσεως. Επομένως, ο παρών λόγος πρέπει να απορριφθεί. Επί του λόγου που αντλείται από την παραβίαση της αρχής της αναλογικότητας Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα προβάλλει ότι η απόρριψη της προσφυγή της από το τμήμα προσφυγών ως απαράδεκτης, ενώ είχε ασκηθεί εντός της ταχθείσας προθεσμίας και προσηκόντως, με εξαίρεση μια φράση στα αγγλικά, στερώντας από αυτή τη δυνατότητα να συνεχίσει τη διαδικασία και να υποστηρίξει την αίτησή της περί καταχωρίσεως, παραβιάζει την αρχή της αναλογικότητας. Πρώτον, σταθμίζοντας, αφενός, το συμφέρον της παρεμβαίνουσας για ευχερή κατανόηση της προσφυγής και τη συνέχεια στη γλώσσα διαδικασίας και, αφετέρου, το συμφέρον της προσφεύγουσας προς υποστήριξη της αιτήσεώς της περί καταχωρίσεως, είναι υπερβολικό να απορριφθεί η προσφυγή από το γεγονός και μόνον ότι η τυπική επιταγή ως προς την κατάθεση του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα διαδικασίας δεν τηρήθηκε. Δεύτερον, το ίδιο το τμήμα προσφυγών αναγνώρισε προηγουμένως ότι το γλωσσικό καθεστώς που προβλέπουν οι κανονισμοί 40/94 και 2868/95 δεν είναι σαφές. Θα ήταν ανώφελα αυστηρό και τυπολατρικό να εφαρμοστεί ένα τέτοιο καθεστώς στο δικόγραφο της προσφυγής, του οποίου ελάχιστα ουσιώδη στοιχεία χρειάζονται μετάφραση. Συγκεκριμένα, οι πληροφορίες που πρέπει να παρέχονται με το έντυπο του δικογράφου της προσφυγής είναι ελάχιστες, περιλαμβανομένης και εκείνης που αφορά το περιεχόμενο της προσφυγής η οποία, στην παρούσα διατύπωση του εντύπου, περιλαμβάνεται σε ένα απλό τετραγωνίδιο που πρέπει να συμπληρωθεί. Τρίτον, η επιλογή της γλώσσας διαδικασίας περιορίζεται στις γλώσσες των οποίων η γνώση είναι η πλέον διαδεδομένη εντός της Κοινότητας ακριβώς προκειμένου να αποφεύγεται όπως η γλώσσα διαδικασίας είναι εντελώς άγνωστη στους διαδίκους. Εν προκειμένω, η παρεμβαίνουσα ήταν σε θέση να κατανοήσει το περιεχόμενο του δικογράφου της προσφυγής, περιλαμβανομένης και της ενδείξεως ως προς το περιεχόμενο της προσφυγής που συντάχθηκε στα αγγλικά, δεδομένου ότι η αίτηση καταχωρίσεως κατά της οποίας άσκησε την ανακοπή της ήταν επίσης συνταγμένη στα αγγλικά. Η κατανόηση της αγγλικής εκ μέρους αυτού του διαδίκου δεν επιδέχεται καμιά αμφιβολία, πολλώ μάλλον που πρόκειται για φαρμακευτική επιχείρηση και όχι για ιδιώτη. Το ΓΕΕΑ, υπογραμμίζοντας ότι το τμήμα προσφυγών δεν είναι αρμόδιο για να ελέγξει την αναλογικότητα των κανόνων που προβλέπουν την απόρριψη προσφυγής ασκηθείσας σε άλλη γλώσσα εκτός της γλώσσας διαδικασίας, παρατηρεί ότι δεδομένου ότι η ύπαρξη διαφορετικών μέτρων έννομης προστασίας για τη θεραπεία των ελλείψεων τύπου ή των προθεσμιών που δεν τηρήθηκαν ενισχύει την αναλογικότητα μιας τέτοιας κανονιστικής ρυθμίσεως. Αφού η προσφεύγουσα δεν έκανε χρήση αυτών των μέσων έννομης προστασίας που ήσαν στη διάθεσή της, και λαμβάνοντας υπόψη το ότι δεν τήρησε τις κατ’ επανάληψη προθεσμίες οι οποίες δημιουργούσαν αμφιβολία ως προς την επιμέλεια των εκπροσώπων της, δεν συντρέχει λόγος να αμφισβητηθεί η αναλογικότητα των εν λόγω νομικών βάσεων. Κατά την παρεμβαίνουσα, δεν είναι δυσανάλογο να απαιτείται όπως τηρούνται οι κανόνες σχετικά με τις προθεσμίες και τη γλώσσα διαδικασίας, των οποίων η εφαρμογή δεν υπόκειται σε καμία στάθμιση των συμφερόντων των διαδίκων. Εξάλλου, αφού η προσφεύγουσα είχε τη δυνατότητα να υποβάλει νέα αίτηση καταχωρίσεως, η απόρριψη της προσφυγής της δεν είναι άδικη. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Απορρίπτοντας την προσφυγή ως απαράδεκτη, το τμήμα προσφυγών εφάρμοσε τον κανόνα 96, παράγραφος 1, τον κανόνα 49, παράγραφος 1, και τον κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95. Οι κανόνες αυτοί, ισχύοντες και διέποντες το παραδεκτό της προσφυγής στην προκειμένη περίπτωση, έπρεπε να εφαρμοστούν από το τμήμα προσφυγών. Άρνηση να εφαρμόσει τους κανόνες αυτούς θα παραβίαζε την αρχή του τεκμηρίου νομιμότητας, κατά την οποία η κοινοτική ρύθμιση αναπτύσσει όλα τα αποτελέσματά της εφόσον αρμόδιο δικαστήριο δεν διαπιστώσει την έλλειψη νομιμότητας αυτής [βλ., σχετικώς, απόφαση του Πρωτοδικείου της 12ης Ιουλίου 2001, T-120/99, Kik κατά ΓΕΕΑ (Kik), Συλλογή 2001, σ. II-2235 , σκέψη 55]. Επομένως, εναπόκειται στο Πρωτοδικείο να αποφανθεί επί της νομιμότητας αυτών των κανόνων βάσει της αρχής της αναλογικότητας στον βαθμό που, προβάλλοντας ότι το απαράδεκτο της προσφυγής της βάσει των κανόνων αυτών παραβιάζει την αρχή της αναλογικότητας, η προσφεύγουσα υποστηρίζει εμμέσως ότι οι κανόνες αυτοί παραβιάζουν την αρχή της αναλογικότητας. Συναφώς, πρέπει να υπομνησθεί ότι οι κανόνες αυτοί αποτελούν μέρος των διατάξεων που διέπουν το γλωσσικό καθεστώς το οποίο θεσπίστηκε με τον κανονισμό 40/94. Κατά τη νομολογία, το καθεστώς αυτό είναι συμβατό προς την αρχή της αναλογικότητας (βλ., σχετικώς, απόφαση του Δικαστηρίου της 9ης Σεπτεμβρίου 2003, C-361/01 P, Kik κατά ΓΕΕΑ, Συλλογή 2003, σ. I-8283 , σκέψεις 92 έως 94, και απόφαση Kik, σκέψη 52 ανωτέρω, σκέψεις 62 και 63). Έτσι, οι κανόνες αυτοί δεν μπορούν να θεωρηθούν ως αντίθετοι προς την αρχή της αναλογικότητας. Εξάλλου, η μη τήρηση υποχρεώσεων όπως η τήρηση των προθεσμιών προσφυγής, οι οποίες είναι θεμελιώδεις για την εύρυθμη λειτουργία του κοινοτικού συστήματος, μπορεί να έχει ως συνέπεια κυρώσεις βάσει της κοινοτικής κανονιστικής ρυθμίσεως με την απώλεια δικαιώματος, χωρίς αυτό να είναι ασυμβίβαστο προς την αρχή της αναλογικότητας (βλ., σχετικώς, απόφαση του Πρωτοδικείου της 6ης Μαρτίου 2003, T-61/00 και T-62/00, APOL κατά Επιτροπής, Συλλογή 2003, σ. II-635 , σκέψεις 96 και 98). Από τα προεκτεθέντα προκύπτει ότι η απόφαση του τμήματος προσφυγών να απορρίψει την προσφυγή ως απαράδεκτη, κατ’ εφαρμογήν του κανόνα 96, παράγραφος 1, του κανόνα 49, παράγραφος 1, και του κανόνα 48, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95 δεν μπορεί να θεωρηθεί ως δυσανάλογη. Επομένως, ο παρών λόγος πρέπει να απορριφθεί. Επί του λόγου που αντλείται από την παράβαση του άρθρου 78α του κανονισμού 40/94 Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα υποστηρίζει ότι ο κανόνας 72, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 σχετικά με τη λήξη των προθεσμιών πρέπει επίσης να εφαρμοστεί για τον προσδιορισμό του σημείου ενάρξεως των προθεσμιών, προκειμένου να μη τεθεί σε μειονεκτική θέση ο προσφεύγων λόγω του μέσου που χρησιμοποιήθηκε για την κατάθεση της προσφυγή του. Ο κανόνας αυτός προβλέπει ότι, αν η προθεσμία εκπνέει ημέρα κατά την οποία δεν είναι δυνατό να κατατεθούν έγγραφα στο ΓΕΕΑ ή ημέρα κατά την οποία το κανονικό ταχυδρομείο δεν διανεμήθηκε στον τόπο που βρίσκεται το ΓΕΕΑ, η προθεσμία παρατείνεται μέχρι την πρώτη ημέρα κατά την οποία τα έγγραφα μπορούν να κατατεθούν και κατά την οποία το κανονικό ταχυδρομείο μπορεί να διανεμηθεί. Στην προκειμένη περίπτωση, επομένως, η προθεσμία ενός μηνός που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 δεν άρχισε να τρέχει την Παρασκευή 6 Ιανουαρίου 2006, δηλαδή την ημέρα καταθέσεως του δικογράφου της προσφυγής, δεδομένου ότι η ημέρα αυτή ήταν αργία σύμφωνα με τον κατάλογο των αργιών του ΓΕΕΑ για το έτος 2006. Το δικόγραφο της προσφυγής έπρεπε να θεωρηθεί ότι είχε κατατεθεί τη Δευτέρα 9 Ιανουαρίου 2006. Εξ αυτού προκύπτει ότι η προθεσμία ενός μηνός για την υποβολή της μεταφράσεως του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα διαδικασίας έληξε στις 9 Φεβρουαρίου 2006, και όχι στις 6 Φεβρουαρίου 2006 όπως υποστηρίζει το ΓΕΕΑ. Έτσι, η αίτηση περί συνεχίσεως της διαδικασίας που υποβλήθηκε στις 7 Απριλίου 2006 μαζί με γερμανική μετάφραση του δικογράφου της προσφυγής και εντολή πληρωμής του τέλους περί συνεχίσεως της διαδικασίας, υποβλήθηκε σύμφωνα με το άρθρο 78α του κανονισμού 40/94. Κατά συνέπεια, απορρίπτοντας την αίτηση αυτή το ΓΕΕΑ παρέβη το άρθρο 78α του κανονισμού 40/94. Το ΓΕΕΑ και η παρεμβαίνουσα αντικρούουν τα επιχειρήματα της προσφεύγουσας και ισχυρίζονται ότι, δεδομένου ότι το δικόγραφο της προσφυγής υποβλήθηκε στα αγγλικά στις 6 Ιανουαρίου 2006, η προθεσμία που προβλέπει ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 έληξε στις 6 Φεβρουαρίου 2006 και η προθεσμία για την υποβολή αιτήσεως περί συνεχίσεως της διαδικασίας που προβλέπει το άρθρο 78α του κανονισμού 40/94 έληξε στις 6 Απριλίου 2006. Η αίτηση περί συνεχίσεως της διαδικασίας, υποβληθείσα στις 7 Απριλίου 2006, υποβλήθηκε επομένως μία ημέρα μετά τη λήξη της ταχθείσας προθεσμίας. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Με τον λόγο περί του παραδεκτού της αιτήσεως περί συνεχίσεως της διαδικασίας, η προσφεύγουσα προσάπτει κατ’ ουσίαν στο τμήμα προσφυγών του Γραφείου ότι δεν δέχθηκε την αίτηση αυτή θεωρώντας την ως μη υποβληθείσα. Κατά το άρθρο 78α του κανονισμού 40/94, διάδικος σε διαδικασία ενώπιον του ΓΕΕΑ που παρέλειψε να τηρήσει μια προθεσμία μπορεί να επιτύχει τη συνέχιση της διαδικασίας κατόπιν αιτήσεως, υπό την προϋπόθεση ότι, κατά τη στιγμή που υποβάλλεται η αίτηση, η παραληφθείσα πράξη έχει διενεργηθεί. Η αίτηση είναι παραδεκτή μόνον εντός προθεσμίας δύο μηνών που υπολογίζεται από την ημέρα λήξεως της μη τηρηθείσας προθεσμίας και θεωρείται υποβληθείσα μόνον κατόπιν καταβολής του τέλους περί συνεχίσεως της διαδικασίας. Ο κανόνας 96, παράγραφος 1, του κανονισμού 2868/95 ορίζει ότι η προθεσμία ενός μηνός για την υποβολή μεταφράσεως στη γλώσσα διαδικασίας του πρωτοτύπου που συντάσσεται σε άλλη γλώσσα αρχίζει να τρέχει από την ημέρα καταθέσεως του πρωτοτύπου αυτού. Σύμφωνα με τον κανόνα 70, παράγραφος 4, του κανονισμού 2868/95, όταν η προθεσμία είναι ενός ή περισσοτέρων μηνών, τότε λήγει τον αντίστοιχο επόμενο μήνα, την ημέρα που αντιστοιχεί σε αριθμό με την ημέρα κατά την οποία συνέβη το γεγονός. Στην προκειμένη περίπτωση, δεν αμφισβητείται ότι το δικόγραφο της προσφυγής, στην αγγλική του διατύπωση, υποβλήθηκε με τηλεομοιοτυπία αποσταλείσα στο ΓΕΕΑ στις 6 Ιανουαρίου 2006. Επομένως, το τμήμα προσφυγών ορθώς θεώρησε ότι η προθεσμία ενός μηνός για την κατάθεση της μεταφράσεως του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα διαδικασίας έληξε στις 6 Φεβρουαρίου 2006. Δεδομένου ότι η μη τηρηθείσα προθεσμία έληξε στις 6 Φεβρουαρίου 2006, η αίτηση περί συνεχίσεως της διαδικασίας έπρεπε να είχε υποβληθεί και η καταβολή του πληρωτέου τέλους έπρεπε να είχε εγκριθεί στις 6 Απριλίου 2006 το αργότερο. Όμως, μόλις στις 7 Απριλίου 2006 υποβλήθηκαν η αίτηση περί συνεχίσεως της διαδικασίας και η μετάφραση του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα διαδικασίας και εγκρίθηκε η πληρωμή του καταβλητέου τέλους. Επομένως, κρίνοντας ότι η αίτηση περί συνεχίσεως της διαδικασίας θεωρήθηκε ως μη υποβληθείσα, το τμήμα προσφυγών δεν υπέπεσε σε πλάνη περί το δίκαιο. Η διαπίστωση αυτή δεν αναιρείται από το επιχείρημα της προσφεύγουσας ότι η ημέρα από της οποίας η προθεσμία ενός μηνός άρχισε να τρέχει ήταν η 9η Ιανουαρίου 2006 αντί της 6ης Ιανουαρίου 2006, ημέρα κατά την οποία παρελήφθη η τηλεομοιοτυπία του δικογράφου της προσφυγής. Το επιχείρημα αυτό στηρίζεται στους κανόνες περί της λήξεως της προθεσμίας σε ειδικές περιπτώσεις, οι οποίες δεν έχουν εφαρμογή εν προκειμένω. Συγκεκριμένα, ο κανόνας 70, παράγραφος 2, του κανονισμού 2868/95, ο οποίος αφορά το σημείο ενάρξεως των προθεσμιών σε περίπτωση κοινοποιήσεως, είναι εκείνος που πρέπει να εφαρμοστεί. Ορίζει ότι η παραλαβή του κοινοποιηθέντος εγγράφου συνιστά το γεγονός από το οποίο αρχίζει να τρέχει η προθεσμία. Εξάλλου, ο κανόνας 79 του κανονισμού 2868/95 ορίζει ότι όλες οι κοινοποιήσεις που απευθύνονται στο ΓΕΕΑ μπορούν να διαβιβάζονται με τηλεομοιοτυπία και παραπέμπει στον κανόνα 80 του ίδιου κανονισμού, ο οποίος λαμβάνει ως ημερομηνία αναφοράς την ημερομηνία παραλαβής της τηλεομοιοτυπίας. Επομένως, όταν πρόκειται για τη διαβίβαση κοινοποιήσεως που απευθύνθηκε στο ΓΕΕΑ με τηλεομοιοτυπία, το γεγονός το οποίο συνιστά την αφετηρία της προθεσμίας είναι η παραλαβή από το ΓΕΕΑ αυτής της τηλεομοιοτυπίας, ανεξάρτητα από το γεγονός ότι η ημερομηνία παραλαβής αντιστοιχεί σε αργία. Από τα προεκτεθέντα προκύπτει ότι ο παρών λόγος πρέπει να απορριφθεί. Επί του λόγου που αντλείται από την παράβαση του άρθρου 78 του κανονισμού 40/94 Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα ισχυρίζεται ότι η κοινοποίηση μιας παρατυπίας σχετικά με τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής μπορεί να γίνεται εγκύρως μόνον γραπτώς, δεδομένου ότι η ημερομηνία της άτυπης κοινοποιήσεως κατά τη διάρκεια τηλεφωνικής συνδιαλέξεως δεν μπορεί να θεωρηθεί ως η ημερομηνία κατά την οποία έπαυσε να υπάρχει το κώλυμα από την οποία έτρεχε η προθεσμία για την υποβολή αιτήσεως περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση restitutio in integrum. Αφού η παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής δεν κοινοποιήθηκε γραπτώς στην προσφεύγουσα, το κώλυμα ουδέποτε έπαυσε να υπάρχει και η αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση δεν μπορούσε να θεωρηθεί ως εκπρόθεσμη. Το ΓΕΕΑ και η παρεμβαίνουσα υποστηρίζουν ότι το κώλυμα στην προκειμένη περίπτωση έπαυσε, το αργότερο, στις 22 Μαρτίου 2006, όταν ένας από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας πληροφορήθηκε τηλεφωνικώς για την παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής. Η προθεσμία των δύο μηνών που προβλέπει το άρθρο 78, παράγραφος 2, του κανονισμού 40/94 έληξε το αργότερο στις 22 Μαΐου 2006. Η αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση υποβλήθηκε επομένως με μία μέρα καθυστέρηση, στις 23 Μαΐου 2006. Συνεπώς, το τμήμα προσφυγών ορθώς έκρινε ως μη υποβληθείσα την αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Κατά το άρθρο 78, παράγραφοι 2 και 3, του κανονισμού 40/94, η αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση πρέπει να υποβληθεί εγγράφως εντός προθεσμίας δύο μηνών από την παύση του κωλύματος λόγω του οποίου δεν τηρήθηκε προθεσμία που είχε ως άμεση συνέπεια την απώλεια δικαιώματος ή ένδικου μέσου. Η αίτηση πρέπει να είναι αιτιολογημένη και να αναφέρει τα πραγματικά περιστατικά και τους λόγους που προβάλλονται προς στήριξή της, η δε αίτηση θεωρείται ότι έχει υποβληθεί μόνον αφού καταβληθεί το τέλος επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση. Στην προκειμένη περίπτωση το κώλυμα στο οποίο οφείλεται η μη τήρηση της προθεσμίας υποβολής του δικογράφου της προσφυγής στη γλώσσα της αποφάσεως που υπήρξε αντικείμενο της προσφυγής, όπως ισχυρίζεται η προσφεύγουσα με την αίτησή της περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση, συνίσταται στην άγνοια εκ μέρους των εκπροσώπων της του γεγονότος ότι το δικόγραφο της προσφυγής είχε σταλεί στις 6 Ιανουαρίου 2006 στο ΓΕΕΑ στην αγγλική. Η αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση υποβλήθηκε στις 23 Μαΐου 2006. Στις 22 Μαρτίου 2006, κατά τη διάρκεια τηλεφωνικής συνδιαλέξεως μεταξύ ενός υπαλλήλου του ΓΕΕΑ και ενός από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας, ο τελευταίος πληροφορήθηκε για την παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής, όπως ισχυρίζονται το ΓΕΕΑ σε εσωτερικό σημείωμα με ημερομηνία 24 Μαρτίου 2006 και η προσφεύγουσα με την αίτησή της. Κατά την επ’ ακροατηρίου συζήτηση, η προσφεύγουσα ανέφερε ότι αμφέβαλε κατά πόσον η συνδιάλεξη αυτή μπορούσε να αποτελέσει την παύση του κωλύματος και ισχυρίστηκε ότι η παύση επήλθε μάλλον στις 27 Απριλίου 2006, κατά την τηλεφωνική συνδιάλεξη μεταξύ του εισηγητή του τμήματος προσφυγών και ενός από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας. Ο ισχυρισμός αυτός, έστω και αν υποτεθεί ότι υποβάλλεται παραδεκτώς, δεν μπορεί να γίνει δεκτός. Συγκεκριμένα, από τους συγκλίνοντες ισχυρισμούς του ΓΕΕΑ και της προσφεύγουσας που έχουν περιγραφεί ανωτέρω και που αφορούν την τηλεφωνική συνδιάλεξη της 22ας Μαρτίου 2006 προκύπτει ότι κατά τη διάρκεια αυτής της συνδιαλέξεως η προσφεύγουσα πληροφορήθηκε την παρατυπία σχετικά με τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής. Επιπλέον, από τον διοικητικό φάκελο προκύπτει ότι το πρώτο από τα δύο έγγραφα που απέστειλε ένας από τους εκπροσώπους της προσφεύγουσας στον υπάλληλο του ΓΕΕΑ στις 7 Απριλίου 2006 αναφέρεται στην τηλεφωνική του συνδιάλεξη και στο γεγονός ότι αυτή αφορούσε την κοινοποίηση του ΓΕΕΑ της 18ης Ιανουαρίου 2006 η οποία δεν είχε ληφθεί από την προσφεύγουσα. Λαμβάνοντας υπόψη το γεγονός ότι η κοινοποίηση αυτή μιας σελίδας αφορούσε αποκλειστικά την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής, είναι εύλογο να συναχθεί ότι έγινε λόγος για την παρατυπία αυτή κατά τη διάρκεια της τηλεφωνικής συνδιαλέξεως. Εξάλλου, το δεύτερο έγγραφο της 7ης Απριλίου 2006, το οποίο απεστάλη αμέσως μετά το πρώτο αναφέρει ότι, λαμβάνοντας υπόψη την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής που προέβαλε το ΓΕΕΑ, απεστάλη προληπτικά νέο δικόγραφο προσφυγής συνταγμένο στα γερμανικά. Επομένως, το τμήμα προσφυγών νομίμως έκρινε ότι το κώλυμα στο οποίο οφείλεται η μη τηρηθείσα προθεσμία, όπως προβάλλεται από την προσφεύγουσα, έπαυσε, το αργότερο, στις 22 Μαρτίου 2006 και, συνεπώς, η προθεσμία των δύο μηνών που προβλέπει το άρθρο 78 του κανονισμού 40/94 είχε λήξει, το αργότερο, στις 22 Μαΐου 2006. Η διαπίστωση αυτή δεν αναιρείται από το επιχείρημα της προσφεύγουσας ότι μόλις από τη στιγμή που το ΓΕΕΑ κοινοποίησε εγγράφως την παρατυπία ως προς τη γλώσσα του δικογράφου της προσφυγής η προθεσμία του άρθρου 78 του κανονισμού 40/94 αρχίζει να τρέχει. Πράγματι, μια τέτοια έγγραφη κοινοποίηση δεν προβλέπεται στο άρθρο 78 του κανονισμού 40/94. Εξάλλου, από τη νομολογία προκύπτει ότι το ΓΕΕΑ δεν υποχρεούται να πληροφορήσει το ενδιαφερόμενο μέρος για τις παρατυπίες στη διαδικασία και, επομένως, μια τέτοια κοινοποίηση εκ μέρους του ΓΕΕΑ δεν μπορεί να ασκεί επιρροή ως προς την αφετηρία της προθεσμίας που τάσσεται για την υποβολή αιτήσεως περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση (προαναφερθείσα απόφαση BECKETT EXPRESSION, σκέψη 44 ανωτέρω, σκέψη 41). Επομένως, δεδομένου ότι η καταβολή του πληρωτέου τέλους εγκρίθηκε μόλις στις 23 Μαΐου 2006, το τμήμα προσφυγών δεν υπέπεσε σε πλάνη περί το δίκαιο κρίνοντας ότι η αίτηση περί επαναφοράς των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση θεωρείται ως μη υποβληθείσα. Σε κάθε περίπτωση, βάσει του άρθρου 78, παράγραφος 1, του κανονισμού 40/94, η επαναφορά των πραγμάτων στην προτέρα κατάσταση εξαρτάται επίσης από την προϋπόθεση ότι αποδείχθηκε ότι είχε επιδειχθεί κάθε επιμέλεια που επιβάλλουν οι περιστάσεις. Έστω και αν υποτεθεί ότι, όπως ισχυρίστηκε η προσφεύγουσα, το σφάλμα κατά την αποστολή του δικογράφου της προσφυγής, το οποίο διέπραξε μια γραμματέας και για το οποίο οι εκπρόσωποι της προσφεύγουσας δεν είχαν γνώση, συνιστά κώλυμα κατά την έννοια του άρθρου 78, παράγραφος 1, του κανονισμού 40/94, η προσφεύγουσα είχε την υποχρέωση να αποδείξει ενώπιον του τμήματος προσφυγών ότι επέδειξε κάθε επιμέλεια που επιβάλλουν οι περιστάσεις. Ωστόσο, κανένα αποδεικτικό στοιχείο δεν υπέβαλε συναφώς η προσφεύγουσα. Συνεπώς, το τμήμα προσφυγών δεν υπέπεσε σε πλάνη περί το δίκαιο κρίνοντας ότι δεν έχει αποδειχθεί ότι η προσφεύγουσα επέδειξε κάθε επιμέλεια που επέβαλαν οι περιστάσεις. Επομένως, ο παρών λόγος πρέπει να απορριφθεί και, κατά συνέπεια, η προσφυγή στο σύνολό της. Επί των δικαστικών εξόδων Κατά το άρθρο 87, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα εφόσον υπάρχει σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Δεδομένου ότι η προσφεύγουσα ηττήθηκε, πρέπει να καταδικαστεί στα έξοδα, σύμφωνα με τα αιτήματα του ΓΕΕΑ και της παρεμβαίνουσας. Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΠΡΩΤΟΔΙΚΕΙΟ (πρώτο τμήμα) αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την προσφυγή. 2) Καταδικάζει τη Neurim Pharmaceuticals (1991) Ltd στα δικαστικά έξοδα. Tiili Dehousse Wiszniewska-Białecka Δημοσιεύθηκε σε δημόσια συνεδρίαση στο Λουξεμβούργο στις 17 Σεπτεμβρίου 2008. Ο Γραμματέας E. Coulon Η Πρόεδρος V. Tiili ( *1 ) Γλώσσα διαδικασίας: η γερμανική.

62003CJ0223

el

1       Η αίτηση εκδόσεως προδικαστικής αποφάσεως αφορά την ερμηνεία του άρθρου 2, παράγραφος 1, του άρθρου 4, παράγραφοι 1 και 2, του άρθρου 5, παράγραφος 1, και του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας 77/388/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 17ης Μαΐου 1977, περί εναρμονίσεως των νομοθεσιών των κρατών μελών των σχετικών με τους φόρους κύκλου εργασιών – Κοινό σύστημα φόρου προστιθεμένης αξίας: ομοιόμορφη φορολογική βάση (ΕΕ ειδ. έκδ. 09/001, σ. 49), όπως τροποποιήθηκε με την οδηγία 95/7/EΚ του Συμβουλίου, της 10ης Απριλίου 1995 (ΕΕ L 102, σ. 18, στο εξής: έκτη οδηγία). 2       Η αίτηση αυτή υποβλήθηκε στον πλαίσιο ένδικης διαφοράς μεταξύ του University of Huddersfield Higher Education Corporation (στο εξής: πανεπιστήμιο) και των Commissioners of Customs & Excise (στο εξής: Commissioners) όσον αφορά την εκ μέρους των Commissioners διόρθωση της εκπτώσεως στην οποία προέβη το πανεπιστήμιο, στο πλαίσιο ενός σχεδίου μειώσεως της φορολογικής επιβαρύνσεως, του φόρου προστιθεμένης αξίας (στο εξής: ΦΠΑ) επί των εισροών ο οποίος καταβλήθηκε για την ανακαίνιση ενός μύλου. Το νομικό πλαίσιο Η κοινοτική κανονιστική ρύθμιση 3       Κατά το άρθρο 2, σημείο 1, της έκτης οδηγίας, στον ΦΠΑ υπόκεινται οι παραδόσεις αγαθών και οι παροχές υπηρεσιών που πραγματοποιούνται εξ επαχθούς αιτίας, στο εσωτερικό της χώρας, υπό υποκειμένου στον φόρο που ενεργεί υπό την ιδιότητά του αυτήν. 4       Δυνάμει του άρθρου 4, παράγραφος 1, της οδηγίας αυτής, θεωρείται ως υποκείμενος στον φόρο οποιοσδήποτε ασκεί, κατά τρόπο ανεξάρτητο, μία από τις οικονομικές δραστηριότητες της παραγράφου 2 του άρθρου αυτού. Η έννοια των «οικονομικών δραστηριοτήτων» ορίζεται στην εν λόγω παράγραφο 2 ως περιλαμβάνουσα όλες τις δραστηριότητες του παραγωγού, του εμπόρου ή του παρέχοντος υπηρεσίες, και, ιδίως, την εκμετάλλευση ενσωμάτου η άυλου αγαθού, προς τον σκοπό αντλήσεως εσόδων διαρκούς χαρακτήρα. 5       Το άρθρο 4, παράγραφος 4, δεύτερο εδάφιο, της έκτης οδηγίας διευκρινίζει ότι: «Με την επιφύλαξη της διαβουλεύσεως που προβλέπεται από το άρθρο 29, κάθε κράτος μέλος έχει την ευχέρεια να θεωρεί ως έναν υποκείμενο στον φόρο τα εγκατεστημένα στο εσωτερικό της χώρας πρόσωπα, τα οποία είναι μεν ανεξάρτητα μεταξύ τους από νομικής απόψεως, συνδέονται όμως στενά από χρηματοδοτικής, οικονομικής και οργανωτικής απόψεως.» 6       Κατά το άρθρο 5, παράγραφος 1, της ίδιας αυτής οδηγίας, «[ω]ς “παράδοση αγαθού” θεωρείται η μεταβίβαση της εξουσίας να διαθέτει κανείς ενσώματο αγαθό ως κύριος». 7       Κατά το άρθρο 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, «[ω]ς “παροχή υπηρεσιών” θεωρείται κάθε πράξη η οποία δεν αποτελεί παράδοση αγαθών κατά την έννοια του άρθρου 5». 8       Το άρθρο 13, Α, παράγραφος 1, στοιχείο θ΄, της ίδιας αυτής οδηγίας προβλέπει ότι τα κράτη μέλη απαλλάσσουν από τον ΦΠΑ, μεταξύ άλλων, την πανεπιστημιακή εκπαίδευση. 9       Το άρθρο 13, B, στοιχείο β΄, της έκτης οδηγίας ορίζει ότι τα κράτη μέλη απαλλάσσουν από τον φόρο τη μίσθωση ακινήτων. Ωστόσο, το άρθρο 13, Γ, πρώτο εδάφιο, στοιχείο α΄, της ίδιας αυτής οδηγίας επιτρέπει στα κράτη μέλη να χορηγούν στους υποκειμένους στον φόρο δικαίωμα επιλογής φορολογήσεως για τις πράξεις αυτές. 10     Το άρθρο 17, παράγραφος 2, στοιχείο α΄, της εν λόγω οδηγίας ορίζει τα εξής: «Κατά το μέτρο που τα αγαθά ή οι υπηρεσίες χρησιμοποιούνται για την πραγματοποίηση των φορολογουμένων πράξεών του, ο υποκείμενος στον φόρο δικαιούται να εκπίπτει από τον φόρο για τον οποίον είναι υπόχρεος: α)      τον οφειλόμενο ή καταβληθέντα στο εσωτερικό της χώρας φόρο προστιθεμένης αξίας για αγαθά που του παραδόθηκαν ή πρόκειται να του παραδοθούν καθώς και για υπηρεσίες που του παρασχέθηκαν ή πρόκειται να του παρασχεθούν από άλλον υποκείμενο στον φόρο». 11     Όσον αφορά τα αγαθά και τις υπηρεσίες που ένας υποκείμενος στον φόρο χρησιμοποιεί συγχρόνως για την πραγματοποίηση πράξεων που παρέχουν δικαίωμα εκπτώσεως και πράξεων που δεν παρέχουν δικαίωμα εκπτώσεως, το άρθρο 17, παράγραφος 5, πρώτο εδάφιο, της έκτης οδηγίας διευκρινίζει ότι «η έκπτωση γίνεται μόνο για το μέρος του φόρου προστιθεμένης αξίας το οποίο αναλογεί στο ποσό που αντιστοιχεί στις πράξεις της πρώτης κατηγορίας». 12     Κατά το δεύτερο εδάφιο της ίδιας αυτής διατάξεως, «[η] αναλογία αυτή καθορίζεται, για το σύνολο των πράξεων που πραγματοποιούνται από τον υποκείμενο στον φόρο, σύμφωνα με το άρθρο 19». Η διαφορά της κύριας δίκης και το προδικαστικό ερώτημα 13     Από τη διάταξη περί παραπομπής προκύπτει ότι το πανεπιστήμιο παρέχει κυρίως υπηρεσίες εκπαιδεύσεως, οι οποίες απαλλάσσονται από τον ΦΠΑ. Εντούτοις, δεδομένου ότι προβαίνει επίσης σε ορισμένες φορολογούμενες παραδόσεις ή παροχές υπηρεσιών, το πανεπιστήμιο μπορεί, δυνάμει του εθνικού δικαίου, να αναζητήσει τον καταβληθέντα ΦΠΑ επί των εισροών με τον συντελεστή της μερικής υπαγωγής του στον φόρο, ο οποίος το 1996 ανερχόταν σε 14,56 % και ο οποίος έκτοτε μειώθηκε σε 6,04 %. 14     Το αιτούν δικαστήριο επισημαίνει ότι, το 1995, το πανεπιστήμιο αποφάσισε να ανακαινίσει δύο ερειπωμένους μύλους επί των οποίων είχε αποκτήσει εμπράγματο δικαίωμα χρήσεως («leasehold»). Οι δύο αυτοί μύλοι είναι γνωστοί υπό τις ονομασίες «West Mill» και «East Mill» και βρίσκονται στο Canalside, στο Huddersfield. Δεδομένου ότι ο καταβληθείς ΦΠΑ επί των εισροών ο οποίος αφορούσε τις δαπάνες ανακαινίσεως δεν μπορούσε, κατά μεγάλο μέρος, να αναζητηθεί υπό κανονικές συνθήκες, το πανεπιστήμιο αναζήτησε έναν τρόπο να μειώσει τη φορολογική του επιβάρυνση ή να μεταθέσει το χρονικό σημείο κατά το οποίο θα όφειλε να καταβάλει τον φόρο. 15     Πρώτα, φρόντισε να πραγματοποιηθούν οι εργασίες στο West Mill και εξόφλησε το τίμημά τους. Ένα trust με διακριτική ευχέρεια ως προς τη διαχείρισή του (στο εξής: trust) συστάθηκε με πράξη της 27ης Νοεμβρίου 1995. Η ιδρυτική πράξη περιείχε διατάξεις σύμφωνα με τις οποίες το πανεπιστήμιο διατηρούσε την εξουσία διορισμού και παύσεως των trustees. Οι διορισθέντες trustees ήσαν τρεις πρώην υπάλληλοι του πανεπιστημίου και οι τυγχάνοντες των ευεργεσιών του trust ήσαν το πανεπιστήμιο, κάθε φοιτητής εγγεγραμμένος κάποια δεδομένη στιγμή και κάθε φιλανθρωπικό έργο. Κατά την ίδια ημερομηνία, το πανεπιστήμιο συνήψε με τους trustees σύμβαση εγγυήσεως (Deed of Indemnity) δυνάμει της οποίας ανέλαβε να καλύψει κάθε παρούσα και μέλλουσα ευθύνη τους απορρέουσα από τις διάφορες πράξεις. 16     Το αιτούν δικαστήριο επισημαίνει ότι ο μοναδικός σκοπός της συστάσεως του trust ήταν να καταστήσει δυνατή την υλοποίηση του προταθέντος για τον West Mill σχεδίου μειώσεως της φορολογικής επιβαρύνσεως, αντικείμενο του οποίου ήταν η εκ μέρους του πανεπιστημίου ανάκτηση του ΦΠΑ επί των δαπανών ανακαινίσεως. 17     Όσον αφορά τον East Mill, ο οποίος είναι το κτίριο που αφορά άμεσα η υπόθεση της κύριας δίκης, από τη διάταξη περί παραπομπής προκύπτει ότι, σύμφωνα με το σχέδιο που πρότειναν οι φορολογικοί του σύμβουλοι, το πανεπιστήμιο επέλεξε στις 21 Νοεμβρίου 1996 τη φορολόγηση της μισθώσεως του East Mill και, στις 22 Νοεμβρίου 1996, συνήψε φορολογητέα μίσθωση με το trust για διάστημα 20 ετών. Η σύμβαση μισθώσεως περιείχε μια ρήτρα παρέχουσα στο πανεπιστήμιο τη δυνατότητα να την καταγγείλει κατά τη συμπλήρωση του έκτου, του δεκάτου και του δεκάτου πέμπτου έτους της μισθώσεως. Το αρχικό ετήσιο μίσθωμα καθορίστηκε στο συμβολικό ποσό των 12,50 GBP. Κατά την ίδια ημερομηνία, το trust, το οποίο είχε επίσης επιλέξει τη φορολόγηση της παραδόσεως, συνήψε φορολογητέα υπομίσθωση με το πανεπιστήμιο για διάστημα 20 ετών μείον 3 ημέρες, αντί αρχικού ετησίου μισθώματος ανερχόμενου στο συμβολικό ποσό των 13 GBP. 18     Από τη διάταξη περί παραπομπής προκύπτει επίσης ότι, στις 22 Νοεμβρίου 1996, η University of Huddersfield Properties Ltd (στο εξής: Properties), θυγατρική η οποία ανήκε στο πανεπιστήμιο κατά 100 % και δεν ανήκε στον ίδιο όμιλο ΦΠΑ, υπό την έννοια του άρθρου 4, παράγραφος 4, δεύτερο εδάφιο, της έκτης οδηγίας, χρέωσε στο πανεπιστήμιο ποσό 3 500 000 GBP, πλέον 612 500 GBP ΦΠΑ, για μέλλουσες υπηρεσίες οικοδομήσεως στον East Mill. Στις 25 Νοεμβρίου 1996, η Properties συνήψε με το πανεπιστήμιο σύμβαση με σκοπό την ανακαίνιση του East Mill. Το πανεπιστήμιο εξόφλησε το τιμολόγιο της Properties σε ημερομηνία που δεν μπορεί να προσδιοριστεί. Το αιτούν δικαστήριο επισημαίνει ότι ουδεμία απόδειξη προσκομίστηκε περί του ότι η Properties είχε οποιαδήποτε πρόθεση πραγματοποιήσεως κέρδους παρέχοντας υπηρεσίες οικοδομήσεως στο πανεπιστήμιο και συνάγει εντεύθεν ότι το πανεπιστήμιο δεν επιθυμούσε να πραγματοποιήσει τέτοιο κέρδος η Properties. 19     Η Properties προσέλαβε ανεξάρτητους εργολάβους με την τιμή της αγοράς για να παράσχουν στο πανεπιστήμιο της αναγκαίες υπηρεσίες οικοδομήσεως για την ανακαίνιση του East Mill. 20     Με τη δήλωση ΦΠΑ για τον Ιανουάριο του 1997, το πανεπιστήμιο, το οποίο είχε καθαρή οφειλή ΦΠΑ άνω των 90 000 GBP, παρουσίασε ως επιστρεπτέο προς αυτό ποσό ΦΠΑ το ποσό των 515 000 GBP, το οποίο οι Commissioners, κατόπιν ελέγχου, του κατέβαλαν χωρίς επιφυλάξεις, παρέχοντάς του τη δυνατότητα να ανακτήσει τον ΦΠΑ που χρέωσε η Properties. 21     Οι ανεξάρτητοι εργολάβοι ολοκλήρωσαν τις εργασίες στον East Mill στις 7 Σεπτεμβρίου 1998 και το πανεπιστήμιο άρχισε να χρησιμοποιεί το ακίνητο κατά την ίδια αυτή ημερομηνία. Στη συνέχεια, τα μισθώματα που οφείλονταν δυνάμει της μισθώσεως και της υπομισθώσεως αυξήθηκαν μέχρι του ποσού των 400 000 και των 415 000 GBP ετησίως αντιστοίχως. 22     Το αιτούν δικαστήριο διαπιστώνει ότι η χρήση ενός trust στο πλαίσιο του East Mill και η εκ μέρους του πανεπιστημίου εκμίσθωση στο trust είχαν ως μοναδικό σκοπό τη διευκόλυνση του σχεδίου μειώσεως της φορολογικής επιβαρύνσεως. Διαπιστώνει επιπλέον ότι ο μοναδικός σκοπός της εκ μέρους του trust υπεκμισθώσεως του East Mill στο πανεπιστήμιο ήταν η διευκόλυνση του σχεδίου αυτού. Διαπιστώνει τέλος ότι το πανεπιστήμιο είχε την πρόθεση να επιτύχει απόλυτη εξοικονόμηση του φόρου θέτοντας τέρμα στον επινοηθέντα για τον East Mill μηχανισμό εντός δύο ή τριών ετών, ή κατά τη συμπλήρωση έξι, δέκα ή δεκαπέντε ετών μισθώσεως (θέτοντας έτσι επίσης τέρμα στην καταβολή του ΦΠΑ επί των μισθωμάτων). 23     Το αιτούν δικαστήριο παρατηρεί επίσης ότι το σύνολο των πράξεων αποτελούσαν πραγματικές πράξεις, υπό την έννοια ότι κατέληξαν σε όντως πραγματοποιηθείσες παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών. Συνεπώς, δεν επρόκειτο για εικονικές πράξεις. 24     Με έγγραφο της 26ης Ιανουαρίου 2000, οι Commissioners αξίωσαν από το πανεπιστήμιο, για τον Ιανουάριο του 1997, την καταβολή ποσού 612 500 GBP ως ΦΠΑ επί των υπηρεσιών οικοδομήσεως που παρέσχε η Properties για τον East Mill. Στο έγγραφο αναγραφόταν ότι ο φόρος αυτός θεωρήθηκε εσφαλμένως ότι αφορούσε φορολογητέες παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και ότι ο δηλωθείς ΦΠΑ εκτιμήθηκε σε χαμηλότερο ποσό απ’ ό,τι έπρεπε. 25     Το αιτούν δικαστήριο διευκρινίζει ότι, με το ίδιο αυτό έγγραφο, οι Commissioners χαρακτήρισαν τις συμβάσεις μισθώσεως που συνάφθηκαν με το trust ως «παρεμβληθέντα για φορολογικούς σκοπούς στάδια», τα οποία μπορούσαν να μη ληφθούν υπόψη προκειμένου να κριθεί το βάσιμο των αιτήσεων επιστροφής του καταβληθέντος ΦΠΑ επί των εισροών, τις οποίες υπέβαλε το πανεπιστήμιο. Ενεργώντας κατά τον τρόπο αυτόν, οι Commissioners κατέληξαν στο συμπέρασμα ότι ο φόρος επί των εισροών του οποίου την καταβολή είχε αξιώσει από το πανεπιστήμιο η Properties είχε αντιμετωπισθεί εσφαλμένως από το πανεπιστήμιο, κατά το μέτρο που θεωρήθηκε ότι αντιστοιχούσε σε φορολογητέες παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και ανακτήθηκε στο σύνολό του. 26     Το πανεπιστήμιο άσκησε προσφυγή ενώπιον του VAT and Duties Tribunal κατά της διορθώσεως του ΦΠΑ την οποία οι Commissioners του κοινοποίησαν με το έγγραφο της 26ης Ιανουαρίου 2000. 27     Σύμφωνα με την απόφαση περί παραπομπής, οι Commissioners ισχυρίζονται ότι πράξη η οποία διενεργείται αποκλειστικώς ή πρωταρχικώς με σκοπό την αποφυγή της καταβολής του ΦΠΑ δεν αποτελεί «παράδοση αγαθών ή παροχή υπηρεσιών». Ομοίως, δεν πρόκειται για ενέργεια στο πλαίσιο της ασκήσεως «οικονομικής δραστηριότητας». 28     Επικουρικώς, οι Commissioners υποστηρίζουν ότι μια τέτοια πράξη πρέπει, σύμφωνα με τη γενική αρχή του δικαίου που απαγορεύει την «κατάχρηση δικαιώματος», να μη ληφθεί υπόψη και η έκτη οδηγία πρέπει να εφαρμοσθεί στην αληθή φύση της επίμαχης πράξεως. 29     Το πανεπιστήμιο ισχυρίζεται μεταξύ άλλων ότι οι επίμαχες πράξεις, αντιθέτως προς όσα ισχυρίζονται οι Commissioners, δεν «διενεργήθηκαν με μοναδικό ή κύριο σκοπό τη φοροαποφυγή». Μολονότι είναι αληθές ότι τα πραγματικά περιστατικά, όπως τα ερμήνευσε το πανεπιστήμιο, είχαν ως συνέπεια την επιστροφή σημαντικού ποσού εκ του καταβληθέντος ΦΠΑ επί των εισροών, «διαθέσιμου» άμεσα, τα ίδια αυτά περιστατικά είχαν επίσης ως συνέπεια την καταβολή σημαντικών ποσών ΦΠΑ επί κάποιο διάστημα. Επιπλέον, αν μια πράξη είχε διενεργηθεί «με μοναδικό ή κύριο σκοπό τη φοροαποφυγή», η μόνη συνέπεια θα ήταν ότι ως προς την πράξη αυτή θα εφαρμοζόταν κάθε κανόνας κατά της φοροαποφυγής τον οποίο έχει θεσπίσει το κράτος μέλος δυνάμει της τάδε ή της δείνα εξουσιοδοτήσεως βάσει του άρθρου 27, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας. Ωστόσο, το Ηνωμένο Βασίλειο δεν έχει θεσπίσει κανέναν κανόνα τέτοιου είδους. 30     Το πανεπιστήμιο φρονεί ότι μια συμπεριφορά μπορεί να χαρακτηρισθεί φοροαποφυγή μόνον αν: 1)      η αντικειμενική συνέπεια της πράξεως αντιβαίνει στο πνεύμα και στον σκοπό της έκτης οδηγίας και αν 2)      η υποκειμενική πρόθεση του εμπόρου ήταν να καταλήξει στο αποτέλεσμα αυτό, πράγμα το οποίο δεν συμβαίνει στην υπόθεση της κύριας δίκης. 31     Το αιτούν δικαστήριο διαπιστώνει ωστόσο ότι οι πράξεις τις οποίες διενήργησε το πανεπιστήμιο είχαν ως μοναδικό σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος. Δεν είχαν κανέναν αυτοτελή οικονομικό σκοπό. Συνοψίζονται σε ένα σχέδιο αναστολής της πληρωμής στο οποίο έχει περιληφθεί μηχανισμός ο οποίος επιτρέπει, σε μεταγενέστερη ημερομηνία, την απόλυτη εξοικονόμηση του φόρου. Το αιτούν δικαστήριο συνάγει εντεύθεν ότι οι πράξεις αυτές ισοδυναμούν με φοροαποφυγή. Επιπλέον, από τις πραγματικές διαπιστώσεις προκύπτει σαφώς ότι η υποκειμενική πρόθεση του πανεπιστημίου και του trust ήταν να καταλήξουν στο αποτέλεσμα αυτό. 32     Υπό τις συνθήκες αυτές, το VAT and Duties Tribunal, Manchester, αποφάσισε να αναστείλει τη διαδικασία και να υποβάλει στο Δικαστήριο το ακόλουθο προδικαστικό ερώτημα: «Στην περίπτωση που: i.      ένα πανεπιστήμιο παραιτείται τoυ δικαιώματός τoυ απαλλαγής από τoν ΦΠΑ σε σχέση με παραδόσεις αγαθών και παροχές υπηρεσιών πoυ αφορούν συγκεκριμένο ακίνητο που του ανήκει και εκμισθώνει τo ακίνητο σε trust πoυ έχει συσταθεί και ελέγχεται από τo πανεπιστήμιο, ii.      το trust παραιτείται του δικαιώματός του απαλλαγής από τον ΦΠΑ σε σχέση με παραδόσεις αγαθών και παροχές υπηρεσιών που αφορούν το εν λόγω ακίνητο και υπεκμισθώνει στο πανεπιστήμιο το ακίνητο, iii.      οι συμβάσεις μισθώσεως και υπομισθώσεως συνήφθησαν και εκτελέστηκαν από το πανεπιστήμιο με μοναδικό σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος και δεν είχαν κανένα αυτοτελή επιχειρηματικό σκοπό, iv.      στην ουσία οι συμβάσεις μισθώσεως και υπεκμισθώσεως στον αρχικό εκμισθωτή αποτελούσαν, σύμφωνα με την πρόθεση του πανεπιστημίου και του trust, σύστημα αναστολής (δηλαδή σύστημα για την αναστολή καταβολής τoυ ΦΠΑ), στο oπoίο είχε περιληφθεί μηχανισμός πoυ θα επέτρεπε την πλήρη απoφυγή της φορολογικής υπoχρεώσεως σε μεταγενέστερη ημερομηνία, α)      απoτελούν oι εν λόγω συμβάσεις μισθώσεως και υπομισθώσεως φορολογητέες παραδόσεις αγαθών και παροχές υπηρεσιών για τους σκοπούς της έκτης οδηγίας περί ΦΠΑ; β)      Μπορούν να θεωρηθούν ως “οικονομικές δραστηριότητες” κατά την έννοια της δεύτερης περιόδου τoυ άρθρου 4, παράγραφος 2, της έκτης οδηγίας περί ΦΠΑ;» Επί του προδικαστικού ερωτήματος 33     Με το ερώτημά του, το αιτούν δικαστήριο ερωτά, κατ’ ουσίαν, αν πράξεις όπως οι επίμαχες στην κύρια δίκη συνιστούν παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και οικονομική δραστηριότητα, υπό την έννοια του άρθρου 2, σημείο 1, του άρθρου 4, παράγραφοι 1 και 2, του άρθρου 5, παράγραφος 1, και του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, οσάκις πραγματοποιούνται με μοναδικό σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος, χωρίς άλλο οικονομικό σκοπό. Παρατηρήσεις που υποβλήθηκαν στο Δικαστήριο 34     Το πανεπιστήμιο υποστηρίζει ότι, υπό τις συνθήκες που εκθέτει η απόφαση περί παραπομπής, η μίσθωση και η υπομίσθωση αποτελούν φορολογητέες πράξεις και οικονομικές δραστηριότητες υπό την έννοια της έκτης οδηγίας. 35     Η Κυβέρνηση του Ηνωμένου Βασιλείου φρονεί ότι, οσάκις, υπό συνθήκες όπως οι διαπιστωθείσες από το αιτούν δικαστήριο, ένα νομικό πρόσωπο εκμισθώνει ακίνητο σε τρίτον προς τον οποίο συνδέεται και τον οποίο ελέγχει, όπως το trust, και ο τρίτος αυτός υπεκμισθώνει το ακίνητο στο πανεπιστήμιο με μοναδικό σκοπό να επιτύχει την αναστολή ή την πλήρη αποφυγή της καταβολής του ΦΠΑ, ο οποίος διαφορετικά δεν θα μπορούσε κατά μεγάλο μέρος να αναζητηθεί λόγω του ότι το ακίνητο χρησιμοποιείται στο πλαίσιο της απαλλασσόμενης εκπαιδευτικής δραστηριότητας του πανεπιστημίου: –       το πανεπιστήμιο δεν ασκεί οικονομική δραστηριότητα, υπό την έννοια του άρθρου 4, παράγραφος 2, της έκτης οδηγίας· ειδικότερα, ένα νομικό πρόσωπο όπως το πανεπιστήμιο δεν ασχολείται με την εκμετάλλευση ενός ακινήτου προς τον σκοπό αντλήσεως εσόδων διαρκούς χαρακτήρα, οσάκις ο σκοπός του κατά τη διενέργεια της πράξεως είναι η αποφυγή καταβολής του ΦΠΑ, και –       ούτε η μίσθωση ούτε η υπομίσθωση συνιστούν παροχές υπηρεσιών, υπό την έννοια του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας. 36     Η Ιρλανδία ισχυρίζεται ότι, υπό συνθήκες όπως αυτές της κύριας δίκης, η μίσθωση και η υπομίσθωση δεν μπορούν να θεωρηθούν «οικονομικές δραστηριότητες», υπό την έννοια του άρθρου 4, παράγραφος 2, δεύτερη περίοδος, της έκτης οδηγίας, και δεν αποτελούν, για τον λόγο αυτόν, φορολογητέες πράξεις υπό την έννοια της οδηγίας αυτής. 37     Η Ιταλική Κυβέρνηση φρονεί ότι, για να εκτιμηθεί κατά πόσον τα αγαθά ή οι υπηρεσίες ως προς τα οποία ζητείται η έκπτωση του ΦΠΑ χρησιμοποιούνται συγχρόνως για πράξεις παρέχουσες δικαίωμα εκπτώσεως και για πράξεις μη παρέχουσες δικαίωμα εκπτώσεως, δεν είναι δυνατό να ληφθούν υπόψη τα μέσα ή οι πράξεις που έχουν ως μοναδικό σκοπό να αποφευχθεί η εφαρμογή του μηχανισμού της ποσοστιαίας αναλογίας (και έτσι να τύχουν της πλήρους εκπτώσεως), κατά το μέτρο που τα μέσα αυτά ή οι πράξεις αυτές δεν συνιστούν, για όσους δικαιούνται της εκπτώσεως, οικονομική δραστηριότητα υπό την έννοια του άρθρου 4, παράγραφος 2, της έκτης οδηγίας. 38     Η Επιτροπή ισχυρίζεται ότι, κατά την εφαρμογή των εννοιών της «οικονομικής δραστηριότητας» και της «παραδόσεως αγαθών/παροχής υπηρεσιών», υπό την έννοια των άρθρων 4, 5 και 6 της έκτης οδηγίας, πρέπει να λαμβάνονται υπόψη τα αντικειμενικά χαρακτηριστικά των οικείων πράξεων και δραστηριοτήτων. Ο σκοπός της παραδόσεως αγαθών/παροχής υπηρεσιών δεν είναι ουσιώδης. 39     Ωστόσο, οσάκις ο υποκείμενος στον φόρο ή ομάδα υποκειμένων στον φόρο που συνδέονται μεταξύ τους μετέχουν σε μία ή πλείονες πράξεις που δεν δικαιολογούνται οικονομικώς, αλλά που παράγουν μια τεχνητή κατάσταση, μοναδικός σκοπός της οποίας είναι η δημιουργία των αναγκαίων συνθηκών για την αναζήτηση του καταβληθέντος ΦΠΑ επί των εισροών, οι πράξεις αυτές δεν πρέπει να λαμβάνονται υπόψη διότι συνιστούν καταχρηστική πρακτική. Εκτίμηση του Δικαστηρίου 40     Επιβάλλεται ευθύς εξαρχής να υπομνηστεί ότι η έκτη οδηγία θεσπίζει κοινό σύστημα ΦΠΑ το οποίο στηρίζεται, μεταξύ άλλων, στον ενιαίο ορισμό των φορολογητέων πράξεων (βλ., μεταξύ άλλων, απόφαση της 26ης Ιουνίου 2003, C-305/01, MKG-Kraftfahrzeuge-Factοring, Συλλογή 2003, σ. I-6729, σκέψη 38). 41     Συναφώς, η έκτη οδηγία ορίζει, στο άρθρο 2, σχετικά με τις φορολογητέες πράξεις, ένα πολύ ευρύ πεδίο εφαρμογής του ΦΠΑ περιλαμβάνοντας, εκτός από τις εισαγωγές αγαθών, τις παραδόσεις αγαθών και τις παροχές υπηρεσιών που πραγματοποιούνται εξ επαχθούς αιτίας στο εσωτερικό της χώρας από υποκείμενον στον φόρο που ενεργεί υπό την ιδιότητά του αυτή. 42     Όσον αφορά, πρώτον, την έννοια της «παραδόσεως αγαθών», το άρθρο 5, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας διευκρινίζει ότι ως παράδοση αγαθού θεωρείται η μεταβίβαση της εξουσίας να διαθέτει κανείς ενσώματο αγαθό ως κύριος. 43     Όπως προκύπτει από τη νομολογία του Δικαστηρίου, η έννοια αυτή περιλαμβάνει κάθε πράξη μεταβιβάσεως ενσώματου αγαθού από συμβαλλόμενον ο οποίος εξουσιοδοτεί τον αντισυμβαλλόμενό του να διαθέτει στην πράξη το εν λόγω αγαθό ως κύριος (βλ., μεταξύ άλλων, αποφάσεις της 8ης Φεβρουαρίου 1990, C-320/88, Shipping and Fοrwarding Enterprise Safe, Συλλογή 1990, σ. I-285, σκέψη 7, και της 21ης Απριλίου 2005, C-25/03, HE, Συλλογή 2005, σ. Ι-3123, σκέψη 64). 44     Όσον αφορά την έννοια των «παροχών υπηρεσιών», από το άρθρο 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας προκύπτει ότι η έννοια αυτή καλύπτει κάθε πράξη η οποία δεν αποτελεί παράδοση αγαθού υπό την έννοια του άρθρου 5 της ίδιας αυτής οδηγίας. 45     Στη συνέχεια, σύμφωνα με το άρθρο 4, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, ως υποκείμενος στον φόρο θεωρείται οποιοσδήποτε ασκεί, κατά τρόπο ανεξάρτητο, μια οικονομική δραστηριότητα, ανεξαρτήτως του επιδιωκομένου σκοπού και των αποτελεσμάτων της δραστηριότητας αυτής. 46     Τέλος, η έννοια των «οικονομικών δραστηριοτήτων», όπως ορίζεται στο άρθρο 4, παράγραφος 2, της έκτης οδηγίας, περιλαμβάνει «όλες» τις δραστηριότητες του παραγωγού, του εμπόρου και του παρέχοντος υπηρεσίες και, σύμφωνα με τη νομολογία, περιλαμβάνει όλα τα στάδια της παραγωγής, της διανομής και της παροχής υπηρεσιών (βλ., μεταξύ άλλων, αποφάσεις της 4ης Δεκεμβρίου 1990, C-186/89, Van Tiem, Συλλογή 1990, σ. I-4363, σκέψη 17, και MGK-Kraftfahrzeuge-Factοring, προπαρατεθείσα, σκέψη 42). 47     Όπως έκρινε το Δικαστήριο με τη σκέψη 26 της αποφάσεως της 12ης Σεπτεμβρίου 2000, C-260/98, Επιτροπή κατά Ελλάδας (Συλλογή 2000, σ. I-6537), η ανάλυση των εννοιών του υποκειμένου στον φόρο και των οικονομικών δραστηριοτήτων καθιστά εμφανή την έκταση του πεδίου εφαρμογής που καλύπτει η έννοια των οικονομικών δραστηριοτήτων και τον αντικειμενικό χαρακτήρα της, ως εκ του ότι η δραστηριότητα αυτή λαμβάνεται αυτούσια, ανεξαρτήτως των σκοπών ή των αποτελεσμάτων της (βλ. επίσης απόφαση της 26ης Μαρτίου 1987, 235/85, Επιτροπή κατά Κάτω Χωρών, Συλλογή 1987, σ. 1471, σκέψη 8, καθώς και, υπό την ίδια έννοια, μεταξύ άλλων, αποφάσεις της 14ης Φεβρουαρίου 1985, 268/83, Rοmpelman, Συλλογή 1985, σ. 655, σκέψη 19¸ και της 27ης Νοεμβρίου 2003, C-497/01, Zita Mοdes, Συλλογή 2003, σ. I-14393, σκέψη 38). 48     Πράγματι, η εν λόγω ανάλυση όπως και η ανάλυση των εννοιών των παραδόσεων αγαθών και των παροχών υπηρεσιών αποδεικνύουν ότι οι έννοιες αυτές, που καθορίζουν τις φορολογητέες πράξεις δυνάμει της έκτης οδηγίας, έχουν όλες έναν αντικειμενικό χαρακτήρα και εφαρμόζονται ανεξαρτήτως των σκοπών και των αποτελεσμάτων των οικείων πράξεων (βλ., υπό την έννοια αυτή, απόφαση της 12ης Ιανουαρίου 2006, C-354/03, C-355/03 και C-484/03, Optigen κ.λπ., μη δημοσιευθείσα ακόμη στη Συλλογή, σκέψη 44). 49     Όπως έκρινε το Δικαστήριο με τη σκέψη 24 της αποφάσεως της 6ης Απριλίου 1995, C-4/94, BLP Grοup (Συλλογή 1995, σ. I-983), η υποχρέωση της φορολογικής αρχής να διεξάγει ελέγχους με σκοπό τη διαπίστωση της προθέσεως του υποκειμένου στον φόρο θα ήταν αντίθετη προς τους σκοπούς του κοινού συστήματος του ΦΠΑ, δηλαδή την εξασφάλιση ασφαλείας δικαίου και τη διευκόλυνση των συμφυών προς την επιβολή του ΦΠΑ πράξεων, με το να λαμβάνεται υπόψη, πλην εξαιρετικών περιπτώσεων, η αντικειμενική φύση της οικείας συναλλαγής. 50     Κατά συνέπεια, πράξεις όπως οι επίμαχες στην κύρια δίκη συνιστούν παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και οικονομική δραστηριότητα, υπό την έννοια του άρθρου 2, σημείο 1, του άρθρου 4, παράγραφοι 1 και 2, του άρθρου 5, παράγραφος 1, και του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, εφόσον πληρούν τα αντικειμενικά κριτήρια στα οποία βασίζονται οι εν λόγω έννοιες. 51     Βεβαίως, μολονότι τα κριτήρια αυτά δεν πληρούνται σε περίπτωση φοροδιαφυγής, επί παραδείγματι μέσω ψευδών δηλώσεων ή διά της καταρτίσεως παρατύπων τιμολογίων, γεγονός παραμένει ότι το ζήτημα αν η οικεία πράξη διενεργείται με μοναδικό σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος ουδόλως ασκεί επιρροή για τον καθορισμό του αν η πράξη αυτή αποτελεί παράδοση αγαθών ή παροχή υπηρεσιών και οικονομική δραστηριότητα. 52     Στο πλαίσιο αυτό, επισημαίνεται ωστόσο ότι, όπως προκύπτει από τη σκέψη 85 της σημερινής αποφάσεως C-255/02, Halifax κ.λπ. (μη δημοσιευθείσα ακόμη στη Συλλογή), η έκτη οδηγία κωλύει το δικαίωμα του υποκειμένου στον φόρο να εκπέσει τον καταβληθέντα ΦΠΑ επί των εισροών οσάκις οι πράξεις στις οποίες βασίζεται το δικαίωμα αυτό συνιστούν καταχρηστική πρακτική. 53     Από τα ανωτέρω προκύπτει ότι στο προδικαστικό ερώτημα πρέπει να δοθεί η απάντηση ότι πράξεις όπως οι επίμαχες στην κύρια δίκη συνιστούν παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και οικονομική δραστηριότητα, υπό την έννοια του άρθρου 2, σημείο 1, του άρθρου 4, παράγραφοι 1 και 2, του άρθρου 5, παράγραφος 1, και του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, εφόσον πληρούν τα αντικειμενικά κριτήρια στα οποία βασίζονται οι εν λόγω έννοιες, ακόμη και οσάκις διενεργούνται με μόνο σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος, χωρίς άλλο οικονομικό σκοπό. Επί των δικαστικών εξόδων 54     Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ’ αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν όσοι υπέβαλαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, πλην των ως άνω διαδίκων, δεν αποδίδονται. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (τμήμα μείζονος συνθέσεως) αποφαίνεται: Πράξεις όπως οι επίμαχες στην κύρια δίκη συνιστούν παραδόσεις αγαθών ή παροχές υπηρεσιών και οικονομική δραστηριότητα, υπό την έννοια του άρθρου 2, σημείο 1, του άρθρου 4, παράγραφοι 1 και 2, του άρθρου 5, παράγραφος 1, και του άρθρου 6, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας77/388/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 17ης Μαΐου 1977, περί εναρμονίσεως των νομοθεσιών των κρατών μελών των σχετικών με τους φόρους κύκλου εργασιών – Κοινό σύστημα φόρου προστιθεμένης αξίας: ομοιόμορφη φορολογική βάση, όπως τροποποιήθηκε με την οδηγία 95/7/EΚ του Συμβουλίου, της 10ης Απριλίου 1995, εφόσον πληρούν τα αντικειμενικά κριτήρια στα οποία βασίζονται οι εν λόγω έννοιες, ακόμη και οσάκις διενεργούνται με μόνο σκοπό την επίτευξη φορολογικού πλεονεκτήματος, χωρίς άλλο οικονομικό σκοπό. (υπογραφές) * Γλώσσα διαδικασίας: η αγγλική.

62004TJ0348

et

Vaidluse aluseks olevad asjaolud Hageja, Société internationale de diffusion et d’édition (SIDE), on Prantsusmaal asutatud vahendusagentuur, mille majandustegevuseks on eelkõige prantsuskeelsete raamatute eksport teistesse Euroopa Liidu liikmesriikidesse ja kolmandatesse riikidesse. Vahendajad kuuluvad raamatute müügiga tegelevate ettevõtjate hulka. Vahendajate klientideks on jaemüüjad ja organisatsioonid, mitte lõppkasutajad. Nende tegevus võimaldab täita tellimusi, mis oleksid kirjastajatele või levitajatele liiga kulukad. Vahendusagentuur kogub kokku mitmete klientide tellimused, mis on eraldivõetuna väikesesummalised, ning pöördub kirjastaja või levitaja poole, kes täidab tellimuse ühe tarnega. Samuti kogub vahendaja oma klientideks olevate raamatukaupluste või institutsioonide tellimused eri kirjastajate väljaantud teoste osas, säästes seeläbi oma kliente paljude erinevate tellimuste esitamisest paljudele erinevatele ettevõtjatele. Coopérative d’exportation du livre français, kes tegutseb ärinime „Centre d’exportation du livre français” (CELF) all, on kooperatiivne äriühing, mis tegutseb ka vahendusagentuurina. CELFi tegevusalaks on tema põhikirja viimase versiooni kohaselt „täita otse välisriikidest ning ülemereterritooriumidelt ja -departemangudest tulnud tellimusi raamatutele, brošüüridele ja meediaväljaannetele, ning üldisemalt teha tehinguid, mille eesmärk on prantsuse kultuuri levitamine maailmas eespool nimetatud väljaannete abil”. Suurem osa CELF-i liikmetest on Prantsusmaal asutatud kirjastused. Siiski on CELF-iga võimalik ühineda kõigil prantsuskeelsete raamatute kirjastamise ja turustamise valdkonnas tegutsevatel ettevõtjatel sõltumata asukohast. CELF-i ja hageja kaubandustegevus on suunatud peamiselt riikidesse ja piirkondadesse, kus prantsuse keelt ei räägita. Prantsuskeelsetes piirkondades, eelkõige Belgias, Kanadas ja Šveitsis, toimub kõnealuste raamatute turustamine kirjastajate loodud levitamisvõrgustike kaudu. Aastal 1979, mil CELF-il tekkisid finantsraskused, otsustasid Prantsuse ametiasutused anda talle teatavat toetust. Kõnealuse abi eesmärk oli võimaldada ekspordivahendajatel täita kõiki neis piirkondades, kus prantsuse keelt ei kõnelda, asuvatest raamatukauplustest pärinevaid tellimusi, sõltumata sellest, milline on tellimuse summa, tasuvus ja tellimuse edastamise koht, eesmärgiga soodustada prantsuskeelse kirjanduse levikut maailmas. Toetust, mis on käesoleva kohtuasja esemeks (edaspidi „vaidlusalune abi”), on antud iga-aastaselt alates aastast 1980, kuigi toetuse summa on algusajaga võrreldes muutunud. Vaidlusalune abi kujutas endast iga-aastaste toetuste paketti, millest iga üksiku toetuse eesmärk oli konkreetselt hüvitada lisakulutused, mis tekkisid vastaval aastal seoses selliste tellimuste töötlemisega, mis pärinesid välisriikides asuvatelt raamatupoodidelt ning mille summa oli maksimaalselt 500 Prantsuse franki (76,22 eurot) ilma transpordikuludeta (edaspidi „väikesed tellimused”), mida käsitleti alla tulususe läve jäävate tellimustena. Alates aastast 1981 maksti veerand eelneval aastal makstud toetuse summast aasta alguses, ülejäänud osa sügisel pärast seda, kui ametiasutused olid uurinud CELF-i tegevust puudutavaid andmeid ning muutusi tegevuses, mis kajastusid eelarveaasta esimeses osas. Kolme kuu jooksul eelarveaasta lõpust arvates pidi Prantsuse kultuuri- ja frankofooniaministeeriumile olema esitatud üksikasjalik aruanne toetuse kasutamise kohta koos seda tõendavate dokumentidega. Hageja juhtis 20. märtsi 1992. aasta kirjaga komisjoni tähelepanu teatavatele toetustele, mida Prantsuse ametiasutused olid andnud CELF-ile prantsuskeelsete raamatute tutvustamiseks, transpordiks ja turustamiseks. Samuti küsis ta komisjonilt, kas kõnealustest toetustest oli teatatud vastavalt EÜ asutamislepingu artikli 93 lõikele 3 (nüüd EÜ artikli 88 lõige 3). Komisjon kinnitas oma 7. augusti 1992. aasta kirjas hagejale, et CELF-ile on antud toetusi, millest ei ole teatatud, sh vaidlusalune abi. 18. mail 1993 võttis komisjon vastu otsuse pealkirjaga „Prantsuskeelsete raamatute eksportijatele antav abi”, millega tunnistas need toetused lubatavaks (otsus NN 127/92 ( EÜT C 174, lk 6 )). Esimese Astme Kohus tühistas 18. septembril 1995 kohtuasjas T-49/93: SIDE vs. komisjon (EKL 1995, lk II-2501) tehtud otsusega eespool viidatud otsuse vaidlusalust abi puudutavas osas. Esimese Astme Kohus asus seisukohale, et komisjon ei olnud järginud kohustust algatada EÜ asutamislepingu artikli 93 lõikes 2 (nüüd EÜ artikli 88 lõige 2) ette nähtud menetlust, mille käigus kuulatakse ära mõlemad pooled. 30. juulil 1996 otsustas komisjon algatada EÜ asutamislepingu artikli 93 lõikes 2 (nüüd EÜ artikli 88 lõige 2) ette nähtud menetluse. 10. juunil 1998 võttis komisjon vastu uue otsuse, milles tunnistas vaidlusaluse abi ühisturuga kokkusobivaks (otsus 1999/133/EÜ CELF-ile antava riigiabi kohta ( EÜT 1999, L 44, lk 37 )). Hageja esitas 29. septembril 1998 Esimese Astme Kohtu kantseleisse hagi, milles palus kõnealune otsus tühistada. Otsuse 1999/133 tühistamiseks esitas hagi ka Prantsuse Vabariik, kelle hagi saabus Euroopa Kohtu kantseleisse 8. septembril 1998. Prantsuse Vabariik vaidlustas kõnealuse otsuse põhjusel, et komisjon ei ole kohaldanud EÜ asutamislepingu artikli 90 lõiget 2 (nüüd EÜ artikli 86 lõige 2). Kuna sama akti kehtivuse kohta oli esitatud kaks hagi, peatas Esimese Astme Kohtu neljanda laiendatud koja esimees 25. märtsi 1999. aasta määrusega menetluse Euroopa Kohtu põhikirja artikli 47 kolmanda lõigu alusel (nüüd Euroopa Kohtu põhikirja artikli 54 kolmas lõik), kuni Euroopa Kohus oma otsuse teatavaks teeb. Euroopa Kohus jättis Prantsuse Vabariigi hagi 22. juunil 2000. aastal kohtuasjas C-332/98: Prantsusmaa vs. komisjon (EKL 2000, lk I-4833) tehtud otsusega rahuldamata. Esimese Astme Kohus jätkas asja menetlemist. Prantsuse ametiasutused peatasid vaidlusaluse abi andmise aastal 2002. Otsus 1999/133 tühistati Esimese Astme Kohtu 28. veebruari 2002. aasta otsusega kohtuasjas T-155/98: SIDE vs. komisjon (EKL 2002, lk II-1179) . Esimese Astme Kohus sedastas, et komisjon oli teinud ilmselge hindamisvea asjassepuutuva turu määratlemisel. 20. aprillil 2004 võttis komisjon vastu otsuse 2005/262/EÜ Prantsusmaa poolt CELF-ile abimeetme rakendamise kohta ( ELT 2005, L 85, lk 27 ; edaspidi „vaidlustatud otsus”). Komisjon järeldas vaidlustatud otsuses, et vaidlusalune abi kujutab endast riigiabi EÜ artikli 87 lõike 1 mõttes (põhjendus 127). Seejärel uuris ta, kas selles artiklis sätestatud riigiabi üldkeelu suhtes on kohaldatav mõni erand. Antud juhul välistas komisjon sõnaselgelt EÜ artikli 87 lõikes 2 ette nähtud erandite ning ka sama artikli lõike 3 punktides a, b ja c ette nähtud erandite kohaldatavuse (põhjendus 132). Lõpuks asus ta seisukohale, et vaidlusalust abi anti kultuurilistel eesmärkidel EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d mõttes, mille kohaselt võib ühisturuga kokkusobivaks pidada abi kultuuri edendamiseks ja kultuuripärandi säilitamiseks, kui niisugune abi ei kahjusta kaubandustingimusi ja konkurentsi ühenduses määral, mis oleks vastuolus ühiste huvidega (põhjendused 134 ja 139). Selle tulemusena piirdus komisjon sellega, et kontrollis vaidlusaluse abi kokkusobivust ekspordi vahendusturul üksnes EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d alusel (põhjendus 186). Sellega seoses nentis ta esiteks, et vaidlusaluse abi õigustatuse hindamisel on võimalik võtta aluseks asjaolu, et tellimused olid väikesed (põhjendused 187–197). Teiseks kontrollis komisjon, kas vaidlusalune abi on tegelikkuses õigustatud, st väikeste tellimuste töötlemisega otseselt seotud lisakulutuste olemasolu. Selle raames hindas komisjon CELF-il seoses väikeste tellimuste töötlemisega tekkinud kulutusi aastal 1994, võttes aluseks Prantsuse Vabariigi poolt esitatud raamatupidamisandmed (põhjendused 203–206). Komisjon leidis, et kõnealust aastat puudutavaid andmeid on võimalik võtta aluseks väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulude hindamisel, kuna Prantsuse Vabariigi poolt teiste aastate osas edastatud dokumendid ja selgitused näitavad, et väikeste tellimuste struktuur on aastate lõikes stabiilne (põhjendus 208). Lõpuks nentis komisjon, et vaidlusalune abi ei olnud liialdatult suur väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutuste hüvitamiseks. Eespool toodud põhjendustel nentis komisjon vaidlustatud otsuse artiklis 1 järgmist: „[CELF-ile] prantsuskeelsete raamatute väikeste tellimuste töötlemiseks Prantsusmaa poolt ajavahemikul 1980 kuni 2001 antud abi on abi [EÜ] artikli 87 lõike 1 tähenduses. Arvesse võttes asjaolu, et Prantsusmaa ei teavitanud komisjoni sellest abist enne selle andmise alustamist, on see abi antud seadusevastaselt. Abi on sellele vaatamata kooskõlas ühisturuga vastavalt [EÜ] artikli 87 lõike 3 punktile d.” Menetlus ja poolte nõuded Esimese Astme Kohtu kantseleisse 20. augustil 2004 saabunud avaldusega esitas hageja käesoleva hagi. Prantsuse Vabariik palus 2. detsembril 2004 Esimese Astme Kohtu kantseleisse saabunud kirjas luba astuda menetlusse nõukogu nõuete toetuseks ning Esimese Astme Kohtu kolmanda koja esimehe 20. jaanuari 2005. aasta määrusega see taotlus rahuldati. 22. märtsil 2007 palus Esimese Astme Kohus komisjonil vastata kirjalikult teatud küsimustele ning esitada teatud dokumendid. Komisjon täitis selle nõude ettenähtud tähtaja jooksul. Ettekandja-kohtuniku ettekande põhjal otsustas Esimese Astme Kohus (kolmas koda) avada suulise menetluse. Poolte kohtukõned ja vastused Esimese Astme Kohtu küsimustele kuulati ära 23. mai 2007. aasta kohtuistungil. Hageja palub Esimese Astme Kohtul: — tühistada vaidlustatud otsuse artikli 1 viimane lause; — teise võimalusena tühistada vaidlustatud otsuse artikli 1 viimane lause osas, milles vaidlusalune abi on tunnistatud kokkusobivaks enne aastat 1999, või alternatiivselt enne aastat 1997 või 1994; — kolmanda võimalusena tühistada vaidlustatud otsuse artikli 1 viimane lause osas, milles vaidlusalune abi on tunnistatud kokkusobivaks enne aastat 1993; — mõista kohtukulud välja komisjonilt. Komisjon palub Esimese Astme Kohtul: — jätta hagi rahuldamata; — mõista kohtukulud välja hagejalt. Menetlusse astuja palub Esimese Astme Kohtul: — jätta hagi rahuldamata; — mõista kohtukulud välja hagejalt Õiguslik käsitlus Hageja esitab hagi toetuseks kolm väidet, millest kolmas jaguneb kaheks osaks. Esimene väide tugineb asjaolule, et vaidlusaluse abi ühisturuga kokkusobivaks tunnistamiseks enne aastat 1993 puudus õiguslik alus. Teine väide tugineb asjaolule, et vaidlustatud otsus ei ole kooskõlas EÜ artikli 88 lõikega 3. Kolmas väide tugineb EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d rikkumisele. Kolmanda väite esimene osa tugineb vaidlusaluse abi diskrimineerivale laadile ning teine osa põhineb ilmselgetel hindamisvigadel. Esmalt tuleb uurida esimest väidet ning seejärel kolmanda väite teist osa. Esimene väide, mis tugineb asjaolule, et enne 1. novembrit 1993 õiguslik alus puudus Poolte argumendid Hageja väidab, et tunnistades vaidlusaluse abi vaidlustatud otsuse artikli 1 viimases lauses ühisturuga kokkusobivaks vastavalt EÜ artikli 87 lõike 3 punktile d, on komisjon tuginenud valele õiguslikule alusele. Hageja leiab, et kuna see säte lisati EL lepinguga, mis jõustus 1. novembril 1993, saab vaidlusaluse abi tunnistada ühisturuga kokkusobivaks vaid sellest kuupäevast hilisema aja osas. Hageja väidab, et vastavalt tagasiulatuva jõu puudumise põhimõttele on keelatud kohaldada ühenduse õigusakti enne selle jõustumise kuupäeva. Selle põhimõtte suhtes kehtivad vaid mõningad harvad erandid, eelkõige juhud, kus üleminekusätted on sõnaselgelt ette nähtud või kui see tuleneb selgelt kõnealuse akti eesmärgist või ülesehitusest. Hageja väidab, et EL leping ei näe ette üleminekusätteid ning miski ei näita, et lepingule allakirjutanud riigid oleks soovinud anda EÜ artikli 87 lõike 3 punktile d tagasiulatuva jõu. Hageja viitab komisjoni 22. mai 2002. aasta teatisele ebaseadusliku riigiabi hindamise suhtes kohaldatavate eeskirjade kindlaksmääramise kohta ( EÜT 2002, C 119, lk 22 ), mis kinnitab, et õigusvastaselt antud abi kokkusobivust ühisturuga tuleb üldreeglina hinnata „sisuliste kriteeriumide alusel, mis on kehtestatud abi andmise kuupäeval kehtivate õigusaktidega”. Hageja leiab, et kui toetusi, millest ei teatatud, hinnataks vastavalt neile sätetele, mis kehtisid komisjoni poolt otsuse tegemise kuupäeval, mitte vastavalt toetuste andmise ajal kehtinud sätetele, oleks see õigusvastane, kuna seeläbi tunnistataks tagasiulatuvalt kokkusobivaks abi, mida ei oleks saanud kokkusobivaks tunnistada juhul, kui asjassepuutuv liikmesriik oleks EÜ artiklist 88 kinni pidanud ja enne toetuse andmist sellest komisjonile teatanud. Lisaks kinnitab hageja, et EÜ artikli 87 lõike 3 punktis d ette nähtud erandit ei saa pidada sama lõike punkti c alla kuuluvaks. Ta tuletab meelde, et käesoleval juhul ei ole komisjon vaidlustatud otsuses EÜ artikli 87 lõike 3 punkti c kohaldanud. Lisaks väidab hageja, et selline tõlgendus võtaks EL lepinguga lisatud lõike 3 punktilt d igasuguse mõju. Komisjon kinnitab vastuses, et õiguslikku olukorda reguleerivad õigusnormid, mis kehtivad hetkel, mil olukord muutub lõplikuks. Käesoleval juhul tähendab see ajahetke, mil võeti vastu otsus vaidlusaluse abi kokkusobivaks tunnistamise kohta. Komisjon märgib, et õiguse üldpõhimõtetest tuleneb, et üldreeglina kohaldatakse varasema seaduse kehtivusajal tekkinud olukordade tulevastele tagajärgedele uusi seadusi, sh asutamislepingute sätteid. Igal juhul kuulub EÜ artikli 87 lõike 3 punkt d selle eesmärki ja ülesehitust arvestades kohaldamisele viivitamatult. Komisjon väidab, et otsus riigiabi ühisturuga kokkusobivuse kohta ei ole puhtalt formaalne toiming, mis nõuab täpset õiguslikku alust. Komisjon peab hindama ühelt poolt seda, kuidas konkreetselt täidab kõnealune abi üldise huvi eesmärki, ning teiselt poolt selle negatiivset mõju konkurentsile. Sellise analüüsi raames peab ta hindama üksnes seda, kas uurimise ajal on ühenduse huvidest lähtudes nõutav, et abi tagastataks või mitte, kuna majanduslikust vaatenurgast võetuna ei kao õigusvastase abi mõju abi andmise kuupäeval, vaid see kestab edasi, kuivõrd ettevõtja tegutseb turul edasi. Komisjon täpsustab, et kui ta ei oleks kohaldanud uut kokkusobivuse kriteeriumi viivitamatult, oleks tema otsus olnud vastuolus ühega asutamislepingu eesmärkidest. Ta leiab, et abi tagastamist ei saa nõuda ainult seetõttu, et see abi on välja makstud liiga vara. Komisjon väidab, et tema seisukohta kinnitab Esimese Astme Kohtu poolt 18. novembril 2004. aastal kohtuasjas T-176/01: Ferriere Nord vs. komisjon (EKL 2004, lk II-3931) tehtud otsus. Komisjon on seisukohal, et teatamata abi analüüsimine uue eeskirja kohaselt ei ole ilmtingimata „õigusvastane”. Selline viivitamatu kohaldamine võib osutuda liikmesriigile ebasoodsaks juhul, kui kokkusobivuse kriteeriume muudetakse rangemaks. Lõpuks väidab komisjon, et käesoleval juhul ei õigusta EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d piiratud ajalist kohaldamist ükski õiguskindlusest tulenev imperatiivne põhjus. Teise võimalusena väidab komisjon, et alates 1993. aastast EÜ artikli 87 lõike 3 punktis d ära toodud kultuurilise eesmärgiga seonduv erand kuulus varem sama lõike punkti c alla ning selle lõike 3 punktile d lisamisega on üksnes määratlust täpsustatud. Prantsuse Vabariik toetab komisjoni argumente. Esimese Astme Kohtu hinnang Vaidlustatud otsuse artikli 1 viimasest lausest nähtub, et vaidlusalune abi tunnistati ühisturuga kokkusobivaks vastavalt EÜ artikli 87 lõike 3 punktile d. Viimatinimetatud säte kujutab endast erandit EÜ artikli 87 lõikes 1 sätestatud riigiabi andmise üldkeelust, mis lisati EL lepinguga, mis jõustus 1. novembril 1993. Hageja väidab sisuliselt, et kõnealust sätet ei saa kasutada õigusliku alusena selleks, et tunnistada abi ühisturuga kokkusobivaks ajavahemikus 1980 kuni 31. oktoober 1993. Selle kohta tuleb märkida, et üldreeglina on õiguskindluse põhimõttest tulenevalt keelatud ühenduse õigusakti kohaldamise alguspunkti määrata õigusakti enda avaldamisest varasemaks ajaks, välja arvatud erandjuhtudel, kui taotletav eesmärk seda nõuab ja tingimusel, et huvitatud isikute õiguspärane ootus on nõuetekohaselt tagatud (Euroopa Kohtu 25. jaanuari 1979. aasta otsus kohtuasjas 98/78: Racke, EKL 1979, lk 69 , punkt 20). Kuigi menetlusnorme kohaldatakse üldiselt kõikide nende jõustumise hetkel pooleli olevate vaidluste suhtes, ei kehti see materiaalõigusnormide kohta (Euroopa Kohtu 12. novembri 1981. aasta otsus liidetud kohtuasjades 212/80–217/80: Meridionale industria salumi, EKL 1981, lk 2735 , punkt 9). Ühenduse materiaalõigusnorme õiguskaitse ja õiguspärase ootuse kaitse põhimõtete järgimise tagamiseks tuleb tõlgendada nii, et need oleks enne nende jõustumist tekkinud olukordade suhtes kohaldatavad üksnes siis, kui selline võimalus tuleneb selgelt nende sõnastusest, eesmärgist või ülesehitusest (vt Euroopa Kohtu 24. septembri 2002. aasta otsus liidetud kohtuasjades C-74/00 P ja C-75/00 P: Falck ja Acciaierie Bolzano vs. komisjon, EKL 2002, lk I-7869 , punkt 119 ja viidatud kohtupraktika). See järeldus kehtib sõltumatult sellest, kas nende normide mõju huvitatud isikutele on soodne või ebasoodne (vt selle kohta Euroopa Kohtu 29. jaanuari 1985. aasta otsus kohtuasjas 234/83: Gesamthochschule Duisburg, EKL 1985, lk 327 , punkt 20, ja 7. veebruari 2002. aasta otsus kohtuasjas C-28/00: Kauer, EKL 2002, lk I-1343 , punkt 20). Seevastu ühenduse õigusnormid kuuluvad varasema seaduse kehtimise ajal tekkinud olukordade tulevaste tagajärgede suhtes kohaldamisele viivitamatult (Euroopa Kohtu 10. juuli 1986. aasta otsus kohtuasjas 270/84: Licata vs. CES, EKL 1986, lk 2305 , punkt 31, ja 29. jaanuari 2002. aasta otsus kohtuasjas C-162/00: Pokrzeptowicz-Meyer, EKL 2002, lk I-1049 , punkt 50). Pärast nende lähtekohtade meenutamist tuleb nentida, et EL leping ei näe EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d kohaldamise osas ette üleminekusätteid. Lisaks ei võimalda ükski kõnealuse sätte element järeldada, et selle eesmärk oleks reguleerida sätte jõustumisest varasemaid olukordi. Pealegi ei ole komisjon vaidlustatud otsuses märkinud, et EÜ artikli 87 lõike 3 punktile d tagasiulatuva jõu andmine on käesoleval juhul vajalik selle sätte eesmärki ja ülesehitust arvestades, ega ka seda, et see oleks vajalik komisjoni poolt liikmesriikidele antud toetuste osas läbiviidavate kontrollimiste süsteemi toimimise huvides. Seega tuleb uurida vaid seda, kas vaidlusalust abi iseloomustavad jooned ühisturuga kokkusobivust või -sobimatust silmas pidades olid vaidlustatud otsuse vastuvõtmise hetkeks lõplikud. Igasugune uus abi, millest ei ole teatatud ja mis on välja makstud, on igal juhul ühisturuga kokkusobimatu juhul, kui see võib kahjustada konkurentsi, soodustades teatud ettevõtjaid või teatud tooteid perioodil, mil seda maksti, ning kui see ei kuulu ühegi EÜ artikli 87 lõikes 1 sätestatud riigiabi andmise üldkeelu suhtes ette nähtud erandi alla. Igal juhul on abi ühisturuga kokkusobiv või -sobimatu laad saavutanud lõplikkuse siis, kui abiga taotletav mõju on saavutatud. Nii on see ka käesoleval juhul, kus Prantsuse Vabariik määras ja maksis välja vaidlusaluse abi ning CELF kasutas seda iga-aastaselt väikeste tellimuste töötlemisega seotud lisakulutuste hüvitamiseks. Seega, vastupidiselt komisjoni poolt väidetule ei tule sellise väljamakstud, kuid teatamata abi – nagu seda on käesolevas asjas käsitletu – ühisturuga kokkusobivuse analüüsimisel hinnata mitte ainult seda, kas vastava otsuse vastuvõtmise hetkel on ühenduse huvidest lähtudes nõutav, et abi tagastataks või mitte. Tegelikult peab komisjon kontrollima ka seda, kas ajavahemikul, mil kõnealust abi maksti, võis see abi kahjustada konkurentsi. Komisjonil on abi EÜ artikli 87 lõikes 1 sätestatud keelu suhtes kehtivate erandite alusel lubatavaks tunnistamisel lai kaalutlusõigus. Neil juhtudel tekib riigiabi ühisturuga kokkusobivuse või kokkusobimatuse üle otsustamisel probleeme seoses kiiresti muutuda võivate keeruliste majanduslike faktide ja tingimuste arvessevõtmise ja hindamisega (Euroopa Kohtu 14. veebruari 1990. aasta otsus kohtuasjas C-301/87: Prantsusmaa vs. komisjon, EKL 1990, lk I-307 , punkt 15). Sellegipoolest ei või selle kaalutlusõiguse kasutamisel jätta arvestamata asjaolu, et kõnealune abi sai kahjustada konkurentsi ühenduse huvidega vastuolus oleval moel – nagu kehtivate õigusaktidega määratletud – ajavahemikul, mil selle andmine oli õigusvastane. Sellest tuleneb, et komisjon on rikkunud õigusnormi, kui kohaldas 1993. aasta 1. novembrist varasema perioodi suhtes sel ajal kehtinud materiaalõigusnormide asemel EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d. Sellist järeldust toetab asjaolu, et väljakujunenud kohtupraktika kohaselt tuleb EÜ artikli 87 lõikes 1 kehtestatud riigiabi kokkusobimatuse üldpõhimõtte suhtes kehtivaid erandeid tõlgendada kitsalt (Euroopa Kohtu 21. juuni 2001. aasta otsus liidetud kohtuasjades C-280/99 P–C-282/99 P: Moccia Irme jt vs. komisjon, EKL 2001, lk I-4717 , punkt 40, ja Esimese Astme Kohtu 25. septembri 1997. aasta otsus kohtuasjas T-150/95: UK Steel Association vs. komisjon, EKL 1997, lk II-1433 , punkt 114). Ka kitsa tõlgendamise nõudest tuleneb, et riigiabi valdkonnas kehtivat erandit tuleb kohaldada selle jõustumisele järgneva perioodi suhtes, vähemalt juhul, kui kõnealused toetused on juba välja makstud. Samamoodi on Euroopa Kohus seoses ESTÜ asutamislepinguga hõlmatud abiga, mille maksmisest ei ole ette teatatud, asunud seisukohale, et komisjoni poolt varasema seadustiku kehtivusajal väljamakstud abi kokkusobivuse kohta otsuse tegemise kuupäeval kehtiva seadustiku sätete kohaldamine tähendab ühenduse õigusnormide tagasiulatuvat kohaldamist (eespool viidatud kohtuotsus Falck ja Acciaierie di Bolzano vs. komisjon, punkt 118). Euroopa Kohus on öelnud, et mitte ükski säte seadustikus, mis kehtis kuupäeval, mil komisjon otsuse vastu võttis, ei näinud ette, et seadustikku võiks kohaldada tagasiulatuvalt. Lisaks on Euroopa Kohus märkinud, et kõnealuse abi suhtes kohaldatavate järjestikuste seadustike ülesehitusest ja eesmärkidest nähtub, et nende vastuvõtmisel on lähtutud ühe konkreetse perioodi vajadustest. Seega ei ole vastavate õigusaktide ülesehituse ja eesmärkidega kooskõlas see, kui teataval perioodil lähtudes sellele perioodile iseloomulikust olukorrast vastu võetud meetmeid kohaldatakse abi suhtes, mis on välja makstud varasema perioodi jooksul (eespool viidatud kohtuotsus Falck ja Acciaierie di Bolzano vs. komisjon, punkt 120). Seevastu käesoleva kohtuasja aluseks olev olukord ei ole võrreldav eespool viidatud kohtuotsuse Ferriere Nord vs. komisjon aluseks olnuga. Viidatud kohtuotsus puudutas abi, mida ei makstud välja enne, kui komisjon oli selle kokkusobivuse kohta otsuse teinud. Seega ei saanud see kahjustada konkurentsi selle otsuse vastuvõtmisest varasemal perioodil. Seevastu abi, mis on välja makstud enne, kui komisjon on teinud otsuse selle kokkusobivuse kohta ühisturuga, võib ohustada või ka kahjustada konkurentsi otsuse vastuvõtmisest varasemal perioodil. Ükski komisjoni täiendav argument ei suuda mõjutada järeldust, mille kohaselt käesoleval juhul EÜ artikli 87 lõike 3 punkt d kohaldamisele ei kuulu. Mis puudutab argumenti, mille kohaselt käesoleval juhul ei piira ükski õiguskindlusest tulenev imperatiivne põhjus eespool viidatud sätte ajalist kohaldamist, siis tuleb meenutada, et ühenduse õigus peab tagama selle, et järgitaks õiguskindluse ja õiguspärase ootuse põhimõtteid, mille kohaselt peavad ühenduse õigusnormid olema selged ja õigussubjektide jaoks ettenähtavad (vt selle kohta eespool viidatud kohtuotsus Meridionale industria salumi, punkt 10). Riigiabi valdkonda reguleerivad ühenduse õigusnormid ei ole ei selged ega õigussubjektide jaoks ettenähtavad, kui abi, mida ei saa aastate 1980–1993 osas kokkusobivaks pidada, kuna sel perioodil ei olnud EÜ artikli 87 lõikes 1 sätestatud riigiabi üldkeelu suhtes kehtivat erandit ette nähtud, võidakse edaspidi, kui selline erand ette nähakse, tunnistada kokkusobivaks. Seega tuleb seda puudutav komisjoni argument tagasi lükata. Mis puudutab komisjoni argumenti, mille kohaselt teatamata abi analüüsimine uue eeskirja kohaselt ei ole ilmtingimata „õigusvastane”, siis tuleb nentida, et see, kui teatamata abi võib tunnistada ühisturuga kokkusobivaks vastavalt erandile, mida kõnealuse abi väljamaksmise ajal ei olnud ette nähtud, asetab soodsamasse olukorda liikmesriigi, kes niisuguse abi välja maksis, võrreldes võimalike teiste liikmesriikidega, kes oleksid soovinud sarnast abi anda, kuid kes loobusid sellest, kuna puudus seda lubav erand. Samuti asetataks kõnealune liikmesriik soodsamasse olukorda kui teised liikmesriigid, kes, soovides samal perioodil abi anda, teatasid sellest enne kõnealuse erandi jõustumist, ning said selle tulemusena komisjonilt otsuse, millega see abi tunnistati ühisturuga kokkusobimatuks. Tegemist oleks omamoodi üleskutsega liikmesriikidele mitte teatada abist, mis on nende hinnangul ühisturuga kokkusobimatu, juhul kui selle abi suhtes kohaldatavat erandit ei ole ette nähtud, lootuses, et selline erand võidaks hiljem kehtestada. Seega ei saa komisjoni argumenti pidada vastuvõetavaks. Lõpuks tuleb tagasi lükata komisjoni poolt teise võimalusena esitatud argument, mille kohaselt kuuluvad enne 1993. aasta 1. novembrit makstud toetused igal juhul EÜ artikli 87 lõike 3 punktis c ettenähtud erandi alla. Ilma et oleks vaja uurida, kas EÜ artikli 87 lõike 3 punktis c ette nähtud erand võis EL lepingu jõustumisel kujutada endast piisavat õiguslikku alust, et tunnistada kultuuri edendamise ja kultuuripärandi säilitamise eesmärgil antud riigiabi ühisturuga kokkusobivaks, piisab, kui nentida, et kuna komisjon pidas käesoleval juhul kõige asjakohasemaks õiguslikuks aluseks EÜ artikli 87 lõike 3 punkti d, siis tuleb vaidlustatud otsuse kooskõla ühenduse õigusega uurida ainult selle sätte alusel. Pealegi, kuna komisjon on ise vaidlustatud otsuses märkinud (põhjendus 186), et ta lähtus ekspordi vahendusturule antud abi ühisturuga kokkusobivuse kontrollimisel ainult EÜ artikli 87 lõike 3 punktist d, siis ei peaks ta Esimese Astme Kohtus viitama mõnele muule sättele. Eeltoodust tuleneb, et komisjon on rikkunud õigusnormi, kui asus seisukohale, et vaidlusalune abi on CELF-ile enne EL lepingu jõustumist makstud osas ühisturuga kokkusobiv vastavalt EÜ artikli 87 lõike 3 punktile d. Seega tuleb vaidlustatud otsuse artikli 1 viimane lause tühistada osas, mis puudutab 1993. aasta 1. novembrist varasemat perioodi. Kolmanda väite teine osa, mis tugineb ilmselgete hindamisvigade esinemisele Poolte argumendid Hageja väidab, et vaidlusalune abi ei ole mitte kuidagi seotud väikeste tellimustega ning kujutab endast CELF-ile ajaliste piiranguteta antud tegevustoetust. Hageja on seisukohal, et väikesed tellimused ei olnud vaidlusaluse abi andmise ajal määratletud. Määratlus, milles täpsustati, et väikesed tellimused on tellimused hinnaga alla 500 Prantsuse frangi, võeti kasutusele alles kohtuasja T-49/93 raames. 500 Prantsuse frangi suurune lävi määrati kindlaks empiiriliselt, mitte ei lähtutud majanduslikust analüüsist. Hageja märgib seoses ülalnimetatud määratluse asjakohasusega, et aasta 1994 valiti võrdlusaastaks seetõttu, et põhjendada sellega 500 Prantsuse franki kui tulususe läve. Igal juhul rõhutab hageja, et üheainsa aasta analüütiliste raamatupidamisandmete analüüs – isegi kui seda kinnitavad veel kolm aastat – ei ole piisav, et tunnistada kokkusobivaks rohkem kui kahekümne aasta vältel makstud abi. Ta märgib, et komisjon ei ole põhjendanud, miks ta on valinud sedavõrd pika perioodi osas võrdlusaastaks üheainsa aasta, ega selgitanud, miks ei kasutatud 1994. aasta osas kasutatud meetodit muude aastate osas. Kuna mingit kindlat arvutusmeetodit ei kasutatud, tuleb vaidlusalust abi käsitleda tegevustoetusena, mis on antud sõltumatult väikeste tellimuste töötlemisega seotud lisakulutustest. Mis puudutab aastat 1994, siis hageja väidab, et CELF-i analüütiline raamatupidamine koostati sellisena, et kunstlikult näidata, et antud abi kasutati ainuüksi väikeste tellimuste töötlemise eesmärgil. Väikeste tellimustega seotud lisakulutusi näidati mitmete kunstlike raamatupidamiskannete abil suurematena, kasutades selleks „põhjendamatuid üksikkoefitsiente”, „tellimuste töötlemise konkreetsete viiside arvestamata jätmist” ja „erinevaid jagamispõhimõtteid”. Esiteks märgib hageja, et CELF-il seoses väikeste tellimuste töötlemisega tekkinud kulude hindamisel on kohaldatud tehingute lõikes varieeruvaid koefitsiente põhjendusel, et väikeste tellimuste töötlemine on kulukam kui muude tellimuste töötlemine. Hageja on seisukohal, et kohaldatud koefitsientidele ja nende arvulisele väärtusele ei ole objektiivset põhjendust. Selle tulemusena seostati vähemalt 9,12% CELF-i muu tegevusega seotud kuludest kunstlikult väikeste tellimustega. Teiseks leiab hageja, et isegi kui mõne koefitsiendi kohaldamise oli õigustatud, tuleb seda kohaldada ainult sellistele tellimustele, mida ei tehtud elektroonilisel teel. Elektrooniliste vahendite kasutamine vähendab tellimuste vastuvõtmise ja töötlemise kulusid märgatavalt ning enamasti välistab kullerteenuse kasutamise, kuna enamik tarnijaid täidab elektrooniliselt edastatud tellimused ise. Isegi kui aastal 1994 töödeldi rohkem kui kaht kolmandikku CELF-i väikestest tellimustest elektrooniliste vahendite abil, ei ole komisjon vaidlustatud otsuses eristanud elektroonilisel teel ning paberkandjal edastatud tellimusi. Järelikult suurendati väikeste tellimustega seotud kulusid 40421 Prantsuse frangini (6162,14 eurot) kullerteenuse kulude osas; 143703 Prantsuse frangini (21907,38 eurot) vastuvõtmise kulude osas; 235567 Prantsuse frangini (35911,96 eurot) turustustegevuse kulude osas. Lisaks märgib hageja, et Prantsuse ametiasutused vahetasid ära elektrooniliselt ja paberkandjal edastatud tellimuste arvu ning sellisena edastati see komisjonile. Vastupidi komisjoni hinnangule, mille kohaselt oli äravahetamise mõju vähene, leiab hageja, et selle tagajärjed olid märkimisväärsed. Kolmandaks kritiseerib hageja vaidlustatud otsuses kasutatud „jagamispõhimõtteid”, st kriteeriume, millest lähtudes seostati kulusid kas väikeste tellimiste töötlemise või muu tegevusega. Väikeste tellimustega seonduvad raamatupidamis- ja tarnimiskulud arvutati välja väljastatud arvete (47%), mitte tarnitud raamatute arvu alusel (5%). Pealegi võeti väikeste tellimuste töötlemisega seotud muude halduspersonalikulude väljaarvutamisel arvesse tarnitud raamatute arvu. Seega ei tegelenud raamatupidamisosakond mitte üksnes arvete väljastamisega. Hageja järeldab eeltoodust tervikuna, et väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutused on märkimisväärselt väiksemad CELF-i poolt esitatust. Kokkuvõttes arvestati võrdlusaastal, st aastal 1994, väikeste tellimuste töötlemisega seotud kogukuludele juurde vähemalt 1384222 Prantsuse franki (211023,28 eurot). Lõpuks väidab hageja, et CELF-i väidetavate üldisest huvist lähtuvate ülesannete täitmisega seonduvad kaalutlused on tervikuna vastvõetamatud. Esiteks ei ole abi kvalifitseerimine käesoleva hagi ese. Teiseks ei saa käesoleval juhul kohaldada ei EÜ artikli 86 lõiget 2 ega lähtuda Altmarki kohtupraktikast (Euroopa Kohtu 24. juuli 2003. aasta otsus kohtuasjas C-280/00: Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, EKL 2003, lk I-7747) , kus viidatakse üldisest huvist lähtuvate ülesannete täitmise mõistele. Komisjon tuletab meelde, et vaidlustatud otsus põhineb keerulistel majanduslikel hinnangutel. Neil asjaoludel tuleb kohtul kontrollida üksnes menetlusnormide järgimist, põhjendamiskohustuse täitmist, vaidlustatud otsuse tegemise aluseks olevate asjaolude sisulist õigsust, ilmselgete vigade puudumist nende asjaolude hindamisel ning võimu kuritarvitamise puudumist. Vaidlustatud otsus ei ole matemaatiliste tehete tulemus, vaid põhineb üldisel hinnangul selle kohta, kas makstud abi ei ole ebaproportsionaalne ja kas see ei ole põhjustanud konkurentsimoonutusi. Mis puudutab väidetavaid ilmselgeid hindamisvigu, siis komisjon viitab oma laiale kaalutlusõigusele abi kokkusobivuse hindamisel vastavalt EÜ artikli 87 lõikele 3. Ta leiab, et Esimese Astme Kohus on 6. märtsi 2003. aasta otsuses liidetud kohtuasjades T-228/99 ja T-233/99: Westdeutsche Landesbank Girozentrale ja Land Nordrhein-Westfalen vs. komisjon (EKL 2003, lk II-435 ) seoses komisjoni poolt raskustes ettevõtja ümberkorraldamiskavale antud hinnanguga järeldanud, et „Esimese Astme Kohus võib sellise ümberkorralduskava rahastamiseks mõeldud riigiabile antud luba tsenseerida vaid juhul, kui komisjon on teinud selle kava hindamisel väga ilmselge ja tõsise vea”. Pealegi ei tohi ühenduse kohus lähtuda komisjoni poolt antud majandusliku hinnangu asemel omaenda hinnangust. Komisjon leiab neist kaalutlustest lähtudes, et hageja tõendamiskoormis on äärmiselt ulatuslik. Võistelda tuleb eeldusega, et vaidlustatud otsus on õiguspärane, ning esitada andmeid, mis võivad vaidlustatud otsuses sisalduvaid hinnanguid kummutada. Komisjon märgib selle kohta, et esiteks ei ole hageja vaidlustanud vaidlusaluse abi kultuurilist eesmärki, ning teiseks – isegi arvestades et Prantsuse ametiasutuste esitatud materjalides esineb puudusi ning et need ei näita kõikide summade täpset kasutamist – ei saa vaidlusalune abi kõnealuse tegevusega seotud kulutusi hüvitada. Komisjon leiab, et kuigi Prantsuse ametiasutused edastasid talle eelnevalt täielikud materjalid, millest nähtus, et väljamakstud summasid kasutati täielikult CELF-i poolt osutatava avaliku teenusega seotud kulutuste hüvitamiseks, võis ta eespool viidatud kohtuotsusele Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg viidates siiski järeldada, et tegemist ei olnud riigiabiga. Komisjon väidab, et väited, mida hageja on esitatud väljamakstud abi ja väikeste tellimuste vahelise piisava seose vaidlustamiseks, on äärmiselt üldised. Hageja sellekohastes väidetes ei ole arvestatud ilmselgeid tõsiasju, st et väikeste tellimuste töötlemine on kulukam suurte tellimuste täitmisest. Komisjon viitab sellega seoses dokumendile pealkirjaga „CELF – CELF-i tegevuse tulusus”, kus on üksikasjalikult ära toodud väikeste tellimuste töötlemisega – mis moodustavad ligi poole CELF-i tellimustest – seotud lisakulutuste põhjused. Esiteks, seoses väidetavate kunstlike raamatupidamiskannetega kinnitab komisjon, et koefitsientide kasutamine oli õigustatud, kuna tellimuse töötlemise kulud ühe raamatu kohta olid Prantsuse ametiasutuste andmete kohaselt väikeste tellimuste puhul keskmiselt 50% võrra kõrgemad kui muude tellimuste puhul. Koefitsientide kasutamist on üksikasjalikult selgitatud ühes Prantsuse valitsuse 5. märtsi 1998. aasta kirjas. Teiseks, seoses kaugsidevahendite kasutamisega tuletab komisjon meelde, et vaidlustatud otsus põhineb teabel, mille Prantsuse ametiasutused edastasid aastal 1998 ning muutsid aastal 2003. Väikeste tellimuste puhul oli ühele raamatule vastav kulu 27,20 eurot ja mitte 27,44 eurot. Võrdluseks: tavaliste tellimustega seotud kulud olid 18,44 eurot raamatu kohta. Komisjon väidab, et iga väike tellimus, sõltumata sellest, kas see on tehtud elektroonilisel teel või mitte, toob kaasa lisakulutusi. Näiteks raamatute ladustamisel hõivab väike tellimus sama suure ruumiosa kui suurem tellimus, mida hageja ei ole arvesse võtnud. Lisaks on teoste keskmine arv tellimuse edastamise koha kohta väikeste tellimuste puhul peaaegu kaks korda väiksem, mis vastavalt suurendab kulutusi. Kolmandaks, seoses jagamispõhimõtetega on komisjon seisukohal, et arvete arv on väikeste tellimustega seotud raamatupidamiskulude väljaarvutamise jaoks parem kriteerium kui raamatute arv. Seevastu on raamatute arv asjakohasem muude teenuste puhul. Komisjon märgib lisaks, et hageja argumendid, mis puudutavad CELF-i kunstlikke raamatupidamiskandeid, tuginevad eelkõige (ligi kaht kolmandikku kulutustest on sel moel muudetud) põhjendamatul kriitikal jagamispõhimõtete osas. Prantsuse Vabariik väidab, et vaidlusalust abi anti CELF-ile üldisest huvist lähtuvate ülesannete täitmiseks, st et täita välisriikide raamatupoodide tellimusi, mis ei ole tulusad. Prantsuse Vabariik on seisukohal, et väidetavad vead, millele hageja on osutanud, ei lükka ümber nende faktiliste asjaolude sisulist täpsust, millest komisjon on lähtunud vaidlustatud otsuses. Poleks mõistlik väita, et väikeste tellimuste töötlemise kulutused ei ole muude tellimustega seotud kulutustest oluliselt suuremad. Prantsuse Vabariik märgib lõpuks, et väikeste tellimuste ja väikeste kirjastuste vahel ei ole ilmtingimata seost. Esimese Astme Kohtu hinnang Tuleb meenutada, et komisjonil on EÜ artikli 87 lõike 3 kohaldamisel lai kaalutlusõigus, mille kasutamine hõlmab keerulisi majanduslikke ja sotsiaalseid hinnanguid, mis tuleb läbi viia ühenduse kontekstis. Selle kaalutlusõiguse rakendamise kontrollimisel tuleb kohtul kontrollida üksnes menetlusnormide järgimist ja põhjendamiskohustuse täitmist, faktiliste asjaolude sisulist õigsust ning et rikutud ei oleks õigusnorme, asjaolude hindamisel ei oleks tehtud ilmselget kaalutlusviga ning tegemist ei oleks võimu kuritarvitamisega (Euroopa Kohtu 29. aprilli 2004. aasta otsus kohtuasjas C-372/97: Itaalia vs. komisjon, EKL 2004, lk I-3679 , punkt 83 ja viidatud kohtupraktika). Eelkõige ei tohi ühenduse kohus otsuse vastuvõtja poolt antud majanduslikku hinnangut asendada enda omaga (Euroopa Kohtu 14. jaanuari 1997. aasta otsus kohtuasjas C-169/95: Hispaania vs. komisjon, EKL 1997, lk I-135 , punkt 34). Selleks et tuvastada komisjoni ilmselge viga asjaolude hindamisel, mis õigustaks vaidlustatud otsuse tühistamist, peavad hageja esitatud tõendid olema piisavad, et kõnealuses otsuses asjaoludele antud hinnang muutuks ebausutavaks (Esimese Astme Kohtu 12. detsembri 1996. aasta otsus kohtuasjas T-380/94: AIUFFASS ja AKT vs. komisjon, EKL 1996, lk II-2169 , punkt 59, ja 1. juuli 2004. aasta otsus kohtuasjas T-308/00: Salzgitter vs. komisjon, EKL 2004, lk II-1933 , punkt 138). Seega peab komisjon talle kuuluva kaalutlusõiguse rakendamisel püüdma ühildada vaba konkurentsi tagamist kõnealuse erandi eesmärgiga, järgides proportsionaalsuse põhimõtet (vt analoogia põhjal eespool viidatud kohtuotsus AIUFFASS ja AKT vs. komisjon, punkt 54). Liikmesriikidel ei ole lubatud maksta abi, mille tulemusena abi saava ettevõtja olukord paraneb, juhul kui need väljamaksed ei ole vajalikud EÜ artikli 87 lõikes 3 ettenähtud eesmärkide saavutamiseks (vt selle kohta Euroopa Kohtu 17. septembri 1980. aasta otsus kohtuasjas 730/79: Philip Morris vs. komisjon, EKL 1980, lk 2671 , punkt 17). EÜ artikli 87 lõike 3 kohaldamisalasse ei kuulu põhimõtteliselt tegevustoetus, st abi, mille eesmärk on vabastada ettevõtjad selliste kulude kandmisest, mida nad oleks normaaltingimustes pidanud seoses igapäevase juhtimise või tavapärase tegevusega ise kandma. Selline abi kahjustab põhimõtteliselt konkurentsitingimusi neis sektorites, milles tegutsevatele ettevõtjatele seda makstakse, ilma et võimaldaks oma iseloomu tõttu saavutada eespool nimetatud erandeid kehtestavate sätetega määratletud eesmärke (vt selle kohta eespool viidatud Euroopa Kohtu 14. veebruari 1990. aasta otsus kohtuasjas Prantsusmaa vs. komisjon, punkt 50; 6. novembri 1990. aasta otsus kohtuasjas C-86/89: Itaalia vs. komisjon, EKL 1990, lk I-3891 , punkt 18, ja 15. mai 1997. aasta otsus kohtuasjas C-278/95 P: Siemens vs. komisjon, EKL 1997, lk I-2507 , punkt 37; Esimese Astme Kohtu 8. juuni 1995. aasta otsus kohtuasjas T-459/93: Siemens vs. komisjon, EKL 1995, lk II-1675 , punkt 48). Neid põhimõtteid arvestades tuleb uurida, kas hageja on suutnud tõendada, et vaidlustatud otsuses on vaidlusaluse abi ühisturuga kokkusobivuse uurimisel tehtud ilmselge hindamisviga. Käesoleval juhul oli vaidlusaluse abi eesmärk prantsuse keele ja kirjanduse levitamine väikeste tellimuste töötlemisega seotud lisakulutuste hüvitamise mehhanismi abil (vaidlustatud otsuse põhjendused 44 ja 45). Komisjon tunnistas vaidlusaluse abi ühisturuga kokkusobivaks, olles kaalunud ühelt poolt selle eesmärki edendada Prantsuse kultuuri ja teiselt poolt säilitada vaba konkurents. Eelkõige võttis ta sellega seoses arvesse asjaolu, et Prantsusmaa poolt antud abi ei suutnud väikeste tellimuste töötlemisega seotud lisakulutusi hüvitada. Seega tuleb uurida, kas – nagu väidab hageja – komisjon on ülalnimetatud kulutusi üle hinnanud, nii et makstud toetuste summa on ilmselgelt kõrgem kui väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutused, ning kas EÜ artikli 87 lõike 3 punktis d – millele komisjon vaidlustatud otsuses viitab – sätestatud erandi alla kuuluv kultuuri edendamine oli selle abi ainus eesmärk. Hageja esitab sellega seoses sisuliselt kaks põhimõttelist argumenti. Esiteks on ta seisukohal, et komisjon on teinud vea seoses sellega, et arvutas väikeste tellimustega otseselt seotud kulutused kogu vaidlusaluse abi maksmise perioodi kohta välja ainuüksi aastat 1994 puudutavate andmete alusel. Teiseks väidab hageja, et 1994. aasta kulutuste arvestamine oli igal juhul ekslik. Kui hageja teine argument on põhjendatud, ei ole esimest argumenti vaja uurida. Nende järelduste õigsus, mida komisjon tegi kogu vaidlusaluse perioodi kohta 1994. aastat puudutavate andmete alusel, sõltub seda aastat puudutavate järelduste täpsusest. Seega tuleb kontrollida, kas vaidlustatud otsuse puhul on CELF-i poolt aastal 1994 saadud abi analüüsimisel tehtud ilmselge hindamisviga. Hageja kinnitab selles osas sisuliselt seda, et komisjon hindas väikeste tellimuste töötlemisega otseselt seotud kulutusi omavoliliselt üle, lähtudes kolmest mehhanismist, st põhjendamatutest koefitsientidest, tellimuste töötlemise konkreetsete viiside valest arvestamisest ja ebaõigetest jagamispõhimõtetest. Hageja leiab, et seeläbi kanti oluline osa CELF-i muude tegevustega seotud kuludest väikeste tellimuste töötlemise kulutuste alla. Hageja järeldab sellest, et vaidlusalust abi kasutati tegelikkuses CELF-i üldise tegevuse rahastamiseks. Tuleb täpsustada, et komisjon arvutas väikeste tellimuste töötlemisega otseselt seotud kulutused välja Prantsuse vabariigi poolt vaidlusaluse abi uurimismenetluse käigus esitatud selgituste alusel. Neist selgitustest lähtudes asus ta vaidlustatud otsuse põhjenduses 206 seisukohale, et aastal 1994 olid väikeste tellimuste töötlemise kulud 4446706 Prantsuse franki (677895,96 eurot), samas kui nende tellimuste käive oli 2419006 Prantsuse franki (368775,09 eurot). Kuna CELF-ile aastal 1994 antud vaidlusaluse abi kogusumma oli 2000000 Prantsuse franki (304898,03 eurot), järeldas komisjon, et väikeste tellimuste töötlemise tulem oli nimetatud aastal 27700 Prantsuse frangi suuruses negatiivne, ning et seega ei suutnud saadud abi kõnealuse tegevusega seotud lisakulutusi katta (vaidlustatud otsuse põhjendused 206. ja 207). Lisaks selgitab komisjon vaidlustatud otsuse IV lisas, mil viisil ta arvutas välja väikeste tellimuste töötlemisega otseselt seotud kulud. Esiteks on kõnealuses lisas esitatud tabel, kus on ära toodud erinevad CELF-i ekspordivahendustegevusega seotud kulude liigid – nagu nt raamatute ostukulud, personalikulud, üldkulud, jne – ning samuti kulud, mis tekkisid CELF-il komisjoni arvates iga nimetatud kategooria osas seoses väikeste tellimuste töötlemisega. Teiseks sisaldab kõnealune lisa kommentaare ja selgitusi, mil viisil kanti teatavad kulud väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulude alla, mitte CELF-i muu tegevuse alla. Kõnealusest lisast nähtub, et komisjon ei ole arvesse võtnud väikeste tellimuste töötlemise tegelikke kulusid. Komisjon on vastupidi andnud neile kuludele hinnangu, lähtudes CELF-i poolt iga kululiigi osas tekkinud kogukuludest. Selleks kandis komisjon osa kogukuludest väikeste tellimuste töötlemise kulude alla, kasutades kindlat jagamispõhimõtet ning, nagu hageja on märkinud, mis ei olnud kõikide kululiikide puhul üks ja seesama. Näiteks jagas komisjon väikeste tellimuste alla kuuluvate raamatute ostuhinna väljaarvutamisel CELF-i poolt ostetud raamatute koguhinna raamatute arvuga. Seejärel korrutas ta saadud arvu, st ühe raamatu keskmise hinna, väikeste tellimuste alla kuulunud raamatute arvuga. Tuleb rõhutada, et komisjon toimis CELF-i väikeste tellimuste töötlemisega seotud tegevuse käibe väljaarvutamisel teisiti. Sel puhul ei arvutanud ta välja mitte ainult keskmist käivet ühe raamatu kohta, korrutades selle kõnealuse tegevuse alla kuulunud raamatute arvuga, vaid võttis arvesse tegelikku käivet. Tuleb märkida, et kui komisjon oleks väikeste tellimuste töötlemist puudutava käibe arvutanud välja meetodiga, mida ta kasutas selle tegevuse alla kuuluvate raamatute ostuhinna väljaarvutamiseks, oleks saadud käive olnud tunduvalt kõrgem kui vaidlustatud otsuses näidatud käive, mis oleks mõjutanud vaidlusalusele abile antud hinnangut selles osas, kas see abi on EÜ artikli 87 lõike 3 punktis d – millele komisjon vaidlustatud otsuses viitab – kehtestatud erandiga kaetud kultuurilist eesmärki arvestades ülemäärane või mitte. Vaidlustatud otsusest, eelkõige selle tabelitest 3a, 3b ja 3c ning tabelist 4 nähtub, et väikeste tellimuste raames müüdud raamatute tegelik keskmine hind on CELF-i müüdud raamatute tegelikust keskmisest hinnast tunduvalt madalam. Esimese Astme Kohus leiab siiski, et vaidlustatud otsuse analüüsi tuleb jätkata, jättes kõrvale eeltoodud mõttekäigu. Vaidlustatud otsuse IV lisast nähtub ühtlasi, et teatud kululiikude puhul on komisjon punktis 110 kirjeldatud meetodi kohaselt välja arvutatud näitaja korrutanud läbi teatud kindlaksmääratud koefitsiendiga, et saada väikestele tellimustele vastav lõplik hind. Nii on alaliikidesse „(raamatute) vastuvõtmine: otsene töökulu” ja „[k]ommertsteenus: otsene töökulu” kuuluvate kulude väljaarvutamisel lähtutud kummassegi neist alaliikidest kuuluvate raamatute keskmisest hinnast. Selline keskmine kulu ühe raamatu kohta on korrutatud väikeste tellimuste töötlemise raames müüdud raamatute arvuga. Seejärel on saadud näitaja korrutatud veel kord kolmega, et saada väikeste tellimuste töötlemisega seotud lõplik kulusumma kõnealuse alaliigi osas. Komisjon on seisukohal, et kolmega läbikorrutamine on õigustatud seetõttu, et võrreldes CELF-i muu tegevusega kaasnevad väikeste tellimuste töötlemisega täiendavad raskused. Komisjon leidis, et väikeste tellimustega seotud kuludele tuleb teha juurdearvestus, kuna sõltumata sellest, milline on tellimuse maksumus, peab tellimuse töötleja iga tellimuse puhul läbi viima teatud arvu sisulisi toiminguid. Komisjon leiab, et koefitsiendid võimaldavad arvestada väikeste tellimustega seonduvaid lisakulutusi. Eelkõige on komisjon alaliiki „([r]aamatute) vastuvõtmine: otsene töökulu” puudutavas osas vaidlustatud otsuse IV lisas põhjendanud koefitsiendi „kolm” kasutamist sellega, et suurtest kirjastustest ja levitajatelt saabuvate raamatute vastuvõtmine toimub automaatselt tänu EAN-koodile, mis võimaldab kasutada identifitseerimist vöötkoodiskanneri abil. Komisjon rõhutab, et sageli ei ole väikeste kirjastuste väljaannetel vöötkoodi ning seetõttu tuleb need raamatud identifitseerida käsitsi. Lisaks on komisjon väitnud, et suured kirjastused teenindavad Pariisi kliente ametkondadevahelise transporditariifiga, mille suuruseks on 0,75 Prantsuse franki kilogrammi kohta (0,11 eurot/kg), samas kui väikeste varustajate puhul kasutatava kullerteenistuse pakkide hind on 6,5 Prantsuse franki kilogrammi kohta (0,99 eurot/kg). Viimane näitaja puudutab üksnes ostetud raamatute transpordi ja kullerteenuse kululiiki, mille puhul – nagu allpool näha (punkt 128) – läbikorrutamist ei ole kasutatud, vähemalt ühe osa puhul mitte, nagu nähtub Prantsuse ametiasutustelt komisjonile 11. märtsil 2003 saadetud kirjast. Alaliiki „[k]ommertsteenus: otsene töökulu” kuuluvaid kulusid puudutavas osas on komisjon vaidlustatud otsuse IV lisas põhjendanud koefitsiendi „kolm” kasutamist sellega, et väikeste tellimuste töötlemine on seotud keerukama müügihaldusprotsessiga. Komisjon on valikut selgitades rõhutanud, et näiteks juhul kui tellimuste kodeerimisel tekivad raskused, on vajalik teatavate lisaprotseduuride sooritamine. Samuti on komisjon märkinud, et tellimuse sisestamisele eelnevad erinevad otsingud, st ISBN, kirjastuste kataloogid, erinevad andmebaasid, kontrollimine, kas raamat on kättesaadav või mitte, tellimuse ja kirjastuse õigsuse kontroll. Komisjon on sellega seoses selgitanud, et juhul kui probleemid on seotud tellimislehtede täitmise kvaliteediga, toob see kaasa täiendavaid kulusid. Ta rõhutab, et sagedamini on sellised probleemid seotud just väikeste tellimustega, kuna suured raamatukauplused, kelle CELF-i kaudu realiseeritav käibeosa on suur, kasutavad sageli abimeetmeid, mis võimaldavad neil ratsionaliseerida oma tellimuste esitamise protsessi ning edastada kergesti identifitseeritavaid tellimusi. Komisjon leiab, et seevastu väikesed raamatukauplused ei kasuta sugugi mitte alati tänapäevaseid rahvusvahelise kaubanduse abivahendeid ning nende tellimused on mõnikord vähem arusaadavad ja ebatäielikud, seega nõuab nende töötlemine täiendavaid kulutusi. Mis puudutab üldkulusid, mille alla kuuluvad telefon, telefaks, pakkimiskulud jne, siis vaidlustatud otsuse IV lisa ei võimalda kindlaks teha, kas väikeste tellimuse alla kantud kulude väljaarvutamisel on lähtutud keskmisest müügihinnast ühe raamatu kohta – nagu personalikulude puhul —, väikeste tellimuste käibest – nagu teatavate eraldatud kaudsete fikseeritud kulude puhul – või keskmisest hinnast ühe väljastatud arve kohta – nagu haldusvarustust hõlmavate üldkulude puhul. Sellest lisast nähtub selgelt, et selle toimingu tulemus – sõltumata selle teostamise viisist – korrutati läbi koefitsiendiga 2,5. Komisjon on ülalmainitud koefitsiendi kasutamist vaidlustatud otsuse IV lisas põhjendanud nii, et telefoniga seotud kulusid mõjutavad mitmed faktorid, eelkõige „klientidele vastamine” ja „kirjastajate juures sooritatavad otsingud”. Ta lisab, et need kulud hõlmasid mitmeid toiminguid, sealhulgas tellimuslehe vastuvõttu raamatukaupluselt, tellimuse kodeerimist, tellimuse sisestamist ja raamatupidamist, mille ülesandeks on registreerida kõik nende toimingutega seotud rahavoolud. Seega tuleb kontrollida, kas – nagu väidab hageja ja eeldades, et CELF-i poolt seoses väikeste tellimuste töötlemise ja muu tegevusega seotud kulude erinevate liikide puhul kasutatud jagamispõhimõtted on õiged – kasutatud koefitsientide valik on meelevaldne ning kas elektrooniliste vahendite kaudu edastatud tellimuste puhul poleks komisjon mingil juhul pidanud neid koefitsiente rakendama. Komisjoni ja hageja poolt kirjalikes vastustes ning kohtuistungil antud selgituste kohaselt on elektroonilisel teel edastatud tellimus selline tellimus, mis on vastu võetud elektroonilise seadme abi, mis hõlbustab selle hilisemat töötlemist võrreldes paberkandjal esitatud tellimusega, kuna paberkandjal tellimust peab töötaja spetsiaalselt töötlema, et muuta see sobivaks haldamissüsteemi jaoks, mis on käesoleval ajal arvutipõhine. Tellimuste elektroonilisel teel edastamise olulisust rõhutati vaidlusaluse abi uurimismenetluses. Prantsuse Vabariigilt komisjonile 5. märtsil 1998 saadetud kirja lisas pealkirjaga „Toetuse proportsionaalse laadi põhjendused” väitsid Prantsuse ametiasutused, et kui tellimusi ei edastata elektroonilisel teel, toob see tellimuse töötlemisel kaasa märkimisväärseid lisakulutusi. Lisaks on Prantsuse ametiasutused väitnud, et üks neid asjaolusid, mis õigustab seda, et väikeste tellimuste töötlemisega kaasnevad lisakulutused võrreldes muude tellimuste töötlemisega, seisnes selles, et sageli saadetakse need väikestele kirjastustele, kelle puhul ei ole elektroonilisel teel läbiviidavad automaatsed toimingud võimalikud. Prantsuse ametiasutused märkisid lõpuks, et elektrooniliste vahendite kasutamine võimaldab identifitseerida teoseid vöötkoodiskanneri abil. Nagu vaidlustatud otsuse IV lisas (vt eespool punktid 114–119), täpsemalt kommentaaride ja selgituste punktides 2, 4 ja 9, märgitud, on komisjon mitmetel juhtudel koefitsientide kasutamist põhjendanud asjaoluga, et tihtipeale tuleb väikesti tellimusi töödelda käsitsi, kuna raamatute vastuvõtmine ei ole automatiseeritud või nõuab kodeerimisprobleemide tõttu eelnevaid otsinguid. Samuti on komisjon üldkulude – telefon, telefaks, pakkimiskulud – puhul koefitsiendi kasutamist põhjendanud sellega, et nende kodeerimiseks on vajalikud lisatoimingud. Seega on ilmselgelt asjakohatu väita, et see, kui tellimusi ei esitata elektroonilisel teel, põhjustab lisakulutusi, ning samal ajal rakendada sama koefitsienti nii elektroonilisel teel kui muul moel esitatud tellimustele. Koefitsiendi kasutamine on väikeste tellimuste töötlemisel tekkinud kulutuste puhul – arvestades elektrooniliste vahendite mittekasutamist – vastuvõetav vaid juhul, kui elektrooniliste vahendite kasutamine oli väikeste tellimuste puhul selgelt harvemini esinev kui muude tellimuste puhul. Sellise eelduse võib välja lugeda Prantsuse Vabariigilt komisjonile 5. märtsil 1998 saadetud kirja lisast pealkirjaga „Toetuse proportsionaalse laadi põhjendused”. Prantsuse ametiasutused teatasid komisjonile, et elektroonilisel teel edastati vaid üks kolmandik väikestest tellimustest, samas kui CELF-i muude tellimuste puhul kasutati elektroonilisi vahendeid 58% juhtudest. Komisjon võttis need näitajad aluseks väikeste tellimuste töötlemise kulutuste analüüsis. Nagu komisjon on vaidlustatud otsuses nentinud (põhjendus 212), on Prantsuse ametiasutused eespool viidatud 5. märtsi 1998. aasta kirjas ära vahetanud elektrooniliselt edastatud tellimuste osatähtsuse protsendi muude tellimuste osatähtsuse protsendiga. Tegelikult edastati elektrooniliselt kaks kolmandikku väikestest tellimustest ja üks kolmandik neist mitteelektrooniliselt. Seega tuleb nentida, et aastal 1994 kasutati väikeste tellimuste töötlemisel selgelt rohkem elektroonilisi vahendeid kui CELF-i muu tegevuse puhul, nagu Prantsuse ametiasutused on möönnud ja 11. märtsi 2003. aasta kirjas komisjonile teatanud. Siiski on komisjon vaidlustatud otsuses (põhjendus 212) leidnud, et Prantsuse ametiasutuste tehtud viga, mis kandus üle tema enda tehtud arvutustesse, ei toonud kaasa selliseid tagajärgi, mis võiksid vaidlusaluse abi proportsionaalsuse kahtluse alla seada, kuna elektrooniliste ja mitteelektrooniliste tellimuste äravahetamise rahaline mõju ühe raamatu kohta oli üksnes 0,24 eurot. Selline järeldus kordab Prantsuse ametiasutuste poolt 11. märtsil 2003 komisjonile saadetud kirja I lisas esitatud selgitusi. Nende selgituste kohaselt puudutas kõnealune äravahetamine vaid ühte kululiiki, nimelt kullerteenuse kasutamise kulusid, kuna väikeste tellimuste töötlemise kulude suhtes kohaldati – nõuetele mittevastavalt – koefitsienti. Nagu hageja kohtuistungil väitis, komisjoni seisukoht, mille kohaselt ta esiteks kasutas Prantsuse ametiasutuste poolt 5. märtsi 1998. aasta kirjas esitatud arvutusi – mis lähtusid sisuliselt eeldusest, et väikeste tellimuste töötlemise lisakulutuste põhjuseks oli suures osas elektrooniliste tellimuste vähene osatähtsus —, ning teiseks nõustus Prantsuse ametiasutuste 11. märtsi 2003. aasta kirjas väljendatud seisukohaga – ja käsitles seda nagu omaenda seisukohta —, mille kohaselt asjaolu, et väikestest tellimustest edastati elektrooniliselt mitte kolmandik, vaid kaks kolmandikku neist tellimustest, mõjutab vaidlusaluse abi proportsionaalset laadi vaid väga vähesel määral. Samuti on komisjoni seisukoht ilmselgelt ekslik. Nagu vaidlusaluse otsuse IV lisast selgelt nähtub, kasutati erinevate koefitsientide rakendamise põhjendamisel nii elektrooniliselt esitatud tellimuste väidetavalt vähest osatähtsust väikeste tellimuste hulgas kui ka nende töötlemisega seonduvaid raskusi, mida põhimõtteliselt saaks lahendada elektrooniliste vahendite kasutamisega. Seega ei ole asjakohane argument, mille kohaselt elektrooniliselt edastatud väikeste tellimustega seotud protsentuaalsete osatähtsuste äravahetamine mõjutas vaid kullerteenuse kulusid. Tuleb järeldada, et komisjon on teinud ilmselge hindamisvea, kui kohaldas oma esialgses hinnangus väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutustele koefitsiente, mille põhjendustes tuginetakse tellimuste töötlemisega seonduvatele täiendavatele tehnilistele raskustele, mida saaks lahendada elektrooniliste vahendite kasutamisega. Nii on see ilmselgelt raamatute vastuvõtmise kulude, kommertsteenuste otseste töökulude, telefoni-, telefaksi- ja pakkimiskulude puhul. Arvestades komisjoni poolt Esimese Astme Kohtu kirjalikele küsimustele antud vastuseid, siis kehtis see ka kullerteenuse kulude osas. Selleks et kontrollida, kuidas mõjutab selline viga hinnangut, mille komisjon andis vaidlusalusele abile vaidlustatud otsuses ja mille kohaselt see abi ei suutnud katta lisakulutusi, palus Esimese Astme Kohus tal esitada arvutused väikeste tellimustega seotud kulutuste kohta ilma koefitsiente kasutamata. Vastuseks selle küsimusele komisjon konkreetseid arvandmeid ei esitanud. Siiski nähtub tema vastusest ilmselgelt, et ilma kõnealuseid koefitsiente kasutamata oleksid väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutused 635000 Prantsuse frangi võrra (96805,13 eurot) väiksemad, isegi võtmata arvesse muid kululiike peale nende, mille osas kasutati koefitsienti „kolm”. Seega ei oleks komisjon ilma koefitsiente kasutamata saanud vaidlustatud otsuse IV lisas kasutatud andmete põhjal väita, et abi, mida CELF sai, ei suutnud väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutusi katta. Koefitsiente kohaldamata oleks kõnealuse tegevuse tulem olnud rohkem kui 600000 Prantsuse frangi osas positiivne. Igal juhul tuleb nentida, et isegi kui komisjon võis eespool punktis 130 nimetatud kululiikudele koefitsienti kohaldada, on ta teinud ilmselge hindamisvea, kui kohaldas neid koefitsiente ka elektroonilistele tellimustele, kuna need tellimused ei toonud ilmselgelt kaasa raskusi, mida kasutati kõnealuste koefitsientide kasutamise peamise põhjendusena. Järelikult tuleb nentida, et igal juhul on koefitsientide kasutamise tulemusena suurematena näidatud kulud kahe kolmandiku ulatuses ilmselgelt eksliku hinnangu tulemus. Lisaks väidab hageja põhjendatult, et komisjon on näidanud liiga kõrgetena väikeste tellimuste töötlemisega seotud kulutusi, mis CELF-il tegelikult tekkisid ja mille range ja proportsionaalne hüvitamine oli vaidlusaluse abi eesmärk. Eeltoodu põhjal tuleb vastuvõetavaks pidada kolmanda väite teist osa, mis tugineb vaidlusaluse abi kokkusobivuse uurimisel tehtud ilmselgele hindamisveale. Seega tuleb vaidlustatud otsuse artikli 1 viimane lause tühistada, ilma et oleks vaja uurida muid hageja esitatud argumente ja väiteid. Kohtukulud Esimese Astme Kohtu kodukorra artikli 87 lõike 2 alusel on kohtuvaidluse kaotanud pool kohustatud hüvitama kohtukulud, kui vastaspool on seda nõudnud. Kuna kohtuotsus tehti komisjoni kahjuks, mõistetakse kohtukulud vastavalt hageja nõudele välja komisjonilt. Kodukorra artikli 87 lõike 4 esimese lõigu alusel kannab Prantsuse Vabariik oma kohtukulud ise. Esitatud põhjendustest lähtudes ESIMESE ASTME KOHUS (kolmas koda) otsustab: 1. Tühistada komisjoni 20. aprilli 2004. aasta otsuse Prantsusmaa poolt Prantsuse Raamatu Ekspordi Kooperatiivile (CELF) abimeetme rakendamise kohta artikli 1 viimane lause. 2. Jätta komisjoni kohtukulud tema enda kanda ja mõista temalt välja Société internationale de diffusion et d’édition SA (SIDE) kohtukulud. 3. Prantsuse Vabariik kannab ise oma kohtukulud. Jaeger Tiili Tchipev Kuulutatud avalikul kohtuistungil 15. aprillil 2008 Luxembourgis. Kohtusekretär E. Coulon Koja esimees M. Jaeger ( *1 ) Kohtumenetluse keel: prantsuse.

62005CJ0195

pl

W swojej skardze Komisja Wspólnot Europejskich wnosi do Trybunału o stwierdzenie, że: — ustanawiając obowiązujące na terytorium całego kraju wytyczne, ujęte w szczególności w okólniku ministra środowiska w sprawie wyjaśnień interpretacyjnych dotyczących pojęcia odpadów z dnia 28 czerwca 1999 r. (zwanym dalej „okólnikiem z czerwca 1999 r.”) oraz w komunikacie ministra zdrowia formułującym wytyczne dotyczące wymogów higieniczno-sanitarnych dotyczących wykorzystania w produkcji pasz, materiałów i produktów ubocznych pochodzących z produkcji lub handlu w przemyśle rolno-spożywaczym z dnia 22 lipca 2002 r. (GURI nr 180 z dnia 2 sierpnia 2002 r. i sprostowanie — GURI nr 245 z dnia 18 października 2002 r., zwanym dalej „komunikatem z 2002 r.”), które wyłączają z zakresu stosowania przepisów o odpadach pozostałości żywności pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego przeznaczone do produkcji pasz oraz — wyłączając na mocy art. 23 ustawy nr 179 stanowiącej przepisy w dziedzinie środowiska z dnia 31 lipca 2002 r. (GURI nr 189 z dnia 13 sierpnia 2002 r., zwanej dalej ustawą „nr 179/2002”) z zakresu stosowania przepisów o odpadach resztki pochodzące z gastronomii, będące wynikiem przygotowania wszelkiego typu posiłków o stałej konsystencji, gotowanych lub surowych, nieprzekazane sieciom zaopatrzeniowym i przeznaczone dla schronisk dla zwierząt domowych, Republika Włoska uchybiła zobowiązaniom, które na niej ciążą na mocy art. 1 lit. a) dyrektywy 75/442/EWG z dnia 15 lipca 1975 r. w sprawie odpadów ( Dz.U. L 194, str. 39 ), zmienionej dyrektywą Rady 91/156/EWG z dnia 18 marca 1991 r. ( Dz.U. L 78, str. 32 ) (zwanej dalej „dyrektywą”). Ramy prawne Uregulowania wspólnotowe Zgodnie z art. 1 lit. a i c) dyrektywy do jej celów pojęcia: „a) »odpady« oznaczają wszelkie substancje lub przedmioty należące do kategorii określonych w załączniku I, które ich posiadacz usuwa, zamierza usunąć lub do których usunięcia został zobowiązany; Komisja, stanowiąc zgodnie z procedurą ustanowioną w art. 18, nie później niż do dnia 1 kwietnia 1993 r. sporządzi wykaz odpadów należących do kategorii wymienionych w załączniku I. Wykaz ten będzie okresowo poddawany przeglądowi oraz, w razie konieczności, zmieniany zgodnie z tą samą procedurą; […] c) »posiadacz« oznacza producenta odpadów lub osobę fizyczną lub prawną, do której one należą [która jest w ich posiadaniu]”. Artykuł 1 lit. e) i f) dyrektywy definiuje pojęcia unieszkodliwiania i odzyskiwania odpadów jako wszystkie czynności ujęte odpowiednio w jej załącznikach IIA i IIB. Artykuł 2 ust. 1 dyrektywy wymienia odpady wyłączone z zakresu jej zastosowania, „w przypadku gdy są one już objęte inną legislacją”. Załącznik I do dyrektywy zatytułowany „Kategorie odpadów” wymienia w kategorii Q14 „[p]rodukty, dla których posiadacz nie znajduje już dalszego zastosowania (np. odpady z rolnictwa, gospodarstw domowych, odpady biurowe, z placówek handlowych, sklepów itp.)” oraz w kategorii Q16 „[w]szelkie materiały, substancje lub produkty, które nie zostały uwzględnione w powyższych kategoriach”. W dniu 20 grudnia 1993 r. Komisja wydała decyzję 94/3/WE ustanawiającą wykaz odpadów zgodnie z art. 1 lit. a) dyrektywy 75/442 [zwany dalej „europejskim katalogiem odpadów”] ( Dz.U. 1994, L 5, str. 15 ). Wykaz ten został zastąpiony decyzją Komisji 2000/532/WE z dnia 3 maja 2000 r. zastępującą decyzję 94/3 i decyzję Rady 94/904/WE ustanawiającą wykaz odpadów niebezpiecznych zgodnie z art. 1 ust. 4 dyrektywy Rady 91/689/EWG w sprawie odpadów niebezpiecznych ( Dz.U. L 226, str. 3 ). Europejski katalog odpadów ustanowiony mocą tej decyzji był wielokrotnie zmieniany, po raz ostatni decyzją Rady 2001/573/WE z dnia 23 lipca 2001 r. ( Dz.U. L 203, str. 18 ). Wykaz ten klasyfikuje odpady w zależności od ich źródła. Rozdział 2 jest zatytułowany „Odpady z rolnictwa, sadownictwa, łowiectwa, rybołówstwa i upraw hydroponicznych oraz przetwórstwa żywności”. Uregulowania krajowe Artykuł 6 ust. 1 lit. a) rozporządzenia z mocą ustawy nr 22 dokonującego transpozycji dyrektyw 91/156/EWG dotyczącej odpadów, 91/689/EWG dotyczącej odpadów niebezpiecznych i dyrektywy 94/62/WE w sprawie opakowań i odpadów opakowaniowych z dnia 5 lutego 1997 r. (zwykły dodatek do GURI nr 38 z dnia 15 lutego 1997 r., zwanego dalej „rozporządzeniem nr 22”), definiuje pojęcie odpadów w następujący sposób: „Do celów niniejszego rozporządzenia: a) »odpady« oznaczają wszelkie substancje lub przedmioty należące do kategorii określonych w załączniku A, które ich posiadacz usuwa, zamierza usunąć lub do których usunięcia został zobowiązany […]”. Artykuł 8 ust. 1 rozporządzenia nr 22 wyłącza niektóre substancje lub materiały z zakresu jego zastosowania, o ile są one regulowane przepisami szczególnymi, w tym wymienione pod lit. c) „zwłoki zwierzęce oraz następujące odpady z rolnictwa: odchody oraz inne naturalne nieszkodliwe substancje stosowane w gospodarce rolnej”. Artykuł 23 ust. 1 lit. b) ustawy nr 179/2002 wprowadził zmiany w rozporządzeniu nr 22, wprowadzając art. 8 ust. 1 lit. c bis), który wyłącza z zakresu zastosowania rozporządzenia między innymi wymienione w tym punkcie następujące substancje: „pozostałości i nadwyżki pochodzące z gastronomii, będące wynikiem przygotowywania posiłków wszelkiego typu o stałej konsystencji, gotowanych lub surowych, które nie zostały jeszcze przekazane sieciom zaopatrzeniowym, a które przeznaczone są dla schronisk dla zwierząt domowych, zgodnie z ustawą nr 281 z dnia 14 sierpnia 1991 r., z późniejszymi zmianami, zgodnie z obowiązującym ustawodawstwem”. Okólnik z czerwca 1999 r. definiuje pojęcie „odpady” zawarte w art. 6 rozporządzenia z mocą ustawy nr 22, stanowiąc w akapicie trzecim lit. b): „materiały, substancje i przedmioty powstałe w cyklu produkcyjnym lub poprzedzającym konsumpcję, których posiadacz nie usuwa, do których usunięcia nie jest zobowiązany i których nie zamierza usunąć, a które nie podlegają tym samym systemowi zbioru odpadów, ich przewozu czy gospodarki odpadami w celu ich odzysku lub unieszkodliwiania, jeżeli wykazują one cechy surowców wtórnych, określonych w rozporządzeniu wykonawczym z dnia 5 lutego 1998 r. dotyczącym określenia odpadów niebędących niebezpiecznymi, poddanych procedurze uproszczonego odzysku w rozumieniu art. 31 i 33 rozporządzenia nr 22 z dnia 5 lutego 1998 r. [dodatek zwyczajny do GURI nr 88 z dnia 16 kwietnia 1998 r.] i są przeznaczone bezpośrednio, w sposób obiektywny i faktyczny do wykorzystania w procesie produkcyjnym, są regulowane przepisami dotyczącymi surowców wtórnych, a nie odpadów”. Komunikat z 2002 r. ma następujące brzmienie: „[…] Z zastrzeżeniem przestrzegania wymogów w dziedzinie zdrowia i higieny materiały i produkty uboczne pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego są traktowane jak »surowce wtórne przeznaczone na paszę«, jeżeli producent zamierza użyć ich w produkcji zootechnicznej. W takich przypadkach materiały te nie wchodzą w zakres przepisów w dziedzinie odpadów, ale podlegają — w zakresie produkcji i wprowadzania do obrotu paszy oraz w zakresie, w jakim produkty te są pochodzenia zwierzęcego lub zawierają takie składniki — stosownym obowiązującym przepisom sanitarnym […]. […] W razie braku dokumentów określonych [w ustępie powyżej], potwierdzających ich przeznaczenie na paszę, przywołane materiały i produkty uboczne procesu produkcyjnego i handlowego w przemyśle rolno-spożywczym podlegają przepisom w dziedzinie odpadów […]. […]”. Postępowanie poprzedzające wniesienie skargi Pismami z dnia 11 i 19 czerwca 2001 r., 28 sierpnia 2001 r., 6 listopada 2001 r. oraz 10 kwietnia 2002 r. władze włoskie ustosunkowały się do wystosowanego przez Komisję w dniu 22 października 1999 r. wezwania do usunięcia uchybień oraz do uzasadnionej opinii z dnia 11 kwietnia 2001 r. W obu przywołanych dokumentach Komisja twierdzi, że ustanawiając wiążące wytyczne w zakresie stosowania włoskiego ustawodawstwa w dziedzinie odpadów, które wyłączały z zakresu zastosowania tego ustawodawstwa niektóre pozostałości i nadwyżki pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego, stołówek, restauracji i przeznaczone na paszę, Republika Włoska naruszyła dyrektywę. W świetle informacji przekazanych przez władze włoskie Komisja uznała, że dostosowanie przepisów włoskich do wymogów uzasadnionej opinii wymagało zmian materialnoprawnych. Z tego względu Komisja wystosowała do władz włoskich w dniu 19 grudnia 2002 r. dodatkowe wezwanie do usunięcia uchybień, w przedmiocie którego władze włoskie zajęły stanowisko w dniu 13 lutego 2003 r. W dniu 11 lipca 2003 r. Komisja powtórnie skierowała do Republiki Włoskiej uzasadnioną opinię, wyznaczając jej termin dwóch miesięcy na zastosowanie się do niej. Jako że pismem z dnia 4 listopada 2003 r. władze włoskie nadal kwestionowały zasadność tezy Komisji, wniosła ona niniejszą skargę. W przedmiocie skargi Argumentacja stron W skardze Komisja twierdzi co do zasady, że sporne ustawodawstwo wykracza poza wskazówki wynikające z orzecznictwa Trybunału co do okoliczności, w których materiały — pochodne procesu produkcyjnego, których wytworzenie nie było pierwotnym celem produkcji — nie powinny być traktowane jako odpady. W przedmiocie pozostałości żywności pochodzących z przemysłu rolno-spożywczego przeznaczonych do produkcji paszy Komisja podnosi, że wytyczne zawarte w okólniku z czerwca 1999 r. i w komunikacie z 2002 r. prowadzą do wyłączenia, na podstawie szczególnych przepisów higieniczno-sanitarnych, pozostałości żywności wykorzystywanych w produkcji paszy z zakresu zastosowania przepisów krajowych w dziedzinie gospodarowania odpadami. Zgodnie z wytycznymi wyraźna wola posiadacza pozostałości pochodzących z przemysłu rolno-spożywczego ich przeznaczenia do produkcji paszy wystarczy do wyłączenia tych pozostałości z zakresu zastosowania przepisów o odpadach. Niemniej jednak w opinii Komisji możliwość ponownego wykorzystania pozostałości poprodukcyjnych bez ich uprzedniego przetwarzania nie może być rozumiana jako wiążące producenta lub posiadacza wyłączenie ich usuwania, zamiaru usunięcia czy też obowiązek usunięcia w rozumieniu tej dyrektywy. Prawdą jest, że Trybunał uznał wyłącznie w stosunku do produktów ubocznych, że jeżeli posiadacz odnosi korzyść ekonomiczną, można uznać, że nie „usuwa” produktu ubocznego w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy. Niemniej jednak jako że pojęcie odpadów winno być interpretowane w sposób szeroki, wyłączenie z zakresu zastosowania dyrektywy może mieć miejsce jedynie wówczas, gdy zachodzą łącznie pewne okoliczności uprawniające wnioskowanie, że ponowne wykorzystanie odpadów bez wstępnego przetwarzania i w ramach ciągłości procesu produkcyjnego nie jest jedynie możliwe lecz pewne. W opinii Komisji należy ponadto ocenić zakres ponownego wykorzystania materiału i przede wszystkim sprawdzać, że będzie on ponownie wykorzystany w tym samym procesie produkcyjnym, z którego pochodzi. Wbrew twierdzeniom Republiki Włoskiej nie może być mowy o jednym i tym samym procesie produkcyjnym, skoro odpady żywności są w rzeczywistości przeznaczone do wykorzystania jako żywność dla zwierząt. Fakt, że odpady są przekazane przez przedsiębiorcę, który je wyprodukował, innemu, który je wykorzysta, zakłada w istocie przeprowadzenie szeregu czynności (składowanie, przetwarzanie, przewóz), których kontrola jest dokładnie celem dyrektywy. Republika Włoska twierdzi, że materiały i produkty uboczne pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego są „surowcami przeznaczanymi na paszę”, jeżeli tylko producent ma zamiar wykorzystania ich w produkcji zootechnicznej oraz jeżeli zostały spełnione stosowne wymogi w zakresie zdrowia i higieny. Tego rodzaju zamiar połączony z pewnością co do przeznaczenia produktów ubocznych do ponownego wykorzystania stanowi wystarczający dowód, iż posiadacz nie zamierza „usunąć” danego materiału w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy. Dla tego państwa członkowskiego wyjątek przewidziany w wytycznych nie stanowi w żaden sposób wyłączenia a priori pozostałości żywności pochodzących z przemysłu rolno-spożywczego z zakresu zastosowania przepisów krajowych w dziedzinie odpadów, ponieważ wyłączenie to jest w rzeczywistości uzależnione nie tylko od wyraźnego zamiaru posiadacza pozostałości ich ponownego wykorzystania w cyklu produkcji paszy, ale również od pewności co do ich ponownego wykorzystania. W tym przypadku omawiane pozostałości nie będą wchodziły w zakres przepisów dotyczących odpadów, ale przepisów dotyczących produkcji i wprowadzania do obrotu paszy, w szczególności rozporządzenia (WE) nr 178/2002 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 28 stycznia 2002 r. ustanawiającego ogólne zasady i wymagania prawa żywnościowego, powołujące Europejski Urząd ds. Bezpieczeństwa Żywności oraz ustanawiające procedury w zakresie bezpieczeństwa żywności ( Dz.U. L 31, str. 1 ), jak również rozporządzenia (WE) nr 1774/2002 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 3 października 2002 r. ustanawiającego przepisy sanitarne dotyczące produktów ubocznych pochodzenia zwierzęcego nieprzeznaczonych do spożycia przez ludzi ( Dz.U. L 273, str. 1 ). Jednocześnie zastosowanie znajdują w tym przypadku przepisy „HACCP” (hazard analysis and critical control points) (analiza zagrożeń i krytyczne punkty kontroli) przewidziane mocą: — rozporządzenia (WE) nr 852/2004 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 29 kwietnia 2004 r. w sprawie higieny środków spożywczych ( Dz.U. L 139, str. 1 ), rozporządzenia (WE) nr 853/2004 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 29 kwietnia 2004 r. ustanawiającego szczególne przepisy dotyczące higieny w odniesieniu do żywności pochodzenia zwierzęcego ( Dz.U. L 139, str. 55 ) oraz rozporządzenia (WE) nr 854/2004 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 29 kwietnia 2004 r. ustanawiającego szczególne przepisy dotyczące organizacji urzędowych kontroli w odniesieniu do produktów pochodzenia zwierzęcego przeznaczonych do spożycia przez ludzi ( Dz.U. L 139, str. 206 ); — rozporządzenia (WE) nr 183/2005 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 12 stycznia 2005 r. ustanawiające wymagania dotyczące higieny pasz ( Dz.U. L 35, str. 1 ), jak również — rozporządzenie (WE) nr 882/2004 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 29 kwietnia 2004 r. w sprawie kontroli urzędowych przeprowadzanych w celu sprawdzenia zgodności z prawem paszowym i żywnościowym oraz regułami dotyczącymi zdrowia zwierząt i dobrostanu zwierząt ( Dz.U. L 165, str. 1 ). Uregulowania te, dotyczące żywności, jak i przepisy prawa wewnętrznego dotyczące tej dziedziny mają na celu, tak jak dyrektywa, kontrolę składowania, przetwarzania i przewozu; gwarantując odpowiedni poziom ochrony zdrowia, mogą również przyczyniać się do ochrony środowiska. Zdaniem Republiki Włoskiej kontrole przeprowadzane w ramach łańcucha produkcji żywności, mające przede wszystkim na celu umożliwienie prześledzenia historii produktów i surowców wykorzystywanych do produkcji pasz, poczynając od jednostki produkcyjnej mają taki charakter, że można uznać, że łańcuch produkcyjny stanowi jeden i ten sam proces produkcji. To państwo członkowskie zwraca ponadto uwagę, że we Włoszech działalność w sektorze rolno-spożywczym i w sektorze produkcji paszy wymaga uzyskania zezwolenia wydawanego na podstawie odpowiedniej dokumentacji świadczącej, że tak wnioskodawcy, jak i struktura i środki transportu spełniają określone wymogi. Wspomniane państwo członkowskie ocenia, że Komisja zmierza do sytuacji, w której przepisy dotyczące odpadów będą miały pierwszeństwo nad normami ogólnymi i szczególnymi stosowanymi w przemyśle spożywczym. Poza tym skutkiem uznania zarzutu Komisji byłoby uniemożliwienie wykorzystania spożywczych produktów ubocznych w produkcji paszy, jako że włoskie ustawodawstwo w zakresie środków spożywczych nie zezwala, by produkty uboczne, które są traktowane jako rodzaj odpadów i winny w związku z tym być przewożone pojazdem dopuszczonym do przewozu odpadów, mogły zostać dostarczone do miejsc produkcji paszy. Tym samym stosowanie wykładni Komisji prowadziłoby do zwiększenia produkcji i unieszkodliwiania odpadów żywności, uniemożliwiając ich ponowne wykorzystanie w produkcji żywności. W przedmiocie resztek i nadwyżek pochodzących z gastronomii przeznaczonych dla schronisk dla zwierząt domowych Komisja podnosi, że skutkiem art. 23 ustawy nr 179/2002 jest wyłączenie z zakresu zastosowania rozporządzenia z mocą ustawy nr 22 „reszt[ek] i nadwyż[ek] pochodząc[ych] z gastronomii, będąc[ych] wynikiem przygotowania wszelkiego typu posiłków o stałej konsystencji, gotowanych lub surowych, nieprzekazan[ych] sieciom zaopatrzeniowym i przeznaczon[ych] dla schronisk dla zwierząt domowych”. Zdaniem Komisji, nie sposób twierdzić, by posiadacz tego rodzaju resztek nie miał zamiaru ich usunięcia, jak to potwierdza chociażby samo brzmienie art. 8 rozporządzenia nr 22. Republika Włoska twierdzi, że zgodnie z przepisami, których dotyczy drugi zarzut skargi Komisji, posiadacz winien wyrazić zamiar nieusuwania resztek lub nadwyżek żywności, określając ich rzeczywiste przeznaczenie na rzecz schronisk dla zwierząt domowych, które działają na podstawie zezwoleń wydanych zgodnie z prawem krajowym. Poza tym wyłączenie z zakresu stosowania przepisów w zakresie odpadów w rzeczywistości dotyczyłoby zawsze nadwyżek żywności, a nie „pozostałości” poprodukcyjnych. Ustawodawstwo dokonujące takiego rozróżnienia jest aktualnie przedmiotem procesu legislacyjnego. Ocena Trybunału Jest bezsprzeczne, że włoskie ustawodawstwo, którego dotyczy niniejsza skarga, wyłącza z zakresu zastosowania przepisów krajowych dokonujących transpozycji dyrektywy z jednej strony pozostałości żywności pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego, z drugiej zaś strony resztki lub nadwyżki pochodzące z gastronomii, nieprzekazane sieciom zaopatrzeniowym (zwane dalej „spornymi materiałami”), jeżeli materiały te są przeznaczone do produkcji paszy lub bezpośrednio do żywienia zwierząt w schroniskach dla zwierząt domowych. Podnosząc te dwa zarzuty skargi, które należy rozpoznać łącznie, Komisja twierdzi co do zasady, że przywołane przepisy, ustanawiając zbyt ogólny wyjątek od ustawodawstwa krajowego w dziedzinie odpadów, który skutkuje automatycznym i niesłusznym wyłączeniem spornych materiałów z zakresu zastosowania przepisów o zagospodarowaniu odpadów wynikających z dyrektywy, naruszają pojęcie „odpady” zdefiniowane w jej art. 1 lit. a). Republika Włoska ustosunkowując się do tych zarzutów zasadniczo twierdzi, że w przypadkach, w których przesłanki stosowania przepisów objętych skarga są spełnione, sporne materiały nie wychodzą w zakres pojęcia „odpady” w rozumieniu dyrektywy poddanego wykładni Trybunału. Artykuł 1 lit. a) akapit pierwszy dyrektywy definiuje odpady jako „wszelkie substancje lub przedmioty należące do kategorii określonych w załączniku I [do tej dyrektywy], które ich posiadacz usuwa lub zamierza usunąć […]”. Załącznik ten precyzuje i ilustruje tę definicję, podając wykaz substancji i przedmiotów, które mogą być kwalifikowane jako odpady. Wykaz ten ma niemniej jednak charakter wyłącznie przykładowy, ponieważ kwalifikacja jako odpadu wynika przede wszystkim z zachowania posiadacza i ze znaczenia pojęcia „usuwać” (zob. podobnie wyroki: z dnia 18 grudnia 1997 r. w sprawie C-129/96 Inter-Environnement Wallonie, Rec. str. I-7411 , pkt 26, z dnia 7 września 2004 r. w sprawie C-1/03 Van de Walle i in., Zb.Orz. str. I-7613 , pkt 42, jak również wyrok z dnia 10 maja 2007 r. w sprawie C-252/05 Thames Water Utilities, Zb.Orz. str. I-3883 , pkt 24). Termin „usuwać” należy interpretować nie tylko w świetle celu dyrektywy, którym zgodnie z motywem trzecim jest „ochrona zdrowia ludzi i środowiska przed szkodliwymi skutkami spowodowanymi przez zbieranie, transport, unieszkodliwianie, magazynowanie oraz składowanie odpadów”, ale również w świetle art. 174 ust. 2 WE. Przepis ten stanowi, że „[p]olityka Wspólnoty w dziedzinie środowiska naturalnego stawia sobie za cel wysoki poziom ochrony, z uwzględnieniem różnorodności sytuacji w różnych regionach Wspólnoty. Opiera się ona na zasadzie ostrożności oraz na zasadach działania zapobiegawczego […]”.Wynika stąd, że termin „usuwać”, a co za tym idzie pojęcie „odpady” w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy, nie mogą być interpretowane w sposób zawężający (zob. podobnie w szczególności wyrok z dnia 15 czerwca 2000 r. w sprawach połączonych C-418/97 i C-419/97 ARCO Chemie Nederland i in., Rec. str. I-4475 , pkt 36–40, a także ww. wyrok w sprawie Thames Water Utilities, pkt 27). Pewne okoliczności mogą stanowić wskazówkę występowania działania polegającego na usuwaniu, zamiaru usunięcia lub zobowiązania do usunięcia substancji lub przedmiotu w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy (ww. wyrok w sprawie ARCO Chemie Nederland i in., pkt 83). Ma to miejsce zwłaszcza w przypadku, gdy wykorzystywana substancja stanowi pozostałość z produkcji lub z konsumpcji, tj. produkt, który nie był zamierzony jako taki (zob. podobnie ww. wyrok w sprawie ARCO Chemie Nederland i in., pkt 84 oraz wyrok z dnia 11 listopada 2004 r. w sprawie C-457/02 Niselli, Zb.Orz. str. I-10853 , pkt 43). Poza tym metoda przetwarzania lub sposób wykorzystywania substancji nie przesądzają o jej zakwalifikowaniu jako odpadu (zob. ww. wyrok w sprawie ARCO Chemie Nederland i in., pkt 64 i wyrok z dnia 1 marca 2007 r. w sprawie C-176/05 KVZ retec, Zb.Orz. str. I-1721 , pkt 52). Trybunał uściślił zatem z jednej strony, że wykonanie jednej z czynności unieszkodliwiania lub odzyskiwania, wymienionych odpowiednio w załącznikach IIA lub IIB do dyrektywy, nie pozwala samo w sobie na kwalifikację substancji lub przedmiotu, których czynność ta dotyczy, jako odpady (zob. podobnie w szczególności ww. wyrok w sprawie Niselli, pkt 36 i 37) i z drugiej strony, że pojęcie odpadów nie wyklucza substancji lub przedmiotów, które mogą zostać ponownie gospodarczo wykorzystane (zob. podobnie w szczególności wyrok z dnia 25 czerwca 1997 r. w sprawach połączonych C-304/94, C-330/94, C-342/94 i C-224/95 Tombesi i in., Rec. str. I-3561 , pkt 47, 48). System nadzoru i gospodarowania ustanowiony dyrektywą zmierza bowiem do objęcia wszystkich przedmiotów i substancji, które ich właściciel usuwa, nawet jeśli mają one wartość handlową i są zbierane z powodów handlowych dla celów recyklingu, regeneracji lub ponownego wykorzystania (zob. w szczególności wyrok z dnia 18 kwietnia 2002 r. w sprawie C-9/00 Palin Granit i Vehmassalon kansanterveystyön kuntayhtymän hallitus, zwany wyrokiem w sprawie „Palin Granit”, Rec. str. I-3533 , pkt 29). Wszelako z orzecznictwa wynika również, że w niektórych sytuacjach produkty, materiały lub surowce pochodzące z produkcji lub uzyskiwania, którego głównym celem nie było ich wyprodukowanie, mogą stanowić nie pozostałość poprodukcyjną, ale produkt uboczny, którego posiadacz nie zamierza „usunąć”, w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy, ale który pragnie następnie wykorzystać w produkcji lub wprowadzić do obrotu na zasadach dla siebie korzystnych, pod warunkiem że jego ponowne wykorzystanie jest pewne, nie wymaga jakiegokolwiek wstępnego przetwarzania i jest integralną częścią procesu produkcyjnego lub użytkowania (zobacz podobnie ww. wyrok w sprawie Palin Granit, pkt 34–36, wyrok z dnia 11 września 2003 r. w sprawie C-114/01 AvestaPolarit Chrome, Rec. str. I-8725 , pkt 33–38, ww. wyrok w sprawie Niselli, pkt 47, jak również wyroki z dnia 8 września 2005 r.: w sprawie C-416/02 Komisja przeciwko Hiszpanii, Zb.Orz. str. I-7487 , pkt 87 i 90 oraz w sprawie C-121/03 Komisja przeciwko Hiszpanii, Zb.Orz. str. I-7569 , pkt 58 i 61). Stąd też poza kryterium opierającym się na fakcie, czy dana substancja ma charakter pozostałości poprodukcyjnej, czy też nie, stopień prawdopodobieństwa ponownego wykorzystania tej substancji bez jej wstępnego przetwarzania stanowi istotną przesłankę w kontekście oceny, czy jest ona lub nie jest odpadem w rozumieniu dyrektywy. Jeżeli poza zwykłą możliwością ponownego wykorzystania danej substancji jej posiadacz może odnieść korzyść ekonomiczną, prawdopodobieństwo jego ponownego wykorzystania jest wysokie. W takich okolicznościach dana substancja nie może być nadal traktowana jako ciężar, który posiadacz zamierza „usunąć”, ale jako rzeczywisty produkt (zob. ww. wyroki w sprawach: Palin Granit, pkt 37 i Niselli, pkt 46). Niemniej jednak, jeżeli ponowne wykorzystanie substancji wymaga ich składowania, które może być długotrwałe, a w konsekwencji stanowić dla ich posiadacza obciążenie i być potencjalnym źródłem szkód środowiskowych, których unikanie jest precyzyjnie celem dyrektywy, nie może być ono uznane za pewne oraz jako że może nastąpić wyłącznie w mniej lub bardziej oddalonym, terminie, dane substancje winny, co do zasady, zostać kwalifikowane jako odpady (zob. podobnie ww. wyroki w sprawach: Palin Granit, pkt 38 i AvestaPolarit Chrome, pkt 39). Fakt, że dana substancja jest rzeczywiście „odpadem” w rozumieniu dyrektywy, winien być jednak potwierdzony w świetle wszystkich okoliczności, z uwzględnieniem celu tej dyrektywy i jej skuteczności, która nie może zostać podważona (zob. ww. wyroki w sprawach: ARCO Chemie Nederland i in., pkt 88, KVZ retec, pkt 63, jak również postanowienie z dnia 15 stycznia 2004 r. w sprawie C-235/02 Saetti i Frediani, Rec. str. I-1005 , pkt 40). Jako że dyrektywa nie proponuje żadnego kryterium ujawnienia woli posiadacza usunięcia substancji lub przedmiotów, państwa członkowskie wobec braku przepisów wspólnotowych mają swobodę wyboru sposobu dowodzenia okoliczności zdefiniowanych w dyrektywach, których transpozycji dokonują, o ile nie podważa to skuteczności prawa wspólnotowego (zob. ww. wyroki w sprawach: ARCO Chemie Nederland i in., pkt 41 i Niselli, pkt 34). Państwa członkowskie mogą zatem dla przykładu określić różne kategorie odpadów, zwłaszcza w celu ułatwienia organizacji i kontroli gospodarki odpadami, przy czym obowiązki wynikające z dyrektywy lub innych przepisów prawa wspólnotowego dotyczące odpadów winny być przestrzegane oraz kategorie ewentualnie wyłączone z zakresu stosowania aktów dokonujących transpozycji obowiązków wynikających z dyrektywy winny zostać wyłączone zgodnie z jej art. 2 ust. 1 (zob. podobnie wyrok z dnia 16 grudnia 2004 r. w sprawie C-62/03 Komisja przeciwko Zjednoczonemu Królestwu, dotychczas niepublikowany w Zbiorze, pkt 12). W niniejszej sprawie Republika Włoska jest w istocie zdania, że skoro wyjątki przewidziane przepisami, których dotyczy skarga, są nie tyko uzależnione od wyraźnej woli posiadacza spornych materiałów, przeznaczenia ich na paszę, lecz jednocześnie od pewności ponownego wykorzystania tych materiałów, orzecznictwo przywołane w pkt 39 i 40 niniejszego wyroku znajduje zastosowanie w ten sposób, że materiały te mogą być traktowane nie jako pozostałości poprodukcyjne, ale jako produkty uboczne, których posiadacz z powodu swej wyraźnej woli ich ponownego wykorzystania nie pragnie „usunąć” w rozumieniu art. 1 lit. a) dyrektywy. Co więcej, w takim przypadku znajdują zastosowanie również inne uregulowania, w szczególności te dotyczące bezpieczeństwa żywności. Przepisy te zmierzają do tego samego celu, to jest kontroli składowania, przetwarzania i przewozu spornych materiałów, a promując ochronę zdrowia, chronią środowisko w sposób zbliżony do dyrektywy. Należy przypomnieć na wstępie, że wykaz kategorii odpadów umieszczony w załączniku I do dyrektywy, jak i czynności unieszkodliwiania i odzysku wymienione w jej załącznikach IIA i IIB wskazują, że pojęcie odpadu nie wyłącza co do zasady żadnego rodzaju pozostałości lub innych substancji będących wynikiem procesu produkcyjnego (zob. ww. wyrok w sprawie Inter-Environnement Wallonie, pkt 28). Ponadto, zważywszy na przypomniany w pkt 35 niniejszego wyroku obowiązek szerokiej interpretacji pojęcia odpadów i na uwzględnienie przedstawionych w pkt 35–41 niniejszego wyroku wymogów określonych w orzecznictwie, posłużenie się argumentacją taką jak przedstawiona przez rząd włoski w przedmiocie produktów ubocznych, których posiadacz nie zamierza usunąć, winno być ograniczone do sytuacji, w których ponowne wykorzystanie określonego towaru, materiału lub surowca, w tym dla potrzeb przedsiębiorców innych niż ich producent, nie jest jedynie możliwe, ale pewne, nie wymaga wcześniejszego przetwarzania i jest częścią integralnego procesu produkcji lub użytkowania. Z wyjaśnień Republiki Włoskiej przedstawionych w pkt 21 niniejszego wyroku wynika, że przepisy będące przedmiotem niniejszej skargi przewidują możliwość wyłączenia spornych materiałów z zakresu stosowania ustawodawstwa krajowego w dziedzinie odpadów nawet wówczas, gdy materiały te zostały poddane przetwarzaniu zgodnie z obowiązującymi przepisami wspólnotowymi lub krajowymi. Poza tym nawet zakładając, że ponowne wykorzystanie spornych materiałów do produkcji paszy mogłoby być zapewnione — wyłącznie wola przeznaczenia tych materiałów na produkcję paszy, nawet jeśli poświadczona wcześniej na piśmie, nie może być uznana za równoznaczną z rzeczywistym ich wykorzystaniem w tym celu. Ponadto z pkt 36 i 37 niniejszego wyroku wynika, że sposób wykorzystania substancji nie determinuje jej kwalifikacji lub nie jako odpad. Stąd z samej okoliczności, że sporne materiały zostaną ponownie wykorzystane, nie można wnioskować, że materiały te nie stanowią „odpadów” w rozumieniu dyrektywy. W istocie to co się stanie z substancją lub przedmiotem w przyszłości, nie przesądza samo w sobie o ich ewentualnym statusie jako odpadu, o czym decyduje zgodnie z art. 1 lit. a) dyrektywy czynność usuwania, zamiar lub obowiązek posiadacza przedmiotu lub substancji ich usunięcia (zob. podobnie ww. wyroki w sprawach: ARCO Chemie Nederland i in., pkt 64, jak również KVZ retec, pkt 52). Oczywiste jest zatem, że przepisy, których dotyczy skarga ustanawiają w rzeczywistości domniemanie, zgodnie z którym w sytuacjach opisanych w hipotezie danej normy sporne materiały są produktami ubocznymi stanowiącymi dla ich posiadacza, z powodu jego własnej woli przeznaczenia ich do ponownego wykorzystania, korzyść ekonomiczną bardziej niż ciężar, którego zamierza się pozbyć. Niemniej jednak nawet jeśli tego rodzaju sytuacja może w pewnych przypadkach znajdować potwierdzenie w rzeczywistości, ogólne domniemanie, że posiadacz spornych materiałów czerpie z ich przeznaczenia do ponownego wykorzystania korzyść wykraczającą poza korzyść wynikającą z możliwości ich usunięcia, jest niedopuszczalne. W konsekwencji należy stwierdzić, że przytoczone przepisy skutkują tym, że pozostałości odpowiadające definicji ustanowionej w art. 1 lit. a) dyrektywy nie są kwalifikowane jako odpady na gruncie prawa włoskiego. Ostatni przywołany przepis stanowi nie tylko definicję pojęcia „odpady” w rozumieniu dyrektywy, ale również określa łącznie z art. 2 ust. 1 zakres jej zastosowania. Wspomniany art. 2 ust. 1 określa rodzaje odpadów, które są lub mogą być wyłączone z zakresu zastosowania dyrektywy oraz przesłanki tego wyłączenia, mimo że co do zasady wszystkie odpady mieszczące się w zakresie tej definicji podlegają zastosowaniu dyrektywy. Wszelkie przepisy prawa wewnętrznego, które ograniczają w generalny sposób zakres obowiązków wynikających z dyrektywy, w szerszym zakresie niż określony w jej art. 2 ust. 1, naruszają w sposób oczywisty zakres zastosowania dyrektywy, podważając jednocześnie skuteczność art. 174 WE (zob. podobnie ww. wyroki w sprawach: ARCO Chemie Nederland i in., pkt 42, jak również Komisja przeciwko Zjednoczonemu Królestwu, pkt 11). Co się tyczy przepisów wspólnotowych i krajowych wymienionych w pkt 23–25 niniejszego wyroku, na których Republika Włoska opiera swój argument, że co do zasady wspólnotowe i krajowe ramy prawne dotyczące warunków bezpieczeństwa w dziedzinie środków spożywczych i paszy uniemożliwiają kwalifikowanie spornych materiałów jako odpady, pozostaje stwierdzić, że materiały nie mogą w zasadzie być utożsamiane z substancjami i przedmiotami wymienionymi w art. 2 ust. 1 dyrektywy, a tym samym wyjątki od stosowania dyrektywy przewidziane w tym przepisie dotyczą tych materiałów. Należy również podkreślić, że żaden przepis dyrektywy nie wskazuje, że nie dotyczy ona czynności unieszkodliwiania i odzysku będących częścią procesu przemysłowego, o ile nie stanowią one niebezpieczeństwa dla zdrowia ludzi lub środowiska (ww. wyrok w sprawie Inter-Environnement Wallonie, pkt 30). Poza tym wbrew temu, co twierdzi Republika Włoska, nie można traktować dyrektywy jako mającej jedynie nikłe zastosowanie w porównaniu z przepisami wspólnotowymi i krajowymi w dziedzinie bezpieczeństwa żywności. Nawet jeśli cele niektórych przepisów tych uregulowań mogą ewentualnie realizować w części cele dyrektywy, to pozostają one od nich zdecydowanie różne. Ponadto poza przypadkami, do których wyraźnie odnosi się art. 2 ust. 1 dyrektywy, żaden jej przepis nie stanowi, by nie znajdowała ona łącznego zastosowania z innymi przepisami. Wreszcie, odnosząc się do argumentu Republiki Włoskiej, jakoby stosowanie dyrektywy uniemożliwiało ponowne wykorzystanie resztek żywności do żywienia zwierząt, ponieważ pozostałości te mogą być przewożone wyłącznie pojazdami dopuszczonymi do przewozu odpadów, które nie spełniają norm w zakresie higieny, Komisja słusznie wskazała, że problem ten wynika z włoskiego ustawodawstwa, a nie z dyrektywy. W tych okolicznościach skargę Komisji należy uznać za zasadną. Dlatego też należy stwierdzić, ze Republika Włoska: — ustanawiając obowiązujące na terytorium całego kraju wytyczne, ujęte w szczególności w okólniku z 1999 r. oraz w komunikacie z 2002 r., które wyłączają z zakresu stosowania przepisów o odpadach pozostałości żywności pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego przeznaczone do produkcji pasz oraz — wyłączając na mocy art. 23 ustawy nr 179/2002 z zakresu stosowania przepisów o odpadach resztki pochodzące z gastronomii, będące wynikiem przygotowania wszelkiego typu posiłków o stałej konsystencji, gotowanych lub surowych, nieprzekazane sieciom zaopatrzeniowym i przeznaczone dla schronisk dla zwierząt domowych, Republika Włoska uchybiła zobowiązaniom, które na niej ciążą na mocy art. 1 lit. a) dyrektywy. W przedmiocie kosztów Zgodnie z art. 69 § 2 regulaminu kosztami zostaje obciążona, na żądanie strony przeciwnej, strona przegrywająca sprawę. Ponieważ Komisja wniosła o obciążenie Republiki Włoskiej kosztami postępowania, a przegrała ona sprawę, należy obciążyć ją kosztami postępowania. Z powyższych względów Trybunał (trzecia izba) orzeka, co następuje: 1) Republika Włoska, — ustanawiając obowiązujące na terytorium całego kraju wytyczne, ujęte w szczególności w okólniku ministra środowiska w sprawie wyjaśnień interpretacyjnych dotyczących pojęcia odpadów z dnia 28 czerwca 1999 r. oraz w komunikacie ministra zdrowia formułującym wytyczne dotyczące wymogów higieniczno-sanitarnych dotyczących wykorzystania w produkcji pasz, materiałów i produktów ubocznych pochodzących z produkcji lub handlu w przemyśle rolno-spożywczym z dnia 22 lipca 2002 r., które wyłączają z zakresu stosowania przepisów o odpadach pozostałości żywności pochodzące z przemysłu rolno-spożywczego przeznaczone do produkcji pasz oraz — wyłączając na mocy art. 23 ustawy nr 179/2002 stanowiącej przepisy w dziedzinie środowiska z dnia 31 lipca 2002 r. z zakresu stosowania przepisów o odpadach resztki pochodzące z gastronomii, będące wynikiem przygotowania wszelkiego typu posiłków o stałej konsystencji, gotowanych lub surowych, nieprzekazane sieciom zaopatrzeniowym i przeznaczone dla schronisk dla zwierząt domowych, Republika Włoska uchybiła zobowiązaniom, które na niej ciążą na mocy art. 1 lit. a) dyrektywy Rady 75/442/EWG z dnia 15 lipca 1975 r. w sprawie odpadów, zmienionej dyrektywą Rady 91/156/EWG z dnia 18 marca 1991 r. 2) Republika Włoska zostaje obciążona kosztami postępowania. Podpisy ( *1 ) Język postępowania: włoski.

61996CJ0026

fr

Motifs de l'arrêt 1 Par ordonnance du 10 janvier 1996, parvenue à la Cour le 30 janvier suivant, le Finanzgericht Hamburg a posé, en vertu de l'article 177 du traité CE, une question préjudicielle sur la validité du règlement (CEE) n_ 1531/88 du Conseil, du 31 mai 1988, instituant un droit antidumping définitif sur les importations de permanganate de potassium originaire de la république populaire de Chine et portant perception définitive du droit antidumping provisoire institué sur ces importations (JO L 138, p. 1). 2 Cette question a été soulevée dans le cadre d'un litige opposant Rotexchemie International Handels GmbH & Co. (ci-après «Rotexchemie») au Hauptzollamt Hamburg-Waltershof (ci-après le «Hauptzollamt»), au sujet des droits antidumping définitifs auquel ce dernier a soumis les importations de permanganate de potassium en provenance de Chine. 3 Du 21 juillet 1988 au 31 octobre 1989, Rotexchemie a sollicité, principalement du Hauptzollamt, la mise en libre pratique de 667 tonnes de permanganate de potassium, relevant de la position tarifaire 2841 60 00 0100 de la nomenclature combinée, prétendument originaire de Taïwan. Lors de la mise en libre pratique, Rotexchemie a acquitté des droits de douane au taux de 6,9 %. Les autorités douanières ayant découvert, à la suite d'une enquête, que le produit en question provenait de la république populaire de Chine, le Hauptzollamt a réclamé à Rotexchemie, par avis modificatifs d'imposition, au titre du règlement n_ 1531/88, le versement d'un droit antidumping de 1 495 170 DM. 4 Après avoir vainement déposé une réclamation à l'encontre des avis modificatifs d'imposition en cause, Rotexchemie a formé un recours contre la décision de rejet du Hauptzollamt. Dans son recours, Rotexchemie ne conteste plus que le permanganate de potassium était originaire de la république populaire de Chine, mais elle conteste la validité du règlement n_ 1531/88 au regard de normes communautaires d'un rang supérieur et articule quatre moyens à cet égard. 5 C'est dans ce contexte que la juridiction nationale a posé à la Cour, à titre préjudiciel, la question de savoir si le règlement n_ 1531/88 est valide. 6 Il ressort de l'ordonnance de renvoi que la juridiction nationale fonde ses doutes concernant la validité du règlement n_ 1531/88 sur le premier moyen invoqué devant elle par la requérante au principal. Elle se demande si le choix des États-Unis d'Amérique comme pays de référence ne constitue pas une violation de l'article 2, paragraphe 5, sous a), du règlement (CEE) n_ 2176/84 du Conseil, du 23 juillet 1984, relatif à la défense contre les importations qui font l'objet d'un dumping ou de subventions de la part de pays non membres de la Communauté économique européenne (JO L 201, p. 1, ci-après le «règlement de base»). En effet, alors que le choix du pays de référence dépendrait notamment de la question de savoir si les prix qui sont pratiqués dans ce pays sont la résultante normale des forces qui s'exercent sur le marché, le marché américain du permanganate de potassium ne compterait qu'un seul producteur qui ne serait soumis à aucune concurrence. Les États-Unis d'Amérique imposeraient ainsi les importations chinoises, qui ne seraient pas négligeables, d'un droit antidumping supérieur à celui fixé par la Communauté et dont il ne saurait être exclu qu'il dépasse la marge de dumping en cause. 7 La juridiction de renvoi fait également valoir que, s'il se vérifiait que les États-Unis d'Amérique imposent également un droit antidumping sur les importations espagnoles de permanganate de potassium, ce droit serait injustifié et ne viserait qu'à protéger le producteur américain. D'ailleurs, les prix pratiqués par ce dernier seraient supérieurs à ceux de l'unique producteur communautaire. Enfin, la juridiction de renvoi n'est pas convaincue par les raisons qui ont conduit les institutions communautaires à écarter les choix alternatifs de l'Inde et du Brésil comme pays de référence. 8 Aux termes de l'article 2, paragraphe 5, sous a), du règlement de base: «Dans le cas d'importations en provenance de pays n'ayant pas une économie de marché... la valeur normale est déterminée d'une manière appropriée et non déraisonnable sur la base de l'un des critères suivants: a) le prix auquel un produit similaire d'un pays tiers à économie de marché est réellement vendu: i) pour la consommation sur le marché intérieur de ce pays, ou ii) à d'autres pays, y compris la Communauté ...» 9 L'objectif de l'article 2, paragraphe 5, du règlement de base est d'éviter la prise en considération des prix et des coûts en vigueur dans les pays n'ayant pas une économie de marché dans la mesure où ces paramètres n'y sont pas la résultante normale des forces qui s'exercent sur le marché (voir arrêts du 11 juillet 1990, Neotype Techmashexport/Commission et Conseil, C-305/86 et C-160/87, Rec. p. I-2945, point 26, et du 22 octobre 1991, Noelle, C-16/90, Rec. p. I-5163, point 10). 10 Le choix du pays de référence s'inscrit dans le cadre du pouvoir d'appréciation dont les institutions disposent dans l'analyse de situations économiques complexes. 11 L'exercice de ce pouvoir n'est toutefois pas soustrait au contrôle juridictionnel. En effet, conformément à une jurisprudence constante, la Cour, dans le cadre de ce contrôle, vérifie le respect des règles de procédure, l'exactitude matérielle des faits retenus pour opérer le choix contesté, l'absence d'erreur manifeste dans l'appréciation de ces faits ou l'absence de détournement de pouvoir (arrêts du 7 mai 1987, Toyo/Conseil, 240/84, Rec. p. 1809, point 19; Nippon Seiko/Conseil, 258/84, Rec. p. 1923, point 21, et Noelle, précité, point 12). 12 S'agissant en particulier du choix du pays de référence, il convient de vérifier si les institutions n'ont pas omis de prendre en considération des éléments essentiels en vue d'établir le caractère adéquat du pays choisi et si les éléments du dossier ont été examinés avec toute la diligence requise pour que l'on puisse considérer que la valeur normale a été déterminée d'une manière appropriée et non déraisonnable (arrêt Noelle, précité, point 13). 13 Relayant les doutes émis à cet égard par la juridiction nationale, Rotexchemie fait valoir que la valeur normale n'a pas été déterminée conformément à cette jurisprudence étant donné que les prix pratiqués aux États-Unis d'Amérique ne résultent pas des règles d'une économie de marché. En effet, le marché américain du permanganate de potassium ne compte qu'un seul producteur qui est protégé de la concurrence étrangère par des droits antidumping. 14 Le Conseil et la Commission estiment au contraire que la présence d'un seul producteur est sans pertinence dès lors qu'il n'y règne aucun contrôle des prix et que la concurrence y est suffisante en raison des importations en provenance de pays tiers. L'imposition de droits antidumping sur les importations chinoises et espagnoles n'est pas de nature à remettre en cause cette conclusion dans la mesure où rien ne permet d'affirmer que les droits en cause ne sont pas destinés à écarter un préjudice, mais uniquement à consolider la position du producteur américain. Les deux institutions font d'ailleurs valoir que la Commission a établi que les niveaux de prix pratiqués par ce dernier, qui sont en réalité inférieurs à ceux du producteur communautaire, lui permettent de réaliser un bénéfice raisonnable et non excessif. 15 Il convient de souligner que le seul fait qu'il n'existe qu'un producteur dans le pays de référence n'exclut pas en soi que les prix y soient le résultat d'une concurrence réelle dès lors qu'une telle concurrence peut tout aussi bien résulter, en l'absence d'un contrôle des prix, de la présence d'importations significatives en provenance d'autres pays. Or, il ressort du point 11 du règlement n_ 1531/88, dont l'affirmation n'a pas été contestée, que le marché américain du permanganate de potassium est le destinataire d'importantes importations en provenance de pays tiers. 16 De la même manière, le choix d'un pays tiers à économie de marché ne saurait être remis en cause du seul fait que le pays choisi assujettit les importations en provenance de certains pays tiers à des droits antidumping. Il convient, en effet, de rappeler que le dumping est considéré par l'article VI de l'accord général sur les tarifs douaniers et le commerce, auquel se réfère le deuxième considérant du règlement de base, comme une pratique condamnable s'il cause ou menace de causer un préjudice substantiel à une production du pays d'importation. L'imposition de droits antidumping n'est pas ainsi destinée à protéger le marché du pays d'importation de toute concurrence externe, mais à rétablir une concurrence loyale et normale entre les producteurs nationaux et les producteurs étrangers concernés. En conséquence, il ne saurait être conclu de la seule circonstance que le pays de référence soumet les importations en provenance de certains pays tiers à des droits antidumping que les prix pratiqués dans ce pays ne résultent plus d'une concurrence réelle. 17 La juridiction de renvoi a cependant émis l'hypothèse que les droits antidumping imposés par les États-Unis d'Amérique sur les importations de permanganate de potassium en provenance de Chine et d'Espagne étaient moins destinés à écarter un préjudice qu'à protéger la position du producteur américain sur son marché national. 18 Le Conseil et la Commission ont cependant soutenu que rien ne permettait d'étayer un tel soupçon, sans que n'apparaisse, au cours de la présente procédure, d'élément de nature à remettre en cause cette affirmation. Il résulte en outre des informations fournies par ces institutions et par le gouvernement espagnol que les droits antidumping imposés sur les importations en provenance d'Espagne n'ont pas été perçus en 1987 et que leur montant a été sensiblement réduit au cours des années ultérieures. Enfin, l'hypothèse émise par la juridiction de renvoi se heurte à la considération du point 11 du règlement n_ 1531/88 selon laquelle les niveaux de prix pratiqués par le producteur américain lui permettent de réaliser un bénéfice raisonnable et non excessif. 19 La juridiction de renvoi n'est pas non plus convaincue par les raisons qui ont conduit les institutions communautaires à écarter les choix alternatifs de l'Inde et du Brésil comme pays de référence. Il ressortirait en effet de divers règlements antidumping, antérieurs ou postérieurs au règlement n_ 1531/88, portant sur le même produit que le premier pays a été écarté au motif que ses prix étaient considérablement plus élevés qu'aux États-Unis d'Amérique mais sans que la Commission ni le Conseil n'eussent effectué de vérifications à cet égard. Ceux-ci auraient en outre pris en considération la taille réduite de la production indienne alors que, selon la jurisprudence de la Cour, cette circonstance ne serait pas déterminante dans le choix du pays de référence. Enfin, il ne serait pas possible de déterminer les raisons qui ont conduit à écarter le Brésil lors de l'adoption du règlement n_ 1531/88. 20 Le Conseil et la Commission relèvent, pour leur part, que les États-Unis d'Amérique avaient déjà été choisis comme pays de référence à l'occasion d'une procédure antérieure, ouverte en 1986, portant sur le même produit et que la reprise de ce pays, lors de la procédure d'adoption du règlement n_ 1531/88, a été faite en accord avec l'industrie communautaire sans que ni l'exportateur chinois spécifiquement visé par le règlement ni aucun importateur de la Communauté n'aient soulevé d'objection à cet égard. Ils considèrent, dans ces conditions, qu'ils n'étaient pas tenus d'examiner s'il existait un pays de référence plus adéquat ni, en particulier, de vérifier si leurs renseignements concernant l'Inde demeuraient exacts. Ils rappellent à cet égard que, si, d'après les informations recueillies au cours de la procédure antérieure, l'Inde était le seul autre pays à économie de marché producteur de permanganate de potassium, les méthodes de production y étaient artisanales, la capacité totale de production très réduite et les prix effectivement supérieurs à ceux pratiqués sur le marché américain. Enfin, le Conseil et la Commission font valoir que, s'il est vrai qu'ils ont appris, en 1994, l'existence d'un site de production de permanganate de potassium au Brésil, il s'est révélé que ce site n'était pas encore opérationnel cette année-là. 21 Il y a lieu de rappeler que le Conseil et la Commission ne sont pas en principe tenus de prendre en considération tous les pays de référence proposés par les parties dans le cadre d'une procédure antidumping. Ils doivent toutefois se livrer à un examen plus approfondi des propositions qui leur sont soumises dans l'hypothèse où ils éprouvent ou auraient dû éprouver des doutes à l'égard du pays de leur choix (voir arrêt Noelle, précité, point 32). 22 En l'espèce, le Conseil et la Commission n'ont cependant reçu, au cours de la procédure d'adoption du règlement n_ 1531/88, aucune proposition alternative au choix des États-Unis d'Amérique comme pays de référence alors que ce pays avait déjà été retenu à l'occasion d'une procédure antérieure portant sur le même produit et que les exportateurs chinois et les importateurs communautaires de permanganate de potassium n'auraient pas manqué, le cas échéant, de suggérer un pays plus adéquat. Dans ces conditions, il ne saurait être reproché à ces institutions de ne pas s'être livré à un examen approfondi des autres pays de référence potentiels. 23 En outre, le Conseil et la Commission ont exposé de manière convaincante les motifs pour lesquels des pays comme l'Inde ou le Brésil n'avaient pas été retenus, sans que Rotexchemie produise le moindre indice de nature à remettre en cause leur analyse. S'agissant, en particulier, du cas de l'Inde, s'il est vrai, comme le relève la juridiction de renvoi, que la taille du marché intérieur n'est pas, en principe, un élément susceptible d'entrer en considération dans le choix d'un pays de référence, encore faut-il que ce marché soit représentatif par rapport aux exportations en cause (voir arrêt Neotype Techmashexport/Commission et Conseil, précité, point 31). Or, les caractéristiques du marché indien du permanganate de potassium mises en avant par le Conseil et la Commission démontrent à l'évidence que tel n'était pas le cas. Plus généralement, ainsi que M. l'avocat général l'a relevé au point 30 de ses conclusions, tout porte en l'espèce à considérer que les États-Unis d'Amérique constituaient bien le seul pays à économie de marché susceptible d'être choisi comme pays de référence. 24 Il résulte de l'ensemble des considérations qui précèdent que la valeur normale a été déterminée «d'une manière appropriée et non déraisonnable», au sens de l'article 2, paragraphe 5, sous a), du règlement de base. 25 Il y a donc lieu de répondre à la juridiction nationale que l'examen de la question posée n'a révélé aucun élément de nature à affecter la validité du règlement n_ 1531/88. Décisions sur les dépenses Sur les dépens 26 Les frais exposés par le gouvernement espagnol, ainsi que par le Conseil de l'Union européenne et par la Commission des Communautés européennes, qui ont soumis des observations à la Cour, ne peuvent faire l'objet d'un remboursement. La procédure revêtant, à l'égard des parties au principal, le caractère d'un incident soulevé devant la juridiction nationale, il appartient à celle-ci de statuer sur les dépens. Dispositif Par ces motifs, LA COUR (cinquième chambre), statuant sur la question à elle soumise par le Finanzgericht Hamburg, par ordonnance du 10 janvier 1996, dit pour droit: L'examen de la question posée n'a révélé aucun élément de nature à affecter la validité du règlement (CEE) n_ 1531/88 du Conseil, du 31 mai 1988, instituant un droit antidumping définitif sur les importations de permanganate de potassium originaire de la république populaire de Chine et portant perception définitive du droit antidumping provisoire institué sur ces importations.

62003CJ0135

fi

1       Euroopan yhteisöjen komissio vaatii kanteellaan yhteisöjen tuomioistuinta toteamaan, että koska Espanjan kuningaskunta –       on säilyttänyt kansallisessa oikeusjärjestyksessään ja käytännöissään mahdollisuuden käyttää nimitystä ”bio” yksin tai yhdessä muiden nimitysten kanssa sellaisissa tuotteissa, joita ei ole valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla, kun tällainen mahdollisuus on vastoin maataloustuotteiden luonnonmukaisesta tuotantotavasta ja siihen viittaavista merkinnöistä maataloustuotteissa ja elintarvikkeissa 24 päivänä kesäkuuta 1991 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 2092/91 (EYVL L 198, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 22.6.1995 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 1935/95 (EYVL L 186, s. 1) ja, jotta kyseinen asetus käsittäisi myös eläintuotannon, 19.7.1999 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 1804/1999 (EYVL L 222, s. 1; jäljempänä asetus N:o 2092/91), 2 ja 5 artiklan säännöksiä –       on jättänyt asetuksen N:o 2092/91 2 ja 10 a artiklan säännösten vastaisesti toteuttamatta toimet, jotka ovat tarpeen kyseisen nimityksen petollisen käytön välttämiseksi –       on jättänyt toteuttamatta toimia sen estämiseksi, että kuluttajia johdetaan harhaan elintarvikkeiden tuotanto‑ tai valmistustavan osalta, kun tällainen laiminlyönti on vastoin kyseisen asetuksen 2 artiklaa, luettuna yhdessä myytäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden merkintöjä, esillepanoa ja mainontaa koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 20 päivänä maaliskuuta 2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/13/EY (EYVL L 109, s. 29) 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdan kanssa, ja –       on säilyttänyt Comunidad Foral de Navarran (Navarran autonominen alue) alueella näiden säännösten vastaisesti mahdollisuuden käyttää nimitystä ”bio” yksin tai yhdessä muiden nimitysten kanssa sellaisissa maitotuotteissa, joissa kyseistä nimitystä tavanomaisesti ja jatkuvasti käytetään, vaikka niitä ei valmistetakaan luonnonmukaisella tuotantotavalla se on rikkonut kyseistä asetusta ja kyseistä direktiiviä ja erityisesti näiden säädösten edellä mainittuja säännöksiä. Asiaa koskevat oikeussäännöt Yhteisön lainsäädäntö 2       Asetuksella N:o 2092/91 on annettu yhteisön säännöt luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettujen tuotteiden tuotannosta, pakkausmerkinnöistä ja valvonnasta. Kuten sen johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ilmenee, tällä asetuksella pyritään takaamaan rehellisen kilpailun edellytykset tällaisten tuotteiden tuottajien välillä ja varmistamaan avoimuus eri tuotantovaiheissa, jolloin näiden tuotteiden luotettavuus kuluttajan kannalta paranee. 3       Kyseisen asetuksen 2 artiklassa säädetään seuraavaa: ”Tämän asetuksen mukaisesti tuotteessa katsotaan olevan luonnonmukaiseen tuotantotapaan viittaavia merkintöjä, jos pakkausmerkinnöissä, mainosmateriaalissa tai kaupallisissa asiakirjoissa tuotetta, sen ainesosia tai rehuaineita kuvataan merkinnöin, joita kussakin jäsenvaltiossa käytetään antamaan ostajalle se käsitys, että tuote, sen ainesosat tai rehuaineet on tuotettu 6 artiklassa vahvistettujen tuotantosääntöjen mukaisesti, ja erityisesti, jos käytetään seuraavia nimityksiä tai niiden tavallisia johdoksia (kuten bio‑, eko‑ jne.) tai diminutiiveja yksin tai yhdistettyinä, paitsi jos nimitykset eivät koske maataloudesta saatuja elintarvikkeiden tai rehujen raaka-aineita tai niillä selvästi ei ole yhteyttä tuotantotapaan: –       espanjaksi: ecológico, –       tanskaksi: økologisk, –       saksaksi: ökologisch, biologisch, –       kreikaksi: βιολογικό, –       englanniksi: organic, –       ranskaksi: biologique, –       italiaksi: biologico, –       hollanniksi: biologisch, –       portugaliksi: biológico, –       suomeksi: luonnonmukainen, –       ruotsiksi: ekologisk.” 4       Saman asetuksen 5 artiklassa säädetään seuraavaa: ”1.      Edellä 1 artiklan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetun tuotteen etiketöinnissä ja mainonnassa saa viitata luonnonmukaiseen tuotantotapaan ainoastaan, jos: a)      merkinnöistä käy selvästi ilmi, että ne liittyvät maatalouden tuotantotapaan; b)      tuote on tuotettu 6 artiklassa esitettyjen sääntöjen mukaisesti tai tuotu kolmannesta maasta 11 artiklassa säädetyn järjestelmän mukaisesti; c)      tuotteen on tuottanut tai tuonut maahan toimija, jota koskevat 8 ja 9 artiklassa säädetyt tarkastustoimenpiteet; – – ” 5       Asetuksen N:o 2092/91 10 a artiklassa säädetään seuraavaa: ”1.      Kun jäsenvaltio toteaa toisesta jäsenvaltiosta tulevassa tuotteessa, jossa on 2 artiklassa ja/tai liitteessä V säädetyt ja/tai määrätyt merkinnät, tämän asetuksen soveltamiseen liittyviä väärinkäytöksiä tai rikoksia, se ilmoittaa niistä sille jäsenvaltiolle, joka on nimennyt tarkastusviranomaisen tai hyväksynyt tarkastuslaitoksen, sekä komissiolle. 2.      Jäsenvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet 2 artiklassa ja/tai liitteessä V säädettyjen ja määrättyjen merkintöjen petollisen käytön välttämiseksi.” 6       Lisäksi kaikkia elintarvikkeita koskevan direktiivin 2000/13 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: ”1.      Merkinnät ja tavat, joilla ne on tehty, eivät saa: a)      olla omiaan johtamaan ostajaa harhaan, erityisesti: i)      elintarvikkeen ominaispiirteiden osalta ja erityisesti sen luonteen, yksilöllisyyden, ominaisuuksien, koostumuksen, määrän, säilyvyyden, alkuperän, valmistus‑ tai tuotantomenetelmän osalta; – – ” Kansallinen lainsäädäntö 7       Luonnonmukaisesta maataloustuotannosta ja siihen viittaavista merkinnöistä maataloustuotteissa ja elintarvikkeissa 22.10.1993 annetun kuninkaan asetuksen (Real Decreto) nro 1852/1993 (Boletín Oficial del Estado (BOE) nro 283, 26.11.1993, s. 33528) 3 §:n 1 momentissa säädettiin alun perin seuraavaa: ”Asetuksen (ETY) N:o 2092/91 2 artiklassa säädetyn mukaisesti tuotteessa on joka tapauksessa luonnonmukaiseen tuotantotapaan viittaavia merkintöjä, kun pakkausmerkinnöissä, mainosmateriaalissa tai kaupallisissa asiakirjoissa tuotetta tai sen ainesosia kuvaillaan nimityksellä ’ecológico’. Autonomisten alueiden mahdollisesti soveltamien erityismerkintöjen lisäksi voidaan käyttää myös nimityksiä ’obtenido sin el empleo de productos químicos de sínteses’, ’biológico’, ’orgánico’, ’biodinámico’ ja niiden yhdysnimiä sekä nimityksiä ’eco’ ja ’bio’ joko yksin tai tuotteen nimeen, sen ainesosien nimeen tai sen tavaramerkkiin yhdistettynä.” 8       Tätä kuninkaan asetusta muutettiin 11.5.2001 annetulla kuninkaan asetuksella nro 506/2001 (BOE nro 126, 26.5.2001, s. 18609). Sen 3 §:n 1 momentissa säädetään nyt seuraavaa: ”Asetuksen (ETY) N:o 2092/91 2 artiklassa, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella (EY) N:o 1804/1999, säädetyn mukaisesti tuotteessa katsotaan joka tapauksessa olevan luonnonmukaiseen tuotantotapaan viittaavia merkintöjä, kun pakkausmerkinnöissä, mainosmateriaalissa tai kaupallisissa asiakirjoissa tuotetta, sen ainesosia tai rehuaineita kuvaillaan nimityksellä ’ecológico’ tai sen johdoksella ’eco’ joko yksin tai tuotteen nimeen, sen ainesosien nimeen tai sen tavaramerkkiin yhdistettynä.” 9       Tämän kuninkaan asetuksen perustelujen kolmannen ja viidennen kohdan mukaan tämä muutos oli tarpeen kaiken epäselvyyden välttämiseksi sellaisten nimitysten osalta, joita yhteisön lainsäädännön mukaan voidaan käyttää pelkästään luonnonmukaisesta tuotannosta, ja niistä kuluttajille mahdollisesti aiheutuvien sekaannusten välttämiseksi ottamalla huomioon todellinen tilanne Espanjan elintarvikealalla, jolla käytetään nykyään yleisesti nimitystä ”bio” kuvaamaan elintarvikkeita, joiden tietyt ominaispiirteet eivät liity luonnonmukaiseen tuotantotapaan. 10     Lisäksi Navarran autonomisen alueen osalta 20.12.1999 annetun alueellisen asetuksen (Decreto Foral) nro 617/1999 (Boletín Oficial de Navarra nro 4, 10.1.2000) 2 §:ssä säädetään, että tuotteessa on luonnonmukaiseen tuotantotapaan viittaavia merkintöjä, kun sitä kuvataan nimityksellä ”ecológico”, ”obtenido sin el empleo de productos químicos de síntesis”, ”biológico”, ”orgánico”, ”biodinámico” taikka lyhenteellä ”eco” tai ”bio”. 11     Tämän alueellisen asetuksen nro 617/1999 1 §:ään lisättiin 12.6.2000 annetulla alueellisella asetuksella nro 212/2000 (Boletín Oficial de Navarra nro 83, 10.7.2000) seuraava kohta: ”Tätä sääntelyä ei sovelleta maitotuotteisiin, joissa käytetään tavanomaisesti ja jatkuvasti nimitystä ’bio’, sillä tällä nimityksellä ei ole mitään yhteyttä luonnonmukaiseen tuotantotapaan.” 12     Tämän alueellisen asetuksen perustelujen mukaan tässä muutoksessa otetaan huomioon todellinen tilanne Navarran alueella, jolla maitotuotteisiin sovellettava nimitys ’bio’ ei yleisesti vastaa luonnonmukaisen tuotannon käsitettä eikä luonnonmukaista tuotantotapaa. Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely 13     Kuninkaan asetusta nro 506/2001 valmisteltaessa komissiolle tehtiin useita kanteluja sen huomion kiinnittämiseksi kyseiseen lainsäädännön muutokseen, jota pidetään asetuksen N:o 2092/91 säännösten vastaisena. Koska tämä kuninkaan asetus annettiin, vaikka komission yksiköt olivat olleet yhteydessä Espanjan viranomaisiin, komissio käynnisti jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn, josta määrätään EY 226 artiklan ensimmäisessä kohdassa. 14     Annettuaan Espanjan kuningaskunnalle tilaisuuden esittää huomautuksensa komissio osoitti sille 24.4.2002 perustellun lausunnon, jossa se kehotti kyseistä jäsenvaltiota toteuttamaan tämän lausunnon noudattamisen edellyttämät toimenpiteet kahden kuukauden kuluessa lausunnon tiedoksiannosta. Koska Espanjan hallitus ei tästä lausunnosta huolimatta ryhtynyt mihinkään toimiin, komissio nosti nyt käsiteltävänä olevan kanteen. Kanne Asianosaisten lausumat 15     Komission mukaan kuninkaan asetus nro 506/2001, jonka nojalla ainoastaan nimitystä ”ecológico” ja sen johdosta ”eco” voidaan käyttää luonnonmukaisesta tuotantotavasta ja jossa näin ollen sallitaan käyttää nimitystä ”bio” sellaisissa tuotteissa, joita ei ole valmistettu tällaisella tuotantotavalla, rikkoo asetuksen N:o 2092/91 2, 5 ja 10 a artiklaa. Komission mukaan tämän asetuksen 2 artiklassa kielletään selvästi käyttämästä luonnonmukaiseen tuotantotapaan viittaavien nimitysten johdoksia sellaisissa tuotteissa, joita ei ole valmistettu kyseisellä tuotantotavalla. Komission mukaan nimitys ”bio” mainitaan tässä artiklassa nimenomaisesti esimerkkinä tällaisesta johdoksesta. Tähän tulkintaan ei komission mukaan voi vaikuttaa se, että kyseisessä artiklassa luetelluissa erikielisissä nimityksissä mainitaan espanjan osalta ainoastaan nimitys ”ecológico”. Komissio väittää, että tässä luettelossa, jota edeltää ilmaus ”erityisesti”, on ainoastaan esimerkkejä ja että se ei ole tyhjentävä. 16     Komission mukaan asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan asiayhteys ja tarkoitus tukevat kyseistä tulkintaa. Komissio nimittäin pitää yhteismarkkinoilla mahdottomana sitä, että nimitystä ”bio” suojattaisiin joissakin jäsenvaltioissa muttei muissa. 17     Komissio katsoo lisäksi, että Espanjan alueella voimassa olevien käytäntöjen mukaan, ja toisin kuin Espanjan hallitus väittää, kuluttajat pitävät mainintoja ”ecológico” ja ”biológico” samanarvoisina. Tätä toteamusta tukee komission mukaan kuninkaan asetuksen nro 1852/1993 aikaisempi versio, jonka nojalla oli mahdollista käyttää erotuksetta joko nimityksiä ”biológico” ja ”bio” tai nimityksiä ”ecológico” ja ”eco” määrittämään tuotteet, jotka on valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla. Samoin on komission mukaan asia sen lainsäädännön osalta, joka on voimassa Navarran autonomisella alueella. 18     Komission mukaan konkreettisista esimerkeistä ilmenee, että nimityksiä ”ecológico” ja ”biológico” käytetään Espanjassa usein identtisesti. Komission mukaan lukuisat nimityksellä ”biológicos” etiketöidyt tuotteet ovat pakkauksissa, joissa näiden tuotteiden mainitaan olevan valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla. Komissio väittää, että myös Espanjan lehdistössä näitä kahta nimitystä käytetään erotuksetta. 19     Komissio toteaa yksiköidensä saaneen kanteluja, joissa osoitetaan, että nimitystä ”bio” käytetään Espanjassa sääntöjenvastaisesti ja petollisesti. Komission mukaan jäsenvaltiot ovat tällaisessa tilanteessa asetuksen N:o 2092/91 10 a artiklan 2 kohdan nojalla velvollisia ryhtymään tarvittaviin toimiin tilanteen korjaamiseksi. Koska Espanjan hallitus on jättänyt tällaiset toimet toteuttamatta, komission mukaan on todettava, että myös tätä säännöstä on rikottu. 20     Koska Espanjan viranomaiset eivät ole puuttuneet nimityksen ”bio” petolliseen käyttöön, on komission mukaan todettava myös se, että nämä viranomaiset ovat rikkoneet direktiivin 2000/13 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohtaa. Lupa myydä pakkausmerkinnällä ”biológico” tai ”bio” sellaisia elintarvikkeita, joita ei ole valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla, aiheuttaa komission mukaan sen, että kuluttajia johdetaan harhaan kyseessä olevien elintarvikkeiden tuotanto‑ tai valmistustavan osalta varsinkin, kun tuotteita, jotka todella on valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla, myydään yleensä huomattavasti korkeampaan hintaan. 21     Komissio väittää erityisesti Navarran autonomisella alueella voimassa olevasta lainsäädännöstä, että siinä varataan perustellusti nimitysten ”biológico” ja ”bio” käyttö tuotteille, jotka on valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla. Komission mukaan siinä kuitenkin säädetään virheellisesti poikkeuksesta maitotuotteiden osalta. 22     Espanjan hallitus kiistää väitetyn jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen. Se vaatii komission kanteen hylkäämistä ja komission velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Sen mukaan asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan sanamuodosta ilmenee selvästi, sellaisena kuin sitä on sovellettava käsiteltävänä olevassa asiassa, että luonnonmukaisen tuotantotavan ilmoittamisessa on viitattava niihin kielellisiin merkintöihin, jotka sisältyvät kyseisessä artiklassa mainittuun luetteloon. Espanjan hallituksen mukaan tässä luettelossa mainitaan espanjan kielen osalta nimenomaan nimitys ”ecológico” eikä nimityksiä ”biológico” tai ”bio”. Sen mukaan tuottajat voivat siis Espanjassa vapaasti käyttää nimityksiä ”biológico” tai ”bio” sellaisissa tuotteissa, joita ei ole valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla, ilman että tällaista käyttöä voitaisiin pitää lainvastaisena tai petollisena. 23     Tämä hallitus väittää, että koska yhteisössä ei ole yhdenmukaistettu kyseessä olevia merkintöjä, jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen väliset erot on hyväksyttävä. Jos asetuksen N:o 2092/91 laatijat olisivat halunneet, että luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettujen tuotteiden ilmoittamiseen on sovellettava samoja sääntöjä kaikissa jäsenvaltioissa, heidän olisi pitänyt säätää, että kussakin jäsenvaltiossa on käytettävä samaa yhteisön eri kielille käännettyä nimitystä. Kyseessä oleva luettelo osoittaa Espanjan hallituksen mukaan kuitenkin sen, ettei tällaista haluttu. 24     Espanjan hallitus nimittäin katsoo, että espanjalaisten kuluttajien mielessä nimitys ”bio”, joka on Espanjassa paljon vähemmän tunnettu kuin muissa jäsenvaltioissa, ei viittaa luonnonmukaiseen tuotantotapaan, vaan se yhdistetään pikemminkin tuotteisiin, jotka yleisesti ovat terveellisiä ja terveydelle suotuisia. Espanjan hallituksen mukaan vuonna 1999 Madridissa toteutetusta mielipidemittauksesta ilmenee, että ainoastaan 3 prosenttia haastatelluista yhdistää nimityksen ”bio” luonnonmukaiseen tuotantotapaan, kun taas 86 prosenttia heistä yhdistää sen pelkästään maitotuotteisiin, lähinnä jogurttiin. Tämän hallituksen mukaan ei siis voida katsoa, että kyseistä nimitystä käytetään Espanjassa ilmaisemaan luonnonmukaista tuotantotapaa. 25     Espanjan hallitus kiistää näin ollen väitteet, joiden mukaan asetuksen N:o 2092/91 2, 5 ja 10 a artiklaa sekä direktiivin 2000/13 2 artiklaa on rikottu. Se katsoo, että koska kyseisestä mielipidemittauksesta ilmenee, että espanjalaisten kuluttajien suuri enemmistö ei yhdistä nimitystä ”bio” luonnonmukaiseen tuotantotapaan, riidanalainen käytäntö ei ole omiaan johtamaan heitä harhaan. 26     Komissio ei pidä kyseistä mielipidemittausta puolueettomana, luotettavana eikä merkityksellisenä. Se katsoo, että koska tiettyjen nimitysten merkitys kehittyy hyvin nopeasti kyseessä olevalla alalla, vuonna 1999 toteutettu tutkimus on vuonna 2002 vallinneeseen tilanteeseen nähden merkityksetön. Se väittää myös, että kyseisessä mielipidemittauksessa haastateltujen henkilöiden määrä oli hyvin vähäinen ja että siinä esitettyjen kysymysten ja siinä käytettyjen menetelmien takia siitä ei voida tehdä mitään ratkaisevaa päätelmää. 27     Espanjan hallitus totesi vastauksena yhteisöjen tuomioistuimen istunnossa esittämään kysymykseen, että useimmilla autonomisilla alueilla on alueellisia lainsäädäntöjä, jotka ovat täysin samanlaisia kuin Navarran autonomisella alueella voimassa oleva lainsäädäntö ja joissa hyväksytään luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettujen tuotteiden määrittämiseen erotuksetta nimitysten ”ecológico” ja ”eco” ohella useita muita nimityksiä, joiden joukossa ovat usein nimitykset ”biológico” ja ”bio”. 28     Asianosaiset lausuivat istunnossa myös siitä, miten asian ratkaisuun mahdollisesti vaikuttaa asetus N:o 2092/91, sellaisena kuin sitä on muutettu 24.2.2004 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 392/2004 (EUVL L 65, s. 1) ja Tšekin tasavallan, Viron tasavallan, Kyproksen tasavallan, Latvian tasavallan, Liettuan tasavallan, Unkarin tasavallan, Maltan tasavallan, Puolan tasavallan, Slovenian tasavallan ja Slovakian tasavallan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu, annetulla asiakirjalla (EUVL 2003, L 236, s. 346). 29     Asetuksella N:o 392/2004 nimittäin lisättiin asetuksen N:o 2092/91 2 artiklaan maininta, jonka mukaan tässä artiklassa lueteltuja erikielisiä nimityksiä ”pidetään – – kaikkialla yhteisössä ja millä tahansa yhteisön kielellä luonnonmukaiseen tuotantoon viittaavina merkintöinä”. Tämä kyseisen 2 artiklan versio on erityisesti sen ennakkoratkaisupyynnön kohteena, joka esitettiin asiassa C‑107/04, Comité Andaluz de Agricultura Ecológica, joka on ratkaistu tänään annetulla tuomiolla (ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 30     Kun komission mukaan tällä asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan viimeksi mainitulla muutoksella on vain se merkitys, että siinä todetaan tämän säännöksen aikaisemman sanamuodon implisiittinen sisältö, Espanjan hallitus puolestaan väittää, että kyseessä on asiasisältöä koskeva muutos, joka ei kuitenkaan voi vaikuttaa käsiteltävänä olevaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevaan kanteeseen. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 31     Aluksi on palautettava mieleen, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arvioitaessa sitä, onko jäsenvaltio jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan, on otettava huomioon jäsenvaltion tilanne sellaisena kuin se oli perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä (ks. mm. asia C‑63/02, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta, tuomio 16.1.2003, Kok. 2003, s. I‑821, 11 kohta ja asia C‑341/02, komissio v. Saksa, tuomio 14.4.2005, 33 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Yhteisöjen tuomioistuin ei voi ottaa huomioon tämän jälkeen tapahtuneita muutoksia (ks. mm. asia C‑482/03, komissio v. Irlanti, tuomio 18.11.2004, 11 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 32     Koska komissio antoi perustellun lausuntonsa 24.4.2002 ja koska Espanjan kuningaskunnalle asetettiin kahden kuukauden määräaika, väitettyä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä on arvioitava asetuksen N:o 2092/91 perusteella eikä tämän asetuksen asetuksella N:o 392/2004 muutetun version perusteella. 33     Asetuksen N:o 2092/91 2 artiklassa viitataan luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettuja tuotteita koskevien pakkausmerkintöjen, mainosmateriaalin ja kaupallisten asiakirjojen osalta ”[merkintöihin], joita kussakin jäsenvaltiossa käytetään antamaan ostajalle se käsitys, että tuote – – on tuotettu [luonnonmukaista tuotantoa koskevien] tuotantosääntöjen mukaisesti”, ja siinä viitataan ”erityisesti” ”[nimityksiin] tai niiden [tavallisiin johdoksiin]”, jotka sisältyvät luetteloon, jossa mainitaan yksi tai kaksi ilmaisua kunkin yhteisössä tuolloin voimassa olleen yhdentoista virallisen kielen osalta. Näistä yhdestätoista kielestä on tässä luettelossa viiden kielen osalta yksi sellainen ilmaisu, joka vastaa ranskankielistä nimitystä ”biologique”. Kolmen muun kielen osalta mainitaan yksi sellainen ilmaisu, joka vastaa ranskankielistä nimitystä ”écologique”. Saksan kielen osalta mainitaan erotuksetta kaksi sellaista ilmaisua, jotka vastaavat näitä kahta nimitystä, ja kummankin jäljellä olevan kielen osalta mainitaan jokin muu ilmaisu. 34     Tämä luettelo, jota edeltää ilmaus ”erityisesti”, ei ole mitenkään tyhjentävä. Tästä seuraa, että jäsenvaltiot voivat alueellaan voimassa olevien käytäntöjen muuttuessa ottaa kansallisessa lainsäädännössään käyttöön muita kuin kyseiseen luetteloon sisältyviä ilmaisuja viittaamaan luonnonmukaiseen tuotantotapaan. 35     Asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan sanamuoto on tämän osalta täysin selvä siinä versiossaan, jota on sovellettava käsiteltävänä olevaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevaan kanteeseen. Koska tähän artiklaan sisältyvässä luettelossa mainitaan espanjan kielen osalta ainoastaan ilmaus ”ecológico”, joka käsittää johdoksen ”eco”, Espanjan hallitusta ei voida moittia siitä, että se ei ole kieltänyt sellaisten tuotteiden, joita ei ole valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla, tuottajia käyttämästä muita ilmaisuja, kuten tässä tapauksessa nimityksiä ”biológico” tai ”bio”. 36     Toisin kuin komissio väittää, tämän 2 artiklan sanamuodosta ei myöskään seuraa, että johdosta ”bio” olisi sen takia, että se mainitaan kyseisessä artiklassa tavallisena johdoksena, erityisesti suojattava kaikissa jäsenvaltioissa ja kaikilla kielillä, mukaan lukien niillä, joiden osalta tähän samaan artiklaan sisältyvässä luettelossa mainitaan nimityksiä, jotka eivät vastaa ranskankielistä ilmausta ”biologique”. Kuten edellä todettiin, tällaisia nimityksiä mainittiin tosiseikkojen tapahtuma-aikaan viidestätoista jäsenvaltiosta viiden osalta. On nimittäin katsottava, että asetuksen N:o 2092/91 2 artiklassa tehdyllä viittauksella johdoksiin ”bio‑, eko‑ jne.” ei voida perustella sitä, että ainoastaan nimitykselle ”bio” varataan erityiskohtelu. 37     Vaikka luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettujen tuotteiden yhteisössä toimivien markkinoiden kasvavan merkityksen perusteella voikin näyttää toivottavalta yhdenmukaistaa näitä tuotteita koskevia merkintöjä, yhteisön lainsäätäjän tehtävänä on reagoida tällaiseen tarpeeseen. Asetuksella N:o 392/2004 toteutettu asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan muuttaminen on osoituksena tällaisesta kehityksestä. Kuten edellä mainitussa asiassa Comité Andaluz de Agricultura Ecológica annetusta tuomiosta ilmenee, tästä muutoksesta seuraavaa kyseisen 2 artiklan versiota on tosiaankin tulkittava siten, että siihen sisältyviä ilmauksia on suojattava yhteisön kaikilla virallisilla kielillä. 38     Kyseinen muutos ei kuitenkaan voi vaikuttaa aikaisempaan lainsäädännölliseen tilanteeseen, jonka perusteella nyt käsiteltävänä olevaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevaa kannetta on arvioitava. Asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan uuden version antaminen nimittäin antaa aiheen olettaa, että lainsäätäjä on halunnut muuttaa tätä artiklaa eikä jättää sitä muuttamatta. Jos se ei olisi tätä halunnut, kyseistä lainsäädännön muutosta ei olisi tarvinnut tehdä. 39     Lopuksi on todettava, että komissio ei voi väittää Espanjan kuningaskunnan olleen velvollinen säätämään siitä, että ilmauksen ”ecológico” ja sen johdoksen ”eco” ohella myös nimityksen ”bio” käyttö on varattava luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistetuille tuotteille, koska komission mukaan tätä nimitystä on käytetty Espanjassa tavalla, joka on saanut espanjalaiset kuluttajat kuitenkin pitämään kyseistä nimitystä viittauksena luonnonmukaiseen tuotantotapaan. 40     On totta, kuten komissio väittää, että sen kansallisen lainsäädännön sisältö, joka edelsi kuninkaan asetuksella nro 506/2001 säädettyä muutosta, ja lainsäädännöllinen tilanne Navarran autonomisella alueella antavat tämän osalta merkittävää osviittaa. Samoin on niiden tietojen osalta, jotka Espanjan hallitus istunnossa esitti vastauksena yhteisöjen tuomioistuimen kysymykseen ja joiden mukaan hyvin monilla muilla alueilla näytetään käytettävän luonnonmukaisen tuotantotavan mukaisesti valmistetuista tuotteista pelkästään nimityksiä ”biológico” tai ”bio”. Lisäksi on todettava, että komission ilmaisemat epäilykset mielipidemittauksesta, johon Espanjan hallitus on vedonnut, eivät myöskään ole lähtökohtaisesti täysin merkityksettömiä. 41     On kuitenkin palautettava mieleen, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission on näytettävä toteen väitteensä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisestä. Sen tehtävänä on toimittaa yhteisöjen tuomioistuimelle tarvittavat tiedot, jotta tämä voi todeta jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, eikä komissio tällöin voi nojautua minkäänlaisiin olettamiin (ks. mm. asia C‑194/01, komissio v. Itävalta, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I‑4579, 34 kohta ja em. asia komissio v. Saksa, tuomion 35 kohta). Käsiteltävänä olevassa asiassa komissio ei ole osoittanut, lukuun ottamatta sen esittämiä edellä mainittuja tietoja nimitysten ”biológico” ja ”bio” tietystä käytöstä Espanjan markkinoilla, että nämä nimitykset antaisivat näillä markkinoilla espanjalaisille ostajille yleensä sen käsityksen, että kyseessä olevat tuotteet on valmistettu luonnonmukaisella tuotantotavalla. Vaikka komission ilmaisemat epäilykset tätä käsitystä koskevasta mielipidemittauksesta, johon Espanjan hallitus on vedonnut, eivät olekaan merkityksettömiä, komissio ei ole osoittanut, että perustellussa lausunnossa asetetun määräajan päättyessä Espanjassa käytettiin luonnonmukaisella tuotantotavalla valmistettujen tuotteiden kuvaamiseen nimityksiä ”biológico” tai ”bio” siinä määrin yleisesti, että espanjalaiset kuluttajat yhdistivät nämä nimitykset luonnonmukaiseen tuotantotapaan. Komissio ei näin ollen ole kyennyt osoittamaan vääräksi sitä kuninkaan asetuksen nro 506/2001 perusteluihin sisältyvää toteamusta, jonka mukaan tätä asetusta annettaessa nimitystä ”bio” käytettiin Espanjassa yleisesti kuvaamaan sellaisia elintarvikkeita, joiden tietyt ominaispiirteet eivät liittyneet luonnonmukaiseen tuotantotapaan. 42     Koska näin ollen ei voida todeta, että asetuksen N:o 2092/91 2 artiklan siitä versiosta, jota on sovellettava käsiteltävänä olevaan kanteeseen, johtuvia velvoitteita olisi laiminlyöty, toteen näytetyksi ei voida katsoa myöskään kyseisen asetuksen 5 ja 10 a artiklan eikä direktiivin 2000/13 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdan rikkomista, joka riippuu kyseisestä laiminlyönnistä. 43     Komissio väittää lisäksi, että jäsenyysvelvoitteita on jätetty noudattamatta, koska Navarran autonomisella alueella on käytetty nimitystä ”bio”, ja tästä väitteestä on riittävää todeta, että perustelut, jotka yhteisöjen tuomioistuin on esittänyt kuninkaan asetuksen nro 506/2001 osalta, pätevät myös Navarran autonomisella alueella sovellettavaan alueelliseen lainsäädäntöön. Näin ollen myöskään tämän osalta ei voida todeta mitään jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä. 44     Näin ollen koko kanne on hylättävä. Oikeudenkäyntikulut 45     Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska Espanjan kuningaskunta on vaatinut, että komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja koska komissio on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: 1) Kanne hylätään. 2) Euroopan yhteisöjen komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Allekirjoitukset * Oikeudenkäyntikieli: espanja.

61984CJ0170

nl

1 BIJ BESCHIKKING VAN 5 JUNI 1984 , INGEKOMEN TEN HOVE OP 2 JULI DAARAANVOLGEND , HEEFT HET BUNDESARBEITSGERICHT KRACHTENS ARTIKEL 177 EEG-VERDRAG DRIE PREJUDICIELE VRAGEN GESTELD OVER DE UITLEGGING VAN ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG . 2 DEZE VRAGEN ZIJN GEREZEN IN EEN GEDING TUSSEN DE FIRMA BILKA-KAUFHAUS GMBH ( HIERNA : VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING ) EN HAAR VOORMALIG WERKNEEMSTER K . WEBER VON HARTZ ( HIERNA : VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING ), BETREFFENDE DE VRAAG OF DEZE LAATSTE AANSPRAAK HEEFT OP EEN OUDERDOMSPENSIOEN KRACHTENS DE AANVULLENDE PENSIOENREGELING DIE BILKA VOOR HAAR WERKNEMERS HEEFT INGEVOERD . 3 VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING DIE TOT EEN WARENHUISCONCERN IN DE BONDSREPUBLIEK DUITSLAND MET VERSCHEIDENE DUIZENDEN WERKNEMERS BEHOORT , HEEFT EEN AANTAL JAREN GELEDEN VOOR HAAR WERKNEMERS EEN AANVULLENDE PENSIOENREGELING ( HIERNA : BEDRIJFSPENSIOEN ) INGEVOERD . DEZE - MEERMAALS GEWIJZIGDE - REGELING WORDT ALS EEN INTEGREREND DEEL VAN DE TUSSEN VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING EN HAAR WERKNEMERS GESLOTEN ARBEIDSCONTRACTEN BESCHOUWD . 4 INGEVOLGE DE VANAF 26 OKTOBER 1973 GELDENDE VERSIE KOMEN DEELTIJDWERKNEMERS SLECHTS VOOR DEZE REGELING IN AANMERKING , WANNEER ZIJ IN TOTAAL TWINTIG JAAR IN DIENST ZIJN GEWEEST , WAARVAN MINSTENS VIJFTIEN JAAR VOLTIJDS . 5 VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING HEEFT VAN 1961 TOT 1976 ALS VERKOOPSTER IN DIENST VAN VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING GEWERKT . NA EERST IN EEN VOLLEDIGE BETREKKING WERKZAAM TE ZIJN GEWEEST , WERKTE ZIJ VANAF 1 OKTOBER 1972 TOT DE BEEINDIGING VAN HAAR DIENSTBETREKKING IN DEELTIJD . OMDAT ZIJ NIET GEDURENDE DE VEREISTE VIJFTIEN JAAR VOLTIJDS HAD GEWERKT WEIGERDE VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING HAAR EEN BEDRIJFSPENSIOEN TOE TE KENNEN . 6 VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING BETWISTTE DE RECHTMATIGHEID VAN DE WEIGERING VOOR HET BEVOEGDE DUITSE ARBEITSGERICHT . DAARBIJ BETOOGDE ZIJ ONDER MEER , DAT DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING IN STRIJD WAS MET HET IN ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG VERANKERDE BEGINSEL VAN GELIJKE BELONING VOOR MANNELIJKE EN VROUWELIJKE WERKNEMERS . DE VOOR DE AANSPRAAK OP HET BEDRIJFSPENSIOEN VEREISTE MINIMUMPERIODE VAN VOLTIJDSE ARBEID BENADEELDE VOLGENS HAAR VROUWELIJKE WERKNEMERS DIE ZICH VAKER DAN HUN MANNELIJKE COLLEGA ' S VERPLICHT ZAGEN DEELTIJDARBEID TE AANVAARDEN OM VOOR HUN FAMILIE EN KINDEREN TE KUNNEN ZORGEN . 7 VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING STELDE DAARENTEGEN DAT HAAR GEEN SCHENDING VAN HET BEGINSEL VAN GELIJKE BELONING KON WORDEN VERWETEN , OMDAT DE BESLISSING OM DEELTIJDWERKNEMERS VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING UIT TE SLUITEN OP OBJECTIEF GERECHTVAARDIGDE ECONOMISCHE GRONDEN ZOU ZIJN GEBASEERD . DE AANWERVING VAN VOLTIJDPERSONEEL ZOU MINDER BIJKOMENDE KOSTEN MET ZICH MEEBRENGEN , EN DIT PERSONEEL ZOU GEDURENDE DE VOLLEDIGE OPENINGSTIJD VAN DE WINKEL KUNNEN WORDEN INGEZET . MET EEN BEROEP OP STATISTIEKEN BETREFFENDE HET CONCERN WAARTOE ZIJ BEHOORT , BETOOGDE ZIJ DAT 81,3% VAN DE TOT IN 1980 UITGEKEERDE BEDRIJFSPENSIOENEN AAN VROUWEN WAS UITBETAALD , TERWIJL ZIJ SLECHTS 72% VAN HET PERSONEELSBESTAND UITMAAKTEN . DAARUIT ZOU BLIJKEN , DAT DE BETWISTE REGELING GEEN ENKEL ONDERSCHEID NAAR KUNNE INHIELD . 8 HET GESCHIL WERD DOOR MIDDEL VAN EEN BEROEP IN ' ' REVISION ' ' VOOR HET BUNDESARBEITSGERICHT GEBRACHT , DAT HEEFT BESLOTEN DE BEHANDELING VAN DE ZAAK TE SCHORSEN EN HET HOF DE VOLGENDE VRAGEN VOOR TE LEGGEN : ' ' 1 ) IS ER SPRAKE VAN SCHENDING VAN ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG IN DE VORM VAN EEN , INDIRECTE DISCRIMINATIE ' , WANNEER EEN WARENHUISEXPLOITANTE DIE OVERWEGEND VROUWEN IN DIENST HEEFT , DEELTIJDWERKNEMERS VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING UITSLUIT , OFSCHOON DOOR DIE UITSLUITING ONEVENREDIG MEER VROUWEN DAN MANNEN WORDEN GETROFFEN ? 2 ) ZO JA : A ) KAN DE ONDERNEMING TER RECHTVAARDIGING VAN DIE DISCRIMINATIE AANVOEREN , DAT ZIJ ZICH TOT DOEL HEEFT GESTELD , ZO WEINIG MOGELIJK DEELTIJDPERSONEEL TEWERK TE STELLEN , OFSCHOON IN DE WARENHUISBRANCHE EEN DERGELIJK PERSONEELSBELEID NIET NOODZAKELIJK IS OM REDENEN VAN DOELMATIGE BEDRIJFSVOERING ? B ) MOET DE ONDERNEMING HAAR PENSIOENREGELING EEN DUSDANIGE VORM GEVEN , DAT OP PASSENDE WIJZE REKENING WORDT GEHOUDEN MET DE BIJZONDERE PROBLEMEN DIE WERKNEMERS MET GEZINSVERPLICHTINGEN HEBBEN OM AAN DE UITKERINGSVOORWAARDEN VOOR EEN BEDRIJFSPENSIOEN TE VOLDOEN ? ' ' 9 OVEREENKOMSTIG ARTIKEL 20 VAN ' S HOFS STATUUT-EEG ZIJN SCHRIFTELIJKE OPMERKINGEN INGEDIEND DOOR VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING , VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING , DE REGERING VAN HET VERENIGD KONINKRIJK EN DE COMMISSIE VAN DE EUROPESE GEMEENSCHAPPEN . TOEPASSELIJKHEID VAN ARTIKEL 119 10 OM TE BEGINNEN BETOOGT DE BRITSE REGERING , DAT DE VOORWAARDEN WAARAAN DE WERKNEMERS VOLGENS DE WERKGEVER MOETEN VOLDOEN , OM VOOR EEN BEDRIJFSPENSIOENREGELING IN AANMERKING TE KOMEN , BUITEN DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG VALLEN . 11 ZIJ LEIDT DIT AF UIT ' S HOFS ARREST VAN 15 JUNI 1978 ( ZAAK 149/77 , DEFRENNE II , JURISPR . 1978 , BLZ . 1365 ), WAARIN HET HOF HEEFT VERKLAARD , DAT ARTIKEL 119 UITSLUITEND BETREKKING HEEFT OP SALARISDISCRIMINATIES TUSSEN MANNELIJKE EN VROUWELIJKE WERKNEMERS EN DAT DE DRAAGWIJDTE VAN DIT ARTIKEL NIET MAG WORDEN UITGEBREID TOT ANDERE ELEMENTEN VAN DE ARBEIDSVERHOUDING , OOK AL KAN DE TOEPASSING VAN DEZE LAATSTE GELDELIJKE GEVOLGEN VOOR DE BETROKKENEN HEBBEN . 12 VOORTS WIJST DE BRITSE REGERING OP ' S HOFS ARREST VAN 16 FEBRUARI 1982 ( ZAAK 19/81 , BURTON , JURISPR . 1982 , BLZ . 555 ), WAARIN HET HOF VOOR RECHT HEEFT VERKLAARD , DAT EEN VERMEENDE DISCRIMINATIE OP GROND VAN EEN VERSCHIL IN LEEFTIJD WAAROP MANNEN EN VROUWEN IN AANMERKING KOMEN VOOR EEN UITKERING TER ZAKE VAN VRIJWILLIGE UITTREDING , NIET BINNEN DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 VALT , MAAR BIN NEN DIE VAN RICHTLIJN NR . 76/207 VAN DE RAAD VAN 9 FEBRUARI 1976 BETREFFENDE DE TENUITVOERLEGGING VAN HET BEGINSEL VAN GELIJKE BEHANDELING VAN MANNEN EN VROUWEN TEN AANZIEN VAN DE TOEGANG TOT HET ARBEIDSPROCES , DE BEROEPSOPLEIDING EN DE PROMOTIEKANSEN EN TEN AANZIEN VAN DE ARBEIDSVOORWAARDEN ( PB 1976 , L 39 , BLZ . 40 ). 13 TER TERECHTZITTING HEEFT DE BRITSE REGERING ZICH BOVENDIEN BEROEPEN OP DE TEKST VAN HET OP 5 MEI 1983 DOOR DE COMMISSIE INGEDIENDE VOORSTEL VOOR EEN RICHTLIJN VAN DE RAAD BETREFFENDE DE TENUITVOERLEGGING VAN HET BEGINSEL VAN GELIJKE BEHANDELING VAN MANNEN EN VROUWEN IN DE BEROEPSREGELINGEN VAN DE SOCIALE ZEKERHEID ( PB 1983 , C 134 , BLZ . 7 ). HET FEIT DAT DE COMMISSIE HET NODIG HEEFT GEACHT EEN DERGELIJK VOORSTEL IN TE DIENEN , TOONT VOLGENS DE BRITSE REGERING AAN , DAT DE BEROEPSREGELINGEN VOOR PENSIOENEN ALS DE DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER BEDOELDE NIET ONDER ARTIKEL 119 , MAAR ONDER DE ARTIKELEN 117 EN 118 VALLEN , ZODAT DE TOEPASSELIJKHEID VAN HET BEGINSEL VAN GELIJKE BEHANDELING VAN MANNEN EN VROUWEN AFHANKELIJK ZOU ZIJN VAN DE SPECIFIEKE BEPALINGEN DIE DE INSTELLINGEN OP DAT GEBIED VASTSTELLEN . 14 DE COMMISSIE DAARENTEGEN BETOOGT , DAT DE DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER BEDOELDE BEDRIJFSPENSIOENREGELING ONDER HET BEGRIP BELONING IN DE ZIN VAN ARTIKEL 119 , TWEEDE ALINEA , VALT . ZIJ BASEERT DEZE OPVATTING OP HET ARREST VAN 11 MAART 1981 ( ZAAK 69/80 , WORRINGHAM , JURISPR . 1981 , BLZ . 767 ). 15 VOOR DE BEANTWOORDING VAN DE DOOR DE BRITSE REGERING OPGEWORPEN UITLEGGINGSVRAAG ZIJ ERAAN HERINNERD , DAT VOLGENS ARTIKEL 119 , EERSTE ALINEA , DE LID-STATEN GEHOUDEN ZIJN DE TOEPASSING TE VERZEKEREN VAN HET BEGINSEL VAN GELIJKE BELONING VOOR MANNELIJKE EN VROUWELIJKE WERKNEMERS VOOR GELIJKE ARBEID . INGEVOLGE DE TWEEDE ALINEA VAN ARTIKEL 119 MOET ONDER HET BEGRIP BELONING WORDEN VERSTAAN : ' ' HET GEWONE BASIS- OF MINIMUMLOON OF -SALARIS , EN ALLE OVERIGE VOORDELEN IN GELD OF IN NATURA DIE DE WERKGEVER DIRECT OF INDIRECT AAN DE WERKNEMER UIT HOOFDE VAN ZIJN DIENSTBETREKKING BETAALT ' ' . 16 IN ZIJN ARREST VAN 25 MEI 1971 ( ZAAK 80/70 , DEFRENNE I , JURISPR . 1971 , BLZ . 445 ) HEEFT HET HOF ONDERZOCHT OF EEN IN HET KADER VAN EEN WETTELIJK STELSEL VAN SOCIALE ZEKERHEID INGESTELD OUDERDOMSPENSIOEN EEN VOORDEEL IS DAT DE WERKGEVER INDIRECT AAN DE WERKNEMER UIT HOOFDE VAN ZIJN DIENSTBETREKKING BETAALT , ALS BEDOELD IN ARTIKEL 119 , TWEEDE ALINEA . 17 HET HOF HEEFT DEZE VRAAG ONTKENNEND BEANTWOORD , OP GROND DAT VOORDELEN MET HET KARAKTER VAN UITKERINGEN VAN SOCIALE ZEKERHEID IN BEGINSEL NIET GEHEEL LOSSTAAN VAN HET BEGRIP BELONING , MAAR DAT MEN ONDER DIT BEGRIP , ZOALS HET IN ARTIKEL 119 IS AFGEBAKEND , TOCH NIET DE STELSELS OF UITKERINGEN VAN SOCIALE ZEKERHEID EN MET NAME DE OUDERDOMSPENSIOENEN KAN BRENGEN , DIE ZONDER ENIG OVERLEG BINNEN DE BETROKKEN ONDERNEMING OF BEDRIJFSTAK RECHTSTREEKS BIJ DE WET WORDEN VASTGESTELD EN VERPLICHT VAN TOEPASSING ZIJN OP ALGEMENE CATEGORIEEN WERKNEMERS . 18 IN DAT VERBAND HEEFT HET HOF OPGEMERKT , DAT DE STELSELS VAN SOCIALE ZEKERHEID DE WERKNEMERS IN HET GENOT STELLEN VAN EEN WETTELIJKE REGELING DIE WORDT GEFINANCIERD DOOR WERKNEMERS , WERKGEVERS EN EVENTUEEL DOOR DE OVERHEID , WIER BIJDRAGEN NIET ZOZEER WORDEN BEPAALD DOOR DE ARBEIDSVERHOUDING TUSSEN WERKGEVER EN WERKNEMER , ALS DOOR OVERWEGINGEN VAN SOCIAAL BELEID , ZODAT DE WERKGEVERSBIJDRAGE AAN DE FINANCIERING VAN DERGELIJKE STELSELS GEEN DIRECTE OF INDIRECTE BETALING AAN DE WERKNEMER VORMT IN DE ZIN VAN ARTIKEL 119 , TWEEDE ALINEA . 19 MITSDIEN MOET WORDEN NAGEGAAN OF DE CONCLUSIE WAARTOE HET HOF IN VOORMELD ARREST IS GEKOMEN , EVENEENS OP HET DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER BEDOELDE GEVAL KAN WORDEN TOEGEPAST . 20 IN DIT VERBAND ZIJ BEKLEMTOOND DAT , ZOALS UIT HET DOSSIER BLIJKT , DE IN HET HOOFDGEDING BEDOELDE BEDRIJFSPENSIOENREGELING , OFSCHOON INGEVOERD IN OVEREENSTEMMING MET DE DOOR DE DUITSE WETGEVER VOOR DERGELIJKE REGELINGEN VASTGESTELDE BEPALINGEN , HAAR OORSPRONG VINDT IN EEN AKKOORD TUSSEN VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING EN DE ONDERNEMINGSRAAD WAARIN HAAR WERKNEMERS ZIJN VERTEGENWOORDIGD ; BIJ DIT AKKOORD WORDEN DE KRACHTENS DE ALGEMEEN GELDENDE NATIONALE BEPALINGEN VERSCHULDIGDE SOCIALE UITKERINGEN AANGEVULD DOOR UITKERINGEN DIE UITSLUITEND DOOR DE WERKGEVER WORDEN GEFINANCIERD . 21 DAT DE OMSTREDEN REGELING EEN CONTRACTUELE EN NIET EEN WETTELIJKE OORSPRONG HEEFT , WORDT BEVESTIGD DOOR HET FEIT DAT DEZE REGELING EN DE DESBETREFFENDE BEPALINGEN , ZOALS HIERVOOR IS GEZEGD , ALS EEN INTEGREREND BESTANDDEEL VAN DE TUSSEN VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING EN HAAR WERKNEMERS GESLOTEN ARBEIDSCONTRACTEN WORDEN BESCHOUWD . 22 MITSDIEN MOET WORDEN GECONCLUDEERD , DAT DE IN HET HOOFDGEDING BEDOELDE BEDRIJFSPENSIOENREGELING GEEN RECHTSTREEKS BIJ WET GEREGELD EN ALS DUSDANIG BUITEN DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 VALLEND STELSEL VAN SOCIALE ZEKERHEID IS EN DAT DE UITKERINGEN AAN DE WERKNEMERS OP GROND VAN DE OMSTREDEN REGELING ALS EEN DOOR DE WERKGEVER AAN DE WERKNEMER UIT HOOFDE VAN ZIJN DIENSTBETREKKING BETAALD VOORDEEL IN DE ZIN VAN ARTIKEL 119 , TWEEDE ALINEA , ZIJN AAN TE MERKEN . 23 BIJGEVOLG VALT HET DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER BEDOELDE GEVAL BINNEN DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 . DE EERSTE VRAAG 24 MET ZIJN EERSTE VRAAG AAN HET HOF WENST DE VERWIJZENDE RECHTER TE VERNEMEN OF HET PERSONEELSBELEID VAN EEN WARENHUISEXPLOITANTE WAARBIJ DEELTIJDWERKNEMERS VAN EEN BEDRIJFSPENSIOENREGELING WORDEN UITGESLOTEN , EEN DOOR ARTIKEL 119 VERBODEN DISCRIMINATIE IS , WANNEER DAARDOOR VEEL MEER VROUWELIJKE DAN MANNELIJKE WERKNEMERS WORDEN GETROFFEN . 25 DEZE VRAAG DIENT TE WORDEN BEANTWOORD MET INACHTNEMING VAN HET ARREST VAN 31 MAART 1981 ( ZAAK 96/80 , JENKINS , JURISPR . 1981 , BLZ . 911 ). 26 IN DAT ARREST ONDERZOCHT HET HOF OF EEN LOONPRAKTIJK WAARBIJ VOOR DEELTIJDARBEID EEN LAGER UURLOON WORDT VASTGESTELD DAN VOOR VOLTIJDARBEID , ZICH VERDRAAGT MET ARTIKEL 119 . 27 EEN DERGELIJKE PRAKTIJK IS VERGELIJKBAAR MET DE IN CASU DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER BESCHREVEN PRAKTIJK . WELISWAAR MAAKT VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING GEEN ONDERSCHEID TUSSEN HET UURLOON VOOR DEELTIJD- EN DAT VOOR VOLTIJDWERKNEMERS , DOCH UITSLUITEND DE TOT DEZE LAATSTE CATEGORIE BEHORENDE WERKNEMERS VERLEENT ZIJ RECHT OP EEN BEDRIJFSPENSIOEN . AANGEZIEN ZOALS HIERBOVEN IS VASTGESTELD , EEN DERGELIJK PENSIOEN ONDER HET BEGRIP BELONING IN DE ZIN VAN ARTIKEL 119 , TWEEDE ALINEA , VALT , VOLGT DAARUIT DAT DE TOTALE BELONING DIE VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING AAN VOLTIJDWERKNEMERS BETAALT , BIJ EEN GELIJK AANTAL ARBEIDSUREN HOGER IS DAN DIE WELKE ZIJ AAN DEELTIJDWERKNEMERS BETAALT . 28 DE CONCLUSIE WAARTOE HET HOF IN ZIJN ARREST VAN 31 MAART 1981 IS GEKOMEN , IS DAN OOK GELDIG IN DE ONDERHAVIGE ZAAK . 29 INDIEN BIJGEVOLG EEN AANZIENLIJK KLEINER PERCENTAGE VROUWEN DAN MANNEN MOCHT BLIJKEN VOLTIJDS TE WERKEN , ZOU DE UITSLUITING VAN DEELTIJDWERKNEMERS VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING IN STRIJD ZIJN MET ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG , WANNEER - MET INACHTNEMING VAN DE DOOR VROUWEN ONDERVONDEN MOEILIJKHEDEN OM VOLTIJDS TE KUNNEN WERKEN - DEZE MAATREGEL GEEN VERKLARING VINDT IN FACTOREN DIE DISCRIMINATIE OP GROND VAN GESLACHT UITSLUITEN . 30 WANNEER DE ONDERNEMING EVENWEL KAN AANTONEN , DAT HAAR LOONPRAKTIJK KAN WORDEN VERKLAARD OP GROND VAN FACTOREN DIE OBJECTIEF GERECHTVAARDIGD ZIJN EN NIETS VAN DOEN HEBBEN MET DISCRIMINATIE OP GROND VAN GESLACHT , WORDT ARTIKEL 119 NIET GESCHONDEN . 31 MITSDIEN MOET OP DE EERSTE VRAAG VAN DE VERWIJZENDE RECHTER WORDEN GEANTWOORD , DAT ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG WORDT GESCHONDEN DOOR EEN WARENHUISEXPLOITANTE DIE DEELTIJDWERKNEMERS UITSLUIT VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING , WANNEER DIE MAATREGEL EEN VEEL GROTER AANTAL VROUWEN DAN MANNEN TREFT , TENZIJ DE ONDERNEMING AANTOONT DAT BEDOELDE MAATREGEL HAAR VERKLARING VINDT IN FACTOREN DIE OBJECTIEF GERECHTVAARDIGD ZIJN EN NIETS VAN DOEN HEBBEN MET DISCRIMINATIE OP GROND VAN GESLACHT . VRAAG 2 A ) 32 MET ZIJN TWEEDE VRAAG WENST DE VERWIJZENDE RECHTER IN WEZEN TE VERNEMEN , OF DE DOOR VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING TER RECHTVAARDIGING VAN HAAR SALARISBELEID AANGEVOERDE REDENEN ALS ' ' OBJECTIEF GERECHTVAARDIGDE ECONOMISCHE REDENEN ' ' IN DE ZIN VAN HET ARREST VAN 31 MAART 1981 KUNNEN WORDEN BESCHOUWD , OFSCHOON IN DE WARENHUISBRANCHE EEN DERGELIJK BELEID NIET NOODZAKELIJK IS OM REDENEN VAN DOELMATIGE BEDRIJFSVOERING . 33 IN HAAR OPMERKINGEN STELT VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING , DAT DE UITSLUITING VAN DEELTIJDWERKNEMERS VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING ENKEL IS BEDOELD OM DEELTIJDARBEID MINDER AANTREKKELIJK TE MAKEN , OMDAT DEELTIJDWERKNEMERS GEWOONLIJK WEIGEREN LAAT IN DE MIDDAG EN ' S ZATERDAGS TE WERKEN . OM DE AANWEZIGHEID VAN VOL DOENDE WERKNEMERS TIJDENS DEZE PERIODES TE VERZEKEREN DIENDE VOLTIJDARBEID BIJGEVOLG AANTREKKELIJKER TE WORDEN GEMAAKT DAN DEELTIJDARBEID , DOOR ENKEL DE VOLTIJDWERKNEMERS AANSPRAAK OP DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING TE GEVEN . BIJGEVOLG KAN HAAR OP GROND VAN HET REEDS AANGEHAALDE ARREST VAN 31 MAART 1981 NIET WORDEN VERWETEN DAT ZIJ ARTIKEL 119 HEEFT GESCHONDEN . 34 MET BETREKKING TOT DE TER RECHTVAARDIGING VAN DE ONDERHAVIGE UITSLUITING AANGEVOERDE ARGUMENTEN MERKT VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING OP , DAT VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING GEEN DEELTIJDWERKNEMERS BEHOEFT AAN TE WERVEN , EN DAT ZIJ , WANNEER ZIJ ZULKS TOCH DOET , NIET NADERHAND DE PENSIOENRECHTEN VAN DEZE WERKNEMERS , DIE WEGENS HUN KORTERE ARBEIDSDUUR REEDS MINDER RECHTEN HEBBEN , NOG VERDER MAG BEPERKEN . 35 EEN SCHENDING VAN ARTIKEL 119 IS VOLGENS DE COMMISSIE NIET REEDS UITGESLOTEN , WANNEER WORDT AANGETOOND DAT EEN WERKGEVER MET EEN BEPAALD SALARISBELEID DAT VROUWEN DE FACTO DISCRIMINEERT , ANDERE DOELEINDEN NASTREEFT DAN DISCRIMINATIE VAN VROUWEN . OM EEN DERGELIJK LOONBELEID TEN AANZIEN VAN DEZE BEPALING TE KUNNEN RECHTVAARDIGEN , MOET VOLGENS DE COMMISSIE DE WERKGEVER OBJECTIEVE ECONOMISCHE REDENEN MET BETREKKING TOT HET BEHEER VAN ZIJN ONDERNEMING AANVOEREN , ZOALS HET HOF IN ZIJN REEDS AANGEHAALD ARREST VAN 31 MAART 1981 HEEFT VERKLAARD . BOVENDIEN ZOU MOETEN WORDEN NAGEGAAN OF HET BETROKKEN LOONBELEID NOODZAKELIJK EN EVENREDIG IS TEN OPZICHTE VAN DE DOOR DE WERKGEVER NAGESTREEFDE DOELEINDEN . 36 HET STAAT AAN DE NATIONALE RECHTERLIJKE INSTANTIE , DIE BIJ UITSLUITING BEVOEGD IS OM DE FEITEN TE BEOORDELEN , OM UIT TE MAKEN OF , EN ZO JA , IN WELKE MATE DE REDENEN DIE DOOR EEN WERKGEVER WORDEN AANGEVOERD TER VERKLARING VAN EEN SALARISBELEID DAT ONGEACHT HET GESLACHT VAN EEN WERKNEMER VAN TOEPASSING IS MAAR IN FEITE MEER VROUWEN DAN MANNEN TREFT , ALS OBJECTIEF GERECHTVAARDIGDE ECONOMISCHE REDENEN KUNNEN WORDEN BESCHOUWD . STELT DE NATIONALE RECHTERLIJKE INSTANTIE VAST , DAT DE DOOR VERZOEKSTER IN HET HOOFDGEDING GEKOZEN MIDDELEN AAN EEN WERKELIJKE BEHOEFTE VAN DE ONDERNEMING BEANTWOORDEN , GESCHIKT ZIJN OM HET DOOR HAAR BEOOGDE DOEL TE BEREIKEN EN DAARVOOR OOK NOODZAKELIJK ZIJN , DAN IS DE OMSTANDIGHEID DAT DE BETROKKEN MAATREGEL VEEL MEER VROUWELIJKE DAN MANNELIJKE WERKNEMERS TREFT , GEEN VOLDOENDE GROND OM TE CONCLUDEREN DAT ARTIKEL 119 IS GESCHONDEN . 37 MITSDIEN MOET OP VRAAG 2 A ) VAN DE VERWIJZENDE RECHTER WORDEN GEANTWOORD , DAT EEN WARENHUISEXPLOITANTE INGEVOLGE ARTIKEL 119 TER RECHTVAARDIGING VAN DE VASTSTELLING VAN EEN SALARISBELEID KRACHTENS HETWELK DEELTIJDWERKNEMERS ONGEACHT HUN GE SLACHT VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING WORDEN UITGESLOTEN , KAN AANVOEREN DAT ZIJ ZICH TEN DOEL HEEFT GESTELD , ZO WEINIG MOGELIJK DEELTIJDWERKNEMERS TEWERK TE STELLEN , WANNEER WORDT VASTGESTELD DAT DE TER BEREIKING VAN DAT DOEL GEKOZEN MIDDELEN BEANTWOORDEN AAN EEN ECHTE BEHOEFTE VAN DE ONDERNEMING , GESCHIKT ZIJN OM DAT DOEL TE BEREIKEN EN DAARVOOR OOK NOODZAKELIJK ZIJN . VRAAG 2 B ) 38 TEN SLOTTE WENST DE VERWIJZENDE RECHTER MET VRAAG 2 B ) TE VERNEMEN , OF DE WERKGEVER OP GROND VAN ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG BIJ DE INRICHTING VAN EEN BEDRIJFSPENSIOENREGELING VOOR ZIJN WERKNEMERS REKENING MOET HOUDEN MET DE OMSTANDIGHEID DAT VROUWELIJKE WERKNEMERS DOOR DE OP HEN RUSTENDE GEZINSLASTEN NIET AAN DE VOORWAARDEN VOOR EEN DERGELIJK PENSIOEN KUNNEN VOLDOEN . 39 IN HAAR OPMERKINGEN PLEIT VERWEERSTER IN HET HOOFDGEDING VOOR EEN BEVESTIGEND ANTWOORD OP DEZE VRAAG . ZIJ BETOOGT , DAT DE NADELIGE GEVOLGEN DIE VROUWEN ONDERVINDEN DOORDAT DEELTIJDWERKNEMERS VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING ZIJN UITGESLOTEN , OP ZIJN MINST ZOUDEN MOETEN WORDEN VERZACHT DOOR DE WERKGEVER TE VERPLICHTEN DE TIJD WAARIN VROUWELIJKE WERKNEMERS ZICH AAN HUN GEZIN HEBBEN MOETEN WIJDEN , ALS PERIODES VAN VOLTIJDARBEID TE BESCHOUWEN . 40 VOLGENS DE COMMISSIE DAARENTEGEN LEGT HET IN ARTIKEL 119 NEERGELEGDE BEGINSEL DE WERKGEVERS NIET DE VERPLICHTING OP BIJ DE INRICHTING VAN EEN BEDRIJFSPENSIOENREGELING REKENING TE HOUDEN MET DE GEZINSLASTEN VAN HUN WERKNEMERS , EN MOET DIT DOEL WORDEN NAGESTREEFD DOOR MIDDEL VAN MAATREGELEN UIT HOOFDE VAN ARTIKEL 117 . IN DIT VERBAND CITEERT ZIJ HET NOG NIET GOEDGEKEURDE , OP 4 JANUARI 1982 INGEDIENDE VOORSTEL VOOR EEN RICHTLIJN VAN DE RAAD BETREFFENDE VRIJWILLIGE DEELTIJDARBEID ( PB 1982 , C 62 , BLZ . 7 ), GEWIJZIGD OP 5 JANUARI 1983 ( PB 1983 , C 18 , BLZ . 5 ). 41 ER ZIJ AAN HERINNERD DAT , ZOALS IN HET REEDS AANGEHAALDE ARREST VAN 15 JUNI 1978 ( DEFRENNE II ) IS ERKEND , DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 BEPERKT IS TOT HET PROBLEEM VAN DE SALARISDISCRIMINATIES TUSSEN MANNELIJKE EN VROUWELIJKE WERKNEMERS . DAARENTEGEN WORDEN PROBLEMEN DIE VERBAND HOUDEN MET ANDERE TEWERKSTELLINGS- EN ARBEIDSVOORWAARDEN , IN HET ALGEMEEN IN ANDERE BEPALINGEN VAN HET GEMEENSCHAPSRECHT BEHANDELD , MET NAME IN DE ARTIKELEN 117 EN 118 EEG-VERDRAG , ZULKS IN HET VOORUITZICHT VAN EEN HARMONISATIE VAN DE SOCIALE STELSELS VAN DE LID-STATEN EN VAN HET NADER TOT ELKAAR BRENGEN VAN HUN WETTELIJKE REGELINGEN OP DAT GEBIED . 42 HET OPLEGGEN VAN EEN VERPLICHTING ALS DOOR DE VERWIJZENDE RECHTER IN ZIJN VRAAG GENOEMD , VALT BUITEN DE WERKINGSSFEER VAN ARTIKEL 119 EN VINDT BIJ DE HUIDIGE STAND VAN HET GEMEENSCHAPSRECHT OOK GEEN ANDERE GRONDSLAG IN DIT RECHT . 43 MITSDIEN MOET OP VRAAG 2 B ) VAN DE VERWIJZENDE RECHTER WORDEN GEANTWOORD , DAT ARTIKEL 119 EEN WERKGEVER NIET VERPLICHT , DE DOOR HEM VOOR ZIJN WERKNEMERS VOORZIENE BEDRIJFSPENSIOENREGELING EEN DUSDANIGE VORM TE GEVEN , DAT REKENING WORDT GEHOUDEN MET DE BIJZONDERE MOEILIJKHEDEN DIE WERKNEMERS MET GEZINSLASTEN HEBBEN OM AAN DE VOORWAARDEN VOOR HET RECHT OP EEN DERGELIJK PENSIOEN TE VOLDOEN . Beslissing inzake de kosten KOSTEN 44 DE KOSTEN DOOR DE BRITSE REGERING EN DOOR DE COMMISSIE VAN DE EUROPESE GEMEENSCHAPPEN WEGENS INDIENING HUNNER OPMERKINGEN BIJ HET HOF GEMAAKT , KUNNEN NIET VOOR VERGOEDING IN AANMERKING KOMEN . TEN AANZIEN VAN DE PARTIJEN IN HET HOOFDGEDING IS DE PROCEDURE ALS EEN ALDAAR GEREZEN INCIDENT TE BESCHOUWEN , ZODAT DE NATIONALE RECHTERLIJKE INSTANTIE OVER DE KOSTEN HEEFT TE BESLISSEN . Dictum HET HOF VAN JUSTITIE , UITSPRAAK DOENDE OP DE DOOR HET BUNDESARBEITSGERICHT BIJ BESCHIKKING VAN 5 JUNI 1984 GESTELDE VRAGEN , VERKLAART VOOR RECHT : 1 ) ARTIKEL 119 EEG-VERDRAG WORDT GESCHONDEN DOOR EEN WARENHUISEXPLOITANTE , DIE DEELTIJDWERKNEMERS UITSLUIT VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING , WANNEER DIE MAATREGEL EEN VEEL GROTER AANTAL VROUWEN DAN MANNEN TREFT , TENZIJ DE ONDERNEMING AANTOONT DAT BEDOELDE MAATREGEL HAAR VERKLARING VINDT IN FACTOREN DIE OBJECTIEF GERECHTVAARDIGD ZIJN EN NIETS VAN DOEN HEBBEN MET DISCRIMINATIE OP GROND VAN GESLACHT . 2 ) INGEVOLGE ARTIKEL 119 KAN EEN WARENHUISEXPLOITANTE TER RECHTVAARDIGING VAN DE VASTSTELLING VAN EEN SALARISBELEID KRACHTENS HETWELK DEELTIJDWERKNEMERS ONGEACHT HUN GESLACHT VAN DE BEDRIJFSPENSIOENREGELING WORDEN UITGESLOTEN , AANVOEREN DAT ZIJ ZICH TEN DOEL HEEFT GESTELD , ZO WEINIG MOGELIJK DEELTIJDWERKNEMERS TEWERK TE STELLEN , WANNEER WORDT VASTGESTELD DAT DE TER BEREIKING VAN DAT DOEL GEKOZEN MIDDELEN BEANTWOORDEN AAN EEN ECHTE BEHOEFTE VAN DE ONDERNEMING , GESCHIKT ZIJN OM DAT DOEL TE BEREIKEN EN DAARVOOR OOK NOODZAKELIJK ZIJN . 3 ) ARTIKEL 119 VERPLICHT EEN WERKGEVER NIET , DE DOOR HEM VOOR ZIJN WERKNEMERS VOORZIENE BEDRIJFSPENSIOENREGELING EEN DUSDANIGE VORM TE GEVEN , DAT REKENING WORDT GEHOUDEN MET DE BIJZONDERE MOEILIJKHEDEN DIE WERKNEMERS MET GEZINSLASTEN HEBBEN OM AAN DE VOORWAARDEN VOOR HET RECHT OP EEN DERGELIJK PENSIOEN TE VOLDOEN .

62009CJ0517

es

La petición de decisión prejudicial se refiere a la interpretación del artículo 1, letra c), de la Directiva 89/552/CEE del Parlamento Europeo y del Consejo, de 3 de octubre de 1989, sobre la coordinación de determinadas disposiciones legales, reglamentarias y administrativas de los Estados miembros relativas al ejercicio de actividades de radiodifusión televisiva (Directiva de servicios de comunicación audiovisual), en su versión modificada por la Directiva 2007/65/CE del Parlamento Europeo y del Consejo, de 11 de diciembre de 2007 (DO L 332, p. 27) (en lo sucesivo, «Directiva 89/552»). Esta petición ha sido presentada por el Collège d’autorisation et de contrôle du Conseil supérieur de l’audiovisuel de la Communauté française de Belgique (en lo sucesivo, «Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual de la Comunidad Francesa de Bélgica») en el contexto de un procedimiento abierto contra RTL Belgium SA (en lo sucesivo, «la sociedad RTL Belgium») por una presunta infracción de la normativa nacional sobre televenta. Marco jurídico Derecho de la Unión El artículo 1, letras c) y d), de la Directiva 89/552 contiene las siguientes definiciones: «c)      “responsabilidad editorial”: el ejercicio de control efectivo tanto sobre la selección de los programas como sobre su organización, ya sea en un horario de programación cronológico, en el caso de las radiodifusiones televisivas, ya en un catálogo, en el caso de los servicios de comunicación audiovisual a petición. La responsabilidad editorial no implica necesariamente una responsabilidad legal de acuerdo con la legislación nacional por los contenidos o los servicios prestados; d)      “prestador del servicio de comunicación”: la persona física o jurídica que ostenta la responsabilidad editorial sobre la elección del contenido audiovisual del servicio de comunicación audiovisual y determina la manera en que se organiza dicho contenido». El artículo 2, apartados 1, 2, letra a), y 3, letras a) y b), de esta Directiva dispone lo siguiente: «1.      Los Estados miembros velarán por que todos los servicios de comunicación audiovisual transmitidos por prestadores del servicio de comunicación bajo su jurisdicción respeten las normas del ordenamiento jurídico aplicables a los servicios de comunicación audiovisual destinados al público en dicho Estado miembro. 2.      A efectos de la presente Directiva, estarán sometidos a la jurisdicción de un Estado miembro los prestadores del servicio de comunicación: a)      establecidos en dicho Estado miembro de conformidad con el apartado 3, […] [...] 3.      A efectos de la presente Directiva, se considerará que un prestador del servicio de comunicación está establecido en un Estado miembro en los casos siguientes: a)      cuando el prestador del servicio de comunicación tenga su sede central en ese Estado miembro y las decisiones editoriales sobre el servicio de comunicación audiovisual se tomen en ese Estado miembro; b)      si un prestador del servicio de comunicación tiene su sede central en un Estado miembro pero las decisiones editoriales sobre el servicio de comunicación audiovisual se toman en otro Estado miembro, se considerará que tal prestador está establecido en el Estado miembro en que trabaje una parte significativa del personal que realiza las actividades de servicios de comunicación audiovisual. En caso de que una parte significativa del personal que realiza las actividades de servicios de comunicación audiovisual trabaje en cada uno de esos Estados miembros, se considerará que el prestador del servicio de comunicación está establecido en el Estado miembro en que tenga su sede central. En caso de que una parte significativa del personal que realiza las actividades de servicios de comunicación audiovisual no trabaje en ninguno de esos Estados miembros, se considerará que el prestador del servicio de comunicación está establecido en el Estado miembro en el que inició por primera vez su actividad, de conformidad con el ordenamiento jurídico de ese Estado miembro, siempre que mantenga un vínculo estable y efectivo con la economía de ese Estado miembro». Derecho nacional El décret coordonné sur les services de médias audiovisuels (Decreto refundido sobre los servicios de comunicación audiovisual) se publicó en el Moniteur belge (diario oficial belga) de 24 de julio de 2009 (en lo sucesivo, «el Decreto»). El artículo 1, puntos 16, 46 y 57, del Decreto formula las siguientes definiciones: «16)      Editor del servicio: la persona física o jurídica que ostenta la responsabilidad editorial sobre la elección del contenido del servicio de comunicación audiovisual y determina la manera en que se organiza dicho contenido; [...] 46)      Responsabilidad editorial: el ejercicio de control efectivo tanto sobre la selección de los programas como sobre su organización, ya sea en un horario de programación cronológico, en el caso de los servicios lineales, ya en un catálogo, en el caso de los servicios no lineales; [...] 57)      Televenta: la radiodifusión televisiva de ofertas directas al público, en forma de programas o de anuncios, con miras a la transmisión de bienes, incluidos los bienes inmuebles, o de derechos y de obligaciones o a la prestación de servicios, a cambio de una remuneración». Según el artículo 2, apartado 3, del Decreto: «Estarán comprendidos en el ámbito de competencias de la Comunidad Francesa todos los editores del servicio: 1)      establecidos en la Región de lengua francesa; 2)      establecidos en la región bilingüe de Bruselas–capital y cuyas actividades deban considerarse relacionadas exclusivamente con la Comunidad Francesa.» El artículo 31, apartado 6, del Decreto está formulado así: «[…] el Gobierno determinará la duración de la difusión de televenta, que no podrá sobrepasar las tres horas al día, incluidas las redifusiones.» El artículo 133 del Decreto dispone lo siguiente: «Se crea el Consejo Superior de lo Audiovisual de la Comunidad Francesa de Bélgica como autoridad administrativa independiente con personalidad jurídica, encargada de la regulación del sector audiovisual en la Comunidad Francesa […]» El artículo 134 del Decreto establece que el Consejo Superior de lo Audiovisual estará integrado por dos comisiones, a saber el Collège d’avis (la Comisión consultiva) y el Collège d’autorisation et de contrôle (la Comisión de autorización y control), el bureau (la Mesa del Consejo) y el Secrétariat d’instruction (la Secretaría de Instrucción). Con arreglo al artículo 136, apartado 1, del Decreto, las misiones de la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual son: «1)      Registrar las declaraciones de los editores del servicio y otorgar la autorización a ciertos editores del servicio, excluyendo las televisiones locales y la RTBF [Radio Televisión Belga de la Comunidad Francesa de Bélgica]. 2)      Autorizar la utilización de frecuencias de radio. […] 12)      Conocer de todas las infracciones de las leyes, decretos y reglamentos en materia audiovisual y de todos los incumplimientos de las obligaciones derivadas de los convenios celebrados entre la Comunidad Francesa y un editor del servicio o un distribuidor del servicio, del contrato de gestión de la [Radio Televisión Belga de la Comunidad Francesa de Bélgica], del convenio celebrado entre el Gobierno y cada televisión local y de los compromisos asumidos en respuesta a las licitaciones contempladas en el presente Decreto». El artículo 139, apartado 1, del Decreto precisa la composición de la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual. Dicho artículo está redactado así: «La Comisión de autorización y control estará compuesta por los cuatro miembros de la Mesa del Consejo a que se refiere el artículo 142, apartado 1, y por otros seis miembros más. El mandato de estos últimos tendrá una duración de cuatro años y será renovable. […] Sin perjuicio de las disposiciones mencionadas en el artículo 142, apartado 1, en la designación de los diez miembros se respetará lo dispuesto en el artículo 9 de la Ley de 16 julio de 1973 por la que se garantiza la protección de las tendencias ideológicas y filosóficas. De los seis miembros mencionados en el párrafo anterior, tres serán designados por el Parlamento de la Comunidad Francesa. Tras la designación de estos tres primeros miembros por el Parlamento de la Comunidad Francesa, el Gobierno designará a los miembros restantes. Los miembros de la Comisión de autorización y control deberán ser personas de reconocida competencia en el ámbito del Derecho, del sector audiovisual o de la comunicación. […]» Con arreglo al artículo 140, apartado 1, del Decreto, la Mesa del Consejo Superior de lo Audiovisual, formada por el Presidente y los Vicepresidentes primero, segundo y tercero del Consejo, ostenta la representación del Consejo frente a terceros y ante los tribunales. Según el apartado 3 de este mismo artículo, la Mesa del Consejo selecciona al personal del Consejo Superior de lo Audiovisual. En particular, le corresponde seleccionar a los consejeros y a los adjuntos de la Secretaría de Instrucción, oído el parecer del Secretario de Instrucción. El artículo 142, apartado 1, del Decreto dispone que el Gobierno nombrará a los cuatro miembros de la Mesa del Consejo. Según el artículo 143 del Decreto, la Secretaría de Instrucción recibe las denuncias presentadas ante el Consejo Superior de lo Audiovisual e instruye los expedientes. También puede abrir de oficio una instrucción. Este artículo dispone, por otra parte, que el Secretario de Instrucción dirige la Secretaría de Instrucción bajo la autoridad de la Mesa del Consejo. El artículo 161 del Decreto establece las normas de procedimiento que la Secretaría de Instrucción y la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual deben aplicar cuando reciban una denuncia o tengan conocimiento de un hecho que pueda constituir una infracción de las leyes, decretos o reglamentos en materia audiovisual. Su apartado 1 dispone en particular lo siguiente: «[…] la Secretaría de Instrucción abrirá diligencias informativas y resolverá sobre la admisibilidad del expediente. Si se admite a trámite el expediente, la Secretaría de Instrucción procederá a instruirlo. La Secretaría de Instrucción podrá decidir el archivo del expediente. […] La Comisión de autorización y control podrá avocar para sí los expedientes en que hayan recaído las resoluciones de inadmisión y de archivo de la Secretaría de Instrucción. El informe de la instrucción se remitirá a la Comisión de autorización y control. [...]» A tenor de lo dispuesto en el artículo 161, apartados 2 a 4, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual remitirá un pliego de cargos y el informe de la instrucción al infractor, que dispondrá de un plazo de un mes para consultar el expediente y presentar sus observaciones escritas. El infractor será convocado para comparecer ante la Comisión, que podrá además tomar declaración a cualquier persona que pueda aportarle información útil. La Comisión deberá adoptar una resolución motivada en los sesenta días siguientes al cierre de los debates. Hechos de litigio principal y cuestión prejudicial El 8 de octubre de 2009, en la Secretaría de Instrucción se recibió la denuncia de una telespectadora que afirmaba que, unos días antes, el servicio RTL Belgium había difundido un programa de televenta durante siete horas en un mismo día, a pesar de que el límite legal es de tres horas. Tras verificar que se había sobrepasado el límite autorizado, la Secretaría de Instrucción remitió un escrito a la sociedad RTL Belgium, establecida en Bélgica, para que formulara sus observaciones al respecto. Esta sociedad respondió que, a su juicio, la Secretaría de Instrucción no era competente para instruir un expediente en su contra, ya que el prestador del servicio RTL Belgium no era ella, sino su sociedad matriz, CLT‑UFA, establecida en Luxemburgo. La Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual se pregunta si las autoridades competentes para controlar el servicio RTL Belgium son las autoridades belgas o las luxemburguesas. En el caso de que, como sostiene la Secretaría de Instrucción, el prestador del servicio RTL Belgium sea la sociedad RTL Belgium, dicha Comisión se considera competente, ya que esa sociedad tiene su domicilio social en Bélgica y, según la Secretaría, es en Bélgica donde se adoptan las decisiones editoriales. La resolución de remisión contiene la siguiente información sobre la sociedad RTL Belgium y su sociedad matriz CLT‑UFA. Las autoridades belgas han concedido a la sociedad RTL Belgium varias autorizaciones sucesivas como editor de servicios de radiodifusión televisiva, y en particular del servicio RTL Belgium, a partir de 1987. La última autorización concedida para este servicio expiró el 31 diciembre de 2005. La sociedad RTL Belgium no solicitó la renovación de la autorización porque dicho servicio pasó a ser ofrecido desde Luxemburgo por CLT‑UFA. Esta última sociedad, que controla en la actualidad un 66 % de la sociedad RTL Belgium, obtuvo una concesión de las autoridades luxemburguesas para dicho servicio a partir de 1995. Mediante resolución de 29 de noviembre de 2006, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual estimó que la sociedad RTL Belgium difundía sin autorización servicios de los que dicha sociedad era el editor, en particular el servicio RTL Belgium, lo que constituía una infracción de la normativa belga en materia de radiodifusión, por lo que la condenó a una multa de 500 000 euros. La sociedad RTL Belgium interpuso un recurso de anulación contra dicha resolución ante el Conseil d’État (Bélgica), que lo acogió, anulando la resolución impugnada, mediante sentencia de 15 de enero de 2009. La Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual indica que, en esa sentencia, el Conseil d’État declaró que la situación de doble autorización existente hasta 2005 contradecía la norma según la cual un solo Estado miembro tiene competencias con respecto a cada organismo de radiodifusión y podía obstaculizar la libre circulación de servicios en la Unión Europea. Estimó igualmente que, dadas esas circunstancias, carecía de relevancia la cuestión de si era la CLT‑UFA o la sociedad RTL Belgium quien ostentaba la condición de editor del servicio, según la terminología del Decreto, o de prestador del servicio, según la terminología de la Directiva 89/552. La Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual considera, no obstante, que esta cuestión es pertinente para el asunto que se discute en el procedimiento principal, habida cuenta del nuevo marco jurídico aplicable en Bélgica a partir de 2009, que comprende, por una parte, el Decreto y, por otra parte, un Protocolo de cooperación entre el Reino de Bélgica y el Gran Ducado de Luxemburgo. El Decreto, que entró en vigor el 28 de marzo de 2009, establece entre otras cosas una nueva definición del concepto de «responsabilidad editorial». A juicio de la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual, ella es un órgano jurisdiccional en el sentido del artículo 267 TFUE, por lo que puede someter una petición de decisión perjudicial al Tribunal de Justicia. Además de ostentar la calificación legal de autoridad administrativa independiente, estima cumplir los criterios que caracterizan a un órgano jurisdiccional en el sentido de dicho artículo, con arreglo a la jurisprudencia del Tribunal de Justicia. Dadas estas circunstancias, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual ha decidido plantear al Tribunal de Justicia la siguiente cuestión prejudicial: «¿Puede interpretarse que el concepto de “control efectivo tanto sobre la selección de los programas como sobre su organización”, incluido en el artículo 1, letra c), de la [Directiva 89/552], permite considerar que una sociedad establecida en un Estado miembro y autorizada mediante concesión del Gobierno de dicho Estado miembro a prestar un servicio de comunicación audiovisual ejerce efectivamente tal control cuando delega, incluyendo la facultad de subdelegación, en una sociedad tercera establecida en otro Estado miembro, contra el pago de una suma indeterminada equivalente al volumen total de facturación publicitaria realizada con ocasión de la difusión de dicho servicio, la realización y producción de todos los programas propios de este servicio, las comunicaciones externas en materia de programación y los servicios financieros, jurídicos, de recursos humanos, de gestión de infraestructuras y otros servicios relativos al personal, y cuando resulta manifiesto que es en el domicilio social de esta sociedad tercera donde se deciden y realizan la ordenación de los programas, las cancelaciones eventuales de los mismos y las alteraciones del horario de programación por motivos de actualidad?» Sobre la competencia del Tribunal de Justicia Con carácter preliminar procede verificar si la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual constituye un órgano jurisdiccional en el sentido del artículo 267 TFUE y si, por consiguiente, el Tribunal de Justicia es competente para pronunciarse sobre la cuestión que ésta le ha planteado. Observaciones presentadas ante el Tribunal de Justicia El Reino de Bélgica y la Comisión Europea estiman que la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual cumple todos los criterios que, según la jurisprudencia del Tribunal de Justicia, caracterizan a un órgano jurisdiccional. La sociedad RTL Belgium, CLT‑UFA y el Gobierno luxemburgués consideran, por su parte, que no se cumple el criterio de independencia. La sociedad RTL Belgium y CLT‑UFA alegan, en primer lugar, que la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual no es suficientemente independiente del ejecutivo, habida cuenta en particular del papel preponderante del Gobierno belga en el nombramiento de sus miembros. Por otra parte, tales miembros son designados tomando en consideración las diversas tendencias ideológicas y filosóficas, lo que impide que sean plenamente independientes. Además, no existe separación funcional entre la instrucción y la toma de decisiones. Por último, en su opinión, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual no puede considerarse un tercero ni con respecto al eventual denunciante, al que no está obligada a oír, ni con respecto a la Secretaría de Instrucción, que está sometida a la autoridad de la Mesa del Consejo. El Gobierno luxemburgués sostiene que la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual es parte en el litigio y no posee por tanto la independencia exigida, como lo prueba el hecho de esté representada en el procedimiento en los recursos interpuestos contra sus resoluciones ante el Conseil d’État. Apreciación del Tribunal de Justicia Según reiterada jurisprudencia, para apreciar si el órgano remitente posee el carácter de «órgano jurisdiccional» en el sentido del artículo 267 TFUE, cuestión que está sometida únicamente al Derecho de la Unión, el Tribunal de Justicia debe tomar en consideración un conjunto de criterios, como son el origen legal del órgano, su permanencia, el carácter obligatorio de su jurisdicción, el carácter contradictorio del procedimiento, la aplicación de normas jurídicas por parte de dicho órgano y su independencia (véanse, en particular, las sentencias de 17 de septiembre de 1997, Dorsch Consult, C‑54/96, Rec. p. I‑4961, apartado 23; de 31 de mayo de 2005, Syfait y otros, C‑53/03, Rec. p. I‑4609, apartado 29 y de 14 de junio de 2007, Häupl, C‑246/05, Rec. p. I‑4673, apartado 16, así como el auto de 14 de mayo de 2008, Pilato, C‑109/07, Rec. p. I‑3503, apartado 22). Procede examinar en primer lugar el criterio relativo a la independencia de la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual. Con arreglo a la jurisprudencia del Tribunal de Justicia, el concepto de independencia, que es inherente a la función de juzgar, implica ante todo que el órgano de que se trate tenga la calidad de tercero con respecto a la autoridad que haya adoptado la decisión recurrida (sentencias de 30 de marzo de 1993, Corbiau, C‑24/92, Rec. p. I‑1277, apartado 15, y de 19 de septiembre de 2006, Wilson, C‑506/04, Rec. p. I‑8613, apartado 49). Son dos los aspectos que integran este concepto. El primer aspecto, externo, requiere que el órgano esté protegido de injerencias o presiones externas que puedan poner en peligro la independencia de juicio de sus miembros en cuanto a los litigios que se les sometan (sentencia Wilson, antes citada, apartados 50 y 51). El segundo aspecto, interno, se aproxima al concepto de imparcialidad y hace referencia a la equidistancia del órgano con respecto a las partes y a sus respectivos intereses en relación con el objeto del litigio (sentencia Wilson, antes citada, apartado 52). Procede hacer constar que la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual no cumple este criterio de independencia. En efecto, ni la estructura orgánica del Consejo Superior de lo Audiovisual y de los órganos que lo integran ni las misiones encomendadas a éstos permiten afirmar que dicha Comisión interviene como un tercero imparcial entre, por una parte, el presunto infractor y, por otra parte, la autoridad administrativa responsable de la vigilancia del sector audiovisual. En lo que respecta a la estructura orgánica del Consejo Superior de lo Audiovisual, procede señalar que, en primer lugar, la Mesa del Consejo consta de cuatro miembros, a saber, el Presidente y los Vicepresidentes primero, segundo y tercero del Consejo, y que, además, todos ellos son también miembros de la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual, del que constituyen una parte importante, a saber, cuatro de sus diez miembros. Por lo que se refiere a las misiones encomendadas a los diferentes órganos del Consejo Superior de lo Audiovisual, se deduce del Decreto que, en el seno de esta autoridad administrativa, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual está encargada de comprobar que los editores de servicios de comunicación respetan las normas del sector audiovisual y de sancionar las eventuales infracciones. Para desempeñar esta tarea se basa en el trabajo de la Secretaría de Instrucción, que es dirigida por el Secretario de Instrucción bajo la autoridad de la Mesa del Consejo. Procede hacer constar, pues, que la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual, órgano decisorio, presenta una vinculación funcional, a través de la Mesa del Consejo, con el Consejo en su conjunto y con la Secretaría de Instrucción, a propuesta de la cual decide. De ello se deduce que, cuando adopta una resolución, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual no se distingue del órgano administrativo de control, que a su vez puede compararse a una parte en los procedimientos en materia audiovisual (véase por analogía la sentencia Syfait y otros, antes citada, apartado 33). Por lo demás, viene a corroborar esta conclusión el hecho de que la Mesa del Consejo representa al Consejo Superior de lo Audiovisual frente a terceros y ante los tribunales. De ello se deduce que, cuando adopta la resolución objeto de controversia, la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual no tiene la calidad de tercero con respecto a los intereses enfrentados y, por lo tanto, no presenta frente al eventual infractor, en el presente caso la sociedad RTL Belgium, la imparcialidad requerida para constituir un órgano jurisdiccional en el sentido del artículo 267 TFUE. Por lo tanto, no es preciso examinar si la Comisión de autorización y control del Consejo Superior de lo Audiovisual cumple los demás criterios que permiten apreciar si el organismo remitente tiene la naturaleza de «órgano jurisdiccional» en el sentido del artículo 267 TFUE. En consecuencia, el Tribunal de Justicia no es competente para responder a la cuestión planteada. Costas Dado que el procedimiento tiene, para las partes del litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Los gastos efectuados por quienes, no siendo partes del litigio principal, han presentado observaciones ante el Tribunal de Justicia no pueden ser objeto de reembolso. En virtud de todo lo expuesto, el Tribunal de Justicia (Sala Sexta) declara: El Tribunal de Justicia no es competente para responder a la cuestión planteada por el Collège d’autorisation et de contrôle du Conseil supérieur de l’audiovisuel en su resolución de 3 de diciembre de 2009. Firmas * Lengua de procedimiento: francés.

62003CJ0540

en

Grounds 1. By its application, the European Parliament seeks the annulment of the final subparagraph of Article 4(1), Article 4(6) and Article 8 of Council Directive 2003/86/EC of 22 September 2003 on the right to family reunification (OJ 2003 L 251, p. 12; ‘the Directive’). 2. By order of the President of the Court of 5 May 2004, the Commission of the European Communities and the Federal Republic of Germany were granted leave to intervene in support of the form of order sought by the Council of the European Union. The Directive 3. The Directive, founded on the EC Treaty and in particular Article 63(3)(a) thereof, determines the conditions for the exercise of the right to family reunification by third country nationals residing lawfully in the territory of the Member States. 4. The second recital in the preamble to the Directive is worded as follows: ‘Measures concerning family reunification should be adopted in conformity with the obligation to protect the family and respect family life enshrined in many instruments of international law. This Directive respects the fundamental rights and observes the principles recognised in particular in Article 8 of the European Convention for the Protection of Human Rights and Fundamental Freedoms and in the Charter of Fundamental Rights of the European Union [OJ 2000 C 364, p. 1; ‘the Charter’].’ 5. The 12th recital states: ‘The possibility of limiting the right to family reunification of children over the age of 12, whose primary residence is not with the sponsor, is intended to reflect the children’s capacity for integration at early ages and shall ensure that they acquire the necessary education and language skills in school.’ 6. Article 3 provides that the Directive is to apply where the sponsor is holding a residence permit issued by a Member State for a period of validity of one year or more and has reasonable prospects of obtaining the right of permanent residence, if the members of his or her family are third country nationals of whatever status. 7. Article 3(4) of the Directive states: ‘This Directive is without prejudice to more favourable provisions of: (a) bilateral and multilateral agreements between the Community or the Community and its Member States, on the one hand, and third countries, on the other; (b) the European Social Charter of 18 October 1961, the amended European Social Charter of 3 May 1987 and the European Convention on the legal status of migrant workers of 24 November 1977.’ 8. Article 4(1) of the Directive provides that the Member States are to authorise the entry and residence, pursuant to the Directive, of, in particular, the minor children, including adopted children, of the sponsor and his or her spouse, and those of the sponsor or of the sponsor’s spouse where that parent has custody of the children and they are dependent on him or her. In accordance with the penultimate subparagraph of Article 4(1), the minor children referred to in this article must be below the age of majority set by the law of the Member State concerned and must not be married. The final subparagraph of Article 4(1) provides: ‘By way of derogation, where a child is aged over 12 years and arrives independently from the rest of his/her family, the Member State may, before authorising entry and residence under this Directive, verify whether he or she meets a condition for integration provided for by its existing legislation on the date of implementation of this Directive.’ 9. Article 4(6) of the Directive is worded as follows: ‘By way of derogation, Member States may request that the applications concerning family reunification of minor children have to be submitted before the age of 15, as provided for by its existing legislation on the date of the implementation of this Directive. If the application is submitted after the age of 15, the Member States which decide to apply this derogation shall authorise the entry and residence of such children on grounds other than family reunification.’ 10. Article 5(5) of the Directive requires the Member States to have due regard to the best interests of minor children when examining an application. 11. Article 8 of the Directive provides: ‘Member States may require the sponsor to have stayed lawfully in their territory for a period not exceeding two years, before having his/her family members join him/her. By way of derogation, where the legislation of a Member State relating to family reunification in force on the date of adoption of this Directive takes into account its reception capacity, the Member State may provide for a waiting period of no more than three years between submission of the application for family reunification and the issue of a residence permit to the family members.’ 12. Article 16 of the Directive lists some circumstances in which Member States may reject an application for entry and residence for the purpose of family reunification or, if appropriate, withdraw or refuse to renew a family member’s residence permit. 13. Article 17 of the Directive is worded as follows: ‘Member States shall take due account of the nature and solidity of the person’s family relationships and the duration of his residence in the Member State and of the existence of family, cultural and social ties with his/her country of origin where they reject an application, withdraw or refuse to renew a residence permit or decide to order the removal of the sponsor or members of his family.’ 14. Under Article 18 of the Directive, where an application for family reunification is rejected or a residence permit is either withdrawn or not renewed, the right must exist to mount a legal challenge in accordance with the procedure and the jurisdiction established by the Member States concerned. Admissibility of the action The plea alleging that the action does not actually concern an act of the institutions 15. The provisions whose annulment is sought are derogations from the obligations imposed by the Directive on the Member States, permitting them to apply national legislation which, according to the Parliament, does not respect fundamental rights. The Parliament submits, however, that, inasmuch as the Directive authorises such national legislation, it is the Directive itself which infringes fundamental rights. It cites in this connection the judgment in Case C-101/01 Lindqvist [2003] ECR I‑12971, paragraph 84. 16. The Council, on the other hand, emphasises that the Directive gives the Member States leeway enabling them to retain or adopt national provisions compatible with respect for fundamental rights. In the Council’s submission, the Parliament does not show how provisions adopted and applied by Member States which might be contrary to fundamental rights would constitute action of the institutions within the meaning of Article 46(d) EU that is subject to review by the Court so far as concerns respect for fundamental rights. 17. In any event, the Council wonders how the Court could review in purely abstract terms the legality of provisions of Community law which merely refer to national law whose content, and the manner in which it will be applied, are unknown. The need to take the specific circumstances into account is apparent from the judgments in Case C-60/00 Carpenter [2002] ECR I‑6279 and in Lindqvist . 18. The Commission submits that review by the Court of compliance with fundamental rights that are among the general principles of Community law cannot be limited solely to the situation where a provision of a directive obliges the Member States to adopt specified measures infringing those fundamental rights, but must also extend to the case where the directive expressly permits such measures. Member States should not be expected to realise by themselves that a given measure permitted by a Community directive is contrary to fundamental rights. The Commission concludes that review by the Court cannot be precluded on the ground that the contested provisions of the Directive merely refer to national law. 19. The Commission observes, however, that the Court should annul provisions such as those the subject of the present action only if it were impossible for it to interpret them in a manner consistent with fundamental rights. If, in light of the customary rules of interpretation, the provision at issue leaves a margin of appreciation, the Court should rather set out the interpretation thereof that respects fundamental rights. 20. The Parliament responds that to interpret the Directive in the abstract, as suggested by the Commission, would have the effect of establishing a preventive remedy which would encroach upon the powers of the Community legislature. Findings of the Court 21. It is appropriate, as the Advocate General has done in points 43 to 45 of her Opinion, to address this issue from the point of view of the admissibility of the action. In essence, the Council denies that the action concerns an act of the institutions, pleading that only the application of national provisions retained or adopted in accordance with the Directive could, according to the circumstances, infringe fundamental rights. 22. As to that argument, the fact that the contested provisions of the Directive afford the Member States a certain margin of appreciation and allow them in certain circumstances to apply national legislation derogating from the basic rules imposed by the Directive cannot have the effect of excluding those provisions from review by the Court of their legality as envisaged by Article 230 EC. 23. Furthermore, a provision of a Community act could, in itself, not respect fundamental rights if it required, or expressly or impliedly authorised, the Member States to adopt or retain national legislation not respecting those rights. 24. It follows that the plea of inadmissibility alleging that the action does not actually concern an act of the institutions must be dismissed. Severability of the provisions whose annulment is sought 25. The Federal Republic of Germany stresses, first of all, the importance to it of the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive, which contains one of the main points of the compromise allowing adoption of the Directive, for which a unanimous vote was required. It observes that partial annulment of an act can be envisaged only where the act comprises several elements which are severable from each other and only one of those elements is unlawful because it infringes Community law. In the present case, it is not possible to sever the rule relating to family reunification laid down in the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive from the remainder of the Directive. Any judgment annulling the Directive in part would encroach upon the powers of the Community legislature, so that only annulment of the Directive in its entirety would be possible. 26. The Parliament contests the argument that the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive is not an element severable from the Directive simply because its wording is the result of a political compromise which enabled the Directive to be adopted. In the Parliament’s submission, what matters is simply whether severance of an element of a directive is legally possible. Inasmuch as the provisions referred to in the application constitute derogations from the general rules laid down by the Directive, their annulment would not undermine the scheme or the effectiveness of the Directive as a whole, whose importance for implementing the right to family reunification the Parliament recognises. Findings of the Court 27. As follows from settled case-law, partial annulment of a Community act is possible only if the elements whose annulment is sought may be severed from the remainder of the act (see, inter alia, Case C-29/99 Commission v Council [2002] ECR I-11221, paragraphs 45 and 46; Case C-378/00 Commission v Parliament and Council [2003] ECR I-937, paragraph 29; Case C-239/01 Germany v Commission [2003] ECR I-10333, paragraph 33; Case C-244/03 France v Parliament and Council [2005] ECR I-4021, paragraph 12; and Case C‑36/04 Spain v Council [2006] ECR I-0000, paragraph 9). 28. The Court has also repeatedly ruled that that requirement of severability is not satisfied where the partial annulment of an act would have the effect of altering its substance (Joined Cases C-68/94 and C-30/95 France and Others v Commission [1998] ECR I-1375, paragraph 257; Commission v Council , paragraph 46; Germany v Commission , paragraph 34; France v Parliament and Council , paragraph 13; and Spain v Council , paragraph 13). 29. In the present case, review of whether the provisions whose annulment is sought are severable requires consideration of the substance of the case, that is to say of the scope of those provisions, in order to be able to assess whether their annulment would alter the Directive’s spirit and substance. The action The rules of law in whose light the Directive’s legality may be reviewed 30. The Parliament contends that the contested provisions do not respect fundamental rights – in particular the right to family life and the right to non-discrimination – as guaranteed by the European Convention for the Protection of Human Rights and Fundamental Freedoms signed in Rome on 4 November 1950 (‘the ECHR’) and as they result from the constitutional traditions common to the Member States of the European Union, as general principles of Community law; the Union has a duty to respect them pursuant to Article 6(2) EU, to which Article 46(d) EU refers with regard to action of the institutions. 31. The Parliament invokes, first, the right to respect for family life, set out in Article 8 of the ECHR, which the Court has interpreted as also covering the right to family reunification ( Carpenter , paragraph 42, and Case C-109/01 Akrich [2003] ECR I‑9607, paragraph 59). This principle has been repeated in Article 7 of the Charter which, the Parliament observes, is relevant to interpretation of the ECHR in so far as it draws up a list of existing fundamental rights even though it does not have binding legal effect. The Parliament also cites Article 24 of the Charter, devoted to rights of the child, which provides, in paragraph 2, that ‘in all actions relating to children, whether taken by public authorities or private institutions, the child’s best interests must be a primary consideration’ and, in paragraph 3, that ‘every child shall have the right to maintain on a regular basis a personal relationship and direct contact with both his or her parents, unless that is contrary to his or her interests’. 32. The Parliament invokes, second, the principle of non-discrimination on grounds of age which, it submits, is taken into account by Article 14 of the ECHR and is expressly covered by Article 21(1) of the Charter. 33. The Parliament also cites a number of provisions of international Conventions signed under the aegis of the United Nations: Article 24 of the International Covenant on Civil and Political Rights, adopted on 19 December 1966, which entered into force on 23 March 1976; the Convention on the Rights of the Child, adopted on 20 November 1989, which entered into force on 2 September 1990; the International Convention on the Protection of the Rights of All Migrant Workers and Members of their Families, adopted on 18 December 1990, which entered into force on 1 July 2003; and the Declaration of the Rights of the Child proclaimed by the General Assembly of the United Nations Organisation on 20 November 1959 (Resolution 1386(XIV)). The Parliament draws attention in addition to Recommendation No R (94) 14 of the Committee of Ministers of the Council of Europe to Member States of 22 November 1994 on coherent and integrated family policies and Recommendation No R (99) 23 of the Committee of Ministers to Member States of 15 December 1999 on family reunion for refugees and other persons in need of international protection. The Parliament invokes, finally, constitutions of several Member States of the European Union. 34. The Council observes that the Community is not a party to the various instruments of public international law invoked by the Parliament. In any event, those norms require merely that the children’s interests be respected and taken into account, and do not establish any absolute right regarding family reunification. Nor should the application be examined in light of the Charter given that the Charter does not constitute a source of Community law. Findings of the Court 35. Fundamental rights form an integral part of the general principles of law the observance of which the Court ensures. For that purpose, the Court draws inspiration from the constitutional traditions common to the Member States and from the guidelines supplied by international instruments for the protection of human rights on which the Member States have collaborated or to which they are signatories. The ECHR has special significance in that respect (see, inter alia, Case C-260/89 ERT [1991] ECR I-2925, paragraph 41; Opinion 2/94 [1996] ECR I‑1759, paragraph 33; Case C-274/99 P Connolly v Commission [2001] ECR I‑1611, paragraph 37; Case C-94/00 Roquette Frères [2002] ECR I-9011, paragraph 25; Case C-112/00 Schmidberger [2003] ECR I-5659, paragraph 71; and Case C-36/02 Omega [2004] ECR I-9609, paragraph 33). 36. In addition, Article 6(2) EU states that ‘the Union shall respect fundamental rights, as guaranteed by the [ECHR] and as they result from the constitutional traditions common to the Member States, as general principles of Community law’. 37. The Court has already had occasion to point out that the International Covenant on Civil and Political Rights is one of the international instruments for the protection of human rights of which it takes account in applying the general principles of Community law (see, inter alia, Case 374/87 Orkem v Commission [1989] ECR 3283, paragraph 31; Joined Cases C-297/88 and C-197/89 Dzodzi [1990] ECR I‑3763, paragraph 68; and Case C-249/96 Grant [1998] ECR I-621, paragraph 44). That is also true of the Convention on the Rights of the Child referred to above which, like the Covenant, binds each of the Member States. 38. The Charter was solemnly proclaimed by the Parliament, the Council and the Commission in Nice on 7 December 2000. While the Charter is not a legally binding instrument, the Community legislature did, however, acknowledge its importance by stating, in the second recital in the preamble to the Directive, that the Directive observes the principles recognised not only by Article 8 of the ECHR but also in the Charter. Furthermore, the principal aim of the Charter, as is apparent from its preamble, is to reaffirm ‘rights as they result, in particular, from the constitutional traditions and international obligations common to the Member States, the Treaty on European Union, the Community Treaties, the [ECHR], the Social Charters adopted by the Community and by the Council of Europe and the case-law of the Court … and of the European Court of Human Rights’. 39. Subject to the European Social Charter which will be mentioned in paragraph 107 of this judgment, the remaining international instruments invoked by the Parliament do not in any event appear to contain provisions affording greater protection of rights of the child than those contained in the instruments already referred to. The final subparagraph of Article 4(1) of the Directive 40. The Parliament contends that the reasoning for the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive, set out in the 12th recital in the preamble, is not convincing and that the Community legislature has confused the concepts ‘condition for integration’ and ‘objective of integration’. Since one of the most important means of successfully integrating a minor child is reunification with his or her family, it is incongruous to impose a condition for integration before the child, a member of the sponsor’s family, joins the sponsor. That renders family reunification unachievable and negates this right. 41. The Parliament further submits that, since the concept of integration is not defined in the Directive, the Member States are authorised to restrict appreciably the right to family reunification. 42. It states that this right is protected by Article 8 of the ECHR, as interpreted by the European Court of Human Rights, and a condition for integration laid down by national legislation does not fall within one of the legitimate objectives capable of justifying interference, as referred to in Article 8(2) of the ECHR, namely national security, public safety, the economic well-being of the country, the prevention of disorder or crime, the protection of health or morals and the protection of the rights and freedoms of others. Any interference must, in any event, be justified and proportionate. However, the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive does not require any weighing of the respective interests at issue. 43. The Directive is, moreover, contradictory since it does not provide for any limitation founded on a condition for integration so far as concerns the sponsor’s spouse. 44. Furthermore, the Directive establishes discrimination founded exclusively on the child’s age which is not objectively justified and is contrary to Article 14 of the ECHR. The objective of encouraging parents to have their children come before they are 12 years old does not take account of the economic and social constraints which prevent a family from receiving a child for a short or long period of time. Also, the objective of integration was achievable by less radical means, such as measures for the minors’ integration after they have been allowed to enter the host Member State. 45. Finally, the Parliament observes that the standstill clause is less strict than customary standstill clauses, since the national legislation needs to exist only on the date of implementation of the Directive. The leeway which the Member States are allowed runs counter to the Directive’s objective, which is to lay down common criteria for exercise of the right to family reunification. 46. The Council, supported by the German Government and the Commission, submits that the right to respect for family life is not equivalent, in itself, to a right to family reunification. According to the case-law of the European Court of Human Rights, it is sufficient that family life be possible, for example, in the State of origin. 47. The Council also observes that, in its case-law, the European Court of Human Rights has recognised that refusals, in implementation of immigration policy, to allow family reunification have been justified by at least one of the aims listed in Article 8(2) of the ECHR. In the Council’s submission, such a refusal may be founded on the objective of the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive, namely the effective integration of migrants who are minors by encouraging migrant families which are separated to have their minor children come to the host Member State before they are 12 years of age. 48. The choice of the age of 12 years is not arbitrary, but was based on the fact that, before that age, children are in a phase of their development which is important for their capacity to integrate into society. That is what the 12th recital in the preamble to the Directive expresses. The Council observes in this connection that the European Court of Human Rights has found there to be no breach of Article 8 of the ECHR in reunification cases concerning minors below 12 years of age. 49. It is justified to apply a condition for integration to children over 12 years of age and not to the sponsor’s spouse because children will, as a general rule, spend a greater proportion of their lives in the host Member State than their parents. 50. The Council observes that the Directive does not prejudge the outcome of the weighing of the individual and collective interests present in individual cases and that Articles 17 and 5(5) of the Directive oblige the Member States to have regard to the interests protected by the ECHR and the Convention on the Rights of the Child. 51. It also maintains that the standstill clause in the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive does not call into question the legality of that provision. The reference which is made to the ‘date of implementation’ of the Directive constitutes a legitimate political choice on the part of the Community legislature, the reason for which was the fact that the Member State which wished to rely on that derogation had not completed the legislative process for adoption of the national rules in question. It was preferable to opt for the criterion ultimately selected than to await completion of that process before adopting the Directive. Findings of the Court 52. The right to respect for family life within the meaning of Article 8 of the ECHR is among the fundamental rights which, according to the Court’s settled case-law, are protected in Community law ( Carpenter , paragraph 41, and Akrich , paragraphs 58 and 59). This right to live with one’s close family results in obligations for the Member States which may be negative, when a Member State is required not to deport a person, or positive, when it is required to let a person enter and reside in its territory. 53. Thus, the Court has held that, even though the ECHR does not guarantee as a fundamental right the right of an alien to enter or to reside in a particular country, the removal of a person from a country where close members of his family are living may amount to an infringement of the right to respect for family life as guaranteed by Article 8(1) of the ECHR ( Carpenter , paragraph 42, and Akrich , paragraph 59). 54. In addition, as the European Court of Human Rights held in Sen v. the Netherlands , no. 31465/96, § 31, 21 December 2001, ‘Article 8 [of the ECHR] may create positive obligations inherent in effective “respect” for family life. The principles applicable to such obligations are comparable to those which govern negative obligations. In both contexts regard must be had to the fair balance that has to be struck between the competing interests of the individual and of the community as a whole; and in both contexts the State enjoys a margin of appreciation ( Gül [ v. Switzerland , judgment of 19 February 1996, Reports of Judgments and Decisions 1996-I], p. 174, § 38, and Ahmut [ v. the Netherlands , judgment of 28 November 1996, Reports of Judgments and Decisions 1996-VI, p. 2030], § 63)’. 55. In paragraph 36 of Sen v. the Netherlands , the European Court of Human Rights set out in the following manner the principles applicable to family reunification as laid down in Gül v. Switzerland , § 38, and Ahmut v. the Netherlands , § 67: ‘(a) The extent of a State’s obligation to admit to its territory relatives of settled immigrants will vary according to the particular circumstances of the persons involved and the general interest. (b) As a matter of well-established international law and subject to its treaty obligations, a State has the right to control the entry of non-nationals into its territory. (c) Where immigration is concerned, Article 8 cannot be considered to impose on a State a general obligation to respect the choice by married couples of the country of their matrimonial residence and to authorise family reunion in its territory.’ 56. The European Court of Human Rights has stated that, in its analysis, it takes account of the age of the children concerned, their circumstances in the country of origin and the extent to which they are dependent on relatives ( Sen v. the Netherlands , § 37; see also Rodrigues da Silva and Hoogkamer v. the Netherlands , no. 50435/99, § 39, 31 January 2006). 57. The Convention on the Rights of the Child also recognises the principle of respect for family life. The Convention is founded on the recognition, expressed in the sixth recital in its preamble, that children, for the full and harmonious development of their personality, should grow up in a family environment. Article 9(1) of the Convention thus provides that States Parties are to ensure that a child shall not be separated from his or her parents against their will and, in accordance with Article 10(1), it follows from that obligation that applications by a child or his or her parents to enter or leave a State Party for the purpose of family reunification are to be dealt with by States Parties in a positive, humane and expeditious manner. 58. The Charter likewise recognises, in Article 7, the right to respect for private or family life. This provision must be read in conjunction with the obligation to have regard to the child’s best interests, which are recognised in Article 24(2) of the Charter, and taking account of the need, expressed in Article 24(3), for a child to maintain on a regular basis a personal relationship with both his or her parents. 59. These various instruments stress the importance to a child of family life and recommend that States have regard to the child’s interests but they do not create for the members of a family an individual right to be allowed to enter the territory of a State and cannot be interpreted as denying States a certain margin of appreciation when they examine applications for family reunification. 60. Going beyond those provisions, Article 4(1) of the Directive imposes precise positive obligations, with corresponding clearly defined individual rights, on the Member States, since it requires them, in the cases determined by the Directive, to authorise family reunification of certain members of the sponsor’s family, without being left a margin of appreciation. 61. The final subparagraph of Article 4(1) of the Directive has the effect, in strictly defined circumstances, namely where a child aged over 12 years arrives independently from the rest of the family, of partially preserving the margin of appreciation of the Member States by permitting them, before authorising entry and residence of the child under the Directive, to verify whether he or she meets a condition for integration provided for by the national legislation in force on the date of implementation of the Directive. 62. In so doing, the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive cannot be regarded as running counter to the right to respect for family life. In the context of a directive imposing precise positive obligations on the Member States, it preserves a limited margin of appreciation for those States which is no different from that accorded to them by the European Court of Human Rights, in its case-law relating to that right, for weighing, in each factual situation, the competing interests. 63. Furthermore, as required by Article 5(5) of the Directive, the Member States must when weighing those interests have due regard to the best interests of minor children. 64. Note should also be taken of Article 17 of the Directive which requires Member States to take due account of the nature and solidity of the person’s family relationships and the duration of his residence in the Member State and of the existence of family, cultural and social ties with his country of origin. As is apparent from paragraph 56 of the present judgment, such criteria correspond to those taken into consideration by the European Court of Human Rights when it reviews whether a State which has refused an application for family reunification has correctly weighed the competing interests. 65. Finally, a child’s age and the fact that a child arrives independently from his or her family are also factors taken into consideration by the European Court of Human Rights, which has regard to the ties which a child has with family members in his or her country of origin, and also to the child’s links with the cultural and linguistic environment of that country (see, inter alia, Ahmut v. the Netherlands , § 69, and Gül v. Switzerland , § 42). 66. As regards conditions for integration, it does not appear that such a condition is, in itself, contrary to the right to respect for family life set out in Article 8 of the ECHR. As has been noted, this right is not to be interpreted as necessarily obliging a Memb er State to authorise family reunification in its territory, and the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive merely preserves the margin of appreciation of the Member States while restricting that freedom, to be exercised by them in observance, in particular, of the principles set out in Articles 5(5) and 17 of the Directive, to examination of a condition defined by national legislation. In any event the necessity for integration may fall within a number of the legitimate objectives referred to in Article 8(2) of the ECHR. 67. Contrary to the Parliament’s submissions, the Community legislature has not confused conditions for integration referred to in the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive and the objective of integration of minors which could, according to the Parliament, be achieved by means such as measures facilitating their integration after they have been allowed to enter. Two different matters are indeed involved. As follows from the 12th recital in the preamble to the Directive, the possibility of limiting the right to family reunification of children over the age of 12 whose primary residence is not with the sponsor is intended to reflect the children’s capacity for integration at early ages and is to ensure that they acquire the necessary education and language skills in school. 68. The Community legislature thus considered that, beyond 12 years of age, the objective of integration cannot be achieved as easily and, consequently, provided that a Member State has the right to have regard to a minimum level of capacity for integration when deciding whether to authorise entry and residence under the Directive. 69. A condition for integration within the meaning of the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive may therefore be taken into account when considering an application for family reunification and the Community legislature did not contradict itself by authorising Member States, in the specific circumstances envisaged by that provision, to consider applications in the light of such a condition in the context of a directive which, as is apparent from the fourth recital in its preamble, has the general objective of facilitating the integration of third country nationals in Member States by making family life possible through reunification. 70. The fact that the concept of integration is not defined cannot be interpreted as authorising the Member States to employ that concept in a manner contrary to general principles of Community law, in particular to fundamental rights. The Member States which wish to make use of the derogation cannot employ an unspecified concept of integration, but must apply the condition for integration provided for by their legislation existing on the date of implementation of the Directive in order to examine the specific situation of a child over 12 years of age arriving independently from the rest of his or her family. 71. Consequently, the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive cannot be interpreted as authorising the Member States, expressly or impliedly, to adopt implementing provisions that would be contrary to the right to respect for family life. 72. The Parliament has not shown how the standstill clause in the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive is contrary to a superior rule of law. Since the Community legislature did not infringe the right to respect for family life by authorising the Member States, in certain circumstances, to have regard to a condition for integration, it was lawful for it to set limits on that authorisation. Consequently, it does not matter that the national legislation specifying the condition for integration that can be taken into account had to exist only on the date of implementation of the Directive and not on the date on which it entered into force or was adopted. 73. Nor does it appear that the Community legislature failed to pay sufficient attention to children’s interests. The content of Article 4(1) of the Directive attests that the child’s best interests were a consideration of prime importance when that provision was being adopted and it does not appear that its final subparagraph fails to have sufficient regard to those interests or authorises Member States which choose to take account of a condition for integration not to have regard to them. On the contrary, as recalled in paragraph 63 of the present judgment, Article 5(5) of the Directive requires the Member States to have due regard to the best interests of minor children. 74. In this context, the choice of the age of 12 years does not appear to amount to a criterion that would infringe the principle of non-discrimination on grounds of age, since the criterion corresponds to a stage in the life of a minor child when the latter has already lived for a relatively long period in a third country without the members of his or her family, so that integration in another environment is liable to give rise to more difficulties. 75. Likewise, the fact that a spouse and a child over 12 years of age are not treated in the same way cannot be regarded as unjustified discrimination against the minor child. The very objective of marriage is long-lasting married life together, whereas children over 12 years of age will not necessarily remain for a long time with their parents. It was therefore justifiable for the Community legislature to take account of those different situations, and it adopted different rules concerning them without contradicting itself. 76. It follows from all of the foregoing that the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive cannot be regarded as running counter to the fundamental right to respect for family life, to the obligation to have regard to the best interests of children or to the principle of non-discrimination on grounds of age, either in itself or in that it expressly or impliedly authorises the Member States to act in such a way. Article 4(6) of the Directive 77. For reasons similar to those relied upon when the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive was being examined, the Parliament submits that Article 4(6) of the Directive, which permits the Member States to require applications for family reunification of minor children to be submitted before the age of 15, also infringes the right to respect for family life and the prohibition on discrimination on grounds of age. It also observes that the Member States remain free to adopt new, restrictive, derogating provisions until the date of implementation of the Directive. Finally, the obligation on Member States which apply this derogation to examine applications for entry and residence submitted by minor children over 15 years of age on the basis of ‘grounds other than’ family reunification which are not defined leaves much to the discretion of the national authorities and creates legal uncertainty. 78. Just as in the case of the final subparagraph of Article 4(1) of the Directive, the Parliament states that the objective of integration was achievable by means less radical than discrimination on grounds of age, which is not objectively justified and is consequently arbitrary. 79. The Council maintains that Article 4(6) of the Directive is open to use, at national level, that is compatible with fundamental rights and, in particular, proportionate to the objective pursued. The objective is to encourage immigrant families to have their minor children come at a very young age, in order to facilitate their integration. This is a legitimate objective, forming part of immigration policy and falling within the scope of Article 8(2) of the ECHR. 80. The broad wording of ‘grounds other than’ family reunification should not be criticised as a source of legal uncertainty, since it is designed to favour a positive decision on the majority of the applications concerned. 81. The age of 15 years was chosen in order to cover the greatest number of cases while not precluding the minor’s attending school in the host Member State. There is thus no arbitrary discrimination. The Council maintains that such a choice falls within its margin of appreciation as legislator. 82. The Commission submits that Article 4(6) of the Directive does not infringe Article 8 of the ECHR because the rights which the persons concerned could derive from the Convention remain entirely preserved. Article 4(6) of the Directive requires Member States to consider every other possible legal basis for an application by the child concerned to be admitted to their territory, and to grant such entry if the legal conditions are met. This must include a right founded directly on Article 8 of the ECHR and thus allow consideration on a case-by-case basis of applications for entry submitted by children who are 15 or older. 83. The age limit set at 15 years is not unreasonable and can be explained by the link that exists between Article 4(6) of the Directive and the waiting period of three years in Article 8 of the Directive. The point is not to issue residence permits to persons who in the meantime have reached the age of majority. Findings of the Court 84. In the present action, the review conducted by the Court concerns whether the contested provision, in itself, respects fundamental rights and, in particular, the right to respect for family life, the obligation to have regard to the best interests of children and the principle of non-discrimination on grounds of age. It must be determined in particular whether Article 4(6) of the Directive expressly or impliedly authorises the Member States not to observe those fundamental principles in that it allows them, in derogation from the other provisions of Article 4 of the Directive, to formulate a requirement by reference to the age of a minor child for whom application is made for entry into, and residence in, national territory in the context of family reunification. 85. It does not appear that the contested provision infringes the right to respect for family life set out in Article 8 of the ECHR as interpreted by the European Court of Human Rights. Article 4(6) of the Directive does give the Member States the option of applying the conditions for family reunification which are prescribed by the Directive only to applications submitted before children have reached 15 years of age. This provision cannot, however, be interpreted as prohibiting the Member States from taking account of an application relating to a child over 15 years of age or as authorising them not to do so. 86. It does not matter that the final sentence of the contested provision provides that the Member States which decide to apply the derogation are to authorise the entry and residence of children in respect of whom an application is submitted after they have reached 15 years of age ‘on grounds other than family reunification’. The term ‘family reunification’ must be interpreted in the context of the Directive as referring to family reunification in the cases where family reunification is required by the Directive. It cannot be interpreted as prohibiting a Member State which has applied the derogation from authorising the entry and residence of a child in order to enable the child to join his or her parents. 87. Article 4(6) of the Directive must, moreover, be read in the light of the principles set out in Article 5(5) thereof, which requires the Member States to have due regard to the best interests of minor children, and in Article 17, which requires them to take account of a number of factors, one of which is the person’s family relationships. 88. It follows that, while Article 4(6) of the Directive has the effect of authorising a Member State not to apply the general conditions of Article 4(1) of the Directive to applications submitted by minor children over 15 years of age, the Member State is still obliged to examine the application in the interests of the child and with a view to promoting family life. 89. For the reason set out in paragraph 74 of the present judgment, it does not appear, a fortiori, that the choice of the age of 15 years constitutes a criterion contrary to the principle of non-discrimination on grounds of age. Nor, for the reason set out in paragraph 72 of the present judgment, does it appear that the standstill clause, as formulated, infringes any superior rule of law. 90. It follows from all of the foregoing that Article 4(6) of the Directive cannot be regarded as running counter to the fundamental right to respect for family life, to the obligation to have regard to the best interests of children or to the principle of non-discrimination on grounds of age, either in itself or in that it expressly or impliedly authorises the Member States to act in such a way. Article 8 of the Directive 91. The Parliament observes that the periods of two and three years provided for in Article 8 of the Directive significantly restrict the right to family reunification. This article, which does not require applications to be considered on a case-by-case basis, authorises the Member States to retain measures which are disproportionate in relation to the balance that should exist between the competing interests. 92. The Parliament further submits that the derogation authorised in the second paragraph of Article 8 of the Directive could well give rise to different treatment in similar cases, depending on whether or not the Member State concerned has legislation which takes its reception capacity into account. Finally, a criterion founded on the Member State’s reception capacity is equivalent to a quota system, which is incompatible with Article 8 of the ECHR. The Parliament notes in this regard that the restrictive annual quota system applied by the Republic of Austria was held by the Verfassungsgerichtshof (Constitutional Court, Austria) to be contrary to the Austrian Constitution (judgment of 8 October 2003, Case G 119, 120/03-13). 93. The Council observes that Article 8 of the Directive does not in itself require a waiting period and that a waiting period is not equivalent to a refusal of family reunification. The Council also submits that a waiting period is a classical element of immigration policy which exists in most Member States and has not been held unlawful by the competent courts. It pursues a legitimate objective of immigration policy, namely the effective integration of the members of the family in the host community, by ensuring that family reunification does not take place until the sponsor has found in the host State a solid base, both economic and domestic, for settling a family there. 94. The Council states that the difference in treatment among Member States is only the consequence of the process of gradual harmonisation of laws and that, contrary to the Parliament’s assertions, Article 8 of the Directive harmonises Member State laws substantially, given the strict nature of the standstill clause that it contains. 95. It disputes that the reference in the second paragraph of Article 8 of the Directive to a Member State’s reception capacity is the equivalent of a quota system. That criterion serves solely to identify the Member States which may extend the waiting period to three years. Moreover, the Parliament’s submissions on how that provision is implemented in the Member States are speculative. 96. According to the Commission, the waiting period introduced by Article 8 of the Directive is in the nature of a rule of administrative procedure which does not have the effect of excluding the right to reunification. Such a rule pursues a legitimate objective, and does so proportionately. The Commission states in this regard that the length of the period for which the sponsor has resided in the host Member State is an important factor taken into consideration in the case-law of the European Court of Human Rights in the weighing of the interests, as is the country’s reception capacity. National legislation must in any event, as the Verfassungsgerichtshof has acknowledged, allow the possibility of submission of applications for reunification that are founded directly on Article 8 of the ECHR before the waiting period has expired. Findings of the Court 97. Like the other provisions contested in the present action, Article 8 of the Directive authorises the Member States to derogate from the rules governing family reunification laid down by the Directive. The first paragraph of Article 8 authorises the Member States to require a maximum of two years’ lawful residence before the sponsor may be joined by his/her family members. The second paragraph of Article 8 authorises Member States whose legislation takes their reception capacity into account to provide for a waiting period of no more than three years between the application for reunification and the issue of a residence permit to the family members. 98. That provision does not therefore have the effect of precluding any family reunification, but preserves a limited margin of appreciation for the Member States by permitting them to make sure that family reunification will take place in favourable conditions, after the sponsor has been residing in the host State for a period sufficiently long for it to be assumed that the family members will settle down well and display a certain level of integration. Accordingly, the fact that a Member State takes those factors into account and the power to defer family reunification for two or, as the case may be, three years do not run counter to the right to respect for family life set out in particular in Article 8 of the ECHR as interpreted by the European Court of Human Rights. 99. It should, however, be remembered that, as is apparent from Article 17 of the Directive, duration of residence in the Member State is only one of the factors which must be taken into account by the Member State when considering an application and that a waiting period cannot be imposed without taking into account, in specific cases, all the relevant factors. 100. The same is true of the criterion of the Member State’s reception capacity, which may be one of the factors taken into account when considering an application, but cannot be interpreted as authorising any quota system or a three-year waiting period imposed without regard to the particular circumstances of specific cases. Analysis of all the factors, as prescribed in Article 17 of the Directive, does not allow just this one factor to be taken into account and requires genuine examination of reception capacity at the time of the application. 101. When carrying out that analysis, the Member States must, as is pointed out in paragraph 63 of the present judgment, also have due regard to the best interests of minor children. 102. The coexistence of different situations, according to whether or not Member States choose to make use of the possibility of imposing a waiting period of two years, or of three years where their legislation in force on the date of adoption of the Directive takes their reception capacity into account, merely reflects the difficulty of harmonising laws in a field which hitherto fell within the competence of the Member States alone. As the Parliament itself acknowledges, the Directive as a whole is important for applying the right to family reunification in a harmonised fashion. In the present instance, it does not appear that the Community legislature exceeded the limits imposed by fundamental rights in permitting Member States which had, or wished to adopt, specific legislation to adjust certain aspects of the right to reunification. 103. Consequently, Article 8 of the Directive cannot be regarded as running counter to the fundamental right to respect for family life or to the obligation to have regard to the best interests of children, either in itself or in that it expressly or impliedly authorises the Member States to act in such a way. 104. In the final analysis, while the Directive leaves the Member States a margin of appreciation, it is sufficiently wide to enable them to apply the Directive’s rules in a manner consistent with the requirements flowing from the protection of fundamental rights (see, to this effect, Case 5/88 Wachauf [1989] ECR 2609, paragraph 22). 105. It should be remembered that, in accordance with settled case-law, the requirements flowing from the protection of general principles recognised in the Community legal order, which include fundamental rights, are also binding on Member States when they implement Community rules, and that consequently they are bound, as far as possible, to apply the rules in accordance with those requirements (see Case C-2/92 Bostock [1994] ECR I-955, paragraph 16; Case C‑107/97 Rombi and Arkopharma  [2000] ECR I-3367, paragraph 65; and, to this effect, ERT , paragraph 43). 106. Implementation of the Directive is subject to review by the national courts since, as provided in Article 18 thereof, ‘the Member States shall ensure that the sponsor and/or the members of his/her family have the right to mount a legal challenge where an application for family reunification is rejected or a residence permit is either not renewed or is withdrawn or removal is ordered’. If those courts encounter difficulties relating to the interpretation or validity of the Directive, it is incumbent upon them to refer a question to the Court for a preliminary ruling in the circumstances set out in Articles 68 EC and 234 EC. 107. So far as concerns the Member States bound by these instruments, it is also to be remembered that the Directive provides, in Article 3(4), that it is without prejudice to more favourable provisions of the European Social Charter of 18 October 1961, the amended European Social Charter of 3 May 1987, the European Convention on the legal status of migrant workers of 24 November 1977 and bilateral and multilateral agreements between the Community or the Community and the Member States, on the one hand, and third countries, on the other. 108. Since the action is not well founded, there is no need to consider whether the contested provisions are severable from the rest of the Directive. 109. Consequently, the action must be dismissed. Costs 110. Under Article 69(2) of the Rules of Procedure, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs if they have been applied for in the successful party’s pleadings. Since the Council has applied for costs and the Parliament has been unsuccessful, the Parliament must be ordered to pay the costs. Under the first subparagraph of Article 69(4) of the Rules of Procedure, the Federal Republic of Germany and the Commission, which have intervened in the proceedings, are to bear their own costs. Operative part On those grounds, the Court (Grand Chamber) hereby: 1. Dismisses the action; 2. Orders the European Parliament to pay the costs; 3. Orders the Federal Republic of Germany and the Commission of the European Communities to bear their own costs.

62000TJ0030

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 73 Κατά το άρθρο 87, παράγραφος 3, του Κανονισμού Διαδικασίας, το ρωτοδικείο μπορεί να κατανείμει τα έξοδα ή να αποφασίσει ότι κάθε διάδικος φέρει τα δικαστικά του έξοδα σε περίπτωση μερικής ήττας των διαδίκων ή εφόσον συντρέχουν εξαιρετικοί λόγοι. Δεδομένου ότι το γράμμα της προσβαλλομένης αποφάσεως μπορούσε να δώσει λαβή για αμφιβολίες όσον αφορά την εκ μέρους του τμήματος προσφυγών ορθή εφαρμογή, στην προκειμένη υπόθεση, του άρθρου 7, παράγραφος 1, στοιχείο β_, του κανονισμού 40/94, πρέπει να οριστεί ότι κάθε διάδικος φέρει τα δικαστικά του έξοδα. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΡΩΤΟΔΙΚΕΙΟ (δεύτερο τμήμα) αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την προσφυγή. 2) Κάθε διάδικος φέρει τα δικαστικά του έξοδα.

62004CJ0167

da

I appelskriftet har selskabet JCB Service nedlagt påstand om hel eller delvis ophævelse af dom afsagt af De Europæiske Fællesskabers Ret i Første Instans den 13. januar 2004, JCB Service mod Kommission (sag T-67/01, Sml. II, s. 49, herefter »den appellerede dom«), hvorved Retten delvist gav selskabet medhold i dets påstand om annullation af Kommissionens beslutning 2002/190/EF af 21. december 2000 om en procedure i henhold til EF-traktatens artikel 81 (sag COMP.F.1/35.918 – JCB) (EFT 2002 L 69, s. 1, herefter »den anfægtede beslutning«). Retsforskrifter Artikel 2 i Rådets forordning nr. 17 af 6. februar 1962, første forordning om anvendelse af bestemmelserne i traktatens artikel [81] og [82] (EFT 1959-1962, s. 81, herefter »forordning nr. 17«), bestemmer, at Kommissionen for De Europæiske Fællesskaber efter begæring fra de deltagende virksomheder og sammenslutninger af virksomheder kan fastslå, at der ikke efter de forhold, Kommissionen har kendskab til, findes anledning til i medfør af artikel 81, stk. 1, EF eller artikel 82 EF at skride ind mod en aftale, vedtagelse eller samordnet praksis. I henhold til samme forordnings artikel 3, stk. 1, gælder det, at hvis Kommissionen efter begæring eller på eget initiativ konstaterer, at der foreligger en overtrædelse af bestemmelserne i artikel 81 EF eller artikel 86 EF, kan den ved en beslutning pålægge de deltagende virksomheder at bringe de konstaterede overtrædelser til ophør. Det fremgår af artikel 4, stk. 1, i forordning nr. 17, at aftaler, vedtagelser og samordnet praksis af den i artikel 81, stk. 1, første punktum, EF omhandlede art, som kommer i stand efter forordningens ikrafttræden, og med hensyn til hvilke deltagerne agter at påberåbe sig bestemmelserne i artikel 81, stk. 3, EF, skal anmeldes til Kommissionen. Ifølge artikel 4, stk. 1 og 2, i Kommissionens forordning nr. 27 af 3. maj 1962, første forordning om gennemførelse af Rådets forordning nr. 17 af 6. februar 1962 (form, indhold og øvrige enkeltheder vedrørende begæringer og anmeldelser) (EFT 1959-1962, s. 123), som ændret ved Kommissionens forordning (EØF) nr. 1133/68 af 26. juli 1968 (EFT 1968 II, s. 395, herefter »forordning nr. 27«), skal fremsættelse af begæringer i henhold til artikel 2 i forordning nr. 17 om anvendelse af artikel 81, stk. 1, EF samt anmeldelser i henhold til artikel 4 i sidstnævnte forordning ske ved benyttelse af skema A/B og skal indeholde de i skemaet krævede oplysninger. Artikel 15 i forordning nr. 17 om bøder bestemmer følgende: »[...] 2.      Ved beslutning kan Kommissionen pålægge virksomheder og sammenslutninger af virksomheder bøder på mindst 1 000 og højst 1 000 000 regningsenheder, idet sidstnævnte beløb dog kan forhøjes til 10% af omsætningen i det sidste regnskabsår i hver af de virksomheder, som har medvirket ved overtrædelsen, såfremt de forsætligt eller uagtsomt: a)       overtræder bestemmelserne i traktatens artikel [81], stk. 1, eller artikel [82], eller b)       handler i strid med et påbud meddelt i henhold til artikel 8, stk. 1. Ved fastsættelsen af bødens størrelse skal der tages hensyn til både overtrædelsens grovhed og dens varighed. [...] 5.      De bøder, som er omhandlet i stk. 2, litra a), kan ikke pålægges for handlinger, a)       som foretages efter, at anmeldelse er sket til Kommissionen, og inden denne træffer beslutning i henhold til traktatens artikel [81], stk. 3, for så vidt de ligger inden for grænserne for den i anmeldelsen beskrevne erhvervsudøvelse […]« Kommissionens meddelelse af 14. januar 1998 med overskriften »Retningslinjer for beregningen af bøder i henhold til artikel 15, stk. 2, i forordning nr. 17 og artikel 65, stk. 5, i EKSF-traktaten« (EFT 1998 C 9, s. 3, herefter »retningslinjerne«) bestemmer bl.a.: »Formålet med de principper, der fastlægges i […] retningslinjer[ne], er at sikre gennemsigtighed og objektivitet i forbindelse med Kommissionens beslutninger, både i forhold til virksomhederne og i forhold til Domstolen, og samtidig fastholde den skønsbeføjelse, som de pågældende retsforskrifter giver Kommissionen til at fastsætte bøder på indtil 10% af virksomhedernes samlede omsætning. Denne beføjelse bør imidlertid udøves som led i en sammenhængende og ikke-diskriminerende politik, der er tilpasset de mål, der forfølges ved bekæmpelsen af overtrædelser af konkurrencereglerne. Den nye metode til beregning af en bødes størrelse vil fremover følge følgende model, der bygger på fastsættelsen af et grundbeløb, som kan forhøjes i tilfælde af skærpende omstændigheder og nedsættes i tilfælde af formildende omstændigheder.« I henhold til retningslinjernes punkt 1 fastsættes grundbeløbet på grundlag af overtrædelsens grovhed og dens varighed, der er de eneste kriterier, der er anført i artikel 15, stk. 2, i forordning nr. 17. For så vidt angår vurderingen af arten af overtrædelsens grovhed skal der i henhold til samme retningslinjer tages hensyn til overtrædelsens art, overtrædelsens konkrete indvirkning på markedet – når den kan måles – og det berørte markeds udstrækning. I denne henseende foretages der i punkt 1 A i nævnte retningslinjer en opdeling af overtrædelserne i lidet alvorlige, alvorlige og meget alvorlige overtrædelser. For så vidt angår de meget alvorlige overtrædelser er i samme punkt anført, at det hovedsageligt drejer sig om horisontale begrænsninger såsom priskarteller og markedsopdelende karteller samt andre former for praksis, der er til skade for det indre marked, såsom begrænsninger, der tager sigte på at isolere nationale markeder eller klare tilfælde af misbrug af en dominerende stilling begået af virksomheder, der har en monopollignende stilling. For så vidt angår overtrædelsens varighed foretages der i punkt 1 B i retningslinjerne en sondring mellem overtrædelser af kort varighed – almindeligvis under et år – der ikke indebærer nogen forhøjelse af grundbeløbet, overtrædelser af mellemlang varighed – almindeligvis mellem et og fem år – og overtrædelser af lang varighed – almindeligvis over fem år – for hvilke bødebeløbet for hvert år kan andrage 10% af det beløb, der fastlægges for overtrædelsens grovhed. Punkt 2 i disse retningslinjer bestemmer, at grundbeløbet kan forhøjes i tilfælde af skærpende omstændigheder, f.eks. hvis andre virksomheder har været udsat for gengældelsesforanstaltninger for at få dem til at »respektere« beslutningerne eller de ulovlige former for praksis. Nedsættelse af grundbeløbet i tilfælde af konkrete formildende omstændigheder er ligeledes muligt i henhold til punkt 3 i de nævnte retningslinjer. Baggrunden for tvisten JCB Service er et engelsk selskab, som ejes af selskabet Transmissions and Engineering Services Netherlands BV. Selskabet ejer og kontrollerer direkte eller indirekte selskaberne i JCB-koncernen, som omfatter 28 selskaber, herunder bl.a. JC Bamford Excavators, JCB Sales, JCB SA, JCB Germany og JCB Spain. JCB-koncernen fremstiller og forhandler entreprenørmaskiner, rydnings- og bygningsmateriel og landbrugsmaskiner samt reservedele til disse forskellige produkter. JCB-koncernens distributionsnet er organiseret på nationalt grundlag gennem et datterselskab i hver af medlemsstaterne Kongeriget Belgien, Forbundsrepublikken Tyskland, Kongeriget Spanien, Den Franske Republik, Den Italienske Republik og Kongeriget Nederlandene), eller gennem en eneimportør. To selskaber i JCB-koncernen (JC Bamford Excavators og JCB Sales) anmeldte i juni 1973, i henhold til skema A/B, som er udfærdiget i henhold til forordning nr. 27, flere standarddistributionsaftaler til Kommissionen, der skulle indgås med koncernens største forhandlere eller videreforhandlere. Aftalerne vedrørte fællesmarkedets medlemsstater med undtagelse af Den Franske Republik. Selskaber i JCB-koncernen har ligeledes anmeldt aftaler, der finder anvendelse i andre stater, der senere hen er blevet medlemsstater i Den Europæiske Union, nemlig Den Hellenske Republik, Kongeriget Spanien, Republikken Østrig, Den Portugisiske Republik, Republikken Finland og Kongeriget Sverige eller i Det Europæiske Økonomiske Samarbejdsområde (EØS), nemlig Republikken Island og Kongeriget Norge. Aftalerne blev registreret af Kommissionens tjenestegrene den 30. juni 1973. Ved skrivelse af 27. oktober 1975 meddelte Kommissionens Generaldirektorat (GD) »Konkurrence« JCB Sales, at de anmeldte aftaler omfattede en række begrænsninger, der var i strid med artikel 81 EF, og anmodede om, at aftalerne blev ændret. Kommissionen koncentrerede sin opmærksomhed om de aftaler, som vedrørte fællesmarkedet, og anførte, for så vidt angår de andre aftaler, at de ikke syntes at kunne påvirke handelen mellem medlemsstaterne. Under et møde, der blev afholdt den 18. december 1975 mellem medarbejdere fra GD »Konkurrence« og JCB Service, fremlagde sidstnævnte ændrede udgaver af aftalerne vedrørende Det Forenede Kongerige Storbritannien og Nordirland og andre af fællesmarkedets daværende medlemsstater med undtagelse af Den Franske Republik. Ved skrivelse af 13. januar 1976 bekræftede Kommissionen modtagelsen af de nye udgaver og angav over for JCB Sales, at visse af de spørgsmål vedrørende foreneligheden med fællesskabsretten, den tidligere havde gjort opmærksom på, nu var løst, mens andre fortsat bestod. Kommissionen anmodede i øvrigt om nærmere oplysninger om en række klausuler i disse aftaler. JCB Sales besvarede denne anmodning ved skrivelse af 11. marts 1976 og gav detaljerede oplysninger vedrørende de angiveligt resterende spørgsmål om foreneligheden med fællesskabsretten, som var identificeret af Kommissionen i skrivelsen af 13. januar 1976. I øvrigt udleverede JCB Service under et møde, der blev afholdt den 18. marts 1976, visse supplerende oplysninger til Kommissionen uden dog at fremlægge en ny udgave af de omhandlede aftaler. Samme dag fremlagde JCB Service ligeledes kopi af en aftale, som selskabet havde indgået med sit franske datterselskab JCB SA, og som lignede de allerede anmeldte aftaler. Der var ikke nogen udvikling i sagen om JCB-koncernens anmeldelser før den 6. marts 1980, hvor JCB Sales sendte Kommissionen den standardforhandleraftale for Det Forenede Kongerige, som efterfulgte de aftaler, der var blevet anmeldt i 1973 og 1975, men nu var udløbet, og som ifølge dette selskab alene indeholdt mindre ændringer. Ved skrivelse af 29. december 1995 tilsendte JCB Sales Kommissionen en anden standardaftale, der var indgået med distributørerne i Det Forenede Kongerige, som skulle erstatte den i 1980 anmeldte aftale. De to ovennævnte aftaler blev ikke anmeldt til Kommissionen ved anvendelse af skema A/B, og Kommissionen reagerede ikke på fremsendelsen af disse aftaler. Ved en dom afsagt af tribunal de commerce de Paris (Frankrig) den 11. december 1995 blev det søgsmål med påstand om illoyal konkurrence, som JCB Services datterselskab i Frankrig, JCB SA, den 28. november 1990 under påberåbelse af sin status som eneimportør af JCB-koncernens produkter i Frankrig havde anlagt mod selskabet Central Parts SA (herefter »Central Parts«), som købte reservedele hidrørende fra denne koncern i Det Forenede Kongerige med henblik på videresalg af disse i Frankrig, delvis afvist. JCB SA havde gjort gældende, at Central Parts uden tilladelse havde anvendt »JCB«-mærket og benævnelsen »autoriseret forhandler«. Denne dom blev senere ophævet ved en dom afsagt den 8. april 1998 af cour d’appel de Paris (Frankrig), der var begrundet med, at Central Parts havde gjort sig skyldig i illegal konkurrence over for JCB SA. Den 15. februar 1996 indgav Central Parts en klage til Kommissionen over den handelspraksis, som selskabet JCB Great Britain anvendte ved forhandlingen af dets produkter. For at kontrollere og supplere de foreliggende oplysninger foretog Kommissionen i henhold til artikel 14, stk. 3, i forordning nr. 17 en kontrolundersøgelse hos JCB Service, dets datterselskab i Frankrig, JCB SA, og to af selskabets forhandlere i Det Forenede Kongerige, nemlig Gunn JCB Ltd i Altrincham og Watling JCB Ltd i Leicester. Kommissionen sendte den 24. marts 1998 en første meddelelse af klagepunkter til JCB Bamford Excavators, der ikke tog anmeldelsen af aftaler, som var foretaget i 1973, i betragtning, hvilket adressaten gjorde opmærksom på i sine skriftlige bemærkninger til meddelelsen af klagepunkter samt under den høring, der blev afholdt af Kommissionens tjenestegrene den 16. oktober 1998. En anden meddelelse af klagepunkter, der tog denne anmeldelse af aftalerne i 1973 i betragtning, blev sendt til JCB Service den 30. juli 1999 og blev besvaret skriftligt af JCB Bamford Excavators den 13. december 1999 og fulgt op med sidstnævntes mundtlige bemærkninger, der blev fremsat under en høring, der fandt sted i januar 2000. Den anfægtede beslutning og sagens behandling ved Retten Den 21. december 2000 vedtog Kommissionen den anfægtede beslutning. Efter en beskrivelse af sagens relevante faktiske omstændigheder traf Kommissionen først afgørelse om den af JCB Service og selskabets datterselskaber begåede overtrædelse af artikel 81 EF (betragtning 137-196 til den anfægtede beslutning). I denne henseende undersøgte Kommissionen først, hvorvidt de omtvistede aftaler havde til formål eller til følge at begrænse eller fordreje konkurrencen. Efter at have foretaget en samlet vurdering af aftalernes konkurrencebegrænsende formål og virkning fastslog Kommissionen, at der i dette tilfælde blev foretaget opdeling af de nationale markeder, og at der forelå absolut områdebeskyttelse. For så vidt angår den stilling, der indtages af JCB Service og dettes datterselskaber på de relevante markeder, samt arten af begrænsningerne, der indebærer markedsopdeling mellem flere medlemsstater gennem absolut områdebeskyttelse og prisfastsættelse, anførte Kommissionen, at konkurrencebegrænsningerne og de sandsynlige virkninger for handelen mellem medlemsstaterne er mærkbare. Navnlig for så vidt angår spørgsmålet om, hvorvidt de omhandlede aftaler havde til formål eller til følge at begrænse eller fordreje konkurrencen, vurderede Kommissionen i betragtning 140 til den anfægtede beslutning, at JCB Service og selskabets forhandlere anvendte en række aftaler eller former for samordnet praksis, som hver især har til formål eller til følge at begrænse konkurrencen i forskellige medlemsstater, som omhandlet i artikel 81 EF. Det drejer sig om elementer i en bredere aftale, der begrænser konkurrencen som omhandlet i denne artikel, og som regulerer distributionen af JCB-maskiner og -reservedele i Det Europæiske Fællesskab. Der er tale om følgende elementer, der ifølge Kommissionen ikke behøver at blive defineret nærmere som enten aftaler eller samordnet praksis, da begge typer falder ind under artikel 81, stk. 1, EF: –        forbud mod eller begrænsninger i JCB-koncernens officielle forhandleres salg uden for deres tildelte områder, især i andre medlemsstater, herunder aktivt og passivt salg til endelige forbrugere og videreforhandlere, uanset om disse er anerkendte eller ej –        opkrævning af et servicegebyr ved de officielle forhandleres salg uden for deres tildelte områder, især til andre medlemsstater –        anvendelsen, i hvert fald i Det Forenede Kongerige, af vederlagsordningen »Multiple Deal Trading Support«, der gør rabatter til de officielle forhandlere betingede af de solgte varers bestemmelsessted og begrænser dem til salg til endelige forbrugere –        fastsættelse af videresalgs- eller detailpriser eller rabatter for varer, som JCB-koncernens officielle forhandlere køber hos denne koncern med henblik på videresalg og –        de officielle forhandleres pligt til udelukkende at købe maskiner og reservedele til videresalg hos JCB-koncernen, hvilket især forhindrer indkøb hos officielle forhandlere i andre medlemsstater. For så vidt angår de forskellige aftaleelementers konkurrencebegrænsende formål og virkning vurderede Kommissionen i betragtning 180 til den anfægtede beslutning, at omstændighederne omkring pris- og avanceforskellene på JCB-koncernens maskiner og reservedele fra medlemsstat til medlemsstat understreger koncernens og nogle af de officielle forhandleres interesse i at opdele de nationale markeder og fastsætte videresalgspriser eller rabatter inden for fællesmarkedet for at forhindre kunderne i at udnytte de store prisforskelle i Fællesskabet. I betragtning 181 til den anfægtede beslutning har Kommissionen anført, at kombinationen af alle de i aftalen mellem JCB-koncernen og selskabets officielle forhandlere fastsatte begrænsninger uvægerligt har til formål at opdele de nationale markeder inden for fællesmarkedet med henblik på at sikre absolut områdebeskyttelse. I betragtning 182 til den anfægtede beslutning har Kommissionen lagt til grund, at aftalerne om de rabatter, der skal anvendes, samt målsætningen om at forhøje bruttoavancerne til det mest mulige, som var vedtaget af JCB-koncernen og dennes officielle forhandlere i Storbritannien, fordrejer og harmoniserer markedspriserne på tværs af de forskellige områder. Ifølge Kommissionen gælder det samme for den særlige støtte, som JCB-koncernen tilbød sine forhandlere i Frankrig, der konkurrerede med parallelforhandlere. I øvrigt har Kommissionen i betragtning 185 til den anfægtede beslutning anført, at det forhold, at en virksomhed skal have tildelt en område som forudsætning for at blive officiel forhandler for JCB-koncernen, hvilket også er en begrænsning i dets virksomhed, ikke er direkte knyttet til kvaliteten af den service, der skal ydes. En forhandler, der er beliggende i et område, hvor en af JCB-koncernens officielle forhandlere opererer til JCB-koncernens fulde tilfredshed, har ingen udsigt til at blive officiel forhandler for denne koncern uanset vedkommendes potentielle eller faktiske fortrin. Som følge af denne begrænsning er antallet af officielle forhandlere og den deraf følgende konkurrence kvantitativt begrænset af, at de skal have tildelt et område. Denne begrænsning i JCB-koncernens selektive distributionssystem, der hverken er kvalitativ eller fastsat på ensartet måde for alle potentielle videreforhandlere, kan falde ind under artikel 81, stk. 1, EF. Derudover fremgår det af betragtning 187 til den anfægtede beslutning, at de officielle forhandlere i Storbritannien, der ikke må sælge nye maskiner til videreforhandlere, der ikke er anerkendte, også afkræves et servicegebyr på salg uden for deres område. Dette gebyr tager sigte på at opretholde JCB-koncernens servicestandarder, samtidig med at det er en kompensation til den lokale officielle forhandler for de omkostninger, denne skal afholde i forbindelse med service på en maskine, som vedkommende ikke har solgt. Ifølge betragtning 188 til den anfægtede beslutning strækker forbuddet mod direkte eller indirekte salg af maskiner til videreforhandlere, der ikke er anerkendt, i andre medlemsstater sig under disse omstændigheder ud over det mål at sikre høje servicestandarder og har til formål eller til følge at begrænse konkurrencen. Ifølge betragtning 189 til den anfægtede beslutning forstærkes den markedsopdeling, som skyldes kombinationen af områdeeksklusivitet, der begrænser det grænseoverskridende salg, og selektive klausuler, yderligere af tre andre begrænsninger, nemlig, for det første, forbuddet mod eller begrænsningen af krydsleverancer inden for det officielle net, for det andet, det servicegebyr, der opkræves på salg uden for det tildelte område og, for det tredje, »Multiple Deal Trading Support«-ordningen i Det Forenede Kongerige. På denne baggrund har Kommissionen for det første i betragtning 191 til den anfægtede beslutning konstateret, at de forskellige aftaleelementers restriktive formål og virkninger tilsammen bidrager til at hindre eller begrænse import til eller eksport fra JCB-koncernens distributionsnet for at sikre absolut områdebeskyttelse. Kombinationen af selektiv distribution (dvs. forbuddet mod salg til videreforhandlere, der ikke er anerkendte) i JCB-koncernens distributionsaftaler med først og fremmest de tre ovennævnte kategorier af begrænsninger, dernæst andre begrænsninger, der kunstigt harmoniserer priser og rabatter på tværs af forskellige områder, og endelig områdebeskyttelsen, der begrænser det passive salg, har det klare konkurrencebegrænsende formål at opdele nationale markeder i Fællesskabet og er derfor omfattet af artikel 81, stk. 1, EF. Kommissionen har for det andet undersøgt, hvorvidt betingelserne i artikel 81, stk. 3, EF var opfyldt og konkluderede, at dette ikke var tilfældet i denne sag (betragtning 197-222 til den anfægtede beslutning). For det tredje har Kommissionen, efter at have bemærket, at den ikke var i besiddelse af noget bevis for, at overtrædelsen var tilendebragt, og idet den havde konstateret, at JCB-koncernen benægtede, at der forelå en sådan overtrædelse, i betragtning 224 til den anfægtede beslutning anført, at der i henhold til artikel 3, stk. 1, i forordning nr. 17 var grundlag for at påbyde JCB-koncernen at bringe overtrædelsen til ophør. Endelig har Kommissionen truffet bestemmelse om den bøde, der skulle pålægges. Kommissionen konstaterede i denne henseende i betragtning 228 til den anfægtede beslutning, inden den fastsatte bøden, at kun de aftaler, der var blevet anmeldt den 30. juni 1973 ved benyttelse af skema A/B, var blevet behørigt anmeldt. Ifølge Kommissionen kunne de andre aftaler, der var blevet tilsendt Kommissionen, uden at dette skema var blevet benyttet, ikke tages i betragtning med henblik på anvendelse af artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17. For så vidt angår størrelsen på den bøde, der skulle pålægges, har Kommissionen i betragtning 247 til den anfægtede beslutning bemærket, at der herved skal tages hensyn til både overtrædelsens grovhed og varighed, idet der også i påkommende tilfælde skal tages hensyn til skærpende og formildende omstændigheder. I denne henseende har Kommissionen først for så vidt angår overtrædelsens grovhed i betragtning 251 til den anfægtede beslutning lagt til grund, at de begåede overtrædelse var »meget alvorlige«, og den fastsatte derfor bøden til 25 mio. EUR. For så vidt derefter angår overtrædelsens varighed har Kommissionen i beslutningens betragtning 252 anført, at overtrædelsernes forskellige elementer havde været i kraft fra 1988 til 1998. På den baggrund har Kommissionen i betragtning 253 til den anfægtede beslutning bemærket, at den 11-årige periode, hvor mindst et element i disse aftaler og former for praksis har været anvendt, må betragtes som en lang periode. Kommissionen har derfor i beslutningens betragtning 254 konkluderet, at grundbeløbet, der fastsættes på grundlag af overtrædelsens grovhed og varighed, skulle andrage 38 750 000 EUR. Endelig forhøjede Kommissionen under hensyn til en skærpende omstændighed, nemlig den økonomiske sanktion, som blev pålagt forhandlere som straf for salg uden for deres område, den pålagte bøde med 864 000 EUR, idet den i betragtning 257 anførte, at der ikke forelå nogen formildende omstændigheder, som skulle tages i betragtning. Den samlede størrelse af den af Kommissionen i medfør af artikel 15, stk. 2, i forordning nr. 17 pålagte bøde blev således 39 614 000 EUR. Den anfægtede beslutning indeholder herefter bl.a. følgende bestemmelser: »Artikel 1 JCB Service og dets datterselskaber har overtrådt traktatens artikel 81 ved at indgå aftaler eller etablere samordnet praksis med anerkendte forhandlere med det formål at begrænse konkurrencen inden for fællesmarkedet og dermed opdele de nationale markeder og skabe absolut beskyttelse i eneforhandlingsområderne, uden for hvilke de anerkendte forhandlere ikke må drive aktivt salg; aftalerne og den samordnede praksis omfatter bl.a.: a)      begrænsninger i de anerkendte britiske, irske, franske og italienske forhandleres passive salg, herunder salg til forhandlere, der ikke er anerkendte, endelige forbrugere eller anerkendte forhandlere uden for eneforhandlingsområderne og især i andre medlemsstater b)      begrænsninger i forsyningskilderne i forbindelse med de anerkendte franske og italienske forhandleres indkøb af aftalevarer, hvilket hindrer krydsleverancer mellem forhandlerne c)      fastsættelse af de rabatter eller videresalgspriser, der anvendes af de anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige og Frankrig d)      opkrævning af servicegebyrer på salg til andre medlemsstater, der gennemføres af anerkendte forhandlere uden for eneforhandlingsområderne i Det Forenede Kongerige på initiativ af JC Bamford Excavators Ltd eller andre af JCB Services datterselskaber efter tariffer, som disse virksomheder har fastsat, hvorved forhandlernes vederlag gøres afhængigt af de solgte produkters geografiske bestemmelsessted, og e)      inddragelse af tilskud afhængigt af, om salget i Det Forenede Kongerige foretages i eller uden for eneforhandlingsområderne, eller om de anerkendte forhandlere, i hvis område aftalevarerne anvendes, når til enighed med de anerkendte forhandlere, der sælger dem, hvorved forhandlernes vederlag gøres afhængigt af de solgte produkters geografiske bestemmelsessted. Artikel 2 Herved afslås den anmodning om fritagelse, som JC Bamford Excavators Ltd indgav den 30. juni 1973. Artikel 3 JCB Service og dets datterselskaber bringer ved meddelelsen af denne beslutning de i artikel 1 omhandlede overtrædelser til ophør. JCB Service eller dets datterselskaber, især JC Bamford Excavators Ltd, skal senest to måneder efter meddelelsen af denne beslutning: a)      meddele deres anerkendte forhandlere i Fællesskabet, at de kan drive passivt salg til endelige forbrugere og anerkendte forhandlere b)      ændre deres aftaler med deres anerkendte forhandlere enten ved at tillade passivt salg til forhandlere, der ikke er anerkendte, i andre anerkendte forhandleres eneforhandlingsområder og aktivt og passivt salg til forhandlere, der ikke er anerkendte, i deres egne områder, eller ved at tillade anerkendte forhandlere at drive aktivt og passivt salg til andre anerkendte forhandlere, til endelige forbrugere eller til deres behørigt udpegede agenter uden for deres eneforhandlingsområder c)      ændre deres aftaler med deres anerkendte forhandlere i Italien og Frankrig ved at tillade indkøb af aftalevarer fra andre anerkendte forhandlere i Fællesskabet og underrette alle anerkendte forhandlere i Fællesskabet derom d)      meddele deres anerkendte forhandlere i Fællesskabet, at krav om servicegebyrer, som datterselskaberne fremsætter over for de anerkendte forhandlere, uden at der har været tegn på forudgående uenighed mellem de involverede forhandlere, er ugyldige og skal ignoreres e)      meddele deres anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige, at tilskud efter »Multiple Deal Trade Support«-ordningen ydes uden hensyn til, om salget foregår i eller uden for forhandlernes område, eller om der er indgået aftale med andre forhandlere uden for området, og f)      sende Kommissionen kopier af ovennævnte korrespondance og ændrede aftaler. Artikel 4 JCB Service pålægges en bøde på 39 614 000 EUR for de i artikel 1 omhandlede overtrædelser, men der opkræves ikke nogen bøde for de i Det Forenede Kongerige anvendte begrænsninger i salget til forhandlere, der ikke er anerkendte.« Ved stævning indleveret til Rettens Justitskontor den 22. marts 2001 (sag T-67/01) anlagde JCB Service i medfør af artikel 230 EF et søgsmål med principal påstand om annullation af den anfægtede beslutning og subsidiært delvis annullation af beslutningen og en tilsvarende nedsættelse af den bøde, som selskabet var blevet pålagt. Ved det første punkt i domskonklusionen annullerede Retten artikel 1, litra c)-e), og artikel 3, litra d) og e), i den anfægtede beslutning. I øvrigt nedsattes i henhold til punkt 2 i den appellerede doms konklusion størrelsen af den bøde, som JCB Service var blevet pålagt ved denne beslutnings artikel 4, til 30 mio. EUR. Endelig blev Kommissionen ifølge nævnte konklusions punkt 4 i øvrigt frifundet. Parternes påstande og retsforhandlingerne for Domstolen JCB Service har i appelskriftet nedlagt følgende påstande: –        Den appellerede dom ophæves i sin helhed, da JCB Services ret til kontradiktion i strid med fællesskabsretten er blevet tilsidesat ved denne dom. –        Den appellerede dom ophæves, for så vidt som den for det første fastslår, at der har foreligget en generel begrænsning af passive salg, foretaget af de anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige, Irland, Frankrig og Italien, samt en begrænsning af forsyningskilderne for forhandlere i Frankrig og Italien, hvilket har forhindret krydsleverancer mellem forhandlerne, og for det andet pålægger JCB Service en bøde for disse påståede overtrædelser. –        Domstolen træffer i medfør af artikel 61 i statutten for Domstolen selv endelig afgørelse i sag T-67/01 og annullerer herefter helt eller delvist den anfægtede beslutning og ophæver eller nedsætter inden for rammerne af sin fulde prøvelsesret den bøde på 30 mio. EUR, som blev pålagt JCB Service af Retten ved den appellerede dom. –        I henhold til artikel 69 i Domstolens procesreglement tilpligtes Kommissionen at betale appellantens sagsomkostninger såvel for Retten som for Domstolen. –        Subsidiært, såfremt Domstolen ikke træffer afgørelse i sagen, udsættes afgørelsen om sagens omkostninger, og sagen hjemvises til Retten til fornyet afgørelse i overensstemmelse med Domstolens dom. Kommissionen har ved sit svarskrift, der er indgivet den 23. juni 2004, i medfør af procesreglementets artikel 115, stk. 1, og hvorved Kommissionen ligeledes har indgivet kontraappel af den appellerede dom, nedlagt følgende påstande: –        Appellen forkastes i sin helhed. –        Den appellerede dom ophæves, for så vidt som den nedsatte bøden med det beløb, der var fastsat for at tage den skærpende omstændighed i betragtning (864 000 EUR), og den ved den appellerede dom fastsatte bøde forhøjes i denne henseende med et tilsvarende beløb. –        JCB Service tilpligtes at betale sagens omkostninger. Ved skrivelse af 26. juli 2004 har JCB Service i medfør af artikel 117, stk. 1, i procesreglementet anmodet om tilladelse til at indgive replik. Ved kendelse af 5. august 2004 meddelte Domstolens præsident tilladelse til at indgive replik. JCB Service har heri opretholdt de ved hovedappellen nedlagte påstande og har fremsat anmodning om, at kontraappellen forkastes af Domstolen. Om hovedappellen Til støtte for sin påstand om annullation af den appellerede dom gør JCB Service tre anbringender gældende. Det første vedrører en tilsidesættelse af retten til kontradiktion, det andet vedrører en tilsidesættelse af artikel 81 EF, og det tredje en tilsidesættelse af artikel 15 i forordning nr. 17. Om det første anbringende Det første anbringende kan opdeles i to led. JCB Service gør for det første gældende, at den for lange varighed af proceduren for Kommissionen udgør en tilsidesættelse af selskabets ret til kontradiktion og, for det andet, at Retten tilsidesatte selskabets ret til at være beskyttet af uskyldsformodningen. For hvert af disse to led er der anført særskilte klagepunkter. Om det første led Det bemærkes, at Retten indledningsvis i præmis 36 i den appellerede dom henviste til Domstolens faste retspraksis, hvorefter overholdelse af en rimelig frist med hensyn til gennemførelsen af de administrative procedurer på konkurrencepolitikkens område er en almindelig fællesskabsretlig grundsætning, som Fællesskabets retsinstanser skal beskytte (jf. Domstolens dom af 15.10.2002, forenede sager C-238/99 P, C-244/99 P, C-245/99 P, C-247/99 P, C-250/99 P – C-252/99 P og C-254/99 P, Limburgse Vinyl Maatschappij m.fl. mod Kommissionen, Sml. I, s. 8375, præmis 167-171). Derefter foretog Retten i præmis 37 i den appellerede dom, inden den tog stilling til de af JCB Service fremførte argumenter, en sondring mellem de to omtvistede administrative procedurer, nemlig dels undersøgelsen af de aftaler, som blev anmeldt i 1973, hvilken undersøgelse afsluttedes med afslaget i den anfægtede beslutnings artikel 2 på anmodningen om fritagelse, dels undersøgelsen af den klage, som blev indgivet i 1996, og hvis konklusioner fremgår af de øvrige artikler i den dispositive del af den anfægtede beslutning, som vedrørte overtrædelsen. For så vidt angår den procedure, som blev indledt med anmeldelsen fra 1973, konstaterede Retten i præmis 38 i den appellerede dom, at Kommissionen i 1992 registrerede de anmeldte aftaler uden at træffe nogen beslutning, og at det alene var JCB Bamford Excavators’ svar på den første meddelelse af klagepunkter, som førte Kommissionen til at foretage en fornyet undersøgelse af aftalerne i forbindelse med behandlingen af klagen. I samme præmis i den appellerede dom bemærkede Retten, at »denne procedures varighed på 27 år udgør en tilsidesættelse af forpligtelsen til at tage stilling og afslutte en indledt procedure inden for en rimelig frist«, idet den imidlertid præciserede, at »[h]vor beklagelig denne tilsidesættelse end er, kan den imidlertid hverken have indflydelse på lovligheden af afslaget på anmodningen om fritagelse eller på lovligheden af overtrædelsesproceduren«. Henset hertil anførte Retten i præmis 40 i den appellerede dom, at anses princippet om en rimelig frist for at være tilsidesat, vil denne tilsidesættelse dog kun berettige til at annullere en beslutning truffet efter en administrativ procedure inden for konkurrenceområdet, for så vidt tilsidesættelsen også indebærer en tilsidesættelse af de pågældende virksomheders ret til kontradiktion. Er det ikke godtgjort, at den tid, der er forløbet, har påvirket de pågældende virksomheders evne til at forsvare sig effektivt, påvirker den manglende overholdelse af princippet om en rimelig frist ikke gyldigheden af den administrative procedure. I den appellerede doms præmis 42 anførte Retten ligeledes, at JCB Service ikke havde gjort gældende, at fristoverskridelsen havde medført bestemte proceduremangler, men alene havde anført, at Kommissionens adfærd var udtryk for dårlig sagsbehandling. Ifølge Retten kunne der således ikke drages nogen slutninger, for så vidt angår bedømmelsen af annullationspåstandene, af den tid, der var forløbet siden anmeldelserne i 1973. For så vidt angår behandlingen af den klage, Kommissionen modtog den 15. februar 1996, konstaterede Retten i den appellerede doms præmis 43, at procedurens samlede varighed på fire år, ti måneder og seks dage ikke forekom at være urimelig i betragtning af den komplekse karakter af sagen, som vedrører flere medlemsstater og fem typer af overtrædelser, og i betragtning af, at det var nødvendigt at udfærdige en yderligere meddelelse af klagepunkter. I øvrigt bemærkede Retten i den appellerede doms præmis 45, at JCB Service ikke havde gjort gældende, at den omstændighed, at Kommissionen angiveligt ikke havde overholdt en rimelig frist i forbindelse med undersøgelsen af klagen i den foreliggende sag, havde medført, at selskabets ret til kontradiktion var blevet tilsidesat. Retten tilføjede: »Som det blev bekræftet under retsmødet, har JCB Service blot påberåbt sig, at procedurens lange varighed er udtryk for Kommissionens partiskhed og dårlige sagsbehandling og dermed viser, at den anfægtede beslutning er ulovlig. Under disse omstændigheder må det, uden at det er nødvendigt at tage stilling til, om behandlingen af klagen som hævdet har taget urimelig lang tid, fastslås, at anbringendet, således som det er formuleret, ikke kan føre til hel eller delvis annullation af den dispositive del af den anfægtede beslutning.« Endelig konkluderede Retten i den appellerede doms præmis 46, at det af JCB Service fremførte anbringende ikke kunne have indflydelse på lovligheden af den anfægtede beslutning – hverken for så vidt angik anmodningen om fritagelse eller overtrædelsen – og at det burde forkastes som irrelevant. For det første kritiserer JCB Service, at Retten forkastede det første anbringende, der fremførtes til støtte for påstanden om annullation af den anfægtede beslutning, og som vedrørte Kommissionens tilsidesættelse af sin forpligtelse til at handle inden for en rimelig frist, uden at tage stilling til den tilsidesættelse af retten til kontradiktion, som selskabet udtrykkeligt havde gjort gældende. JCB Service gør i øvrigt gældende, at Retten lagde en urigtig retsopfattelse til grund, idet den ikke tog den objektive tilsidesættelse af retten til kontradiktion i betragtning, som ifølge selskabet i sig selv er en følge af, at proceduren i dens helhed var af åbenbart urimelig lang varighed. Det skal i denne henseende bemærkes, således som det fremgår af den appellerede doms præmis 32 og 33, at JCB Service for Retten gjorde gældende, at Kommissionen havde tilsidesat sin forpligtelse til at handle inden for en rimelig frist, der følger af både en almindelig fællesskabsretlig grundsætning og af artikel 6, stk. 1, i den europæiske konvention til beskyttelse af menneskerettigheder og grundlæggende frihedsrettigheder (herefter »EMK«). Ifølge JCB Service havde aftalerne vedrørende selskabets distributionssystem været anmeldt siden den 30. juni 1973, og Kommissionen afsluttede denne procedure 27 år senere med et afslag på anmodningen om fritagelse. Ifølge selskabet varede den overtrædelsesprocedure, der indledtes efter den af Central Parts indgivne klage, næsten fem år, hvilket ligeledes var urimeligt længe. Det skal konstateres, at i modsætning til, hvad JCB Service gør gældende, gjorde dette selskab for Retten kun i generelle vendinger gældende, at dets ret til kontradiktion var blevet tilsidesat i forbindelse med den påstået urimeligt lange varighed af de to procedurer (anmeldelses og overtrædelse) uden imidlertid at anføre konkret, led for led, hvorledes selskabets evne til at forsvare sit standpunkt var blevet påvirket af den ene eller den anden procedure. Særligt for så vidt angår anmeldelsesproceduren begrænsede JCB Service sig til at kritisere denne procedures lange varighed. Retten lagde i den appellerede doms præmis 39 med rette til grund, at den blotte omstændighed, at en kommissionsbeslutning vedrørende en anmeldt aftale er vedtaget efter udløbet af en rimelig frist, ikke kan gøre beslutningen ulovlig. I øvrigt var denne forsinkelse ikke i sig selv til skade for JCB Services interesser. Efter anmeldelsen af aftalerne i 1973 og i løbet af hele den periode, der forløb frem til vedtagelsen af den anfægtede beslutning, var JCB Service omfattet af beskyttelsen i henhold til bestemmelserne i artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17. For så vidt angår den omstændighed, at Kommissionen fastslog, at artikel 81, stk. 1, EF var overtrådt, og pålagde JCB Service en bøde, skal det bemærkes, at Retten fremhævede, at JCB Service begrænsede sig til at gøre gældende, at procedurens lange varighed var udtryk for Kommissionens partiskhed og dårlige sagsbehandling og dermed var tilstrækkelig til at godtgøre, at den anfægtede beslutning var ulovlig. Det skal derfor konstateres, at Rettens argumentation ikke udgjorde en tilsidesættelse af fællesskabsretten og ikke udgjorde en urigtig gengivelse af JCB Services argumenter. JCB Service gør imidlertid gældende, at selskabet blev berøvet sin ret til at få Kommissionen pålagt en sanktion for passivitet ved et søgsmål begrundet med retsstridig passivitet i henhold til artikel 232 EF og, under alle omstændigheder, muligheden for at forsvare sin stilling mod Kommissionens eventuelle urigtige synspunkter inden for rammerne af den proceduremæssige dialog, der åbnes mellem en anmelder og Kommissionen, og inden for rammerne af en overtrædelsesprocedure. Selv hvis JCB Service kunne gøre disse argumenter gældende for Domstolen, skal det bemærkes, at udøvelsen af selskabets ret til kontradiktion kan anses for at være påvirket af det lange tidsrum, der forløb fra aftalernes anmeldelse i 1973 til vedtagelsen af den anfægtede beslutning. I løbet af dette tidsrum kunne JCB Service således dels have anlagt et passivitetssøgsmål mod Kommissionen med henblik på, at sidstnævnte skulle træffe afgørelse vedrørende den omtvistede anmodning om fritagelse, og dels have anmeldt aftalerne eller den praksis, som selskabet bedrev, ved benyttelse af skema A/B. Dette skete imidlertid ikke. Det følger heraf, at JCB Service i alle tilfælde er afskåret fra at gøre gældende, at selskabets ret til kontradiktion blev tilsidesat under anmeldelsesproceduren. For så vidt angår overtrædelsesproceduren skal det bemærkes, at JCB Service ikke fremfører noget konkret argument for at påvise, at selskabets ret til kontradiktion tilsidesattes i forbindelse med Kommissionens tjenestegrenes behandling af Central Parts’ klage. I øvrigt har JCB Service ikke for Domstolen anfægtet Rettens begrundelse for at forkaste selskabets klagepunkt vedrørende Kommissionens tilsidesættelse af dets ret til aktindsigt i dokumentation i sagen, der kunne bruges i selskabets forsvar. Dette argument bør derfor forkastes, og JCB’s første klagepunkt bør erklæres ubegrundet. For det andet kritiserer JCB Service Retten for at have foretaget en urigtig bedømmelse, idet den ikke tilsidesatte den sondring mellem anmeldelses- og overtrædelsesproceduren, som Kommissionen foretog i den anfægtede beslutning. En sådan sondring savner ethvert grundlag og har til formål at fornægte den negative indvirkning, som den urimeligt lange beslutningsproces har haft på sagen i dens helhed. Det skal konstateres, at selv om den anfægtede beslutning ikke formelt anvender sondringen mellem anmeldelses- og overtrædelsesproceduren, fremgår det klart af denne beslutning, at Kommissionen har foretaget separate vurderinger af anmodningen om fritagelse og af overtrædelsesproceduren. Det fremgår for det første klart af betragtning 197-222 til den anfægtede beslutning, for så vidt angår den del af beslutningen, der vedrører afslaget på anmodningen om fritagelse fra 1973, at Kommissionen, inden den meddelte afslag på anmodningen om fritagelse, undersøgte, hvorvidt denne anmodning kunne imødekommes i henhold til artikel 81, stk. 3, EF eller i henhold til bestemmelserne i de forordninger, der er fastsat i henhold til denne artikel, dvs. Kommissionens forordning (EØF) nr. 1983/83 om anvendelse af traktatens artikel [81], stk. 3, på kategorier af eneforhandlingsaftaler (EFT L 173, s. 1), Kommissionens forordning (EF) nr. 1475/95 af 28. juni 1995 om anvendelse af traktatens artikel [81], stk. 3, på kategorier af salgs- og serviceaftaler vedrørende motorkøretøjer (EFT L 145, s. 25, herefter »forordning nr. 1475/95«) og Kommissionens forordning (EF) nr. 2790/1999 af 22. december 1999 om anvendelse af EF-traktatens artikel 81, stk. 3, på kategorier af vertikale aftaler og samordnet praksis (EFT L 336, s. 21). Det samme gælder dernæst for den del af den anfægtede beslutning, hvorved overtrædelsen konstateres. Således som det fremgår af betragtning 140-170 til den anfægtede beslutning, er Kommissionens vurdering uden nogen tvetydighed støttet på de af JCB Services aftaler eller bestemmelser heri, der ikke havde været genstand for forskriftsmæssig anmeldelse, dvs. en anmeldelse ved benyttelse af skema A/B som bestemt ved forordning nr. 27. Det fremgår i øvrigt af den anfægtede beslutning, at Kommissionen tog adfærd udvist af JCB Service, der ikke havde forbindelse til de i 1973 anmeldte aftaler, i betragtning. Vedrørende dette punkt har JCB Service imidlertid gjort gældende for Retten og under appelsagen, at under hensyn til de konkrete omstændigheder bør de efterfølgende ændringer af de i 1973 anmeldte aftaler, uanset at disse blev sendt til Kommissionen, uden at skema A/B blev benyttet, tages i betragtning og være omfattet af bestemmelserne i artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17. Et sådant anbringende må under alle omstændigheder forkastes. Det bemærkes, at benyttelse af det ovennævnte skema A/B er obligatorisk og er en ufravigelig betingelse for anmeldelsens gyldighed (jf. dom af 29.10.1980, forenede sager 209/78-215/78 og 218/78, Van Landewyck m.fl. mod Kommissionen, Sml. s. 3125, præmis 61 og 62). Det er således med rette, at Retten i den appellerede doms præmis 41 har konstateret, at den beslutning, hvorved det konstateres, at der forelå en overtrædelse, netop ikke er baseret på anmeldte forhold, men at det i beslutningen søges fastslået, at den praksis, som er blevet lagt JCB Service til last, afviger fra bestemmelserne i de anmeldte aftaler. Retten har ligeledes med rette konstateret, at den omstændighed, at anmeldelsen af aftalerne havde fundet sted så langt tilbage i tiden, ikke kan have indflydelse på lovligheden af den overtrædelsesprocedure, som er baseret på andre forhold end de anmeldte. Hvad endelig angår den bøde, som JCB Service blev pålagt af Kommissionen, fremgår det utvetydigt af denne beslutning og særligt af betragtning 227 og 228 hertil, at aftalerne fra 1973, der blev anmeldt i overensstemmelse med de i forordning nr. 27 opstillede formkrav, af Kommissionen blev udelukket fra vurderingen af størrelsen på den bøde, der skulle pålægges. Det fremgår af det ovenstående, at det andet klagepunkt, som JCB Service har gjort gældende, må forkastes, hvorfor det her omhandlede anbringendes første led skal erklæres ubegrundet. Det andet led Det bemærkes, at Retten i den appellerede doms præmis 50 har henvist til, at princippet om uskyldsformodning udgør en del af fællesskabsretten og finder anvendelse på sager vedrørende tilsidesættelser af konkurrencereglerne, der gælder for virksomhederne, og som vil kunne føre til at pålægge bøder eller tvangsbøder (domme af 8.7.1999, sag C-199/92 P, Hüls mod Kommissionen, Sml. I, s. 4287, præmis 149 og 150, og sag C-235/92 P, Montecatini mod Kommissionen, Sml. I, s. 4539, præmis 175 og 176). I lyset af denne retspraksis lagde Retten i den appellerede doms præmis 53 til grund, at den blotte omstændighed, at Kommissionen har udfærdiget to på hinanden følgende meddelelser af klagepunkter, ikke udgør et tilstrækkeligt grundlag for at fastslå, at princippet om uskyldsformodning er blevet tilsidesat. Retten har i samme præmis tilføjet, at en almindelig formodning om, at den pågældende virksomhed er skyldig, i øvrigt kun kan lægges Kommissionen til last, hvis dens fremstilling af sagens faktiske omstændigheder i beslutningen ikke støttes af de beviser, den har fremlagt. Under hensyn til, at der foreligger et notat af 16. maj 1995 fra direktøren for salgsafdelingen, sendt til ledelserne for JCB-koncernens selskaber, hvori det er anført, at forbuddet mod parallelimport er i strid med Kommissionens beslutninger og Domstolens praksis, har Retten i den appellerede doms præmis 54 konstateret, at JCB Service ikke kan hævde at have været uvidende om de krav, Fællesskabets konkurrenceregler stiller, hvilket anmeldelsen af dets aftaler på tidspunktet for Det Forenede Kongeriges tiltrædelse af Fællesskabet desuden viser. I samme forbindelse, vedrørende en skrivelse af 13. april 1995 fra Berkeley JCB til JCB Sales, har Retten i den appellerede doms præmis 55 fundet, at denne skrivelse omtaler de henvendelser, som denne forhandler kunne få fra både endelige forbrugere og agenter, idet Retten tilføjer, at selv om det antages, at Kommissionen har anlagt en urigtig fortolkning af dette sætningsled ved i den anfægtede beslutning at angive, at der var tale om endelige forbrugere i udlandet eller deres behørigt udpegede agenter, er denne eventuelle unøjagtighed ikke i sig selv noget bevis for en partisk holdning, men kan højst være udtryk for en urigtig forståelse af dokumentet. I øvrigt har Retten i den appellerede doms præmis 56, for så vidt angår en dom af 8. april 1998 fra cour d’appel de Paris og en dom af 22. juni 1999 fra tribunal de commerce de Nîmes (Frankrig), antaget, at den omstændighed, at klageren i en procedure om anvendelse af forordning nr. 17 eventuelt har begået et dadelværdigt forhold, for hvilket han er blevet dømt ved en retsafgørelse, er irrelevant for bedømmelsen af de overtrædelser, JCB Service er blevet foreholdt, som desuden ikke har nogen forbindelse hermed. Endelig har Retten for så vidt angår båndoptagelsen af et møde, som fandt sted den 6. november 1996 i den autoriserede forhandler Watling JCB’s forretningslokaler mellem repræsentanter for GD »Konkurrence« og ledelsen for denne forhandler, i den appellerede doms præmis 58 lagt til grund, at der af den beskrivelse af forholdet mellem JCB-koncernen og en af dens autoriserede forhandlere, som blev givet under mødet, ikke klart kan udledes noget element, der udgør et bevis eller modbevis for, at den praksis, som blev ført inden for rammerne af distributionsnettet, har haft karakter af en overtrædelse. Ifølge Retten kan det således ikke bekræftes, at det var for at undertrykke et bevis, der talte til sagsøgerens fordel, at Kommissionen så bort fra dokumentet i sin undersøgelse af de forskellige dele af overtrædelsen. Ifølge JCB Service tilsidesatte den appellerede dom princippet om uskyldsformodningen, der indebærer, at enhver berettiget tvivl vedrørende beviserne skal komme den anklagede til gode. I denne henseende foretog Retten åbenbart urigtige skøn, idet den ikke overholdt sin forpligtelse til at tage visse beviser, som JCB Service havde fremlagt, i betragtning, samt undersøge disse i sammenhæng med andre beviser, således at Retten kunne støtte sig på et solidt, præcist og sammenhængende sæt indicier. Endvidere blev Retten foranlediget til at forkaste eller med urette at se bort fra beviser, der ifølge JCB Service bekræftede, at Kommissionen havde tilsidesat princippet om uskyldsformodningen. JCB Service gør for det første navnlig gældende, at den måde, hvorpå sagen blev håndteret i dette tilfælde, hvorved der blev udformet to meddelelser af klagepunkter, afslører Kommissionens partiskhed, og dermed er tilsidesættelsen af princippet om uskyldsformodningen velbegrundet. JCB Service gør på den baggrund i det væsentlige gældende, at det var med urette, at Retten i den appellerede doms præmis 53 lagde til grund, at den blotte omstændighed, at Kommissionen havde udfærdiget to på hinanden følgende meddelelser af klagepunkter, ikke udgjorde et tilstrækkeligt grundlag for at fastslå, at det omhandlede princip var blevet tilsidesat. Det skal i denne henseende bemærkes, at Kommissionens udfærdigelse af en meddelelse af klagepunkter under ingen omstændigheder kan betragtes som bevis for en formodning om, at den berørte virksomhed er skyldig. Hvis det modsatte var tilfældet, ville indledningen af enhver procedure på dette område kunne medføre, at princippet om uskyldsformodningen ville blive tilsidesat. Det bemærkes i øvrigt, at den første meddelelse af klagepunkter ikke tog den i 1973 foretagne anmeldelse i betragtning, hvilken omstændighed JCB Service gjorde opmærksom på den 6. juli 1998 i sine skriftlige bemærkninger til denne meddelelse og siden under den af Kommissionens tjenestegrene afholdte høring af selskabet den 16. oktober 1998. Det var således i denne forbindelse og med henblik på at rette manglerne i den første meddelelse, at Kommissionen efter JCB Services bemærkninger vedtog den anden meddelelse af klagepunkter. I modsætning til, hvad JCB Service gør gældende i sagen, følger det heraf, at udfærdigelsen af to på hinanden følgende meddelelser af klagepunkter under de i den foregående præmis nævnte omstændigheder i intet tilfælde udgør en omstændighed, der godtgør, at princippet om uskyldsformodningen er blevet tilsidesat. Herefter må det første klagepunkt, som JCB har gjort gældende, forkastes som ubegrundet. JCB Service kritiserer for det andet Retten for, at den ikke tilsidesatte de vurderinger, Kommissionen havde foretaget på grundlag af interne dokumenter, hidrørende fra JCB Service, såsom skrivelsen af 13. april 1995 fra Berkeley JCB til JCB Sales, notatet af 16. maj 1995 og udskriften af interviewet med Watling JCB, der fandt sted den 6. november 1996. Ifølge JCB Service undersøgte Kommissionen disse dokumenter med partiskhed, idet den så bort fra diskulperende omstændigheder og lagde til grund, at selskabet var skyldigt. JCB Service gør i denne forbindelse ligeledes gældende, at Retten, ligesom Kommissionen, med urette forkastede eller tilsidesatte visse afgørelser, der hidrørte fra nationale retsinstanser eller myndigheder, som godtgjorde gyldigheden af de aftaler, som JCB Service havde indgået, og af anvendelsen heraf, nemlig afgørelserne: a) fra cour d’appel de Paris af 8. april 1998, fra tribunal de commerce de Nîmes af 22. juni 1999, fra conseil français de la concurrence (det franske konkurrenceråd) af 20. juli 2001 og fra den irske konkurrencemyndighed af 22. september 1994. Det skal indledningsvis konstateres, at selv om JCB Service formelt gør fejl vedrørende skøn eller begrundelse gældende, søger selskabet i realiteten at anfægte Rettens vurdering af de faktiske omstændigheder og navnlig at bestride bevisværdien af visse faktiske omstændigheder og dokumenter, der har ført Retten til at konkludere, at Kommissionen ikke var partisk i sin behandling af selskabet. Det skal i denne henseende bemærkes, at det ifølge fast retspraksis følger af artikel 225 EF og artikel 58, stk. 1, i Domstolens statut, at det alene er Retten, der er kompetent til dels at fastlægge de faktiske omstændigheder i sagen, når bortses fra tilfælde, hvor den indholdsmæssige urigtighed af dens konstateringer følger af akterne i den sag, den har behandlet, dels at tage stilling til disse faktiske omstændigheder. Når Retten har fastlagt eller vurderet de faktiske omstændigheder, har Domstolen i henhold til artikel 225 EF kompetence til at gennemføre en kontrol med den retlige vurdering af disse faktiske omstændigheder og de retlige konsekvenser, Retten har draget (jf. dom af 17.12.1998, sag C-185/95, Baustahlgewebe mod Kommissionen, Sml. I, s. 8417, præmis 23, og af 6.4.2006, sag C-551/03 P, General Motors mod Kommissionen, endnu ikke trykt i Samling af Afgørelser, præmis 51). Det fremgår i øvrigt af retspraksis, at Domstolen ikke har kompetence til at fastlægge de faktiske omstændigheder og i princippet heller ikke til at bedømme beviser, Retten har lagt til grund ved fastlæggelsen af de faktiske omstændigheder. Når disse beviser er blevet forskriftsmæssigt tilvejebragt, og de almindelige retsgrundsætninger og de processuelle regler om bevisbyrde og bevisførelse er blevet overholdt, er det alene Retten, der har kompetence til at vurdere, hvilken bevisværdi der skal tillægges de oplysninger, den har fået forelagt. Rettens vurdering heraf udgør derfor ikke retsspørgsmål, der som sådant er undergivet Domstolens prøvelsesret (jf. dommen i sagen Baustahlgewebe mod Kommissionen, præmis 24, dom af 14.7.2005, sag C-40/03 P, Rica Foods mod Kommissionen, Sml. I, s. 6811, præmis 60, dommen i sagen General Motors mod Kommissionen, præmis 52, og dom af 18.5.2006, sag C-397/03 P, Archer Daniels Midland og Archer Daniels Midland Ingredients mod Kommissionen, endnu ikke trykt i Samling af Afgørelser, præmis 85). Det skal ligeledes bemærkes, at en sådan urigtig gengivelse skal fremgå på åbenbar vis af sagsakterne, uden at det skal være fornødent at foretage en fornyet vurdering af de faktiske omstændigheder og beviserne (dommen i sagen General Motors mod Kommissionen, præmis 54). Det må fastslås, at Rettens vurdering i den appellerede doms præmis 54-59 udgør en vurdering af de faktiske omstændigheder, som ikke kan anfægtes i en appelsag, idet JCB Service ikke har godtgjort, at Retten skulle have foretaget urigtig gengivelse af indholdet af de sagsakter, som er blevet den forelagt. Retten begrænsede sig således til at undersøge, hvorvidt Kommissionens behandling af dette bevismateriale kunne kvalificeres som partisk, og konkluderede, at dette ikke var tilfældet i denne sag. Herefter må disse første argumenter, som JCB Service har fremført inden for rammerne af det andet klagepunkt, afvises. JCB Service påberåber sig ligeledes inden for rammerne af dette klagepunkt en afgørelse fra det franske konkurrenceråd af 20. juli 2001 og en afgørelse fra den irske konkurrencemyndighed af 22. september 1994, der er til gunst for selskabet. Angående den første af de afgørelser, der er nævnt i ovenstående præmis, for så vidt som den kan påberåbes i denne sag, skal det konstateres, at den blev truffet efter den anfægtede beslutning. Derfor kan den ikke i sig selv medføre tvivl om lovligheden af hverken den appellerede dom eller den anfægtede beslutning. Med hensyn til den ovennævnte afgørelse fra den irske konkurrencemyndighed skal det bemærkes, at den ikke blev påberåbt for Retten i forbindelse med en tilsidesættelse af princippet om uskyldsformodningen. Under sådanne omstændigheder ville anerkendelsen af en adgang for en part til først for Domstolen at fremføre et anbringende og argumenter, som parten ikke har fremført for Retten, være ensbetydende med at give ham ret til at forelægge Domstolen – der har en begrænset kompetence i appelsager – en mere omfattende tvist end den, der blev forelagt Retten. Under en appel har Domstolen således kun kompetence til at tage stilling til den retlige afgørelse, der er blevet truffet vedrørende de anbringender og argumenter, der er blevet behandlet i første instans (jf. dom af 30.3.2000, sag 266/97 P, VBA mod VGB m.fl., Sml. I, s. 2135, præmis 79). Herefter må de af JCB Services anbringender, der er støttet på afgørelsen fra den irske konkurrencemyndighed, ligeledes afvises. Det følger af det ovenstående, at det andet klagepunkt, der er gjort gældende af JCB Service, må afvises. Endelig gør JCB Service gældende, at Retten i den appellerede dom med urette så bort fra visse beviser for en tilsidesættelse af princippet om uskyldsformodningen, nemlig en telefax af 2. juni 1997 og et notat af 26. januar 1996, der hidrører fra salgsdirektøren for JCB Sales. For så vidt angår notatet af 26. januar 1996 skal det bemærkes, at det ligesom ovennævnte afgørelse fra den irske konkurrencemyndighed heller ikke blev påberåbt for Retten i forbindelse med spørgsmålet om en tilsidesættelse af princippet om uskyldsformodningen, og derfor, således som det fremgår af denne doms præmis 114, må argumentet vedrørende dette notat afvises. For så vidt angår telefaxen af 2. juni 1997, som blev afsendt af en tjenestemand i GD IV til en repræsentant for Central Parts, der tilsyneladende indeholdt en tilkendegivelse om Kommissionen tjenestegrenes påståede intention om at indsamle bevismateriale, der kunne belaste JCB Service, skal det konstateres, at de på denne telefax støttede anbringender under ingen omstændigheder kan godtgøre, at Retten foretog en urigtig gengivelse af de beviser, den blev forelagt. I den henseende skal det bemærkes, at denne telefax blev sendt til en repræsentant for den part, der havde indgivet klage, Central Parts, den 2. juni 1997, dvs. mere end seks måneder efter den af Kommissionens tjenestegrene foretagne kontrolundersøgelse den 5. november 1996 på forretningslokalerne tilhørende selskaberne i JCB-koncernen og dens forhandlere i Det Forenede Kongerige. Under disse omstændigheder kan den omstændighed, at en af Kommissionens tjenestemænd, der ifølge JCB Service har deltaget i undersøgelsen af den af Central Parts indgivne klage, kan have en opfattelse angående spørgsmålet, om denne klage skulle henlægges, eller overtrædelsesproceduren skulle indledes, ikke danne grundlag for at konkludere, at Kommissionens tjenestegrenes behandling af den omhandlede sag var partisk og, dermed, at princippet om uskyldsformodningen blev tilsidesat. Det fremgår af alle de ovenstående betragtninger, at det var med rette, at Retten i den appellerede doms præmis 60 konkluderede, at det hverken følger af den måde, hvorpå den administrative procedure er blevet gennemført, at Kommissionen har fortolket dokumenterne og de faktiske omstændigheder tendentiøst eller ensidigt, eller at den har opført sig partisk i forhold til appellanten. Det følger heraf, at det sidste klagepunkt, som JCB Service har fremført, samt det her omhandlede anbringendes andet led – og dermed hele det første anbringende – til dels er uegnet til realitetsbehandling, til dels ubegrundet. Det andet anbringende Dette andet anbringende kan opdeles i to led. JCB Service gør dels gældende, at Retten har tilsidesat artikel 81, stk. 1, EF, dels at Retten ligeledes har tilsidesat artikel 81, stk. 3, EF, idet den afviste at annullere den anfægtede beslutning, for så vidt som denne beslutning meddelte afslag på den af JCB Services i 1973 indgivne anmodning om fritagelse. For hvert af disse to led er der anført særskilte klagepunkter. Det første led JCB Service gør gældende, at Retten har lagt en urigtig retsopfattelse til grund for så vidt angår dels den første del af overtrædelsen, der er angivet i den anfægtede beslutnings artikel 1, litra a), vedrørende begrænsningerne i JCB-koncernens anerkendte britiske, irske og franske forhandleres passive salg til forhandlere, der ikke er anerkendte, endelige forbrugere eller anerkendte forhandlere uden for eneforhandlingsområderne og især i andre medlemsstater, og dels den anden del af overtrædelsen, der er angivet i litra b) i samme artikel i denne beslutning, vedrørende begrænsningerne i forsyningskilderne, som er pålagt de anerkendte franske og italienske forhandlere, og som forbyder krydsleverancer mellem disse. –       Overtrædelsens første led vedrørende begrænsningerne i de anerkendte britiske, irske og franske forhandleres passive salg Hvad for det første angår Det Forenede Kongerige bemærkede Retten i den appellerede doms præmis 86, at de anmeldte aftaler vedrørende de vigtigste forhandlere og videreforhandlere i den omhandlede medlemsstat i den affattelse, som blev ændret i 1975, indeholder en § 4. Denne paragraf, som fastsætter et forbud mod at sælge til ikke-autoriserede forhandlere, indebærer ikke noget almindeligt forbud mod at sælge til de endelige detailforhandlere eller til autoriserede forhandlere uden for det tildelte område. Kommissionen fortolkede den imidlertid således, at den indeholder et almindeligt forbud mod salg uden for området. I denne henseende og efter i den appellerede doms præmis 88 at have gennemgået diverse dokumenter, nemlig en skrivelse, som Watling JCB den 26. oktober 1992 fremsendte til sekretæren for Queen’s Award Office (britisk statslig instans, som uddeler præmier for opnåede resultater på eksportområdet), en skrivelse af 13. april 1995 fra Berkeley JCB til JCB Sales, en skrivelse af 21. november 1995 fra TC Harrison JCB og en skrivelse fra Gunn JCB til JCB Sales, konstaterede Retten, at disse dokumenter overensstemmende beviste, at forhandlerne var af den opfattelse, at deres kontrakt med JCB forpligtede dem til at følge en restriktiv handelspraksis, og at de rettede sig herefter. I øvrigt bemærkede Retten, at ud over forbuddet i § 4 i den omhandlede kontrakt mod at sælge til ikke-autoriserede agenter, opførte de berørte forhandlere sig, som om de var omfattet af et mere vidtrækkende forbud mod at sælge uden for deres område, herunder til eksport. I den appellerede doms præmis 89 konkluderede Retten i lyset af disse konstateringer, at der i Det Forenede Kongerige var iværksat en restriktiv praksis, som afveg fra indholdet af de anmeldte aftaler, og at den første del af overtrædelsen, som vedrørte begrænsningerne i det passive salg, således var godtgjort. JCB Service gør gældende, at Retten som følge af en åbenbart urigtig forståelse af de faktiske omstændigheder har lagt en urigtig retsopfattelse til grund, idet den fastsatte en sanktion for en forpligtelse, der var pålagt en forhandler, til ikke at sælge produkter engros med henblik på videresalg til ikke godkendte videreforhandlere, hvilken forpligtelse er indeholdt i § 4 i den omhandlede kontrakt. Det skal indledningsvis konstateres, at JCB Service med sit klagepunkt begrænser sig til at anfægte den samlede vurdering af de faktiske omstændigheder og af beviserne, som Retten har foretaget i den appellerede doms præmis 88, samt den i samme doms præmis 89 anførte konklusion, idet selskabet i det væsentlige gør gældende, at Retten under hensyn til sagens faktiske omstændigheder burde være kommet til den modsatte konklusion. JCB Service gør imidlertid ikke noget egentligt argument gældende, der kan føre til, at det konkluderes, at Retten har foretaget en urigtig gengivelse af indholdet af de sagsakter, der er blevet den forelagt, eller at den har lagt en urigtig retsopfattelse til grund. Under disse omstændigheder og i overensstemmelse med den i denne doms præmis 106-108 nævnte retspraksis bør det første klagepunkts første argument afvises. Hvad for det andet angår Irland bemærkede Retten i den appellerede doms præmis 90, at de standardaftaler, som er anmeldt, ikke indeholder nogen bestemmelser, som forbyder engros-salg til ikke-autoriserede forhandlere, som det er tilfældet for så vidt angår aftalerne vedrørende Det Forenede Kongerige, men at en aftale, som JCB Sales indgik i 1992 med dets irske forhandler, Earthmover Commercial Industrial (ECI) JCB, indeholdt en § 4 vedrørende engros-salg, som svarede til § 4 i aftalerne for forhandlere og videreforhandlere i Det Forenede Kongerige. I henhold til samme præmis i den appellerede dom er den omhandlede aftale ikke blevet anmeldt. I denne henseende og efter at have foretaget en gennemgang af forskellige dokumenter, hvorpå Kommissionen har støttet sin beslutning, nemlig en telefax af 31. januar 1995 fra JCB Sales til JCB SA og to andre telefaxer af 31. januar 1995 og 30. marts 1995 fra ECI JCB til JCB Sales, lagde Retten i den appellerede doms præmis 92 til grund, at set i lyset af de aftalebestemmelser, som er identiske med dem, der gjaldt for Det Forenede Kongerige, men som ikke var blevet anmeldt, udgør de faktiske omstændigheder, som er blevet forelagt Retten, støttet af den generelle begrænsning af salg uden for området i resten af JCB-koncernens distributionsnet et bevis for denne del af overtrædelsen, dvs. begrænsningerne i de passive salg uden for området. JCB Service gør gældende, at § 4 i distributionsaftalen vedrørende Irland i modsætning til, hvad der fremgår af den appellerede doms præmis 90 og 91, ikke udgør en overtrædelse af artikel 81 EF. Selskabet gør i denne henseende gældende, at det i aftalerne af 1992 med forhandlere og videreforhandlere i Irland indeholdte salgsforbud har samme ordlyd som § 4 i de versioner af aftalen, der vedrører Det Forenende Kongerige. Henset til den omstændighed, at Retten i den appellerede doms præmis 86 har lagt til grund, at paragraffen vedrørende de for Det Forenede Kongerige anvendelige aftaler ikke udgør en overtrædelse af artikel 81 EF, er det uden betydning, at aftalen vedrørende Irland, der indeholder samme paragraf, ikke er blevet anmeldt til Kommissionen. JCB Service gør i øvrigt gældende, at Retten har foretaget en åbenbart urigtig bedømmelse af de i den appellerede doms præmis 92 nævnte sagsakter. Det skal for det første konstateres, at Retten i den appellerede doms præmis 86 i modsætning til, hvad der gøres gældende af JCB Service, ikke har lagt til grund, at § 4 i de versioner af aftalen, der er indgået med forhandlere og videreforhandlere i Det Forenede Kongerige, ikke giver anledning til problemer i forhold til artikel 81, stk. 1, EF. Retten bemærkede faktisk, at uanset at den for Det Forenede Kongerige anvendelige aftale ikke indeholdt et generelt salgsforbud, blev den omhandlede paragraf af distributørerne fortolket, som om den indeholdt et generelt forbud mod salg uden for området. For det andet og henset til den i denne doms præmis 86 nævnte retspraksis skal det bemærkes, at for at en anmeldelse af en aftale skal være gyldig i forhold til artikel 81 EF, skal den foretages ved benyttelse af skema A/B. Det er i denne sag ubestridt, at den af JCB Service i 1992 indgåede aftale vedrørende Irland aldrig er blevet anmeldt til Kommissionen. Det følger af det ovenstående, at det andet argument til støtte for det første klagepunkt, der er gjort gældende af JCB Service, er aldeles ubegrundet, og at det derfor bør forkastes. Med hensyn til den påståede urigtige bedømmelse af de af Retten i den appellerede doms præmis 92 gennemgåede sagsakter skal det konstateres, at JCB Service med sit klagepunkt anfægter den vurdering af de faktiske omstændigheder og af beviserne, som Retten har foretaget, uden at gøre argumenter gældende, der kan føre til, at det konkluderes, at Retten har foretaget en urigtig gengivelse af indholdet af de sagsakter, der er blevet den forelagt, eller at den har lagt en urigtig retsopfattelse til grund. Under disse omstændigheder og i overensstemmelse med den i denne doms præmis 106-108 nævnte retspraksis bør dette argument afvises. Hvad for det tredje angår Frankrig har Retten i den appellerede doms præmis 96 bemærket, at standardforhandlingsaftalen fra 1991 i artikel 2 indeholder en gensidig eksklusivitetsklausul, som bl.a. forbyder forhandleren direkte eller indirekte at sælge, distribuere eller markedsføre JCB-koncernens produkter og reservedele uden for det tildelte område. I henhold til samme præmis i den appellerede dom forbyder denne aftale, som ikke er anmeldt, aktivt salg, og indeholder ifølge sin ordlyd også et forbud mod passivt salg uden for det tildelte område. Efter at have foretaget en gennemgang af de dokumenter, hvorpå Kommissionen har støttet den anfægtede beslutnings konstatering af forekomsten af de kritisable begrænsninger, nemlig en telefax af 21. juni 1988 fra JCB SA til en anerkendt forhandler, en skrivelse af 10. januar 1995 fra JCB SA til selskabet Philippe MPT og en skrivelse af 31. januar 1996 til JCB SA fra Pinault Équipement, har Retten i den appellerede doms præmis 98 konstateret, at disse dokumenter i vidt omfang bekræfter den restriktive praksis og markedsafskærmning, som er en del af standardforhandlingsaftalen. JCB Service gør i denne henseende gældende, at Retten foretog en åbenbart urigtig bedømmelse af artikel 2 i aftalen vedrørende Frankrig, da den anførte, at denne aftale »forbyder aktivt salg, og [...] ifølge sin ordlyd også [indeholder] et forbud mod passivt salg uden for det tildelte område«. I øvrigt lagde Retten ifølge JCB Service åbenbart irrelevante beviser til grund, da den fandt den påståede begrænsning godtgjort. Det skal konstateres, at den anfægtede beslutning ikke er støttet på et påstået udtrykkeligt forbud i selve forhandleraftalen, men på den måde, hvorpå den er blevet anvendt. Denne konklusion fremgår af betragtning 111-114 til den anfægtede beslutning og navnlig af betragtning 146 hertil, hvori Kommissionen anførte, at »[a]ftalen mellem JCB[-koncernen] og selskabets officielle forhandlere […] forhindrer, således som den anvendes i praksis, disse forhandlere i at sælge uden for deres tildelte områder eller begrænser et sådant salg«. Under disse omstændigheder er gyldigheden af den anfægtede beslutning upåvirket. Det følger heraf, at det af JCB Service fremførte argument er uden betydning og derfor bør forkastes. For så vidt angår JCB Services argumenter om, at Retten har lagt irrelevante beviser til grund, da den fandt overtrædelsen godtgjort, nemlig en telefax af 21. juni 1988 fra JCB SA til en anerkendt forhandler og en skrivelse 31. januar 1996 til JCB SA fra Pinault Équipement, skal det konstateres, at JCB Service atter anfægter Rettens bedømmelse af de faktiske omstændigheder vedrørende forekomsten af retsstridig adfærd uden at påvise, at der er sket nogen urigtig gengivelse af beviserne. Det samme skal konstateres for så vidt angår paralleleksport til hele det berørte geografiske marked med hensyn til argumentet, hvorefter Retten i den appellerede doms præmis 106 og 107 foretog en urigtig bedømmelse af de undersøgte sagsakter, nemlig en skrivelse af 2. juni 1992, som JCB Sales sendte til Watling JCB, og to telefaxer af 11. og 15. maj 1995 fra det tyske datterselskab, JCB Germany. I den appellerede doms præmis 107 udøvede Retten således sin ubegrænsede skønsbeføjelse, idet den uden at foretage nogen urigtig gengivelse lagde til grund dels, at de omhandlede sagsakter beviser, at JCB Service fører en politik for afskærmning af selskabets forhandleres områder og af de nationale markeder, som har ført til, at selskabet generelt har forbudt ethvert salg uden for området, hvad enten der er tale om paralleleksport uden for dets distributionsnet eller ej, og dels at den omhandlede adfærd forstærker virkningerne af de begrænsninger, som er opstillet for passive salg. Det fremgår af det ovenstående, at samtlige de argumenter, som JCB Service har gjort gældende med henblik på at bestride den første del af overtrædelsen, bør forkastes. –       Den anden del af overtrædelsen vedrørende de begrænsninger i forsyningskilderne, som er pålagt de anerkendte franske og italienske forhandlere, og forbuddet mod krydsleverancer mellem anerkendte forhandlere Retten har i den appellerede doms præmis 112 bemærket, at artikel 2 i standardforhandlingsaftalen for så vidt angår Frankrig som et væsentligt kontraktvilkår i denne aftale bestemmer, at der udelukkende må foretages indkøb af JCB-koncernens produkter og reservedele hos det franske datterselskab JCB SA og hos JCB Service. Ifølge samme præmis forbyder artikel 4 i distributionsaftalen i Italien forhandlerne at sælge eller direkte eller indirekte være involveret i salg af andre produkter end JCB-koncernens, og artikel 6 i denne distributionsaftale pålægger dem udelukkende at indkøbe udskiftningsdele eller andre sekundære produkter, som anvendes ved reparation af JCB-koncernens produkter, hos JCB SpA, medmindre JCB Service skriftligt og forudgående har givet samtykke til andet, i de tilfælde, som er omfattet af de to bestemmelser. Efter at have lagt til grund, at bestemmelserne i de ovennævnte aftaler havde et konkurrencebegrænsende formål, vurderede Retten i den appellerede doms præmis 115 de dokumenter, hvorpå Kommissionen havde støttet sig ved antagelsen af, at der forelå en overtrædelse i Frankrig, nemlig en skrivelse af 21. juni 1996 fra JCB SA til Sem-Cedima, en af dets anerkendte forhandlere, og en anden skrivelse af 10. februar 1999 fra en autoriseret forhandler i Frankrig. Ifølge samme præmis i den appellerede dom bekræfter disse dokumenter, at aftalerne er blevet håndhævet, og at der i Frankrig foreligger begrænsninger med hensyn til JCB-koncernens autoriserede agenters forsyningskilder. Hvad angår Italien har Retten i den appellerede doms præmis 116 bemærket, at Kommissionen med henblik på at fastslå eksistensen af den anden del af overtrædelsen alene har støttet sig til andre beviser end bestemmelserne i aftalen, og at JCB Service i den henseende har gjort gældende, at Kommissionen ikke kunne pålægge selskabet straf for aftalebestemmelser, som ikke er blevet fortolket og håndhævet strengt, uden at undersøge og påvise, hvorvidt de faktisk er blevet gennemført. Herefter har Retten i den appellerede doms præmis 117 lagt til grund, at den omstændighed, at konkurrencebegrænsende aftalebestemmelser ikke er blevet fortolket og håndhævet strengt, er irrelevant for så vidt angår spørgsmålet, om den påståede overtrædelse kan anses for bevist eller ej. I samme præmis har Retten, idet den støttede sig til Domstolens retspraksis, tilføjet, at den omstændighed, at der ikke er foretaget nogen analyse af aftalens virkninger i den omtvistede beslutning, således ikke i sig selv medfører, at denne beslutning er behæftet med en mangel, eftersom en aftales konkurrencebegrænsende formål eller virkning tages i betragtning som en alternativ og ikke en kumulativ betingelse. Det er på denne baggrund, at Retten i den appellerede doms præmis 118 har konkluderet, at det er med føje, at Kommissionen har anset den del af overtrædelsen, som vedrører begrænsninger i forsyningskilderne for de franske og italienske anerkendte forhandleres indkøb af aftalevarer, for bevist. JCB Service gør i den henseende gældende, at Retten i strid med de relevante fællesskabsbestemmelser, der i dette tilfælde er Kommissionens forordning nr. 1983/83 og nr. 67/67/EØF af 22. marts 1967 om anvendelse af traktatens artikel [81], stk. 3 på kategorier af eneforhandlingsaftaler (EFT 1967, s. 9), har lagt en urigtig retsopfattelse til grund. En gruppefritagelse kunne nemlig have været anvendt i henhold til forordning nr. 67/67 og nr. 1983/83. Det skal bemærkes, at JCB Service for Retten gjorde gældende, at klagepunktet om, at aftalerne medfører begrænsninger i forsyningskilderne for de autoriserede franske og italienske forhandlere, idet disse forpligtes til udelukkende at foretage deres indkøb hos JCB Services nationale datterselskab, og forbydes at foretage krydsleverancer mellem de autoriserede forhandlere, bygger på Kommissionens urigtige fortolkning af aftalerne, idet formålet med de omtvistede aftalebestemmelser alene er at sikre, at forhandlerne kun markedsfører JCB-koncernens produkter. I øvrigt gjorde JCB Service gældende, at Kommissionen ikke havde undersøgt, om de anfægtede aftalebestemmelser faktisk blev håndhævet. Det skal således konstateres, at de af JCB Service til støtte for selskabets anbringender for Domstolen fremførte argumenter er nye og derfor ikke kan antages til realitetsbehandling. Det bemærkes, således som det er anført i denne doms præmis 114, at Domstolen under en appel kun har kompetence til at tage stilling til den retlige afgørelse, der er blevet truffet vedrørende de anbringender og argumenter, der er blevet behandlet i første instans. Det følger af alle de ovenstående betragtninger, at JCB Services argumenter, hvorved overtrædelsens anden del anfægtes, bør forkastes, og, følgelig, at det andet anbringendes første led til dels er uegnet til realitetsbehandling, til dels ubegrundet. Det andet led Retten har i den appellerede doms præmis 160 for det første bemærket, at det fremgår af det anfægtede beslutning, at Kommissionen afslog den anmodning om fritagelse, som blev indgivet i 1973, med den begrundelse, at gennemgangen af anmodningen havde vist, at der var behov for at foretage en vurdering af JCB-koncernens distributionssystem i sin helhed, hvilket var umuligt, da der kun var foretaget delvise anmeldelser, og fordi JCB-koncernens aftaler og praksis indebar konkurrencebegrænsninger og ikke opfyldte de kumulative betingelser i artikel 81, stk. 3, EF for meddelelse af fritagelse. Ifølge Retten omfattede anmodningen kun standardaftalen for Irland, Sverige og Kanaløerne, som hidrørte fra JCB Sales. Herefter har Retten i den appellerede doms præmis 161 fastslået, at parterne for denne havde drøftet det generelle spørgsmål om, hvorvidt JCB-koncernens distributionssystem kunne gøres til genstand for en beslutning i henhold til artikel 81, stk. 3, EF, og at dette spørgsmål er behandlet i betragtning 201-222 til den anfægtede beslutning. Retten tilføjede, at der under alle omstændigheder alene kunne meddeles fritagelse for den aftale, som var forskriftsmæssigt anmeldt, og at den af JCB Service på dette tidspunkt nedlagte påstand vedrørte annullation af artikel 2 i den anfægtede beslutning, som indeholder et afslag på den anmodning, som var indgivet i 1973. Ifølge Retten skal således alene anmodningen om fritagelse i relation til den aftale, som er nævnt i den appellerede doms præmis 160, vurderes, men det skal ikke af Retten undersøges, om der kunne have været meddelt fritagelse for alle de aftaler, JCB-koncernen indsendte til Kommissionen. For det andet har Retten efter i den appellerede doms præmis 164 at have konstateret, at den omhandlede aftale ikke kunne være omfattet af gruppefritagelsen i henhold til Kommissionens forordning (EØF) nr. 123/85 af 12. december 1984 om anvendelse af EØF-traktatens artikel [81], stk. 3, på kategorier af salgs- og serviceaftaler vedrørende motorkøretøjer (EFT 1985 L 15, s. 16, herefter »forordning nr. 123/85«), som er erstattet af forordning nr. 1475/95, undersøgt, om aftalen kunne være genstand for en individuel fritagelse i henhold til artikel 81, stk. 3, EF. I denne henseende har Retten i den appellerede doms præmis 165 lagt til grund, at denne mulighed foreligger i tilfælde, hvor de pågældende aftaler eller den pågældende praksis bidrager til at forbedre produktionen eller fordelingen af varerne eller til at fremme den tekniske eller økonomiske udvikling, samtidig med at de sikrer forbrugerne en rimelig andel af fordelen herved, og uden at der pålægges de pågældende virksomheder begrænsninger, som ikke er nødvendige for at nå disse mål, eller gives disse virksomheder mulighed for at udelukke konkurrencen for en væsentlig del af de pågældende varer. Retten har i øvrigt i samme præmis i den appellerede dom bemærket, at Kommissionen i den anfægtede beslutning har fundet, at den kombination af selektivitet og eksklusivitet, som kendetegner JCB-koncernens distributionssystem, medfører en række unødvendige begrænsninger, som ikke opvejes af gavnlige virkninger, herunder for forbrugerne. Ifølge den appellerede doms præmis 166 har JCB Service blot fremsat en generel påstand om, at distributionsaftalerne opfylder betingelserne for at meddele fritagelse, uden nærmere at angive, hvilke fordele den omhandlede aftale medførte, som kunne begrunde en fritagelse. JCB Service har i øvrigt ifølge samme præmis i den appellerede dom blot anført, at denne aftale ikke er til ugunst for forbrugerne, og at Kommissionen ikke har godtgjort, at der ikke er fordele forbundet med aftalen, men har ikke på noget tidspunkt angivet fordelene ved og begrundelsen for de indførte begrænsninger. Hvad endelig angår de kommissionsbeslutninger, hvorved der er meddelt individuelle fritagelser i tilfælde af distributionssystemer, der kombinerer eksklusivitet og selektivitet, og som JCB Service har gjort gældende til støtte for sit anbringende, nemlig Kommissionens beslutning 75/73/EØF af 13. december 1974 om en procedure i henhold til EØF-traktatens artikel [81] (IV/14.650 – Bayerische Motoren Werke AG) (EFT 1975 L 29, s. 1, herefter »BMW-sagen«), Kommissionens beslutning 85/559/EØF af 27. november 1985 om en procedure i henhold til EØF-traktatens artikel [81] (IV/30.846 – Ivoclar) (EFT L 369, s. 1, herefter »Ivoclar-sagen«) samt Kommissionens meddelelse 93/C 275/03 i henhold til artikel 19, stk. 3, i forordning nr. 17 (IV/34.084 – Sony España SA) (EFT 1993 C 275, s. 3), har Retten i den appellerede doms præmis 167 konstateret, at de løsninger, som blev fundet i disse sager, ikke kan overføres til JCB-koncernens distributionssystem. Ifølge samme præmis i den appellerede dom var aktive salg uden for området ikke forbudt i BMW-sagen, og så meget desto mere heller ikke passive salg eller forsyning inden for nettet. For så vidt angår Ivoclars distributionssystem skulle virksomheden i øvrigt senere træffe et valg mellem en model med eksklusivitet og en model med selektivitet. Endelig havde Sony España AS’s distributionssystem kun et enkelt begrænsende element til fælles med JCB-koncernens system. I lyset af de ovenstående betragtninger har Retten i den appellerede doms præmis 168 konkluderet, at JCB Service hverken har godtgjort, at selskabets aftale kan henføres under gruppefritagelsesordningen i henhold til forordning nr. 123/85, som er erstattet af forordning nr. 1475/95, eller at der kunne meddeles individuel fritagelse for aftalen i henhold til artikel 81, stk. 3, EF. JCB Service gør for det første gældende, at Retten har foretaget en åbenbart urigtig bedømmelse af rækkevidden af den individuelle fritagelse, der var ansøgt om, idet den, som det fremgår af den appellerede doms præmis 161, begrænsede sin undersøgelse af fritagelsesanmodningen til at omfatte en enkelt af de anmeldte aftaler. Det bemærkes, at Kommissionen, efter i betragtning 197-200 til den anfægtede beslutning at have anført, at ingen gruppefritagelse ville kunne finde anvendelse i henhold til forordning nr. 1983/83, nr. 1475/95 eller nr. 2790/1999 herefter undersøgte, hvorvidt den i medfør af artikel 4, stk. 1, i forordning nr. 17 kunne meddele en individuel fritagelse i henhold til artikel 81, stk. 3, EF. Efter i betragtning 202 til den anfægtede beslutning at have bemærket, at der ikke kan vedtages en beslutning efter artikel 81, stk. 3, EF om konkurrencebegrænsende aftaler eller samordnet praksis, der ikke er behørigt anmeldt, har Kommissionen i betragtning 207-220 til denne beslutning undersøgt, hvorvidt ovennævnte bestemmelses kumulative betingelser er opfyldt for så vidt angår faktiske aftaler eller samordnet praksis. Efter i betragtning 221 til den anfægtede beslutning at have konstateret, at dette ikke er tilfældet i denne sag, fastslog Kommissionen i den efterfølgende betragtning, at der ikke ville kunne meddeles nogen individuel fritagelse, selv om JCB Service havde anmeldt aftalerne i den form, hvori de var blevet håndhævet. Det fremgår af det ovenstående, at Kommissionen med henblik på anvendelsen af artikel 81, stk. 3, EF vurderede alle de faktiske aftaler eller den samordnede praksis. Retten har ikke foretaget en bedømmelse af dette forhold, der er forskellig fra den, Kommissionen har lagt til grund. På den baggrund bør argumentet vedrørende den i den appellerede doms præmis 160 og 161 foretagne henvisning udelukkende til aftalen vedrørende Irland, Sverige og Kanaløerne forkastes. Det følger af det foregående, at det første klagepunkt, som JCB Service har gjort gældende, bør forkastes. JCB Service bemærker for det andet, at den appellerede dom er selvmodsigende for så vidt angår spørgsmålet om afslaget på selskabets anmodning om fritagelse. På den ene side fandt Retten i henholdsvis præmis 133, 145 og 154 i den appellerede dom, at følgende tre overtrædelser ikke var godtgjort: –        fastsættelsen af de rabatter eller videresalgspriser, der anvendes af de anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige og Frankrig –        opkrævning af servicegebyrer på salg til andre medlemsstater, der gennemføres af anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige efter tariffer, som JCB Service har fastsat, og –        inddragelse af tilskud til transaktioner bestående af flere salg foretaget af anerkendte forhandlere i Det Forenede Kongerige uden for eneforhandlingsområderne, hvorved forhandlernes vederlag gøres afhængigt af de solgte produkters geografiske bestemmelsessted. På den anden side godkendte Retten i øvrigt afslaget på ansøgningen om fritagelse, idet den i den appellerede dom støttede sig på betragtning 201-222 til den anfægtede beslutning, hvilke betragtninger, ifølge JCB Service, vedrørte disse tre overtrædelser. Det bemærkes, at Retten i den appellerede doms præmis 160-169 har undersøgt, hvorvidt Kommissionens gennemgang angående afslaget på JBC Services ansøgning om fritagelse var velbegrundet, idet Retten ikke fandt anledning til kritik heraf. Det skal i denne henseende indledningsvis bemærkes, at Kommissionen i betragtning 209 til den anfægtede beslutning har henvist til den omstændighed, at områdeeksklusivitet mod forbud mod salg til forhandlere, der ikke er anerkendte, og som kan konkurrere med de officielle forhandlere, kombineret med eksklusivt køb af reservedele for de officielle forhandleres vedkommende, forhindrer eller begrænser udviklingen af markedet for vedligeholdelse, reparation og levering af reservedele under optimale sikkerhedsforhold, der er et særskilt marked i forhold til markedet for salg af nye maskiner. Kommissionen har i samme betragtning tilføjet, at i betragtning af den markedsstyrke på det lokale marked, som en officiel forhandler har, når det gælder leverancer under stærkt tidspres, opvejer denne kombination de forventede fordele for forbrugerne, især når man tager JCB- Services betydelige markedsandel inden for rendegravere i betragtning. I betragtning 214 og 215 til den anfægtede beslutning har Kommissionen herefter lagt til grund, at passivt salg kan være tilladt i et eksklusivt distributionssystem for at undgå, at de konkurrencemæssige ulemper opvejer fordelene, og at kombinationen af områdeeksklusivitet, begrænsning i det aktive og passive salg og selektiv distribution i JCB-koncernens net inden for fællesmarkedet ikke kan betragtes som nødvendig for at forbedre distributionen af entreprenørmaskiner, hvor JCB-koncernen har en markedsandel på 45% for rendegravere i Fællesskabet. Kommissionen bemærkede navnlig, at disse maskiner for størstepartens vedkommende anvendes i begrænsede geografiske områder og ikke bevæger sig over lange afstande eller på forskellige lokaliteter, som det er tilfældet med motorkøretøjer. Kommissionen har i betragtning 218 til den anfægtede beslutning endelig antaget, at en bedre distribution, der medfører fordele for brugerne på grund af høje sikkerhedsstandarder, ikke gør det nødvendigt at begrænse leverancerne af JCB-koncernens maskiner og reservedele til anerkendte forhandlere eller endelige forbrugere eller at tildele eneforhandlingsområder, uden for hvilke der ikke må drives aktivt salg og så meget mindre passivt salg. Det følger af det ovenstående, at Kommissionen, da den foretog bedømmelse af de kumulative betingelser i artikel 81, stk. 3, EF under alle omstændigheder henviste til de forhold, der udgør de to første dele af den i den anfægtede beslutnings artikel 1 fastsatte overtrædelse. Under disse omstændigheder kan gyldigheden af afslaget på ansøgningen om fritagelse ikke med rette anfægtes på grundlag af nogen selvmodsigelse. Således bør det andet klagepunkt, som JCB Service har gjort gældende, ligeledes forkastes. JCB Service hævder for det tredje, at Retten begik et fejlskøn, idet den i den appellerede doms præmis 166 anførte, at JCB Service ikke havde angivet, hvilke konkrete fordele selskabets distributionsaftale medfører. JCB Service gør i denne forbindelse gældende, at de omhandlede fordele allerede var blevet gennemgået i betragtning 207 og 208 til den anfægtede beslutning, og at Retten åbenbart undlod at tage dette forhold i betragtning. Det skal indledningsvis bemærkes, at Rettens konstatering i den appellerede doms præmis 166, hvorefter JCB Service ikke havde angivet, hvilke konkrete fordele den omhandlede aftale medfører, som kan berettige, at den meddeles fritagelse, er urigtig. Således som det fremgår af betragtning 207 til den anfægtede beslutning, anerkender Kommissionen, at nogle af de fordele, der er fælles for bestemte kategorier af distributionsaftaler, såsom eneforhandling, eksklusivt køb og distribution af motorkøretøjer, kan udledes af JCB-koncernens distributionsaftaler, som faktisk indeholder en række bestemmelser inden for disse tre kategorier. Endvidere anførte Kommissionen i betragtning 208 til den anfægtede beslutning bl.a., at forbrugerne kan anses for at opnå en rimelig andel af de objektive fordele, der er anført, og at det er berettiget at udvælge forhandlere på grundlag af deres evne til at yde aftagerne af JCB-koncernens produkter service af høj kvalitet. Det skal imidlertid bemærkes, at det fremgår af retspraksis, at hvis præmisserne i en dom afsagt af Retten indeholder en tilsidesættelse af fællesskabsretten, men konklusionen er berettiget af andre retlige grunde, må appellen forkastes (dom af 2.12.2004, sag C-226/03 P, José Martí Peix mod Kommissionen, Sml. I, s. 11421, præmis 29). Det skal i denne henseende bemærkes, at det fremgår af retspraksis, at for at der kan meddeles en individuel fritagelse i medfør af artikel 81, stk. 3, EF skal de i den omhandlede artikel betingelser være opfyldt kumulativt (jf. kendelse af 25.3.1996, sag C-137/95, SPO m.fl. mod Kommissionen, Sml. I, s. 1611, præmis 34). Uafhængigt af, hvorvidt JCB Services anbringende i denne sag er velbegrundet, påviser dette selskab ikke ved sine øvrige argumenter, at den i betragtning 221 til den anfægtede beslutning anførte konstatering, hvorefter de kumulative betingelser for anvendelse af artikel 81, stk. 3, EF ikke er opfyldt i dette tilfælde, er urigtig, og at Retten således lagde en urigtig retsopfattelse til grund, da den godkendte Kommissionens antagelse i denne henseende. Det følger heraf, at det tredje klagepunkt, som appellanten har gjort gældende, bør forkastes. JCB Service gør for det fjerde gældende, at Retten i den appellerede dom har foretaget en urigtig fortolkning af bestemmelserne vedrørende fritagelser. Der foreligger således ingen begrænsninger for så vidt angår passive salg, hvorfor de principper, som er afledt af BMW- og Ivoclar-sagerne, burde have været anvendt analogt i denne sag og således burde have været tilstrækkelige til, at den ansøgte fritagelse var blevet meddelt. Det skal konstateres, at JCB Service med sit klagepunkt begrænser sig til at anfægte Rettens bedømmelse af de faktiske omstændigheder, idet selskabet gør gældende, at sidstnævnte under hensyn til ovennævnte BMW- og Ivoclar-sager burde være nået til det modsatte af, hvad der konkluderedes i den appellerede doms præmis 167. JCB Service gør imidlertid ikke noget argument gældende, som kan medføre, at det konkluderes, at Retten har foretaget en urigtig gengivelse af de faktiske omstændigheder eller i denne sag har lagt en urigtig retsopfattelse til grund. Under disse omstændigheder og i overensstemmelse med den i denne doms præmis 106-108 nævnte retspraksis, bør det fjerde klagepunkt, som JCB Service har gjort gældende, afvises. Det følger af det ovenstående, at det andet anbringendes andet led, og dermed anbringendet i dets helhed, ligeledes til dels er uegnet til realitetsbehandling, til dels ubegrundet. Det tredje anbringende Dette tredje anbringende kan opdeles i to led. For hvert af disse to led er der anført særskilte klagepunkter. JCB Service gør gældende, at Retten har tilsidesat artikel 15 i forordning nr. 17, og gør i denne henseende gældende, at der er sket tilsidesættelse af dels visse grundlæggende principper, dels af bestemmelserne vedrørende beregningen af den pålagte bødes størrelse. Det første led For det første har Retten i den appellerede doms præmis 176 anført, at Kommissionen ikke uden at tilsidesætte artikel 15, stk. 5, litra a), i forordning nr. 17 kunne pålægge JCB Service en bøde som følge af de aftaler, som blev anmeldt i 1973 og 1975. Ifølge Retten skulle den anfægtede beslutnings lovlighed i denne henseende udelukkende undersøges i relation til de dele af overtrædelsen, som er omfattet af anmeldelsen, og som Retten anser for at være godtgjort. Det drejer sig dels om overtrædelsens første led vedrørende begrænsningerne i de passive salg, som er omfattet af artikel 1, litra a), i den anfægtede beslutning, og som fremgår af de for Det Forenede Kongerige anmeldte aftaler og følger af § 4 i de nævnte aftaler, dels om den anden del af overtrædelsen vedrørende begrænsningen i forsyningskilderne, som omtales i den anfægtede beslutnings artikel 1, litra b), og som ifølge Retten ikke er omfattet af anmeldelsen. Under disse omstændigheder har Retten i den appellerede doms præmis 177 lagt til grund, at § 4 er blevet anvendt på en måde, der afviger fra bestemmelsens ordlyd, idet dens rækkevidde er blevet udvidet således, at den indebærer et generelt forbud mod, at distributørerne sælger uden for deres område, og især til eksport. Retten har endvidere bemærket, at for så vidt som den praksis, som har givet anledning til bøden, ikke er omfattet af området for bestemmelserne i de anmeldte aftaler, er der ikke sket tilsidesættelse af bestemmelserne i artikel 15, stk. 5, litra a), i forordning nr. 17. JCB Service gør i denne henseende gældende, at Retten har lagt en urigtig retsopfattelse til grund, for så vidt som den ved undersøgelsen af spørgsmålet om bøden ikke behørigt tog i betragtning, at der var sket tilsidesættelse af dels princippet om god forvaltningsskik, henset til Kommissionens forpligtelse til at vedtage en beslutning inden for en rimelig frist, og dels JCB Services berettigede forventning. Kommissionens skrivelse af 13. januar 1976 samt afgørelserne fra de nationale myndigheder og retsinstanser gav JCB Service en forventning om, at de omtvistede aftaler ville blive meddelt den ansøgte fritagelse, og at selskabet derfor ville undgå en eventuel bøde. For så vidt for det første angår tilsidesættelsen af princippet om god forvaltningsskik, henset til Kommissionens forpligtelse til at vedtage en beslutning inden for en rimelig frist, skal det bemærkes, at JCB Service med dette klagepunkt i det væsentlige kritiserer, at Retten har undladt at fastsætte en sanktion for det forhold, at Kommissionen har pålagt en bøde i denne sag uden at tage den omstændighed i betragtning, at den anfægtede beslutning ikke er blevet vedtaget inden for en rimelig frist. Således som det er anført i denne doms præmis 77-79, kan JCB Service under ingen omstændigheder opnå, at den anfægtede beslutning i denne sag annulleres med den begrundelse, at den ikke er blevet vedtaget inden for en rimelig frist, da retten til kontradiktion ikke er blevet tilsidesat. Herefter må dette første klagepunkt forkastes. For det andet for så vidt angår tilsidesættelsen af princippet om beskyttelse af den berettigede forventning skal det bemærkes, at JBC Service med sit klagepunkt i det væsentlige påberåber sig at være omfattet af bestemmelserne i artikel 15, stk. 5, litra ), i forordning nr. 17. Et sådant anbringende bør imidlertid forkastes som åbenbart ubegrundet, eftersom der er tale om aftaler, der ikke er forskriftsmæssigt anmeldt. For det andet og som svar på JCB Services argument, hvorefter den pålagte bøde var uforholdsmæssig, navnlig i sammenligning med de bøder, som efter den samme procedure blev pålagt virksomheder som Volkswagen AG og Opel Nederland BV (Kommissionens beslutning 98/273/EF af 28.1.1998 om en procedure i henhold til EF-traktatens artikel 85 (IV/35.733 – VW) (EFT L 124, s. 60) og Kommissionens beslutning 2001/146/EF af 20.9.2000 om en procedure i henhold til EF-traktatens artikel 81 EF (COMP/36.653 – Opel) (EFT L 59, s. 1)), har Retten i den appellerede doms præmis 187 bemærket, at uanset hvilke sammenligninger Kommissionen måtte finde det relevant at foretage i forbindelse med udmålingen af den bøde, som er blevet pålagt JCB Service, kan disse forhold kun være af vejledende karakter, når oplysningerne om de faktiske omstændigheder i sagen, såsom hvilke markeder, hvilke produkter, hvilket land, hvilke virksomheder og hvilke relevante perioder der er tale om, ikke er identiske. I præmis 189 i samme dom har Retten følgelig konkluderet, at den omstændighed, at de bøder, der er pålagt Volkswagen AG, Opel Nederland BV og JCB Service, modsvarer forskellige procentdele af deres respektive omsætningstal, i den foreliggende sag ikke er udtryk for en forskelsbehandling af appellanten. I denne henseende gør JCB Service imidlertid gældende, at Retten har tilsidesat ligebehandlingsprincippet, idet den ikke har taget stilling til selskabets argument, hvorefter bøden var uforholdsmæssig, sammenlignet de bøder, der under sammenlignelige omstændigheder blev pålagt i Volkswagen AG- og Opel Nederland BV-sagen. Det skal indledningsvis konstateres, at i modsætning til, hvad JCB Service gør gældende, tog Retten klart stilling til disse anbringender i den appellerede doms præmis 187 og 189. Det skal i øvrigt konstateres, at JCB Service med sine argumenter ikke tilsigter at anfægte Domstolens faste retspraksis, hvorefter Kommissionens tidligere beslutningspraksis ikke udgør den retlige ramme for de bøder, der pålægges på konkurrenceområdet, og at beslutninger vedrørende andre sager er af vejledende karakter for så vidt angår forekomsten af forskelsbehandling. Det følger af det ovenstående, at de øvrige klagepunkter, der er gjort gældende af JCB Service, og dermed det her omhandlede anbringendes første led, bør forkastes. Det andet led Det skal indledningsvis bemærkes, at det følger af Domstolens retspraksis, at selv om retningslinjerne ikke kan anses for retsregler, som vedkommende myndighed under alle omstændigheder er forpligtet at overholde, fastsætter de dog vejledende regler for den praksis, der skal følges, og som vedkommende myndighed ikke kan fravige i konkrete tilfælde uden at angive grunde, som er i overensstemmelse med princippet om ligebehandling (dom af 28.6.2005, forenede sager C-189/02 P, C-202/02 P, C-205/02 P – C-208/02 P og C-213/02 P, Dansk Rørindustri m.fl. mod Kommissionen, Sml. I, s. 5425, præmis 209). Kommissionen har med vedtagelsen af sådanne vejledende regler og med offentliggørelsen heraf, hvorved det tilkendegives, at den fremover vil anvende dem på de af reglerne omhandlede tilfælde, pålagt sig selv en begrænsning i udøvelsen af sit skøn og kan ikke fravige disse regler uden i givet fald at blive mødt med en sanktion for en tilsidesættelse af almindelige retsgrundsætninger, såsom ligebehandlingsprincippet eller princippet om beskyttelse af den berettigede forventning (dommen i sagen Dansk Rørindustri m.fl. mod Kommissionen, præmis 211). Det skal i øvrigt bemærkes, at retningslinjerne ifølge samme retspraksis generelt og abstrakt fastlægger den metode, som Kommissionen har pålagt sig selv at anvende med henblik på fastsættelsen af størrelsen af de bøder, der pålægges i medfør af artikel 15 i forordning nr. 17. Disse retningslinjer, ved hvis udfærdigelse Kommissionen navnlig lagde kriterier udledt af Domstolens retspraksis til grund, sikrer således virksomhedernes retssikkerhed (jf. i denne retning dommen i sagen Dansk Rørindustri m.fl. mod Kommissionen, præmis 213). Det er i lyset af denne retspraksis, at de af JCB Service fremførte argumenter til støtte for anbringendet om, at det er med urette, at Retten undlod at fastsætte en sanktion for Kommissionens påståede tilsidesættelse af retningslinjerne, skal efterprøves. Indledningsvis skal det for så vidt angår overtrædelsens grovhed bemærkes, at i alle sprogversioner, med undtagelse af den engelske version, der anvender udtrykket »alvorlige« om de omhandlede overtrædelser, fremgår det af den appellerede doms præmis 182, at de nævnte overtrædelser må anses for at være »meget alvorlige« som følge af den skade, de påfører det indre markeds funktion, navnlig ved den afskærmning af de nationale markeder, som de har til formål og til følge at gennemføre, og de begrunder følgelig i sig selv en betragtelig bøde. Ifølge den efterfølgende præmis er JCB Service en forholdsmæssig stor virksomhed på fællesskabsplan og inden for den omhandlede sektor, og Kommissionen har således ikke begået fejl i sin vurdering af overtrædelsens indvirkning på de relevante nationale markeder i forbindelse med udmålingen af bøden. For så vidt herefter angår overtrædelsens varighed fremgår det af den appellerede doms præmis 184, at den har dækket en periode på ti år. Retten har i denne henseende i den appellerede doms præmis 185 bemærket, at »[d]e to dele af overtrædelsen har været samtidigt til stede i halvdelen af denne periode. JCB Service har understreget, at det kun er i en periode på fem år, at alle dele af overtrædelsen – som nu er reduceret til to – har været til stede samtidigt. Imidlertid er de begrænsninger, som er pålagt eksporten, og som udgør den første del af overtrædelsen, der er kernen i [JCB-koncernens] distributionssystem, af afgørende betydning, hvoraf logisk følger de begrænsninger i forsyningskilderne, som udgør den anden del af overtrædelsen. [Henset til, at] den første del af overtrædelsen, som vedrører en central bestanddel af [JCB-koncernens] distributionssystem, er af afgørende betydning, er der ikke grundlag for at antage, at Kommissionen burde have anset overtrædelsen for at have varet mindre end ti år«. Endelig bemærkes, at for så vidt angår den omstændighed, at Kommissionen har afvist at tage formildende omstændigheder i betragtning, kan JCB Service imidlertid ifølge den appellerede doms præmis 190 ikke med føje hævde, at den omstændighed, at Kommissionen ikke officielt har taget stilling til selskabets aftaler, er udtryk for en »stiltiende godkendelse«, idet en sådan fremgangsmåde savner grundlag i Fællesskabets konkurrenceret. Det fremgår i øvrigt af den samme præmis i den appellerede dom, at JCB Service hverken kan støtte ret på en afgørelse fra den irske konkurrencemyndighed eller på den ovennævnte dom fra cour d’appel de Paris. Ifølge Retten gælder det ligeledes, at eftersom Kommissionens afslag på JCB Services anmodning om fritagelse er fundet velbegrundet, kan det i denne sag ikke påberåbes som en formildende omstændighed, at JCB-koncernens distributionssystem angiveligt er foreneligt med Fællesskabets konkurrenceregler. For det første gør JCB Service i det væsentlige gældende, at Retten i den appellerede doms præmis 182 med urette har lagt til grund, at de to former for konkurrencebegrænsende praksis, som er blevet påvist i denne sag, som »meget alvorlige« overtrædelser i sig selv berettigede en betragtelig bøde. Uanset deres formelle kvalificering i den anfægtede beslutning, kan den omhandlede praksis ikke kvalificeres som »meget alvorlige« overtrædelser, når henses til overtrædelsernes karakter og deres indvirkning på markedet. I modsætning til, hvad JCB Service i denne sag gør gældende, udgør de påviste overtrædelser åbenbart overtrædelser, der bør kvalificeres som »meget alvorlige« overtrædelser i den forstand, hvori dette udtryk er anvendt i punkt 1 A, i retningslinjerne, og de kan følgelig rammes af en bøde, der kan anvendes for denne type overtrædelse. Det skal i denne henseende bemærkes, at det fremgår af betragtning 248 til den anfægtede beslutning, at forhandleraftaler, der som JCB Services har til formål at opdele de nationale markeder inden for fællesmarkedet gennem forskellige former for konkurrencebegrænsninger, er til skade for det indre marked, modarbejder et af Fællesskabets vigtigste mål og i årtier har været betragtet som overtrædelser af artikel 81 EF i Fællesskabets beslutnings- og retspraksis. I betragtning 249 og 250 til den anfægtede beslutning har Kommissionen lagt til grund, at disse begrænsninger med sikkerhed er blevet anvendt over for forhandlere i flere medlemsstater, der udgør en væsentlig del af fællesmarkedet, at JCB Service er en stor virksomhed med betydelig styrke på nogle af de relevante produktmarkeder og geografiske markeder, at virksomheden har store muligheder for gennem sin adfærd at skade andre virksomheder i de efterfølgende omsætningsled i betydeligt omfang og er i besiddelse af infrastrukturer, der burde have givet den mulighed for at fastslå, at dens adfærd var i strid med artikel 81 EF. Det er på denne baggrund, at Kommissionen i betragtning 251 til den anfægtede beslutning har konkluderet, at JCB Services overtrædelser er »meget alvorlige« og bør medføre en bøde på 25 mio. EUR på grund af denne grove karakter. Det følger af det ovenstående, at det var med rette, at Retten undlod at pålægge Kommissionen en sanktion for at have anvendt en bøde i forhold til de omhandlede overtrædelser, der svarede til »meget alvorlige« overtrædelser. For så vidt angår den omstændighed, at Retten i præmis 182 i den engelske version af den appellerede dom har henvist til »alvorlige« overtrædelser i stedet for »meget alvorlige«, skal det bemærkes, at dette blot er en skrivefejl. Ud over den omstændighed, at udtrykket »meget alvorlige« optræder i alle andre sprogversioner af den appellerede dom, skal det bemærkes, at anvendelsen af udtrykket »alvorlig« er uden betydning i denne sag, for så vidt som det utvetydigt fremgår af den appellerede doms præmis 182, at det drejer sig om »meget alvorlige« overtrædelser i den forstand, hvori dette udtryk er anvendt i punkt 1 A i retningslinjerne, der berettiger en betragtelig bøde. JCB Service gør for det andet gældende, at Retten, ligesom Kommissionen, foretog en urigtig bedømmelse af overtrædelsens varighed, da den fastsatte denne til ti år. Varigheden af den ulovlige praksis bør bedømmes under hensyn til Kommissionens forsømmelighed, der førte til, at JCB Service med føje troede, at selskabets distributionsnet ikke var i strid med konkurrencereglerne. Henset hertil, og når det tages i betragtning, at varigheden af en ulovlig praksis er et forhold, der berettiger en forhøjelse af bødebeløbet, bør varigheden af den anfægtede praksis ikke betragtes som en faktor, der benyttes til at forhøje størrelsen af en allerede urimelig bøde. Dette argument er helt uden relevans. Det bemærkes, at Kommissionens bedømmelse af varigheden af den konstaterede overtrædelse angår aftaler og praksis, der ikke er anmeldt. På denne baggrund kan JCB Service ikke under nogen omstændigheder på grundlag af aftaler, der ikke er anmeldt i overensstemmelse med de i retspraksis krævede formkrav, bestride Kommissionens vurdering af overtrædelsens varighed i henhold til retningslinjerne. JCB Service gør for så vidt angår dette spørgsmål gældende, at der ikke foreligger noget bevis for en konstatering, hvorefter de påståede overtrædelser har fundet sted over en periode på ti år. Når henses til de dokumenter, der blev undersøgt i forbindelse med de to dele af overtrædelsen, der betragtes som godtgjort i den appellerede dom, og som hidrører fra 1992, kan Retten hverken lægge til grund, at overtrædelsen påbegyndtes i 1988, eller i den appellerede doms præmis 184 anføre, at »Kommissionen [har] fremhævet de faktiske omstændigheder, som er knyttet til de to dele af overtrædelsen, som er godtgjort«, og at »[d]e beviser, som tidligere er undersøgt, fremgår af sagsakterne i hele det betragtede tidsrum«, uden at foretage nogen egentlig undersøgelse af beviserne. Det skal konstateres, at JCB Service med dette klagepunkt i det væsentlige begrænser sig til at kritisere, at Retten ikke på ny opregnede eller nævnte alle de beviser, der lå til grund for fastlæggelsen af overtrædelsens varighed. Selskabet godtgør imidlertid ikke, at Retten i den appellerede doms præmis 184 lagde en urigtig retsopfattelse til grund, da den godkendte Kommissionens konstateringer for så vidt angår overtrædelsens varighed. JCB Service har ikke fremført noget argument, der kan godtgøre, at Kommissionens bedømmelse på dette punkt strider mod punkt 1 B i retningslinjerne. Dette argument bør således forkastes. JCB Service gør endelig gældende, at Retten har undladt at fastsætte en sanktion i anledning af den omstændighed, at Kommissionen i denne sag ikke har anerkendt, at der forelå formildende omstændigheder i den forstand, hvori dette udtryk er anvendt i punkt 3 i retningslinjerne. For det første blev den påståede ulovlige praksis ikke begået med forsæt fra JCB Services side, men var et resultat af Kommissionens efterladenhed og dårlige sagsbehandling. Dernæst iværksatte JCB Service ikke samme ulovlige praksis, som den bebrejdes, i Italien. Endelig udgør notatet af 16. maj 1995, der er nævnt i denne doms præmis 93, en særlig formildende omstændighed og ikke en skærpende omstændighed. For så vidt angår det første klagepunkt, der er nævnt ovenfor, skal det bemærkes, at JCB Service støtter sit ræsonnement på den omstændighed, at Kommissionens forsinkelse vedrørende selskabets ansøgning om fritagelse har haft indvirkning på den overtrædelsesprocedure, som Kommissionen indledte vedrørende de aftaler og den praksis, der ikke var anmeldt. Ifølge JCB Service bør dette forhold derfor betragtes som en særlig formildende omstændighed ved fastsættelsen af det endelige bødebeløb. Det skal konstateres, at JCB Service atter forsøger at påvise en processuel forbindelse mellem de aftaler, der blev anmeldt, og dem, der ikke blev anmeldt, med henblik på at anfægte Kommissionens beslutning for så vidt angår størrelsen på den pålagte bøde. En sådan forbindelse foreligger åbenbart ikke og kan følgelig ikke under nogen omstændigheder medføre, at der skulle foreligge nogen formildende omstændighed i den forstand, hvori dette udtryk er anvendt i punkt 3 i retningslinjerne. For så vidt angår det andet klagepunkt, der er nævnt ovenfor, bemærkes, at Retten i den appellerede doms præmis 103, hvori ligeledes henvises til præmis 117 i samme dom, har lagt til grund at »artikel 81, stk. 1, EF under alle omstændigheder, dvs. uanset hvordan aftalerne er blevet gennemført i praksis, forbyder selve eksistensen af bestemmelser, der har til formål eller til følge at begrænse afsætningen, i distributionsaftaler. Sådanne bestemmelser udgør en konkurrencebegrænsning, som kan sanktioneres gennem en anvendelse af artikel 81, stk. 1, EF, hvis de kan påvirke handelen mellem medlemsstater […]. Den omstændighed, at en bestemmelse i en aftale, som har til formål at begrænse konkurrencen, ikke er blevet håndhævet af de kontraherende parter, kan ikke medføre, at bestemmelsen falder uden for forbuddet i artikel 81, stk. 1, EF […]«. Det fremgår af det ovenstående, at Retten i modsætning til, hvad JCB Service gør gældende, i den appellerede dom ikke lagde til grund, at JCB Service ikke havde iværksat den ulovlige praksis i Italien. Derimod begrænsede Retten sig til at henvise til de af JCB Service fremførte argumenter, hvoraf den udledte en anden konklusion. På denne baggrund bør det andet klagepunkt, som JCB Service har gjort gældende, ligeledes forkastes. For så vidt angår det tredje klagepunkt, der er nævnt oven for, skal det bemærkes, at det i notatet af 16. maj 1995 er anført, at forbuddet mod parallelimport er i strid med Kommissionens beslutninger og Domstolens praksis. Det drejer sig således om et bevis, der godtgør, at JCB Service var vidende om den omstændighed, at selskabets adfærd var i strid med artikel 81 EF, og notatet kan således ikke betragtes som en særlig formildende omstændighed. Det følger af alle de ovenstående betragtninger, at Retten ikke lagde en urigtig retsopfattelse til grund i den appellerede doms præmis 190, da den godkendte Kommissionens standpunkt, hvorefter der ikke var grundlag for at tage særlige formildende omstændigheder i betragtning ved bødens beregning. Således bør det tredje anbringendes andet led samt hele dette anbringende forkastes som ubegrundet, hvorfor de om ophævelse af den appellerede dom nedlagte påstande ikke tages til følge, idet ingen af anbringenderne er velbegrundede. Da de øvrige påstande i appelskriftet er nedlagt under den forudsætning, at den appellerede dom ville blive ophævet af Domstolen, bør hovedappellen forkastes i sin helhed. Kontraappellen Kommissionen gør gældende, at Retten lagde en urigtig retsopfattelse til grund for så vidt angår fortolkningen af artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17, da den ved beregningen af bøden så bort fra den skærpende omstændighed, der er anført i den anfægtede beslutning, nemlig de repressalier, som JCB iværksatte over for en forhandler, der havde tilsidesat § 4 i distributionsaftalen for Det Forenede Kongerige (forbuddet mod salg til ikke godkendte videreforhandlere). Kommissionen gør navnlig gældende, at der forelå en skærpende omstændighed, ikke på grundlag af den anmeldte § 4 som sådan, men fordi denne bestemmelses konkurrencebegrænsende karakter blev forstærket af økonomiske sanktioner. Det skal i denne henseende bemærkes, at Retten i den appellerede doms præmis 191 har konstateret, at Kommissionen har lagt til grund, at der forelå skærpende omstændigheder, herunder den økonomiske sanktion, JCB Service har pålagt Gunn JCB for overtrædelse af § 4, hvilken sanktion er blevet anset for at være en »gengældelsesforanstaltning«, og at Kommissionen som følge heraf har forhøjet bøden med 864 000 EUR. Retten har endvidere bemærket, at det ikke er blevet bestridt, at Gunn JCB havde handlet i strid med sine aftalemæssige forpligtelser, og at dette selskab havde oppebåret et tilskud til større handler med urette, og endelig, at JCB Service havde sanktioneret overtrædelsen af en aftalebestemmelse. Retten præciserede imidlertid, at en aftalebestemmelse, uanset om den er lovlig eller ulovlig, dog er omfattet af bødeimmuniteten i henhold til artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17, når den er indeholdt i en anmeldt aftale. På denne baggrund har Retten i den appellerede doms præmis 192 lagt til grund, at Kommissionen følgelig ikke lovligt kunne pålægge en bøde for en handling, der er blevet anset for at være en skærpende omstændighed, men som er knyttet til anvendelsen af en bestemmelse i en aftale, som var blevet forskriftsmæssigt anmeldt. Kommissionen kunne således ikke forhøje bøden for at tage hensyn til de hævdede skærpende omstændigheder. JCB Service gør gældende, at Retten ikke lagde en urigtig retsopfattelse til grund. For det første udgjorde det erstatningskrav, som JCB Service havde gjort gældende over for en af sine forhandlere, blot en sanktion i forbindelse med håndhævelse af den nævnte aftalebestemmelse og ikke iværksættelse af en ikke anmeldt foranstaltning. Endvidere var kravet om erstatning nødvendigt for opretholdelsen af gyldigheden af aftalen om selektiv distribution og for at undgå ulovlig forskelsbehandling mellem forhandlerne. Endelig blev det omhandlede krav uretmæssigt kvalificeret af Kommissionen som »repressalier«, der udgjorde en skærpende omstændighed, idet »gengældelsesforanstaltninger« i henhold til retningslinjer for beregningen af bøder udgøres af foranstaltninger mod andre virksomheder »for at få dem til at »respektere« de ulovlige former for aftaler eller praksis«. Det bemærkes, at Kommissionen i betragtning 40 til den anfægtede beslutning har anført, at »[i] de to A/B-skemaer, som JCB skulle udfylde for Det Forenede Kongerige, skulle selskabet oplyse indholdet i aftalen eller den samordnede praksis og især, under afsnit II, (3), (f), »[…] sanktioner, der kan iværksættes over for deltagende virksomheder (pønalstipulation, eksklusion, leveringsnægtelse osv.)«. I begge skemaer blev der svaret »nej«. Dette svar blev ikke givet skødesløst eller mekanisk. I skema A/B, der ledsagede den aftale for Danmark, der også blev anmeldt den 30. juni 1973, blev der berettet om en bøde på 250 GBP eller tre gange prisen på reservedele, der var indkøbt hos andre end JCB«. De ovenstående konstateringer blev af JCB hverken bestridt inden for rammerne af denne procedure eller anfægtet for Retten. På denne baggrund bør det lægges til grund, at JCB Service, henset til det anførte svar »nej« under afsnit II, (3), (f) på skema A/B angående sanktioner, der kan iværksættes over for de i aftalen for Det Forenede Kongerige deltagende virksomheder, havde underrettet Kommissionen om, at den havde til hensigt ikke at indføre sådanne sanktioner. Således indebærer svaret »nej« under den ovennævnte rubrik på skema A/B, at de sanktioner, som blev pålagt forhandleren i Det Forenede Kongerige, overskred grænserne for de aktiviteter, der var beskrevet i anmeldelsen, og derfor kan de omhandlede sanktioner, i modsætning til, hvad der er anført i den appellerede doms præmis 191, ikke være omfattet af bødeimmuniteten i henhold til artikel 15, stk. 5, i forordning nr. 17. Det følger således, at Retten i den appellerede doms præmis 191 og 192 lagde en urigtig retsopfattelse til grund, da den antog, at Kommissionen ikke kunne pålægge en bøde på 864 000 EUR for en handling, der er blevet kvalificeret som en skærpende omstændighed, og at Kommissionen ikke kunne forhøje bøden for at tage hensyn til de hævdede skærpende omstændigheder. Det følger af det ovenstående, at der gives Kommissionen medhold i de i forbindelse med kontraapellen nedlagte påstande for så vidt angår præmis 191 og 192 samt punkt 2 i domskonklusionen i den appellerede dom. Ifølge artikel 61 i statutten for Domstolen ophæver Domstolen den af Retten trufne afgørelse, hvis den giver appellanten medhold. Domstolen kan i denne forbindelse enten selv træffe endelig afgørelse, hvis sagen er moden til påkendelse, eller hjemvise den til Retten til afgørelse. Da sagen er moden til påkendelse, træffes der endelig afgørelse om størrelsen på den bøde, der bør pålægges JCB Service, og denne fastsættes til 30 864 000 EUR. Sagens omkostninger I henhold til procesreglementets artikel 122, stk. 1, træffer Domstolen selv afgørelse om sagens omkostninger, såfremt Domstolen endeligt afgør sagen, uanset om der gives appellanten medhold eller ej. Ifølge procesreglementets artikel 69, stk. 2, første afsnit, som i henhold til artikel 118 finder anvendelse i appelsager, pålægges det den tabende part at betale sagens omkostninger, hvis der er nedlagt påstand herom. Da Kommissionen har nedlagt påstand om, at JCB Service tilpligtes at betale sagens omkostninger, og JCB Service har tabt sagen, bør selskabet pålægges at betale omkostningerne i appelsagen. Da Kommissionen har nedlagt påstand om, at JCB Service tilpligtes at betale omkostningerne i forbindelse med kontraappellen, bør selskabet ligeledes pålægges at betale de med denne appel forbundne omkostninger. På grundlag af disse præmisser udtaler og bestemmer Domstolen (Anden Afdeling): 1) Appellen forkastes. 2) Der gives Kommissionen for De Europæiske Fællesskaber medhold i de ved kontraappellen nedlagte påstande. 3) Punkt 2 i domskonklusionen i dommen afsagt af De Europæiske Fællesskabers Ret i Første Instans den 13. januar 2004, JCB Service mod Kommissionen (sag T-67/01), ophæves. 4) Størrelsen af den bøde, der er pålagt JCB Service i henhold til artikel 4 i Kommissionens beslutning 2002/190/EF af 21. december 2000 om en procedure i henhold til EF-traktatens artikel 81 (sag COMP.F.1/35.918 – JCB), fastsættes til 30 864 000 EUR. 5) JCB Service betaler alle sagens omkostninger for denne instans. Underskrifter * Processprog: engelsk.

61995TJ0011

sv

Domskäl Bakgrund 1 ENI SpA (nedan kallat ENI) är ett holdingbolag som bildades i juli 1992 genom att Ente Nazionale Idrocarburi, ett offentligt företag, omvandlades till aktiebolag. Till och med november 1995 innehade det italienska finansministeriet ensamt samtliga aktier i ENI. EniChem SpA (nedan kallat EniChem) är ett i det närmaste helägt dotterbolag till ENI som producerar och saluför ett stort sortiment av kemiska produkter. EniChem har sitt ursprung i bolaget Enimont SpA (nedan kallat Enimont), ett företag som Ente Nazionale Idrocarburi och Montedison SpA gemensamt bildade i maj 1989. 2 Den 1 oktober 1992 genomförde ENI ett första kapitaltillskott om 1 000 miljarder LIT till EniChem. I december 1993 genomförde bolaget ett andra kapitaltillskott om 794 miljarder LIT till EniChem. Kommissionen underrättades inte i förväg om dessa kapitaltillskott (nedan kallade de två första kapitaltillskotten) enligt vad som föreskrivs i artikel 93.3 i EG-fördraget. 3 Den 16 februari 1994 beslutade kommissionen att inleda det förfarande som föreskrivs i artikel 93.2 i fördraget i fråga om de två första kapitaltillskotten. Genom skrivelse av den 16 mars 1994 upplyste kommissionen den italienska regeringen om sitt beslut och uppmanade denna att inkomma med yttrande. 4 Vid ett möte den 15 april 1994 mellan generaldirektorat IV för konkurrensärenden vid kommissionen, ENI och EniChem, lade direktören för EniChem fram en omstruktureringsplan avsedd att genomföras mellan år 1994 och år 1997. Planen innehöll ytterligare ett kapitaltillskott till EniChem om 3 000 miljarder LIT från ENI:s sida (nedan kallat det tredje kapitaltillskottet). 5 Den italienska regeringen besvarade genom skrivelse av den 18 maj 1994 officiellt kommissionens skrivelse av den 16 mars 1994. Till svaret fogades utdrag ur omstruktureringsplanen där det tredje kapitaltillskottet omnämndes. 6 Den 2 juni 1994 offentliggjorde kommissionen i Europeiska gemenskapernas officiella tidning innehållet i sin skrivelse av den 16 mars 1994 till den italienska regeringen i form av ett meddelande "riktat till övriga medlemsstater och andra berörda parter rörande det stöd som Italien avser att bevilja bolaget EniChem SpA" (EGT C 151, s. 3) och uppmanade dessa att inkomma med yttrande inom trettio dagar. Det tredje kapitaltillskottet nämndes inte alls i detta meddelande. 7 Den italienska regeringen uppmärksammade genom skrivelse av den 6 juni 1994 kommissionen på den omständigheten att omstruktureringsplanen för EniChem och dess yttrande av den 18 maj 1994 inte bara avsåg de kapitaltillskott som var föremål för den undersökning som kommissionen inlett genom sin skrivelse av den 16 mars 1994 utan också det tredje kapitaltillskottet. Regeringen hoppades att undersökningsförfarandet kunde avslutas snarast även i fråga om det sistnämnda kapitaltillskottet. 8 Efter diskussioner i en arbetsgrupp som utgjordes av företrädare för industrin och Department of Trade and Industri (nedan kallat DTI) tillställde den brittiska regeringen den 1 juli 1994 kommissionen sitt yttrande över meddelandet av den 2 juni 1994, där den ställde sig tveksam till om de två första kapitaltillskotten var berättigade. Förenade kungariket uppmärksammade även kommissionen på tidningsartiklar om det tredje kapitaltillskottet och begärde särskilt att det kapitaltillskottet skulle vara föremål för en särskild och fördjupad undersökning. 9 Den 27 juli 1994 gick kommissionen ut med pressmeddelandet IP/94/728 (nedan kallat kommissionens pressmeddelande) där den angav att den samma dag hade beslutat avsluta det förfarande enligt artikel 93.2 i fördraget som inletts beträffande de två första kapitaltillskotten genom att godkänna det sålunda beviljade stödet och fastställa att det tredje kapitaltillskottet inte utgjorde statligt stöd. 10 Det tredje kapitaltillskottet utbetalades i poster mellan augusti och oktober 1994. 11 Den 1 augusti 1994 gick det amerikanska bolaget Union Carbide Corporation (nedan kallat UCC) ut med ett pressmeddelande om att det och EniChem hade för avsikt att bilda ett gemensamt företag för produktion och saluföring av polyetylen i Europa. 12 Sökanden fick vetskap om kommissionens godkännande av rekapitaliseringen av Enichem genom pressmeddelandet från UCC. Sökanden kontaktade DTI som hade erhållit en kopia på den engelska versionen av kommissionens pressmeddelande genom Förenade kungarikets ständiga representation vid Europeiska gemenskapen. Kopian sändes till sökanden den 3 augusti 1994. 13 Det beslut som kommissionen fattade den 27 juli 1994 (nedan kallat det omtvistade beslutet) delgavs den italienska regeringen genom skrivelse av den 9 augusti 1994. 14 Kommissionen fastslår i punkt 4 i det omtvistade beslutet att det tredje kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT inte utgör statligt stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget, eftersom det hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. 15 Kommissionen uppger i punkt 5 i det omtvistade beslutet att de två första kapitaltillskotten om ett sammanlagt belopp om 1 794 miljarder LIT "inte skulle komma att ge någon avkastning" och att "en privat investerare aldrig hade beslutat investera ett sådant belopp utan att försäkra sig om att det först upprättats en allmän omstruktureringsplan". Kommissionen tillägger att "kapitaltillskotten skulle således anses vara stöd avsedda att täcka EniChems förluster, vilka huvudsakligen uppkommit till följd av att ett antal anläggningar lagts ned", vilket beskrivs närmare i det omtvistade beslutet. I punkt 6 i det omtvistade beslutet fastslår kommissionen emellertid att de två första kapitaltillskotten är förenliga med den gemensamma marknaden enligt artikel 92.3 c i fördraget med hänsyn till omfattningen av dessa nedläggningar och den därav följande minskningen av produktionskapaciteten. 16 Under ett möte den 11 november 1994 lämnade kommissionen ut en handling till de brittiska myndigheterna och sökanden, vilken den i sitt yttrande angav som det omtvistade beslutet i dess helhet. 17 Det omtvistade beslutet offentliggjordes i Europeiska gemenskapernas officiella tidning den 26 november 1994 (kommissionens meddelande enligt artikel 93.2 i EG-fördraget riktat till medlemsstaterna och andra berörda parter avseende stöd som Italien har beslutat bevilja företaget EniChem SpA, EGT C 330, s. 7). Förfarandet 18 Sökanden väckte talan genom ansökan som inkom till förstainstansrättens kansli den 20 januari 1995. 19 Förstainstansrätten tillät genom beslut av den 13 oktober 1995 (andra avdelningen i utökad sammansättning) Förenade kungariket och Republiken Italien att intervenera i målet till stöd för sökandens respektive kommissionens yrkanden. Genom beslut av den 19 oktober 1995 tilläts ENI och EniChem att intervenera till stöd för kommissionens yrkanden. 20 Förstainstansrätten (andra avdelningen i utökad sammansättning) avslog genom beslut av den 26 juni 1996 i mål T-11/95, BP Chemicals mot kommissionen (REG 1996, s. II-599) en begäran från ENI och EniChem om att undantag skulle beviljas enligt artikel 35.2 i rättegångsreglerna i fråga om översättning till rättegångsspråket av bilagorna till deras interventionsinlaga. 21 Förstainstansrätten (andra avdelningen i utökad sammansättning) beslutade på grundval av referentens rapport att inleda det muntliga förfarandet. Som en åtgärd för processledning uppmanades kommissionen, Republiken Italien, ENI och EniChem att skriftligen besvara vissa frågor och att inkomma med vissa handlingar före förhandlingen. Rätten begärde särskilt att kommissionen skulle inge sina beräkningar i ärendet beträffande frågan huruvida det tredje kapitaltillskottet skulle ha varit godtagbart för en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. 22 Kommissionen, ENI och EniChem besvarade dessa frågor och ingav vissa handlingar den 30 juni 1997. Kommissionen ingav bland annat en beräkning av avkastningen av det tredje kapitaltillskottet daterad den 1 juli 1994 (nedan kallad uppställning QI/1). Republiken Italien ingav sitt yttrande den 30 juli 1997. 23 Parterna utvecklade sin talan och besvarade rättens frågor vid förhandlingen den 23 september 1997. Efter förhandlingen beslutade rätten dock att inte avsluta det muntliga förfarandet. 24 Sökanden begärde i skrivelse av den 26 september 1997 bland annat att få yttra sig skriftligen över beräkningarna i uppställning QI/1. 25 Genom skrivelse av den 26 september 1997 underrättade kommissionens ombud rätten om att uppställning QI/1, vilken var daterad den 1 juli 1994, inte hade utförts innan det omtvistade beslutet fattades den 27 juli 1994 utan utgjorde en rekonstruktion av arbetet med att förbereda nämnda beslut. 26 Genom skrivelse av den 13 oktober 1997 uppmanade rätten kommissionen att ange om beräkningarna i uppställning QI/1 alltjämt åberopades till stöd för påståendet i det omtvistade beslutet om att det tredje kapitaltillskottet hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. I annat fall uppmanades kommissionen att utifrån skälen för det omtvistade beslutet och sina skrivelser förtydliga beräkningarna och andra omständigheter som åberopats till stöd för dess slutsats på denna punkt. 27 Genom skrivelse av den 16 oktober 1997 underrättade kommissionen rätten om att de handlingar som ingivits som bilaga QI/2 och QI/4 till dess yttrande av den 30 juni 1997 (nedan kallade uppställning QI/2 och QI/4) var kopior av originalhandlingar som fanns i dess akt då det omtvistade beslutet fattades, men att handlingen i bilaga QI/3 (nedan kallad uppställning QI/3) efter det omtvistade beslutet hade återskapats efter det att det omtvistade beslutet fattades, med utgångspunkt i en då förekommande uppställning i syfte att öka förståelsen. 28 Kommissionen besvarade genom ett yttrande av den 11 november 1997 rättens frågor av den 13 oktober 1997 och ingav beräkningar (nedan kallade uppställning A och uppställning B) som innehöll vissa nya uppgifter i förhållande till beräkningarna i uppställning QI/1. 29 Rätten uppmanade genom skrivelse av den 24 november 1994 sökanden och intervenienterna att skriftligen uttala sig om kommissionens skrivelser och yttranden av den 30 juni 1997, den 26 september 1997, den 16 oktober 1997 och den 11 november 1997. 30 Den 19 januari 1998 inkom sökanden, Förenade kungariket, ENI och EniChem med yttranden med anledning av denna uppmaning. 31 Parterna utvecklade sin talan och besvarade rättens frågor vid förhandlingen den 17 mars 1998 varefter det muntliga förfarandet avslutades. Parternas yrkanden 32 Sökanden har yrkat - att det omtvistade beslutet skall ogiltigförklaras, - att kommissionen skall förpliktas ersätta rättegångskostnaderna, - att Republiken Italien, ENI och EniChem skall förpliktas ersätta sökandens kostnader med anledning av respektive intervention. 33 Förenade kungariket har yrkat - att det omtvistade beslutet skall ogiltigförklaras. 34 Kommissionen har yrkat - att talan skall ogillas, - att sökanden skall förpliktas ersätta rättegångskostnaderna, - att Förenade kungariket skall förpliktas ersätta rättegångskostnaderna. 35 ENI och EniChem har yrkat - att talan skall avvisas, - att talan i andra hand skall ogillas, - att sökanden skall förpliktas ersätta ENI:s och EniChems rättegångskostnader. 36 Republiken Italien har intervenerat till stöd för kommissionens yrkanden. Upptagande till sakprövning 37 Kommissionen, Republiken Italien, ENI och EniChem har gjort gällande att talan skall avvisas, dels för att sökanden inte längre har rätt att väcka talan, dels för att sökanden inte är direkt och personligen berörd av det omtvistade beslutet i den mening som avses i artikel 173 fjärde stycket i fördraget. Tidsfristen för talans väckande Parternas argument 38 Kommissionen har gjort gällande att ansökan som ingavs den 20 januari 1995 inkom efter det att tidsfristen i artikel 173 femte stycket i fördraget löpt ut. Tidsfristen för talans väckande började enligt kommissionen löpa den 3 augusti 1994 i och med att sökanden fick kännedom om den omtvistade rättsakten genom kommissionens pressmeddelande. 39 Enligt kommissionen framgår det såväl av lydelsen av artikel 173 femte stycket i fördraget som av domstolens praxis att fristen för talans väckande börjar löpa då den första av de tre händelser som föreskrivs i bestämmelsen, nämligen offentliggörandet av den omtvistade rättsakten, den tidpunkt då sökanden antingen delgavs rättsakten eller fick kännedom om den, inträffar (se bland annat domstolens dom av den 5 mars 1986 i mål 59/84, Tezi Textiel mot kommissionen, REG 1986, s. 887, punkt 9-12, och av den 23 maj 1989 i mål 378/87, Top Hit Holzvertrieb mot kommissionen, REG 1989, s. 1359, punkt 12-15). 40 I förevarande fall skulle kommissionens pressmeddelande ha givit sökanden fullständig kännedom om innehållet i och skälen för rättsakten i fråga så att denne fullt ut skulle kunna utnyttja sin rätt att väcka talan. Även om det antas att sökanden den 2 augusti 1994 inte hade fått tillräcklig kännedom om innehållet i och skälen för den omtvistade rättsakten i den mening som avses i artikel 173 femte stycket i fördraget, skulle fristen för talans väckande ha kunnat börja löpa från delgivningen av rättsakten, nämligen den 11 november 1994, endast om sökanden inom en rimlig tidsfrist hade begärt att kommissionen skulle lämna ut rättsakten i dess helhet. I förevarande fall är detta villkor emellertid inte uppfyllt. 41 Avslutningsvis har kommissionen bestritt sökandens påstående att det omtvistade beslutet tillställdes sökanden vid mötet den 11 november 1994 på villkor att sökanden absolut inte fick använda sig av det före offentliggörandet i Europeiska gemenskapernas officiella tidning. Kommissionen har dock medgivit att mötet var konfidentiellt och att dess tjänstemän hemlighöll handlingen till dess att det offentliggjordes, eftersom de felaktigt trodde att de var skyldiga att förhindra att handlingen spreds före denna tidpunkt. 42 Republiken Italien, ENI och EniChem har anslutit sig till kommissionens ståndpunkt. 43 ENI och EniChem har framhållit att i enlighet med artikel 191.3 i fördraget var det inte nödvändigt att offentliggöra det omtvistade beslutet för att detta skulle bli gällande. Som generaladvokaterna Reischl och Mancini uttalade i sina förslag till avgörande i mål 76/79, Könecke mot kommissionen (REG 1980, s. 665) respektive i de förenade målen 358/85 och 51/86, Frankrike mot parlamentet (REG 1988, s. 4821), har en sökande under dessa omständigheter inte rätt att invänta offentliggörande av den omtvistade rättsakten före talans väckande. Detta gäller i än högre grad det tredje kapitaltillskottet, eftersom kommissionens beslut att det inte förekommit något statligt stöd enligt artikel 93.3 i fördraget aldrig offentliggörs. 44 Sökanden har med stöd av Förenade kungariket gjort gällande att fristen för talans väckande i artikel 173 femte stycket i fördraget började löpa då det omtvistade beslutet offentliggjordes i Europeiska gemenskapernas officiella tidning, nämligen den 26 november 1994. Kriteriet för kännedom om den omtvistade rättsakten är enligt sökanden subsidiärt, och är endast tillämpligt om varken offentliggörande eller delgivning skett av nämnda rättsakt (se domen i det ovannämnda målet Könecke mot kommissionen, punkterna 6 och 7, och domstolens dom av den 6 juli 1988 i mål 236/86, Dillinger Hüttenwerke mot kommissionen, REG 1988, s. 3761, punkt 14). 45 Varken kommissionens pressmeddelande eller utlämnandet av en konfidentiell kopia av det omtvistade beslutet vid mötet den 11 november 1994 skulle utgöra delgivning. För övrigt skulle det omtvistade beslutet vid mötet den 11 november 1994 ha utgivits till sökanden på villkor att denne absolut inte fick använda sig av det före offentliggörandet, varför denna frist inte kunde börja löpa vid tidpunkten för detta möte. Under alla omständigheter anser sökanden inte att den fick tillräcklig kännedom om den ifrågavarande rättsakten genom kommissionens pressmeddelande. Sökanden anser sig för övrigt ha handlat med erforderlig skyndsamhet för att erhålla en kopia av det omtvistade beslutet. Förstainstansrättens bedömning 46 Enligt artikel 173 femte stycket i fördraget skall talan enligt denna artikel väckas inom två månader från den dag då åtgärden offentliggjordes eller delgavs sökanden eller, om så inte skett, från den dag då denne fick kännedom om åtgärden, allt efter omständigheterna. 47 Det följer av själva ordalydelsen i denna bestämmelse att tidpunkten då sökanden fick kännedom om rättsakten som kriterium för när fristen för talans väckande skall börja löpa är subsidiär i förhållande till offentliggörandet eller delgivningen av rättsakten (domstolens dom av den 10 mars 1998 i mål C-122/95, Tyskland mot kommissionen, REG 1998, s. I-973, punkt 35, se också i fråga om statligt stöd generaladvokaten Capotortis förslag till avgörande i mål 730/79, Philip Morris mot kommissionen, REG 1980, s. 2671, 2693 och 2699). 48 I förevarande fall offentliggjordes det omtvistade beslutet den 26 november 1994. För det fall rättsakten det inte dessförinnan hade delgivits sökanden, skall denna talan, som väcktes den 20 januari 1995, anses ha väckts inom den tidsfrist som föreskrivs i artikel 173 femte stycket i fördraget. 49 Denna slutsats vinner i detta fall stöd av att det är fast praxis att kommissionens beslut som avslutar ett formellt undersökningsförfarande i fråga om stöd enligt artikel 93.2 i fördraget offentliggörs i Europeiska gemenskapernas officiella tidning (se bland annat kommissionens skrivelse till medlemsstaterna av den 27 juni 1989 som kommissionen offentliggjort i skriften Europeiska gemenskapernas konkurrensrätt, volym IIA, "Bestämmelser tillämpliga på statligt stöd", 1995, s. 107, samt Den tjugonde rapporten om konkurrenspolitiken, 1990, punkt 170). 50 I förevarande fall avslutar det omtvistade beslutet inte bara det öppna undersökningsförfarandet i enlighet med artikel 93.2 i fördraget vad beträffar de två första kapitaltillskotten, utan också den preliminära granskningen enligt artikel 93.3 i fördraget vad beträffar det tredje kapitaltillskottet. Kommissionen har emellertid inte bestritt att den i förevarande fall hela tiden haft för avsikt att offentliggöra det omtvistade beslutet avseende alla tre kapitaltillskotten i dess helhet. Kommissionen har vidare inte bestritt att den underrättat Förenade kungariket om att det omtvistade beslutet skulle komma att offentliggöras, vilket för övrigt framgår av det faxmeddelande som kommissionen sände till Förenade kungarikets ständiga representation den 29 september 1994 vari den bekräftade att det omtvistade beslutet skulle offentliggöras inom de närmaste veckorna. 51 Under dessa omständigheter kunde sökanden rätteligen förvänta sig att det omtvistade beslutet offentliggjordes i Europeiska gemenskapernas officiella tidning. 52 Däremot skulle talan anses ha ingivits inom tidsfristen för det fall det skulle anses utgöra en delgivning i den mening som avses i artikel 173 femte stycket i fördraget att kommissionen vid mötet den 11 november 1994 till sökanden lämnade ut den handling som den angav som det omtvistade beslutet i dess helhet, och talan skall anses ha väckts i rätt tid. Under dessa omständigheter skulle tidsfristen för talans väckande inte ha löpt ut förrän måndagen den 23 januari 1995, med hänsyn till den frist om två månader som föreskrivs i artikel 173 femte stycket, med en tilläggsfrist om tio dagar på grund av avstånd som föreskrivs för Förenade kungariket i enlighet med artiklarna 102.2 och 101.2 första stycket i rättegångsreglerna, varav den senare är tillämplig då fristen löper ut en lördag, söndag eller helgdag. 53 Invändningen att talan inte väckts i rätt tid skall således ogillas. Huruvida sökanden är direkt och personligen berörd av det omtvistade beslutet Parternas argument 54 Kommissionen har med stöd av Republiken Italien, ENI och EniChem gjort gällande att talan inte kan upptas till sakprövning i den del den avser de två första kapitaltillskotten, eftersom sökanden i detta hänseende inte är personligen berörd av det omtvistade beslutet i den mening som avses i artikel 173 fjärde stycket i fördraget. 55 Sökanden skulle inte uppfylla något av de tre kumulativa villkor som i detta hänseende anges i rättspraxis; sökanden har inte deltagit i det administrativa förfarandet som klagande eller berörd tredje part som inger yttrande med anledning av ett meddelande om att ett förfarande enligt artikel 93.2 i fördraget inletts, förfarandets förlopp har inte i stor utsträckning berörts av företagets yttranden och avslutningsvis har dess ställning på marknaden inte väsentligt påverkats av stödet i fråga (domstolens dom av den 20 mars 1985 i mål 264/82, Timex mot rådet och kommissionen, REG 1985, s. 849, svensk specialutgåva, volym 8, och av den 28 januari 1986 i mål 169/84, Cofaz m.fl. mot kommissionen, REG 1986, s. 391, punkt 25, svensk specialutgåva, volym 8, samt förslag till avgörande av generaladvokaten VerLoren Van Themaat i samma dom, REG 1986, s. 405). 56 Kommissionen har däremot inte bestritt att talan kan prövas i den del den avser dess bedömning av det tredje kapitaltillskottet med hänsyn till domstolens dom av den 19 maj 1993 i mål C-198/91, Cook mot kommissionen (REG 1993, s. I-2487; svensk specialutgåva, volym 14) och av den 15 juni 1993 i mål C-225/91, Matra mot kommissionen (REG 1993, s. I-3203; svensk specialutgåva, volym 14). 57 ENI och EniChem skiljer sig från kommissionen på denna punkt och har gjort gällande att talan inte heller kan prövas i den del den avser bedömningen av det tredje kapitaltillskottet. Domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen skulle inte kunna tillämpas på ett beslut om att något stöd inte föreligger, vilket fattats med stöd av artikel 93.3 i fördraget. En ogiltigförklaring av ett sådant beslut skulle till skillnad från en ogiltigförklaring av ett beslut om att ett stöd är förenligt med den gemensamma marknaden inte automatiskt medföra att ett formellt undersökningsförfarande enligt artikel 93.2 i fördraget inleddes. Kommissionen skulle snarare göra en andra undersökning enligt artikel 93.3 i fördraget för att kontrollera om det tredje kapitaltillskottet, som nu i vissa avseenden antas vara ett stöd, ändå inte är förenligt med den gemensamma marknaden. Det föreskrivs inte att berörda tredje parter, som sökanden, skall delta i detta steg i förfarandet. Sökanden skulle således inte vara direkt berörd av det omtvistade beslutet annat än om kommissionen inom sitt utrymme för skönsmässig bedömning senare beslutar att inleda ett undersökningsförfarande enligt artikel 93.2 i fördraget. Sökanden skulle inte ha möjlighet att inkomma med yttrande över det tredje kapitaltillskottet. 58 ENI och EniChem har också gjort gällande att talan inte kan prövas i den del den avser det tredje kapitaltillskottet på grund av att den inte avser ett beslut enligt artiklarna 92.1 och 93.3 i fördraget. Eftersom det omtvistade beslutet har fattats enbart med stöd av artiklarna 92.3 och 93.2 i fördraget och kommissionen inte alls har låtit sin undersökning omfatta det tredje kapitaltillskottet, skulle talan inte kunna upptas till sakprövning, eftersom sökanden inte har yrkat att det "särskilda" beslutet om det tredje kapitaltillskottet skulle ogiltigförklaras. 59 Republiken Italien har hävdat att talan inte kan upptas till sakprövning i den del den avser det tredje kapitaltillskottet, eftersom sökanden inte har visat att ENI, som är ett offentligt företag, har handlat i egenskap av offentlig myndighet och som sådan handlat i det allmännas eller i ett socialt intresse snarare än i egennyttiga eller kommersiella syften. 60 Sökanden har med stöd av Förenade kungariket gjort gällande att den är direkt och personligen berörd av det omtvistade beslutet i dess helhet. 61 Sökanden anser att den, eftersom den är en konkurrent till EniChem som, då det inte inletts något förfarande enligt artikel 93.2 i fördraget avseende det tredje kapitaltillskottet, inte har haft tillfälle att inkomma med yttrande, har rätt att väcka talan i fråga om bedömningen av det tredje kapitaltillskottet (domstolens dom av den 14 november 1984 i mål 323/82, Intermills mot kommissionen, REG 1984, s. 3809, svensk specialutgåva, volym 7, domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen, punkt 23-25, och domstolens dom av den 24 mars 1993 i mål C-313/90, CIRFS m.fl. mot kommissionen, REG 1993, s. I-1125, svensk specialutgåva, volym 14). Tvärtemot vad ENI och EniChem anfört skulle domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen vara tillämplig då ett beslut fattats om att inte inleda ett förfarande enligt artikel 92.3 i fördraget på grund av att åtgärden i fråga inte utgör statligt stöd. 62 Talan kan, enligt domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen, även upptas till sakprövning beträffande de två första kapitaltillskotten, vilka är oupplösligt förbundna med det tredje. Genom att inte inleda förfarandet genom ett nytt meddelande enligt artikel 93.2 i fördraget skulle kommissionen ha berövat berörda parter möjligheten att yttra sig om hela omstruktureringen av EniChem med därav följande finansiering. Det grundläggande resonemanget i domen i målet Cook mot kommissionen skulle vara tillämpligt på en sådan situation, eftersom de processuella garantierna i artikel 93.2 inte skulle kunna upprätthållas om det inte var tillåtet för berörda parter att väcka talan mot kommissionens beslut vid förstainstansrätten. 63 Sökanden har i andra hand - för det fall rätten skulle anse att frågan huruvida talan kan upptas till sakprövning i den del den avser de två första kapitaltillskotten skall bedömas separat - gjort gällande att ett företag kan vara personligen berört genom den blotta inverkan som stödet har på dess ställning på marknaden (se förstainstansrättens dom av den 27 april 1995 i mål T-435/93, ASPEC m.fl. mot kommissionen, REG 1995, s. II-1281, punkt 64, och av den 27 april 1995 i mål T-442/93, ACC m.fl. mot kommissionen, REG 1995, s. II-1329, punkt 49). 64 Enligt sökanden råder det en avsevärd konkurrens på den europeiska marknaden mellan sökanden och EniChem, särskilt på marknaderna för etylen och polyetylen men också avseende andra produkter. EniChem är den största producenten av etylen i Europa med 11 procent av den sammanlagda kapaciteten, jämfört med 7 procent för sökanden. Därtill skulle kommissionen i sitt meddelande av den 2 juni 1994 ha uppgivit att EniChem var marknadsledande på den västeuropeiska marknaden för olefiner, till vilka polyetylen hör. 65 År 1993 gjorde sökanden, på samtliga sina produkter som säljs i Europa, en total driftsförlust om 95 miljoner UKL, huvudsakligen på försäljningen av etylen och polyetylen. Samma år bokförde sökandens moderbolag en kostnad om 200 miljoner UKL för att täcka en grundläggande omstrukturering av sina europeiska petrokemiska verksamheter och bland annat den slutliga nedläggningen av anläggningarna för krackning av etylen i Baglan Bay. Nedläggningen av denna anläggning, med en kapacitet om 360Kt/a, sammanföll med att en mer lönsam anläggning med en kapacitet om 330 Kt/a togs i bruk i Grangemouth, vilket hade aviserats år 1988. 66 Sökanden anser således att dess ställning på marknaden allvarligt har påverkats av de två första kapitaltillskotten till EniChem. 67 Sökanden har anfört att den aktivt har deltagit i det administrativa förfarandet och därvid haft en roll liknande klagandens i den mening som avses i domen i det ovannämnda målet Cofaz. Den 24 maj 1994 ingav sökanden till den arbetsgrupp som består av företrädare för DTI och industrin en studie av stöd till EniChem. Vid arbetsgruppens möte den 13 juni 1994 kompletterade sökanden studien med nya sifferuppgifter och argument och tillskrev därefter ministeriet för att meddela ytterligare uppgifter. Sökanden deltog i arbetsgruppens diskussioner om huvuddragen i Förenade kungarikets yttrande, genom att tillhandahålla större delen av de faktiska omständigheterna, samt gav synpunkter på det förslag till yttrande som tillhandahölls av DTI. 68 Sökanden tvekade att inge ett yttrande i eget namn av rädsla att skada sina handelsförbindelser med EniChem i de gemensamma företagen, de pågående förhandlingarna avseende licensavtal om teknologi samt samarbetet i de branschorganisationer som de båda företagen var anslutna till. Även om en medlemsstat inte handlar "för ett företags räkning" på samma sätt som en branschorganisation, ville de brittiska myndigheterna gå till väga på ett sådant sätt att samtliga sökandens intressen beaktades av kommissionen. Det vore onödigt formalistiskt att kräva att sökanden skulle inge samma yttrande i eget namn. Förstainstansrättens bedömning - Huruvida talan kan upptas till sakprövning i den del den avser de två första kapitaltillskotten 69 Enligt artikel 173 fjärde stycket i fördraget kan en fysisk eller juridisk person endast väcka talan mot ett beslut som är riktat till en annan person om beslutet berör honom direkt och personligen. Eftersom det omtvistade beslutet är riktat till Republiken Italien, skall det kontrolleras om sökanden uppfyller villkoren vad beträffar de två första kapitaltillskotten. 70 I målet är ostridigt att sökanden är direkt och personligen berörd av det omtvistade beslutet, eftersom det förklarar redan beviljat stöd av ett visst slag som förenligt med den gemensamma marknaden (se senast förstainstansrättens dom av den 5 november 1997 i mål T-149/95, Ducros mot kommissionen, REG 1997, s. II-2031, punkt 32). 71 Vad avser frågan om sökanden är personligen berörd gäller vidare enligt fast rättspraxis att fysiska och juridiska personer skall anses personligen berörda om ett beslut angår dem på grund av vissa egenskaper som är utmärkande för dem eller på grund av en faktisk situation som särskiljer dem i förhållande till alla andra personer och därigenom försätter dem i en ställning som motsvarar den som gäller för en person som ett beslut är riktat till (domstolens dom av den 15 september 1963 i mål 25/62, Plaumann mot kommissionen, REG 1963, s. 197 och 223, svensk specialutgåva, volym 1, och domen i det ovannämnda målet Ducros, punkt 33). 72 Inom området för statligt stöd följer det även av rättspraxis att ett beslut som avslutar ett förfarande som inletts med stöd av artikel 93.2 i fördraget personligen berör de företag som har inkommit med klagomålet som har givit upphov till förfarandet och som har yttrat sig och haft betydande inverkan på förfarandets förlopp, under förutsättning att företagens ställning på marknaden har påverkats på ett avgörande sätt av den stödåtgärd som är föremål för det ifrågasatta beslutet (domen i det ovannämnda målet Cofaz mot kommissionen, punkterna 24 och 25). Härav följer emellertid inte att det är uteslutet att ett företag på ett annat sätt visar att det är personligen berört med hänvisning till speciella omständigheter som särskiljer det på ett sätt som gör att det kan jämställas med den person till vilken ett beslut är riktat (domarna i de ovannämnda målen ASPEC m.fl. mot kommissionen, punkt 64, och Ducros mot kommissionen, punkt 34). 73 I förevarande fall har sökanden inte ingivit något klagomål till kommissionen. Inte heller kontaktade sökanden, efter det att meddelandet av den 2 juni 1994 offentliggjorts, i eget namn kommissionen för att inge ett yttrande i egenskap av berörd part i artikel 93.2 i fördraget. För övrigt är endast den omständigheten att sökanden var att betrakta som berörd part i den mening som avses i denna bestämmelse inte i sig tillräcklig för att sökanden skall kunna jämställas med den som beslutet är riktat till. 74 Rätten anser att den omständigheten att sökanden, i egenskap av medlem i en arbetsgrupp som består av företrädare för DTI och industrin, har deltagit i förberedelserna av det yttrande som Förenade kungariket ingivit till kommissionen den 1 juli 1994 inte heller innebär att sökanden försätts i en särställning i den mening som avses i ovannämnda rättspraxis. Förenade kungariket har ingivit ett yttrande i eget namn och i sin egenskap av medlemsstat. Dessutom innehåller yttrandet endast den brittiska regeringens inställning till de föreslagna stöden mot bakgrund av det allmänna läget för den europeiska petrokemiska industrin vid den tidpunkten, utan att på något sätt beröra sökandens särskilda situation. 75 Därtill kan enbart det faktum att sökanden deltog i en arbetsgrupp som inrättades av de brittiska myndigheterna inte jämställas med att en berörd part i den mening som avses i artikel 93.2 i fördraget utnyttjar sin rätt att inge yttrande i samband med det där föreskrivna förfarandet. I det sammanhanget är det av rättssäkerhetsskäl och av hänsyn till god förvaltningssed påkallat att kommissionen i möjligaste mån skaffar sig kunskap om den särskilda situationen för var och en av de näringsidkare som anser sig missgynnas av de föreslagna stöden. I förevarande fall kände kommissionen under det administrativa förfarandet inte till vare sig sökandens särskilda invändningar eller den roll sökanden eventuellt spelat i samband med förberedelserna av Förenade kungarikets yttrande. 76 Vad beträffar frågan huruvida sökanden på annat sätt, genom att hänvisa till särskilda omständigheter som försätter sökanden i en särställning på samma sätt som den till vilken ett beslut är riktat, har kunnat visa att den är personligen berörd skall det erinras om att det inte är tillräckligt att en rättsakt kan få inflytande på de befintliga konkurrensförhållandena på den ifrågavarande marknaden för att alla näringsidkare som befinner sig i någon sorts konkurrensförhållande till den som rättsakten är riktad till skall anses vara direkt och personligen berörda av den nämnda rättsakten (domstolens dom av den 10 december 1969, Eridania m.fl. mot kommissionen, 10/68 och 18/68, REG 1969, s. 459, punkt 7, och förstainstansrättens dom av den 22 oktober 1996 i mål T-266/94, Skibsvæerftsforeningen m.fl. mot kommissionen, REG 1996, s. II-1399, punkt 47). 77 Rätten anser att det i ett fall som det förevarande, där sökanden inte har utnyttjat sin rätt att inkomma med yttrande enligt artikel 93.2 i fördraget, ankommer på sökanden att visa att det föreligger en särskild konkurrenssituation som med avseende på det statliga stödet särskiljer sökanden från alla andra näringsidkare (domarna i de ovannämnda målen ASPEC m.fl. mot kommissionen, punkt 70, och Skibsvæerftsforeningen m.fl. mot kommissionen, punkt 47). 78 Förutom att sökanden konkurrerar med EniChem på marknaderna för etylen och polyetylen, har sökanden åberopat det faktum att EniChems produktionskapacitet avseende etylen utgör 11 procent av dess totala produktionskapacitet i Europa, jämfört med 7 procent som den själv innehar. Sökanden har också åberopat kommissionens uttalande i meddelandet av den 2 juni 1994 enligt vilket EniChem är marknadsledande på den västeuropeiska marknaden för olefiner. Avslutningsvis har sökanden åberopat sin förlust för år 1993, som bland annat hade samband med försäljningen av etylen och polyetylen samt omstruktureringen, vilken inbegrep den nedläggning av anläggningarna för krackning av etylen i Baglan Bay som sökanden företagit. 79 Förstainstansrätten anser att dessa omständigheter i förevarande fall inte utgör tillräckligt precisa omständigheter för att sökanden skall försättas i en sådan särställning som kan jämföras med den som gäller för den till vilken det omtvistade beslutet är riktat. 80 Det framgår av handlingarna i målet att det vid tidpunkten för omständigheterna i målet fanns ett tjugotal näringsidkare inom etylensektorn. EniChem och sökanden innehade tillsammans omkring 50 produktionsanläggningar (se exempelvis uppställningen på sidan 14 i "Petrochemical Market Outlook" från maj 1994, som sökanden ingivit till rättens kansli, och "1994 Olefins report product review" som EniChem ingivit som bilaga 4 till sin interventionsansökan). Även om EniChem vid den tidpunkten hade den största produktionskapaciteten i Europa, framgår det av uppställningen på sidan 16 i ansökan att det fanns fem andra producenter med större kapacitet än sökanden, som endast intar en sjundeplats. Vad beträffar sökandens förlust för år 1993 framgår det av handlingarna i målet att det vid den tidpunkten härskade en recession inom den petrokemiska industrin, vilken föranledde förluster och reducerade vinster för merparten av de berörda näringsidkarna. Likaså förefaller nedläggningen av sökandens anläggning för krackning av etylen i Baglan Bay sakna samband med de två första kapitaltillskotten, men snarare hänga samman med sökandens eget beslut, vilket meddelades år 1988, att bygga en mer lönsam anläggning i Grangemouth. 81 Sökandens situation skiljer sig sålunda tydligt från den som de tre sökandena i det ovannämnda målet ASPEC m.fl. mot kommissionen, befann sig i, eftersom dessa innehade nästan samtliga marknadsandelar på berörda marknader (se punkt 65-71). Medan stödet i fråga i det målet särskilt var avsett att öka stödmottagarens produktion på marknader där överskott redan rådde, beviljades i förevarande fall de två första kapitaltillskotten i samband med nedläggning av produktionsanläggningar inom olika sektorer såsom anges i punkt 5 i det omtvistade beslutet. 82 Avslutningsvis kan sökandens argument att talan skall upptas till sakprövning med stöd av en analogi med den lösning som valdes i domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen, eftersom den omständigheten att det i meddelandet av den 2 juni 1994 inte nämns något om det tredje kapitaltillskottet lett till att sökanden inte kunnat uttala sig om omstruktureringen av EniChem i dess helhet, inte godtas. I den domen ansåg domstolen att om ett förfarande enligt artikel 93.2 i fördraget inte inleds hade detta till följd att de som anses som berörda parter enligt denna bestämmelse berövas de processuella garantier de hade rätt att göra gällande. I förevarande fall har kommissionen emellertid inlett förfarandet enligt artikel 93.2 beträffande de två första kapitaltillskotten. Även om det antas finnas ett samband mellan de tre kapitaltillskotten i samband med omstruktureringen av EniChem och meddelandet av den 2 juni 1994 skulle vara ofullständigt, har enbart den omständigheten att det tredje kapitaltillskottet inte omnämns i meddelandet inte berövat sökanden möjligheten att yttra sig över de två första kapitaltillskotten i samband med det förfarande som kommissionen inlett. 83 Talan skall följaktligen avvisas i den del den avser de två första kapitaltillskotten. - Huruvida talan kan upptas till sakprövning i den del den avser det tredje kapitaltillskottet 84 I detta mål har svaranden, som stödjer sig på domarna i de ovannämnda målen Cook mot kommissionen och Matra mot kommissionen, inte bestritt att talan kan upptas till sakprövning i den del den avser det tredje kapitaltillskottet. 85 Enligt artikel 37 fjärde stycket i EG-stadgan för domstolen, som är tillämplig på förfarandet vid förstainstansrätten med stöd av artikel 46 första stycket i samma stadga, får yrkandena i interventionsinlagan endast syfta till att biträda en av parternas yrkanden. Dessutom måste enligt lydelsen av artikel 116.3 i förstainstansrättens rättegångsregler intervenienten godta målet sådant det föreligger vid tidpunkten för hans intervention. 86 Av det ovan anförda följer att intervenienten inte har rätt att göra en invändning om rättegångshinder i den del talan rör det tredje kapitaltillskottet och att förstainstansrätten följaktligen inte är skyldig att pröva de grunder som åberopats till stöd för invändningen om rättegångshinder (domstolens dom av den 27 november 1997 i mål T-290/94, Kaysersberg mot kommissionen, REG 1997, s. II-2137, punkt 76). 87 Emellertid bör rätten ex officio pröva om talan kan upptas till sakprövning i enlighet med artikel 113 i rättegångsreglerna (se domen i det ovannämnda målet CIRFS m.fl. mot kommissionen, punkt 23, och förstainstansrättens dom av den 12 december 1996 i mål T-19/92, Leclerc mot kommissionen, REG 1996, s. II-1851, punkt 51). 88 Kommissionen har i det omtvistade beslutet fastslagit att det tredje kapitaltillskottet hade kunnat göras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor och att kapitaltillskottet inte var att anse som statligt stöd. Genom att fastslå detta efter den inledande granskningen enligt artikel 93.3 i fördraget av det tredje kapitaltillskottet har kommissionen underförstått beslutat att inte inleda förfarandet enligt artikel 93.2 i fördraget (se domstolens dom av den 2 april 1988 i mål C-367/95 P, kommissionen mot Sytraval och Brink's France, REG 1998, s. I-1719, punkt 47). 89 I ett sådant läge kan de personer som åtnjuter de processrättsliga garantier som föreskrivs i bestämmelsen endast göra dessa gällande om de har möjlighet att med stöd av artikel 173 fjärde stycket i fördraget väcka talan mot det omtvistade beslutet vid gemenskapsdomstolarna (domarna i de ovannämnda målen Cook mot kommissionen, punkt 23, och Matra mot kommissionen, punkt 17). Denna princip är tillämplig såväl då beslutet fattas på grund av att kommissionen anser stödet vara oförenligt med den gemensamma marknaden som då beslutet fattas på grund av att kommissionen anser att det alls inte föreligger något stöd (domen i det ovannämnda målet kommissionen mot Sytraval och Brink's France, punkt 47). Av detta följer att sökanden, i egenskap av berörd part enligt artikel 93.2 i fördraget, är personligen berörd av det omtvistade beslutet i den del det avser det tredje kapitaltillskottet. 90 I detta hänseende är sökanden även direkt berörd av det omtvistade beslutet, eftersom det tredje kapitaltillskottet har genomförts före talans väckande (domen i det ovannämnda målet Ducros mot kommissionen, punkt 32). 91 Vad beträffar ENI:s och EniChems argument att talan skall avvisas, eftersom sökanden inte i sitt yttrande har yrkat ogiltigförklaring av ett "särskilt" beslut om det tredje kapitaltillskottet, vilket fattats med stöd av artiklarna 92.1 och 93.3 i fördraget, medan det omtvistade beslutet fattats med stöd av artiklarna 92.3 c och 93.2 i fördraget, är det tillräckligt att fastslå att sökandens yrkanden avser ogiltigförklaring av det omtvistade beslutet i dess helhet, inbegripet kommissionens uttalanden om att det tredje kapitaltillskottet inte utgör ett statligt stöd. 92 Republiken Italiens argument att sökanden för att talan skall kunna upptas till sakprövning i den del den avser det tredje kapitaltillskottet måste visa att ENI har handlat i egenskap av offentlig myndighet snarare än på grundval av sina kommersiella intressen skall inte godkännas. Detta argument berör inte frågan huruvida talan kan prövas i sak. 93 Talan skall följaktligen upptas till sakprövning i den del den avser det tredje kapitaltillskottet. I - Prövning i sak I - Sammanfattning av parternas argument 94 Vad beträffar det tredje kapitaltillskottet har sökanden gjort gällande (a) att kommissionen har överträtt artikel 92.1 i fördraget genom att feltolka sambandet mellan de tre kapitaltillskotten, vilket föranlett att det tredje kapitaltillskottet inte kunde bedömas självständigt i förhållande till de två första, (b) att kommissionen under alla omständigheter har överträtt artikel 92.1 i fördraget, eftersom en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor inte hade genomfört det tredje kapitaltillskottet, och (c) att det härav följer att kommissionen har åsidosatt sökandens, såväl som varje berörd parts, intressen genom att inte inleda förfarandet i artikel 93.2 i fördraget beträffande det tredje kapitaltillskottet. Argument som framförts under det skriftliga förfarandet 95 Vad inledningsvis beträffar sambandet mellan de två första kapitaltillskotten och det tredje har sökanden gjort gällande att det tredje kapitaltillskottet skall anses utgöra en del av ett enda förfarande för omstrukturering av EniChem, i samband med vilket de två första kapitaltillskotten är oupplösligt förbundna med det tredje. Under dessa omständigheter för kommissionen ett konstlat resonemang när den hävdar att de två första kapitaltillskotten, men inte det tredje, skall anses utgöra "stöd". I själva verket är det fråga om ett enda statligt stödbelopp om sammanlagt 4 794 miljarder LIT. 96 Sökanden har stött sig bland annat på den omständigheten att kommissionen inte kunde godkänna de två första kapitaltillskotten enligt artikel 92.3 c i fördraget utan att det upprättades en omstruktureringsplan som gjorde det möjligt för företaget att återvinna sin långsiktiga livskraft inom en skälig tid (se punkt 3.2.2.A i gemenskapens riktlinjer för statligt stöd för räddningsaktioner för och omstrukturering av krisdrabbade företag, vilka antogs den 27 juli 1994, EGT C 368, 23 december 1994, s. 12, nedan kallade riktlinjer, och domstolens dom av den 14 september 1994 i de förenade målen C-278/92-C-280/92, Spanien mot kommissionen, "Hytasa", REG 1994, s. I-4103, punkt 67). I förevarande fall förelåg det enbart en omstruktureringsplan, nämligen den som tillställts kommissionen som svar på ett föreläggande av den 16 mars 1994, och som huvudsakligen rörde det tredje kapitaltillskottet. Sambandet mellan de två första kapitaltillskotten och det tredje framgår även av den italienska regeringens skrivelse till kommissionen av den 6 juni 1994. 97 Även om det vidare antas att det tredje kapitaltillskottet kan bedömas för sig, har sökanden gjort gällande att kommissionen i sin bedömning av detta inte på ett korrekt sätt har tillämpat kriteriet med en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor (domstolens dom av den 21 mars 1991 i mål C-303/88, Italien mot kommissionen, "ENI-Lanerossi", svensk specialutgåva, volym 11, och av den 21 mars 1991 i mål C-305/89, Italien mot kommissionen, "Alfa Romeo", REG 1991, s. I-1603, samt domen i de ovannämnda målen Hytasa). 98 Enligt sökanden hade inte någon privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor tillfört EniChem ett kapital om 3 000 miljarder LIT för dess omstrukturering. En privat investerare hade särskilt inte finansierat EniChems omstruktureringsplan utan att förbinda finansieringen med avyttring av bestämda objekt inom bestämda tidsfrister. En privat investerare hade inte genomfört ett tredje kapitaltillskott utan att ta med alternativet likvidation av EniChem i beräkningen och hade aldrig godtagit att göra en investering vars aktuella värde på den framtida självfinansieringskapaciteten knappt översteg investeringsbeloppet, såsom framgår av det omtvistade beslutet. Slutligen hade en privat investerare inte fattat sitt beslut på grundval av den minst pessimistiska finansiella beräkningen, vilket är det tillvägagångssätt som använts i förevarande fall enligt kommissionens svaromål. 99 Sökanden har vidare anfört att kommissionen, genom att inte inleda förfarandet i artikel 93.2 i fördraget i fråga om det tredje kapitaltillskottet, har begått ett handläggningsfel som har berövat sökanden dess rättigheter enligt denna bestämmelse (se domen i det ovannämnda målet Cook mot kommissionen, punkt 23). Kommissionen borde antingen ha utsträckt det redan inledda förfarandet till att omfatta det tredje kapitaltillskottet eller ha inlett ett nytt förfarande för att skaffa sig fullständig kunskap om samtliga uppgifter i ärendet innan den fattade sitt beslut (se domstolens dom av den 20 mars 1984 i mål 84/82, Tyskland mot kommissionen, REG 1984, s. 1451, punkt 13, svensk specialutgåva, volym 7, och domen i det ovannämnda målet Cook, punkt 29). 100 Förenade kungariket har tillagt att kommissionen borde ha följt de italienska myndigheternas uppfattning att det fanns ett nödvändigt och oupplösligt samband mellan de tre kapitaltillskotten. Därtill var de italienska myndigheterna skyldiga att framställa de tre kapitaltillskotten som en enhet, eftersom det nödvändiga rättsliga villkoret för beviljandet av ett stöd till omstrukturering är att stödet gör det möjligt för stödmottagaren att fortsätta med livskraftig verksamhet, som kommissionen själv har framhållit i punkt 3.2.2.A i riktlinjerna. 101 Kommissionen har inledningsvis framhållit att den rättsliga kontrollen av kommissionens beslut då den utövar sin förebyggande kontroll i fråga om statligt stöd är av begränsad omfattning, samt att kommissionen med nödvändighet har ett stort utrymme för skönsmässig bedömning då den gör ekonomiska och sociala bedömningar med hänsyn till gemenskapen som helhet (se bland annat domarna i de ovannämnda målen Philip Morris mot kommissionen, punkt 24, Matra mot kommissionen, punkt 24, och Hytasa, punkt 51). 102 Kommissionen anser att det inte föreligger något sådant samband mellan de två första kapitaltillskotten och det tredje att de tre borde ha behandlats tillsammans. Bedömningen av de två första kapitaltillskotten var helt isolerad från bedömningen av det tredje, eftersom syftet med dessa huvudsakligen var att täcka de förluster som uppstod med anledning av gjorda nedläggningar och deras verkan inte på något sätt var beroende härav. 103 Kommissionen har särskilt påpekat att kriteriet med en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor borde ha tillämpats på de två första kapitaltillskotten med hänsyn till de omständigheter som förelåg vid den tidpunkt då de genomfördes (år 1992 och år 1993), medan det tredje kapitaltillskottet skulle bedömas med hänsyn till läget vid tidpunkten för det omtvistade beslutet (år 1994). Kommissionen har gjort gällande att de två första kapitaltillskotten inte fordrade någon avkastning, eftersom de var avsedda att täcka tidigare förluster, inbegripet förluster som uppkommit med anledning av vissa omstruktureringsåtgärder som emellertid inte omfattades av en detaljerad omstruktureringsplan. I stället grundades avsikten att genomföra ett kapitaltillskott om 3 000 miljarder LIT på en detaljerad och realistisk omstruktureringsplan för år 1994-1997 för att åter uppnå en årlig vinst för ett livskraftigt företag från och med år 1997. Den omständigheten att omstruktureringsplanen innehöll förslag till åtgärder av samma karaktär som de tidigare vidtagna åtgärderna, innebär inte att det finns ett samband mellan de två första kapitaltillskotten och det tredje som hindrar att de två första bedöms utan att ett förfarande inleds beträffande det tredje. 104 Kommissionen anser att de två första kapitaltillskotten och omstruktureringen i samband därmed skulle återföra EniChems livskraft till en nivå där privat kapital kunde erhållas på kapitalmarknaden, dock utan att företaget tillförsäkrades en så stor lönsamhet att långsiktiga vinster skulle kunna genereras genom de två första kapitaltillskotten. För att ett stöd till omstrukturering skall anses vara förenligt med den gemensamma marknaden skall det vara tillräckligt för att återföra mottagarens livskraft till en nivå som gör det möjligt för företaget att skaffa nödvändigt privat kapital på kapitalmarknaden för att åter bli lönsamt, eventuellt med stöd av en ännu mer detaljerad omstruktureringsplan. Detta var enligt kommissionen resultatet av de två första kapitaltillskotten, med hänsyn till att den normala avkastningsnivån på marknaden borde ha uppnåtts genom det tredje kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT. 105 Även om det inte hade förelegat någon detaljerad plan för omstrukturering av EniChem vid tidpunkten för de två första kapitaltillskotten, visste kommissionen att en allmän omstruktureringsplan för koncernen var under utarbetande i samband med en stor omstrukturering av italienska offentliga företag som diskuterats med kommissionen i samband med ärendet EFIM (EGT C 349, 1993, s. 2), vilket utmynnade i ett avtal benämnt Andreatta-Van Miert. En allmän förklaring av omstruktureringsplanen och privatiseringen av EniChem gavs i två officiella handlingar som det italienska finansministeriet publicerade i november 1992 och april 1993. Det framkom under förfarandet enligt artikel 93.2 i fördraget att kapitaltillskotten användes för att finansiera omstruktureringsåtgärder för att företagen åter skulle bli lönsamma i samband med den allmänna plan som den italienska regeringen beskrev i de ovannämnda handlingarna. Under förutsättning att åtgärderna hade en bestämd inriktning som slutligen angavs i detalj i den omstruktureringsplan som ingavs till kommissionen år 1994 och att genomförandet av en omstruktureringsplan inte är en statisk åtgärd skulle kommissionen ha ansett att de nämnda åtgärderna var "förbundna med en omstruktureringsplan som syftade till att minska eller att ändra EniChems verksamhet" i den mening som avses i domen i de ovannämnda målen Hytasa. 106 Enligt kommissionen skall återupprättandet av lönsamheten genom ett omstruktureringsstöd inräknas i den mening som avses i punkt 3.2.2.A i riktlinjerna, nämligen så, att företaget självt skall kunna "täcka samtliga sina kostnader, inklusive avskrivningsomkostnader och finansiella kostnader, samt uppnå en lägsta räntabilitet på investerat kapital". Detta var EniChems situation efter de två första kapitaltillskotten: Bolaget kunde överleva på marknaden utan att något ytterligare stöd var nödvändigt. 107 Vad vidare beträffar attityden hos en privat investerare som handlar efter marknadekonomiska kriterier har kommissionen inledningsvis anmärkt att domstolen i punkt 21 i domen i det ovannämnda målet ENI-Lanerossi uttalade att tillämpningen av kriteriet med en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor kan inbegripa hänsyn till den särskilda situationen för ett holdingbolag. Kommissionen har i sina inlagor emellertid gjort förtydligandet (exempelvis i dupliken, punkt D.8) att den inte hade anledning att stödja sig på domen i målet ENI-Lanerossi, eftersom den inte hyste några tvivel om det tredje kapitaltillskottets räntabilitet. 108 Den omstruktureringsplan som ingavs i form av en skrivelse från den italienska regeringen av den 18 maj 1994 innehöll uttömmande uppgifter på samtliga punkter, särskilt finansiella förutsägelser avseende intäkter, balansräkningar och cash flow för år 1993-1998. Bland dessa finansiella förutsägelser fanns även en andra, mindre pessimistisk version, vilken räknade med en högre prisnivå på plaster och en något höjd produktionsnivå för polyetylen. 109 Kommissionen har även framhållit att den har kontrollerat att omstruktureringen var sammanhängande, rationell och genomförbar. Den drog slutsatsen att de två versionerna av de finansiella förutsägelserna i planen var realistiska och försiktiga. Därefter bedömde kommissionen sifferuppgifterna i de finansiella förutsägelserna för att kontrollera om avkastningen av kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT var tillräckligt för att göra detta tillskott godtagbart för en privat investerare som har att rätta sig efter villkoren i en marknadsekonomi. 110 Vid tidpunkten för det tredje kapitaltillskottet hade ENI att välja mellan två saker: antingen rekapitalisera och omstrukturera eller inget göra och automatiskt låta EniChem gå i konkurs. Även om det inte förelåg någon omedelbar risk för att EniChem skulle försättas i konkurs utan tillskottet om 3 000 miljarder LIT och påföljande omstrukturering, hade de förluster som EniChem gjorde vid denna tidpunkt tömt bolaget på dess egna kapital inom en tidsperiod på ett eller två år, och nya tillskott skulle således ha varit nödvändiga om inte bolaget skulle försättas i likvidation. 111 Bedömningen av ökningen av cash flow till följd av att en omstrukturering valdes skall således ta sin utgångspunkt i en jämförelse mellan EniChems finansiella utveckling för det fall bolaget likviderats och de finansiella förutsägelserna för det fall bolaget omstrukturerades. Kommissionen anser sig ha gjort en sådan jämförelse. 112 Vid den tidpunkt då ENI beslutade att investera i snarare än likvidera sitt dotterbolag EniChem, uppgick dess eget kapital till 1 950 miljarder LIT. Detta belopp framräknades genom att man från ett belopp om 2 952 miljarder LIT, som var värdet av det egna kapitalet vid utgången av år 1993, drog 1001 miljarder LIT, som var den andel som belöpte på perioden från januari till juli (eller 7/12) av den sammanlagda förlusten för år 1994. Detta belopp om 1 950 miljarder LIT utgjorde således ENI:s investering i EniChem. Trots bedömningssvårigheter vore det inte orimligt att anse att den slutliga kostnaden för att likvidera EniChem hade överstigit detta belopp. 113 I analysen av den finansiella effekten av valet av omstrukturering föreföll det således lämpligt att anta att ENI:s befintliga investering i EniChem (1 950 miljarder LIT) redan var obefintlig, eftersom en likvidation säkerligen hade medfört en total förlust av nuvarande kapital samt ytterligare förluster till följd av kostnaderna för likvidationen. 114 Kommissionen anser således att valet av likvidation hade minskat ENI:s återstående investering i dotterbolaget EniChem till noll. Analysen av avkastningen av investeringen om 3 000 miljarder LIT skulle också ha avsett samtliga sifferuppgifter i den finansiella plan som tillhandahållits av EniChem. Därigenom hade kommissionen kunnat beakta samtliga intäkter och kostnader med anledning av omstruktureringsplanen, eftersom dessa tillkom för det fall den alternativa lösningen med likvidation valdes. 115 Kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT utgjorde således, för det fall kriteriet med en privat investerare används, den inledande investeringen. Eftersom investeraren äger 100 procent av aktierna i EniChem hade avkastningen av det tredje kapitaltillskottet framgått av alla nettointäkter som EniChem tillförde ENI. 116 Genom att stödja sig på den minst pessimistiska av förutsägelserna beträffande EniChems finansiella situation hade bolaget under en period om 10 år tillfört ENI nettointäkter om 12 procent årligen. På denna grundval motsvarade nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten fullständigt investeringen om 3 000 miljarder LIT, såsom anges i det omtvistade beslutet. Investeringen var således godtagbar för en investerare som angavs handla i enlighet med de normala villkoren i en marknadsekonomi och utgjorde således inte statligt stöd. 117 Vad avslutningsvis beträffar frågan huruvida kommissionen borde ha inlett ett förfarande enligt artikel 93.2 i fördraget, har svaranden medgivit att om kommissionen efter en första granskning av det tredje kapitaltillskottet hade varit tveksam till huruvida det var fråga om stöd, hade den varit tvungen att antingen inleda ett formellt undersökningsförfarande eller begära ytterligare uppgifter från den italienska regeringen (se domstolens dom i det ovannämnda målet Tyskland mot kommissionen, av den 14 februari 1990 i mål C-301/87, Frankrike mot kommissionen, "Boussac", REG 1990, s. I-307, svensk specialutgåva, volym 10, och av den 13 april 1994 i de förenade målen C-324/90 och C-342/90, Tyskland och Pleuger Worthington mot kommissionen, REG 1994, s. I-1173). Eftersom kommissionen inte var tveksam om förhållandena, var den inte skyldig, och hade heller inte rätt, att inleda förfarandet. 118 Republiken Italien, ENI och EniChem har anslutit sig till kommissionens ståndpunkt. Därtill har Republiken Italien understrukit att omvandlingen av Ente Nazionale Idrocarburi till ett aktiebolag med begränsat ägaransvar skedde år 1992, i samband med ett mycket omfattande program för privatisering, vilket innebar att offentliga företag slutligt upphörde att användas som allmänt politiskt instrument. Sedan den 11 juli 1992 var ENI således underkastat italienska civilrättsliga bestämmelser tillämpliga på aktiebolag med begränsat ägaransvar, och staten hade inte längre några maktbefogenheter gentemot ENI. Bolaget skulle verka efter ekonomiska kriterier om effektivitet och lönsamhet. Staten tillförde inte Ente Nazionale Idrocarburi något kapital innan det omvandlades till aktiebolag med begränsat ägaransvar eller, efter denna omvandling, ENI. ENI:s verksamhetsbeslut skall tillskrivas bolaget självt och inte staten, som tar risker i egenskap av aktieägare och inte agerar i egenskap av offentlig myndighet. 119 Enligt den italienska regeringen ingick det tredje kapitaltillskottet i en omfattande omstruktureringsplan som godkändes av ENI:s styrelse den 27 januari 1994, vari det bland annat föreskrevs en minskning av överkapaciteten, vilken skulle komplettera policyn avseende rationalisering av produktionen och minskningen av fasta kostnader, omflyttningen av verksamheter till sektorer som bättre motsvarar aktieägarens huvudsakliga verksamhet, en avsevärd minskning av skulder och finansiell sanering, tillbakagång till den situation av jämvikt som rådde år 1997 och till en lönsamhet som skulle göra det möjligt att på ett lämpligt sätt ge aktieägarna avkastning. Planen finansieras delvis av EniChems egna medel från minskningen av dess icke strategiska verksamheter och kan ge EniChem en stark konkurrenskraft under en relativt kort tidsperiod med såväl direkta positiva resultat (vinster) som indirekta verkningar (synergieffekter) för aktieägarnas vidkommande. 120 ENI och EniChem har gjort gällande att kommissionen hade kunnat komma till slutsatsen att inte något av de tre kapitaltillskotten har gjorts "med statliga medel", genom att ENI har använt egna medel utan att minska avkastningen av eller värdet av finansministeriets investering i bolaget. Utan dessa tillskott hade ENI bland annat riskerat att förlora sin avsevärda investering i EniChem och synergieffekterna mellan Enichem och ENI:s verksamhet inom energisektorn, och den italienska regeringens privatiseringsprogram för ENI skulle ha satts i fara. Vid denna tidpunkt var ENI för övrigt inte längre en offentlig enhet och inte längre underkastat den italienska regeringens direktiv. Dessutom utgjorde de två första kapitaltillskotten ett genomförande av ett beslut som fattas gemensamt av Ente Nazionale Idrocarburi och Montedison SpA i maj 1989 om att öka Enimonts kapital med 2 000 miljarder LIT, varvid detta belopp inte skulle överskridas av bolagets vinst under perioden från och med år 1989 till och med år 1991. 121 Vad beträffar bedömningen av det tredje kapitaltillskottet utifrån en investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor, har ENI och EniChem framhållit att kommissionens politik är att, i enlighet med artikel 222 i fördraget och domarna i de ovannämnda målen ENI-Lanerossi och Alfa Romeo, beakta investerarens stora handlingsfrihet och de långsiktiga överväganden som företag som kontrollerar en stor koncern har att göra (se punkt 27-31 i kommissionens meddelande till medlemsstaterna avseende tillämpningen av artiklarna 92 och 93 i EEG-fördraget samt artikel 5 i kommissionens direktiv 80/723/EEG om insyn i de finansiella förbindelserna mellan medlemsstater och offentliga företag, EGT C 307, 1993, s. 3, nedan kallat meddelande om offentliga företag). I förevarande fall hade kommissionen kunnat fastslå att en skälig avkastning skulle erhållas utan att beakta dessa överväganden. Med hänsyn till att en investering normalt löper över tio år beräknade kommissionen de framtida resultaten till 12 procent. Denna procentsats är klart högre än ENI:s kostnad för finansieringen (det beräknade medelvärdet för den ränta som skall betalas på dess långfristiga skuld var 8,5 procent år 1994) och klart högre än den genomsnittliga avkastningen av den kemiska industrins investering (9,3 procent år 1992). Om en lägre räntesats hade tillämpats, vilket enligt intervenienterna hade varit motiverat, hade nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten överskridit den inledande investeringen. 122 ENI och EniChem anser att värdet av ENI:s investering i EniChem före det tredje kapitaltillskottet i vederbörlig ordning beräknades till 1 950 miljarder LIT. Vid likvidation skulle ENI emellertid ha betalat skulden till EniChem (8 676 miljarder LIT) med hänsyn till följderna av en brist i EniChem för ENI-koncernen. ENI beaktade, i enlighet med artikel 36 i det ovannämnda meddelandet om offentliga företag, även vilken effekt EniChems likvidation skulle ha på ENI-koncernen, inbegripet förlusten av synergieffekter, negativ inverkan på dess framtoning och dess kreditvärdighet (credit rating) samt att privatiseringen av ENI skulle misslyckas. Intervenienterna har tillagt att EniChem har avyttrat verksamheter till ett lika förmånligt pris som om försäljningen skett under hot om likvidation (se punkt 20 i det ovannämnda meddelandet om offentliga företag). Avslutningsvis har ENI och EniChem gjort gällande att omstruktureringsplanen för år 1994-1997 varit klart lyckad och har i detalj återgivit EniChems finansiella uppgifter för att visa att de resultat som förväntades för år 1997 redan hade uppnåtts år 1995. Argument som framförts efter det att det skriftliga förfarandet avslutats 123 Rätten begärde såsom en åtgärd för processledning genom skrivelse av den 21 maj 1997 att kommissionen skulle inkomma med de beräkningar som ingick bland handlingarna i ärendet och som rörde frågan huruvida det tredje kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT hade varit godtagbart för en privat investerare som handlar enligt marknadsekonomiska kriterier, särskilt de beräkningar som rörde EniChems "aktuella ekonomiska nettovärde av den framtida självfinansieringskapaciteten" i två versioner (en mindre pessimistisk än den andra), vilka hänvisas till i svaromålet och dupliken. De argument som parterna utbytt efter det att det skriftliga förfarandet avslutades rör enbart kommissionens beräkningar. - Kommissionens yttrande av den 30 juni 1997 124 Kommissionen har som bilaga till sitt yttrande av den 30 juni 1997 fogat uppställningarna QI/1, QI/2, QI/3 och QI/4 och uppgivit att detta var de handlingar som rätten begärt. 125 Enligt yttrandet är uppställning QI/1, daterad den 1 juli 1994, den beräkning som kommissionen gjort av avkastningen av kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT. EniChems "nettonuvärde av den framtida självfinansieringskapaciteten" förekom på rad 5 i uppställningen, under rubriken "kumulerat värde av eget kapital" ("cumulated equity value"), varav framgår att det kumulerade värdet av EniChems eget kapital år 2005 skulle utgöra 2 966 miljarder LIT. 126 Enligt samma yttrande innehöll uppställning QI/2 kommissionens beräkning av ENI:s finansieringskostnad. Uppställning QI/3 innehöll kommissionens analys av den genomsnittliga avkastningen av eget kapital för de främsta kemiföretagen, vilket användes som jämförelsematerial. Uppställning QI/4 innehöll förutsägelser om utvecklingen av verksamheterna och den finansiella situationen, vilka tjänat som beräkningsgrund för avkastningen av kapital. Det som avses är en handling med rubriken "Analisi di sensitivitá (Ipotesi migliorative di scenario)" som upprättats den 13 april 1994 och som ingivits av den italienska regeringen under det administrativa förfarandet. - Förhandlingen den 23 september 1997 127 Vid förhandlingen den 23 september 1997 framförde sökanden och Förenade kungariket kritik på flera punkter avseende beräkningarna i uppställning QI/1. Kommissionen borde särskilt ha grundat sina beräkningar på självfinansieringskapaciteten i strikt mening och inte på den redovisade vinsten. Rad 4, med rubriken "diskonterad kumulerad vinst" ("cumulated discounted flow") borde som skuldpost innehålla den inledande investeringen om 3 000 miljarder LIT. Därav framgår att det aktuella nettovärdet av självfinansieringskapaciteten inte utgjordes av en minuspost om minst 34 miljarder LIT, utan om minst 3 034 miljarder LIT. På rad 5, där den diskonterade kumulerade vinsten lagts till den inledande investeringen om 3 000 miljarder LIT, har ett grundläggande fel begåtts genom att det är ostridigt att beloppet om 3 000 miljarder LIT i praktiken utbetalats till EniChems fordringsägare för att bolaget skulle minska sina skulder och förbättra sitt nettoresultat; detta belopp skulle således inte finnas tillgängligt vid den tidpunkt då investeringen löper ut, nämligen år 2005. För övrigt är rad 5 endast en förutsägelse som förverkligas. Enligt kommissionens metod utgjordes EniChems bokförda värde alltjämt av det inledande kapitaltillskottet, oavsett om ett tillskott om 2 000 miljarder LIT eller om 10 000 miljarder LIT avses. 128 Kommissionen har genmält bland annat att rad 4 i uppställning QI/1 visar hur stora resultaten borde vara för att en investerare, då resultaten beräknas till 12 procent, skall kunna återfå det investerade kapitalet då en investering löpt ut. Rad 5 visar sedan att värdet av resultatet är det som investeraren återfår av sin inledande investering då denna tidsperiod löpt ut (2 966 miljarder LIT), medan han i mellantiden erhållit en avkastning om 12 procent. 129 Spagnolli, som är ansvarig för handläggningen av ärendet vid GD IV, har som svar på rättens frågor vid förhandlingen bekräftat att han i betydande utsträckning har bidragit till utarbetandet av uppställning QI/1. Han har förklarat att eftersom EniChem förfogade över ett eget kapital om 1 950 miljarder LIT vid tidpunkten för det tredje kapitaltillskottet, härrörde resultaten i uppställning QI/1 från det sammanlagda egna kapitalet om 4 950 miljarder LIT som var tillgängligt efter det tredje kapitaltillskottet. För att fatta beslut om huruvida EniChem skulle tillföras ett kapital om 3 000 miljarder LIT skulle en aktieägare behöva veta vilken avkastning han skulle få på just detta kapitaltillskott. Det var således nödvändigt att undersöka vad det tredje kapitaltillskottet tillförde företagets situation. Det tredje kapitaltillskottet gjorde det möjligt att undvika att EniChem gick i konkurs, något som hade medfört en förlust om 1 950 miljarder LIT av bolagets eget kapital vid denna tidpunkt. Under dessa omständigheter gjordes beräkningarna i uppställning QI/1 utan beaktande av befintligt eget kapital. 130 Spagnolli har tillagt att i enlighet med sökandens inställning att rad 4 i uppställning QI/1 borde ha innehållit de 3 000 miljarder LIT som utgjorde det tredje kapitaltillskottet i form av en skuldpost för juli månad 1994 vore det nödvändigt att balansera denna skuldpost genom att lägga till företagets bokförda värde i form av en tillgång år 2005. Rad 5 i uppställningen visar att EniChems eget kapital under perioden från juli 1994 till och med år 2005 skulle stiga och minska allt efter företagets resultat. Inledningsvis skulle det egna kapitalet emellertid vara 3 000 miljarder LIT, medan det år 2005 alltjämt skulle vara 3 000 miljarder LIT, varvid resultatet beräknats till 12 procent. 131 ENI och EniChem har särskilt gjort gällande att kommissionens noggrannhet framgår av den omständigheten att den i uppställning QI/1 har beaktat de förluster som förutspåtts för EniChem för år 1994-1996 efter att ha åberopat samma förluster till stöd för att utesluta det inledande värdet av EniChems eget kapital i juli 1994 från beräkningen. Enligt ENI och EniChem rörde det sig i det fallet om en dubbel beräkning genom att EniChems förluster bokfördes två gånger. 132 ENI och EniChem har tillagt att de, för att visa att det finns flera sätt att göra dessa beräkningar, har gjort egna beräkningar av den förväntade nivån på självfinansieringen avseende det tredje kapitaltillskottet. Enligt dessa beräkningar är nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten 7 195 miljarder LIT. - Kommissionens skrivelser av den 26 september och den 16 oktober 1997 133 Kommissionen underrättade genom skrivelse av den 26 september 1997 rätten om att uppställning QI/1 inte existerade då det omtvistade beslutet fattades, trots att kommissionen tidigare låtit påskina att den ingick bland handlingarna i målet. I skrivelsen hävdar kommissionen att uppställning QI/1, trots att den är daterad den 1 juli 1994, är en rekonstruktion som utarbetats av den tjänsteman som var ansvarig för ärendet, Spagnolli, utifrån beräkningar som han gjort vid denna tidpunkt. Kommissionen har förtydligat att den inte med säkerhet vet att beräkningarna i uppställning QI/1 är exakt de som hade gjorts innan det omtvistade beslutet fattades, men att beräkningar av detta slag faktiskt hade kunnat ligga till grund för det omtvistade beslutet. De ursprungliga beräkningarna utfördes på en dator som i mellantiden ersatts, eftersom enheten för statligt stöd bytt datasystem, och någon papperskopia har inte återfunnits. Dessa omständigheter kan bekräftas av Spagnolli och dennes avdelningschef vid denna tidpunkt, Feltkamp, vilka båda var närvarande vid förhandlingen den 23 september 1997. 134 Kommissionen har genom skrivelse av den 16 oktober 1997 bekräftat för rätten att uppställningarna QI/2 och QI/4 är kopior av originalhandlingar som fanns bland handlingarna i ärendet då det omtvistade beslutet fattades. Enligt kommissionen var uppställning QI/3 inte densamma som den som fanns bland handlingarna i ärendet vid den tidpunkten. Kommissionen har emellertid till rätten ingivit en handling som enligt kommissionen var originalversionen av uppställning QI/3, alltmedan den förklarat att den uppställning QI/3 som ingivits till rätten den 30 juni 1997 var en datarekonstruktion som gjorts efter det att det omtvistade beslutet fattats, i syfte att öka förståelsen. 135 Kommissionen har i samma skrivelse tillagt att dessa uppgifter kan intygas av Spagnolli. Dennes avdelningschef, Feltkamp, kan intyga att uppställningar av typen QI/2, QI/3 och QI/4 har använts för att förbereda det omtvistade beslutet men denne kommer inte längre ihåg de använda uppställningarnas exakta innehåll. En annan tjänsteman vid GD IV, Owen, skulle kunna intyga att han varit närvarande på Spagnollis kontor i juli 1994 då denne förberedde en beräkning för att kontrollera nuvärdet av självfinansieringskapaciteten i fråga om det tredje kapitaltillskottet. Resultatet av beräkningen gav vid handen att det inte förelåg något statligt stöd men Owen kan inte erinra sig sifferuppgifterna i detalj. - Rättens skriftliga fråga av den 13 oktober 1997 och kommissionens yttrande av den 11 november 1997 136 Rätten uppmanade genom skrivelse av den 13 oktober 1997 kommissionen att uppge om den alltjämt åberopade beräkningarna i uppställning QI/1 till stöd för påståendet i det omtvistade beslutet att det tredje kapitaltillskottet hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor, särskilt vad beträffar påståendet att "nettonuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten fullständigt motsvarar investeringen om tre tusen miljarder italienska lire". I annat fall uppmanades kommissionen att med hänsyn till det omtvistade beslutets motivering och sina inlagor förtydliga beräkningarna och andra omständigheter som den åberopat till stöd för sina slutsatser i dessa avseenden. 137 Kommissionen fogade till sitt yttrande av den 11 november 1997 som bilaga två uppställningar (uppställningarna A och B). Den anförde att den alltjämt lade beräkningarna i uppställning QI/1 till grund för sina påståenden, men med de ändringar som framgick av uppställning A. Spagnolli, Feltkamp och Owen kunde intyga att Spagnolli på dator hade gjort en beräkning av samma slag som QI/1, vilken hade använts för att kontrollera nuvärdet av resultaten av det tredje kapitaltillskottet och att den visade att tillskottet inte utgjorde ett statligt stöd. 138 Uppställning A var resultatet av en ansträngning att på ett mer konkret sätt utifrån berörda personers minnesbilder återskapa beräkningar som gjordes då det omtvistade beslutet fattades. Den nya uppställning A tillförde huvudsakligen två uppgifter som enligt kommissionen ingick i de beräkningar som gjordes vid denna tidpunkt och som rekonstruerades utifrån berörda personers minnesbilder. 139 För det första hade EniChems eget kapital om 1 950 miljarder LIT den 31 juli 1994 använts för att täcka EniChems förluster under de tre första år som omfattades av planen. Beloppet 1 950 miljarder LIT fortfor att förekomma i EniChems räkenskaper, och sedan alternativet med ett tredje kapitaltillskott valts måste beloppet ingå i beräkningen. 140 För det andra ingick EniChems bokförda värde år 2005 i beräkningen till ett diskonterat värde om 1 531 miljarder LIT. Detta värde har sin grund i den omständigheten att EniChem fortsatte att utöva sin verksamhet utöver den period som prognosen omfattade. Även om det vore säkert att ett bokfört värde enligt kommissionen har beräknats i enlighet med kommissionens fasta praxis inom området för statligt stöd, minns varken Feltkamp eller Spagnolli längre den exakta beräkning som gjordes då det omtvistade beslutet fattades. Det vore emellertid gängse tillvägagångssätt att använda den enkla, men vanliga, metoden att multiplicera produktionsbruttomarginalen, det vill säga skillnaden mellan intäkterna från verksamheten och kostnaderna för verksamheten, med en faktor som varierar i förhållande till det berörda företagets situation och sektor. Inom sektorn för kemiska produkter ligger det sedvanliga intervallet mellan fyra och sex, och faktorn tre förekommer i uppställning A. 141 De uppgifter som lagts till i uppställning A framgick inte uttryckligen av uppställning QI/1 men var lätta att sluta sig till av sifferuppgifterna i denna och omstruktureringsplanen (uppställning QI/4). Att förlusterna bokfördes två gånger och att det egna kapitalet försvann berodde på ett förbiseende från den tjänstemans sida som hade att upprätta uppställning QI/1 och upptäcktes inte förrän vid förhandlingen. De tre vittnena kan intyga att felet inte hade begåtts då det omtvistade beslutet utarbetades. Inte heller innehåller svaromålet någon dubbel bokföring. 142 Kommissionen har mer allmänt påpekat att dess beräkning grundades på EniChems nettoresultat (efter skatt). Den har genom uppställning B visat rätten en beräkning som gjorts enligt DCF-metoden (discounted cash flow), vilken föredras av sökanden, och som visar en självfinansieringskapacitet som med närmare 2 000 miljarder LIT överskrider det inledande tillskottet till det egna kapitalet om 3 000 miljarder LIT. 143 Slutsatsen att kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT hade kunnat göras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor grundas inte enbart på kommissionens beräkning av förväntad avkastning utan också, som framgår av dess inlagor, på värdet och betydelsen för ENI av fortsatt drift av EniChem som ett holdingbolag till ENI samt på de övriga omständigheter som anges i punkt 4 i det omtvistade beslutet. - Parternas skriftliga yttranden efter kommissionens skrivelse av den 11 november 1997 144 I sitt skriftliga yttrande av den 19 januari 1998 har sökanden anmärkt att kommissionen inte har förklarat varför uppställning QI/1 felaktigt daterats den 1 juli 1994. Med hänsyn till att uppställning QI/1, även om den innehåller felaktigheter, emellertid är mer förenlig med motiveringen i punkt 4 i det omtvistade beslutet än den nya uppställning A, är det sannolikt att uppställning QI/1 motsvarar det arbete som gjordes inför beslutet, eftersom uppställning A upprättats i efterhand för att reparera fel som begåtts vid den förstnämnda tidpunkten. Därtill skiljer sig uppställning QI/3 i flera hänseenden från den handling som kommissionen ingav tillsammans med sitt yttrande den 16 oktober 1997. 145 Under dessa omständigheter har sökanden begärt att rätten skall vidta åtgärder för bevisupptagning i syfte att fastslå hur och var uppställningarna QI/1, QI/3 och A har upprättats samt att rätten skall höra Feltkamp, Spagnolli och Owen som vittnen. 146 I sak anser sökanden att kommissionen inte längre stödjer sig på uppställning QI/1. Uppställning A speglar ett helt annat synsätt, vilket för övrigt inte kan frigöras från vare sig det omtvistade beslutet eller kommissionens inlagor. Då kommissionen inte har kunnat inge beräkningar som ingått i handlingarna i ärendet till stöd för slutsatsen i det omtvistade beslutet, enligt vilket nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten motsvarade exakt 3 000 miljarder LIT, borde det omtvistade beslutet ogiltigförklaras. 147 Kommissionen har enligt sökanden implicit erkänt att den kritik som sökanden framförde vid förhandlingen den 23 september 1997 var övertygande, enligt vilken EniChems framtida självfinansieringskapacitet, såsom den framgick av rad 4 i uppställning QI/1, inte utgjordes av ett underskott om 34 miljarder LIT utan om 3 034 miljarder LIT, och att det kumulerade värdet av EniChems eget kapital, såsom det framgick av rad 5 i uppställning QI/1, inte hade någon relevans för beräkningen av nuvärdet av EniChems självfinansieringskapacitet. I uppställning A visar rad 4 den korrekta sifferuppgiften om ett underskott på 3 034 miljarder LIT, och före detta rad 5, även om denna alltjämt ingår i uppställningen, har absolut inte beaktats vid beräkningen av investerarens avkastning. 148 Under dessa omständigheter hade kommissionen, för att på annat sätt öka nuvärdet med mer än 3 034 miljarder LIT, kunnat införa två nya uppgifter i uppställning A, den hade nämligen kunnat använda beräkningarna av "befintlig nivå av eget kapital" och ett bokfört värde på EniChem då investeringen löpt ut. Detta sätt att lösa problemet är emellertid inte förenligt med det omtvistade beslutet och kommissionens inlagor. 149 Under alla omständigheter vore det en finansiell orimlighet att använda uppställning A av EniChems befintliga eget kapital, eftersom bedömningen av en investering i ett företag därigenom blandas samman med företagets lönsamhet, två fullständigt åtskilda discipliner. Ingen oberoende expert skulle vara villig intyga att denna metod utgör en allmänt accepterad beståndsdel i en beräkning av nuvärdet. Den metod som används i uppställning A, och som består i att beräkna EniChems bokförda värde, är inte en sedvanlig eller traditionell metod. 150 Sökanden har för övrigt framhållit att beräkningen av nettoresultat i uppställning A är behäftad med flera allvarliga fel rörande detaljerna i beräkningarna. Sökanden har också kritiserat uppställning B och erinrat om att kommissionen har medgivit att den då det omtvistade beslutet fattades inte hade gjort någon analys i enlighet med denna uppställning. 151 Förenade kungariket har i sitt yttrande av den 19 januari 1998 bland annat gjort gällande att det omtvistade beslutet skall ogiltigförklaras, eftersom det inte föreligger någon säkerhet avseende de eventuella beräkningar som kommissionen har ingivit till stöd för sin slutsats att investeringen skulle ha gjorts även av en privat investerare på marknaden. 152 ENI och EniChem har i sitt yttrande av den 19 januari 1998 gjort gällande att en ifrågasatt rättsakts lagenlighet skall bedömas med hänsyn till de faktiska och rättsliga omständigheter som var för handen vid den tidpunkt då rättsakten antogs (förstainstansrättens dom av den 22 januari 1997 i mål T-115/94, Opel Austria mot rådet, REG 1997, s. II-39, punkt 87). Av detta följer att varje underlåtenhet från gemenskapsinstitutionernas sida att uppfylla sin skyldighet att bevara en fullständig kopia av handlingarna i varje ärende efter det att det omtvistade beslutet fattats, eller dess oförmåga att inkomma med originalhandlingar på rättens begäran inte är skäl för ogiltigförklaring av ett beslut. Under alla omständigheter har kommissionen i sitt yttrande av den 11 november 1997 korrigerat situationen genom att inge en klar, tillförlitlig och övertygande rekonstruktion av den analys som gjorts samt av den motivering som utarbetades då det omtvistade beslutet fattades. Dess oförmåga att till rätten inge vissa originalhandlingar som den lagt till grund för sin bedömning vid förberedelsen av det omtvistade beslutet hade således inte minsta inverkan på beslutets lagenlighet. 153 Särskilt den nya uppställning A undanröjde den risk för dubbel bokföring som ENI påtalade vid förhandlingen den 23 september 1997. Med hänsyn till den omständigheten att förlusterna under de tre första åren täckts med befintligt kapital som uppgick till 1 950 miljarder LIT, drogs förlusterna inte än en gång av från kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT. Därtill kompletterade uppställning A uppställning QI/1 genom att tillföra ett ytterst begränsat bokfört värde. Med hänsyn till frågornas komplexitet borde kommissionen ha ett stort utrymme för skönsmässig bedömning i fråga om val av metod och kalkylparametrar. 154 Även om det antas att valet av metod för uppställning A visade sig vara felaktigt, skulle detta inte påverka det omtvistade beslutets lagenlighet, eftersom det av den andra metod som förekommer i uppställning B framgår att kapitaltillskottet inte kan jämställas med stöd. Även andra metoder bekräftar att kommissionens skäl för det omtvistade beslutet var välgrundade, eftersom det i beslutet även fastställs att kapitaltillskottet inte utgjorde stöd. ENI och EniChem har till rätten ingivit beräkningar grundade på den metod att diskontera självfinansieringskapaciteten som förekom i uppställning B, men har gjort något annorlunda grundantaganden än dem som används i den uppställningen. Dessa beräkningar visar att det tredje kapitaltillskottet ger avsevärd avkastning. - Förhandlingen den 17 mars 1998 155 Kommissionen upplyste vid förhandlingen den 17 mars 1998 rätten om att det var möjligt att den handling som den ingivit som bilaga till sin skrivelse av den 16 oktober 1997 och uppgivit vara originalversionen av den uppställning QI/3 som förelåg då det omtvistade beslutet fattades inte var originalversionen. Detta påverkade emellertid inte bedömningen att procentsatsen 12 som kommissionen använt i sina beräkningar var skälig. 156 Vad beträffar målet i sak har kommissionen framhållit att hänvisningen till den framtida självfinansieringskapaciteten i punkt 4 i det omtvistade beslutet skall ses mot bakgrund av punkt 35 i det ovannämnda meddelandet om offentliga företag, där det anges att bruttomarginalen för självfinansiering kan inbegripa "investerarens intäkter i form av avkastning och värdestegring på kapital". Med hänsyn till att befintliga tillgångar i händelse av det andra alternativet, nämligen likvidation av EniChem, hade gått om intet med anledning av kostnaderna för likvidationen, motsvarade de 1 950 miljarder LIT i fråga "värdestegringen på kapital" i den mening som avses i meddelandet. Principen om en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor fordrar för övrigt att värdet om 1 950 miljarder LIT beaktas, eftersom kapitaltillskottet gör det möjligt att bevara detta värde för framtiden, medan detta värde i fall av likvidation skulle gå om intet. Även om denna särskilda del av beräkningen inte uttryckligen återges i det omtvistade beslutet, följer det av fast rättspraxis att det inte är nödvändigt att ange alla detaljer i motiveringen. 157 Även om det bokförda värdet inte heller nämns uttryckligen i det omtvistade beslutet, är det normalt att det räknas med i en analys som den ifrågavarande, vilket framgår av flera av de verk som parterna hänvisat till. Med hänsyn till att det föreligger åtminstone fyra metoder för att beräkna det bokförda värdet har kommissionen inte gjort sig skyldig till en uppenbart felaktig bedömning genom att använda en av dessa metoder fastän sökanden föreslagit en annan. 158 Kommissionen har tillagt att det i punkt 4 i det omtvistade beslutet anges att de årliga vinsterna i omstruktureringsplanen från och med år 1998 borde uppgå till en något högre nivå än den lägsta avkastning som är godtagbar för en privat aktieinnehavare. Utgången i ärendet kunde grundas på denna enda mening, enligt vad domstolen funnit i det ovannämnda målet ENI-Lanerossi. Även ENI:s långsiktiga strategi, dess framtida privatisering och synergieffekterna inom koncernen skall beaktas. Därtill kan händelser efter det omtvistade beslutet beaktas, åtminstone för att visa att kommissionen inte har gjort sig skyldig till någon uppenbart felaktig bedömning (domstolens dom av den 10 juli 1986 i mål 234/84, Belgien mot kommissionen, "Meura", REG 1986, s. 2263, punkt 12, svensk specialutgåva, volym 8, och av den 24 oktober 1996 i de förenade målen C-329/93, C-62/95 och C-63/95, Tyskland m.fl. mot kommissionen, "Bremer Vulkan", REG 1996, s. I-5151, punkt 34). 159 Avslutningsvis har kommissionen uppmanat rätten att lägga uppställning A i stället för uppställning QI/1 till grund för domen i förevarande mål. Kommissionen har påstått att den beräkning som gjordes i samband med det omtvistade beslutet är den som framgår av uppställning A, vilken omfattar befintligt eget kapital och det bokförda värdet, och inte den som framgår av rad 5 i uppställning QI/1. II - Förstainstansrättens bedömning 160 I punkt 4 i det omtvistade beslutet har kommissionen fastslagit att det tredje kapitaltillskottet inte utgjorde statligt stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget, eftersom detta tillskott om 3 000 miljarder LIT hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. 161 Det framgår av domstolens praxis att principen, enligt vilken ett kapitaltillskott inte skall anses utgöra statligt stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget om en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor under jämförbara omständigheter hade genomfört ett sådant kapitaltillskott, utgör ett relevant kriterium som bland annat syftar till att säkerställa att ett kapitaltillskott inte anses som stöd endast av det skälet att det genomförts av offentliga myndigheter (domstolens domar i de ovannämnda målen Meura, punkt 9-18, och Boussac, punkterna 38 och 39, av den 21 mars 1990 i mål C-142/87, Belgien mot kommissionen, "Tubemeuse", REG 1990, s. I-959, punkt 23-27, svensk specialutgåva, volym 10, samt domarna i de ovannämnda målen Alfa Romeo, punkt 17-24, ENI-Lanerossi, punkt 16-24, Hytasa, punkt 20-26, och Bremer Vulkan, punkt 23-26). 162 Det följer av kommissionens slutsats avseende det tredje kapitaltillskottet att systemet för kontroll av statligt stöd i artikel 92-94 i fördraget inte är tillämpligt på detta kapitaltillskott, med påföljd att dess förenlighet med den gemensamma marknaden inte har bedömts enligt artikel 92.2 och 92.3 i fördraget. I själva verket har endast de två första kapitaltillskotten, som motsvarar ett belopp om 1 794 miljarder LIT i förhållande till det totala beloppet om 4 794 miljarder LIT som sammanlagt utgivits genom de tre kapitaltillskotten, varit föremål för prövning av om de är förenliga med den gemensamma marknaden. 163 Under de omständigheter som råder i förevarande fall anser rätten att det är lämpligt att först pröva sökandens talan på den grunden att artikel 93.2 i fördraget har överträtts genom att det förfarande som föreskrivs i den bestämmelsen inte har inletts avseende det tredje kapitaltillskottet. Sökandens tredje grund: Överträdelse av artikel 93.2 i fördraget genom att det förfarande som föreskrivs i den bestämmelsen inte har inletts avseende det tredje kapitaltillskottet 164 Enligt domstolens fasta praxis är förfarandet i artikel 93.2 i fördraget av oundgänglig betydelse då kommissionen har allvarliga svårigheter att bedöma huruvida stöd är förenligt med den gemensamma marknaden. Kommissionen kan följaktligen begränsa sig till den inledande fasen enligt artikel 93.3, i samband med att den fattar ett beslut till förmån för en planerad stödåtgärd, endast om kommissionen efter en första prövning är övertygad om att den planerade åtgärden är förenlig med fördraget. Om däremot denna första granskning leder kommissionen till den motsatta slutsatsen eller inte gör det möjligt för kommissionen att övervinna alla svårigheter som är förenade med bedömningen av om den planerade åtgärden är förenlig med den gemensamma marknaden, är kommissionen skyldig att inhämta alla erforderliga yttranden och att i detta syfte inleda förfarandet enligt artikel 93.2 (se bland annat domstolens domar i de ovannämnda målen Tyskland mot kommissionen, punkt 13, Cook mot kommissionen, punkt 29, Matra mot kommissionen, punkt 33, och kommissionen mot Sytraval och Brink's France, punkt 39). 165 Principen enligt vilken de personer som åtnjuter de processrättsliga garantier som föreskrivs i artikel 93.2 i fördraget endast kan göra dessa gällande om de har möjlighet att vid gemenskapsdomstolarna väcka talan mot kommissionens beslut att inte inleda förfarandet skall även tillämpas då kommissionen anser att det alls inte föreligger något stöd (domen i det ovannämnda målet kommissionen mot Sytraval och Brink's France, punkt 47). 166 Rätten anser att det av denna rättspraxis, särskilt domen i det ovannämnda målet kommissionen mot Sytraval och Brink's France, följer att kommissionen kan vara skyldig att inleda förfarandet i artikel 93.2 i fördraget om en första granskning inte har gjort det möjligt för den att övervinna alla svårigheter som är förenade med bedömningen av huruvida åtgärden i fråga utgör stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget, åtminstone då den vid en första granskning inte med säkerhet har kunnat avgöra att åtgärden, om den antas utgöra ett stöd, under alla omständigheter är förenlig med den gemensamma marknaden. 167 I förevarande fall har samma offentliga företag (ENI) under en tidsperiod om två år tillfört ett av sina dotterbolag kapital i tre poster om 1 000 miljarder LIT, 794 miljarder LIT respektive 3 000 miljarder LIT. Enligt det omtvistade beslutet utgör de två första kapitaltillskotten statligt stöd medan det tredje betecknas som en investering som hade kunnat göras av en privat investerare. 168 Det är ostridigt att kommissionens slutsats att en privat investerare hade kunnat genomföra det tredje kapitaltillskottet huvudsakligen är grundat på uttalandet i punkt 4 i det omtvistade beslutet som har följande lydelse: "Beräknad på grundval av det sista kapitaltillskottet om 3 000 miljarder italienska lire under en tillräckligt lång tidsperiod för att det skall kunna beaktas att investeringen löpt ut, motsvarar nettonuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten exakt denna investering om 3 000 miljarder italienska lire". 169 Det bör undersökas huruvida kommissionens bedömning i förevarande fall var förenad med allvarliga svårigheter, vilka hade kunnat motivera att ett förfarande enligt 93.2 i fördraget inleddes (domen i det ovannämnda målet Matra mot kommissionen, punkt 34). Kommissionen har enligt sökanden stött på följande allvarliga svårigheter: För det första frågan huruvida det hade varit lämpligt att analysera den förväntade avkastningen av det tredje kapitaltillskottet oberoende av den förväntade avkastningen av de två första kapitaltillskotten, för det andra frågan huruvida nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten var sådan att en privat investerare hade genomfört kapitaltillskottet. 170 Vad beträffar den första punkten är det riktigt att enbart den omständigheten att ett offentligt företag redan har gjort kapitaltillskott som anses utgöra "stöd" till sitt dotterbolag inte omedelbart utesluter att ett ytterligare kapitaltillskott kan anses utgöra en investering som uppfyller kriteriet med en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. Rätten anser emellertid att det i ett fall som det förevarande, som rör tre tillskott av kapital som samma investerare genomfört under en period av två år, varav de två första tillskotten inte gav någon avkastning, ankommer på kommissionen att kontrollera om det tredje tillskottet skäligen kan särskiljas från de två första och med avseende på kriteriet med en privat investerare kan anses vara en självständig investering. 171 Bland de omständigheter som är relevanta för att bedöma om det tredje tillskottet i detta fall skäligen kan särskiljas från de två första och enligt kriteriet med en privat investerare anses vara en självständig investering ingår enligt rättens uppfattning bland annat den tidsföljd i vilken tillskotten ägde rum, deras syfte och den ställning som dotterbolaget befann sig i då besluten att genomföra vart och ett av tillskotten fattades. 172 Beträffande den tidsföljd i vilken de tre tillskotten i fråga ägde rum framgår följande av handlingarna i ärendet: a) Det första kapitaltillskottet om 1 000 miljarder LIT genomfördes den 1 oktober 1992. b) Det andra kapitaltillskottet om 794 miljarder LIT godkändes av ENI vid ett möte den 2 december 1993 (se ENI:s skrivelse till den italienska regeringen av den 23 december 1993, bilaga 21 till ENI:s och EniChems interventionsinlaga) och genomfördes i december 1993. c) Vid samma möte den 2 december 1993 granskade ENI:s styrelse ett förslag till omstruktureringsplan för EniChem, vars huvuddrag redan hade dragits upp den 20 oktober 1993. I planen föreskrevs bland annat "en återbalansering av den finansiella strukturen" genom "ingripanden från aktieägarnas sida" (se ENI:s skrivelse till den italienska regeringen av den 23 december 1993, bilaga 21 till ENI:s och EniChems interventionsinlaga). Det påpekades att "detaljerna i planen håller på att fastläggas och vi är beredda att lägga fram den för kommissionen i början av år 1994". d) Omstruktureringsplanen för år 1994-1997 godkändes av ENI:s styrelse den 27 januari 1994. I punkt 2.2 i planen görs följande förtydligande: "Aktieägarnas intervention i kapitalhänseende är beräknad till 3 000 miljarder LIT, vilket är ett lämpligt belopp för att nästan fullständigt återupprätta Enichems kapital till den nivå som föreskrivs i bolagets stiftelseurkund (4 250 miljarder LIT), vilket minskats till följd av icke täckta förluster. Kapitaltillskottet är planerat till juni 1994". e) Enligt den italienska regeringen underrättades kommissionen om dess avsikt genomföra det tredje kapitaltillskottet i februari 1994, i samband med Andreatta-Van Miertavtalet om omstrukturering av vissa italienska företag. f) Omstruktureringsplanen lades fram för GD IV vid kommissionen i samband med ett möte den 15 april 1994 och delgavs kommissionen formellt genom den italienska regeringens skrivelse av den 18 maj 1994. g) Det italienska regeringen bekräftade genom skrivelse av den 6 juni 1994 för kommissionen att planen för omstrukturering av EniChem hänförde sig inte enbart till kapitaltillskott som omfattades av den granskning som inletts genom kommissionens skrivelse av den 16 mars 1994 utan också till det tredje kapitaltillskottet. Den italienska regeringen förtydligade också att dess yttrande av den 18 maj 1994 avsåg samtliga transaktioner med EniChems kapital, inklusive det tredje kapitaltillskottet. h) Enligt ENI godkändes det tredje kapitaltillskottet formellt vid EniChems bolagsstämma den 29 juni 1994 och utbetalades under de tre månader som följde på det omtvistade beslutet av den 27 juli 1994. 173 Vad beträffar syftet med de tre kapitaltillskotten anges i det omtvistade beslutet att de två första tillskotten syftade till att täcka förlusterna till följd av de omstruktureringsåtgärder som avsågs där, särskilt nedläggningarna av anläggningar och hela produktionsanläggningar. Enligt ENI och EniChem syftade de två första tilläggen även till att återföra EniChems kapital till den nivå som inledningsvis avsågs i avtalet mellan Ente Nazionale Idrocarburi och Montedison SpA år 1989 (punkt 120 ovan). Vad beträffar det tredje tillskottet framgår det av omstruktureringsplanen att även detta syftade till att återföra EniChems kapital, som urholkats av dess förluster, till den nivå som förelåg då bolaget bildades, samt till att finansiera omstruktureringsåtgärderna (punkt 172 under d ovan). 174 Enligt kommissionens och den italienska regeringens inlagor har vart och ett av de tre kapitaltillskotten genomförts inom ramen för ett omfattande omstruktureringsprogram av italienska offentliga företag som diskuterades med kommissionen i samband med det ovannämnda målet EFIM, vilket utmynnade i Andreatta-Van Miertavtalet. Den italienska regeringens allmänna tillvägagångssätt i fråga om omstruktureringen och privatiseringen av EniChem angavs i två handlingar som de italienska myndigheterna offentliggjorde i november 1992 och i april 1993. I samband härmed förklarade kommissionen för rätten bland annat att de omstruktureringsåtgärder som finansierats genom de två första kapitaltillskotten följde en konsekvent och detaljerad linje i den omstruktureringsplan som underställts kommissionen år 1994. Kommissionen påpekade själv vilka omstruktureringsåtgärder den alltjämt ansåg nödvändiga för att minska eller omorientera EniChems verksamheter. Det tredje tillskottet föreskrevs således just i denna omstruktureringsplan. 175 Kommissionens bedömning bekräftades i den italienska regeringens skrivelse av den 6 juni 1994, enligt vilken planen för omstrukturering av EniChem samt den italienska regeringens yttrande av den 18 maj 1994 hänförde sig inte bara till de två första kapitaltillskotten utan också till det tredje. 176 Vad avslutningsvis beträffar EniChems situation vid tidpunkten för de tre aktuella kapitaltillskotten, framgår det av dess årsrapporter att dess totala förluster uppgick till 1 542 miljarder LIT för det år som löpte ut den 31 december 1992, och till 2 677 miljarder LIT för det år som löpte ut den 31 december 1993. Enligt ENI:s mest optimistiska förutsägelser uppgick de förutsedda kumulerade förlusterna för de fyra åren 1994-1997 till 2 452 miljarder LIT, även efter det tredje kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT och de omstruktureringsåtgärder som åtföljde detta (se "Analisi di sensitivitá (Ipotesi migliorative di scenario)" som upprättades den 13 april 1994). Därav framgår att EniChems aktuella förluster och de förluster som förutsågs vid detta tillfälle för de sex åren 1992-1997 uppgick till 6 914 miljarder LIT, även efter de tre kapitaltillskotten om sammanlagt 4 794 miljarder LIT. 177 Enligt kommissionens inlagor hade EniChem inget alternativ till konkurs efter de två första kapitaltillskotten. Kommissionen har angivit att "vid tidpunkten för tillskottet om 3 000 miljarder LIT hade EniChems aktieägare, ENI, att välja mellan två saker: antingen rekapitalisera och omstrukturera eller inte göra något alls och låta EniChem automatiskt gå i konkurs" (svaromålet punkt A.I.4), och att "utan det tredje kapitaltillskottet och påföljande omstrukturering hade de förluster som bolaget normalt hade gjort under denna tid täckts av dess eget kapital under en period av ett eller två år och hade således gjort det nödvändigt med nya kapitaltillskott. I annat fall hade bolaget försatts i likvidation" (duplik, punkt D.15). 178 Vid första anblicken framgår av det ovan anförda följande: - ENI:s styrelse hade beslutat att genomföra vart och ett av de tre kapitaltillskotten under en relativt kort tidsperiod som löpte från oktober 1992 till juli 1994. Det skall särskilt påpekas att ENI:s styrelses beslut om att genomföra det andra kapitaltillskottet i december 1993 och att godkänna det tredje kapitaltillskottet i samband med antagandet av omstruktureringsplanen, den 27 januari 1994, låg nära varandra i tiden. - Vart och ett av de tre kapitaltillskotten ingick i ett fortlöpande program som syftade till en omstrukturering av EniChem och särskilt till nedläggning och omorientering av vissa av dess verksamheter samt till att återupprätta dess kapital som urholkats av förluster. Som kommissionen har gjort gällande vid rätten var det tredje tillskottet endast en logisk förlängning av åtgärder som redan finansierats av de två första tillskotten, och den omstruktureringsplan som godkändes den 27 januari 1994 var endast ett genomförande av de omstruktureringsåtgärder som alltjämt var nödvändiga i samband med ett program från år 1992. Därtill avsåg enligt den italienska regeringens skrivelse av den 6 juni 1994 aktieägaren ENI, omstruktureringsplanen liksom dess yttrande av den 18 maj 1994 såväl de två första kapitaltillskotten som det tredje. - Efter de två första kapitaltillskotten drabbades EniChem av fler stora förluster. Enligt kommissionen kunde bolaget inte ens överleva på marknaden enbart på grund av de två första kapitaltillskotten, varför det utan det tredje tillskottet hade varit oundgängligt att försätta EniChem i likvidation (punkt 177 ovan). 179 Rätten drar härav slutsatsen att det vid den tidpunkten fanns säkra tecken som borde ha givit upphov till tvivel om huruvida de tre tillskotten ifråga, oavsett om de genomförts vid olika tillfällen under en relativt kort tidsperiod mellan oktober 1992 och oktober 1994, i praktiken inte kunde anses vara en serie kapitaltillskott som genomförts i samband med en fortlöpande omstruktureringsprocess som inletts år 1992 och vars gemensamma syfte var att finansiera nödvändiga omstruktureringsåtgärder och att återupprätta EniChems kapital som urholkats av förluster. De ovannämnda omständigheterna borde ha givit upphov till tvivel beträffande frågan huruvida det inte bara var tack vare dessa tillskott, betraktade som en helhet, som omstruktureringsplanen kunde leda till att EniChems livskraft återupprättades. 180 Under de omständigheter som är speciella för detta fall anser rätten att kommissionen borde ha hyst tvivel om huruvida det tredje kapitaltillskottet var tillräckligt skilt från de två första för att kunna bedömas för sig. Den kunde således inte bedöma huruvida ENI:s beslut att genomföra det tredje kapitaltillskottet kunde anses som ett sådant beslut som en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor hade fattat. 181 Vad därefter beträffar frågan huruvida nuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten, om det antas att det tredje tillskottet hade kunnat bedömas för sig, var sådan att en privat investerare hade genomfört tillskottet, påpekar rätten inledningsvis att kommissionen till sitt yttrande av den 30 juni 1997 har fogat en beräkning av nettonuvärdet av EniChems framtida självfinansieringskapacitet. Beräkningen ingår i uppställning QI/1, som är daterad den 1 juli 1994. EniChems diskonterade kumulerade vinster (eller förluster) anges till 12 procent för perioden från och med augusti år 1994 till och med år 2005, med ett tal lägre än 34 miljarder LIT på rad 4 i uppställning QI/1. Enligt kommissionens yttrande anges det aktuella nettovärdet av EniChems självfinansieringskapacitet till 2 966 miljarder LIT på rad 5 i uppställningen: Kumulerat värde av eget kapital ("cumulated equity value"). Denna tolkning av uppställning QI/1 bekräftades vid förhandlingen den 23 september 1997 av den ansvarige tjänstemannen Spagnolli. 182 I sin skrivelse av den 26 september 1997, där kommissionen underrättade rätten om att uppställning QI/1, trots att den var daterad den 1 juli 1994, inte hade upprättats före det omtvistade beslutet utan var en rekonstruktion som utförts av Spagnolli, av beräkningar som denne tidigare hade gjort, bekräftade kommissionen att uppställning QI/1 återgav den sorts beräkningar som verkligen hade legat till grund för det omtvistade beslutet. I sin skrivelse till rätten av den 16 oktober 1997 bekräftade kommissionen bland annat att den "helt och hållet /vidhöll/ att de metoder som beskrivits för rätten avseende beräkningen av avkastningen av kapitaltillskott och nettonuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten /var/ de som använts då kommissionen fattade sitt beslut och att dessa metoder lett till de resultat som framgår av beslutet och som förklarats vid rätten, inbegripet resultaten i uppställning QI/1, vilket inte längre /förekom/ i original bland handlingarna i målet. Spagnolli och Feltkamp, som båda var närvarande vid förhandlingen den 23 september 1997, /kunde/ bekräfta dessa uppgifter". 183 Därefter ingav kommissionen, som svar på en ny fråga från rätten den 13 oktober 1997 i en skrivelse av den 11 november 1997 nya beräkningar av nettonuvärdet av EniChems självfinansieringskapacitet. Dessa beräkningar ingår bland annat i uppställning A, som i fyra relevanta hänseenden skiljer sig från uppställning QI/1. 184 För det första anges EniChems diskonterade kumulerade vinster (eller förluster) för perioden från och med år 1994 till och med år 2005 på rad 4 i uppställning A med ett belopp som understiger 3 034 miljarder LIT, i stället för med ett belopp som motsvarar de 34 miljarder LIT som anges på rad 4 i uppställning QI/1. 185 För det andra balanseras i uppställning A förlusten om 3 034 miljarder LIT delvis av beräkningen av ett bokfört värde som tillskrivs EniChem för år 2005, vilket uppgår till 1 531 miljarder LIT (se den nya kolumnen "bokfört värde"). Denna beräkning förekommer inte i uppställning QI/1. 186 För det tredje balanseras även EniChems kumulerade förlust om mindre än 3 034 miljarder LIT under perioden till och med år 2005 delvis genom att värdet av EniChems eget kapital i juli 1994 beaktas. Det framgår av den nytillkomna rad 6 i uppställning A (Eget kapital den 30/7/94, "existing equity at 31/7/94") att det egna kapitalet om 1 950 miljarder LIT har beaktats för att undanröja EniChems förluster under år 1994-1996, vilka framgår av rad 3 i uppställning QI/1 och uppställning A och som uppgår till 1 514 miljarder LIT. Denna beräkning framgår inte av uppställning QI/1, i vilken det egna kapitalet inte har åsatts något värde (se fotnot 5 i uppställning QI/1). 187 För det fjärde har beräkningen av det kumulerade värdet av det egna kapitalet på rad 5 i uppställning QI/1, som enligt kommissionens yttrande av den 30 juni 1997 utgör nettonuvärdet av EniChems självfinansieringskapacitet, vilket avses i punkt 4 i det omtvistade beslutet, ingen betydelse för beräkningarna i uppställning A. 188 Det framgår vidare av kommissionens skrivelse av den 11 november 1997 och dess uttalanden vid förhandlingen den 17 mars 1998 att den har uppfattat beräkningarna i uppställning QI/1 som felaktiga och därför underlåtit att beakta dem, trots att det, enligt de förklaringar kommissionen givit i sitt yttrande av den 30 juni 1997, vid förhandlingen den 23 september 1997 och dess skrivelser av den 26 september och den 16 oktober 1997, är dessa beräkningar som gjordes för att underbygga slutsatsen i det omtvistade beslutet vad avser en privat investerares inställning. 189 Vad beträffar kommissionens påstående i yttrandet av den 11 november 1997, enligt vilket det inte skulle vara beräkningarna i uppställning QI/1 utan i uppställning A som legat till grund för det omtvistade beslutet, kan rätten inte ur kommissionens skriftliga inlagor utläsa att det tillvägagångssätt som använts i uppställning A verkligen har tillämpats. Rätten påpekar särskilt att enligt uppställning A beror avkastningen av investeringen bland annat på huruvida beloppet om 1 950 miljarder LIT, som enligt uppställning A utgjorde det dåvarande värdet av EniChems eget kapital, beaktas för att balansera EniChems förluster under perioden år 1994-1996. Kommissionen har således i punkt 17-19 i sitt svaromål, i strid med tillvägagångssättet i uppställning A, gjort gällande att det föreföll vara en försiktig hållning att för beräkningsändamål anta att "ENI:s investering i EniChem i juli 1994 redan saknade värde". Detta antagande stödjer även uppställning QI/1, vilket framgår av fotnot 5. Likaså åberopades vid förhandlingen den 23 september 1997 tillvägagångssättet i uppställning A varken i kommissionens yttrande av den 30 juni 1997 eller av den tjänsteman som då var ansvarig för beräkningarna i fråga. 190 Det skall även påpekas att enligt kommissionen är uppställning A endast grundad på de ansvariga tjänstemännens "minnesbilder", nämligen Spagnolli, Feltkamp och Owen. Uppställning A överensstämmer således inte med de förklaringar Spagnolli gav rätten vid förhandlingen den 23 september 1997. Kommissionen hade redan i sin skrivelse av den 16 oktober 1997 anfört att varken Feltkamp eller Owen hade något minne av det exakta innehållet i de uppställningar som användes vid förberedandet av det omtvistade beslutet. Därtill har kommissionen i punkt 8 i sitt yttrande av den 11 november 1997 bekräftat att ingen mindes exakt hur EniChems bokförda värde i uppställning A har beräknats. 191 Av dessa uppgifter följer att kommissionen inte har visat att beräkningarna i uppställning A verkligen hade gjorts för att läggas till grund för det omtvistade beslutet och för att försvara slutsatsen att nettonuvärdet på den framtida självfinansieringskapaciteten var sådant att en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor hade genomfört det tredje kapitaltillskottet. Det är för övrigt ostridigt att kommissionen inte längre åberopar uppgifterna i uppställning QI/1, och att varken beräkningarna i uppställning B eller de beräkningar som åberopats av ENI och EniChem under förfarandets gång har legat till grund för det omtvistade beslutet. 192 Rätten kan således inte avgöra vilka beräkningar kommissionen hade gjort vid tidpunkten för beslutet för att stödja sin ståndpunkt att en privat investerare skulle ha genomfört det tredje kapitaltillskottet. 193 Under dessa omständigheter anser rätten att den omständigheten att kommissionen under förfarandets gång har ingivit motstridiga beräkningar utan att visa vilka beräkningar den hade gjort vid tidpunkten för beslutet för att, efter den inledande granskningsfasen av det tredje kapitaltillskottet, sluta sig till att "nettonuvärdet av den framtida självfinansieringskapaciteten fullständigt motsvarade denna investering om 3 000 miljarder italienska lire" och att det följaktligen var fråga om ett tillskott "som hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor", i detta fall visar att betydande svårigheter var förenade med frågan huruvida detta tillskott, till skillnad från de två första tillskotten, utgjorde statligt stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget. 194 Denna slutsats kullkastas inte av ENI:s och EniChems argument att enligt domstolens praxis kan påståendet i det omtvistade beslutet att det sista kapitaltillskottet om 3 000 miljarder LIT hade kunnat genomföras av en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor motiveras dels av dess avkastning, men också av särskilda överväganden som är hänförliga till moderbolagen i en koncern som gör investeringar i ett av sina dotterbolag. Det är tillräckligt att fastslå att kommissionen, som denna också har medgivit (se ovan punkt 107), i sitt beslut inte har stött sig på dessa överväganden för att dra slutsatsen att det tredje kapitaltillskottet inte alls var av stödkaraktär, eftersom den inte ansåg sig hysa några tvivel beträffande det tredje tillskottets avkastning. 195 Detsamma gäller det argument som kommissionen framförde vid förhandlingen den 17 mars 1998 att en privat investerare skulle ha genomfört det tredje kapitaltillskottet enbart på grundval av punkt 4 tredje stycket andra meningen i det omtvistade beslutet, vilken har följande lydelse: "Från och med år 1998 borde vinsterna uppgå till en något högre nivå än den lägsta avkastning som är godtagbar för en privat aktieinnehavare". Det skall återigen påpekas att detta uttalande endast är av underordnad betydelse i det omtvistade beslutet i förhållande till den beräkning som avses i punkt 4 tredje stycket tredje meningen. Dessutom beaktas i fråga om denna ökning inte EniChems förluster under åren 1994-1997, vilka uppgår till mer än 2 400 miljarder LIT (se ovan punkt 176). 196 Vad beträffar Republiken Italiens, ENI:s och EniChems argument att de tre kapitaltillskotten under alla omständigheter inte genomförts av staten eller med hjälp av statliga medel i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget, är det tillräckligt att fastslå att kommissionen inte har återgivit detta argument i det omtvistade beslutet. Det kan således inte åberopas i samband med rättens prövning av beslutets lagenlighet. 197 Av det ovan anförda följer att kommissionen efter en första granskning enligt artikel 93.3 i fördraget inte kunde övervinna alla svårigheter som var förenade med bedömningen av huruvida det tredje kapitaltillskottet utgjorde stöd i den mening som avses i artikel 92.1 i fördraget. 198 Rätten framhåller vidare att förfarandet i artikel 93.2 i fördraget redan hade inletts vad beträffar de två första tilläggen, vilka hade ansetts utgöra statligt stöd. De allvarliga tvivel som kommissionen borde ha haft avseende det tredje kapitaltillskottet rör närmare bestämt frågan huruvida detta hade kunnat bedömas tillsammans med de två första för att avgöra om dessa utgjorde statligt stöd eller en investering som uppfyller kriterierna för en privat investerare som verkar på normala marknadsekonomiska villkor. Därtill var det tredje tillskottet (om 3 000 miljarder LIT) avsevärt mycket högre än de två första tillskotten tillsammans (1 794 miljarder LIT), vilka redan var föremål för granskning. 199 Det är i förevarande fall ostridigt att kommissionen inte har prövat om det tredje kapitaltillskottet är förenligt med den gemensamma marknaden. 200 Under dessa speciella omständigheter har kommissionen, genom att avsluta sin första granskning av det tredje kapitaltillskottet enligt artikel 93.3 i fördraget utan att kunna övervinna alla svårigheter som var förenade med bedömningen av huruvida det tredje kapitaltillskottet utgjorde ett stöd och utan att pröva om det var förenligt med den gemensamma marknaden, åsidosatt sökandens rättigheter i dess egenskap av berörd part i den mening som avses i artikel 93.2 i fördraget. 201 Av dessa skäl skall det omtvistade beslutet ogiltigförklaras, utan att det är nödvändigt att behandla sökandens övriga grunder och argument. Beslut om rättegångskostnader Rättegångskostnader 202 I enlighet med artikel 87.2 i rättegångsreglerna skall tappande part förpliktas att ersätta rättegångskostnaderna, om detta har yrkats. I enlighet med artikel 87.3 i rättegångsreglerna kan rätten besluta att kostnaderna skall delas om parterna ömsom tappar målet på en eller flera punkter. I förevarande mål har kommissionen tappat målet i den del det avser det tredje kapitaltillskottet, medan sökanden har tappat målet i den del det avser de två första kapitaltillskotten. Under dessa omständigheter skall kommissionen förutom sin egen kostnad förpliktas ersätta två tredjedelar av sökandens rättegångskostnad. 203 Enligt artikel 87.4 i rättegångsreglerna skall Förenade kungariket, Republiken Italien, ENI och EniChem bära sina kostnader. Domslut På dessa grunder beslutar FÖRSTAINSTANSRÄTTEN (andra avdelningen i utökad sammansättning) följande dom: 204 Kommissionens beslut av den 27 juli 1994 om det stöd som Italien har beviljat företaget EniChem SpA (EGT C 330, s. 7) ogiltigförklaras i den del det innebär att granskningsförfarandet i artikel 93.3 i fördraget avslutas beträffande det tillskott av 3 000 miljarder LIT som anges i beslutet. 205 Talan avvisas i övriga delar. 206 Kommissionen skall bära sin egen kostnad och förpliktas därtill ersätta två tredjedelar av sökandens rättegångskostnad. Sökanden skall bära en tredjedel av sin rättegångskostnad. 207 Förenade kungariket, Republiken Italien, ENI SpA och EniChem SpA skall bära sina rättegångskostnader.

62000CJ0298

cs

Návrhem došlým kanceláři Soudního dvora dne 3. srpna 2000 podala Italská republika podle článku 49 statutu Soudního dvora kasační opravný prostředek proti rozsudku Soudu prvního stupně ze dne 15. června 2000, Alzetta a další v. Komise (T‑298/97, T‑312/97, T‑313/97, T‑315/97, T‑600/97 až T‑607/97, T‑1/98, T‑3/98 až T‑6/98 a T‑23/98, Recueil, s. II‑2319, dále jen „napadený rozsudek“), kterým Soud prvního stupně částečně zamítl žalobu znějící na částečné zrušení rozhodnutí Komise 98/182/ES ze dne 30. července 1997 o podpoře poskytované regionem Friuli-Venezia Giulia (Itálie) podnikům silniční přepravy zboží v regionu (Úř. věst. 1998, L 66, s. 18, dále jen „napadené rozhodnutí“). Právní rámec a skutkový kontext Právní rámec Právní rámec sporu byl napadeným rozsudkem vyložen následovně: „2      Obecná ustanovení týkající se státních podpor uvedená v článcích 92 Smlouvy o ES (nyní po změně článek 87 ES) a 93 a 94 Smlouvy o ES (nyní články 88 ES a 89 ES) se použijí v oblasti dopravy, s výhradou použití zvláštních ustanovení článku 77 Smlouvy o ES (nyní článku 73 ES) prohlašujících za slučitelné se Smlouvou podpory, které odpovídají potřebě koordinovat dopravu nebo které představují náhradu za určitá plnění související s pojmem veřejné služby. 3      Nařízení Rady (EHS) č. 1107/70 ze dne 4. června 1970 o poskytování podpor dopravě po železnici, silnici a vnitrozemských vodních cestách (Úř. věst. L 130, s. 1), naposledy pozměněné nařízením Rady (ES) č. 543/97 ze dne 17. března 1997 (Úř. věst. L 84, s. 6), které se opírá o článek 75 Smlouvy o ES (nyní po změně článek 71 ES) a články 77 a 94 Smlouvy, potvrzuje ve svém článku 2, že články 92 až 94 Smlouvy se použijí v dotyčné oblasti a stanoví krom toho některá zvláštní pravidla týkající se uvedených podpor, za předpokladu, že se tyto podpory vztahují výhradně na činnosti v tomto odvětví. Upřesňuje tak případy a okolnosti, za kterých mohou členské státy přijmout koordinační opatření nebo uložit plnění související s pojmem veřejné služby zahrnující poskytnutí státních podpor podle článku 77 Smlouvy. 4      Pokud jde o koordinaci dopravy, čl. 3 odst. 1 písm. d) nařízení č. 1107/70 povoluje do vstupu v platnost právní úpravy Společenství o přístupu k dopravnímu trhu podpory poskytované jako výjimečné a dočasné opatření, které je součástí plánu reorganizace za účelem odstranění přebytku kapacity způsobujícího vážné strukturální obtíže, a tím přispívá k účelnějšímu uspokojení potřeb dopravního trhu. 5      V rámci zavedení společné dopravní politiky byl trh mezinárodní silniční přepravy zboží ve Společenství částečně liberalizován v roce 1969 zavedením režimu kvót nařízením Rady (EHS) č. 1018/68 ze dne 19. července 1968 o vytvoření kvóty Společenství pro silniční přepravu zboží provozovanou mezi členskými státy (Úř. věst. L 175, s. 13). Například v letech 1991 a 1992 zahrnovala kvóta Společenství 47 094 a 65 936 povolení rozdělených mezi jednotlivé členské státy podle stanoveného klíče. Italské republice tak bylo uděleno 5 550 povolení v roce 1991 a 7 770 v roce 1992. Povolení Společenství opravňovala své držitele k provozování dopravy mezi členskými státy po dobu jednoho roku. Tento režim byl ponechán v platnosti až do 1. ledna 1993, data úplné liberalizace této činnosti nařízením Rady (EHS) č. 881/92 ze dne 26. března 1992 o přístupu na trh silniční přepravy zboží uvnitř Společenství na území nebo z území členského státu nebo procházející územím jednoho nebo více členských států (Úř. věst. L 95, s. 1). 6      Pokud jde o trh přepravy zboží uvnitř členského státu, nařízení Rady (EHS) č. 4059/89 ze dne 21. prosince 1989, kterým se stanoví podmínky, za nichž může dopravce nerezident provozovat vnitrostátní silniční přepravu zboží uvnitř členského státu (Úř. věst. L 390, s. 3), podřídilo od 1. července 1990 kabotáž, tedy přepravu zboží uvnitř členského státu přepravcem usazeným v jiném členském státě, přechodnému režimu ve formě progresivně rostoucí kvóty Společenství. Celková počáteční kvóta se skládala z 15 000 povolení kabotáže, z nichž každé bylo platné po dobu dvou měsíců, rozdělených mezi členské státy podle stanoveného klíče. V tomto rámci bylo Italské republice uděleno 1 767 povolení. Nařízení Rady (EHS) č. 3118/93 ze dne 25. října 1993, kterým se stanoví podmínky, za nichž může dopravce nerezident provozovat vnitrostátní silniční přepravu zboží uvnitř členského státu (Úř. věst. L 279, s.1), stanovilo zachování tohoto přechodného režimu ve formě celkové počáteční kvóty Společenství zahrnující 30 000 povolení (z nichž 3 520 pro Italskou republiku), která se zvyšovala o 30 % ročně, až do konečného zavedení úplné liberalizace kabotáže ke dni 1. července 1998.“ Skutkový kontext Skutečnosti uvedené v tomto bodě vyplývají ze skutkových zjištění Soudu v napadeném rozsudku následovně: „7      Legge regionale č. 28 regionu Friuli-Venezia Giulia ze dne 18. května 1981 o opatřeních na podporu a rozvoj dopravy v regionu Friuli-Venezia Giulia, jakož i silniční přepravy zboží na účet jiné osoby (dále jen ,zákon č. 28/1981‘), upravil ve svých článcích 4, 7 a 8 některá opatření podpor poskytnutá podnikům provozujícím dopravu na účet jiné osoby usazeným na území regionu. 8      Režim zavedený tímto zákonem byl nahrazen legge regionale č. 4 ze dne 7. ledna 1985 o opatřeních na podporu a rozvoj dopravy v regionu Friuli-Venezia Giulia, jakož i silniční přepravy zboží na účet jiné osoby ([…] dále jen ,zákon č. 4/1985‘). Zákon č. 4/1985 zavedl ve svých článcích 4 až 6 režim regionální podpory v zásadě totožný s režimem zavedeným zákonem č. 28/1981. 9      Tyto zákony stanovily tři opatření pro podniky silniční přepravy na účet jiné osoby usazené na území regionu Friuli-Venezia Giulia: a)      roční financování, po dobu nejvýše deseti let, ve výši 60 % (pro jednotlivé podniky) a ve výši 70 % (pro družstva a seskupení) referenční sazby stanovené ministerskou vyhláškou, úroků půjček sjednaných za účelem (články 4 zákonů č. 28/1981 a 4/1985): –        vytváření infrastruktur podniku (výstavba, koupě, rozšíření, dokončení a modernizace prostorů nezbytných pro činnost podniku, včetně prostorů určených k uskladnění, skladování a nakládání se zbožím); –        koupě, rozvoje a obnovy pevných a mobilních zařízení, jakož i prostředků vnitřní a silniční dopravy; b)      financování nákladů na činnosti spočívající v leasingu v délce tří nebo pěti let týkající se nových vozidel, přívěsů a návěsů a jejich vyměnitelných karosérií přizpůsobených činnosti silniční přepravy zboží, jakož i zařízení, strojů a vybavení pro používání, údržbu a opravu vozidel a pro manipulaci se zbožím, ve výši 25 % (pro jednotlivé podniky) a ve výši 30 % (pro družstva a seskupení) kupní ceny zboží. Tato podpora, upravená článkem 7 zákona č. 28/1981 a článkem 5 zákona č. 4/1985, byla pozdějšími regionálními zákony snížena pro všechny příjemce na 20 %, a poté na 15 % kupní ceny; c)      roční financování ve prospěch seskupení a jiných forem sdružení ve výši 50 % z investic určených na výstavbu nebo koupi zařízení nebo vybavení nezbytných ke sledování předmětu seskupení nebo sdružení, nebo z investic přispívajících ke správě a rozvoji společných služeb parkování, údržby a opravy vozidel a souvisejících zařízení a vybavení (článek 8 zákona č. 28/1981 a článek 6 zákona č. 4/1985). 10      […] výše půjček pro podpory uvedené v článku 4 zákona č. 4/1985 pro období od roku 1985 do roku 1995 činila 13 000 miliónů ITL (6,7 miliónů eur) a bylo přijato 155 žádostí. Výše vyplacených podpor se v průměru pohybovala mezi 13 a 26 % nákladů a úroků půjček. Výše stanovená pro období od roku 1981 do roku 1985 dosáhla 930 miliónů ITL (0,4 miliónů eur) a během tohoto období bylo přijato 14 žádostí (bod II napadeného rozhodnutí). 11      […] půjčky stanovené pro podpory uvedené v článku 5 zákona č. 4/1985 dosáhly 23 300 miliónů ITL (11,8 miliónů eur) v období od roku 1985 do roku 1995 a během tohoto období bylo přijato 1 691 žádostí o průměrné financování ve výši 19 %. V roce 1993 bylo přijato 83 žádostí a výše podpor byla 10 %. Od roku 1981 do roku 1985 bylo přijato 305 žádostí a byly vyplaceny podpory ve výši 5 790 miliónů ITL (2,9 miliónů eur) (bod II napadeného rozhodnutí). 12      Podle informací, které Komisi [Evropských společenství] sdělila italská vláda po zahájení správního řízení, byly podpory poskytnuté na základě článku 6 zákona č. 4/1985 určeny k investicím v odvětví kombinované dopravy (bod II sedmý pododstavec napadeného rozhodnutí). Z napadeného rozhodnutí (bod VIII sedmý pododstavec) vyplývá, že tyto podpory představují 10 až 15 % z celkové částky přiznaných podpor. […] 16      Dopisem ze dne 14. února 1997 Komise informovala italskou vládu o rozhodnutí zahájit řízení podle čl. 93 odst. 2 Smlouvy proti režimu podpor pro podniky silniční přepravy zboží na účet jiné osoby, který byl zaveden zákony č. 4/1985 a 28/1981 (Úř. věst. C 98, s. 16). Komise vyzvala italské orgány a dotčené třetí osoby, aby předložily své připomínky a poskytly veškeré dokumenty, informace a údaje nezbytné k přezkoumání slučitelnosti dotčených podpor se společným trhem. Komise obdržela vyjádření italské vlády dne 3. dubna 1997 […]. 17      Dne 30. července 1997 Komise ukončila řízení a přijala napadené rozhodnutí […]“ Bod VI odůvodnění napadeného rozhodnutí uvádí, že jelikož je cílem dotčených podpor zlepšit soutěžní postavení podniků silniční přepravy zboží na účet jiné osoby usazených v regionu Friuli-Venezia Giulia (dále jen „region“) snížením běžných nákladů jejich činnosti, které i nadále ponesou konkurenční podniky mimo tento region, tyto podpory tím zvýhodňují tyto podniky a toto konkrétní odvětví, což může narušit hospodářskou soutěž. Komise nejprve v bodě VII třetím až jedenáctém pododstavci odůvodnění napadeného rozhodnutí rozlišuje mezi na jedné straně trhem silniční přepravy zboží na místní, regionální a vnitrostátní úrovni a na druhé straně trhem mezinárodní silniční přepravy zboží. Připomíná, že do vstupu nařízení č. 4059/89 v platnost dne 1. července 1990 nebyl první trh otevřený hospodářské soutěži Společenství. V důsledku toho podpory poskytované před tímto datem dopravním podnikům působícím výlučně na místní, regionální nebo vnitrostátní úrovni nemohly ovlivnit obchod uvnitř Společenství a nebyly tedy státními podporami ve smyslu čl. 92 odst. 1 Smlouvy. Naproti tomu podpory poskytované uvedeným podnikům po tomto datu jsou státními podporami ve smyslu tohoto ustanovení v rozsahu, v němž mohly ovlivnit obchod mezi členskými státy. Co se týče trhu mezinárodní silniční přepravy zboží, Komise v bodě III čtvrtém pododstavci odůvodnění napadeného rozhodnutí uvádí, že byl otevřený hospodářské soutěži Společenství od roku 1969, tedy od data vstupu nařízení č. 1018/68 v platnost. Komise z toho v bodě VII posledním pododstavci uvedeného odůvodnění vyvozuje, že podpory stanovené zákony č. 28/1981 a 4/1985 posílily finanční pozici, a tudíž možnosti činnosti podniků silniční přepravy zboží na účet jiné osoby v regionu ve vztahu k jejich soutěžitelům od roku 1969, pro podniky provozující mezinárodní dopravu, a mohou mít z tohoto důvodu vliv na obchod mezi členskými státy. Uvedené podpory jsou tedy státními podporami ve smyslu čl. 92 odst. 1 Smlouvy a místní nebo omezený charakter hospodářské soutěže regionálních dopravců nemůže použití tohoto článku vyloučit. Komise při následném přezkumu v bodě VIII devátém pododstavci odůvodnění napadeného rozhodnutí, zda podporám takto kvalifikovaným jako státní podpory může být udělena výjimka, dospěla k závěru, že podpory poskytnuté na základě článku 6 zákona č. 4/1985 na financování materiálu v odvětví kombinované dopravy mohou být předmětem výjimky stanovené v čl. 3 odst. 1 písm. e) nařízení č. 1107/70. Žádná jiná výjimka stanovená tímto nařízením nebo Smlouvou nebyla použitelná na další podpory poskytované regionem. Konečně v bodě VIII posledním pododstavci odůvodnění napadeného rozhodnutí je uvedeno, že podpora poskytnutá podnikům silniční přepravy zboží v regionu provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní přepravu na základě zákonů č. 28/1981 a 4/1985 ode dne 1. července 1990, jakož i podnikům provozujícím mezinárodní přepravu, není slučitelná se společným trhem ve smyslu článku 92 Smlouvy. Komise z toho v bodě IX uvedeného odůvodnění vyvozuje, že tím, že italská vláda zavedla dotčený režim podpor, aniž splnila oznamovací povinnost, musí být tento režim považován za protiprávní a navrácení uvedených podpor je nezbytné k opětovnému nastolení spravedlivých podmínek hospodářské soutěže existujících před poskytnutím takových podpor. Výrok napadeného rozhodnutí zní následovně: „Článek 1 Subvence udělené na základě zákonů č. 28/81 a č. 4/85 regionu Friuli-Venezia Giulia (dále jen ,subvence‘) do dne 1. července 1990 podnikům provozujícím výlučně místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu nejsou státními podporami ve smyslu čl. 92 odst. 1 Smlouvy. Článek 2 Subvence, na které se nevztahuje článek 1 tohoto rozhodnutí, představují podpory ve smyslu čl. 92 odst. 1 Smlouvy a jsou protiprávní, neboť byly poskytnuty v rozporu s čl. 93 odst. 3 Smlouvy. Článek 3 Subvence určené k financování zařízení specificky přizpůsobeného ke kombinované dopravě a používaného výlučně v této dopravě představují státní podpory ve smyslu čl. 92 odst. 1 Smlouvy, ale jsou slučitelné se společným trhem podle čl. 3 odst. 1 písm. e) nařízení (EHS) č. 1107/70. Článek 4 Subvence poskytnuté ode dne 1. července 1990 podnikům provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu a podnikům provozujícím mezinárodní dopravu jsou neslučitelné se společným trhem, neboť nesplňují žádnou z podmínek požadovaných pro výjimky stanovené v čl. 92 odst. 2 a 3 Smlouvy, ani podmínky stanovené v nařízení (EHS) č. 1107/70. Článek 5 Itálie zruší a zajistí navrácení podpor uvedených v článku 4. Podpora, navýšená o úroky vypočítané na základě referenční sazby používané pro posouzení režimů regionálních podpor, které jsou splatné ode dne, kdy podpora byla vyplacena, až do data skutečného navrácení, bude navrácena podle ustanovení vnitrostátního práva. […] Článek 7 Toto rozhodnutí je určeno Italské republice.“ Po přijetí napadeného rozhodnutí region, který od 1. ledna 1996 přerušil poskytování dotčených podpor, zrušil režim podpor stanovený zákonem č. 4/1985 a přijal opatření nezbytná k navrácení již vyplacených podpor. Řízení, návrhová žádání a žalobní důvody před Soudem, jakož i napadený rozsudek Za těchto okolností podaly některé podniky, které byly příjemci dotčených podpor, návrhy došlými kanceláři Soudu dne 2. prosince 1997 (T‑298/97), 11. prosince 1997 (T‑312/97 a T‑313/97), 16. prosince 1997 (T‑315/97), 19. prosince 1997 (T‑600/97 až T‑607/97), 2. ledna 1998 (T‑1/98), 5. ledna 1998 (T‑3/98 až T‑6/98) a 26. ledna 1998 (T‑23/98) žalobu znějící na částečné zrušení napadeného rozhodnutí. Usnesením předsedy čtvrtého rozšířeného senátu ze dne 29. září 1998 bylo Italské republice povoleno vstoupit do řízení jako vedlejší účastnice na podporu podniků, které jsou žalobci v prvním stupni (dále jen „žalobci“). Návrhem došlým kanceláři Soudního dvora dne 28. října 1997 podala Italská republika krom toho žalobu, zapsanou pod číslem C‑372/97, znějící na částečné zrušení napadeného rozhodnutí a podpůrně na zrušení napadeného rozhodnutí pouze v rozsahu, v němž ve svém článku 5 ukládá uvedenému členskému státu povinnost zajistit navrácení podpor poskytnutých ode dne 1. července 1990. Toto řízení bylo usnesením Soudního dvora ze dne 24. listopadu 1998 přerušeno až do vyhlášení napadeného rozsudku. Žalobci svými žalobami k Soudu navrhovali částečné zrušení napadeného rozhodnutí a podpůrně zrušení napadeného rozhodnutí pouze v rozsahu, v němž ve svém článku 5 ukládá Italské republice povinnost zajistit navrácení podpor poskytnutých ode dne 1. července 1990 včetně úroků. Na podporu svých návrhových žádání žalobci uplatnili v podstatě čtyři žalobní důvody směřující ke zrušení. První žalobní důvod směřující ke zrušení vychází z porušení čl. 92 odst. 1 Smlouvy. Žalobci tvrdili, že se Komise dopustila nesprávného právního posouzení, když se omezila na uvedení pouhé možnosti ovlivnění obchodu mezi členskými státy a když neprokázala existenci skutečné a konkrétní hrozby narušení hospodářské soutěže. Vzhledem k tomu, že v projednávané věci jsou dotčené podpory nízké, že jejich příjemci vykonávají především regionální činnosti a že mají kompenzační funkci, uvedené podpory nemohly ovlivnit obchod mezi členskými státy, ani narušit hospodářskou soutěž. Krom toho žalobci napadenému rozhodnutí vytýkají nedostatečné odůvodnění. Soud zamítl tento první žalobní důvod na základě odůvodnění uvedeného v bodech 76 až 106 napadeného rozsudku. Z tohoto odůvodnění vyplývá zejména, že Komise nemá povinnost prokázat existenci skutečného vlivu dotčených podpor na obchod mezi členskými státy a hospodářskou soutěž a že ani údajně minimální výše těchto podpor, ani poměrně malá velikost podniků, které jsou jejich příjemci, natož pak skutečnost, že tyto podniky vykonávají svoji činnost na místní úrovni, neumožňují dospět k závěru, že uvedené podpory nemají vliv na trh a obchod uvnitř Společenství. Mimoto námitka týkající se nedostatečného odůvodnění napadeného rozhodnutí byla rovněž Soudem zamítnuta, a to z důvodu, že v tomto napadeném rozhodnutí Komise stručně, ale jasně uvedla důvody, ze kterých uvedené podpory mohly ovlivnit obchod mezi členskými státy a narušit hospodářskou soutěž. Druhý žalobní důvod směřující ke zrušení uplatněný žalobci vychází na jedné straně z porušení čl. 92 odst. 3 písm. a) a c) Smlouvy a čl. 3 odst. 1 písm. d) nařízení č. 1107/70, kterého se dopustila Komise, pokud jde o výklad odchylných ustanovení v těchto článcích a na straně druhé z nedostatečného odůvodnění napadeného rozhodnutí v tomto ohledu. Soud tento druhý žalobní důvod zamítl, přičemž měl v bodech 124 až 135 napadeného rozsudku za to, že napadené rozhodnutí nemůže být v tomto bodě považováno za postižené vadou spočívající v nesprávném právním posouzení, ostatně ani nedostatečným odůvodněním. Třetí žalobní důvod směřující ke zrušení uplatněný žalobci spočívá v tvrzení, že jestliže byly dotčené podpory zavedeny zákony předcházejícími liberalizaci odvětví dopravy, nelze je kvalifikovat jako nové podpory, ale musí být považovány za existující podpory. Soud vyhověl tomuto žalobnímu důvodu pouze v rozsahu, v němž se vztahuje na podpory poskytnuté podnikům, které provozují výlučně místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu, a zamítl jej, pokud jde o podniky, které působí v odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží. Důvody, na kterých Soud založil své úvahy, jsou následující: „142  Existující podpory představují podle ustálené judikatury podpory zavedené před vstupem Smlouvy v platnost nebo před přistoupením dotyčného členského státu k Evropským společenstvím a podpory, které byly řádně provedeny za podmínek stanovených v čl. 93 odst. 3 Smlouvy (rozsudky Soudního dvora [ze dne 15. března 1994,] Banco Exterior de España, [C‑387/92, Recueil, s. I‑877], bod 19, a ze dne 17. června 1999, Piaggio, C‑295/97, Recueil, s. I‑3735, bod 48). 143       Stejně tak režim podpor zavedený na trhu, který byl původně uzavřený hospodářské soutěži, musí být, pokud je trh liberalizován, považován za existující režim podpor, jelikož v době svého zřízení nespadal do působnosti čl. 92 odst. 1 Smlouvy, který se s ohledem na požadavky stanovené v tomto ustanovení, jež se týkají účinku na obchod mezi členskými státy a překážek hospodářské soutěže, použije pouze na odvětví otevřená hospodářské soutěži. […] 145       Vzhledem k tomu, že odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží bylo otevřeno hospodářské soutěži nařízením č. 1018/68 od roku 1969, v projednávané věci se na dotčené režimy podpor zavedené v letech 1981 a 1985 vztahuje od jejich zavedení čl. 92 odst. 1 Smlouvy, a musí být proto považovány za nové režimy podpor podléhající z tohoto důvodu oznamovací povinnosti stanovené v čl. 93 odst. 3 Smlouvy. 146       Naopak vzhledem k tomu, že trh kabotáže byl liberalizován nařízením č. 4059/89 až ode dne 1. července 1990, nevztahuje se na dotčené režimy podpor od jejich zavedení v letech 1981 a 1985, pokud jde o podpory poskytnuté v odvětví místní, regionální nebo vnitrostátní dopravy, čl. 92 odst. 1 Smlouvy. 147       Z toho plyne, že podpory vyplacené podnikům provozujícím výlučně takový typ dopravy musí být kvalifikovány jako existující podpory a mohou být případně pouze předmětem rozhodnutí o neslučitelnosti zakládajícího účinky do budoucna. 148       Podle ustanovení čl. 93 odst. 1 a 2 Smlouvy a v souladu se zásadou právní jistoty je totiž Komise v rámci své průběžné kontroly existujících podpor oprávněna pouze uložit zrušení nebo úpravu takových podpor ve lhůtě, kterou stanoví. Tyto podpory mohou být tedy právoplatně provedeny, pokud Komise nekonstatovala jejich neslučitelnost (rozsudek Soudního dvora ze dne 30. června 1992, Itálie v. Komise, C‑47/91, Recueil, s. I‑4145, body 23 a 25, a výše uvedený rozsudek Banco Exterior de España, bod 20). […] 150      Napadené rozhodnutí musí být tedy zrušeno v rozsahu, v němž ve svém článku 2 prohlašuje podpory vyplacené ode dne 1. července 1990 podnikům provádějícím výlučně místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu za protiprávní a ve svém článku 5 ukládá povinnost jejich navrácení.“ Čtvrtý žalobní důvod směřující ke zrušení uplatněný žalobci vychází z toho, že článek 4 napadeného rozhodnutí, na který odkazuje článek 5 tohoto rozhodnutí stanovící navrácení podpor neslučitelných se Smlouvu, jednoznačně konstatuje neslučitelnost podpor vyplacených ode dne 1. července 1990, tedy od data, které se nepoužije pouze na podpory vyplacené podnikům provozujícím výlučně místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu, ale rovněž na podpory vyplacené podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží, se společným trhem. Komisi je tak vytýkáno, že porušila jak zásady proporcionality a ochrany legitimního očekávání, tak povinnost uvést odůvodnění, pokud jde o navrácení podpor. Soud zamítl také tento žalobní důvod na základě odůvodnění obsaženého v bodech 162 až 177 napadeného rozsudku, které je založeno na úvaze, že článek 4 napadeného rozhodnutí musí být vykládán tak, že se vztahuje na podpory poskytnuté podnikům provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu ode dne 1. července 1990, jakož i na podpory poskytnuté podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží od zavedení dotčených režimů podpor. Soud rovněž rozhodl, že vzhledem k tomu, že dotčené podpory nebyly Komisi oznámeny, žalobci neprokázali existenci žádné konkrétní skutečnosti umožňující předpokládat, že povinnost vrátit individuální podpory poskytnuté podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží má s ohledem na vliv těchto podpor na hospodářskou soutěž zjevně nepřiměřenou povahu ve vztahu k cílům Smlouvy, ani žádné výjimečné okolnosti, která mohla vyvolat legitimní očekávání ohledně souladu podpor vyplacených uvedeným podnikům s pravidly. Soud krom toho dospěl k závěru, že napadené rozhodnutí je v tomto ohledu dostatečně odůvodněné. Výrok napadeného rozsudku zní následovně: „1)      Článek 2 rozhodnutí Komise 98/182/ES ze dne 30. července 1997 o podpoře poskytované regionem Friuli-Venezia Giulia (Itálie) podnikům silniční přepravy zboží v regionu se zrušuje v rozsahu, v němž prohlašuje podpory poskytnuté ode dne 1. července 1990 podnikům provozujícím výlučně místní, regionální nebo vnitrostátní dopravu za protiprávní. 2)      Článek 5 rozhodnutí 98/182 se zrušuje v rozsahu, v němž ukládá Italské republice povinnost zajistit navrácení těchto podpor. 3)      Ve zbývající části se žaloba zamítá. 4)      Každý z účastníků řízení ponese vlastní náklady řízení.“ Kasační opravný prostředek Svým kasačním opravným prostředkem Italská republika navrhuje, aby Soudní dvůr: –        částečně zrušil napadený rozsudek; –        podpůrně zrušil napadené rozhodnutí v rozsahu, v němž ukládá povinnost zajistit navrácení poskytnutých subvencí včetně úroků; –        uložil Komisi náhradu nákladů řízení. Komise navrhuje, aby Soudní dvůr: –        zamítl kasační opravný prostředek; –        zrušil napadený rozsudek, nebo podpůrně zrušil tento rozsudek v rozsahu, v němž částečně zrušil napadené rozhodnutí; –        uložil Italské republice a Impresa Edo Collorigh a další (dále jen „Collorigh a další“), kteří patřili mezi žalobce v prvním stupni, náhradu nákladů řízení. Collorigh a další ve spisu předloženém v odpověď na oznámení o podání kasačního opravného prostředku v podstatě navrhují, aby Soudní dvůr: –        zrušil napadený rozsudek v rozsahu, v němž: –        posuzuje podpory poskytnuté podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží, které byly příjemci subvencí poskytnutých na základě zákonů č. 28/1981 a 4/1985, jako neslučitelné se společným trhem; –        kvalifikuje subvence vyplacené podnikům, které provozovaly mezinárodní silniční přepravu zboží v období od roku 1981 do roku 1995, jako „nové podpory“; –        nařizuje příslušným orgánům Italské republiky, aby zajistily navrácení údajně protiprávních podpor; –        podpůrně zrušil napadené rozhodnutí v rozsahu, v němž stanoví povinnost zajistit navrácení poskytnutých subvencí včetně úroků; –        ještě podpůrněji zrušil napadené rozhodnutí s tím, že povinnost navrácení omezí na minimální částku s ohledem na zisk skutečně dosažený dotyčnými podniky a daňové zatížení dopadající na tyto podniky. K incidenčnímu kasačnímu opravnému prostředku Argumentace účastníků řízení Svým incidenčním kasačním opravným prostředkem, který je třeba přezkoumat na prvním místě, Komise tvrdí, že Soud porušil jak svou povinnost ověřit i bez návrhu přípustnost žalob podaných v prvním stupni, tak čl. 173 odst. 4 Smlouvy o ES (nyní po změně čl. 230 odst. 4 ES), ustanovení, které stanoví kritérium osobního zájmu. Soud měl podle Komise rozhodnout, že uvedené žaloby musí být prohlášeny za nepřípustné pro nedostatek takového osobního zájmu, jelikož žalobci se nemohou dovolávat ani vlastností, které jsou pro ně zvláštní, ani faktické situace, která je vymezuje vzhledem ke všem ostatním skutečným nebo potenciálním příjemcům dotčených podpor. Komise, která má za to, že napadené rozhodnutí představuje obecně závazný akt, tvrdí, že žalobci, kteří jsou podniky, jež neuplatnily a nemohly uplatnit sebemenší konkrétní skutečnost, která by je mohla individualizovat vzhledem k ostatním dotčeným podnikům, a které se neúčastnily formálního vyšetřovacího řízení ohledně dotčených podpor, nejsou tímto rozhodnutím osobně dotčeni. Konkrétněji toto rozhodnutí neporušilo specifická práva těchto žalobců, která jsou odlišná od práv ostatních podniků, jež jsou příjemci uvedených podpor. Podle Komise je tato analýza potvrzena judikaturou (viz zejména rozsudky ze dne 10. července 1986, DEFI v. Komise, 282/85, Recueil, s. 2469, a ze dne 2. února 1988, Van der Kooy a další v. Komise, 67/85, 68/85 a 70/85, Recueil, s. 219) a není vyvrácena rozsudkem ze dne 19. října 2000, Itálie a Sardegna Lines v. Komise (C‑15/98 a C‑105/99, Recueil, s. I‑8855). Konkrétně podnik dotčený ve věci, ve které byl vydán posledně uvedený rozsudek, se nachází v odlišném postavení, jelikož je dotčen rozhodnutím Komise nejen jakožto podnik, který může být případně příjemcem v rámci režimu podpor, „ale rovněž ve svém postavení skutečného příjemce individuální podpory, která byla poskytnuta na základě tohoto režimu a jejíž navrácení Komise nařídila“. Komise nejprve zdůrazňuje zejména to, že příkaz k navrácení již vyplacených podpor je pouze jedním z aspektů napadeného rozhodnutí, které se i nadále týká všech příjemců podpor, včetně těch, kteří jsou jen potencionálními příjemci. Komise dále tvrdí, že to, zda skutečně existuje povinnost každého podniku vrátit obdržené podpory, může být určeno až po komplexních zjištěních. Konečně, jestliže by všechny žaloby podniků, které byly příjemci podpor poskytnutých v rámci režimů prohlášených za protiprávní a neslučitelné se společným trhem a jejichž navrácení bylo nařízeno rozhodnutím Komise, byly přípustné ke zpochybnění tohoto rozhodnutí u Soudu, tak v případě, že uvedené podniky nepodají žalobu, každá žádost o rozhodnutí o předběžné otázce týkající se navrácení takovýchto podpor by byla shledána nepřípustnou (viz rozsudek ze dne 9. března 1994, TWD Textilwerke Deggendorf, C‑188/92, Recueil, s. I‑833, body 25 a 26). Komise má za to, že nežádoucí účinek takové situace spočívá v uložení povinnosti podnikům, které jsou příjemci podpor, napadnout rozhodnutí u Soudu v omezené lhůtě stanovené pro žalobu na neplatnost, tedy dokonce dříve, než se dozví, zda podle vnitrostátního práva mají skutečně vrátit přijaté podpory, takový účinek přitom může oslabit soudní ochranu uvedených podniků. Komise se domnívá, že tento důvod nepřípustnosti je nepominutelným důvodem. Jelikož měl tedy Soud ověřit i bez návrhu, zda se napadené rozhodnutí žalobců osobně dotýká, musí Soudní dvůr sankcionovat takové porušení této povinnosti. Komise podpůrně žádá Soudní dvůr, aby sám přezkoumal otázku přípustnosti žalob podaných v prvním stupni. Soudní dvůr, který rozhoduje podle čl. 61 prvního pododstavce statutu Soudního dvora, může zamítnout tyto žaloby jako nepřípustné. Závěry Soudního dvora Úvodem je třeba konstatovat, že Komise vzala zpět svá podpůrná návrhová žádání znějící na zrušení napadeného rozsudku v rozsahu, v němž částečně zrušil napadené rozhodnutí. Je třeba připomenout, že článek 173 Smlouvy, podle kterého Soudní dvůr přezkoumává legalitu aktů Společenství, stanoví, že každá fyzická nebo právnická osoba může podat žalobu pro nedostatek příslušnosti, porušení podstatných formálních náležitostí, porušení uvedené Smlouvy nebo jakéhokoli právního předpisu týkajícího se jejího provádění nebo pro zneužití pravomoci, proti rozhodnutím, která jsou jí určena, jakož i proti rozhodnutím, která, se jí bezprostředně a osobně dotýkají, byť vydána ve formě nařízení nebo rozhodnutí určeného jiné osobě. Jestliže fyzická nebo právnická osoba nebyla rozhodnutím osobně dotčena ve smyslu uvedeného ustanovení, což je základní podmínka pro aktivní legitimaci v rámci žaloby domáhající se soudního přezkumu aktu Společenství, taková žaloba je nepřípustná, a tato nepřípustnost je v důsledku toho důvodem veřejného pořádku, který může, a dokonce musí být uplatněn soudem Společenství i bez návrhu (viz k nedostatku zájmu účastníka řízení na podání kasačního opravného prostředku nebo na pokračování v řízení o kasačním opravném prostředku rozsudek ze dne 19. října 1995, Rendo a další v. Komise, C‑19/93 P, s. I‑3319, bod 13). Podle ustálené judikatury Soudního dvora mohou jiné subjekty než adresáti rozhodnutí tvrdit, že jsou osobně dotčeny, pouze tehdy, jsou-li tímto rozhodnutím zasaženy z důvodu určitých vlastností, které jsou pro ně zvláštní, nebo faktické situace, která je vymezuje vzhledem ke všem ostatním osobám a tím je individualizuje způsobem obdobným tomu, jakým by byl individualizován adresát rozhodnutí (viz zejména rozsudky ze dne 15. července 1963, Plaumann v. Komise, 25/62, Recueil, s. 197, 223; ze dne 2. dubna 1998, Greenpeace Council a další v. Komise, C‑321/95 P, Recueil, s. I-1651, body 7 a 28, jakož i výše uvedený rozsudek Itálie a Sardegna Lines v. Komise, bod 32). Soudní dvůr proto rozhodl, že podnik nemůže v zásadě napadnout rozhodnutí Komise, jímž je zakázán režim podpor v určitém odvětví, jestliže je tímto rozhodnutím dotčen pouze z důvodu své příslušnosti k tomuto odvětví a svého postavení jako případný beneficient tohoto režimu. Takové rozhodnutí je totiž ve vztahu k žalujícímu podniku opatřením s obecnou působností, které se vztahuje na objektivně vymezené situace a které má právní účinky vůči určité kategorii osob vymezených obecně a abstraktně (výše uvedený rozsudek Van der Kooy a další v. Komise, bod 15; rozsudek ze dne 7. prosince 1993, Federmineraria a další v. Komise, C‑6/92, Recueil, s. I‑6357, bod 14, jakož i výše uvedený rozsudek Itálie a Sardegna Lines v. Komise, bod 33). Je třeba nicméně připomenout stanovisko zaujaté Soudním dvorem ve výše uvedeném rozsudku Itálie a Sardegna Lines v. Komise, pokud jde o rozhodnutí Komise 98/95/ES ze dne 21. října 1997 o podpoře poskytované regionem Sardinie (Itálie) v odvětví námořní dopravy na Sardinii (Úř. věst. 1998, L20, s. 30), kterým byla Italské republice uložena povinnost zajistit od každého příjemce navrácení prvku podpory, který obsahovaly dotčené půjčky a leasingy. V bodech 34 a 35 uvedeného rozsudku Soudní dvůr totiž rozhodl, že vzhledem k tomu, že podnik Sardegna Lines byl dotčen rozhodnutím 98/95 nejen jakožto podnik v odvětví námořní dopravy na Sardinii a potenciální beneficient režimu podpor sardinským námořním dopravcům, ale rovněž z důvodu svého postavení jako skutečného příjemce individuální podpory přiznané na základě tohoto režimu, jejíž navrácení Komise nařídila, byl uvedeným rozhodnutím osobně dotčen a jeho žaloba proti tomuto rozhodnutí byla přípustná. Na rozdíl od toho, co tvrdí Komise, je tomu právě tak v projednávané věci, protože žalobci se nacházejí v jiném postavení než žadatelé, pro které má rozhodnutí Komise povahu obecně závazného opatření. Tito žalobci jsou totiž napadeným rozhodnutím dotčeni nejen jako podniky v odvětví silniční přepravy zboží v regionu, které jsou potenciálními příjemci dotčeného režimu podpor, ale rovněž jako skuteční příjemci individuálních podpor, které byly poskytnuty v rámci tohoto režimu a jejichž navrácení Komise nařídila. Jak vyplývá z bodů 10 a 11 napadeného rozsudku, počet přijatých žádostí a výše úvěrů stanovených pro dotčené podpory v období od roku 1981 do roku 1985, jakož i od roku 1985 do roku 1995, byly upřesněny v bodě II odůvodnění napadeného rozhodnutí, a Komise tedy nemohla ponechat bez povšimnutí existenci skutečných příjemců. Vzhledem k tomu, že z výše uvedeného vyplývá, že v projednávaném případě byly žaloby podané žalobci přípustné, Soud se nedopustil nesprávného právního posouzení, když nevznesl i bez návrhu námitku nepřípustnosti z důvodu, že žalobci nebyli osobně dotčeni napadeným rozhodnutím. Z toho plyne, že incidenční kasační opravný prostředek Komise musí být zamítnut jako neopodstatněný. K věci samé Na podporu svého kasačního opravného prostředku uplatňuje Italská republika dva důvody. Svým prvním důvodem kasačního opravného prostředku Italská republika v podstatě tvrdí, že Soud porušil čl. 92 odst. 1 Smlouvy. V první části tohoto důvodu kasačního opravného prostředku má za to, že se Soud dopustil nesprávného právního posouzení při výkladu tohoto ustanovení. Ve druhé a třetí části uvedeného důvodu kasačního opravného prostředku Italská republika tvrdí, že Soud rozhodl v důsledku nesprávného posouzení, že podpory poskytnuté podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží (dále jen „sporné podpory“) měly vliv na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž, a musí být proto považovány za režimy nových podpor podléhající z tohoto důvodu oznamovací povinnosti stanovené v čl. 93 odst. 3 Smlouvy. Ve čtvrté části téhož důvodu kasačního opravného prostředku je tvrzeno, že napadený rozsudek není dostatečně odůvodněn, pokud jde o vliv sporných podpor na uvedený obchod. Svým druhým důvodem kasačního opravného prostředku, který se týká žádosti o navrácení uvedených podpor, Italská republika tvrdí, že se Soud dopustil nesprávného posouzení a porušil zásady proporcionality a ochrany legitimního očekávání. K prvnímu důvodu kasačního opravného prostředku K první části prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z nesprávného právního posouzení, kterého se Soud dopustil při výkladu čl. 92 odst. 1 Smlouvy –       Argumentace účastníků řízení Italská republika, jakož i Collorigh a další, tvrdí, že se Soud dopustil nesprávného právního posouzení, když rozhodl, že čl. 92 odst. 1 Smlouvy nesmí být vykládán restriktivně v tom smyslu, že vyžaduje skutečný a konkrétní vliv podpor uvedených v tomto ustanovení na obchod uvnitř Společenství. Soud měl podle jejich názoru vyložit toto ustanovení v tom smyslu, že vyžaduje, aby Komise prokázala a konkrétně uvedla, zda podniky utrpěly újmy a případně kolik z nich bylo dotčeno. Komise je naopak toho názoru, že ani ona, ani Soud nebyli povinni ověřit, zda opatření podpory fakticky poškodila jiné podniky ze Společenství. Tento přezkum není vyžadován ani zněním článku 92 Smlouvy, který pouze odkazuje na hrozbu narušení hospodářské soutěže, ani strukturou tohoto ustanovení. Takový přezkum je krom toho téměř nemožné provést, zvláště na roztříštěných trzích, které se vyznačují přítomností velkého počtu subjektů. –       Závěry Soudního dvora V tomto ohledu je třeba uvést, že čl. 92 odst. 1 Smlouvy definuje podpory, které jsou upraveny touto Smlouvou, jako podpory poskytované v jakékoli formě státem nebo ze státních prostředků, které narušují nebo mohou narušit hospodářskou soutěž tím, že zvýhodňují určité podniky nebo určitá odvětví výroby, pokud ovlivňují obchod mezi členskými státy. Procesní pravidla stanovená Smlouvou se liší podle toho, zda podpory představují existující podpory nebo nové podpory. Pokud jde o existující podpory, zjistí-li Komise podle ustanovení čl. 93 odst. 1 a 2 Smlouvy a v souladu se zásadou právní jistoty v rámci své průběžné kontroly těchto podpor poté, co vyzvala zúčastněné strany k podání připomínek, že podpora není slučitelná se společným trhem podle článku 92 uvedené Smlouvy, nebo že je zneužívána, rozhodne, že dotyčný stát ve lhůtě stanovené Komisí takovou podporu zruší nebo upraví. Takové podpory mohou být tedy právoplatně provedeny, pokud Komise nekonstatovala jejich neslučitelnost (viz výše uvedené rozsudky Itálie v. Komise, body 23 a 25, jakož i Banco Exterior de España, bod 20). Co se týče nových podpor, čl. 93 odst. 3 Smlouvy stanoví, že Komise musí být včas informována o záměrech poskytnout nebo upravit takové podpory, aby mohla podat svá vyjádření. Komise tak provede první přezkum záměru podpor. Má-li na základě tohoto přezkumu za to, že tento záměr není slučitelný se společným trhem, zahájí neprodleně kontradiktorní vyšetřovací řízení stanovené v odstavci 2 uvedeného článku. V takovém případě dotyčný členský stát neprovede zamýšlená opatření, dokud Komise v řízení nepřijme konečné rozhodnutí. Nové podpory tedy podléhají preventivní kontrole prováděné Komisí a nemohou být v zásadě provedeny, dokud je Komise neprohlásí za slučitelné se Smlouvou. Jak Soud konstatoval zejména v bodech 77 až 79 napadeného rozsudku, Komise je v rámci svého posouzení nových podpor, které jí musí být oznámeny podle čl. 93 odst. 3 Smlouvy dříve, než jsou provedeny, povinna prokázat nikoliv skutečný vliv těchto podpor na obchod mezi členskými státy a hospodářskou soutěž, ale zda uvedené podpory mohou ovlivnit tento obchod. Pokud by Komise musela ve svém rozhodnutí prokázat skutečný účinek již poskytnutých podpor, vedlo by to ke zvýhodnění členských států, které vyplácejí podpory v rozporu s oznamovací povinností stanovenou v čl. 93 odst. 3 Smlouvy, oproti těm státům, které oznamují záměr poskytnout podpory (rozsudek ze dne 14. února 1990, Francie v. Komise, zvaný „Boussac Saint Frères“, C‑301/87, Recueil, s. I‑307, body 32 a 33). Soud tedy v bodě 95 napadeného rozsudku právem rozhodl, že není nezbytné prokázat, že některé podniky ze Společenství utrpěly újmu z důvodu poskytnutí sporných podpor. Tato první část prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z nesprávného právního posouzení, kterého se Soud dopustil při výkladu čl. 92 odst. 1 Smlouvy, musí být tedy zamítnuta jako neopodstatněná. Ke druhé části prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z vlivu sporných podpor na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž –       Argumentace účastníků řízení Italská republika a Collorigh a další tvrdí, že Soud měl zejména s ohledem na některé relevantní skutečnosti vyplývající ze spisu dospět k závěru, že sporné podpory nemají vliv na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž. Zaprvé dopad uvedených podpor může být zcela bezvýznamný z důvodu, že celková částka těchto podpor je velmi nízká a provozovatelé silniční dopravy v regionu představují zcela marginální část v odvětví dopravy uvnitř Společenství. Zadruhé odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží, které se vyznačuje kvótami a dvoustrannými dohodami, nemůže být ještě považováno za úplně liberalizované. Soud měl ostatně prokázat, že kvóta Společenství platná na trhu mezinárodní silniční dopravy nebyla vyčerpaná, zatímco v projednávané věci tomu tak bylo. Zatřetí podle Collorigh a dalších měl Soud vyloučit, že režim sporných podpor mohl posílit finanční postavení podniků, které jsou příjemci těchto podpor, jestliže cílem těchto podpor je vyrovnat hospodářskou soutěž mezi hospodářskými subjekty z Rakouska, Chorvatska a Slovinska. Na jedné straně Komise namítá, že použití režimu podpor, který nepodporuje pouze jeden podnik, ale celé odvětví, zejména pokud se struktura trhu vyznačuje přítomností velkého počtu malých podniků, má nutně vliv na obchod. Jak Soud správně uvedl v bodě 86 napadeného rozsudku, v takovém kontextu by účinky podpory, i když relativně malé, na hospodářskou soutěž a obchod nemusely být zanedbatelné a takovou podporu nelze považovat za podporu malého významu. Na druhé straně v odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží existovala v Itálii určitá hospodářská soutěž na základě dvoustranných dohod uzavřených Italskou republikou, a to dokonce před rokem 1969. V letech 1981 a 1985, když byly zavedeny sporné režimy podpor, kvóty Společenství, jak Soud uvedl v bodě 145 napadeného rozsudku, opravňovaly všechny přepravce, kteří byli držiteli požadovaných povolení, zavést jakékoli dopravní spojení mezi dvěma členskými státy a vytvořily nebo posílily soutěžní vztah mezi podniky usazenými v různých členských státech. Ostatně Soud v tomtéž bodě správně uvedl důvody, které jej vedly k závěru, že výhody poskytnuté podnikům mezinárodní silniční přepravy zboží představují státní podpory ve smyslu Smlouvy. –       Závěry Soudního dvora Zaprvé je třeba připomenout, že podle ustálené judikatury poměrně malá výše podpory nebo poměrně malá velikost podniku, který je příjemcem podpory, a priori nevylučují, že může být ovlivněn obchod mezi členskými státy (viz rozsudky ze dne 21. března 1990, Belgie v. Komise, zvaný „Tubemeuse“, C‑142/87, Recueil, s. I‑959, bod 43; ze dne 14. září 1994, Španělsko v. Komise, C‑278/92 až C‑280/92, Recueil, s. I‑4103, bod 42, a ze dne 24. července 2003, Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, C‑280/00, Recueil, s. I‑7747, bod 81). Podpora v poměrně malé výši může ovlivnit hospodářskou soutěž a obchod mezi členskými státy, pokud v odvětví, v němž působí podniky, které jsou jejími příjemci, panuje silná konkurence (viz rozsudky ze dne 11. listopadu 1987, Francie v. Komise, 259/85, Recueil, s. 4393, bod 24, a ze dne 26. září 2002, Španělsko v. Komise, C‑351/98, Recueil, s. I‑8031, bod 63). Soud poté, co konstatoval, že se tato judikatura uplatní v projednávaném případě, zaprvé v bodech 84 a 86 napadeného rozsudku správně rozhodl, že malá velikost podniků, které jsou příjemci, a relativně nízká výše přidělených podpor neumožňují vyloučit jakýkoli vliv na hospodářskou soutěž a obchod, jestliže se struktura trhu vyznačuje, jak je tomu v odvětví silniční přepravy zboží, přítomností velkého počtu malých podniků. Zadruhé Soud v bodě 94 napadeného rozsudku uvedl, že ačkoli přepravci v regionu byli zapojeni do uvedeného odvětví jen ve velmi malé míře, takový omezený charakter hospodářské soutěže nemůže vyloučit použití čl. 92 odst. 1 Smlouvy. V tomtéž bodě z toho vyvodil, že sporné podpory posilují finanční pozici, a tudíž možnosti činnosti silničních přepravců zboží na účet jiné osoby v regionu ve vztahu k jejich soutěžitelům, a mohou mít z toho důvodu vliv na obchod mezi členskými státy. Vzhledem k tomu, že Italská republika neuplatnila žádnou skutečnost prokazující, že Soud v projednávaném případě porušil zásady uznané Soudním dvorem v judikatuře uvedené v bodě 54 tohoto rozsudku, tento argument, který se týká vlivu sporných podpor na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž, musí být zamítnut jako neopodstatněný. Zadruhé argument Italské republiky a Collorigh a dalších, podle kterého měl Soud dospět k závěru, že odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží, které se vyznačuje existencí kvót a dvoustranných dohod, ještě nemohlo být považováno za zcela liberalizované ke dni napadeného rozhodnutí, a že v důsledku toho sporné podpory nelze považovat za podpory mající vliv na hospodářskou soutěž, musí být zamítnut jako neopodstatněný. Soud totiž v bodě 92 napadeného rozsudku konstatoval, že podle příslušných ustanovení nařízení č. 1018/68 jsou povolení Společenství, vystavená na jméno přepravce a použitelná pro jediné vozidlo, udělována v rámci vnitrostátních kvót na dobu jednoho roku, pokud jde o mezinárodní silniční přepravu zboží, přičemž držitelé povolení pro mezinárodní silniční přepravu jsou oprávněni po dobu platnosti povolení provozovat s jedním vozidlem bez omezení přepravu zboží mezi členskými státy podle svého výběru. Soud tedy právem dospěl k závěru, že systémy kvót platné od roku 1969 do roku 1993 na trhu mezinárodní silniční přepravy zboží umožnily vznik účinné hospodářské soutěže v mezích stanovených kvót, která mohla být ovlivněna poskytnutím sporných podpor. V tomto ohledu Soud rovněž právem v bodě 96 napadeného rozsudku rozhodl, že i za předpokladu, že kvóta Společenství byla vyčerpána, tato okolnost neumožňuje dospět k závěru, že sporné podpory nemají vliv na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž. S ohledem na svobodnou volbu, kterou držitelům povolení Společenství ponechávají systémy kvót, pokud jde o členské státy, mezi kterými mohou provozovat mezinárodní silniční přepravu zboží, vyčerpání těchto kvót totiž v žádném případě nevypovídá nic o jejich použití, zejména pro takovou přepravu z nebo do Itálie, nebo konkrétněji regionu. Zatřetí podle ustálené judikatury, okolnost, že se členský stát snaží jednostrannými opatřeními přiblížit podmínky hospodářské soutěže existující v určitém hospodářském odvětví podmínkám převládajícím v jiných členských státech, nemůže těmto opatřením odejmout charakter podpor (rozsudek ze dne 10. prosince 1969, Komise v. Francie, 6/69 a 11/69, Recueil, s. 523, body 20 a 21, jakož i rozsudek ze dne 19. května 1999, Itálie v. Komise, C‑6/97, Recueil, s. I‑2981, bod 21). Z toho plyne, že Soud měl v bodě 101 napadeného rozsudku právem za to, že sporné podpory nemohou být odůvodněny ani existencí vyšších diskontních sazeb v Itálii, ani hospodářskou soutěží mezi hospodářskými subjekty v Rakousku, Chorvatsku nebo Slovinsku. Argument Collorigh a dalších, podle kterého měl Soud vyloučit, že režim uvedených podpor posílil finanční pozici podniků, které jsou příjemci podpor, protože tyto podpory mohly vyrovnat uvedenou hospodářskou soutěž, musí být zamítnut jako neopodstatněný. Druhá část prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z vlivu sporných podpor na obchod uvnitř Společenství a hospodářskou soutěž, musí být tedy zamítnuta v plném rozsahu jako neopodstatněná. Ke třetí části prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z nesprávného posouzení sporných podpor jako nových podpor –       Argumentace účastníků řízení Italská republika a Collorigh a další zpochybňují posouzení Soudu v bodě 145 napadeného rozsudku, podle kterého jelikož sporné podpory spadají od svého zavedení do působnosti čl. 92 odst. 1 Smlouvy, musí být proto považovány za nové režimy podpor podléhající z tohoto důvodu oznamovací povinnosti stanovené v čl. 93 odst. 3 Smlouvy. Soud měl podle nich konstatovat, že takové podpory, zavedené v letech 1981 a 1985 na trhu, který nebyl zcela liberalizovaný, musí být kvalifikovány jako existující podpory, a mohou být případně pouze předmětem rozhodnutí o neslučitelnosti zakládajícího účinky do budoucna. Naproti tomu Komise, ačkoli nezpochybňuje výklad existujících podpor podaný Soudem v bodech 142 a 143 napadeného rozsudku, zdůrazňuje, že se jedná o velmi široké pojetí existujících podpor. Jelikož byly sporné podpory zavedeny v letech 1981 a 1985 v odvětví otevřeném hospodářské soutěži, spadají každopádně do působnosti čl. 92 odst. 1 Smlouvy a musí být považovány za nové podpory. –       Závěry Soudního dvora V projednávané věci, jak již Soud správně uvedl v bodě 5 napadeného rozsudku, bylo odvětví mezinárodní silniční přepravy zboží částečně otevřené hospodářské soutěži Společenství již od roku 1969 nařízením č. 1018/68 a úplně liberalizované ode dne 1. ledna 1993. Soud z toho v bodě 94 napadeného rozsudku vyvodil, že sporné podpory posilují finanční pozici, a tudíž možnosti činnosti silničních přepravců zboží na účet jiné osoby v regionu ve vztahu k jejich soutěžitelům, a mohou mít z tohoto důvodu vliv na obchod mezi členskými státy. Uvedené podpory, zavedené v letech 1981 a 1985, spadají tedy od svého zavedení do působnosti čl. 92 odst. 1 Smlouvy. Z toho plyne, že Soud se tím, že v bodě 145 napadeného rozsudku konstatoval, že uvedené podpory musí být proto považovány za nové režimy podpor podléhající z tohoto důvodu oznamovací povinnosti stanovené v čl. 93 odst. 3 Smlouvy, nedopustil nesprávného právního posouzení. Třetí část prvního důvodu kasačního opravného prostředku, která vychází z nesprávného posouzení sporných podpor jako nových podpor, musí být tedy zamítnuta. Ke čtvrté části prvního důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z nedostatečného odůvodnění napadeného rozsudku Pokud jde o čtvrtou část prvního důvodu kasačního opravného prostředku, která vychází z nedostatečného odůvodnění napadeného rozsudku vzhledem k vlivu sporných podpor na obchod uvnitř Společenství, je třeba připomenout, že Soud v bodech 76 až 106 napadeného rozsudku podrobně vysvětlil důvody, pro které měla Komise za to, že tyto podpory mohly ovlivnit obchod mezi členskými státy a narušit hospodářskou soutěž. Čtvrtá část prvního důvodu kasačního opravného prostředku, která vychází z nedostatečného odůvodnění napadeného rozsudku, musí být tedy zamítnuta jako neopodstatněná. S ohledem na výše uvedené úvahy nelze žádné ze čtyř částí prvního důvodu kasačního opravného prostředku vyhovět, a tento důvod kasačního opravného prostředku musí být tudíž zamítnut v plném rozsahu jako neopodstatněný. Ke druhému důvodu kasačního opravného prostředku Svým druhým důvodem kasačního opravného prostředku, který má tři části, Italská republika vytýká Soudu, že se dopustil nesprávného právního posouzení, když rozhodl, že napadené rozhodnutí je v rozsahu, v němž ukládá navrácení sporných podpor včetně úroků, slučitelné se zásadami proporcionality a ochrany legitimního očekávání, a že nevzal na zřetel rozsah povinnosti navrácení uvedených podpor. K první části druhého důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z porušení zásady proporcionality –       Argumentace účastníků řízení V první části druhého důvodu kasačního opravného prostředku Collorigh a další tvrdí, že Soud měl konstatovat, že Komise opomenula uvést poznatky, které by mohly odůvodnit, že navrácení podpor je buď přiměřené, nebo nezbytné. Italská republika zdůrazňuje, že ačkoliv měly tyto podpory zanedbatelný vliv na postavení podniků, které jsou příjemci podpory, jejich navrácení představuje pro tyto podniky velkou zátěž, která může velkému počtu z nich způsobit hospodářskou katastrofu. –       Závěry Soudního dvora Podle ustálené judikatury, kterou Soud správně připomenul v bodě 169 napadeného rozsudku, je zrušení protiprávní podpory prostřednictvím jejího navrácení logickým důsledkem konstatování její protiprávnosti. V důsledku toho nemůže být navrácení protiprávně poskytnuté státní podpory s cílem obnovení dřívějšího stavu v zásadě považováno za nepřiměřené opatření vzhledem k cílům ustanovení Smlouvy v oblasti státních podpor (viz výše uvedený rozsudek Tubemeuse, bod 66, a rozsudek ze dne 14. ledna 1997, Španělsko v. Komise, C‑169/95, Recueil, s. I-135, bod 47). Navrácením podpory příjemce pozbude zvýhodnění, ze kterého měl na trhu prospěch ve srovnání se svými konkurenty, a obnoví se stav, který předcházel poskytnutí podpory (viz rozsudek ze dne 4. dubna 1995, Komise v. Itálie, C‑350/93, Recueil, s. I‑699, bod 22). Z této funkce navrácení podpory rovněž vyplývá, že Komise zpravidla nemůže, vyjma výjimečných okolností, překročit svou diskreční pravomoc přiznanou judikaturou Soudního dvora, pokud po členském státě žádá, aby zajistil navrácení částek poskytnutých jako protiprávní podpory, jelikož pouze zajišťuje obnovení dřívějšího stavu (viz rozsudky ze dne 17. června 1999, Belgie v. Komise, C‑75/97, Recueil, s. I‑3671, bod 66, a ze dne 7. března 2002, Itálie v. Komise, C‑310/99, Recueil, s. I‑2289, bod 99). Pokud jde o argument Collorigh a dalších, podle kterého by navrácení sporných podpor představovalo pro podniky, které jsou příjemci podpory, velké zatížení, které by vedlo k vymizení velkého počtu podniků z trhu, a tím by způsobilo těžkou krizi jak v oblasti zaměstnání, tak v sociální oblasti, takže by toto navrácení bylo prakticky nemožné, stačí uvést, že okolnosti, kterých se dovolává Collorigh a další, nemohou nijak prokázat nemožnost navrácení sporných podpor. Jde jednoduše o případné vnitřní obtíže. V souladu s judikaturou Soudního dvora přitom obava z vnitřních obtíží nemůže odůvodnit skutečnost, že členský stát nerespektuje povinnosti, které pro něj vyplývají z práva Společenství (viz zejména rozsudek ze dne 27. června 2000, Komise v. Portugalsko, C‑404/97, Recueil, s. I-4897, bod 52; výše uvedený rozsudek ze dne 7. března 2002, Itálie v. Komise, bod 105, a rozsudek ze dne 26. června 2003, Komise v. Španělsko, C‑404/00, Recueil, s. I-6695, bod 55). Za těchto okolností Soud dospěl v bodě 170 napadeného rozsudku právem k závěru, že nebyla uvedena žádná konkrétní skutečnost umožňující předpokládat, že povinnost navrátit sporné podpory je vzhledem k cílům Smlouvy nepřiměřená. První část druhého důvodu kasačního opravného prostředku, kterou Italská republika založila na porušení zásady proporcionality Soudem, musí být tedy zamítnuta. Ke druhé části druhého důvodu kasačního opravného prostředku vycházející z porušení zásady ochrany legitimního očekávání –       Argumentace účastníků řízení Ačkoliv Italská republika nezpochybňuje judikaturu Soudního dvora, která obecně neumožňuje členskému státu, který poskytl podpory neslučitelné se společným trhem, dovolávat se legitimního očekávání příjemců podpory, aby se vyhnul povinnosti navrátit tyto podpory, ve druhé části svého druhého důvodu kasačního opravného prostředku tvrdí, že tato zásada může být přeformulována zejména v případech, kdy – stejně jako v projednávané věci – opatření bylo uplatňováno po velmi dlouhou dobu, aniž byla vznesena jakákoli námitka, a po velkou část tohoto období bylo dokonce dovolené a slučitelné se Smlouvou. Italská republika na jedné straně tvrdí, že časové omezení povinnosti navrácení sporných podpor výrokem napadeného rozhodnutí může být v projednávané věci odůvodněné, neboť se jedná o podpory, které byly při zahájení řízení Komisí, tedy v listopadu 1995, zavedené a vyplácené po dobu více než čtrnácti let, a na druhé straně, že napadený rozsudek představuje reformatio in pejus uvedeného rozhodnutí, čímž porušil zásady ochrany legitimního očekávání a právní jistoty. Právě proto, aby zabránil přijetí aktů týkajících se právní a hospodářské situace ustálené v čase, článek 15 nařízení Rady (ES) č. 659/1999 ze dne 22. března 1999, kterým se stanoví prováděcí pravidla k článku 93 Smlouvy o ES (Úř. věst. L 83, s. 1; Zvl. vyd. 08/01, s. 339), správně stanovil, že pravomoc Komise zasáhnout v oblasti navrácení protiprávních podpor podléhá desetileté promlčecí lhůtě, která začíná běžet ode dne, kdy byly tyto podpory poskytnuty. Přestože se jedná o ustanovení, které nelze ratione temporis použít na projednávaný případ, je možné z něj vyvodit posuzované skutečnosti užitečné pro přiměřené omezení časového rozsahu navrácení sporných podpor. Collorigh a další se připojují k této tezi, přičemž zdůrazňují, že tvrzení Soudu v bodě 173 napadeného rozsudku, podle kterého pro podniky, které jsou příjemci uvedených podpor, neexistuje žádná možnost dovolávat se výjimečných okolností, které v nich mohly oprávněně vyvolat očekávání ohledně souladu těchto podpor s pravidly, a v důsledku toho zabránit jejich navrácení, je nesprávné. Soud podle nich zohlednil řadu skutečností, které mohou být bezpochyby kvalifikovány jako výjimečné okolnosti. Komise namítá, že Soud v bodech 172 a 173 napadeného rozsudku správně odmítl konstatovat existenci výjimečných okolností, které mohly vyvolat legitimní očekávání ohledně souladu sporných podpor s pravidly. Italská republika přitom nepředložila žádný přesvědčivý argument, kterým by vyvrátila tento závěr. Nejprve, při neexistenci jakékoli promlčecí lhůty, tvrzení, že opatření byla v době, kdy Komise zahájila formální vyšetřovací řízení, uplatňována již deset nebo čtrnáct let, není relevantní a odkaz na článek 15 nařízení č. 659/1999 se jeví bezpředmětným. Dále by bylo nesprávné se domnívat, že dotčené opatření bylo „legální a slučitelné se Smlouvou po dlouhou dobu“. Uvedené opatření naopak nikdy nebylo legální, protože nebylo oznámeno. Krom toho Komise, když měla možnost toto opatření přezkoumat, rozhodla, že je neslučitelné se společným trhem a její rozhodnutí bylo potvrzeno napadeným rozsudkem, který není v tomto bodě kritizován. Konečně, na rozdíl od toho, co tvrdí Italská republika, tato neslučitelnost nenastala náhle, ale charakterizovala sporné podpory ode dne, kdy byly zavedeny. –       Závěry Soudního dvora Je třeba uvést, že není vyloučeno, aby se příjemce protiprávní podpory dovolával mimořádných okolností, které mohly legitimně odůvodnit jeho očekávání, že při poskytování podpory byla zachována příslušná pravidla, a z toho důvodu odmítl její navrácení. V takovém případě je úkolem vnitrostátního soudu, který tuto věc bude případně projednávat, aby posoudil, případně poté, co položí Soudnímu dvoru předběžné otázky týkající se výkladu, okolnosti daného případu (rozsudek ze dne 20. září 1990, Komise v. Německo, C‑5/89, Recueil, s. I‑3437, bod 16, a výše uvedený rozsudek ze dne 7. března 2002, Itálie v. Komise, bod 103). V projednávané věci Soud nejprve v bodě 172 napadeného rozsudku konstatoval, že sporné podpory byly poskytnuty bez předchozího oznámení Komisi, tedy v rozporu s povinností, kterou členským státům ukládá čl. 93 odst. 3 Smlouvy. Dále Soud právem dospěl v témže bodě napadeného rozsudku k závěru, že skutečnost, že podniky, které jsou příjemci podpory, jsou malými podniky, nemůže odůvodnit, že mohly mít legitimní očekávání, že byly tyto podpory poskytnuty v souladu s pravidly. Nakonec, v rozsahu, v němž Italská republika uvádí, že protože podniky, které jsou příjemci podpory, spoléhaly na soulad podpor zavedených a vyplácených po mnoho let s pravidly, Soud z toho měl vyvodit, že toto dlouhé období vyvolalo legitimní očekávání těchto příjemců vzhledem k navrácení sporných podpor, které, jak již Soudní dvůr rozhodl, odůvodňuje časové omezení pravomoci Komise pro splnění své funkce, stačí odpovědět, že taková promlčecí lhůta musí být stanovena předem, přičemž stanovení této lhůty a její způsoby použití spadají do působnosti zákonodárce Společenství (viz v tomto smyslu rozsudek ze dne 14. července 1972, Geigy v. Komise, 52/69, Recueil, s. 787, bod 21). Ke dni napadeného rozhodnutí však zákonodárce Společenství stále nestanovil promlčecí lhůtu v oblasti kontroly podpor poskytnutých na základě Smlouvy, přičemž nařízení č. 659/1999, které vstoupilo v platnost dne 16. dubna 1999, se na skutkové okolnosti v projednávané věci nepoužije. Základní požadavek právní jistoty však brání tomu, aby Komise mohla donekonečna odkládat výkon svých pravomocí (viz výše uvedený rozsudek Geigy v. Komise, body 20 a 21, jakož i rozsudek ze dne 24. září 2002, Falck a Acciaierie di Bolzano v. Komise, C‑74/00 P a C‑75/00 P, Recueil, s. I‑7869, bod 140). V tomto ohledu doba, kterou Komisi trvalo, než rozhodla, že je podpora protiprávní a že musí být zrušena a členský stát musí zajistit její navrácení, může za určitých okolností u příjemců uvedené podpory vyvolat legitimní očekávání, které může Komisi bránit v tom, aby přikázala uvedenému členskému státu nařízení navrácení této podpory (viz rozsudek ze dne 24. listopadu 1987, RSV v. Komise, 223/85, Recueil, s. 4617, bod 17). Nicméně okolnosti věci, v níž byl vydán uvedený rozsudek, byly výjimečné a nevyznačují se žádnou podobností s okolnostmi v projednávané věci. Opatření dotčené v uvedeném rozsudku se totiž týkalo odvětví, které bylo již několik let příjemcem státních podpor schválených Komisí a bylo určené k pokrytí dodatečných nákladů na činnost, na kterou se již vztahovala schválená podpora (rozsudek ze dne 28. ledna 2003, Německo v. Komise, C‑334/99, Recueil, s. I‑1139, bod 44). Každopádně v případě neoznámených státních podpor lze takové průtahy Komisi přičítat až poté, co se dozvěděla o existenci podpor neslučitelných se společným trhem. V projednávané věci je nesporné, že se Komise o sporných podporách dozvěděla až v září 1995. Vzhledem k tomu, že Komise tyto podpory neschválila a že neznala komplexní situaci, v jejímž rámci byly poskytnuty tyto podpory, bylo tedy nezbytné provést před přijetím rozhodnutí šetření. Za těchto podmínek je doba, která uplynula mezi zářím 1995 a dnem přijetí napadeného rozhodnutí, tedy dnem 30. července 1997, přiměřená. Soudu tedy nemůže být vytýkáno, že v tomto ohledu porušil zásadu ochrany legitimního očekávání. Druhá část druhého důvodu kasačního opravného prostředku musí být proto zamítnuta. Ke třetí části druhého důvodu kasačního opravného prostředku, která vychází z rozsahu povinnosti navrátit sporné podpory –       Argumentace účastníků řízení Ve třetí části druhého důvodu kasačního opravného prostředku Italská republika tvrdí, že článek 4 napadeného rozhodnutí, na který odkazuje článek 5 tohoto rozhodnutí, který stanoví navrácení podpor neslučitelných se Smlouvou, nijak nerozlišuje mezi podporami poskytnutými podnikům provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní přepravu a podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží a že tento článek 4 jednoznačně konstatuje neslučitelnost veškerých podpor vyplacených regionem po dni 1. července 1990. Zásada, podle které je možné v případě, kdy výrok rozhodnutí není jednoznačný, odkázat na odůvodnění tohoto rozhodnutí, není tedy v projednávané věci relevantní. Komise namítá, že není zřejmé, zda datum 1. července 1990 uvedené v článku 4 napadeného rozhodnutí odkazuje pouze na subvence poskytnuté podnikům provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní přepravu, nebo zda se týká také podpor poskytnutých podnikům mezinárodní silniční přepravy zboží. Jak nicméně Soud správně připomenul v bodech 163 a 164 napadeného rozsudku, odůvodnění napadeného rozhodnutí odstranilo veškeré pochybnosti v tomto ohledu a upřesnilo, že časové omezení ke dni 1. července 1990 se uplatní pouze na podpory poskytnuté první skupině podniků a netýká se podniků druhé skupiny. Ostatně analýza provedená Soudem v bodě 165 uvedeného rozsudku, která zohledňuje celý výrok napadeného rozhodnutí, vyvrací toto tvrzení Italské republiky. –       Závěry Soudního dvora Na rozdíl od toho, co tvrdí Italská republika, Soud v bodě 164 napadeného rozsudku správně konstatoval, že článek 4 napadeného rozhodnutí není formulován jednoznačně, pokud jde o požadavek navrácení, který se může vztahovat buď na všechny sporné podpory poskytnuté od jejich zavedení, nebo pouze na podpory poskytnuté po dni 1. července 1990. V každém případě je třeba připomenout, že Soud v bodě 163 napadeného rozsudku vycházel z obecné zásady, podle které je výrok aktu neoddělitelný od jeho odůvodnění a musí být v případě potřeby vykládán s ohledem na důvody, které vedly k jeho přijetí (viz zejména rozsudek ze dne 15: května 1997, TWD v. Komise, C‑355/95 P, Recueil, s. I‑2549, bod 21, a výše uvedený rozsudek Komise v. Portugalsko, bod 41). Soud v tomto ohledu v bodech 164 a 166 napadeného rozsudku dospěl k závěru, že ve světle odůvodnění napadeného rozhodnutí a zejména jeho bodu VIII posledního pododstavce musí být článek 4 tohoto rozhodnutí vykládán v tom smyslu, že podpory poskytnuté na základě zákonů č. 28/1981 a 4/1985 po dni 1. července 1990 podnikům provozujícím místní, regionální nebo vnitrostátní silniční přepravu, jakož i podpory poskytnuté podnikům provozujícím mezinárodní silniční přepravu zboží od zavedení sporných podpor, jsou neslučitelné se společným trhem. Dále, vzhledem k tomu, že Soud v bodě 165 napadeného rozsudku rozhodl, že tento výklad vyplývá z výroku napadeného rozhodnutí jako celku, taková analýza nepředstavuje nesprávné posouzení Soudu. Z toho plyne, že třetí část druhého důvodu kasačního opravného prostředku, která vychází z rozsahu povinnosti navrátit sporné podpory, musí být zamítnuta. S ohledem na výše uvedené úvahy musí být druhý důvod kasačního opravného prostředku zamítnut v plném rozsahu. Vzhledem k tomu, že žádný z obou důvodů uplatňovaných Italskou republikou na podporu jejího kasačního opravného prostředku nemůže být přijat, musí být tento kasační opravný prostředek zamítnut. K nákladům řízení Podle čl. 69 odst. 2 jednacího řádu, který se na řízení o kasačním opravném prostředku použije na základě článku 118 téhož jednacího řádu, se účastníku řízení, který neměl úspěch ve věci, uloží náhrada nákladů řízení, pokud to účastník řízení, který měl ve věci úspěch, požadoval. Soudní dvůr však může podle čl. 69 odst. 3 prvního pododstavce uvedeného jednacího řádu rozhodnout, že každý z účastníků řízení nese vlastní náklady, pokud každý účastník měl ve věci částečně úspěch i neúspěch. Vzhledem k tomu, že Italská republika, jakož i Collorigh a další neměly v řízení o hlavním kasačním opravném prostředku úspěch a Komise neměla v řízení o incidenčním kasačním opravném prostředku úspěch, je důvodné rozhodnout, že každý z účastníků řízení ponese vlastní náklady řízení. Z těchto důvodů SOUDNÍ DVŮR (šestý senát) rozhodl takto: 1)      Kasační opravný prostředek a incidenční kasační opravný prostředek se zamítají. 2)      Italská republika, Impresa Edo Collorigh a další a Komise Evropských společenství ponesou vlastní náklady řízení. Skouris Cunha Rodrigues Puissochet Schintgen Macken Takto vyhlášeno na veřejném zasedání v Lucemburku dne 29. dubna 2004. Vedoucí soudní kanceláře Předseda R. Grass V. Skouris * Jednací jazyk: italština.

62007CJ0372

el

Η αίτηση εκδόσεως προδικαστικής αποφάσεως αφορά την ερμηνεία του άρθρου 22, σημείο 2, του κανονισμού (ΕΚ) 44/2001 του Συμβουλίου, της 22ας Δεκεμβρίου 2000, για τη διεθνή δικαιοδοσία, την αναγνώριση και την εκτέλεση αποφάσεων σε αστικές και εμπορικές υποθέσεις ( ΕΕ 2001, L 12, σ. 1 ). Η αίτηση αυτή υποβλήθηκε στο πλαίσιο δύο διαφορών μεταξύ των R. Howard και B. Davidson (στο εξής: ιατροί) και των εταιριών Medical Defence Union Ltd και MDU Services Ltd (στο εξής αποκαλούμενες από κοινού: MDU), επαγγελματικών τους ενώσεων, σχετικά με αίτημα αποζημιώσεως και/ή παροχής συνδρομής για οποιοδήποτε ποσό το οποίο καθένας εξ αυτών μπορεί να υποχρεωθεί να καταβάλει ως αποζημίωση στην υγειονομική υπηρεσία για την οποία εργάζονταν, στο πλαίσιο αγωγής αποζημιώσεως για επαγγελματικό πταίσμα που άσκησαν οι N. Hassett και C. Doherty κατά των ως άνω υγειονομικών υπηρεσιών. Το νομικό πλαίσιο Η ενδέκατη αιτιολογική σκέψη του κανονισμού 44/2001 έχει ως εξής: «Οι κανόνες δικαιοδοσίας πρέπει να παρουσιάζουν υψηλό βαθμό προβλεψιμότητας και να βασίζονται στην αρχή της γενικής δωσιδικίας της κατοικίας του εναγομένου και η δωσιδικία αυτή πρέπει να ισχύει πάντοτε, εκτός από μερικές συγκεκριμένες περιπτώσεις όπου το επίδικο αντικείμενο ή η αυτονομία των μερών δικαιολογεί άλλο συνδετικό παράγοντα. […]» Το άρθρο 2, παράγραφος 1, του εν λόγω κανονισμού προβλέπει τα ακόλουθα: «Με την επιφύλαξη των διατάξεων του παρόντος κανονισμού, τα πρόσωπα που έχουν την κατοικία τους στο έδαφος κράτους μέλους ενάγονται ενώπιον των δικαστηρίων αυτού του κράτους μέλους, ανεξάρτητα από την ιθαγένειά τους.» Το άρθρο 5 του ίδιου κανονισμού ορίζει τα εξής: «Πρόσωπο που έχει την κατοικία του στο έδαφος κράτους μέλους μπορεί να εναχθεί σε άλλο κράτος μέλος: 1) α) ως προς διαφορές εκ συμβάσεως, ενώπιον του δικαστηρίου του τόπου όπου εκπληρώθηκε ή οφείλει να εκπληρωθεί η παροχή· […] 3) ως προς ενοχές εξ αδικοπραξίας ή οιονεί αδικοπραξίας, ενώπιον του δικαστηρίου του τόπου όπου συνέβη ή ενδέχεται να συμβεί το ζημιογόνο γεγονός· […]». Το άρθρο 6 του κανονισμού 44/2001 έχει ως εξής: «[Πρόσωπο που έχει την κατοικία του στο έδαφος κράτους μέλους] μπορεί επίσης να εναχθεί: […] 2) αν πρόκειται για προσεπίκληση δικονομικού εγγυητή ή άλλη προσεπίκληση, ενώπιον του δικαστηρίου της κύριας δίκης, εκτός αν μόνος σκοπός τους ήταν να απομακρύνουν τον εγγυητή ή τον προσεπικαλούμενο από το δικαστήριο που θα είχε διεθνή δικαιοδοσία στην περίπτωσή τους· […]». Το άρθρο 22 του εν λόγω κανονισμού έχει ως εξής: «Αποκλειστική διεθνή δικαιοδοσία, χωρίς να λαμβάνεται υπόψη η κατοικία, έχουν: […] 2) σε θέματα κύρους, ακυρότητας ή λύσης εταιρειών ή άλλων νομικών προσώπων ή ενώσεων φυσικών ή νομικών προσώπων ή κύρους αποφάσεων των οργάνων τους, τα δικαστήρια του κράτους στο οποίο η εταιρεία, το νομικό πρόσωπο ή η ένωση έχουν την έδρα τους. […] […]» Η διαφορά της κύριας δίκης και το προδικαστικό ερώτημα Από την απόφαση περί παραπομπής προκύπτει ότι οι διαφορές της κύριας δίκης έχουν ως αφετηρία δύο αγωγές αποζημιώσεως που άσκησαν οι N. Hassett και C. Doherty ενώπιον των ιρλανδικών δικαστηρίων κατά δύο ιρλανδικών υγειονομικών υπηρεσιών για σοβαρή βλάβη η οποία φέρεται ότι προκλήθηκε από επαγγελματικό πταίσμα ιατρών, υπαλλήλων των εν λόγω υπηρεσιών. Οι δύο αυτές αγωγές αποτέλεσαν αντικείμενο συμβιβασμού που οδήγησε στην καταβολή αποζημιώσεως στην κάθε ενάγουσα. Στο πλαίσιο των αγωγών αυτών, οι εν λόγω υγειονομικές υπηρεσίες προσεπικάλεσαν τους ιατρούς για να τους ζητήσουν την καταβολή συνδρομής ή αποζημιώσεως όσον αφορά τις ανωτέρω αγωγές αποζημιώσεως. Οι ιατροί ήσαν, κατά τον χρόνο των επίδικων πραγματικών περιστατικών, μέλη της MDU. Η MDU είναι επαγγελματική ένωση που έχει συσταθεί με τη μορφή εταιρίας περιορισμένης ευθύνης αγγλικού δικαίου εδρεύουσας στο Ηνωμένο Βασίλειο, η αποστολή της οποίας συνίσταται, ιδίως, στη χορήγηση αποζημιώσεως στα μέλη της στο πλαίσιο υποθέσεων που αφορούν επαγγελματικά τους πταίσματα. Οι ιατροί ζήτησαν, ως εκ τούτου, από την MDU να τους καταβάλει αποζημίωση και/η να τους παράσχει συνδρομή για οποιοδήποτε ποσό το οποίο καθένας εξ αυτών θα μπορούσε να υποχρεωθεί να καταβάλει στις οικείες υγειονομικές υπηρεσίες. Το διοικητικό συμβούλιο, στηριζόμενο στα άρθρα 47 και 48 του καταστατικού της MDU, που ορίζουν ότι η απόφαση επί αιτήσεως αποζημιώσεως εμπίπτει στην απόλυτη διακριτική του ευχέρεια, αποφάσισε να απορρίψει τις αιτήσεις τους για αποζημίωση. Οι ιατροί, φρονώντας ότι οι ως άνω απορριπτικές αποφάσεις προσέβαλαν τα δικαιώματά τους εκ του καταστατικού, προσεπικάλεσαν την MDU στη δίκη, αφού αυτό τους επετράπη με διατάξεις του High Court της 22ας Ιουνίου 2005. Η MDU προέβαλε τότε δικονομική ένσταση για την ακύρωση των προσεπικλήσεων αυτών. Υποστήριξε ότι το αντικείμενο των αιτημάτων που διατυπώθηκαν κατ’ αυτής ήταν ουσιαστικά το κύρος αποφάσεων του διοικητικού συμβουλίου της και ότι, ως εκ τούτου, τα αιτήματα αυτά ενέπιπταν στο άρθρο 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001, με αποτέλεσμα να είναι αποκλειστικά αρμόδια τα βρετανικά και όχι τα ιρλανδικά δικαστήρια. Οι ιατροί ισχυρίσθηκαν αντιθέτως ότι, λαμβανομένης υπόψη της φύσεως των αιτημάτων τους, τα ιρλανδικά δικαστήρια ήσαν αρμόδια δυνάμει των άρθρων 5, σημεία 1 και 3, και 6, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001. Ειδικότερα, αφενός, η MDU παρέβη τις συμβατικές υποχρεώσεις της μη εξετάζοντας δεόντως τις αιτήσεις αποζημιώσεως που της είχαν υποβληθεί. Αφετέρου, αφ’ ης στιγμής η MDU είχε ήδη παράσχει αρωγή στους ιατρούς κατά την άμυνά τους στο πλαίσιο της αγωγής για επαγγελματικό πταίσμα, δεν μπορούσε να τους αρνηθεί την αποζημίωση σε αυτό το ύστερο στάδιο της διαδικασίας. Η προβληθείσα από την MDU δικονομική ένσταση απορρίφθηκε με την αιτιολογία ότι τα αιτήματα των ιατρών δεν ενέπιπταν στο άρθρο 22, σημείο 2, του εν λόγω κανονισμού. Η MDU άσκησε αναίρεση ενώπιον του Supreme Court, το οποίο ανέστειλε τη διαδικασία και υπέβαλε στο Δικαστήριο το ακόλουθο προδικαστικό ερώτημα: «Πρέπει, σε περίπτωση κατά την οποία ιατροί συγκροτούν επαγγελματική ένωση υπό τη μορφή εταιρίας καταχωρισθείσας κατά το δίκαιο ενός κράτους μέλους, προκειμένου να παράσχει αρωγή και να εγγυηθεί την καταβολή αποζημιώσεως, στο πλαίσιο της ασκήσεως του επαγγέλματός τους, στα μέλη της που ασκούν την ιατρική στο ανωτέρω κράτος μέλος και σε άλλο κράτος μέλος, και η παροχή αυτής της αρωγής ή η καταβολή αυτής της αποζημιώσεως εξαρτάται από απόφαση του διοικητικού συμβουλίου της εταιρίας αυτής, η οποία λαμβάνεται, σύμφωνα με το καταστατικό, κατ’ απόλυτη διακριτική ευχέρεια, οι διαφορές, στις οποίες απόφαση που αρνείται, κατ’ εφαρμογήν του εν λόγω καταστατικού, την παροχή αρωγής ή την καταβολή αποζημιώσεως σε ιατρό που ασκεί την ιατρική στο άλλο κράτος μέλος αμφισβητείται από τον ιατρό αυτόν ως συνεπαγόμενη προσβολή από την εν λόγω εταιρία των συμβατικών ή άλλων δικαιωμάτων του, να θεωρηθούν ως διαφορές σχετικές με το κύρος της αποφάσεως οργάνου της εταιρίας αυτής κατά την έννοια του άρθρου 22, σημείο 2, του [κανονισμού 44/2001], έτσι ώστε να έχουν αποκλειστική διεθνή δικαιοδοσία τα δικαστήρια του κράτους μέλους στο οποίο εδρεύει η εταιρία αυτή;» Επί του προδικαστικού ερωτήματος Με το ως άνω ερώτημα, το αιτούν δικαστήριο ερωτά, κατ’ ουσίαν, το Δικαστήριο αν το άρθρο 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001 πρέπει να ερμηνεύεται υπό την έννοια ότι μια αγωγή, όπως η επίμαχη στην κύρια δίκη, στο πλαίσιο της οποίας ένας διάδικος ισχυρίζεται ότι η απόφαση ενός οργάνου μιας εταιρίας προσέβαλε τα δικαιώματα που ο εν λόγω διάδικος υποστηρίζει ότι αντλεί από το καταστατικό της εταιρίας αυτής, αφορά το κύρος των αποφάσεων των οργάνων εταιρίας, κατά την έννοια της διατάξεως αυτής. Προκειμένου να δοθεί απάντηση στο ερώτημα αυτό, πρέπει να υπομνησθεί ότι, αφενός, οι διατάξεις του κανονισμού 44/2001 πρέπει να ερμηνεύονται κατά τρόπο αυτοτελή, λαμβανομένου υπόψη του συστήματος και των σκοπών του (βλ., μεταξύ άλλων, απόφαση της 13ης Ιουλίου 2006, C-103/05, Reisch Montage, Συλλογή 2006, σ. I-6827 , σκέψη 29). Αφετέρου, όπως προκύπτει από την ενδέκατη αιτιολογική σκέψη του κανονισμού 44/2001, η γενική δωσιδικία της κατοικίας του εναγομένου πρέπει να ισχύει πάντοτε, εκτός από μερικές συγκεκριμένες περιπτώσεις όπου το επίδικο αντικείμενο δικαιολογεί άλλο συνδετικό παράγοντα. Οι περιπτώσεις αυτές πρέπει επομένως να ερμηνεύονται στενά. Το Δικαστήριο υιοθέτησε ακριβώς μια τέτοια ερμηνεία σε σχέση με τις διατάξεις του άρθρου 16 της συμβάσεως της 27ης Σεπτεμβρίου 1968 για τη διεθνή δικαιοδοσία και την εκτέλεση των αποφάσεων σε αστικές και εμπορικές υποθέσεις ( ΕΕ 1982, L 388, σ. 7 , στο εξής: Σύμβαση των Βρυξελλών), που ουσιαστικά ταυτίζονται με τις διατάξεις του άρθρου 22 του κανονισμού 44/2001. Ειδικότερα, το Δικαστήριο έκρινε συναφώς ότι, ως εξαίρεση από τον γενικό κανόνα περί διεθνούς δικαιοδοσίας, οι εν λόγω διατάξεις της Συμβάσεως των Βρυξελλών δεν πρέπει να ερμηνεύονται ευρύτερα απ’ ό,τι απαιτεί ο σκοπός τους, δεδομένου ότι έχουν ως αποτέλεσμα να στερούν τους διαδίκους από την επιλογή του δικαστηρίου η οποία διαφορετικά θα ήταν δική τους και, σε ορισμένες περιπτώσεις, να τους φέρουν ενώπιον δικαστηρίου που δεν είναι το δικαστήριο της κατοικίας κανενός απ’ αυτούς (βλ. αποφάσεις της , 73/77, Sanders, Συλλογή τόμος 1977, σ. 755 , σκέψεις 17 και 18· της , C-8/98, Dansommer, Συλλογή 2000, σ. I-393 , σκέψη 21, και της , C-343/04, ČEZ, Συλλογή 2006, σ. I-4557 , σκέψη 26). Όπως επιβεβαιώνει εξάλλου η έκθεση του P. Jenard για τη Σύμβαση των Βρυξελλών ( ΕΕ 1986, C 298, σ. 29 ), ο κύριος σκοπός της εξαιρέσεως αυτής, η οποία προβλέπει την αποκλειστική διεθνή δικαιοδοσία των δικαστηρίων του κράτους μέλους της έδρας μιας εταιρίας, είναι να συγκεντρώσει τη διεθνή δικαιοδοσία ώστε να αποφευχθούν οι αντιφατικές δικαστικές αποφάσεις ως προς την ύπαρξη των εταιριών και το κύρος των αποφάσεων των οργάνων τους. Όπως επίσης προκύπτει από την εν λόγω έκθεση, τα δικαστήρια του κράτους μέλους όπου εδρεύει η εταιρία φαίνονται, ειδικότερα, ως εκείνα τα οποία ευρίσκονται σε καλύτερη θέση για να κρίνουν τέτοιες διαφορές, ιδίως λόγω του ότι οι διατυπώσεις δημοσιότητας της εταιρίας λαμβάνουν χώρα στο ίδιο αυτό κράτος. Μια τέτοια αποκλειστική διεθνής δικαιοδοσία απονέμεται επομένως στα δικαστήρια αυτά προς το συμφέρον της ορθής απονομής της δικαιοσύνης (βλ., επ’ αυτού, προπαρατεθείσα απόφαση Sanders, σκέψεις 11 και 17). Αντιθέτως προς ό,τι υποστηρίζει η MDU, δεν μπορεί ωστόσο να συναχθεί από τις υπομνησθείσες στις προηγούμενες σκέψεις αρχές ότι, για την εφαρμογή του άρθρου 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001, αρκεί μια αγωγή να έχει οποιαδήποτε σχέση με μια απόφαση οργάνου εταιρίας (βλ., κατ’ αναλογία προς το άρθρο 16, σημείο 1, της Συμβάσεως των Βρυξελλών, απόφαση της 17ης Μαΐου 1994, C-294/92, Webb, Συλλογή 1994, σ. I-1717 , σκέψη 14, και προπαρατεθείσα απόφαση Dansommer, σκέψη 22). Ειδικότερα, όπως προβάλλουν οι ιατροί, αν όλες οι διαφορές σχετικά με απόφαση οργάνου εταιρίας ενέπιπταν στο άρθρο 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001, τούτο θα σήμαινε στην πραγματικότητα ότι οι αγωγές από σύμβαση, αδικοπραξία ή άλλη αιτία, ασκούμενες κατά εταιρίας, θα ενέπιπταν σχεδόν πάντοτε στη διεθνή δικαιοδοσία των δικαστηρίων του κράτους μέλους της έδρας της εταιρίας αυτής. Μια τέτοια ερμηνεία του εν λόγω άρθρου θα κατέληγε στο να υπαχθούν στην επίμαχη εξαιρετική διεθνή δικαιοδοσία ταυτοχρόνως διαφορές οι οποίες δεν θα μπορούσαν να οδηγήσουν στην έκδοση αντιφατικών δικαστικών αποφάσεων ως προς το κύρος των αποφάσεων των οργάνων μιας εταιρίας, καθόσον η επίλυσή τους δεν θα είχε καμία συνέπεια για το ως άνω κύρος, καθώς και διαφορές οι οποίες ουδόλως απαιτούν την εξέταση των διατυπώσεων δημοσιότητας που εφαρμόζονται σε μια εταιρία. Συνεπώς, η ερμηνεία αυτή θα διεύρυνε το πεδίο εφαρμογής του άρθρου 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001 περισσότερο απ’ ό,τι απαιτεί ο σκοπός του, όπως αυτός υπενθυμίζεται στις σκέψεις 20 και 21 της παρούσας αποφάσεως. Συνεπώς, όπως ορθώς προβάλλουν οι ιατροί και η Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων, το εν λόγω άρθρο πρέπει να ερμηνεύεται υπό την έννοια ότι στο πεδίο εφαρμογής του εμπίπτουν μόνον οι διαφορές στις οποίες ένας διάδικος αμφισβητεί το κύρος αποφάσεως οργάνου εταιρίας βάσει του εφαρμοστέου δικαίου εταιριών ή των καταστατικών διατάξεων περί της λειτουργίας των οργάνων της. Από την απόφαση περί παραπομπής δεν προκύπτει ότι οι ιατροί προέβαλαν ενώπιον του High Court τέτοιες αιτιάσεις. Ειδικότερα, στις διαφορές της κύριας δίκης, οι ιατροί ουδόλως αμφισβητούν ότι το διοικητικό συμβούλιο της MDU διέθετε, σύμφωνα με το καταστατικό της, την εξουσία να λάβει την απόφαση περί απορρίψεως της αιτήσεώς τους για αποζημίωση. Αντιθέτως, οι ως άνω ιατροί επικρίνουν τον τρόπο άσκησης της εξουσίας αυτής. Εν προκειμένω, υποστηρίζουν ότι η MDU απέρριψε αυτεπαγγέλτως την αίτησή τους για αποζημίωση, χωρίς ενδελεχή εξέτασή του, προσβάλλοντας έτσι τα δικαιώματα που ισχυρίζονται ότι αντλούσαν από το καταστατικό της MDU ως μέλη της. Κατά συνέπεια, οι διαφορές της κύριας δίκης μεταξύ των εν λόγω ιατρών και της MDU δεν εμπίπτουν στο πεδίο εφαρμογής του άρθρου 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001. Κατόπιν των ανωτέρω, στο υποβληθέν ερώτημα πρέπει να δοθεί η απάντηση ότι το άρθρο 22, σημείο 2, του κανονισμού 44/2001 πρέπει να ερμηνεύεται υπό την έννοια ότι μια αγωγή, όπως η επίμαχη στην κύρια δίκη, στο πλαίσιο της οποίας ένας διάδικος ισχυρίζεται ότι η απόφαση ενός οργάνου μιας εταιρίας προσέβαλε τα δικαιώματα που ο εν λόγω διάδικος υποστηρίζει ότι αντλεί από το καταστατικό της εταιρίας αυτής, δεν αφορά το κύρος των αποφάσεων των οργάνων εταιρίας, κατά την έννοια της διατάξεως αυτής. Επί των δικαστικών εξόδων Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του αιτούντος δικαστηρίου, σ’ αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν όσοι υπέβαλαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, πλην των ως άνω διαδίκων, δεν αποδίδονται. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (πρώτο τμήμα) αποφαίνεται: Το άρθρο 22, σημείο 2, του κανονισμού (ΕΚ) 44/2001 του Συμβουλίου, της 22ας Δεκεμβρίου 2000, για τη διεθνή δικαιοδοσία, την αναγνώριση και την εκτέλεση αποφάσεων σε αστικές και εμπορικές υποθέσεις, πρέπει να ερμηνεύεται υπό την έννοια ότι μια αγωγή, όπως η επίμαχη στην κύρια δίκη, στο πλαίσιο της οποίας ένας διάδικος ισχυρίζεται ότι η απόφαση ενός οργάνου μιας εταιρίας προσέβαλε τα δικαιώματα που ο εν λόγω διάδικος υποστηρίζει ότι αντλεί από το καταστατικό της εταιρίας αυτής, δεν αφορά το κύρος των αποφάσεων των οργάνων εταιρίας, κατά την έννοια της διατάξεως αυτής. (υπογραφές) ( *1 ) Γλώσσα διαδικασίας: η αγγλική.

62004CJ0040

nl

1       Het verzoek om een prejudiciële beslissing betreft de uitlegging van richtlijn 98/37/EG van het Europees Parlement en de Raad van 22 juni 1998 inzake de onderlinge aanpassing van de wetgevingen van de lidstaten betreffende machines (PB L 207, blz. 1), alsmede van de artikelen 28 EG en 30 EG. 2       Dit verzoek is ingediend in het kader van een strafzaak tegen S. Yonemoto, in zijn hoedanigheid van vertegenwoordiger van de importeur van een machine die de oorzaak was van een arbeidsongeval waardoor een van de gebruikers van die machine ernstige verwondingen heeft opgelopen. Rechtskader Communautaire regeling 3       Richtlijn 98/37 geeft de fundamentele voorschriften waaraan machines op het gebied van de veiligheid en de gezondheid moeten voldoen. Zij vervangt en codificeert richtlijn 89/392/EEG van de Raad van 14 juni 1989 inzake de onderlinge aanpassing van de wetgevingen van de lidstaten betreffende machines (PB L 183, blz. 9), die herhaaldelijk is gewijzigd. 4       Artikel 2, leden 1 en 2, van richtlijn 98/37 bepaalt: „1.      De lidstaten treffen alle dienstige maatregelen om ervoor te zorgen dat de machines of veiligheidscomponenten waarop deze richtlijn van toepassing is, uitsluitend in de handel kunnen worden gebracht en in bedrijf gesteld indien zij geen gevaar opleveren voor de veiligheid en de gezondheid van personen [...] en indien zij op passende wijze worden geïnstalleerd en onderhouden en overeenkomstig hun bestemming worden gebruikt. 2.      De bepalingen van deze richtlijn doen geen afbreuk aan de bevoegdheid van de lidstaten om, met inachtneming van het Verdrag, de eisen voor te schrijven die zij noodzakelijk achten ter bescherming van personen, inzonderheid van werknemers, bij het gebruik van de bedoelde machines of veiligheidscomponenten, voorzover deze voorschriften geen wijzigingen inhouden van deze machines of veiligheidscomponenten ten opzichte van de bepalingen van deze richtlijn.” 5       Artikel 3 van deze richtlijn luidt: „De machines en veiligheidscomponenten waarop deze richtlijn van toepassing is, moeten voldoen aan de in bijlage I opgenomen fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften.” 6       Artikel 4, lid 1, van deze richtlijn preciseert: „De lidstaten mogen het op hun grondgebied in de handel brengen en in bedrijf stellen van machines en veiligheidscomponenten die voldoen aan de bepalingen van deze richtlijn, niet verbieden, beperken of verhinderen.” 7       Artikel 5, leden 1 en 2, van deze richtlijn luidt: „1.      De lidstaten beschouwen als in overeenstemming te zijn met het bepaalde in deze richtlijn, met inbegrip van de conformiteitsbeoordelingsprocedures van hoofdstuk II: –       machines die voorzien zijn van de CE-markering en vergezeld gaan van de in bijlage II, deel A, bedoelde EG-verklaring van overeenstemming; –       veiligheidscomponenten die vergezeld gaan van de in bijlage II, deel C, bedoelde EG-verklaring van overeenstemming. Bij ontbreken van geharmoniseerde normen treffen de lidstaten de maatregelen die zij nodig achten om de betrokken partijen in kennis te stellen van de bestaande nationale normen en technische specificaties die van belang of nuttig worden geacht voor de juiste toepassing van de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van bijlage I. 2.      Wanneer een nationale norm die de omzetting is van een geharmoniseerde norm, waarvan de referentie in het Publicatieblad van de Europese Gemeenschappen is gepubliceerd, een of meer fundamentele veiligheidsvoorschriften omvat, wordt aangenomen dat de volgens deze norm gebouwde machine of veiligheidscomponent voldoet aan de desbetreffende fundamentele voorschriften. De lidstaten publiceren de referenties van de nationale normen die een omzetting zijn van de geharmoniseerde normen. [...]” 8       Artikel 7 van richtlijn 98/37 bepaalt: „1.      Wanneer een lidstaat vaststelt dat –       machines die voorzien zijn van de CE-markering, of –       veiligheidscomponenten die vergezeld gaan van de EG-verklaring van overeenstemming, bij gebruik overeenkomstig hun gebruiksdoel, de veiligheid van personen [...] in gevaar dreigen te brengen, neemt hij alle nodige maatregelen om de machines of de veiligheidscomponenten uit de handel te nemen, het in de handel brengen en in bedrijf stellen te verbieden of het vrije verkeer ervan te beperken. De lidstaat stelt de Commissie onmiddellijk van deze maatregel in kennis en geeft de redenen van zijn besluit aan [...] [...] 3.      Wanneer –       een machine die niet in overeenstemming is, de CE-markering draagt, of –       een veiligheidscomponent die niet in overeenstemming is, vergezeld gaat van een EG-verklaring van overeenstemming, neemt de bevoegde lidstaat passende maatregelen tegen degene die de markering heeft aangebracht of de verklaring heeft opgesteld en stelt hij de Commissie en de overige lidstaten daarvan in kennis. [...]” 9       Artikel 8 van deze richtlijn luidt: „1.      De fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde moet, om te kunnen verklaren dat zijn machines en veiligheidscomponenten in overeenstemming met deze richtlijn zijn, voor elke gefabriceerde machine, respectievelijk veiligheidscomponent, een EG-verklaring van overeenstemming opstellen bestaande uit de in bijlage II, deel A, respectievelijk deel C, vermelde onderdelen. Voor machines geldt bovendien dat de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde op de machine de CE-markering moet aanbrengen. 2.      Voordat de machine in de handel wordt gebracht, moet de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde: [...] b)      indien bijlage IV op de machine van toepassing is en de fabricage niet of slechts gedeeltelijk volgens de in artikel 5, lid 2, bedoelde normen heeft plaatsgevonden, of indien zulke normen ontbreken, een model van de machine aan het in bijlage VI bedoelde EG-typeonderzoek onderwerpen; [...] 4.      [...] Bij toepassing van lid 2, sub b [...] moet de EG-verklaring van overeenstemming de overeenstemming vaststellen met het model dat een EG-typeonderzoek heeft ondergaan. [...]” 10     Bijlage I, punt 1.7.3, bij richtlijn 98/37 bepaalt dat op elke machine, duidelijk leesbaar en onuitwisbaar, ten minste een aantal gegevens moet zijn aangebracht, namelijk de naam van de fabrikant en zijn adres, de CE‑markering, de serie‑ of typeaanduiding, het serienummer, voorzover bestaand, en het bouwjaar. Volgens datzelfde punt moeten op de machine, afhankelijk van de aard ervan, tevens alle noodzakelijke aanwijzingen worden vermeld voor een veilig gebruik (bijvoorbeeld draaisnelheid). 11     Bijlage I, punt 1.7.4, sub a tot en met d, bij deze richtlijn luidt: „a)      Bij elke machine moet een gebruiksaanwijzing zijn gevoegd [...] b)      De gebruiksaanwijzing wordt door de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde opgesteld in één van de talen van de Gemeenschap. Bij de inbedrijfstelling moet elke machine vergezeld gaan van een vertaling van de gebruiksaanwijzing in de taal/talen van het land waar de machine wordt gebruikt plus de oorspronkelijke gebruiksaanwijzing. De vertaling wordt gemaakt door de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde dan wel door degene die de machine in het betreffende taalgebied invoert. [...] c)      De gebruiksaanwijzing moet de tekeningen en schema’s bevatten die noodzakelijk zijn voor de inbedrijfstelling, het onderhoud, de inspectie, de controle van de goede werking, en eventueel de reparatie van de machine alsmede alle dienstige aanwijzingen, met name op veiligheidsgebied. d)      Geen enkele documentatie over de machine mag wat de veiligheidsaspecten betreft, in strijd zijn met de gebruiksaanwijzing. [...]” 12     Bijlage II, A, bij richtlijn 98/37 preciseert: „De EG-verklaring van overeenstemming moet de volgende gegevens bevatten: –       naam en adres van de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde [...] –       beschrijving van de machine [...] –       alle relevante bepalingen waaraan de machine voldoet; –       in voorkomend geval, naam en adres van de instantie waarvan kennisgeving is gedaan en nummer van het EG-typeonderzoek; [...] –       in voorkomend geval, een verwijzing naar de geharmoniseerde normen; –       in voorkomend geval, een verwijzing naar de nationale technische normen en specificaties die zijn gebruikt; –       identiteit van de ondertekenaar die gemachtigd is verplichtingen voor de fabrikant of de in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde aan te gaan.” 13     De eerste voetnoot van bijlage II, A, bij deze richtlijn luidt: „[De EG-verklaring van overeenstemming] moet in dezelfde taal worden opgesteld als de oorspronkelijke gebruiksaanwijzing [...], en wel in machineschrift of drukletters. Zij moet vergezeld gaan van een vertaling in één van de talen van het land waar de machine wordt gebruikt. Voor het maken van deze vertaling gelden dezelfde voorwaarden als voor de vertaling van de gebruiksaanwijzing.” Nationale regeling 14     § 40 van de wet inzake de veiligheid op het werk (työturvallisuuslaki) luidt in de ten tijde van de feiten van het hoofdgeding geldende versie: „De fabrikant, de importeur of de verkoper van een machine, een toestel of een ander technisch apparaat dan wel iemand die een dergelijk voorwerp op de markt brengt of in gebruik laat nemen, dient ten aanzien van eenieder ervoor te zorgen dat: 1)      het voorwerp, wanneer het op de markt wordt gebracht of bij levering teneinde alhier te worden gebruikt, geen ongeval kan veroorzaken noch een gevaar kan opleveren voor de gezondheid; 2)      het voorwerp is ontworpen, gefabriceerd en indien nodig geïnspecteerd overeenkomstig hetgeen daarover nader is bepaald en geregeld; 3)      het voorwerp is voorzien van voor normaal gebruik noodzakelijke veiligheidsvoorzieningen, de nodige merktekens en andere verklaringen over de conformiteit van het voorwerp. Het voorwerp dient vergezeld te zijn van een gebruiksaanwijzing waarin gegevens zijn vervat over de installatie, het gebruik en het onderhoud van het voorwerp. Zo nodig zijn daarbij aanwijzingen gevoegd over de reiniging en de gebruikelijke reparatie‑ en afstellingswerkzaamheden alsmede de maatregelen die bij gewone probleemsituaties moeten worden getroffen. Deze werkzaamheden dienen betrokken te worden bij de beoordeling van de noodzaak van veiligheidsvoorzieningen.” 15     Op grond van het Fins wetboek van strafrecht kan een opzettelijk of door nalatigheid begane overtreding van deze bepalingen worden bestraft als inbreuk op de veiligheid op het werk, dood door nalatigheid, het toebrengen van lichamelijk letsel door nalatigheid, dood als gevolg van grove nalatigheid of het toebrengen van lichamelijk letsel als gevolg van grove nalatigheid. 16     Naast deze strafrechtelijke sancties brengt de niet-nakoming van de verplichtingen van § 40 van de wet inzake de veiligheid op het werk op grond van de wet op schadevergoedingen (vahingonkorvauslaki) de verplichting mee, de ontstane schade te vergoeden. Hoofdgeding en prejudiciële vragen 17     De vennootschap Ama-Prom Oy, waarvan Yonemoto algemeen directeur is, is importeur van machines, waaronder kantbanken. In 1995 heeft Ama-Prom Oy een in Frankrijk door de Franse vennootschap Amada Europe vervaardigde kantbank in Finland ingevoerd en deze verkocht aan de Finse vennootschap Peltitarvike Oy. 18     Bij invoer was deze kantbank voorzien van de CE-markering. De fabrikant heeft voor deze machine een verklaring van overeenstemming overgelegd die luidt als volgt: „The undersigned manufacturer AMADA EUROPE [adres] certifies that the new below designated equipment: hydraulic press‑brake 80.25 type ITS2 n o Series B50412 complies with the regulations applicable to it: –       European Reference: 89/392/EEC Directive –       European Standards: EN 292-1, EN 292-2, EN 294, EN 394, EN 418, EN 457, EN 60204. The AIF/S, Organism authorized by the act from the Labour Department on 11/08/1992, has granted a type-tested certificate of conformity CE for the machine of the ITS2 type under the number 384‑090A‑0004‑11‑94 (n o AIF/S), on 08/11/94.” 19     Niettemin heeft de Helsingin käräjäoikeus (gerecht van eerste aanleg te Helsinki) de volgende feitelijke vaststellingen ten aanzien van deze machine gedaan: –       wanneer een schakelaar met behulp van een sleutel in stand 2 was gezet, kon de machine met het voetpedaal op volle snelheid in werking worden gesteld; –       door het indrukken van de noodstop van de machine werd alleen de stroom naar de bediening onderbroken, maar de elektriciteitstoevoer sloeg niet af en de hydraulische pomp bleef in werking; –       bij het indrukken van de noodstop openden de contacten zich minder dan één millimeter, maar voor vergrendeling in de stoppositie diende de knop nog een paar millimeter verder te worden ingedrukt. De noodstop was moeilijk in te drukken; –       de gebruiksaanwijzing van de machine was niet geheel in het Fins gesteld, het bedieningspaneel verschilde van het paneel op de tekening in de gebruiksaanwijzing en de gebruiksaanwijzing was te summier en gebrekkig om de machine volledig veilig te kunnen gebruiken; –       de machine werd gewoonlijk door middel van het voetpedaal op hoge werksnelheid in werking gezet, terwijl er geen andere veiligheidsvoorzieningen ter bescherming van de handen aanwezig waren dan een tweehandenbediening en het bij Peltitarvike Oy gangbare praktijk was om die niet te gebruiken; –       de noodstop werd gebruikt voor het stopzetten van de machine ten behoeve van het dagelijks, in zekere zin routinematig wisselen van de messen, waarvoor de noodstop niet was bestemd. Een veilige werkwijze zou zijn geweest dat de stroom werd afgezet of dat door middel van de schakelaar op het bedieningspaneel werd gekozen voor een langzame werksnelheid. 20     Op 17 november 1998 had R. Pöyry, werknemer van de vennootschap Peltitarvike Oy, een ernstig ongeluk op het werk toen hij U. Pursiainen, de voorman, hielp om de messen van de in het hoofdgeding aan de orde zijnde kantbank te vervangen. Daartoe had Pursiainen de noodstop in werking gesteld teneinde de stroom uit te schakelen. Bij die vervanging raakte Pöyry per ongeluk met zijn voet het pedaal van de machine. Ofschoon de stroom door de noodstop was uitgeschakeld, had het aanraken van het voetpedaal een snelle persbeweging tot gevolg, waardoor acht vingers van Pöyry tussen de messen kwamen en werden afgesneden. 21     De käräjäoikeus, waar de strafzaak diende, veroordeelde Yonemoto tot een boete van dertig dagen salaris wegens overtreding van § 40 van de wet inzake de veiligheid op het werk en wegens het toebrengen van lichamelijk letsel door nalatigheid, en veroordeelde hem tot betaling aan Pöyry van een totaalbedrag van 26 953,80 EUR aan schadevergoeding. De bedrijfsleider van de vennootschap Peltitarvike Oy en Pursiainen werden eveneens veroordeeld wegens overtreding van die wet en wegens het toebrengen van lichamelijk letsel door nalatigheid, alsmede tot betaling van een schadevergoeding aan Pöyry. 22     In beroep werd de veroordeling van Yonemoto door de Helsingin hovioikeus (hof van beroep te Helsinki) bevestigd. Deze rechterlijke instantie veroordeelde Yonemoto tot een boete van vijftig dagen salaris en tot betaling van een totaalbedrag van 21 908,16 EUR aan schadevergoeding. 23     De käräjäoikeus en de hovioikeus stelden zich op het standpunt dat Yonemoto in zijn hoedanigheid van vertegenwoordiger van de importeur ten dele aansprakelijk was voor de gebreken die aan het ongeluk van Pöyry hadden bijgedragen. Volgens deze rechterlijke instanties moest de importeur ervoor zorgen dat de geleverde en gebruikte machines volgens de geldende regels waren ontworpen en gefabriceerd. Om volledig aan deze verplichting te voldoen, volstond het niet dat de machine was voorzien van een CE-markering en dat de fabrikant schriftelijk had verzekerd dat de machine aan de geldende normen voldeed. 24     Yonemoto heeft hogere voorziening ingesteld bij de Korkein oikeus (Hooggerechtshof) en vordert ontslag van rechtsvervolging en vernietiging van de veroordeling tot schadevergoeding. Subsidiair vordert hij vermindering van de straf en van het bedrag van de schadevergoeding waartoe hij is veroordeeld. 25     Yonemoto betwist het standpunt dat de importeur zichzelf ervan moet vergewissen dat een machine volgens de erkende normen is ontworpen en gefabriceerd, wanneer deze voorzien is van een CE-markering, een verklaring van overeenstemming en instructies voor het gebruik en onderhoud ervan. Hij meent dat de Finse bestuursorganen en gerechtelijke autoriteiten, zonder inbreuk te maken op artikel 28 EG, niet kunnen verlangen dat een importeur een machine van een in een andere lidstaat goedgekeurd model die voorzien is van een CE‑markering, in Finland laat onderzoeken. De importeur dient zich er alleen van te vergewissen dat de fabrikant van een daartoe erkende instantie een verklaring heeft gekregen dat het type machine aan de communautaire normen voldoet, dat hij deze machine heeft geleverd met een CE-markering en met de gebruiksaanwijzing en instructies voor onderhoud, en dat hij een verklaring van overeenstemming heeft overgelegd. 26     Aangezien hij twijfels had over de vraag, of een lidstaat een importeur van machines zó uitgebreide verplichtingen kan opleggen als in § 40 van de wet inzake de veiligheid op het werk zijn voorzien, heeft de Korkein oikeus de behandeling van de zaak geschorst en het Hof de volgende prejudiciële vragen voorgelegd: „1)      Welke grenzen stelt het gemeenschapsrecht, inzonderheid gelet op richtlijn 98/37 [...] en de artikelen 28 EG en 30 EG, aan de verplichtingen die naar nationaal recht kunnen worden opgelegd aan de importeur (of andere distributeur) van een machine die is voorzien van een CE-markering met betrekking tot de veiligheidsaspecten van een machine –       vóór de wederverkoop van de machine en –       na die verkoop? 2)      Met name wordt opheldering gevraagd over de volgende punten: a)      In welke mate en onder welke voorwaarden zijn de handelings‑ en controleverplichtingen die met betrekking tot de veiligheid op een importeur (of andere distributeur) van een met een CE-markering voorziene machine rusten, naar gemeenschapsrecht gerechtvaardigd? b)      Is het bij de toetsing van de aan een importeur (of andere distributeur) opgelegde verplichtingen aan het gemeenschapsrecht van belang, met welk soort veiligheidsgebrek de machine is behept, en zo ja, in welke mate? c)      Zijn – en zo ja, in hoeverre – de [in punt 14 van het onderhavige arrest genoemde] bepalingen van § 40 van de wet inzake de veiligheid op het werk in strijd met het gemeenschapsrecht, gelet op de [in de verwijzingsbeslissing in extenso beschreven en in de punten 15 en 16 van het onderhavige arrest samengevatte] strafrechtelijke en civielrechtelijke gevolgen in geval van schending van die bepalingen?” Beantwoording van de prejudiciële vragen Inleidende opmerkingen 27     Vooraf zij eraan herinnerd dat het in het kader van een verzoek om een prejudiciële beslissing niet aan het Hof staat om zich uit te spreken over de verenigbaarheid van bepalingen van nationaal recht met het gemeenschapsrecht. 28     De verwijzende rechter vraagt het Hof in wezen om te preciseren welke verplichtingen richtlijn 98/37 en de artikelen 28 EG en 30 EG opleggen aan de importeur van een in de ene lidstaat vervaardigde en in een andere lidstaat ingevoerde machine, alsmede welke sancties een lidstaat kan opleggen wegens niet-nakoming van die verplichtingen. In de eerste plaats moeten de verplichtingen van de importeur worden onderzocht. Verplichtingen van de importeur 29     Beklemtoond zij dat het onderzoek van deze vraag alleen betrekking heeft op de situatie van de importeur in een lidstaat die een in een andere lidstaat vervaardigde machine invoert. Volgens de opzet van richtlijn 98/37 moet deze situatie worden onderscheiden van die van de importeur in de Europese Gemeenschap die een buiten de Gemeenschap vervaardigde machine invoert. Dit arrest heeft niet tot doel, laatstgenoemde situatie te onderzoeken. 30     Met betrekking tot de toepassing ratione temporis van richtlijn 98/37 blijkt uit de overwegingen 1 en 25 alsmede uit artikel 14 van en bijlage VIII, B, bij deze richtlijn dat zij richtlijn 89/392, die herhaaldelijk is gewijzigd, codificeert en de verplichtingen van de lidstaten wat betreft de tijdslimieten voor de omzetting in nationaal recht en die voor de toepassing van laatstgenoemde richtlijn en van de wijzigingsrichtlijnen daarvan, onverlet laat. Zelfs al vloeien de in het hoofdgeding aan de orde zijnde verplichtingen voort uit richtlijn 89/392 of uit een van de wijzigingsrichtlijnen daarvan, artikel 14, tweede alinea, van richtlijn 98/37 bepaalt dat verwijzingen naar de ingetrokken richtlijnen moeten gelden als verwijzingen naar de overeenkomstige bepalingen van richtlijn 98/37. 31     Volgens de overwegingen 2, 6, 7 en 9 beoogt richtlijn 98/37 het vrije verkeer van machines binnen de interne markt te verzekeren en te voldoen aan de dwingende en fundamentele eisen die op het vlak van veiligheid en gezondheid aan deze machines worden gesteld, door de nationale regelingen op het gebied van certificatie en de verklaring van overeenstemming te vervangen door een geharmoniseerde regeling. Daartoe geeft die richtlijn in het bijzonder in artikel 3 en in bijlage I een opsomming van de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften waaraan de in de lidstaten vervaardigde machines en veiligheidscomponenten moeten voldoen. Op grond van artikel 4 van de richtlijn mogen de lidstaten het in de handel brengen van machines die aan die fundamentele voorschriften voldoen, niet beperken. 32     Volgens artikel 5 van richtlijn 98/37 worden machines die voorzien zijn van de CE-markering en vergezeld gaan van de EG-verklaring van overeenstemming beschouwd als in overeenstemming te zijn met de richtlijn. 33     Artikel 8, lid 1, van deze richtlijn bepaalt dat de fabrikant of zijn in de Gemeenschap gevestigde gevolmachtigde op de machine de CE‑markering moet aanbrengen en de EG‑verklaring van overeenstemming moet opstellen. 34     Uit overweging 20 van richtlijn 98/37 volgt dat in de regel enkel de fabrikanten voor eigen verantwoordelijkheid verklaringen laten opstellen inzake de overeenstemming van hun machines met de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van de richtlijn. 35     Niettemin is volgens overweging 21 van die richtlijn een meer dwingende certificatieprocedure gewenst voor bepaalde soorten machines met een verhoogd risico. Dit is het geval voor kantbanken als in het hoofdgeding aan de orde zijn. 36     Artikel 8, lid 2, sub b, van richtlijn 98/37 bepaalt namelijk dat „[v]oordat de machine in de handel wordt gebracht, [...] de fabrikant [...], indien bijlage IV op de machine van toepassing is en de fabricage [...] heeft plaatsgevonden [bij gebreke van geharmoniseerde] normen [...], een model van de machine aan het in bijlage VI bedoelde EG-typeonderzoek [moet] onderwerpen”. 37     Bijlage IV, A, punt 9, bij richtlijn 98/37 heeft betrekking op kantbanken. Volgens de aan het Hof verstrekte informatie is de geharmoniseerde norm voor kantbanken, te weten EN 12622, pas in september 2001 vastgesteld, dat wil zeggen na het ongeval dat aan het hoofdgeding ten grondslag ligt. Hieruit volgt dat een machine als in het hoofdgeding aan de orde is aan het in bijlage VI bij die richtlijn bedoelde EG-typeonderzoek moet worden onderworpen. 38     Op grond van punt 1 van laatstgenoemde bijlage wordt het EG‑typeonderzoek verricht door een derde instantie, de zogenoemde „instantie waarvan kennisgeving is gedaan”, die vaststelt en verklaart dat het model van de betrokken machine voldoet aan de bepalingen van richtlijn 98/37. 39     Volgens punt 2 van die bijlage moet de fabrikant de aanvraag om een EG‑typeonderzoek indienen door overlegging aan de instantie waarvan kennisgeving is gedaan, van een technisch constructiedossier en een machine die representatief is voor de voorgenomen productie. Nadat die instantie de verklaring van EG-typeonderzoek heeft afgegeven, dient de fabrikant op grond van artikel 8, lid 4, tweede alinea, van richtlijn 98/37 en bijlage II, A, vierde streepje, daarbij in de EG‑verklaring van overeenstemming die hij voor elke machine van dit type opstelt melding te maken van die verklaring van EG‑typeonderzoek en te certificeren dat de betrokken machine in overeenstemming is met het model dat een EG‑typeonderzoek heeft ondergaan. 40     Blijkens de verwijzingsbeslissing was de machine die aan het hoofdgeding ten grondslag ligt, voorzien van een CE-markering, en had de fabrikant, Amada Europe, voor die machine een EG-verklaring van overeenstemming overgelegd waarin melding werd gemaakt van een verklaring van EG‑typeonderzoek afgegeven door een instantie genaamd „AIF/S”. 41     Uit die beslissing blijkt eveneens dat die machine in meerdere opzichten gevaarlijk was, ondanks het feit dat zij een CE-markering droeg en vergezeld ging van een EG-verklaring van overeenstemming. De kernvraag is of de importeur van die machine op grond van de bepalingen van richtlijn 98/37 aansprakelijk is voor de gevolgen van die situatie. 42     Of de overeenstemming nu wordt vastgesteld door de fabrikant die alleen handelt of met de medewerking van een instantie waarvan kennis is gegeven krachtens bijlage VI bij richtlijn 98/37, die richtlijn verplicht de fabrikant om een EG-verklaring van overeenstemming op te stellen en de CE-markering op de betrokken machine aan te brengen. 43     Bovendien bepaalt artikel 7, lid 3, van de richtlijn dat wanneer een machine die niet in overeenstemming is, de CE-markering draagt, de bevoegde lidstaat passende maatregelen neemt „tegen degene die de markering heeft aangebracht”, namelijk de fabrikant. 44     Het strookt niet met de opzet van die richtlijn, in het bijzonder met artikel 7, lid 3, om het aantal personen dat aansprakelijk kan worden gesteld voor de overeenstemming van de machines, uit te breiden. 45     Het voornaamste doel van richtlijn 98/37 is immers de modaliteiten voor de vaststelling van de overeenstemming van de machines te vereenvoudigen, teneinde het vrije verkeer van die machines binnen de interne markt zo veel mogelijk zeker te stellen. Dit doel zou worden doorkruist indien ondernemers die na de fabrikant komen, met name importeurs die machines van de ene in de andere lidstaat invoeren, eveneens aansprakelijk konden worden gesteld voor de overeenstemming van die machines. 46     Richtlijn 98/37 verzet zich dus tegen de toepassing van nationale bepalingen op grond waarvan de importeur in een lidstaat van een in een andere lidstaat vervaardigde machine die voorzien is van de CE‑markering en vergezeld gaat van een EG‑verklaring van overeenstemming, erop moet toezien dat die machine aan de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van die richtlijn voldoet. 47     Dit neemt niet weg dat importeurs in een lidstaat van in een andere lidstaat vervaardigde machines overeenkomstig richtlijn 98/37 bepaalde verplichtingen kunnen worden opgelegd. 48     Dienaangaande bepaalt de richtlijn in bijlage I, punt 1.7.4, sub b, dat elke machine bij de inbedrijfstelling vergezeld moet gaan van een vertaling van de gebruiksaanwijzing in de taal of talen van het land waar de machine wordt gebruikt plus de oorspronkelijke gebruiksaanwijzing, en dat deze vertaling wordt gemaakt door de fabrikant dan wel door de persoon die de machine in het betrokken taalgebied invoert. Evenzo moet de EG-verklaring van overeenstemming volgens voetnoot 1 van bijlage II, A, bij die richtlijn vergezeld gaan van een vertaling in één van de talen van het land waar de machine wordt gebruikt, en moet deze vertaling zijn gemaakt onder dezelfde voorwaarden als de vertaling van de gebruiksaanwijzing. Hieruit volgt dat de wettelijke regeling van een lidstaat de importeur van een machine op grond van richtlijn 98/37 kan verplichten, de gebruiksaanwijzing te vertalen in de taal of talen van die staat en de EG-verklaring van overeenstemming in de taal of één van de talen van die staat. 49     Bovendien moet het, rekening houdend met de positie van de importeur in de distributieketen, verenigbaar met richtlijn 98/37 worden geacht dat de lidstaten van de importeur verlangen dat hij nagaat of de betrokken machine voorzien is van de CE-markering en van de andere in bijlage I, punt 1.7.3, bij die richtlijn bedoelde merktekens die de noodzakelijke aanwijzingen voor een veilig gebruik van die machine bevatten, zoals de draaisnelheid. 50     Artikel 2, lid 1, van richtlijn 98/37 verplicht de lidstaten om alle dienstige maatregelen te treffen om ervoor te zorgen dat de machines waarop deze richtlijn van toepassing is, uitsluitend in de handel kunnen worden gebracht indien zij geen gevaar opleveren voor de veiligheid en de gezondheid. 51     In het kader van deze aan de lidstaten opgelegde verplichting om toezicht te houden op de markt, bepaalt artikel 2, lid 2, van de richtlijn dat deze geen afbreuk doet aan de bevoegdheid van de lidstaten om, met inachtneming van het Verdrag, de eisen voor te schrijven die zij noodzakelijk achten ter bescherming van personen bij het gebruik van de betrokken machines. 52     Hieruit volgt dat de lidstaten de importeur samenwerkingsverplichtingen kunnen opleggen met betrekking tot het toezicht op de markt, zoals informatieverplichtingen. In het geval van een ongeval als aan het hoofdgeding ten grondslag ligt, kan een lidstaat de importeur verplichten om alle nuttige informatie te verstrekken om te vermijden dat soortgelijke ongevallen zich herhalen, en dit met name door zijn medewerking te verlenen aan de bevoegde autoriteiten van die staat met het oog op de vaststelling van de maatregelen waartoe die autoriteiten op grond van artikel 7 van richtlijn 98/37 gedwongen zouden kunnen zijn, zoals het uit de handel nemen van de betrokken machines. 53     Dergelijke samenwerkingsverplichtingen mogen er echter niet op neerkomen dat de importeur wordt verplicht om zelf na te gaan of de machine in overeenstemming is met de fundamentele voorschriften van richtlijn 98/37, aangezien een dergelijke verplichting strijdig zou zijn met de opzet van de richtlijn. 54     Die verplichtingen moeten in elk geval worden gedefinieerd met inachtneming van het Verdrag. Zij moeten derhalve binnen de grenzen van de artikelen 28 EG en 30 EG blijven. 55     Er zij in het bijzonder aan herinnerd dat de lidstaten ondanks het in artikel 28 EG neergelegde verbod van kwantitatieve invoerbeperkingen maatregelen kunnen treffen die gerechtvaardigd worden door één van de in artikel 30 EG genoemde gronden van algemeen belang of door één van de in de rechtspraak van het Hof erkende dringende behoeften, zoals de bescherming van de gezondheid, op voorwaarde, onder meer, dat die maatregelen geschikt zijn om de verwezenlijking van het nagestreefde doel te waarborgen en niet verder gaan dan nodig is om dat doel te bereiken (zie in die zin arrest van 8 mei 2003, ATRAL, C‑14/02, Jurispr. blz. I‑4431, punt 64 en aangehaalde rechtspraak). Die grenzen gelden ook voor de samenwerkingsverplichtingen die een lidstaat kan opleggen aan de importeurs van in een andere lidstaat vervaardigde machines. Sanctieregeling 56     In de tweede plaats moet de kwestie worden onderzocht van de straf‑ en civielrechtelijke sancties waarin het nationale recht in geval van niet-nakoming van de uit richtlijn 98/37 voortvloeiende verplichtingen overeenkomstig het gemeenschapsrecht kan voorzien. 57     Opgemerkt zij dat richtlijn 98/37 de lidstaten geen precieze verplichting oplegt met betrekking tot de sanctieregeling. Daaruit kan echter niet worden afgeleid dat nationale bepalingen die overtreding van de verplichtingen uit hoofde van de wettelijke regeling ter uitvoering van de richtlijn met straf bedreigen, met de richtlijn onverenigbaar zijn (zie in die zin arrest van 12 september 1996, Gallotti e.a., C‑58/95, C‑75/95, C‑112/95, C‑119/95, C‑123/95, C‑135/95, C‑140/95, C‑141/95, C‑154/95 en C‑157/95, Jurispr. blz. I‑4345, punt 14 en aangehaalde rechtspraak). 58     In het kader van de hun bij artikel 249, derde alinea, EG toegekende vrijheid zijn de lidstaten immers verplicht, de meest passende vormen en middelen te kiezen om het nuttig effect van richtlijnen te verzekeren (arrest Gallotti e.a., reeds aangehaald, punt 14). 59     Wanneer een richtlijn geen specifieke sancties stelt op overtreding van de bepalingen ervan of daarvoor verwijst naar nationale wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen, zijn de lidstaten ingevolge artikel 10 EG verder gehouden alle passende maatregelen te nemen om de doeltreffende toepassing van het gemeenschapsrecht te verzekeren. Zij dienen erop toe te zien dat overtredingen van het gemeenschapsrecht onder gelijke materiële en formele voorwaarden worden bestraft als vergelijkbare, even ernstige overtredingen van het nationale recht. Zij zijn daarbij vrij in hun keuze van de op te leggen straffen, maar deze moeten wel doeltreffend, evenredig en afschrikkend zijn (arrest Gallotti e.a., reeds aangehaald, punt 14). 60     Hieruit volgt dat een lidstaat bevoegd is strafrechtelijke sancties te stellen op de niet-nakoming van verplichtingen uit hoofde van de wettelijke regeling strekkende tot uitvoering van richtlijn 98/37, wanneer hij dat de meest geschikte manier acht om het nuttig effect van die richtlijn te verzekeren, mits de gestelde sancties even zwaar zijn als die welke gelden voor vergelijkbare, even ernstige overtredingen van het nationale recht, en doeltreffend, evenredig en afschrikkend zijn (zie in die zin arrest Gallotti e.a., reeds aangehaald, punt 15). 61     Gelet op alle voorgaande overwegingen, moeten de prejudiciële vragen worden beantwoord als volgt: 1)      De bepalingen van richtlijn 98/37 verzetten zich tegen de toepassing van nationale bepalingen op grond waarvan de importeur in een lidstaat van een in een andere lidstaat vervaardigde machine die voorzien is van de CE-markering en vergezeld gaat van een EG-verklaring van overeenstemming, erop moet toezien dat die machine aan de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van die richtlijn voldoet. 2)      De bepalingen van die richtlijn verzetten zich niet tegen de toepassing van nationale bepalingen die de importeur in een lidstaat van een in een andere lidstaat vervaardigde machine verplichten: –       zich er vóór de levering van de machine aan de gebruiker van te vergewissen dat deze voorzien is van de CE‑markering en vergezeld gaat van de EG-verklaring van overeenstemming met een vertaling in de taal of één van de talen van de lidstaat van invoer, alsmede van een gebruiksaanwijzing met een vertaling in de taal of talen van die staat; –       na de levering van de machine aan de gebruiker alle nuttige informatie en medewerking aan de nationale controleautoriteiten te geven, wanneer blijkt dat die machine een gevaar oplevert voor de veiligheid of de gezondheid, op voorwaarde dat dergelijke vereisten niet erop neerkomen dat de importeur verplicht wordt om zelf na te gaan of de machine in overeenstemming is met de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van de richtlijn. 3)      De artikelen 10 EG en 249, derde alinea, EG moeten aldus worden uitgelegd dat zij een lidstaat niet verbieden te voorzien in strafsancties teneinde de nakoming te verzekeren van de bij richtlijn 98/37 opgelegde verplichtingen, mits die sancties even zwaar zijn als die welke gelden voor vergelijkbare, even ernstige overtredingen van het nationale recht, en in ieder geval doeltreffend, evenredig en afschrikkend zijn. Kosten 62     Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. De door anderen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakte kosten komen niet voor vergoeding in aanmerking. Het Hof van Justitie (Eerste kamer) verklaart voor recht: 1) De bepalingen van richtlijn 98/37/EG van het Europees Parlement en de Raad van 22 juni 1998 inzake de onderlinge aanpassing van de wetgevingen van de lidstaten betreffende machines, verzetten zich tegen de toepassing van nationale bepalingen op grond waarvan de importeur in een lidstaat van een in een andere lidstaat vervaardigde machine die voorzien is van de CE-markering en vergezeld gaat van een EG‑verklaring van overeenstemming, erop moet toezien dat die machine aan de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van die richtlijn voldoet. 2) De bepalingen van die richtlijn verzetten zich niet tegen de toepassing van nationale bepalingen die de importeur in een lidstaat van een in een andere lidstaat vervaardigde machine verplichten: – zich er vóór de levering van de machine aan de gebruiker van te vergewissen dat deze voorzien is van de CE‑markering en vergezeld gaat van de EG‑verklaring van overeenstemming met een vertaling in de taal of één van de talen van de lidstaat van invoer, alsmede van een gebruiksaanwijzing met een vertaling in de taal of talen van die staat; – na de levering van de machine aan de gebruiker alle nuttige informatie en medewerking aan de nationale controleautoriteiten te geven, wanneer blijkt dat die machine een gevaar oplevert voor de veiligheid of de gezondheid, op voorwaarde dat dergelijke vereisten niet erop neerkomen dat de importeur verplicht wordt om zelf na te gaan of de machine in overeenstemming is met de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van de richtlijn. 3) De artikelen 10 EG en 249, derde alinea, EG moeten aldus worden uitgelegd dat zij een lidstaat niet verbieden te voorzien in strafsancties teneinde de nakoming te verzekeren van de bij richtlijn 98/37 opgelegde verplichtingen, mits die sancties even zwaar zijn als die welke gelden voor vergelijkbare, even ernstige overtredingen van het nationale recht, en in ieder geval doeltreffend, evenredig en afschrikkend zijn. ondertekeningen * Procestaal: Fins.

62008FJ0004

cs

1. Úředníci – Výběrové řízení – Podmínky pro přijetí – Vymezení oznámením o výběrovém řízení – Posuzovací pravomoc správního orgánu (Služební rád úředníků, příloha III) 2. Řízení – Návrh na zahájení řízení – Formální náležitosti –Podrobné uvedení žalobních důvodů a argumentů uplatněných před Soudem pro veřejnou službu [Statut Soudního dvora, čl. 21 první pododstavec a příloha I, článek 7 odst. 3; jednací řád Soudu pro veřejnou službu, čl. 35 odst. 1 písm. e)] 1. Bez ohledu na svou posuzovací pravomoc je výběrová komise vázána zněním, a zejména podmínkami pro přijetí stanovenými v oznámení o výběrovém řízení. To v zásadě platí i pro správní orgán, který je tak povinen dodržet podmínky pro přijetí žádostí o pracovní místo, protože jinak by porušil zásadu rovného zacházení. (viz bod 46) Odkazy: Soud prvního stupně (nyní Tribunál): 25. března 2004, Petrich v. Komise, T‑145/02, Recueil FP, s. I‑A‑101 a II‑447, bod 34 Soud pro veřejnou službu: 11. července 2006, Tas v. Komise, F‑12/05, Sb. VS s. I‑A‑1‑79 a II‑A‑1‑285, bod 43 2. Na základě čl. 35 odst. 1 písm. e) jednacího řádu Soudu pro veřejnou službu musí žaloba obsahovat žalobní důvody a uplatňované skutkové a právní argumenty. Tyto údaje musí být dostatečně jasné a přesné pro to, aby umožnily žalovanému připravit svou obranu a Soudu rozhodnout o žalobě případně i bez dalších informací. Za účelem zajištění právní jistoty a řádného výkonu spravedlnosti je třeba pro to, aby byla žaloba přípustná, aby hlavní skutkové a právní okolnosti, na kterých je založena, vyplývaly uceleně a srozumitelně z textu samotné žaloby. Je tomu tak tím spíše, že podle čl. 7 odst. 3 přílohy I statutu Soudního dvora písemná část řízení před Soudem pro veřejnou službu zahrnuje v zásadě pouze jednu výměnu spisů účastníků řízení, nerozhodne-li Soud jinak. Posledně uvedená zvláštnost řízení před Soudem pro veřejnou službu vysvětluje, že na rozdíl od toho, co se stanoví před Tribunálem nebo Soudním dvorem v souladu s čl. 21 prvním pododstavcem statutu Soudního dvora, nemůže být uvedení žalobních důvodů a argumentů v žalobě stručné. Taková flexibilita by měla ve skutečnosti za následek, že by zbavila zvláštní a pozdější pravidlo uvedené v příloze statutu Soudního dvora z velké části jejího smyslu. (viz body 49 a 50) Odkazy: Soud prvního stupně: 28. dubna 1993, De Hoe v. Komise, T‑85/92, Recueil s. II‑523, bod 20; 21. května 1999, Asia Motor Francie a další v. Komise, T‑154/98, Recueil s. II‑1703, bod 42; 15. června 1999, Ismeri Europa v. Účetní dvůr, T‑277/97, Recueil, s. II‑1825, bod 29 Soud pro veřejnou službu: 26. června 2008, Nijs v. Účetní dvůr, F‑1/08, Sb. VS s. I‑A‑1‑0000 a II‑A‑1‑0000, bod 25, který je předmětem kasačního opravného prostředku projednávaného u Tribunálu, věc T‑376/08 P

61999TJ0054

nl

Overwegingen van het arrest De feiten 1 De eerste exploitant van een GSM-netwerk op de Oostenrijkse markt was Mobilkom Austria AG (hierna: Mobilkom"), waarvan de aandelen nog gedeeltelijk in het bezit van de Oostenrijkse Staat zijn via de vennootschap Post und Telekom Austria AG (hierna: PTA"). Verzoekster, de vennootschap naar Oostenrijks recht max.mobil Telekommunikation Service GmbH, is in oktober 1996 als tweede GSM-exploitant op de markt gekomen. Vervolgens is een derde exploitant, Connect Austria GmbH, op grond van een begin augustus 1997 gehouden openbare inschrijving, eveneens op de markt verschenen. Toen het onderhavige beroep werd ingesteld werkte Connect Austria uitsluitend volgens de technische communicatiestandaard DCS 1800. Voordat verzoekster op de markt verscheen, beschikte de Österreichische Post und Telegraphenverwaltung (Oostenrijkse post- en telegraafdienst) over een wettelijk monopolie in de gehele mobiele telefoniesector en exploiteerde hij met name de analoge mobiele telefoonnetten C-Netz" en D-Netz", alsmede het GSM-net A1". Op 1 juni 1996 werd dit monopolie overgedragen aan Mobilkom, een nieuw opgerichte dochtermaatschappij van PTA. 2 Op 14 oktober 1997 heeft verzoekster bij de Commissie een klacht ingediend die er met name toe strekte te doen vaststellen dat de Republiek Oostenrijk de bepalingen van artikel 86 juncto artikel 90, lid 1, EG-Verdrag (thans respectievelijk de artikelen 82 EG en 86, lid 1, EG) had geschonden. Deze klacht was voornamelijk gericht tegen het feit dat er geen verschil was tussen de van verzoekster respectievelijk van Mobilkom verlangde bedragen van de vergoedingen. 3 Bovendien stelde verzoekster in die klacht dat het gemeenschapsrecht was geschonden, in de eerste plaats omdat de Oostenrijkse autoriteiten de voordelen die bij de toewijzing van frequenties aan Mobilkom waren verleend bij wet hadden vastgelegd, en in de tweede plaats omdat PTA aan haar dochtermaatschappij Mobilkom steun had verleend voor de oprichting en de exploitatie van haar GSM-net. 4 Op 22 april 1998 heeft verzoekster bij de Commissie een aanvullende memorie ingediend waarin zij bepaalde feitelijke en juridische elementen betreffende de door haar gewraakte situatie preciseerde. Na een vergadering met de Commissie op 14 juli 1998 heeft verzoekster op 27 juli 1998 een tweede aanvullende memorie ingediend. 5 Op 11 december 1998 heeft de Commissie verzoekster de brief gezonden waartegen het onderhavige beroep is gericht (hierna: bestreden handeling"). In die brief is onder meer het volgende verklaard: Op 14 oktober 1997 heeft u een klacht tegen de Republiek Oostenrijk ingediend. Die klacht betrof: a) de door de eerste exploitant van mobiele radiotelefonie [Mobilkom] en door uw onderneming betaalde concessievergoedingen, en in het bijzonder het feit dat Mobilkom geen hogere vergoeding moet betalen dan uw onderneming, b) de bij het Oostenrijkse Telekommunikationsgesetz (telecommunicatiewet) vastgestelde voorwaarden met betrekking tot de toewijzing van de frequenties DCS 1800, en c) de gebruiksvoorwaarden voor de door [PTA] ter beschikking gestelde infrastructuur, die volgens u voor Mobilkom gunstiger zijn dan voor uw onderneming. [...] Met deze brief delen wij u mee dat de Commissie voornemens is uw klacht met betrekking tot de punten b en c in behandeling te nemen. Met betrekking tot punt a, aangaande het bedrag van de concessievergoeding, is de Commissie daarentegen van mening dat u het bestaan van een overheidsmaatregel die Mobilkom tot misbruik van haar machtspositie zou hebben gebracht, niet voldoende heeft bewezen. Volgens de tot dusver gevolgde praktijk heeft de Commissie in vergelijkbare zaken slechts een procedure wegens niet-nakoming ingeleid, wanneer een lidstaat aan een nieuwe onderneming op de markt een hogere vergoeding oplegde dan aan een onderneming die reeds op de markt actief was (zie beschikking van de Commissie van 4 oktober 1995 betreffende de aan de tweede exploitant van GSM-radiotelefonie in Italië opgelegde voorwaarden, PB L 280, van 23 november 1995). De Commissie zal de twee andere grieven echter in behandeling nemen en u te zijner tijd in kennis stellen van het verloop van de procedure". Procesverloop en conclusies van partijen 6 Bij verzoekschrift, neergelegd ter griffie van het Gerecht op 22 februari 1999, heeft verzoekster het onderhavige beroep ingesteld. Dit beroep strekt tot gedeeltelijke nietigverklaring van de bestreden handeling, voorzover daarbij de klacht gedeeltelijk is afgewezen. 7 Bij afzonderlijke akte, neergelegd ter griffie van het Gerecht op 31 maart 1999, heeft de Commissie op basis van artikel 114, lid 1, van het Reglement voor de procesvoering van het Gerecht een exceptie van niet-ontvankelijkheid opgeworpen. Bij beschikking van 17 september 1999 heeft het Gerecht (Tweede kamer) besloten deze exceptie te voegen met de zaak ten gronde. 8 Op 15 juli 1999 heeft het Koninkrijk der Nederlanden verzocht om toelating tot interventie aan de zijde van de Commissie. Bij beschikking van 17 september 1999 heeft de president van de Tweede kamer toelating tot interventie verleend. 9 Op rapport van de rechter-rapporteur, heeft het Gerecht (Tweede kamer - uitgebreid) besloten tot de mondelinge behandeling over te gaan. In het kader van de maatregelen tot organisatie van de procesgang heeft het Gerecht partijen verzocht om schriftelijk bepaalde vragen te beantwoorden. 10 Partijen zijn in hun pleidooien en hun antwoorden op de vragen van het Gerecht gehoord ter terechtzitting van 2 mei 2001. 11 Verzoekster concludeert dat het het Gerecht behage: - de bestreden handeling nietig te verklaren voorzover haar klacht daarbij is afgewezen; - verweerster te verwijzen in de kosten. 12 De Commissie concludeert dat het het Gerecht behage: - het beroep niet ontvankelijk, subsidiair, ongegrond te verklaren; - verzoekster te verwijzen in de kosten. 13 Het Koninkrijk der Nederlanden ondersteunt de conclusies van de Commissie. In rechte 14 Het Gerecht acht het wenselijk om allereerst alle argumenten van partijen betreffende de ontvankelijkheid en de zaak ten gronde uiteen te zetten alvorens uitspraak te doen. Argumenten van partijen De ontvankelijkheid 15 Om te beginnen stelt de Commissie dat het beroep zonder voorwerp is, omdat het verwijst naar haar vermeende weigering om vast te stellen dat de Republiek Oostenrijk de artikelen 86 en 90 EG-Verdrag heeft geschonden door Connect Austria een voorkeursbehandeling te geven. Verzoekster heeft immers de behandeling van deze exploitant niet als een inbreuk op zich voorgesteld, maar deze aangevoerd als een bewijs van het feit dat zij is gediscrimineerd ten opzichte van Mobilkom. Zij heeft trouwens zelfs niet gesteld, dat Connect Austria een onderneming in de zin van artikel 90 EG-Verdrag is. 16 Vervolgens stelt de Commissie dat het beroep niet-ontvankelijk is. Zij is in de eerste plaats van mening, dat een particulier in beginsel niet in rechte kan opkomen tegen een besluit van de Commissie om geen gebruik te maken van de haar bij artikel 90, lid 3, EG-Verdrag verleende bevoegdheid (arrest Hof van 20 februari 1997, Bundesverband der Bilanzbuchhalter/Commissie, C-107/95 P, Jurispr. blz. I-947, punten 25-27; hierna: arrest Bilanzbuchhalter"). Zij wijst erop dat in dit arrest is gepreciseerd, dat het niet à priori is uitgesloten dat er in uitzonderingssituaties van die regel kan worden afgeweken. Het Hof stelde evenwel vast dat dit in de zaak die tot dat arrest heeft geleid, niet het geval was. Geconfronteerd met dezelfde problematiek na de uitspraak van het arrest Bilanzbuchhalter, is het Hof overigens niet meer teruggekomen op het bestaan, zelfs theoretisch, van dergelijke uitzonderingssituaties" (beschikking Hof van 16 september 1997, Koelman/Commissie, C-59/96 P, Jurispr. blz. I-4809, punten 57-59). Het Gerecht heeft in zijn arrest van 17 juli 1998, ITT Promedia/Commissie (T-111/96, Jurispr. blz. II-2937, punt 97) zelf ook voor een soortgelijke benadering als die van het Hof gekozen. 17 Vervolgens herinnert de Commissie eraan, dat artikel 90, lid 1, EG-Verdrag rechtstreekse werking heeft in samenhang met artikel 86 EG-Verdrag. Aldus is de bescherming van particulieren gewaarborgd door de krachtens het Verdrag rechtstreeks op de lidstaten rustende verplichtingen. 18 Verzoeksters verklaring dat zij in casu naar Oostenrijks recht niet kan opkomen tegen de ten gunste van Mobilkom genomen maatregelen, kan volgens vaste rechtspraak niet van invloed zijn op de voorwaarden voor de ontvankelijkheid van een beroep voor de gemeenschapsrechter (beschikking Hof van 23 november 1995, Asocarne/Raad, C-10/95 P, blz. I-4149, punt 26, en arrest Gerecht van 5 juni 1996, Kahn Scheepvaart/Commissie, T-398/94, Jurispr. blz. II-477, punt 50). Overigens had verzoekster naar Oostenrijks recht de mededeling kunnen verlangen van het besluit tot concessieverlening aan Mobilkom, om daarentegen beroep in rechte in te stellen. In casu blijkt verzoekster echter niets te hebben ondernomen om langs deze weg haar rechten te verdedigen. Ter terechtzitting heeft de Commissie overigens gewezen op het bestaan van een uitspraak van de nationale rechter waarbij aan een telecommunicatieonderneming procesbevoegdheid is verleend in een soortgelijke situatie als die waarop verzoeksters klacht betrekking heeft. 19 Anders dan de procedurele bepalingen betreffende inbreuken op de mededingingsregels, zoals vastgesteld in artikel 6 van verordening (EG) nr. 2842/98 van de Commissie van 22 december 1998 betreffende het horen van belanghebbenden en derden in bepaalde procedures op grond van de artikelen 85 en 86 EG-Verdrag (PB L 354, blz. 18) en in artikel 93, lid 2, EG-Verdrag (thans artikel 88, lid 2, EG), kent artikel 90, lid 3, EG-Verdrag particulieren niet het recht toe tussen te komen in de desbetreffende administratieve procedure. 20 Rekening houdend met de ingewikkeldheid van haar toezichthoudende taak, beschikt de Commissie bovendien over een ruime beoordelingsbevoegdheid, die des te ruimer is omdat ook de lidstaten op het betrokken gebied over een dergelijke beoordelingsbevoegdheid beschikken (arrest Gerecht van 27 oktober 1994, Ladbroke Racing/Commissie, T-32/93, Jurispr. blz. II-1015, punten 37 en 38). 21 Verzoeksters standpunt dat artikel 90, lid 3, EG-Verdrag bedoeld is ter bescherming van particulieren, is dus onjuist. Die bepaling beoogt immers, evenals artikel 169 EG-Verdrag (thans artikel 226 EG) het algemeen belang te dienen. Overigens is gewezen op het verband tussen de artikelen 90, lid 3, en 169 EG-Verdrag, met name in het arrest van 8 juli 1999, Vlaamse Televisie Maatschappij/Commissie (T-266/97, Jurispr. blz. II-2329, punt 75). De Commissie kon dus in het kader van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag vrij over haar optreden beslissen, en daarbij klachten en zelfs de belangen van particulieren buiten beschouwing laten (arrest Ladbroke Racing/Commissie, reeds aangehaald, punten 37 en 38). 22 Wat ten slotte het arrest van het Gerecht van 3 juni 1999, TF1/Commissie (T-17/96, Jurispr. blz. II-1757; hierna: arrest TF1") betreft, wijst de Commissie er allereerst op, dat zij evenals de Franse Republiek, tegen dit arrest een hogere voorziening heeft ingesteld, die ten tijde van de terechtzitting in de onderhavige zaak nog aanhangig was (C-302/99 P en C-308/99 P). Zij betwist meer in het bijzonder de rechtsoverwegingen van dit arrest volgens welke artikel 90, lid 3, EG-Verdrag de bescherming van de belangen van particulieren zou beogen, alsmede de rechtsoverwegingen volgens welke het feit dat de indiener van de klacht, TF1, een concurrent is van de overheidsonderneming waartegen de klacht is gericht, een uitzonderingssituatie" in de zin van het arrest Bilanzbuchhalter vormt. De in het arrest TF1 aangevoerde omstandigheden leveren dus geen grond op om te stellen dat het onderhavige beroep ontvankelijk is. 23 In de tweede plaats stelt de Commissie dat het beroep niet-ontvankelijk is, omdat verzoekster niet individueel is geraakt. De economische gevolgen van de bestreden handeling raken verzoekster immers niet op soortgelijke wijze als de adressaat, in de zin van het arrest van het Hof van 15 juli 1963, Plaumann/Commissie (25/62, Jurispr. blz. 205), maar net als elke andere werkelijke of potentiële concurrent op die markt (Ladbroke Racing/Commissie, reeds aangehaald, punten 41 en 42). Duidelijkheidshalve preciseert de Commissie, dat verzoeksters hoedanigheid van klager niet betekent dat de afwijzing van haar klacht haar individueel raakt (arrest Ladbroke Racing/Commissie, reeds aangehaald, punt 43). 24 De Commissie is van mening, dat het feit dat de betrokken markt kan worden beschouwd als een natuurlijk oligopolie dat slechts een bepaald aantal exploitanten omvat, en zelfs het feit dat verzoekster tijdelijk de enige concurrent van Mobilkom was, niet afdoet aan de beoordeling van de ontvankelijkheid van het onderhavige beroep, omdat de bestreden handeling de gehele betrokken markt indirect raakt (zie inzonderheid arrest Hof van 14 juli 1983, Spijker/Commissie, 231/82, Jurispr. blz. 2559, punt 10). 25 Het Koninkrijk der Nederlanden stelt, dat het beroep van een particulier tegen een beschikking krachtens artikel 90, lid 3, EG-Verdrag slechts in uitzonderlijke omstandigheden ontvankelijk is, ook wanneer de betrokken nationale maatregel geen maatregel van algemene strekking is. Tegen die achtergrond beklemtoont het de gelijkenis tussen de procedure betreffende deze bepaling en die van artikel 93 EG-Verdrag (arrest Hof van 2 april 1998, Commissie/Sytraval en Brink's France, C-367/95 P, Jurispr. blz. I-1719, en arrest Gerecht van 16 september 1998, Waterleiding Maatschappij/Commissie, T-188/95, Jurispr. blz. II-3713, punten 53 en 54). 26 Verzoekster stelt, dat de bestreden handeling een rechtshandeling vormt die krachtens artikel 230, vierde alinea, EG vatbaar is voor beroep tot nietigverklaring. 27 Dienaangaande wijst zij er in de eerste plaats op, dat het Hof in het arrest Bilanzbuchhalter in punt 25 heeft geoordeeld, dat een particulier in bepaalde gevallen beroep in rechte kan instellen tegen een weigering van de Commissie om een beschikking te geven in het kader van artikel 90, leden 1 en 3, EG-Verdrag, en dat advocaat-generaal La Pergola in zijn conclusie bij ditzelfde arrest (Jurispr. blz. I-947, op blz. I-949) eveneens de mogelijkheid heeft erkend om dit type besluit aan rechterlijke toetsing te onderwerpen. Volgens de punten 20 en 21 van dezelfde conclusie van advocaat-generaal La Pergola kan het ontbreken van procesbevoegdheid niet op een onbeperkte beoordelingsbevoegdheid van de Commissie berusten, nu die bevoegdheid binnen bepaalde grenzen moet blijven die voortvloeien uit het feit dat de particulier subjectieve rechten heeft en dat de schending daarvan door de belanghebbende voor toetsing aan de gemeenschapsrechter moet kunnen worden voorgelegd. 28 Wat de vraag betreft of zij individueel wordt geraakt, stelt verzoekster met name dat de redenering van de Commissie berust op het onjuiste uitgangspunt dat de bestreden handeling gelijkwaardige gevolgen heeft voor alle Oostenrijkse GSM-exploitanten. Wegens de bijzondere kenmerken van de gereglementeerde telecommunicatiemarkt, een klassiek voorbeeld van een natuurlijk oligopolie, vormen de betrokken exploitanten namelijk slechts een kleine groep. Bovendien was verzoekster de enige die dezelfde vergoeding moest betalen als Mobilkom. Ten slotte was zij gedurende een vrij lange periode na de toewijzing van de twee in geding zijnde concessies en het opleggen van de desbetreffende vergoedingen de enige concurrente van Mobilkom. Al deze overwegingen volstaan volgens verzoekster om haar ten opzichte van elke andere onderneming te individualiseren in de zin van artikel 230 EG. Ten gronde 29 Verzoekster voert in hoofdzaak twee middelen aan. Het eerste betreft schending van de artikelen 86 en 90 EG-Verdrag en kennelijke dwaling bij de beoordeling van de relevante feiten. Het tweede middel betreft schending van de motiveringsplicht. - Eerste middel: schending van de artikelen 86 en 90 EG-Verdrag en kennelijke dwaling bij de beoordeling van de relevante feiten 30 Verzoekster brengt allereerst een aantal feitelijke en economische omstandigheden in herinnering. 31 Zij stelt dat haar concurrente Mobilkom alleen al in de GSM-sector ongeveer 500 000 abonnees had toen zij haar klacht indiende. Op dat zelfde tijdstip had Mobilkom bovendien ongeveer 280 000 abonnees voor het D-Netz" en het C-Netz". Verzoeksters concurrentiepositie verslechterde nog aanzienlijk toen Mobilkom in 1996 een vergoeding van 4 miljard Oostenrijkse schilling (ATS) moest betalen, formeel identiek aan het bedrag dat verzoekster moest betalen. Bovendien kreeg Mobilkom nadien een korting op het bedrag van haar vergoeding, zogenaamd als schadevergoeding voor het feit dat zij ten gunste van verzoekster frequenties in de 900 MHz-band had afgestaan. Tevens kreeg Mobilkom tegen een gunstige rentevoet uitstel van betaling van haar vergoeding tot 20 maart 1997. 32 Verder beklemtoont verzoekster ook nog dat de derde GSM-concessie in augustus 1997 was verleend aan Connect Austria, tegen een vergoeding van 2,3 miljard ATS. De inzake telecommunicatie bevoegde Oostenrijkse instantie voerde ter rechtvaardiging van dit verschil tussen de vergoedingsbedragen aan dat de waarde van deze derde concessie geringer was dan die welke aan de twee andere exploitanten waren verleend, omdat de nieuwe concurrent later op de markt kwam. 33 In het licht van die feitelijke omstandigheden meent verzoekster in de eerste plaats, dat de Commissie in de bestreden handeling niet enkel van mening lijkt te zijn dat Mobilkom een machtspositie op de Oostenrijkse markt inneemt, maar ook dat het gewraakte misbruik de handel tussen de lidstaten ongunstig kan beïnvloeden. 34 Vervolgens wijst verzoekster erop dat de Commissie in de bestreden handeling stelt, dat verzoekster niet voldoende bewijzen heeft geleverd voor het bestaan van een overheidsmaatregel die Mobilkom tot misbruik van haar machtspositie had gebracht". Deze zienswijze van de Commissie is onjuist. Verzoekster is immers benadeeld doordat zij dezelfde vergoeding moest betalen als Mobilkom, terwijl de waarde van haar concessie aanzienlijk geringer was. Uit twee beschikkingen van de Commissie, 95/489/EG van 4 oktober 1995 betreffende de aan de tweede exploitant van GSM-radiotelefonie in Italië opgelegde voorwaarden (PB L 280, blz. 49, punt 16; hierna: beschikking GSM Italië") en 97/181/EG van 18 december 1996 betreffende de aan de tweede exploitant van GSM-radiotelefonie in Spanje opgelegde voorwaarden (PB 1997, L 76, blz. 19, punt 20; hierna: beschikking GSM Spanje") blijkt, dat de vergoedingen op het betrokken gebied na een economische analyse moeten worden vastgesteld op basis van de waarde van de betrokken concessie. Meer in het bijzonder, de winstvooruitzichten van de GSM-exploitanten variëren afhankelijk van de datum waarop zij op de markt zijn gekomen. De formeel gelijke behandeling wat de bedragen van de twee concessies betreft vormt dus een ernstige ongelijke behandeling en bijgevolg een discriminatie van verzoekster. 35 Deze praktijken vormen een schending van de bepalingen van artikel 86 juncto artikel 90 EG-Verdrag. Immers, een overheidsmaatregel betreffende een overheidsonderneming als Mobilkom maakt inbreuk op artikel 90, lid 1, EG-Verdrag, wanneer die maatregel die onderneming verplicht, aanspoort of ertoe brengt om met name artikel 6 EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 12 EG) of mededingingsregels te schenden. In het licht van de beschikkingen GSM Italië (punt 17) en GSM Spanje (punt 21) moet dit beginsel aldus worden begrepen, dat de maatregelen die de concurrentiepositie van de overheidsonderneming verbeteren en de mededinging vervalsen, onder het verbod van artikel 90 EG-Verdrag vallen, zonder dat die maatregelen rechtstreeks in verband behoeven te staan met een gedraging die een misbruik vormt waartoe de overheidsonderneming zelf heeft besloten (arrest Hof van 13 december 1991, GB-Inno-BM, C-18/88, Jurispr. blz. I-5941, punt 24). 36 Bijgevolg heeft de Commissie, door in de bestreden handeling te verklaren dat verzoekster niet voldoende bewijzen heeft geleverd voor het bestaan van een overheidsmaatregel die Mobilkom tot misbruik van haar machtspositie heeft gebracht, enerzijds het belang van de discriminatie van verzoekster kennelijk onjuist beoordeeld, en anderzijds artikel 90 EG-Verdrag geschonden. 37 In de tweede plaats stelt verzoekster, dat de Commissie in de bestreden handeling voornamelijk heeft gepreciseerd dat zij, volgens haar administratieve praktijk, in soortgelijke zaken alleen dan een procedure heeft ingeleid, wanneer een lidstaat aan een nieuw op de markt verschenen onderneming een hogere vergoeding oplegde dan aan een onderneming die reeds op de markt actief is. Verzoekster wijst er niettemin op, dat de Commissie in de beschikkingen GSM Italië en GSM Spanje slechts op één aspect van de gelijke behandeling van GSM-exploitanten is ingegaan. Eisen dat een overheidsonderneming hetzelfde bedrag moet betalen als de tweede exploitant zonder rekening te houden met de economische waarde van de respectieve concessies, moet als een onvoldoende criterium worden beschouwd. Met andere woorden, de Commissie heeft in de bestreden handeling geen rekening gehouden met de concrete verschillen met de situaties die tot de beschikkingen GSM Italië en GSM Spanje hebben geleid, met name wat de factor tijd betreft. In elk geval heeft de Commissie niet het noodzakelijke onderzoek verricht teneinde te bepalen of het bedrag van de aan Mobilkom opgelegde vergoeding gerechtvaardigd was, terwijl de Commissie de toepasselijke criteria, met name in haar beschikking GSM Italië, reeds had opgesomd. 38 Op het argument van de Commissie dat zij bij het onderzoek van de aan haar voorgelegde gevallen in elk geval het recht moet hebben om voor het gebruiken van haar beperkte middelen prioriteiten te stellen, antwoordt verzoekster dat deze instelling zich in de bestreden handeling niet op die reden beroept om te rechtvaardigen dat zij geen procedure heeft ingeleid. 39 Ook in het geval dat de bestreden handeling zou moeten worden beschouwd als een toepassing van die mogelijkheid om bij de behandeling van klachten prioriteiten te stellen, heeft de Commissie haar beoordelingsbevoegdheid onwettig gebruikt, omdat zij geen rekening heeft gehouden met het ontbreken van passende beroepsmogelijkheden in het nationale recht. Zij heeft dat ontbreken van beroepsmogelijkheden zelfs niet onderzocht, terwijl zij krachtens haar Mededeling betreffende de samenwerking tussen de Commissie en de mededingingsautoriteiten van de lidstaten bij de behandeling van onder de artikelen 85 en 86 van het EG-Verdrag vallende zaken (PB 1997, C-313, blz. 3, punten 36 en 45) daartoe verplicht was. 40 De Commissie komt tot de slotsom, dat haar besluit om in casu niet op te treden, niet onregelmatig is wegens een onjuiste beoordeling. 41 De Nederlandse regering stelt, dat de Commissie niet kan worden verplicht over klachten betreffende vermeende inbreuken door de lidstaten te beslissen, wanneer het voorwerp van die klachten niet tot haar exclusieve bevoegdheden behoort. Is de Commissie niet bij uitsluiting bevoegd, dan kan zij optreden volgens de door haar gestelde prioriteiten. Ten slotte is twijfelachtig of een eventuele verhoging achteraf van de GSM-vergoeding, zoals verzoekster voor Mobilkom suggereert, verenigbaar is met de beginselen van gewettigd vertrouwen, transparantie en objectiviteit. - Tweede middel: schending van de motiveringsplicht 42 Om te beginnen stelt verzoekster, dat de Commissie op grond van artikel 190 EG-Verdrag (thans artikel 253 EG) weliswaar niet verplicht is om een standpunt in te nemen over alle door de klagers aangevoerde argumenten, maar wel verplicht is zich uit te spreken over die welke voor de belanghebbenden van bijzonder gewicht lijken te zijn. 43 In de bestreden handeling heeft de Commissie in twee zinnen verzoeksters opmerkingen als ontoereikend afgedaan en verder alleen naar haar administratieve praktijk verwezen. Volgens vaste rechtspraak volstaat echter niet dat een door een beschikking geraakt persoon in staat is om de redenen van een beschikking af te leiden uit een vergelijking van die beschikking met eerdere soortgelijke beschikkingen (arrest Hof van 17 maart 1983, Control Data/Commissie, 294/81, Jurispr. blz. 911, punt 15). Ten slotte beklemtoont verzoekster, dat de Commissie in de bestreden handeling haar evenmin om aanvullende inlichtingen verzoekt. Aldus gezien, moet de bestreden handeling dus worden beschouwd als een definitieve beoordeling van haar klacht. 44 Verzoekster stelt tevens dat zij niet in staat is geweest om kennis te nemen van de rechtvaardigingsgronden van de door de Commissie in casu genomen maatregelen, en dat ook het Gerecht niet in staat is zijn rechterlijk toezicht uit te oefenen. Daarom stelt zij voor om verschillende functionarissen van haar onderneming en deskundigen op het gebied van telecommunicatie hierover als getuigen te horen. 45 In antwoord op de memorie in interventie van het Koninkrijk der Nederlanden wijst verzoekster er nog op dat aan de Commissie weliswaar een bepaalde beoordelingsbevoegdheid moet worden toegekend bij de behandeling van de bij haar ingediende klachten, maar dat een dergelijke bevoegdheid niet onbegrensd is. Bovendien moet het gebruik van een dergelijke bevoegdheid naar behoren worden gemotiveerd (arrest Gerecht van 18 mei 1994, BEUC en NCC/Commissie, T-37/92, Jurispr. blz. II-285, punt 47). In een dergelijke samenhang kan de Commissie niet volstaan met een abstracte verwijzing naar het ontbreken van communautair belang bij de behandeling van een klacht. 46 De Commissie stelt onder meer, dat volgens vaste rechtspraak de door artikel 190 EG-Verdrag vereiste motivering in de eerste plaats moet beantwoorden aan de aard van de betrokken handeling, en in de tweede plaats aan de omstandigheden van het geval, dat wil zeggen met name de inhoud van de handeling, de aard van de redengeving en het belang dat de adressaten of andere personen die rechtstreeks en individueel door de handeling worden geraakt, bij een nadere toelichting kunnen hebben (zie inzonderheid arrest Commissie/Sytraval en Brink's France reeds aangehaald, punt 63). Beoordeling door het Gerecht Opmerkingen vooraf 47 Alvorens de door partijen aangevoerde middelen te onderzoeken, dient te worden gepreciseerd binnen welk kader de vragen inzake de ontvankelijkheid en de gegrondheid van het onderhavige beroep betreffende de toepassing van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag, moeten worden beoordeeld. 48 Aangezien het in casu gaat om een beroep tegen een handeling betreffende de afwijzing van een klacht, moet vooraf worden beklemtoond, dat de zorgvuldige en onpartijdige behandeling van een klacht haar weerspiegeling vindt in het recht op behoorlijk bestuur dat deel uitmaakt van de algemene beginselen van de rechtsstaat die gemeen zijn aan de constitutionele tradities van de lidstaten. Immers, artikel 41, lid 1, van het Handvest van de grondrechten van de Europese Unie, afgekondigd op 7 december 2000 te Nice (PB 2000, C 364, blz. 1; hierna: Handvest van de grondrechten") bepaalt: Een ieder heeft er recht op dat zijn zaken onpartijdig, billijk en binnen een redelijke termijn door de instellingen en organen van de Unie worden behandeld." Dus moeten nu de aard en de omvang van dit recht en de desbetreffende verplichting van de administratie worden onderzocht, in de bijzondere context van de toepassing van het communautaire mededingingsrecht op een concreet geval, zoals in casu door verzoekster uiteengezet. 49 Dienaangaande moet in de eerste plaats worden opgemerkt, dat een verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek reeds uitdrukkelijk aan de Commissie is opgelegd door de rechtspraak van het Gerecht in het kader van de artikelen 85 en 86 EG-Verdrag (thans de artikelen 81 EG en 82 EG), voorts ook in het kader van de artikelen 92 (thans, na wijziging, artikel 87 EG) en 93 EG-Verdrag (thans artikel 88 EG) (zie met name arresten Gerecht van 18 september 1992, Automec/Commissie, T-24/90, Jurispr. blz. II-2223, punt 79, en 15 september 1998, Gestevisión Telecinco/Commissie, T-95/96, Jurispr. blz. II-3407, punt 53). In de arresten van 17 november 1987, BAT en Reynolds/Commissie (142/84 en 156/84, Jurispr. blz. 4487, punt 20) en 17 mei 2001 (IECC/Commissie, C-449/98 P, Jurispr. blz. I-3875, punt 45), heeft overigens ook het Hof verklaard, dat de Commissie verplicht is om alle haar door de klagers ter kennis gebrachte elementen feitelijk en rechtens te onderzoeken. Geen enkele uitdrukkelijke tekst of ander element wijst erop, dat dit niet ook zou gelden in het kader van de beoordelingsbevoegdheid waarover de Commissie beschikt bij een klacht die ertoe strekt dat de Commissie krachtens artikel 90, lid 3, EG-Verdrag maatregelen zou nemen. 50 De genoemde arresten steunen met name op het bestaan van bij het Verdrag of bij bepalingen van afgeleid recht uitdrukkelijk erkende procedurele rechten op grond waarvan wordt gesproken van een onderzoeksverplichting van de Commissie, terwijl de Commissie zelf stelt dat dergelijke rechten niet formeel in het kader van artikel 90 EG-Verdrag aan de klagers zijn toegekend. 51 Er zij evenwel op gewezen dat deze verdragsbepaling, zoals met name volgt uit het eerste lid ervan, steeds geldt in samenhang met andere verdragsbepalingen, waaronder die betreffende mededinging, die uitdrukkelijk wél procedurele rechten aan de klagers toekennen. In casu stelt verzoekster in haar klacht in wezen, dat zij in negatieve zin is geraakt door een Oostenrijkse overheidsmaatregel op grond waarvan Mobilkom haar machtspositie op de betrokken mobiele telefoniemarkt in strijd met artikel 86 van het Verdrag kon misbruiken. Verzoekster bevindt zich dus in een situatie die vergelijkbaar is met die welke is bedoeld in artikel 3 van verordening nr. 17 van de Raad van 6 februari 1962, Eerste verordening over de toepassing van de artikelen 85 en 86 van het Verdrag (PB 1962, 13, blz. 204), op grond waarvan zij een klacht kan indienen bij de Commissie. 52 In de tweede plaats wordt het bestaan van een dergelijke verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek ook gerechtvaardigd door de op de Commissie rustende algemene toezichthoudende taak, ook al wordt die verplichting in het kader van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag tegenover de lidstaten uitgeoefend. Het Gerecht heeft immers verklaard, dat de omvang van de verplichtingen van de Commissie op het gebied van het mededingingsrecht moet worden onderzocht uit het oogpunt van artikel 89, lid 1, EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 85, lid 1, EG), dat op dit gebied de specifieke uitdrukking is van de bij artikel 155 EG-Verdrag (thans artikel 211 EG) aan de Commissie opgedragen algemene toezichthoudende taak (zie met name arrest Gerecht 14 juli 1994, Parker Pen/Commissie T-77/92, Jurispr. blz. II-549, punt 63). Evenals artikel 89 EG-Verdrag is ook artikel 90 EG-Verdrag de uitdrukking van de algemene doelstelling die volgens artikel 3, sub g, EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 3, sub g, EG) met het optreden van de Gemeenschap moet worden nagestreefd, namelijk het totstandkomen van een regeling waardoor wordt verzekerd dat de mededinging binnen de interne markt niet wordt vervalst (zie in die zin arrest Hof van 13 februari 1979, Hoffmann-La Roche/Commissie, 85/76, Jurispr. blz. 461, punt 38). 53 Tegen die achtergrond moeten de algemene toezichthoudende taak van de Commissie en het corollarium ervan, de verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek van de bij haar ingediende klachten, in beginsel zonder onderscheid gelden in het kader van de artikelen 85, 86, 90, 92, en 93 EG-Verdrag, ook al verschillen de uitvoeringsmodaliteiten van die verplichtingen naar gelang van het specifieke gebied waarop zij worden toegepast, en met name van de procedurele rechten die bij het Verdrag of het afgeleide gemeenschapsrecht uitdrukkelijk aan de belanghebbenden op die gebieden zijn toegekend. Bijgevolg zijn de argumenten van de Commissie dat artikel 90, lid 3, EG-Verdrag aan particulieren elke rol ontzegt, en verder dat de bescherming van particulieren is gewaarborgd door de rechtstreeks op de lidstaten rustende verplichtingen, niet relevant. 54 De Commissie beroept zich tevergeefs op het parallellisme tussen de artikelen 90, lid 3, en 169 EG-Verdrag ten betoge dat zij niet verplicht is de klacht in het kader van die eerstgenoemde bepaling te onderzoeken. Dienaangaande moet worden beklemtoond, dat deze bepalingen weliswaar allebei leiden tot procedures waarbij de Commissie en een lidstaat zijn betrokken, in het kader waarvan de Commissie haar algemene toezichthoudende taak krachtens artikel 155 van het Verdrag uitoefent, maar dat de Commissie krachtens artikel 169 EG-Verdrag een niet-nakomingsprocedure tegen een lidstaat kan" inleiden, doch krachtens artikel 90, lid 3, EG-Verdrag passende maatregelen neemt voorzover nodig". Deze uitdrukking vormt een precisering van de bij artikel 90, lid 3, EG-Verdrag aan de Commissie toegekende bevoegdheid, en wijst er dus op, dat de Commissie moet kunnen beslissen over de noodzaak" van haar optreden, wat dan weer wijst op een verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek van de klachten, na afloop waarvan zij opnieuw kan beoordelen of een onderzoek al dan niet nodig is en of in voorkomend geval, voorzover nodig, maatregelen tegen de betrokken lidstaat of lidstaten moeten worden genomen. Anders dan in het geval van haar beslissingen om een beroep wegens niet-nakoming krachtens artikel 169 EG-Verdrag in te stellen, is de bevoegdheid van de Commissie op het gebied van de toepassing van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag dus niet volledig discretionair (zie in die zin conclusie van advocaat-generaal Mischo bij arrest Hof van 12 juli 2001, Commissie en Frankrijk/TF1, C-302/99 P en C-308/99 P, Jurispr. blz. I-5603, punt 96). 55 Deze verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek houdt evenwel niet noodzakelijk in dat de Commissie een dergelijk onderzoek moet voortzetten totdat een definitieve beschikking is gegeven of een voor één of meerdere lidstaten bestemde richtlijn is vastgesteld. Immers, krachtens vaste rechtspraak volgt uit artikel 90, lid 3, EG-Verdrag en de structuur van het geheel van de bepalingen van dit artikel, dat de aan de Commissie opgedragen toezichthoudende taak tegenover lidstaten die de verdragsregels hebben geschonden, met name die betreffende de mededinging, de uitoefening van een ruime beoordelingsbevoegdheid inhoudt, zowel wat het door haar noodzakelijk geachte optreden als de daartoe geschikte middelen betreft (zie met name arrest Bilanzbuchhalter, punt 27, en arrest Vlaamse Televisie Maatschappij/Commissie, reeds aangehaald, punt 75). In de rechtspraak is voorts gepreciseerd, dat de uitoefening van de bij artikel 90, lid 3, van het Verdrag verleende bevoegdheid om te beoordelen of maatregelen van de lidstaten verenigbaar zijn met de verdragsregels, derhalve geen verplichting van de Commissie impliceert om in te grijpen, waarop men zich zou kunnen beroepen teneinde een eventueel nalaten van de Commissie te doen vaststellen" (zie met name arrest Ladbroke Racing/Commissie, reeds aangehaald, punt 38). Hoewel moet worden beklemtoond dat de Commissie niet verplicht is om tegen lidstaten op te treden, houdt deze rechtspraak niet in, dat die instelling de klachten niet zorgvuldig en onpartijdig zou moeten onderzoeken. 56 Vervolgens moet er op worden gewezen dat, nu op de Commissie een dergelijke onderzoeksverplichting rust, de nakoming ervan niet aan elke rechterlijke toetsing kan worden onttrokken. Het is immers zowel in het belang van een goede rechtsbedeling als van een juiste toepassing van de mededingingsregels, dat natuurlijke of rechtspersonen die de Commissie verzoeken om een inbreuk op die regels vast te stellen, bij gehele of gedeeltelijke afwijzing van hun verzoek kunnen beschikken over een beroepsmogelijkheid ter bescherming van hun wettige belangen. Het Hof heeft dit beginsel overigens op het gebied van inbreuken op de artikelen 85 en 86 EG-Verdrag herhaaldelijk toegepast (zie met name arrest Hof van 25 oktober 1977, Metro/Commissie, 26/76, Jurispr. blz. 1875, punt 13). Hetzelfde geldt in geval van inbreuk op artikel 90, lid 3, EG-Verdrag (zie in die zin, conclusie van advocaat-generaal Mischo bij het arrest Commissie en Frankrijk/TF1, reeds aangehaald, punt 97). 57 Een dergelijke rechterlijke toetsing maakt ook deel uit van de algemene beginselen van de rechtsstaat die gemeen zijn aan de constitutionele tradities van de lidstaten, zoals wordt bevestigd door artikel 47 van het Handvest van de grondrechten, dat bepaalt dat eenieder wiens door het recht van de Unie gewaarborgde rechten en vrijheden zijn geschonden, recht heeft op een doeltreffende voorziening in rechte. 58 Aangezien hierboven reeds is beklemtoond dat de Commissie in het kader van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag over een ruime beoordelingsbevoegdheid met betrekking tot de noodzaak" van een optreden tegen de lidstaten beschikt, en dat zij verder verplicht is tot een zorgvuldig en onpartijdig onderzoek van de klachten over schending van artikel 90, lid 1, EG-Verdrag wanneer wordt opgekomen tegen een besluit van de Commissie om de haar bij artikel 90, lid 3, EG-Verdrag verleende bevoegdheid niet te gebruiken, dient de gemeenschapsrechter zich te bepalen tot een beperkte controle, waarbij hij in de eerste plaats moet nagaan of de bestreden handeling een prima facie consistente motivering bevat waaruit blijkt dat rekening is gehouden met de relevante elementen van het dossier, in de tweede plaats of de vastgestelde feiten materieel juist zijn, en in de derde plaats of de prima facie beoordeling van deze feiten niet kennelijk onjuist is. 59 In dergelijke omstandigheden is de door het Gerecht uitgeoefende controle dus beperkt wat betreft het toepassingsgebied ervan, en verschillend wat betreft de intensiteit ervan. De materiële juistheid van de vastgestelde feiten kan door het Gerecht namelijk volledig worden getoetst, terwijl de prima facie beoordeling van die feiten en meer nog de beoordeling van de noodzaak van een tussenkomst slechts beperkt kan worden getoetst. 60 In het licht van deze overwegingen dienen de ontvankelijkheid en de gegrondheid van het onderhavige beroep te worden onderzocht. Het argument van de Commissie dat het beroep gedeeltelijk zonder voorwerp is 61 Met het oog op een beslissing over het in punt 15 hiervoor genoemde argument van de Commissie dat dit beroep gedeeltelijk zonder voorwerp is, moet de inhoud worden onderzocht van de klacht en de aanvullende memories die door verzoekster zijn ingediend. 62 Bij nadere beschouwing van deze documenten blijkt weliswaar inderdaad dat het gedeelte van de klacht betreffende de vermeende discriminatie van verzoekster in het bijzonder Mobilkom betrof, doch niettemin betrof dit gedeelte van de klacht ook uitdrukkelijk Connect Austria, en verzoekster is haars inziens in elk geval ten opzichte van één van deze twee ondernemingen gediscrimineerd. 63 Het verzoek van de Commissie om te verklaren dat het beroep gedeeltelijk zonder voorwerp is, moet dus worden afgewezen. De ontvankelijkheid 64 Er moet allereerst aan worden herinnerd dat, anders dan de Commissie betoogt, het feit dat zij over een ruime beoordelingsbevoegdheid beschikt met betrekking tot de toepassing van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag, als zodanig geen beletsel vormt voor de mogelijkheid om een beroep in te stellen tot nietigverklaring van een besluit waarbij de voortzetting wordt geweigerd van het onderzoek van een klacht die ertoe strekt een op dit verdragsartikel gebaseerd optreden uit te lokken (zie in die zin conclusie van advocaat-generaal Mischo bij het arrest Commissie en Frankrijk/TF1, reeds aangehaald, punt 98) met name wanneer een dergelijk besluit tot de indiener van de klacht is gericht. 65 Vervolgens moet er op worden gewezen dat, anders dan bij de oplossing die geldt in het kader van het onderzoek van klachten over schending van artikel 92 EG-Verdrag op het gebied van staatssteun (zie met name arrest Commissie/Sytraval en Brink's France, reeds aangehaald, punten 44 en 45), waarnaar interveniënt verwijst (zie punt 25 van het onderhavige arrest), het bestaan moet worden erkend van besluiten tot afwijzing van klachten waarmee de Commissie wordt verzocht op basis van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag op te treden. 66 Immers, op het gebied van staatssteun leidt het onderzoek van een klacht in het algemeen tot een aan de betrokken lidstaat gerichte beschikking. Het antwoord op de klacht gaat dan volledig op in de tot deze lidstaat gerichte beschikking. In die omstandigheden, en volgens vaste rechtspraak, is het nutteloos om uit te gaan van het bestaan van een besluit tot afwijzing van de klacht dat los staat van de tot de betrokken lidstaat gerichte beschikking (zie in die zin arrest Hof van 19 mei 1993, Cook/Commissie, C-198/91, Jurispr. blz. I-2487, punt 13-15, alsmede de conclusie van advocaat-generaal Tesauro bij dit arrest, Jurispr. blz. I-2502, punt 32). Daarentegen leidt een klacht waarbij de Commissie wordt verzocht om op te treden op basis van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag niet altijd tot een aan de betrokken lidstaat gerichte beschikking, want de Commissie richt een dergelijke beschikking slechts tot die lidstaat voorzover zulks nodig" is. Met het oog op een goede rechtsbedeling als bedoeld in punt 56 van het onderhavige arrest, moet dus, zoals in casu, het bestaan worden erkend van besluiten tot afwijzing van klachten over de schending van artikel 90, lid 1, EG-Verdrag. 67 Bovendien moet worden opgemerkt, dat de omstandigheid dat het Verdrag noch het afgeleide recht uitdrukkelijk voorzien in de bevoegdheid voor de Commissie om in een geval als het onderhavige een besluit vast te stellen, geen beletsel vormt voor de conclusie dat een dergelijk besluit tot afwijzing van de klacht bestaat. Dienaangaande moet er bij wijze van voorbeeld aan worden herinnerd, dat op het gebied van klachten wegens schending van de artikelen 85 en 86 EG-Verdrag, de rechtspraak het bestaan heeft erkend van een besluit tot seponering van de klacht, terwijl het Verdrag noch het afgeleide recht een dergelijk besluit kennen (arresten Hof van 11 oktober 1983, Demo-Studio Schmidt/Commissie, 210/81, Jurispr. blz. 3045, punten 14-16; 28 maart 1985, CICCE/Commissie, 298/83, Jurispr. blz. 1105, punt 18, en arrest Gerecht van 10 juli 1990, Automec/Commissie, T-64/89, Jurispr. blz. II-367, punt 47). 68 Verder moet er op worden gewezen, dat de onderhavige zaak zich ook onderscheidt van de zaak die heeft geleid tot het eveneens door de Commissie aangevoerde arrest Ladbroke/Commissie, omdat laatstbedoelde zaak een beroep wegens nalaten betrof. 69 In elk geval, gesteld dat - quod non - de bestreden handeling, in strijd met de vorm en de strekking ervan en de hoedanigheid van de geadresseerde (verzoeker, natuurlijk of rechtspersoon in de zin van artikel 230, vierde alinea, EG), niet moet worden aangemerkt als een besluit tot afwijzing van een klacht wegens schending van artikel 90, lid 1, EG-Verdrag, maar als een handeling waarbij wordt vastgesteld dat een nationale bepaling niet onverenigbaar is met het Verdrag en die in werkelijkheid tot een lidstaat is gericht, dan mag daaruit niet noodzakelijkerwijze worden afgeleid dat verzoekster geen procesbevoegdheid heeft om beroep tot nietigverklaring van de handeling in te stellen. Het kan immers niet bij voorbaat worden uitgesloten dat verzoeksters rechtspositie is aangetast. Onderzocht moet dus worden, of verzoekster door de bestreden handeling rechtstreeks en individueel wordt geraakt. 70 In casu wordt verzoekster rechtstreeks en individueel door de aldus gekwalificeerde bestreden handeling geraakt. De bestreden handeling vormt immers in de eerste plaats een reactie van de Commissie op een formele klacht van verzoekster. In de tweede plaats blijkt uit de twee aanvullende memories (genoemd in punt 4 van dit arrest) dat de Commissie meermaals met verzoekster heeft vergaderd ten einde verschillende in de klacht opgeworpen aspecten te onderzoeken. In de derde plaats, op het tijdstip van de toewijzing van de GSM-concessie aan verzoekster had zij slechts één concurrent, Mobilkom, die begunstigde was van de overheidsmaatregelen waartegen bezwaar wordt gemaakt in het gedeelte van de klacht dat, volgens de mening van de Commissie in de bestreden handeling, geen verder onderzoek behoefde. In de vierde plaats is verzoekster de enige van de twee concurrenten van Mobilkom die dezelfde vergoeding moest betalen als Mobilkom, terwijl de andere concurrent, Connext Austria, een aanzienlijk lagere vergoeding moest betalen dan Mobilkom of verzoekster. In de vijfde plaats wordt niet betwist dat het bedrag van de vergoeding die Mobilkom moet betalen, wat het centrale probleem van de klacht en van de bestreden handeling vormt, zonder meer is overgenomen van het bedrag van de vergoeding die verzoekster in het kader van de procedure voor de toewijzing van de tweede GSM-licentie in Oostenrijk had voorgesteld. In de zesde plaats ten slotte, moet erop worden gewezen dat de maatregel die het voorwerp van de klacht en de bestreden handeling uitmaakt, een individuele strekking ten opzichte van Mobilkom heeft, en geen maatregel vormt met een algemene strekking, zoals die welke aan de orde was in de zaak die tot het arrest Bilanzbuchhalter heeft geleid. 71 Het Gerecht is echter van oordeel, dat in casu verzoeksters procesbevoegdheid volgt uit het feit dat zij de adressaat is van de bestreden handeling waarbij de Commissie heeft besloten niet op basis van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag een maatregel tegen de Republiek Oostenrijk te nemen met betrekking tot het bedrag van de concessievergoedingen op het gebied van radiotelefonie. In tegenstelling tot de in de punten 69 en 70 hiervoor uitvoerig uiteengezette benadering, behoeft in die omstandigheden niet te worden onderzocht, zoals de Commissie blijkbaar suggereert, of de verzoekende partij rechtstreeks en individueel door de tot haar gerichte beschikking wordt geraakt. Voorzover de Commissie de vraag heeft willen opwerpen of verzoekster een wettig belang heeft bij het vaststellen van de maatregel die zij de Commissie verzoekt krachtens artikel 90, lid 3, EG-Verdrag te nemen, dat wil zeggen of verzoeksters rechtspositie bij ontbreken van een dergelijke maatregel wordt aangetast, moet worden opgemerkt dat deze vraag allereerst aan de orde is voor de instelling waarbij de klacht is ingediend. In voorkomend geval kan de gemeenschapsrechter vervolgens onderzoeken of de Commissie die vraag juist heeft beoordeeld. Die vraag valt evenwel buiten het bestek van de beoordeling van de ontvankelijkheid van het door de klager tegen de beschikking tot afwijzing van zijn klacht gerichte beroep, zoals het in casu is ingesteld. 72 In het licht van deze overwegingen, moet worden vastgesteld dat het beroep ontvankelijk is. Ten gronde 73 Er zij aan herinnerd, dat de controle door het Gerecht is beperkt tot het verifiëren of de Commissie zich heeft gehouden aan haar verplichting tot zorgvuldig en onpartijdig onderzoek van de klachten, zoals gepreciseerd in punt 58 van dit arrest. Gelet op de aard van deze controle, moeten het middel betreffende schending van de motiveringsplicht en het middel betreffende een kennelijke beoordelingsfout met betrekking tot het al dan niet bestaan van een inbreuk op de artikelen 86 en 90 EG-Verdrag gezamenlijk worden onderzocht. 74 Dienaangaande moet eraan worden herinnerd, dat de Commissie in de bestreden handeling haar weigering om de klacht verder te onderzoeken baseert op enerzijds de overweging dat verzoekster niet voldoende bewijzen heeft geleverd voor het bestaan van een overheidsmaatregel die Mobilkom ertoe heeft gebracht misbruik te maken van haar machtspositie", en anderzijds op de overweging dat de Commissie, volgens haar tot dusver gevolgde praktijk in vergelijkbare zaken slechts een niet-nakomingsprocedure heeft ingeleid wanneer een lidstaat aan een nieuw op de markt verschenen onderneming een aanzienlijker vergoeding doet betalen dan aan een onderneming die reeds op die markt werkzaam was". 75 Uit deze twee overwegingen kan worden afgeleid, dat de Commissie de centrale grief van de klacht heeft geïdentificeerd, wat erop duidt dat rekening is gehouden met de relevante elementen van het dossier. Verder moet worden vastgesteld, dat de bestreden handeling is gebaseerd op feiten waarvan de juistheid niet is betwist, nu partijen erkennen dat verzoekster en Mobilkom identieke vergoedingen betalen. Ten slotte zij opgemerkt, dat de Commissie, zonder een kennelijke beoordelingsfout te maken, op basis van een prima facie onderzoek van de elementen van het dossier tot de slotsom kon komen, dat het feit dat Mobilkom en verzoekster dezelfde vergoeding moesten betalen, op zich niet volstaat om aan te tonen dat Mobilkom tot misbruik van haar machtspositie is aangezet. Deze conclusie is in overeenstemming met de eerdere praktijk van de Commissie, en meer in het bijzonder met de beschikkingen GSM Italië en GSM Spanje waarin de Commissie tot de slotsom was gekomen dat de bestaande exploitant tot misbruik van zijn machtspositie was aangezet, omdat de nieuwe marktdeelnemer een hogere vergoeding moest betalen dan die bestaande exploitant. 76 In die omstandigheden kan uit geen enkel element van het dossier worden afgeleid, dat de Commissie een kennelijke beoordelingsfout heeft gemaakt door na haar onderzoek van verzoeksters klacht tot de slotsom te komen, dat er geen aanleiding was om op basis van artikel 90, lid 3, EG-Verdrag tegen Oostenrijk een procedure wegens schending van de artikelen 86 en 90, lid 1, EG-Verdrag in te leiden. 77 Ten aanzien van verzoeksters argument dat de Commissie geen rekening heeft gehouden met het ontbreken van passende beroepsmogelijkheden op nationaal niveau, kan worden volstaan met de vaststelling dat verzoekster in haar klacht en in haar aanvullende memories niet verder is ingegaan op het ontbreken van die beroepsmogelijkheden. In die omstandigheden moet ervan worden uitgegaan, dat de Commissie dus in casu haar onderzoeksverplichting kennelijk niet heeft geschonden door in de bestreden handeling niet uitdrukkelijk te beslissen over het bestaan van passende mogelijkheden van beroep bij de rechter of bij een bestuursrechtelijke instantie op nationaal niveau. 78 Met betrekking tot verzoeksters middel betreffende een ontoereikende motivering moet er aan worden herinnerd, dat volgens vaste rechtspraak de door artikel 190 EG-Verdrag vereiste motivering de redenering van de communautaire instantie waarvan de bestreden handeling afkomstig is, duidelijk en ondubbelzinnig moet doen uitkomen, zodat de belanghebbenden de rechtvaardigingsgronden van de genomen maatregel kunnen kennen en hun rechten kunnen verdedigen en de gemeenschapsrechter zijn toezicht kan uitoefenen (zie met name arrest Hof van 14 februari 1990, Delacre e.a./Commissie, C-350/88, Jurispr. blz. I-395, punt 15). 79 In casu moet er op worden gewezen, dat de bestreden handeling is vastgesteld na meerdere vergaderingen tussen verzoekster en de Commissie, zodat verzoekster de context ervan kende, zoals blijkt uit de door haar bij de Commissie ingediende aanvullende memories. In dat opzicht verschilt deze zaak van die welke heeft geleid tot het arrest Controldata/Commissie, reeds aangehaald (punt 15). Verzoekster is dus in staat gesteld de redenen te begrijpen in de motivering van de bestreden handeling, op grond waarvan de Commissie meende dat haar klacht niet verder behoefde te worden onderzocht. Bijgevolg heeft verzoekster haar rechten voor het Gerecht kunnen verdedigen, en heeft het Gerecht zijn toezicht kunnen uitoefenen binnen de in punt 58 van dit arrest genoemde grenzen. In die omstandigheden moet worden vastgesteld, dat de bestreden handeling ten aanzien van artikel 190 EG-Verdrag toereikend is gemotiveerd. 80 Gelet op de aard van het door het Gerecht uitgeoefende toezicht zoals omschreven in punt 58 van dit arrest, is er geen aanleiding om gevolg te geven aan verzoeksters vordering dat functionarissen van haar onderneming of deskundigen op het gebied van telecommunicatie zouden worden gehoord. 81 Om de hiervoor genoemde redenen moet het beroep worden verworpen in zijn geheel. Beslissing inzake de kosten Kosten 82 Volgens artikel 87, lid 2, van het Reglement voor de procesvoering van het Gerecht wordt de in het ongelijk gestelde partij in de kosten verwezen, voorzover dat is gevorderd. Aangezien verzoekster in het ongelijk is gesteld, moet zij overeenkomstig de conclusies van de Commissie worden verwezen in de kosten. 83 Ingevolge artikel 87, lid 4, eerste alinea, van het Reglement voor de procesvoering zal het Koninkrijk der Nederlanden, interveniënt, zijn eigen kosten dragen. Dictum HET GERECHT VAN EERSTE AANLEG (Tweede kamer - uitgebreid), rechtdoende: 1) Verwerpt het beroep. 2) Verstaat dat verzoekster haar eigen kosten en die van de Commissie zal dragen. 3) Verstaat dat het Koninkrijk der Nederlanden zijn eigen kosten zal dragen.

61982CJ0032

nl

1 BIJ VONNIS VAN 8 MEI 1981 , INGEKOMEN TEN HOVE OP 18 JANUARI 1982 , HEEFT DE RECHTBANK VAN EERSTE AANLEG TE GENT , RECHT SPREKEND IN HOGER BEROEP , KRACHTENS ARTIKEL 177 EEG-VERDRAG DRIE PREJUDICIELE VRAGEN GESTELD OVER DE GELDIGHEID EN DE UITLEGGING VAN VERORDENING NR . 1174/68 VAN DE RAAD VAN 30 JULI 1968 BETREFFENDE DE INVOERING VAN EEN STELSEL VAN MARGETARIEVEN VOOR HET GOEDERENVERVOER OVER DE WEG TUSSEN DE LID-STATEN ( PB L 194 VAN 1968 , BLZ . 1 ), ZOALS GEWIJZIGD BIJ VERORDENING NR . 293/70 VAN DE RAAD VAN 16 FEBRUARI 1970 ( PB L 40 VAN 1970 , BLZ . 1 ). 2 BLIJKENS HET DOSSIER ZIJN DEZE VRAGEN GEREZEN IN EEN STRAFZAAK TEGEN VERSCHEIDENE BELGISCHE VERVOERDERS , DIE ERVAN WORDEN VERDACHT IN JANUARI 1979 BIJ DE VASTSTELLING VAN HUN PRIJZEN VOOR VERVOER TUSSEN FRANKRIJK EN BELGIE TE HEBBEN GEHANDELD IN STRIJD MET HET KONINKLIJK BESLUIT VAN 17 NOVEMBER 1971 HOUDENDE VASTSTELLING VAN HET TARIEF VOOR VERVOER VAN GOEDEREN OVER DE WEG TUSSEN HET KONINKRIJK BELGIE EN DE REPUBLIEK FRANKRIJK ( BELGISCH STAATSBLAD 1971 , BLZ . 14413 ). DIT KONINKLIJK BESLUIT IS TER UITVOERING VAN VERORDENING NR . 1174/68 VASTGESTELD KRACHTENS DE WET VAN 1 AUGUSTUS 1960 BETREFFENDE HET VERVOER VAN ZAKEN MET MOTORVOERTUIGEN TEGEN VERGOEDING ( BELGISCH STAATSBLAD 1960 , BLZ . 6101 ), EN DE WET VAN 18 FEBRUARI 1969 BETREFFENDE DE MAATREGELEN TER UITVOERING VAN DE INTERNATIONALE VERDRAGEN EN AKTEN INZAKE VERVOER VAN GOEDEREN OVER DE WEG ( BELGISCH STAATSBLAD 1969 , BLZ . 2988 ) - HIERNA : ' ' DE BELGISCHE WETGEVING ' ' . DE TOEPASSELIJKE WETGEVING 3 ARTIKEL 1 VAN DE KRACHTENS ARTIKEL 75 EEG-VERDRAG VASTGESTELDE VERORDENING NR . 1174/68 ONDERWERPT HET GOEDERENVERVOER OVER DE WEG TUSSEN DE LID-STATEN AAN EEN ' ' STELSEL VAN VERPLICHTE MARGETARIEVEN ' ' . BIJ DE BEREKENING VAN DEZE MARGES WORDT INGEVOLGE DE ARTIKELEN 2 EN 3 UITGEGAAN VAN EEN BASISPRIJS , DIE WORDT VASTGESTELD REKENING HOUDENDE MET DE GEMIDDELDE KOSTEN VAN DE BETROKKEN VERVOERPRESTATIES , MET INBEGRIP VAN DE ACQUISITIEKOSTEN - WELKE GEMIDDELDE KOSTEN BEREKEND WORDEN VOOR GOED GELEIDE ONDERNEMINGEN MET EEN NORMALE BEZETTING VAN HUN VERVOERCAPACITEIT - , ALSOOK MET DE MARKTSITUATIE , EN WEL ZODANIG DAT DE VERVOERONDERNEMERS EEN BILLIJKE BELONING KUNNEN VERKRIJGEN ; DE OP DEZE BASISPRIJS GEENTE MARGES WORDEN BEPAALD DOOR EEN BOVENGRENS EN EEN BENEDENGRENS MET EEN TUSSENRUIMTE VAN 23 % . VOOR EEN BEPAALD VERVOER MAG DE PRIJS VRIJ BINNEN DE BOVEN- EN DE BENEDENGRENS VAN HET DESBETREFFENDE MARGETARIEF WORDEN VASTGESTELD . 4 VOLGENS DE VIJFDE OVERWEGING VAN DE CONSIDERANS VAN DE VERORDENING DIENT DE BOVENGRENS VAN DE MARGES MISBRUIK VAN EEN ECONOMISCHE MACHTSPOSITIE , EN DE BENEDENGRENS RUINEUZE CONCURRENTIE TE VOORKOMEN . 5 ARTIKEL 4 BEPAALT DAT DE TARIEVEN IN ONDERLINGE OVEREENSTEMMING DOOR DE BETROKKEN LID-STATEN WORDEN VASTGESTELD OF GEWIJZIGD VIA ONDERHANDELINGEN WAARAAN DE COMMISSIE KAN DEELNEMEN . INDIEN DEZE ONDERHANDELINGEN NIET TOT EEN AKKOORD LEIDEN , WORDT HET GESCHIL AAN DE COMMISSIE VOORGELEGD ; IN DIT GEVAL GEEFT DE COMMISSIE EEN BESCHIKKING DIE , BEHOUDENS BEROEP OP DE RAAD , DOOR DE LID-STATEN MOET WORDEN UITGEVOERD , EEN EN ANDER OVEREENKOMSTIG HET BEPAALDE IN ARTIKEL 4 , LID 2 . 6 INGEVOLGE ARTIKEL 6 WORDEN DE MARGETARIEVEN IN DE BETROKKEN LID-STATEN OFFICIEEL GEPUBLICEERD , TERWIJL ARTIKEL 12 DE LID-STATEN VERPLICHT DE WETTELIJKE EN BESTUURSRECHTELIJKE BEPALINGEN VAST TE STELLEN DIE NODIG ZIJN VOOR DE UITVOERING VAN DE VERORDENING , DAARONDER BEGREPEN BEPALINGEN INZAKE PASSENDE CONTROLEMIDDELEN EN DE BIJ OVERTREDINGEN TOEPASSELIJKE SANCTIES . 7 DE VERVOERTARIEVEN TUSSEN BELGIE EN FRANKRIJK WERDEN OVEREENKOMSTIG VERORDENING NR . 1174/68 IN ONDERLINGE OVEREENSTEMMING TUSSEN DE BETROKKEN LID-STATEN VASTGESTELD EN BIJ KONINKLIJK BESLUIT VAN 17 NOVEMBER 1971 IN BELGIE VAN TOEPASSING VERKLAARD . ARTIKEL 6 , LID 3 , VAN DIT BESLUIT BEPAALT , DAT PARTIJEN DE VRACHTPRIJS BINNEN DE MARGES VRIJ KUNNEN OVEREENKOMEN OVEREENKOMSTIG DE VRACHTPRIJSTABELLEN IN DIT BESLUIT . VOLGENS LID 4 WORDT DE VRACHTPRIJS IN BELGISCHE FRANKEN OF IN FRANSE FRANKEN UITGEDRUKT . DE IN DE VRACHTPRIJSTABELLEN VOORKOMENDE BEDRAGEN WERDEN VERKREGEN DOOR TOEPASSING VAN EEN WISSELKOERS VAN FF 1 = FBR 9 ; DE MOGELIJKHEID VAN AANPASSING IN GEVAL VAN WIJZIGING VAN DE WISSELKOERSEN WERD ECHTER NIET VOORZIEN . 8 DE IN VOORNOEMD BESLUIT VASTGESTELDE PRIJZEN WERDEN BIJ KONINKLIJK BESLUIT VAN 11 OKTOBER 1978 ( BELGISCH STAATSBLAD 1978 , BLZ . 13536 ) MET 15 % VERHOOGD . OPGEMERKT ZIJ , DAT DE WISSELKOERS VAN FF 1 = FBR 9 NA DE FEITEN DIE TOT HET GEDING A QUO HEBBEN GELEID , BIJ KONINKLIJK BESLUIT VAN 3 OKTOBER 1979 ( BELGISCH STAATSBLAD 1979 , BLZ . 12126 ) IS GEWIJZIGD . 9 NA DE UITBREIDING VAN DE GEMEENSCHAP IS VERORDENING NR . 1174/68 VERVANGEN DOOR VERORDENING NR . 2831/77 VAN DE RAAD VAN 12 DECEMBER 1977 BETREFFENDE DE PRIJSVORMING VOOR HET GOEDERENVERVOER OVER DE WEG TUSSEN DE LID-STATEN ( PB L 334 VAN 1977 , BLZ . 22 ). DEZE VERORDENING BIEDT DE LID-STATEN DE MOGELIJKHEID , TE KIEZEN TUSSEN EEN STELSEL VAN ' ' REFERENTIETARIEVEN ' ' EN HET BESTAANDE STELSEL VAN ' ' VERPLICHTE TARIEVEN ' ' . DIT LAATSTE STELSEL , DAT TUSSEN BELGIE EN FRANKRIJK VAN KRACHT BLEEF , IS , GELIJK IN DE ZEVENDE OVERWEGING VAN DE CONSIDERANS WORDT BEKLEMTOOND , NAGENOEG IDENTIEK MET HET VROEGERE STELSEL , BEHOUDENS DAT INGEVOLGE ARTIKEL 11 , LID 3 , EEN LID-STAAT EENZIJDIG DE IN ZIJN MUNTEENHEID UITGEDRUKTE PRIJSSCHALEN NAAR BOVEN KAN AANPASSEN TENEINDE DE GEVOLGEN VAN DE SCHOMMELINGEN VAN DE WISSELKOERSEN TE ELIMINEREN . DEZE MOGELIJKHEID TOT EENZIJDIGE AANPASSING STAAT UITERAARD SLECHTS OPEN VOOR EEN LID-STAAT DIE ZIJN MUNT HEEFT GEDEVALUEERD . 10 KRACHTENS ARTIKEL 20 , LID 3 , VAN DE NIEUWE VERORDENING BLIJVEN DE MAATREGELEN DIE DE LID-STATEN TER UITVOERING VAN VERORDENING NR . 1174/68 HEBBEN GENOMEN , VAN KRACHT TOT NIEUWE BEPALINGEN ZIJN VASTGESTELD . AANGEZIEN VOOR DE FEITEN DIE TOT HET GEDING HEBBEN GELEID , IN BELGIE GEEN NIEUWE BEPALINGEN WERDEN VASTGESTELD , MOET DE SITUATIE WORDEN BEOORDEELD OP BASIS VAN VERORDENING NR . 1174/68 EN VAN DE MAATREGELEN DIE DE BELGISCHE STAAT TER UITVOERING DAARVAN HAD GENOMEN . VOORGESCHIEDENIS 11 BLIJKENS HET DOSSIER HEBBEN APPELLANTEN IN HET HOOFDGEDING IN JANUARI 1979 TUSSEN FRANKRIJK EN BELGIE GOEDEREN VERVOERD TEGEN PRIJZEN BENEDEN HET IN DE BELGISCHE WETTELIJKE REGELING NEERGELEGDE MINIMUMTARIEF UITGEDRUKT IN BELGISCHE FRANKEN . ZIJ WERDEN VERVOLGD WEGENS OVERTREDING VAN HET KONINKLIJK BESLUIT VAN 17 NOVEMBER 1971 , ZOALS NADIEN GEWIJZIGD , EN UIT DIEN HOOFDE DOOR DE POLITIERECHTBANK TE GENT TOT GELDBOETEN VEROORDEELD . 12 VAN DIT VONNIS KWAMEN ZIJ IN HOGER BEROEP BIJ DE RECHTBANK VAN EERSTE AANLEG , WAAR ZIJ STELDEN DAT ZIJ DE WETTELIJKE TARIEVEN NIET HADDEN TOEGEPAST OMDAT DEZE WEGENS DE MUNTDISPARITEIT TUSSEN BELGIE EN FRANKRIJK TOT ERNSTIGE DISCRIMINATIE TEN NADELE VAN DE BELGISCHE VERVOERDERS LEIDDEN EN DE BELGISCHE VERVOERMARKT MET INSTORTING BEDREIGDEN ; DE VROEGERE MUNTPARITEIT FF 1 = BFR 9 ZOU IMMERS DOOR DE DEVALUATIE VAN DE FRANSE FRANK ZIJN ACHTERHAALD ; DE WERKELIJKE WISSELKOERS ZOU FF 1 = BFR 6,85 BEDRAGEN , ZODAT ZIJ , OM NIET MET VERLIES TE WERKEN , GEDWONGEN WAREN GEWEEST DEZE TOE TE PASSEN . 13 NA TE HEBBEN HERINNERD AAN DE VIJFDE OVERWEGING VAN DE VERORDENING , LUIDENDE ' ' DAT DE TARIEVEN ZODANIG MOETEN WORDEN VASTGESTELD DAT MISBRUIK VAN EEN ECONOMISCHE MACHTSPOSITIE EN RUINEUZE CONCURRENTIE WORDEN VOORKOMEN . . . UITGAANDE VAN EEN BASISPRIJS EN MET INACHTNEMING VAN DE KOSTEN VAN DE GELEVERDE VERVOERSPRESTATIES EN VAN DE MARKTSITUATIE , EN WEL ZODANIG DAT DE VERVOERDERS EEN BILLIJKE BELONING KUNNEN VERKRIJGEN ' ' , KOMT DE RECHTBANK TOT DE VASTSTELLING , DAT VOLGENS DE VERORDENING DE WISSELKOERSSCHOMMELINGEN VAN DE MUNTEN DER LID-STATEN GEEN DETERMINEREND ELEMENT VORMEN BIJ DE VASTSTELLING VAN DE VERVOERTARIEVEN . ZIJ VRAAGT ZICH AF , OF DE VERORDENING IN DEZE OMSTANDIGHEDEN VERENIGBAAR IS MET ARTIKEL 75 EEG-VERDRAG EN OF DE BEPALINGEN ERVAN OVEREENSTEMMEN MET DE IN DE CONSIDERANS OMSCHREVEN DOELSTELLINGEN . 14 TENEINDE HIEROMTRENT TE WORDEN VOORGELICHT , HEEFT DE RECHTBANK HET HOF DE DRIE NAVOLGENDE PREJUDICIELE VRAGEN GESTELD : 1 . IS VERORDENING NR . 1174/68 VAN DE RAAD DE DATO 30 JULI 1968 VERENIGBAAR MET ARTIKEL 75 VAN HET EEG-VERDRAG WANNEER ER GEEN REGELING IS OPGENOMEN OM DE MUNTDISPARITEIT TUSSEN DE LID-STATEN UIT TE SCHAKELEN? 2 . IS DIE VERORDENING VERENIGBAAR MET HAAR DOELSTELLING DAT DE TARIEVEN ZODANIG MOETEN WORDEN VASTGESTELD DAT MISBRUIK VAN EEN ECONOMISCHE MACHTSPOSITIE EN RUINEUZE CONCURRENTIE WORDEN VOORKOMEN? 3 . IS DIE VERORDENING ALS HANDELING VAN DE RAAD NOG ALS GELDIG TE BESCHOUWEN ZO ZIJ IN PLAATS VAN HARMONIERING EEN VERREGAANDE DISCRIMINATIE TUSSEN DE BEWONERS DER DIVERSE LID-STATEN TOT STAND BRENGT? DE GELDIGHEID VAN VERORDENING NR . 1174/68 15 MET DEZE VRAGEN WIL DE RECHTBANK IN WEZEN VERNEMEN OF VERORDENING NR . 1174/68 , NU DAARIN BEPALINGEN ONTBREKEN DIE HET MOGELIJK MAKEN BIJ WIJZIGING VAN DE WISSELKOERS DE GEVOLGEN VAN DE MUNTDISPARITEITEN TE ELIMINEREN , BIJ DE VASTSTELLING VAN DE VERVOERTARIEVEN EEN DISTORSIE VAN DE MEDEDINGING IN HET LEVEN ROEPT , DIE IN STRIJD IS MET HAAR EIGEN DOELSTELLINGEN EN MET DE VEREISTEN DIE VOORTVLOEIEN UIT DE TOTSTANDBRENGING VAN EEN GEMEENSCHAPPELIJK VERVOERBELEID , MET HET GEVOLG DAT DE GELDIGHEID VAN DE VERORDENING DAARDOOR WORDT AANGETAST . 16 HET ANTWOORD OP DE ALDUS GEFORMULEERDE VRAAG IS TE ZOEKEN IN DE STRUCTUUR EN HET DOEL VAN VERORDENING NR . 1174/68 , EN , MEER IN HET BIJZONDER , IN DE BEVOEGDHEIDSVERDELING TUSSEN DE GEMEENSCHAP EN DE LID-STATEN , ZOALS DIE UIT DE VERORDENING VOORTVLOEIT . 17 GELIJK HIERBOVEN AANGEDUID , BESTAAT DE KERN VAN VERORDENING NR . 1174/68 IN DE INVOERING VAN ' ' MARGETARIEVEN ' ' , DIE TEN DOEL HEBBEN NORMALE CONCURRENTIEVERHOUDINGEN TE WAARBORGEN OP DE MARKT VAN WEGVERVOER BINNEN DE GEMEENSCHAP . DEZE DOELSTELLING KAN SLECHTS WORDEN BEREIKT INDIEN DE GRENZEN VAN DE MARGE , ZOALS DEZE DOOR DE VERORDENING WORDT OMSCHREVEN , IN ACHT WORDEN GENOMEN . 18 DE BEPALING VAN DE TARIEVEN EN MEER BEPAALD AL WAT DE VASTSTELLING EN LATERE WIJZIGING ERVAN BETREFT , GESCHIEDT INGEVOLGE ARTIKEL 4 VAN DE VERORDENING STEEDS DOOR MIDDEL VAN AKKOORDEN TUSSEN DE RECHTSTREEKS BIJ HET VERVOER BETROKKEN LID-STATEN . VOOR HET GEVAL DE BETROKKEN LID-STATEN MOEILIJK TOT EEN AKKOORD KUNNEN KOMEN , VOORZIET DE VERORDENING IN ARBITRAGE DOOR DE COMMISSIE EN IN LAATSTE INSTANTIE DOOR DE RAAD , DIE IN DAT GEVAL MET GEKWALIFICEERDE MEERDERHEID VAN STEMMEN BESLIST . DEZE ARBITRAGES VINDEN BINNEN ZEER KORTE TERMIJN PLAATS EN DE IN DAT KADER GEGEVEN BESCHIKKINGEN MOETEN DOOR DE LID-STATEN WORDEN UITGEVOERD . DE VERORDENING BEVAT DUS ALLE NODIGE BEPALINGEN OM TE VERZEKEREN DAT DE AKKOORDEN EN BESCHIKKINGEN TERZAKE TE GELEGENER TIJD TOT STAND KOMEN , EN DIT ZOWEL VOOR DE EERSTE VASTSTELLING VAN DE TARIEVEN ALS VOOR EVENTUEEL NOODZAKELIJKE LATERE WIJZIGINGEN . 19 WANNEER DE VERVOERTARIEVEN - ZOALS IN DE BETREKKINGEN TUSSEN BELGIE EN FRANKRIJK HET GEVAL IS - IN DE MUNTEENHEID VAN ELK VAN BEIDE BETROKKEN LID-STATEN ZIJN VASTGESTELD , DIENEN DEZE STATEN , BIJ EEN WIJZIGING VAN DE WISSELKOERS VAN HUN MUNTEENHEDEN , MET GEBRUIKMAKING VAN DE BESCHREVEN PROCEDURE TE STREVEN NAAR EEN AANPASSING VAN DIE TARIEVEN , INDIEN DIE KOERSWIJZIGING DE CONCURRENTIEVERHOUDINGEN TUSSEN DE VERVOERDERS ONGUNSTIG BEINVLOEDT OP EEN WIJZE DIE IN STRIJD IS MET DE DOELSTELLING VAN DE VERORDENING . DEZE VERPLICHTING LIGT AL BESLOTEN IN HET BEGRIP ' ' MARGETARIEVEN ' ' ; DEZE ZIJN IN HET STELSEL VAN VERORDENING NR . 1174/68 IMMERS GEDACHT ALS EENVORMIGE TARIEVEN - OOK ALS ZIJ IN TWEE MUNTEENHEDEN WORDEN UITGEDRUKT - , MET EEN MARGE DIE IN PRINCIPE STEEDS EVEN GROOT MOET ZIJN . 20 DEZE VERPLICHTING MOET EVENWEL ALDUS WORDEN VERSTAAN , DAT DE AANPASSING VAN DE MARGES AAN DE KOERSSCHOMMELINGEN IN EEN STELSEL VAN ZWEVENDE WISSELKOERSEN GEEN AUTOMATISME KAN ZIJN . DE VERWERKING VAN DE VEELVULDIGE EN DOORGAANS LICHTE SCHOMMELINGEN DIE EEN DERGELIJK STELSEL KENMERKEN , ZOU IMMERS ONVERENIGBAAR ZIJN MET EEN MINIMALE STABILITEIT VAN DE VERVOERTARIEVEN . DERHALVE DIENT DE LID-STATEN TEN AANZIEN VAN DE HUN DOOR VERORDENING NR . 1174/68 OPGELEGDE AANPASSINGSVERPLICHTING EEN PASSENDE BEOORDELINGSVRIJHEID TE WORDEN TOEGEKEND , IN DIE ZIN DAT EEN DERGELIJKE AANPASSING ENKEL IN GEVAL VAN EEN MERKELIJKE AANTASTING VAN DE CONCURRENTIEVOORWAARDEN MOET PLAATSVINDEN . 21 VERORDENING NR . 1174/68 BLIJKT DERHALVE DE NOODZAKELIJKE BEPALINGEN TE BEVATTEN OM DE GEVOLGEN VAN MUNTDISPARITEITEN TE KUNNEN ELIMINEREN . BIJ JUISTE TOEPASSING DOOR DE BETROKKEN LID-STATEN KAN ZIJ DUS GEEN MEDEDINGINGSDISTORSIES OF DISCRIMINATIES VAN DE VERVOERDERS VEROORZAKEN WANNEER DE KOERS VAN DE MUNTEN VAN DE BIJ EEN BEPAALD VERVOER BETROKKEN STATEN WIJZIGING ONDERGAAT . IN HET KADER VAN DE BEVOEGDHEIDSVERDELING KRACHTENS DEZE VERORDENING STAAT HET IMMERS AAN DE BETROKKEN LID-STATEN , OVEREENKOMSTIG ARTIKEL 4 VAN DE VERORDENING DE NODIGE STAPPEN TE DOEN OM TOT AANPASSING VAN DE TARIEVEN TE KOMEN WANNEER EEN WIJZIGING VAN DE WISSELKOERS VAN HUN MUNTEENHEDEN DISTORSIES VAN DE MEDEDINGING VEROORZAAKT , DIE ONVERENIGBAAR ZIJN MET HET DOEL VAN DE VERORDENING . 22 DE GELDIGHEID VAN DEZE VERORDENING KAN DUS NIET IN TWIJFEL WORDEN GETROKKEN OP GROND DAT HET NIET MOGELIJK ZOU ZIJN DE GEVOLGEN VAN MUNTDISPARITEITEN TUSSEN DE LID-STATEN TE ELIMINEREN . 23 GELET OP HET VOORGAANDE , STAAT HET AAN DE NATIONALE RECHTER , TE ONDERZOEKEN OF DE BETROKKEN LID-STAAT - ONDER VOORBEHOUD VAN VOORMELDE BEOORDELINGSVRIJHEID - HEEFT VOLDAAN AAN DE VERPLICHTING OM DE VERVOERTARIEVEN AAN DE WISSELKOERSSCHOMMELINGEN AAN TE PASSEN , EN DAARUIT EVENTUEEL DE CONSEQUENTIES TE TREKKEN VOOR DE BIJ HEM AANHANGIGE STRAFZAKEN . Beslissing inzake de kosten KOSTEN 24 DE KOSTEN DOOR DE REGERING VAN HET KONINKRIJK BELGIE , DE REGERING VAN DE FRANSE REPUBLIEK , DE RAAD EN DE COMMISSIE VAN DE EUROPESE GEMEENSCHAPPEN WEGENS INDIENING HUNNER OPMERKINGEN BIJ HET HOF GEMAAKT , KUNNEN NIET VOOR VERGOEDING IN AANMERKING KOMEN . WAAR DE PREJUDICIELE PROCEDURE IS TE BESCHOUWEN ALS EEN VOOR DE NATIONALE RECHTERLIJKE INSTANTIE GEREZEN INCIDENT , HEEFT DEZE LAATSTE OVER DE KOSTEN TE BESLISSEN . Dictum HET HOF VAN JUSTITIE , UITSPRAAK DOENDE OP DE DOOR DE RECHTBANK IN EERSTE AANLEG TE GENT BIJ VONNIS VAN 8 MEI 1981 GESTELDE VRAGEN , VERKLAART VOOR RECHT : BIJ ONDERZOEK VAN DE GESTELDE VRAGEN IS NIET GEBLEKEN VAN FEITEN OF OMSTANDIGHEDEN DIE DE GELDIGHEID VAN VERORDENING NR . 1174/68 VAN DE RAAD VAN 30 JULI 1968 BETREFFENDE DE INVOERING VAN EEN STELSEL VAN MARGETARIEVEN VOOR HET GOEDERENVERVOER OVER DE WEG TUSSEN DE LID-STATEN , KUNNEN AANTASTEN .

61985CJ0252

nl

Overwegingen van het arrest 1 BIJ VERZOEKSCHRIFT, NEERGELEGD TER GRIFFIE VAN HET HOF OP 13 AUGUSTUS 1985, HEEFT DE COMMISSIE VAN DE EUROPESE GEMEENSCHAPPEN HET HOF KRACHTENS ARTIKEL 169 EEG-VERDRAG VERZOCHT VAST TE STELLEN DAT DE FRANSE REPUBLIEK, DOOR NIET BINNEN DE GESTELDE TERMIJN ALLE WETTELIJKE EN BESTUURSRECHTELIJKE MAATREGELEN TE TREFFEN DIE NODIG ZIJN OM TE VOLDOEN AAN RICHTLIJN 79/409 VAN DE RAAD VAN 2 APRIL 1979 INZAKE HET BEHOUD VAN DE VOGELSTAND ( PB 1979, L 103, BLZ . 1 ) ( HIERNA : DE RICHTLIJN ), DE KRACHTENS HET EEG-VERDRAG OP HAAR RUSTENDE VERPLICHTINGEN NIET IS NAGEKOMEN . 2 INGEVOLGE ARTIKEL 18 VAN DE RICHTLIJN MOESTEN DE LID-STATEN DE NODIGE WETTELIJKE EN BESTUURSRECHTELIJKE BEPALINGEN IN WERKING DOEN TREDEN OM BINNEN TWEE JAAR NA KENNISGEVING VAN DE RICHTLIJN AAN DE BEPALINGEN ERVAN TE VOLDOEN . DAAR DIE KENNISGEVING PLAATSVOND OP 6 APRIL 1979, VERSTREEK DE TERMIJN OP 6 APRIL 1981 . 3 NA EEN ONDERZOEK VAN DE BETROKKEN FRANSE WETTELIJKE REGELING KWAM DE COMMISSIE TOT DE BEVINDING, DAT DEZE OP EEN AANTAL PUNTEN NIET IN OVEREENSTEMMING WAS MET DE RICHTLIJN, WAAROP ZIJ DE PROCEDURE VAN ARTIKEL 169 EEG-VERDRAG INLEIDDE . ZIJ MAANDE DE FRANSE REPUBLIEK AAN, HAAR OPMERKINGEN IN TE DIENEN, WAARNA ZIJ OP 20 FEBRUARI 1985 EEN MET REDENEN OMKLEED ADVIES UITBRACHT . TOEN OP DEZE BRIEF NIET WERD GEREAGEERD, HEEFT ZIJ HET ONDERHAVIGE BEROEP WEGENS NIET-NAKOMING INGESTELD, WAARIN ZIJ ZES GRIEVEN AANVOERT TEGEN DE FRANSE WETTELIJKE REGELING INZAKE DE VOGELBESCHERMING . DOOR EEN GEDEELTELIJKE AFSTAND VAN INSTANTIE VAN DE COMMISSIE ZIJN TWEE VAN DEZE GRIEVEN ZONDER VOORWERP GERAAKT . 4 VOOR DE ANTECEDENTEN VAN HET GESCHIL, DE BETROKKEN FRANSE WETTELIJKE REGELING, HET PROCESVERLOOP EN DE MIDDELEN EN ARGUMENTEN VAN PARTIJEN WORDT VERWEZEN NAAR HET RAPPORT TER TERECHTZITTING . DEZE ELEMENTEN VAN HET DOSSIER WORDEN HIERNA SLECHTS WEERGEGEVEN VOOR ZOVER DAT NOODZAKELIJK IS VOOR DE REDENERING VAN HET HOF . 5 ALVORENS IN TE GAAN OP DE VERSCHILLENDE GRIEVEN VAN DE COMMISSIE BETREFFENDE DE DISCREPANTIE TUSSEN DE FRANSE WETTELIJKE REGELING EN DE RICHTLIJN, MOET WORDEN OPGEMERKT DAT VOOR DE OMZETTING VAN GEMEENSCHAPSRECHTELIJKE BEPALINGEN IN NATIONAAL RECHT NIET NOODZAKELIJKERWIJS VEREIST IS, DAT DIE BEPALINGEN FORMEEL EN LETTERLIJK IN EEN UITDRUKKELIJKE, SPECIFIEKE BEPALING WORDEN OVERGENOMEN, EN DAT EEN ALGEMENE JURIDISCHE CONTEXT DAARTOE VOLDOENDE KAN ZIJN, WANNEER DEZE DAADWERKELIJK DE VOLLEDIGE TOEPASSING VAN DE RICHTLIJN OP VOLDOENDE BEPAALDE EN DUIDELIJKE WIJZE VERZEKERT ( ARREST VAN 23 MEI 1985, ZAAK 29/84, COMMISSIE/DUITSLAND, JURISPR . 1985, BLZ . 1661 ). DE NAUWKEURIGHEID VAN DE OMZETTING IS ECHTER VAN BIJZONDER BELANG IN EEN GEVAL ALS HET ONDERHAVIGE, WAARIN HET BEHEER VAN EEN GEMEENSCHAPPELIJK ERFGOED VOOR HUN RESPECTIEVE GRONDGEBIED AAN DE LID-STATEN IS TOEVERTROUWD . EERSTE GRIEF : GEEN OMZETTING VAN ARTIKEL 5, SUB B EN C, VAN DE RICHTLIJN 6 DE COMMISSIE IS VAN OORDEEL, DAT DE FRANSE WETTELIJKE REGELING IN TWEE OPZICHTEN NIET STROOKT MET BOVENGENOEMDE BEPALING . 7 IN DE EERSTE PLAATS VERWIJT DE COMMISSIE DE FRANSE REGERING, DAT DE ARTIKELEN 372, TIENDE ALINEA, EN 374, LID 4, VAN DE CODE RURAL SLECHTS IN BESCHERMING VAN DE NESTEN EN DE EIEREN VOORZIEN BUITEN HET JACHTSEIZOEN . IN DE TWEEDE PLAATS VERWIJT ZIJ HAAR, DAT DE NESTEN EN EIEREN VAN SOMMIGE VOGELSOORTEN NIET BESCHERMD ZIJN, DAAR DE GEZAMENLIJKE BEPALINGEN VAN DE ARTIKELEN 1, 2 EN 3 VAN DE MINISTERIELE BESCHIKKING VAN 17 APRIL 1981 EEN AANTAL SOORTEN VAN DE WERKINGSSFEER DAARVAN UITSLUITEN . 8 VOLGENS DE FRANSE REGERING WORDT HET DOEL VAN ARTIKEL 5 VAN DE RICHTLIJN DOOR GENOEMDE BEPALINGEN VAN DE CODE RURAL BEREIKT . DE BESCHERMDE VOGELSOORTEN IN KWESTIE ZOUDEN NIET TIJDENS HET JACHTSEIZOEN NESTELEN, ZODAT BESCHERMING VAN DE NESTEN EN DE EIEREN GEDURENDE HET GEHELE JAAR GEEN REELE BETEKENIS HEEFT . DE IN ARTIKEL 2 VAN VOORNOEMDE BESCHIKKING GEBODEN MOGELIJKHEID OM NESTEN TE VERNIETIGEN, ZOU HAAR RECHTVAARDIGING VINDEN IN DE BEDREIGING DIE DE BETROKKEN VOGELS VORMEN VOOR DE MOSSELTEELT, VOOR ANDERE SOORTEN ZEEVOGELS EN VOOR DE VEILIGHEID VAN HET LUCHTVERKEER . DE FRANSE REGERING WIJST EROP, DAT ARTIKEL 3 VAN GENOEMDE BESCHIKKING BIJ BESCHIKKING VAN 20 DECEMBER 1983 IS AFGESCHAFT . 9 MET BETREKKING TOT HET EERSTE ONDERDEEL VAN DEZE GRIEF MOET WORDEN OPGEMERKT, DAT DE VERBODEN VAN ARTIKEL 5, SUB B EN C, VAN DE RICHTLIJN ZONDER BEPERKING IN DE TIJD DIENEN TE GELDEN . EEN ONONDERBROKEN BESCHERMING VAN HET LEEFGEBIED VAN DE VOGELS IS NOODZAKELIJK, DAAR VELE SOORTEN DE IN VORIGE JAREN GEBOUWDE NESTEN JAARLIJKS OPNIEUW BENUTTEN . DE OPHEFFING VAN DEZE BESCHERMING GEDURENDE EEN HELE PERIODE VAN HET JAAR KAN DUS NIET VERENIGBAAR MET DIE VERBODEN WORDEN GEACHT . 10 MET BETREKKING TOT HET TWEEDE ONDERDEEL VAN DE EERSTE GRIEF VAN DE COMMISSIE MOET WORDEN VASTGESTELD, DAT DE BESCHIKKING VAN 17 APRIL 1981, OOK NA DE AFSCHAFFING VAN ARTIKEL 3 IN 1983, EEN AANTAL BESCHERMDE VOGELSOORTEN ONTTREKT AAN HET VERBOD OM NESTEN EN EIEREN TE VERNIETIGEN . 11 MET HET OOG OP DE BEOORDELING VAN DE VRAAG, OF DEZE AFWIJKING VERENIGBAAR IS MET ARTIKEL 9 VAN DE RICHTLIJN, MOET WORDEN VASTGESTELD, GELIJK HET HOF IN HET ARREST VAN 8 JULI 1987 MET BETREKKING TOT DE BELGISCHE WETTELIJKE REGELING HEEFT GEDAAN ( ZAAK 247/85, COMMISSIE/BELGIE, JURISPR . 1987, BLZ . 3029 ), DAT DE BETROKKEN FRANSE REGELING NOCH DE IN ARTIKEL 9, LID 1, GENOEMDE REDENEN AANGEEFT, NOCH DE IN LID 2 GESTELDE CRITERIA EN VOORWAARDEN, IN HET BIJZONDER DE OMSTANDIGHEDEN QUA TIJD EN PLAATS WAARONDER EEN AFWIJKING KAN WORDEN TOEGESTAAN . DE FRANSE WETTELIJKE REGELING STROOKT DUS NIET MET ARTIKEL 5, SUB B EN C, VAN DE RICHTLIJN . 12 DE EERSTE GRIEF MOET BIJGEVOLG GEGROND WORDEN GEACHT . TWEEDE GRIEF : BEGRIP "NATIONAAL BIOLOGISCH ERFGOED" 13 DE COMMISSIE MERKT OP, DAT DE BESCHERMING DIE ARTIKEL 3, EERSTE ALINEA, VAN DE WET VAN 10 JULI 1976 BIEDT, BEPERKT IS TOT HET BEHOUD VAN HET "NATIONALE BIOLOGISCHE ERFGOED", TERWIJL DE BESCHERMING VAN ARTIKEL 1 VAN DE RICHTLIJN ZICH UITSTREKT TOT ALLE OP HET EUROPESE GRONDGEBIED VAN DE LID-STATEN NATUURLIJK IN HET WILD LEVENDE VOGELSOORTEN . 14 DE FRANSE REGERING BRENGT HIERTEGEN IN, DAT DE LIJST VAN VOGELSOORTEN DIE OP GROND VAN DE NATIONALE REGELING BESCHERMD ZIJN, EEN GROOT AANTAL SOORTEN TREKVOGELS OMVAT DIE NIET IN FRANKRIJK, MAAR IN DE ANDERE LID-STATEN NESTELEN . 15 IN HET ARREST VAN 8 JULI 1987 ( ZAAK 262/85, COMMISSIE/ITALIE, JURISPR . 1987, BLZ . 3073 ) HEEFT HET HOF EROP GEWEZEN DAT, GELIJK DE DERDE OVERWEGING VAN DE RICHTLIJN AANGEEFT, DE BESCHERMING VAN TREKVOGELS EEN TYPISCH GRENSOVERSCHRIJDEND MILIEUVRAAGSTUK IS, DAT EEN GEMEENSCHAPPELIJKE VERANTWOORDELIJKHEID VAN DE LID-STATEN IMPLICEERT . GEZIEN HET BELANG VAN EEN VOLLEDIGE EN DOELTREFFENDE BESCHERMING VAN IN HET WILD LEVENDE VOGELS BINNEN DE GEHELE GEMEENSCHAP, ONGEACHT HUN VERBLIJFPLAATS OF TREKROUTE, IS IEDERE NATIONALE WETTELIJKE REGELING DIE DE BESCHERMING VAN IN HET WILD LEVENDE VOGELS DOET AFHANGEN VAN HET BEGRIP NATIONAAL ERFGOED, ONVERENIGBAAR MET DE RICHTLIJN . 16 DE TWEEDE GRIEF MOET DERHALVE WORDEN AANVAARD . DERDE GRIEF : GEEN OMZETTING VAN ARTIKEL 5, SUB E, VAN DE RICHTLIJN 17 DE COMMISSIE ZET UITEEN, DAT DE FRANSE WET NR . 76-629 EEN ALGEMENE MACHTIGING INHOUDT OM BESCHERMDE VOGELS TE HOUDEN . VOLGENS ARTIKEL 5, SUB E, VAN DE RICHTLIJN ZOUDEN DE LID-STATEN EVENWEL VERPLICHT ZIJN OM HET HOUDEN VAN VOGELSOORTEN DIE NIET MOGEN WORDEN BEJAAGD OF GEVANGEN, TE VERBIEDEN . EEN DERGELIJK ALGEMEEN VERBOD OM VOGELS TE HOUDEN, TENZIJ HET GAAT OM DE VOGELSOORTEN BEDOELD IN BIJLAGE III, DIE OVEREENKOMSTIG ARTIKEL 6, LEDEN 2 EN 3, WORDEN GEHOUDEN, ZOU NIET TERUG ZIJN TE VINDEN IN DE FRANSE WETTELIJKE REGELING, DIE DEZE BESCHERMING BEPERKT TOT EEN KLEIN AANTAL VOGELS . 18 VOLGENS DE FRANSE REGERING MOET DE LIJST VAN VOGELSOORTEN DIE OP GROND VAN DE BESCHIKKING VAN 17 APRIL 1981 ZIJN BESCHERMD, WELISWAAR NOG WORDEN UITGEBREID, MAAR KAN HET DOOR DE RICHTLIJN GEWENSTE RESULTAAT MET DE FRANSE REGELING WORDEN BEREIKT . VOORNOEMDE BESCHIKKING ZOU HET VANGEN VAN DE VOGELS, HET WEGHALEN, HET GEBRUIK EN VOORAL DE VERKOOP EN DE KOOP ERVAN VERBIEDEN . DE COMBINATIE VAN DEZE VERBODEN ZOU HET HOUDEN VAN DE BESCHERMDE SOORTEN ONMOGELIJK MAKEN . 19 DIENAANGAANDE MOET WORDEN OPGEMERKT, DAT HET TER VERZEKERING VAN EEN VOLLEDIGE EN DOELTREFFENDE VOGELBESCHERMING OP HET GRONDGEBIED VAN ALLE LID-STATEN ONONTBEERLIJK IS, DAT DE VERBODEN VAN DE RICHTLIJN UITDRUKKELIJK IN DE NATIONALE WETTELIJKE REGELINGEN ZIJN NEERGELEGD . DE FRANSE REGELING BEVAT EVENWEL GEEN VERBOD OP HET HOUDEN VAN BESCHERMDE VOGELS EN STAAT DERHALVE HET HOUDEN TOE VAN VOGELS DIE OP ONRECHTMATIGE WIJZE ZIJN GEVANGEN OF VERKREGEN, VOORAL INDIEN DAT BUITEN HET FRANSE GRONDGEBIED IS GEBEURD . VOORTS MOET WORDEN VASTGESTELD DAT, GELIJK DE FRANSE REGERING OVERIGENS ZELF TOEGEEFT, DE LIJST VAN VOGELS DIE OP GROND VAN DE FRANSE WETTELIJKE REGELING MOGEN WORDEN GEHOUDEN, NIET OVEREENSTEMT MET HET BEPERKTE AANTAL VOGELSOORTEN DAT OVEREENKOMSTIG BIJLAGE III BIJ DE RICHTLIJN KAN WORDEN GEHOUDEN . 20 BIJGEVOLG IS DE DERDE GRIEF GEGROND . VIERDE GRIEF : GEEN OMZETTING VAN ARTIKEL 7 VAN DE RICHTLIJN 21 TER TERECHTZITTING HEEFT DE COMMISSIE VERKLAARD DAT DE VIERDE GRIEF, BETREFFENDE DE NIET-OMZETTING VAN ARTIKEL 7 VAN DE RICHTLIJN, HAARS INZIENS ZONDER VOORWERP WAS GERAAKT TEN GEVOLGE VAN DE WIJZIGINGEN VAN DE FRANSE REGELING IN 1987 . MITSDIEN IS HIER SPRAKE VAN EEN GEDEELTELIJKE AFSTAND VAN INSTANTIE DOOR DE COMMISSIE, DIE ZIJN OORZAAK VINDT IN HET OPTREDEN VAN VERWEERSTER . VIJFDE GRIEF : NIET-TOEPASSING VAN ARTIKEL 7, LID 4, VAN DE RICHTLIJN 22 TER TERECHTZITTING HEEFT DE COMMISSIE VOORTS VERKLAARD, DAT ZIJ HAAR GRIEF BETREFFENDE DE JACHT OP TORTELDUIVEN IN DE MEDOC NIET LANGER HANDHAAFDE . ZIJ HEEFT ERKEND, DAT HET ARREST VAN DE CONSEIL D' ETAT HOUDENDE NIETIGVERKLARING VAN EEN AANTAL BESCHIKKINGEN DIE DE TORTELDUIVENJACHT IN DE MEDOC TOESTONDEN, DE FRANSE WETTELIJKE REGELING OP DIT PUNT IN OVEREENSTEMMING HEEFT GEBRACHT MET DE EISEN VAN DE RICHTLIJN . AANGEZIEN BEDOELD ARREST VAN DE CONSEIL D' ETAT IS GEWEZEN OP 7 DECEMBER 1984, DAT WIL ZEGGEN VOOR HET MET REDENEN OMKLEED ADVIES VAN 20 FEBRUARI 1985, MOET WORDEN VASTGESTELD DAT DE COMMISSIE DOOR HAAR GEDEELTELIJKE AFSTAND VAN INSTANTIE ERKENT, DAT HAAR VIJFDE GRIEF ONGEGROND WAS . ZESDE GRIEF : NIET-INACHTNEMING VAN ARTIKEL 8, LID 1, VAN DE RICHTLIJN 23 DE COMMISSIE ZET UITEEN, DAT DE BESCHIKKING VAN 27 JULI 1982 VOOR BEPAALDE FRANSE DEPARTEMENTEN HET GEBRUIK VAN LIJM TOESTAAT VOOR HET VANGEN VAN LIJSTERS EN DAT DE BESCHIKKINGEN VAN 7 SEPTEMBER 1982 EN 15 OKTOBER 1982 DE VANGST VAN VELDLEEUWERIKEN MET BEHULP VAN HORIZONTALE NETTEN, "PANTES" OF "MATOLES" GENAAMD, TOESTAAN . HET GEBRUIK VAN LIJM EN HORIZONTALE NETTEN ZOU EVENWEL UITDRUKKELIJK VERBODEN ZIJN INGEVOLGE ARTIKEL 8, LID 1, JUNCTO BIJLAGE IV, SUB A, VAN DE RICHTLIJN . 24 VOLGENS DE COMMISSIE KAN HET GEBRUIK VAN LIJM EN HORIZONTALE NETTEN NIET WORDEN GERECHTVAARDIGD MET EEN BEROEP OP ARTIKEL 9, LID 1, SUB C, VAN DE RICHTLIJN, AANGEZIEN DEZE VANGSTMETHODES GEEN SELECTIEVE METHODES ZIJN EN ZIJ DERHALVE GEEN "VERSTANDIG GEBRUIK VAN BEPAALDE VOGELS IN KLEINE HOEVEELHEDEN" IN DE ZIN VAN DE RICHTLIJN TOESTAAN . 25 VOLGENS DE FRANSE REGERING ZIJN DEZE MAATREGELEN, DIE OP 25 MEI 1983 BIJ DE COMMISSIE ZIJN AANGEMELD, GERECHTVAARDIGD OP GROND VAN ARTIKEL 9, LID 1, SUB C, VAN DE RICHTLIJN, DAAR DE BETROKKEN VANGSTEN OP HET TERRITORIALE, TEMPORELE EN PERSONELE VLAK STRIKT WORDEN GECONTROLEERD OM TE VERZEKEREN, DAT DE VANGSTEN SELECTIEF ZIJN . 26 DIENAANGAANDE ZET DE FRANSE REGERING UITEEN, DAT VOOR DE VANGST MET LIJM EN HORIZONTALE NETTEN EEN BUITENGEWOON STRENG EN GECONTROLEERD STELSEL VAN INDIVIDUELE VERGUNNINGEN GELDT . ZO ZOUDEN DE BETROKKEN BESCHIKKINGEN NIET ALLEEN AANGEVEN, WAAR EN IN WELKE PERIODE MAG WORDEN GEVANGEN, MAAR OOK HET AANTAL VANGSTMIDDELEN EN HET OPPERVLAK HIERVOOR ALSMEDE HET MAXIMUM AANTAL TOEGESTANE VANGSTEN BEPERKEN . BOVENDIEN ZOU DE OVERHEID EROP TOEZIEN, DAT DEZE VANGSTVOORWAARDEN WORDEN NAGELEEFD . 27 ALLEREERST DIENT TE WORDEN OPGEMERKT, DAT DE LID-STATEN OVEREENKOMSTIG ARTIKEL 9 VAN DE RICHTLIJN, IN HET BIJZONDER ARTIKEL 9, LID 1, SUB C, KUNNEN VOORZIEN IN AFWIJKINGEN VAN DE VERBODEN VAN ARTIKEL 8, LID 1, VAN DE RICHTLIJN . 28 VOOR HET ANTWOORD OP DE VRAAG, OF EEN NATIONALE WETTELIJKE REGELING IN OVEREENSTEMMING IS MET DE VERSCHILLENDE CRITERIA VAN ARTIKEL 9, LID 1, SUB C, VAN DE RICHTLIJN DIENT, GELIJK HET HOF OVERWOOG IN HET ARREST VAN 8 JULI 1987 ( ZAAK 262/85, COMMISSIE/ITALIE, JURISPR . 1987, BLZ . 3073 ), TE WORDEN ONDERZOCHT OF DIE REGELING WAARBORGT, DAT DE AFWIJKENDE REGELING OP STRIKT GECONTROLEERDE EN SELECTIEVE WIJZE WORDT TOEGEPAST EN DE VANGST VAN DE BETROKKEN VOGELS DERHALVE OP VERSTANDIGE WIJZE EN IN KLEINE HOEVEELHEDEN PLAATSVINDT . BOVENDIEN VOLGT UIT ARTIKEL 2, GELEZEN IN SAMENHANG MET DE ELFDE OVERWEGING VAN DE RICHTLIJN, DAT HET CRITERIUM "KLEINE HOEVEELHEDEN" GEEN ABSOLUUT CRITERIUM IS, MAAR VERBAND HOUDT MET DE HANDHAVING VAN DE TOTALE POPULATIE EN DE VOORTPLANTINGSSITUATIE VAN DE BETROKKEN SOORT . 29 OPGEMERKT ZIJ, DAT DE FRANSE VOORSCHRIFTEN INZAKE DE VANGST VAN LIJSTERS EN VELDLEEUWERIKEN IN BEPAALDE DEPARTEMENTEN ZEER NAUWKEURIG ZIJN . BOVENGENOEMDE BESCHIKKINGEN VERBINDEN AAN DE VERLENING VAN VANGSTVERGUNNINGEN EEN GROOT AANTAL BEPERKENDE VOORWAARDEN . 30 BOVENDIEN HEEFT DE COMMISSIE NIET AANGETOOND, DAT DE FRANSE REGELING VANGSTEN TOESTAAT DIE ONVERENIGBAAR ZIJN MET EEN VERSTANDIG GEBRUIK VAN BEPAALDE VOGELS IN KLEINE HOEVEELHEDEN . DE COMMISSIE HEEFT IMMERS HET ARGUMENT VAN VERWEERSTER, DAT MET HET AANTAL VANGSTEN EEN MINIEM PERCENTAGE VAN DE BETROKKEN POPULATIES GEMOEID IS, NIET BETWIST . 31 BOVENDIEN HEEFT VERWEERSTER DE AFWIJKENDE REGELINGEN OVEREENKOMSTIG ARTIKEL 9, LID 4, VAN DE RICHTLIJN BIJ DE COMMISSIE AANGEMELD EN HEEFT ZIJ ZICH BEREID GETOOND OM MET DE COMMISSIE TOT OVEREENSTEMMING TE KOMEN OVER DE MODALITEITEN VAN DE ONDERHAVIGE TWEE JACHTMETHODES . EEN EN ANDER HEEFT ECHTER NIET TOT EEN STANDPUNTBEPALING VAN DE COMMISSIE GELEID . 32 UIT HET VOORGAANDE VOLGT DAT DE BETROKKEN FRANSE BEPALINGEN, GELET OP HET DOSSIER, NIET ONVERENIGBAAR KUNNEN WORDEN GEACHT MET DE EISEN VAN ARTIKEL 9, LID 1, SUB C, VAN DE RICHTLIJN . 33 DE ZESDE GRIEF MOET DERHALVE WORDEN VERWORPEN . 34 BIJGEVOLG MOET WORDEN VASTGESTELD DAT DE FRANSE REPUBLIEK, DOOR NIET BINNEN DE GESTELDE TERMIJN ALLE WETTELIJKE EN BESTUURSRECHTELIJKE BEPALINGEN VAST TE STELLEN DIE NODIG ZIJN VOOR HET VOLGEN VAN RICHTLIJN 79/409 VAN DE RAAD VAN 2 APRIL 1979 INZAKE HET BEHOUD VAN DE VOGELSTAND, DE KRACHTENS HET EEG-VERDRAG OP HAAR RUSTENDE VERPLICHTINGEN NIET IS NAGEKOMEN . Beslissing inzake de kosten KOSTEN 35 INGEVOLGE ARTIKEL 69, PARAGRAAF 2, VAN HET REGLEMENT VOOR DE PROCESVOERING MOET DE IN HET ONGELIJK GESTELDE PARTIJ IN DE KOSTEN WORDEN VERWEZEN . VOLGENS ARTIKEL 69, PARAGRAAF 3, EERSTE ALINEA, KAN HET HOF DE PROCESKOSTEN ECHTER GEHEEL OF GEDEELTELIJK COMPENSEREN INDIEN PARTIJEN ONDERSCHEIDENLIJK OP EEN OF MEER PUNTEN IN HET ONGELIJK WORDEN GESTELD . AANGEZIEN DE COMMISSIE SLECHTS TEN AANZIEN VAN EEN DEEL VAN HAAR GRIEVEN IN HET GELIJK IS GESTELD, DIENEN DE KOSTEN TE WORDEN GECOMPENSEERD . Dictum HET HOF VAN JUSTITIE, RECHTDOENDE, VERKLAART : 1 ) DOOR NIET BINNEN DE GESTELDE TERMIJN ALLE WETTELIJKE EN BESTUURSRECHTELIJKE BEPALINGEN VAST TE STELLEN DIE NODIG ZIJN VOOR HET VOLGEN VAN RICHTLIJN 79/409 VAN DE RAAD VAN 2 APRIL 1979 INZAKE HET BEHOUD VAN DE VOGELSTAND, IS DE FRANSE REPUBLIEK DE KRACHTENS HET EEG-VERDRAG OP HAAR RUSTENDE VERPLICHTINGEN NIET NAGEKOMEN . 2 ) ELK DER PARTIJEN ZAL HAAR EIGEN KOSTEN DRAGEN .

62000TJ0169

en

Grounds Legal context 1 The award of public contracts for the supply of services by the Commission is subject to the provisions of Section 1 (Articles 56 to 64b) of Title IV of the Financial Regulation of 21 December 1977 applicable to the general budget of the European Communities (OJ 1977 L 356, p. 1), as last amended, at the material time, by Council Regulation (EC, Euratom, ECSC) No 2673/99 of 13 December 1999 (OJ 1999 L 326, p. 1) which entered into force on 1 January 2000 (the Financial Regulation). 2 Under Article 56 of the Financial Regulation: ... when concluding contracts for which the amount involved is equal to or greater than the threshold provided for by the Council directives on the coordination of procedures for the award of public works, supplies and services contracts, each institution shall comply with the same obligations as are imposed upon bodies in the Member States by those directives. The implementing measures shall include appropriate provisions to that end. 3 Article 139 of the Financial Regulation provides that [in] consultation with the European Parliament and the Council and after the other institutions have given their opinions, the Commission shall adopt implementing measures for this Financial Regulation. 4 Accordingly, the Commission adopted Regulation (Euratom, ECSC, EC) No 3418/93 of 9 December 1993 laying down detailed rules for the implementation of certain provisions of the Financial Regulation (OJ 1993 L 315, p. 1). Articles 97 to 105 and 126 to 129 of that regulation apply to the award of public contracts for the supply of services. In particular, Article 126 provides as follows: The Council directives on public works, supplies and services contracts shall be applicable to the award of contracts by the institutions whenever the amounts involved are equal to or greater than the amounts provided for in those directives. 5 In the present case, the relevant directive is Council Directive 92/50/EEC of 18 June 1992 relating to the coordination of procedures for the award of public service contracts (OJ 1992 L 209, p. 1), as amended by Directive 97/52/EC of 13 October 1997 of the European Parliament and the Council (OJ 1997 L 328, p. 1) (Directive 92/50), Article 7(1)(a) of which provides for an application threshold of EUR 200 000 for public service contracts for, in particular, health and social services. Facts giving rise to the dispute 6 In 1994 the Commission decided to entrust to a private company the management of the Centre de la Petite Enfance Clovis, which is a day nursery and kindergarten for children of the staff of the European institutions situated on its premises in Boulevard Clovis, Brussels (the CPE Clovis). The Commission issued an invitation to tender and subsequently awarded the contract to two Italian companies, Aristea and Cooperativa Italiana di Ristorazione. The management of the CPE Clovis was then entrusted to the applicant company, which was set up by the two aforementioned companies. The management contract was concluded for an initial term of two years from 1 August 1995, renewable for three one-year periods. 7 By letter of 15 April 1999, the applicant informed the Commission that it did not intend to seek renewal of the contract for 1999/2000. 8 On 26 May 1999, the Commission, pursuant to Council Directive 92/50, published in the Supplement to the Official Journal a first contract notice for the services relating to the management of the CPE Clovis (contract notice No 99/S 100-68878/FR, OJ 1999 S 100, p. 35). Those services are within category 25, Health and social services, of Annex I B to Directive 92/50. Three undertakings, among them the applicant and Centro Studi Manieri Srl (Manieri), applied to participate. 9 By letter of 2 July 1999, the Commission informed the applicant that it had decided not to award the contract for the management of the CPE Clovis within the framework of the procedure initiated on 26 May 1999 because the number of candidates was too low to ensure adequate competition. 10 On 10 July 1999, the Commission published a further contract notice for the management services of the CPE Clovis (contract notice No 99/S 132-97515/FR, OJ 1999 S 132). This notice was worded like the first and stated that the contract would be awarded to the economically most advantageous tender taking account of the prices tendered and the quality of the services proposed (details in the contract documents). Seven undertakings, including the applicant undertakings and Manieri, applied to participate. 11 The applications were examined on 28 October 1999 by an assessment panel consisting of four Commission officials (the assessment panel). The seven applicant undertakings were selected. 12 On 29 October 1999, the Commission sent the contract documents to the seven undertakings. The criteria on which the contract would be awarded were as follows: The contract will be awarded to the economically most advantageous tender taking account of: - the prices tendered and - the quality of the tender and of the services proposed, evaluated, in descending order of importance, according to: (a) the quality of the teaching programme (40%) (b) the measures and resources employed to provide cover for staff absences (30%) (c) the methodology and monitoring devices proposed for monitoring of: (30%) - the quality of service and management - the maintenance of staffing levels - the implementation of the teaching programme. 13 The contract documents were supplemented by the report of the site visit and of the mandatory information meeting on 24 and 25 November 1999 (the contract documents). 14 By 7 February 2000, the final date set for that purpose, four undertakings, including the applicant and Manieri, had submitted tenders. 15 The tenders were opened on 14 February 2000. The Commission then asked for further particulars from the tenderers. The applicant received and replied to three such requests from the Commission, dated 25 and 29 February and 17 March 2000. Manieri received five requests dated 25 (two requests) and 29 February, 3 and 10 March 2000, to which it replied on 10 and 14 March 2000. 16 The tenders were then examined by three assessment panels. 17 First, they were considered from the viewpoint of quality by an assessment panel consisting of six representatives of the Commission and a representative of the parents' association (the qualitative assessment panel). That panel delivered its report on 5 April 2000. The report placed Manieri's tender first, before that of Esedra. 18 Secondly, the tenders submitted by the four bidders were assessed from the viewpoint of price by Commission officials (the price assessment panel). That panel compiled a financial evaluation table of the tenders, which placed Manieri's tender second, before that of Esedra. 19 Thirdly, the qualitative assessment panel report and the abovementioned table were examined by a panel composed of six persons, of whom five were appointed in their capacity as Commission officials and the sixth in her capacity as representative of the Parents' Association (the tender assessment panel). That panel delivered its final assessment on 7 April 2000. The assessment repeats the conclusions of the two previous panels and concludes that Manieri's tender is the first and lowest tender in accordance with the requirements and qualitatively the best. 20 Following that examination, and after the favourable opinion of the Advisory Committee for Purchases and Contracts of 30 May 2000, the Commission awarded the contract in question to a group of Italian companies represented by Manieri, consisting of the latter and six other undertakings. 21 By letter of 31 May 2000, the Commission informed the applicant that it had not been awarded the contract in question (the refusal decision). 22 By letter of 2 June 2000, the applicant's lawyers asked the Commission to inform them of the reasons for the refusal decision. They also asked the Commission to suspend any measure designed to implement the decision to award the contract to another candidate (the award) and, consequently, not to conclude the contract referred to in the contract documents. 23 By fax of 9 June 2000, the Commission provided information regarding the reasons for awarding the contract to the Italian group represented by Manieri. Moreover, the Commission refused to suspend the operation of the award. 24 Following the award, the group represented by Manieri decided to entrust the work to a newly formed company incorporated under Belgian law called Sapiens in order to satisfy various obligations laid down by the Member State where the services were to be provided, in relation to employment law, tax law and social law (social insurance contributions and other employees' rights, payment of taxes, availability of a value-added tax (VAT) number, supervision of the management of facilities for small children in Belgium, etc.). The same procedure had been followed on the award of the previous contract. Procedure and forms of order sought by the parties 25 The applicant brought the present action by application lodged at the Court Registry on 20 June 2000. 26 By separate document lodged at the Registry on the same day, the applicant submitted an application for interim relief in the form of suspension of the operation of the award decision and the refusal decision. 27 By order of 20 July 2000 in Case T-169/00 R Esedra v Commission [2000] ECR II-2951, the President of the Court of First Instance dismissed the application for interim relief. 28 In its application and reply, the applicant asked the Court to request the Commission to produce a number of documents and to allow it to submit its observations on them. 29 Upon hearing the report of the Judge-Rapporteur, the Court decided to open the oral procedure and, by way of the measures of organisation of procedure under Article 64 of the Rules of Procedure, requested the applicant to reply to a question and the Commission to produce certain documents and also to reply to several questions. The applicant replied to the Court's question by letters of 28 and 29 June 2001 and the Commission produced the documents and replied to the Court's questions by letters of 22 June, 9 and 24 July 2001. 30 The parties presented oral argument and gave their replies to the Court's questions at the hearing on 18 September 2001. At the hearing, the applicant stated that the documents produced by the Commission were sufficient for it to prepare its case properly and therefore it considered that its request for production of the documents had been satisfied. 31 The applicant claims that the Court should: - rule that the application is admissible and well founded; - annul the refusal decision; - annul the award decision; - order the Commission to pay the applicant damages of EUR 1 001 574.09; - order the Commission to pay the costs. 32 The Commission contends that the Court should: - dismiss the application for annulment as unfounded; - dismiss the claim for damages as unfounded; - order the applicant to pay the costs. 33 By letter of 22 October 2001 the applicant requested the Court to reopen the oral procedure on the ground that the applicant had just become aware of a new fact which justified the reopening of that procedure. By letter of 27 November 2001 the Commission submitted its observations on that request and took the view that it was neither necessary nor justified to reopen the oral procedure. The claims for annulment 34 The applicant puts forward five pleas in law in support of its application for annulment. The first plea alleges breach of the principle of non-discrimination. The second plea alleges disregard of the contract notice and the contract documents with regard to the evaluation of the successful tenderers' financial and technical standing. The third plea alleges disregard of the contract documents with regard to the appraisal of prices and the quality of the tenders. The fourth plea alleges breach of the obligation to state reasons, and the fifth plea misuse of powers. The first plea, alleging breach of the principle of non-discrimination 35 The applicant claims that the Commission breached the principle of non-discrimination, which is a fundamental principle in relation to public contracts and is directly referred to in Article 3(2) of Directive 92/50, which provides that contracting authorities shall ensure that there is no discrimination between different services providers. Consequently the applicant contends, first, that the time it was allowed for submitting its tender was not the same as that allowed to the other applicants; second, that the Commission put questions to the tenderers which went beyond a request for clarification or the correction of obvious clerical errors in the tenders and, third, that the tenderers were not evaluated impartially. 1. The allegation that the applicant was not allowed the same time as the other tenderers for submitting its tender Arguments of the parties 36 The applicant considers that the time it was allowed for submitting its tender was not the same as that allowed to the other tenderers. It observes that the final date for submitting tenders, which, according to the contract documents, was originally 6 January 2000, was postponed to 7 February 2000. The applicant states that it was the only candidate which was not informed of this as the Commission's letter in Italian dated 20 December 1999 stated that the final date had been deferred to 7 January 2000, not 7 February 2000. The applicant points out that the other candidates were informed of the later date by letter or telephone. In particular, the applicant observes that Manieri, which had also received a letter in Italian with the same mistake as to the new final date, was informed of the mistake by telephone. According to the applicant, it was only on 7 January 2000, when its representative went to the Commission's offices to lodge its tender, that he was informed that in fact the final date had been postponed to 7 February 2000. 37 The applicant states that it had made arrangements to meet the final date which it had been given, namely 7 January 2000. Therefore the fact that it could have taken back its tender of 7 January in order to supplement it and lodge it on 7 February did not put the applicant back on an equal footing with the other candidates, who had been able to spread the work over a longer period from the beginning. In this connection the applicant notes that it was not able to start work again on its tender until 24 January, when some of its staff who had taken part in drawing up the tender returned from holiday and the external consultants instructed to prepare it were able to free themselves from other commitments undertaken after 7 January 2000. 38 The Commission disputes the applicant's arguments because in any case the final date for the submission of tenders was the same for all the candidates, namely 7 February 2000 and the applicant was able to lodge its tender after 6 January 2000. According to the Commission, the error as to the date in the latter of 20 December 1999 did not lead to discrimination against the applicant. Findings of the Court 39 There is no factual support for the applicant's assertion that it was not given the same deadline as the other candidates because its final date for the submission of a tender was deferred to the same date as for the other candidates. 40 It is clear from the facts set out above that the Commission originally set 6 January 2000 as the final date for the submission of bids. That date was shown in paragraph 2 of the terms and conditions in the contract documents which the Commission sent on 29 October 1999 to the seven successful candidates in the selection process. 41 On 20 December 1999 the final date was deferred to 7 February 2000. As a result of a copying error in the Commission's fax to Esedra and Manieri, they were informed that the final date had been deferred to 7 January, not 7 February, 2000. The mistake was noticed by Manieri, which contacted the Commission for clarification and was informed, by fax of 22 December 1999, that the final date had been deferred to 7 February 2000. Esedra, however, was misled and went to the Commission to lodge its tender on 7 January. Nevertheless, it was able to withdraw the tender and was allowed the extension to 7 February. 42 On this point it must be observed that it was Manieri which sent the Commission a fax on 21 December 1999 to inform it of the error as to the date, which the Commission rectified the next day by returning Manieri's fax with a handwritten note that the final date for the submission of bids had been deferred to 7 February 2000. 43 Although it is regrettable that the Commission, after being informed of the error, did not see fit to check whether the fax to Esedra contained the same error as that to Manieri so as to rectify it by contacting the applicant, nevertheless, if the applicant was unable to revise its tender before 24 January 2000, the reasons it puts forward in this connection are attributable to itself and not to the fact that the Commission was slow in informing it that the final date had been postponed. Moreover, the applicant has produced nothing at all to prove its assertion that it was unable to forewarn in good time the external consultants it used, who are said to have had other commitments from 7 January and would therefore not be free until 24 January. 44 In any case, the applicant does not claim that the fact that it was informed of the postponement of the final date on 7 January 2000, and not on 22 December 1999 like Manieri (or 20 December 1999, like the other candidates) had the consequence that the tender it presented was insufficiently detailed. 45 For those reasons the applicant's complaint of discrimination against it by reason of the postponement of the final date must be rejected. 2. The allegation that the Commission put questions to the tenderers which went beyond the request for clarification or the correction of obvious clerical errors in the tenders Arguments of the parties 46 The applicant claims that the Commission put questions to Manieri which went beyond a request for clarification or the rectification of obvious clerical errors in the wording of Manieri's tender. In doing so, according to the applicant, the Commission infringed the second subparagraph of Article 99(h) of the detailed rules for the implementation of the Financial Regulation, which states that the Commission may not contact a tenderer after tenders have been opened unless some clarification is required or unless obvious clerical errors in the tender must be corrected. The Commission is also said to have breached the principle of non-discrimination underlying that provision. 47 The applicant claims that Manieri received several requests from the Commission, dated 25 and 29 February and 3 March 2000, which enabled it to finalise its bid. Likewise the Commission's requests entailed questions from Manieri, which was a further infringement of the second subparagraph of Article 99(h) of the detailed rules for the implementation of the Financial Regulation. 48 The Commission disputes the applicant's reasoning. According to the Commission, the questions put to all the tenderers on 25 and 29 February 2000 had already been dealt with in the tenders and the replies merely provided clarification, without which none of the tenderers would have been able to finalise its bid. The Commission adds that Manieri did not finalise its tender, which was lodged within the specified period. The Commission also contends that the three requests for clarification to which the applicant refers are entirely in accordance with the second subparagraph of the said Article 99(h) and, in that connection, cites the judgment in Case T-19/95 Adia Interim v Commission [1996] ECR II-321. The Commission adds that the only question raised by Manieri concerned the practical arrangements for speaking to the children in a different Community language. Findings of the Court 49 It should be noted that, according to the second subparagraph of Article 99(h) of the detailed rules for the implementation of the Financial Regulation, any contact between the institution and the tenderer after the tenders have been opened is prohibited save, exceptionally, if some clarification is required in connection with a tender, or if obvious clerical errors contained in the tender must be corrected. In those cases, the institution may take it upon itself to contact the tenderer (see the judgment in Adia Interim v Commission, cited above, paragraph 43). 50 In this connection, the documents produced by the Commission in response to several measures of organisation of procedure show that Manieri received five requests for clarification from the Commission dated 25 February (two requests), 29 February, and 3 and 10 March 2000, and that it replied to them on 10 and 14 March 2000. 51 In the context of the measures of organisation of procedure, the Commission also produced Manieri's replies to the requests for clarification, and also extracts from Manieri's tender specifically relating to questions 1, 2, 5 and 6 in the first fax of 25 February 2000 and to the questions in the first, third and fourth indents of the fax of 3 March 2000. In addition, the Commission indicated, for each of the seven aforementioned questions, the parts of the contract documents to which the extracts from Manieri's tender and the requests for clarification relate. 52 For each of the seven questions considered below, it is necessary to determine whether Manieri's replies to the Commission's requests for clarification should be regarded as clarifying the terms of its tender or whether the replies go beyond that and modify the substance of the tender by reference to the requirements of the contract documents. The other questions are not contested by the applicant. 53 In the first question in the first fax of 25 February 2000 the Commission asked Manieri to provide very specific examples of a simulated staff training plan (frequency, type of sequence, type of training). It is clear from the file that Manieri's tender contained a detailed description of its training plan and that, in reply to the Commission's request, Manieri supplied a simulated training plan accompanied by a table entitled staff training plan. 54 In the light of those documents, it must be noted that the data used by Manieri in its reply had already appeared in the training plan included in its tender, in accordance with the requirements of the contract documents. Therefore Manieri's reply merely clarifies the data given in the tender, without modifying its terms. 55 In the second question in the first fax of 25 February 2000 the Commission asked Manieri to provide a description of the psychological and vocational tests (frequency, type of tests). The file shows that Manieri's tender contained a list of measures intended to limit staff absenteeism and these included the organisation of regular psychological and vocational tests of staff. In response to the Commission's request, Manieri provided the description required. 56 It must be observed, in the light of those documents, that psychological and vocational tests were not expressly required by the contract documents. However, Manieri's tender tackled the problem of staff absenteeism by envisaging the introduction of such tests and that is why the Commission requested clarification regarding those measures. Consequently Manieri's reply does no more than clarify for the Commission the concept of the psychological and vocational tests mentioned in the tender, without modifying its terms. 57 The fifth question in the first fax of 25 February 2000 was as follows: Is the entrance charge for museums and/or the charge for excursions paid by the contractor, with details of the number of excursions planned for each year, frequency and age groups. The file shows that Manieri's tender described the proposed visits and excursions, without expressly stating that the cost would be borne by the tenderer. In reply to the Commission's request, Manieri stated that it would indeed meet the cost. Manieri also provided information on the number and frequency of excursions and the age groups concerned. 58 In the light of those documents it must be observed, regarding the cost of visits and excursions, that the fact that Manieri's tender did not expressly mention that the cost would be borne by Manieri has no bearing on the present case. The contract documents stated that it could not be otherwise, but they did not require this to be stated in the tender. Therefore a negative response by Manieri to the Commission's request for clarification would have logically entailed the rejection of its tender, whereas a positive response in no way alters the tender. Likewise, with regard to, first, the frequency of excursions and, second, the age groups concerned, it must be observed that Manieri's reply merely repeats the information given in the tender and specifies the age of the children concerned, which does not mean that the tender was modified. 59 The sixth question in the first fax of 25 February 2000 was as follows: Stability of groups: is this a part-time staff member in terms of working hours and, if so, how many hours per week? Or is this a part-time staff member by virtue of function, but with effective full-time presence? Show on the basis of the general organisation chart and in the same structure, numbering each staff member from 1 to 50 paediatric nurses (e.g. P1, P2, P3, P4, etc.) in the division of each room and in the function of each person (A, B, C, part-time) and the same for the teachers. The file shows that Manieri's tender described the measures envisaged to ensure the stability of groups of pupils and groups of teachers. In particular, the tender stated that part-time teachers would carry out specific tasks or would provide for the presence of a third nurse in certain situations. In response to the Commission's request, Manieri gave the clarification required with regard to the question of part-time staff and supplied the organisation chart sought by the Commission. 60 In the light of those documents it must be observed that, on the question of part-time staff, Manieri's reply merely repeats the terms of its tender without modifying its substance. Moreover, it should be noted that, as regards the organisation chart desired by the Commission, that chart serves merely to illustrate Manieri's reply, without replacing the complete and detailed organisation chart required by the contract documents, which was included in Manieri's tender. 61 The first, third and fourth questions in the fax of 3 March 2000 were as follows: ... please name the theoretical manual [Hazard Analysis Critical Control Point ("HACCP")] applicable on starting-up of the contract and state its period of adaptation. ... Please describe the internal checks carried out by your company and what are the external checks made by Laboraco. Please state the types of checks, their frequency and numbers. It appears from the file that Manieri's tender contained, first, a general and theoretical description of the measures to be taken for health and cleanliness and that it considered health questions as an integral part of a general system of quality control. In addition, in its tender Manieri stated that it undertook to ensure the health quality of its services by using the services of a specialist firm, Laboraco. In response to those requests by the Commission, Manieri gave the clarification required and supplied an organisation chart of the proposed quality and self-regulation system, together with a description of the persons in charge of it, a theoretical list of checks and a theoretical HACCP manual. 62 In the light of those documents it must be observed that Manieri's reply merely clarifies the wording of its tender without modifying it in substance. Manieri's tender meets the requirements of the contract documents, which require each candidate to include with its tender a brief note of its own progress in the matter of health, the human resources and qualifications used and, failing that, the measures taken at present to ensure the health quality of its services, and Manieri's reply merely gives details of the proposed internal and external checks for that purpose. Likewise, sending a theoretical HACCP manual in response to a request from the Commission cannot be regarded as a modification of the tender because the latter contained a general and theoretical description of the measures to be taken for health and cleanliness, the HACCP manual being only one means to that end. 63 In conclusion, the foregoing examination of the contract documents, Manieri's tender, the requests for clarification and Manieri's replies show that the Commission did not breach the principle of non-discrimination enshrined in Article 3(2) of Directive 92/50 and the second subparagraph of Article 99(h) of the detailed rules for the implementation of the Financial Regulation. Manieri's replies to the Commission's requests constitute clarification of the terms of its tender and they in no way modify the substance of the tender in relation to the requirements laid down by the contract documents. 64 Consequently the applicant's complaints relating to discrimination against it by reason of Manieri's replies to the Commission's requests for clarification must be rejected. 3. The applicant's allegation that the assessment of the tenders was not impartial 65 According to the applicant, the assessment of the tenders was not impartial because the parents' association and the Joint Management Committee of the Early Childhood Centre (Cocepe), two bodies hostile to the applicant for illegitimate reasons, took part in the assessment. The applicant also considers that the Commission wished to make a clean sweep of the past and to exclude the applicant from the CPE Clovis because the applicant managed the CPE when alleged paedophilic acts were committed there in 1997. 66 First, the applicant observes that the deputy chairman of the parents' association took part in the procedure for assessing tenders in the present case. However, the chairman of that association had informed the Commission of her dissatisfaction by sending it a copy of a letter she had written to a member of Cocepe, complaining of the way in which the applicant had managed the CPE Clovis. Moreover, the parents' association had asked the Commission to terminate the contract current at that time. 67 The Court considers that there can be no objection to the participation of a representative of the parents' association in the assessment of tenders in view of the importance of the parents' contribution to the cost of the CPE Clovis and their interest in educational matters connected with the welfare of the children. 68 Similarly, discrimination against the applicant cannot be inferred from the dissatisfaction expressed by the chairman of the parents' association concerning the way in which Esedra managed the CPE Clovis. The letter on which that allegation is based was addressed to a member of Cocepe and a copy was sent to the Commission for information. Examination of the letter shows that it was sent by a parent of pupils in her personal capacity and not on behalf of the parents' association. The writer of the letter never refers to her position as chairman of the parents' association. Furthermore, it appears that in the final analysis she did not wish to damage the applicants' image or its business, as she made clear in response to the action brought against her by Esedra. 69 In addition, the applicant's allegation that the parents' association asked the Commission to terminate the applicant's management contract at the time is based solely on a leaflet of the local staff committee and that document does not justify attributing such a request to the parents' association. 70 Consequently, the applicant's complaint relating to the participation of a representative of the parents' association in the procedure for awarding the contract in question must be rejected. 71 Second, the applicant contends that Cocepe followed the progress of the procedure for awarding the contract and the procedure had been mentioned at the 221st meeting of that body on 24 March 2000. On this point the applicant observes that Cocepe is a joint body consisting of representatives of the staff committees. Like the parents' association, the local staff committee is hostile to the applicant, as shown by its objection to the privatisation of the activities of the CPE Clovis in 1995. 72 The Court observes that it appears from the specifications annexed to the contract documents that Cocepe is a joint body consisting of management representatives and staff committee representatives, with four representatives of the Commission, two of the Council, two of the Economic and Social Committee and of the Committee for the Regions, and two representatives of the Parliament. Within the framework of the CPE Clovis management contract, Cocepe assists the Commission in its task of monitoring, inter-institutional coordination and permanent evaluation. It also helps in observing the functioning of the CPE Clovis, considers requests by parents and delivers opinions on the operation of the Centre. 73 It must be noted that none of the members of Cocepe took part in appraising the tenders within the framework of the procedure for awarding the contract in question. In particular, the Commission states, without being contradicted by the applicant, that Cocepe cannot have access to tenders, which can only be disclosed to the assessment panels. 74 In addition, there is no basis for the applicant's assertion that the fact that Cocepe followed the procedure for awarding the contract or that it intervened in the preparation of the management contract infringes the principle of non-discrimination. Although Cocepe followed the procedure, this was only by way of a general outline of the progress of the invitation to tender at the 221st meeting, which had no influence on the assessment process. 75 The applicant's complaint that Cocepe took part in the procedure for awarding the contract in question must therefore be rejected. 76 Third, the applicant states that, as a result of alleged paedophilic acts committed in 1997, pressure was brought to bear on the Commission to exclude the applicant from the management of the CPE Clovis and that, in yielding to such pressure, the Commission's intention was to make a clean sweep of the past. 77 The Court observes that the applicant has not adduced the slightest evidence to show that the alleged paedophilic acts in 1997 resulted in any discrimination whatever against the applicant. 78 Accordingly, it must be made clear that it was the applicant, not the Commission, which terminated the contract for the management of the CPE Clovis, which is sufficient proof that the Commission did not regard the applicant as responsible for the events which are said to have occurred in 1997. 79 Likewise, the fact that the local staff committee criticised the way in which the applicant executed the contract and asked the Commission to make other arrangements for the management of the CPE Clovis does not affect the assessment of the applicant's tender because the staff committee did not take part in the assessment process. 80 Therefore the applicant's complaint that the Commission intended to eliminate the applicant because it managed the CPE Clovis at the time of alleged paedophilic acts in 1997 must be rejected. 81 It follows from the foregoing that the applicant is wrong in its submission that the Commission did not carry out an impartial assessment of the tenders. 82 The first plea in law must therefore be dismissed. The second plea, alleging that the notice of invitation to tender and the contract documents were disregarded in relation to the assessment of the successful tenderer's financial and technical standing 83 The applicant contends that the successful tenderer, namely the group of companies represented by Manieri, does not have the financial and technical standing required by the notice of invitation to tender and the contract documents. 1. The successful tenderer's financial standing Arguments of the parties 84 The applicant contends that the Commission ought to have eliminated Manieri from the procedure for the award of the contract in question because its financial standing and that of the other companies in the group it represents is insufficient. On this point the Commission disregarded the notice of invitation to tender and the contract documents, made a manifestly incorrect assessment and infringed Article 34 of Directive 92/50 and also the principle of non-discrimination. 85 Thus, the applicant notes that on 28 October 1999 the assessment panel decided to select the group represented by Manieri without having in its possession the balance sheets of three of the companies forming the group. Following the Commission's request of 13 October 1999, the balance sheets were received by the Commission only on 3 November 1999. On this point the applicant observes that the absence of the balance sheets could not be made up for by the joint and several undertaking given by the members of the group represented by Manieri because the Commission did not know the financial standing of three of them. Likewise, according to the applicant, the balance sheets supplied at the selection stage did not make it possible to establish that the candidate in question had the requisite financial standing as the annual financial value of the contract, which the applicant estimates at BEF 140 000 000 (EUR 3 470 509.34) was greater than the total turnover of the four members of the group represented by Manieri, whose balance sheet was given to the Commission, which was approximately BEF 60 000 000 (EUR 1 487 361.15) in 1998. 86 The applicant also criticises the assessment panel's preference for analysing technical standing rather than financial standing. The applicant contends that it is incumbent on the Commission to assess the financial criterion as well as the technical criterion, and not to prefer one to the other. From this viewpoint the applicant contends that, if the financial standing of the group represented by Manieri was not made clear in its application, the Commission ought to have obtained further particulars on that point, in accordance with Article 34 of Directive 92/50. The applicant adds that the different rules in force in the Member States governing the presentation of balance sheets and trading accounts of companies and legal persons cannot, in the absence of complete harmonisation in the matter, justify the abandonment of a criterion intended by the Community legislature. In this connection the applicant sees no reason why the balance sheets or accounts of a legal person should not include the figures requested, in particular the general turnover, the turnover specific to operating in the market in question and government aid, if any. 87 In addition, the applicant observes that the letter of 3 February 2000 from Deutsche Bank makes no significant contribution to the discussion because it was out of time and merely states, firstly, that Manieri can fulfil its financial obligations, but does not mention the amount of the contract in question and, secondly, that Manieri has a good reputation in its field of business, which is not that of the contract in question because it involves secondary education of the second grade. 88 The Commission contests the applicant's arguments and submits that the group represented by Manieri had the requisite financial standing to be selected, as proved by the documents it produced within the framework of the procedure for awarding the contract in question, in accordance with Articles 31 and 34 of Directive 92/50. Findings of the Court 89 It should be observed that Article 31 of Directive 92/50 provides as follows: 1. Proof of the service provider's financial and economic standing may, as a general rule, be furnished by one or more of the following references: (a) appropriate statements from banks or evidence of relevant professional risk indemnity insurance; (b) the presentation of the service provider's balance sheets or extracts therefrom, where publication of the balance sheets is required under company law in the country in which the service provider is established; (c) a statement of the undertaking's overall turnover and its turnover in respect of the services to which the contract relates for the previous three financial years. 2. The contracting authorities shall specify in the contract notice or in the invitation to tender which reference or references mentioned in paragraph 1 they have chosen and which other references are to be produced. 3. If, for any valid reason, the service provider is unable to provide the references requested by the contracting authority, he may prove his economic and financial standing by any other document which the contracting authority considers appropriate. 90 In addition, Article 34 of Directive 92/50 provides that within the limits of Articles 29 to 32, contracting authorities may invite the service providers to supplement the certificates and documents submitted or to clarify them. 91 Therefore, in accordance with Article 31(2) of Directive 92/50, the contract notice is the relevant document for determining whether the Commission made a serious and manifest error in selecting the application from the group of companies represented by Manieri. 92 Paragraph 13 of the contract notice, relating to information on the service provider's own situation and the formalities necessary for appraising the minimum financial and technical standing required, states that candidates must produce, together with their request to participate and mentioning reference 99/52/IX.D.1, the following documents: ... (3) copies of the balance sheets and trading accounts for the last three years or if, for any valid reason, the candidate is unable to produce them, any other document proving his financial standing; (4) a statement of the overall annual turnover in the last three financial years; (5) a statement of the specific annual turnover in the sector to which the present invitation to tender relates, in the last three financial years; ... 93 In addition, paragraph 9 of the contract notice states that, if the tender is submitted on behalf of a group of service providers, all the members of the group must be jointly and severally responsible for the performance of the contract, while paragraph 12 states that the successful tenderer will be required to furnish a performance bond in the sum of EUR 400 000 before the contract takes effect. 94 Finally, the contract notice allows the Commission a certain discretion because paragraph 15(2) provides that the Commission may automatically reject an application which does not include all the information required in paragraph 13. Therefore the contract notice does not oblige the Commission to reject an incomplete application. 95 On this point, it must be observed that the Commission has a broad discretion in assessing the factors to be taken into account for the purpose of deciding to award a contract following an invitation to tender and the Court's review must be limited to verifying that there has been no serious and manifest error (see the judgments in Case 56/77 Agence Européenne d'Intérims v Commission [1978] ECR 2215, paragraph 20; the case of Adia Intérim v Commission, cited above, paragraph 49, and Case T-139/99 AICS v Parliament [2000] ECR II-2849, paragraph 39). 96 In the present case, the financial standing of Manieri and the other members of the group represented by it was appraised at two levels: at the time when applications were selected and, at a later stage, before the contract in question was awarded. 97 With regard to the first stage, it appears from the file that, when the selection of applications was carried out, Manieri's application was accompanied, firstly, by copies of the balance sheets and trading accounts for the last three years of four of the seven undertakings forming the group represented by Manieri, together with a substitute statement for the other three members (in accordance with paragraph 13(3) of the contract notice) and, secondly, a statement of the overall annual turnover in the last three financial years of each of the seven undertakings (in accordance with paragraph 13(4) of the contract notice) and a statement of the specific annual turnover in the sector to which the invitation to tender relates, in the last three financial years (in accordance with paragraph 13(5) of the contract notice). 98 Therefore, in view of the discretion granted to the Commission by the contract notice, the Commission cannot be criticised for not having rejected Manieri's application merely on the ground that Manieri gave no reason for the absence of copies of the balance sheets and trading accounts of three of the seven members of the group which it represents. 99 It must be observed that the Commission had other information which enabled it to determine the financial standing of the Manieri group in the absence of the balance sheets and trading accounts in question. 100 For example, the letter of 17 June 1999 from the bank Rolo Banca, which was annexed to Manieri's application, stated that Manieri had sufficient financial resources at its disposal. Such a document could be deemed an appropriate statement from a bank for the purposes of Article 31(1)(a) of Directive 92/50 which was in itself sufficient to prove the financial standing of a candidate and could be taken into account by the Commission on the basis of its discretion. 101 Manieri's offer of 23 October 1999 to furnish immediately the bank guarantee for EUR 400 000 mentioned in paragraph 12 of the contract notice also enabled the Commission to regard Manieri's financial standing as sufficient. 102 The same applies to the statement annexed to Manieri's letter of 23 October 1999, in which the seven members of the group represented by Manieri undertook jointly and severally to perform the contract in accordance with paragraph 9 of the contract notice. 103 In the present case these factors appear particularly relevant in so far as the financial standing of candidates for a public services contract must be assessed by reference to their ability to pay their staff and creditors if they are awarded the contract in question rather than by reference to the value of the contract. The draft framework contract accompanying the contract documents states accordingly that the Commission undertakes to pay the amounts due within a period of 60 days, which limits most of the risk associated with the candidate's financial standing to the expenses incurred in the two months during which it may have to allow the Commission credit and not, for example, to the annual value of the contract estimated by the Commission at EUR 4 000 000. In those circumstances a bank certificate, an offer of a guarantee or a joint and several undertaking are particularly appropriate for assessing a candidate's financial standing. 104 Furthermore, the priority given to technical standing over financial standing in the selection of candidates does not mean that financial standing was not considered at all. The conclusions of the assessment panel that the candidates' financial standing was not clear from the turnover figures given because of the different aids and subsidies they had received indicate expressly that a detailed check would have to be made of the proposed tenderer's financial cover before the contract was awarded. 105 In this connection it must be noted that, in conformity with the abovementioned request of the assessment panel, the Commission checked the financial standing of the Manieri group after it had been proposed for receiving the contract. 106 Consequently the balance sheets and the trading accounts of the three members of the group represented by Manieri which were not included with Manieri's application and which the Commission asked for on 13 October 1999 or, at least, the reason for their absence, as required by Article 34 of Directive 92/50, reached the Commission on 3 November 1999, thus completing the application. 107 Subsequently Manieri passed to the Commission a letter dated 3 February 2000 from Deutsche Bank which states that Manieri, taken on its own, has the financial resources at its disposal, it can meet its commitments and has a good reputation. This second letter, in addition to that from Rolo Banca 1473 of 17 June 1999, is further evidence of this applicant's financial standing. 108 It follows from the foregoing that, when considering the financial standing of Manieri and the other members of the group represented by it, the Commission did not disregard the contract notice or the contract documents, nor was there a manifest error of assessment on the Commission's part, nor did it infringe Article 34 of Directive 92/50 or the principle of non-discrimination. 109 Therefore the applicant's complaints relating to the successful tenderer's inadequate financial standing must be dismissed. 2. The successful tenderer's technical standing Arguments of the parties 110 The applicant contends that the Commission ought to have eliminated Manieri from the procedure for the award of the contract in question by reason of its inadequate technical standing. On this point, the Commission disregarded the contract notice and erred manifestly in its assessment. 111 With regard to the technical standing of the successful tenderer, the applicant observes that Manieri's company object has no connection with the management of day nurseries because it relates to secondary education of the second grade. The applicant goes on to observe that, of all the companies in the group represented by Manieri, only the company Garden Bimbo, which has a staff of only 11 persons, has activities connected with very young children and a company object defined in relation to the nature of the market concerned. The applicant adds that the company object does not indicate the appropriate technical standing for fulfilling the contract in question because it also relates to sets of children under the age of one year. 112 Furthermore, the applicant observes that the contract in question was entrusted by the Manieri group to a company incorporated under Belgian law, Sapiens. However, the latter did not have the standing required to fulfil the contract because its only shareholders were a natural person and Manieri, none of the shares being held by other members of the group, particularly Garden Bimbo. Likewise, the applicant contends that the staff recruited by Sapiens are insufficiently qualified and do not have the requisite seniority, which was borne out by the negative reactions of which the applicant had heard regarding the fulfilment of the contract in question. 113 The Commission confirms that the successful tenderer meets the technical criteria required by the contract notice and that it has sufficient technical standing. Findings of the Court 114 As a preliminary point, it must be observed that, with regard to the question under consideration, the Commission has a broad discretion and the Court's review must be limited to verifying that there has been no serious and manifest error (see paragraph 95 above). 115 On this point, it should be noted that paragraph 13 of the contract notice lists the particulars which are necessary for appraising candidates' minimum technical standing as follows: ... (6) a statement of the candidate's annual average work force and the number of managerial staff in the last three years; (7) a list of the main contracts in the field of the present invitation to tender carried out in the last three years, showing the amounts, dates and names and addresses of the persons receiving the services; (8) a full description of the various measures taken by the candidate for quality control of the services; (9) details of the part [of the] contract which the candidate intends, if necessary, to sub-contract, and the arrangements for quality control and supervision of the proposed sub-contract. 116 As in the case of information on financial standing, a tender which gives no or only incomplete information on technical standing may be automatically eliminated by the Commission in accordance with paragraph 15(2) of the contract notice. 117 With regard to the applicant's argument concerning the company objects of the members of the group represented by Manieri, it must be observed that the company object is not one of the criteria listed in the contract notice which may be taken into account for assessing a candidate's technical standing. Moreover, such a criterion could be misleading in so far as a company object may be worded in very broad terms and may be altered. 118 Moreover, there is no factual foundation for this argument in relation to Manieri. IIn fact, examination of its company object shows that it relates not only to secondary education of the second grade but also, and in particular, to nursery school and kindergarten, which therefore includes activities connected with very young children. 119 With regard to the applicant's criticism of Sapiens, it must be observed that, firstly, the formation of that company in June 2000 occurred after the selection of candidates and the award of the contract in question and such criticism therefore is irrelevant for assessing the Manieri group's technical standing and, secondly, the Commission maintains, without being contradicted, that most of the staff employed by Sapiens were previously employed by the applicant. 120 In addition, as the Commission pointed out in its note of 10 May 2000 to the Advisory Committee on Procurements and Contracts, the formation of a company under Belgian law such as Sapiens is a means of fulfilling a number of obligations laid down by the Member State where the services are provided, in relation to employment law, tax law and social law (social insurance contributions and other employees' rights, payment of taxes, availability of a VAT number, supervision of management of facilities for small children in Belgium, etc.). 121 Moreover, when the selection of candidates was carried out, the Manieri group's application included a statement of the average workforce and the number of managerial staff in the last three years, in accordance with paragraph 13(6) of the contract notice. 122 Nevertheless, with regard to the figures for the workforce, it appears from the findings of the assessment panel that those figures were not reliable and conclusive as the contract would not have been carried out by the applicants directly, but by a company incorporated under Belgian law which they were to form and most of the staff were to be recruited on the spot. 123 Consequently the technical standing of the candidates was assessed on the basis of the other criteria laid down by the contract notice, namely the list of the main contracts in the field of the present invitation to tender carried out in the last three years (paragraph 13(7) of the contract notice), the measures taken for quality control (paragraph 13(8) of the contract notice) and the part of the contract which was subcontracted, if any, and the arrangements for the quality control of the sub-contract (paragraph 13(9) of the contract notice). 124 In the present case, the assessment panel took the view that Manieri's application, like that of the other six candidates, was satisfactory. In particular, it is clear from the panel's findings that Manieri, like the other six candidates, fulfilled the conditions laid down in paragraph 13(7) to (9) of the contract notice by furnishing all the information requested. 125 The applicant is therefore wrong in claiming that the Commission disregarded the contract notice and manifestly erred in its assessment when examining the technical standing of Manieri or the other members of the group which it represents. Accordingly the applicant's complaints concerning the successful tenderer's inadequate technical standing must be rejected. 126 Consequently the second plea in law must be dismissed. The third plea, alleging that the contract documents were disregarded in relation to the evaluation of prices and the quality of the tenders 127 The applicant claims that Manieri's tender cannot be better than its own with respect to the price and quality criteria laid down by the contract documents. 128 In this connection, it should be observed that the criteria for awarding the contract in question, as set out in the contract documents, are as follows: The contract will be awarded to the economically most advantageous tender taking account of: - the prices tendered and - the quality of the tender and of the services proposed, evaluated, in descending order of importance, according to: (a) the quality of the teaching programme (40%) (b) the measures and resources implemented to provide cover for staff absences (30%) (c) the methodology and monitoring devices proposed for monitoring: (30%) - the quality of service and management - the maintenance of staffing levels - the implementation of the teaching programme. 1. Evaluation of the prices offered by the tenderers 129 The following facts are common ground between the parties. 130 The starting point for the evaluation of the prices offered by the tenderers consists of the information supplied in accordance with the instructions in the tender schedule 2 of 3 (the schedule) annexed to the contract documents. This schedule required the tender of an overall fixed monthly price including all constraints of performance for the complete administrative and teaching management of the CPE Clovis on the basis of a distinction between the day nursery and the kindergarten. The schedule distinguished between five categories of prices: - the price per child enrolled at the CPE Clovis (in EUR/month); - the price per place reserved for a maximum of four months without attendance by the child at the CPE Clovis day nursery (in EUR/month); - the price per child enrolled at the CPE Clovis kindergarten (in EUR/month); - the price per place reserved for a maximum of four months without attendance by the child at the CPE Clovis kindergarten (in EUR/month); - the price supplement beyond a quarter of an hour or part thereof outside the normal opening hours of the CPE [Clovis] (in EUR/quarter of an hour). 131 The tender prices were evaluated by the Commission on the basis of the information supplied in accordance with the instructions in the schedule (i.e. the price relating to each of the five categories mentioned above), by reference to three hypotheses regarding attendance at the CPE Clovis: - hypothesis A: average number of children actually present in 1999; - hypothesis B: number of children, forecast average occupation of rooms; - hypothesis C: number of children, maximum occupation of rooms. 132 According to the applicant, the Commission failed to comply with the contract documents and therefore acted unlawfully in considering three attendance hypotheses and not just the information required by the schedule. The applicant observed during the hearing that an evaluation in conformity with the requirements of the contract documents, i.e. on the basis of an aggregate of the price offered for each of the five categories mentioned in the schedule, would have led the Commission to find that the applicant's tender was lower than Manieri's. 133 Alternatively, the applicant notes that, even if the Commission had been entitled to disregard the tender schedules, it would also have been necessary for it to state the reason. However, the reason given, namely that direct comparison of the different price components given in the tender schedule was not possible, does not entitle the Commission to disregard the contract documents. 134 The Commission contends, on the contrary, that the prices were evaluated in strict accordance with the criteria laid down beforehand in the contract documents. 135 As a preliminary point, the Court observes that, with regard to the question before it, the Commission has a broad discretion and the Court's review must be limited to verifying that there has been no serious and manifest error (see paragraph 95 above). 136 As stated above, the starting point for the method of evaluating the tender prices was the price offered by each tenderer for each of the five categories shown in the schedule. The prices offered by Esedra and Manieri were as follows: - Esedra: EUR 1 090 per child enrolled at the day nursery; EUR 430 per place reserved in the day nursery; EUR 965 per child enrolled at the kindergarten; EUR 300 per place reserved in the kindergarten and EUR 5 for each additional quarter of an hour; - Manieri: EUR 1 050 per child enrolled at the day nursery; EUR 880.64 per place reserved in the day nursery; EUR 940 per child enrolled at the kindergarten; EUR 788.37 per place reserved in the kindergarten and EUR 6 for each additional quarter of an hour. 137 It should be added that the prices tendered for each of the abovementioned categories are unit prices (for each child enrolled at the day nursery or the kindergarten, for each place reserved in the day nursery or the kindergarten or for each quarter of an hour). 138 Each of those prices was then multiplied by the corresponding number of children enrolled in the day nursery or the kindergarten, reserved places in the day nursery or kindergarten or quarters of an hour envisaged by the Commission for each of the three hypotheses for attendance at the CPE Clovis. Those figures were as follows: - hypothesis A (average number of children actually present in 1999): 211.08 children enrolled in the day nursery; 2 places reserved in the day nursery; 60.33 children enrolled in the kindergarten; 2 places reserved in the kindergarten and 12.5 additional quarters of an hour; - hypothesis B (number of children, forecast average occupation of rooms): 253 children enrolled in the day nursery; 2 places reserved in the day nursery; 55 children enrolled in the kindergarten; 2 places reserved in the kindergarten and 12.5 additional quarters of an hour; - hypothesis C (number of children, maximum occupation of rooms): 270 children enrolled in the day nursery; 0 places reserved in the day nursery; 108 children enrolled in the kindergarten; 0 places reserved in the kindergarten and 12.5 additional quarters of an hour. 139 With regard to hypothesis A (average number of children actually present in 1999), the results of the evaluation were as follows: - Esedra: for each category, the monthly price was EUR 230 080.83, i.e. EUR 1 090 x 211.08 (children enrolled in the day nursery); EUR 860, i.e. EUR 430 x 2 (places reserved in the day nursery); EUR 58 221.67, i.e. EUR 965 x 60.33 (children enrolled in the kindergarten); EUR 600, i.e. EUR 300 x 2 (places reserved in the kindergarten) and EUR 62.50, i.e. EUR 5 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 289 825. - Manieri: for each category, the monthly price was EUR 221 637.50, i.e. EUR 1 050 x 211.08 (children enrolled in the day nursery); EUR 1 761.28, i.e. EUR 880.64 x 2 (places reserved in the day nursery); EUR 56 713.33, i.e. EUR 940 x 60.33 (children enrolled in the kindergarten); EUR 1 576.74, i.e. EUR 788.37 x 2 (places reserved in the kindergarten) and EUR 75, i.e. EUR 6 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 281 763.85. 140 With regard to hypothesis B (number of children, forecast average occupation of rooms), the results of the evaluation were as follows: - Esedra: for each category, the monthly price was EUR 275 770, i.e. EUR 1 090 x 253 (children enrolled in the day nursery); EUR 860, i.e. EUR 430 x 2 (places reserved in the day nursery); EUR 53 075, i.e. EUR 965 x 55 (children enrolled in the kindergarten); EUR 600, i.e. EUR 300 x 2 (places reserved in the kindergarten) and EUR 62.50, i.e. EUR 5 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 330 367.50. - Manieri: for each category, the monthly price was EUR 265 650, i.e. EUR 1 050 x 253 (children enrolled in the day nursery); EUR 1 761.28, i.e EUR 880.64 x 2 (places reserved in the day nursery); EUR 51 700, i.e. EUR 940 x 55 (children enrolled in the kindergarten); EUR 1 576.74, i.e. EUR 788.37 x 2 (places reserved in the kindergarten) and EUR 75, i.e. EUR 6 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 320 763.02. 141 With regard to hypothesis C (number of children, maximum occupation of rooms), the results of the evaluation were as follows (NB: this hypothesis does not envisage any reserved places in the day nursery or the kindergarten): - Esedra: for each category, the monthly price was EUR 294 300, i.e. EUR 1 090 x 270 (children enrolled in the day nursery); EUR 104 220, i.e. EUR 965 x 108 (children enrolled in the kindergarten) and EUR 62.50, i.e. EUR 5 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 398 582.50. - Manieri: for each category, the monthly price was EUR 283 500, i.e. EUR 1 050 x 270 (children enrolled in the day nursery); EUR 101 520, i.e EUR 940 x 108 (children enrolled in the kindergarten) and EUR 75, i.e. EUR 6 x 12.5 (additional quarters of an hour). The average monthly total was therefore EUR 385 095. 142 The results of the Commission's evaluation of the tender prices on the basis of the method described above show that, on each of the three hypotheses in question, Manieri's tender is more favourable than that of Esedra. 143 It cannot be denied that the unit prices per child are multiplied by the total number of units (children enrolled in the day nursery or the kindergarten, places reserved in the day nursery or the kindergarten, or additional quarters of an hour) so as to make it possible to evaluate the prices of the different tenders. 144 The applicant's position in this respect is wholly illogical. To take account only of the unit prices per child does not make it possible to determine the total monthly price which the Commission must pay the service provider for managing the CPE Clovis because that total must necessarily take account of the number of children enrolled in the day nursery and the kindergarten, places reserved in the day nursery and the kindergarten, and additional quarters of an hour. The total price of the tenders can be determined and the tenders can be compared only by multiplying each unit price per child by the anticipated total number of children, reserved places and quarters of an hour. 145 Moreover, it must be observed that the three hypotheses regarding attendance envisaged by the Commission are based on reasonable data, namely the actual average attendance at the CPE Clovis during one reference year, 1999, the average attendance anticipated and the maximum possible attendance, and that most of those figures were known to the applicant. For example, with regard to hypothesis B, the contract documents state the average number of children enrolled in the day nursery (253). The contract documents also state, with regard to hypothesis C, the maximum number which can be enrolled at the day nursery (270) and the kindergarten (108). The figures for the numbers of children enrolled in the day nursery and the kindergarten are the most important for evaluating the tender prices under consideration on the three hypotheses envisaged by the Commission, taking account of their respective amounts (253 or 270 children enrolled in the day nursery, 55 or 108 children enrolled in the kindergarten) compared with the figures for the other three categories (2 or 0 places reserved in the day nursery or the kindergarten, 12.5 additional quarters of an hour). Finally, the applicant cannot pretend to be unaware of the figures relating to hypothesis A because the applicant itself provided the services in question in 1999, which was chosen as the reference year for determining historic attendance. 146 It follows from the foregoing that there was no manifest error by the Commission in its assessment of Manieri's and Esedra's tenders with regard to the criterion of prices. Consequently the applicant's arguments concerning the evaluation of the tender prices must be rejected. 2. Evaluation of the quality of the tenders (a) Evaluation of the quality of tenders in general Arguments of the parties 147 The applicant contends that there was a manifest error of assessment on the Commission's part in deciding that Manieri's tender was better than the applicant's with regard to the criterion of quality. 148 The applicant points out that it has obtained the quality certificate ISO 9001:94 and is therefore subject to regular and exacting internal and external checks. The applicant adds that its tender included different initiatives intended to improve the quality of its services, such as special programmes for handicapped children and the establishment of a five-year plan for each of its services. 149 The applicant questions the competence of the members of the qualitative assessment panel and notes that they did not go to the places where the tenderers provided their services, unlike what happened in the case of the preceding procedure for the award of a contract, which would have shown them that none of the companies in the group represented by Manieri - with the partial exception of Garden Bimbo, which works with children aged 12 months and above, whereas the contract in question also relates to children of under 12 months - provides services of the nature of those referred to by the invitation to tender, as demonstrated by the objects of those companies. 150 The Commission challenges that submission and observes that the qualitative assessment of tenders was carried out on the basis of the qualitative criteria announced beforehand in the contract documents and pursuant to a method laid down on 9 February 2000, i.e. between the date of the submission of tenders (7 February 2000) and the date when they were opened (14 February 2000). On this point, the Commission observes that the summary drawn up on the final assessment of tenders shows that there was a significant difference in quality between Manieri, which was placed first, and Esedra, which was second. 151 The Commission adds that the report of the qualitative assessment panel and the annexes thereto show that Esedra received fewer points than Manieri in relation to two of the three qualitative criteria. Findings of the Court 152 As a preliminary point, it must be observed that, with regard to the question under consideration, the Commission has a broad discretion and the Court's review must be limited to verifying that there has been no serious and manifest error (see paragraph 95 above). 153 Before examining the results of the Commission's assessment, mention should be made of the qualitative criteria used by the Commission for assessing the tenders. 154 In the present case, the contract documents stated that the contract was to be awarded to the economically most advantageous tender taking account of: the quality of the tender and of the services proposed, evaluated, in descending order of importance, according to: (a) the quality of the teaching programme (40%) (b) the measures and resources implemented to provide cover for staff absences (30%) (c) the methodology and monitoring devices proposed for monitoring: (30%) - the quality of service and management - the maintenance of staffing levels - the implementation of the teaching programme. 155 In this connection, it is clear from the final table compiled by the qualitative assessment panel that: - Manieri's tender received 27.6 points in respect of the quality of the teaching programme, 21.6 points in respect of the measures and resources implemented to provide cover for staff absences and 21 points in respect of the methodology and devices for monitoring, i.e. a total of 70.2 points, which corresponds to the index 100, which meant that it was the best tender in terms of quality; - Esedra's tender received 21.1 points in respect of the quality of the teaching programme, 13.2 points in respect of the measures and resources implemented to provide cover for staff absences, 22.2 points in respect of the methodology and devices for monitoring, i.e. a total of 56.5 points, which corresponds to the index 80.4, which meant that it was the second best tender in terms of quality. 156 It must be observed that the applicant has not adduced the slightest evidence to show that there was a serious and manifest error of assessment on the Commission's part when appraising the tenders in general. 157 For example, neither the fact that the applicant has obtained the quality certificate ISO 9001:94 and that it is subject to regular and exacting internal and external checks, nor the fact that its tender included different initiatives intended to improve the quality of its services are factors demonstrating that the quality of its tender exceeds that of Manieri's. 158 With regard to the applicant's submission that the members of the group represented by Manieri do not provide or provide hardly at all the services required by the contract in question, it must be observed that, apart from the fact that that argument does not apply in the present case (see paragraphs 117 and 118 above), the quality of the tenders must be assessed on the basis of the tenders themselves and not on that of the experience acquired by the tenderers with the contracting authority in connection with previous contracts or on the basis of the selection criteria (such as the technical standing of candidates) which were checked at the stage of selecting applications and which cannot be taken into account again for the purpose of comparing the tenders (see, to that effect, judgment in Case 31/87 Beentjes [1988] ECR 4635, paragraph 15). 159 So far as concerns the applicant's doubts regarding the competence of the members of the qualitative assessment panel and the absence of on-the-spot inspections of the premises where the tenderers provide their services, it must be observed that the applicant has not adduced any arguments capable of casting doubt on the competence of those persons who have, by virtue of their functions within the Commission, sufficient experience to evaluate tenders from the qualitative point of view, and that such inspections were not required in connection with the procedure for awarding the contract in question. 160 Consequently the applicant's submissions concerning the qualitative evaluation of its tender and that of the successful tenderer in general must be rejected. (b) The qualitative evaluation of certain parameters of the tenders 161 The applicant also submits that the qualitative evaluation of certain parameters of its tender and that of the successful tenderer reveals a manifest error of assessment. 162 It must be observed that, with regard to the question under consideration, the Commission has a broad discretion and the Court's review must be limited to verifying that there has been no serious and manifest error (see paragraph 95 above). 163 The Court finds that the applicant has not adduced the slightest evidence to show that there was a serious and manifest error of assessment on the Commission's part when appraising certain parameters of the tenders. The applicant's submissions concerning each parameter are examined below. (i) Parameters A.2 level of the continuous training plan for teachers and B.1 level of training of replacement staff 164 The applicant observes that it received a poor mark (2 points) and the comment information and not training, confusion between the roles of educational psychologist and instructor, whereas Manieri received an excellent mark (10 points). The applicant contends that the word confusion is mistaken because one of the main functions of an educational psychologist is to instruct adults who work with children and not to be in contact with children, which is the teacher's role. Likewise the finding information and not training is incorrect because Esedra's quality assurance system provides for setting up and complying with different training organisation and identification procedures. Furthermore, the quality of the training provided by the applicant has been praised by a study carried out by two students of the Catholic University of Louvain and a report of the Institut d'Enseignement De Mot-Couvreur on the courses attended by trainee paediatric nurses. 165 According to the applicant, such remarks also apply with regard to parameter B.1 level of training of replacement staff, for which it received 1 point as against 4 for Manieri. 166 The Court points out, as does the Commission, that that institution has sufficient knowledge to assess the quality of the training plan and the role of a team of educational psychologists in the light of the experience acquired in the contractual supervision and management of a group of three day nurseries with more than 600 children. 167 On this point, it should be observed that, although the teaching team may, in addition to its advisory role in the teaching and teacher-training fields, also play a part as instructor, nevertheless, firstly, the team inevitably needs external support and expertise (consultants, specialist organisers, etc.) in the various fields appertaining to early childhood and, secondly, that the training it provides internally or externally must be the subject of a general scheme within the framework of a training plan in correlation with the principles laid down in the teaching programme. 168 However, the Commission can make comparisons between tenders in that field only if the tenderers provide training plans that are as detailed as possible. From this viewpoint, the checks carried out as part of the Esedra quality assurance system, the assessments by the students of the Catholic University of Louvain and the results of training courses at the CPE Clovis during the period of the applicant's management are not factors which reveal that the quality of the applicant's tender is superior to that of Manieri's tender. 169 The applicant's complaint in respect of the evaluation of parameters A.2 and B.1 must therefore be rejected. (ii) Parameter A.4 quality and quantity of teaching aids (toys, equipment, etc.) for children 170 The applicant states that it was awarded the same mark (4 points) as the successful tenderer. However, the applicant points out that its equipment, of which a complete inventory was provided with the tender, was bought by Sapiens. Therefore the applicant is uncertain what equipment was described by Manieri in its tender if Manieri had subsequently to purchase from it the equipment required by the contract documents. 171 The Court observes, as does the Commission, that, since Manieri supplied an inventory of teaching aids in accordance with the requirements of the contract documents, it is immaterial whether Sapiens purchased some of the equipment from the applicant or acquired it from another supplier. 172 Consequently the applicant's complaint in respect of the evaluation of parameter A.4 must be rejected. (iii) Parameter A.7 possibility of expression of the pace suitable for each child ... 173 The applicant questions whether Manieri's teaching programme for children aged two or under exists because the only company in its group which had experience in that field (Garden Bimbo) only accepts children from the age of one year. 174 The Court observes that, as stated in paragraphs 114 to 126 above, the Commission could properly decide that Manieri had the technical standing necessary for its application to be selected and that this question did not have to be considered in connection with the award of the contract in question. 175 Furthermore, it appears from the file that the Commission considered that the teaching programme and activities offered by Manieri were suited to the different age groups covered by the contract in question. 176 The applicant's complaint in respect of the evaluation of parameter A.7 must therefore be rejected. (iv) Parameters C.1.1 quality level of means of supervision and proposed actions and C.1.2 quality of management staff 177 The applicant observes that it has the quality certificate ISO 9001:94 and that it therefore undergoes half-yearly external checks. The applicant also provided a complete organisation chart going beyond the requirements of the contract documents and including, in particular, a quality assurance function coordinated by two persons working full-time. However, that function is not provided for within Sapiens and consequently the latter company did not take on the person responsible for the quality assurance function in Esedra on 31 July 2000. In this connection, the applicant considers that the award of equal points (8 points for parameter C.1.1 and 3 points for parameter C.1.2) to its own tender and to that of Manieri is manifestly erroneous. The applicant adds that, to its knowledge, the qualifications and length of service of the staff employed by Sapiens did not meet the requirements of the contract documents as only 10 of the 20 contracts of employment expiring on 31 July 2000 were renewed by Sapiens. 178 The Court observes that the applicant's remarks concerning Sapiens are not relevant because that company was formed after the tenders were evaluated by the Commission. Similarly, the fact that the applicant has the quality certificate ISO 9001:94 and that it therefore undergoes half-yearly external checks does not show that there was a serious and manifest error of assessment on the Commission's part in awarding the same marks to the applicant and to Manieri. 179 In addition, it must be observed that the Commission's analysis rests on the presentation of specific training plans and not on the results of checks carried out in the past. 180 The applicant's complaint in respect of the evaluation of parameters C.1.1 and C.1.2 must therefore be rejected. 181 It follows from the foregoing that it has not been shown that there was a serious and manifest error of assessment on the Commission's part in concluding that Manieri's tender was qualitatively superior to that of Esedra. 182 Consequently the third plea in law must be dismissed. Fourth plea, breach of the obligation to state reasons Arguments of the parties 183 The applicant contends that the Commission failed in its obligation to state reasons under Article 253 EC, and infringed the principle of transparency which is given the status of a general principle of law by Article 255 EC, and also infringed Article 12 of Directive 92/50 as interpreted by the judgment in the case of Adia Interim v Commission, cited above, because the Commission's letter of 9 June 2000 in reply to the applicant's request for information on the reasons for which the contract in question was not awarded to it does not make it possible to assess the legality of the contested decisions. 184 In this connection, the applicant contends that the statement of reasons is insufficient because it merely discloses the marks awarded to the applicant and to Manieri for each of the award criteria referred to by the contract documents, without giving details of the evaluation method used and of the practical application of that method to the respective tenders. In particular, the applicant states that it does not understand how the different factors used for setting the prices required by the contract documents could have been evaluated globally by the Commission. 185 The applicant adds that it was given no information (making due allowance for the legitimate commercial interests of the successful tenderer) concerning Manieri's tender which would have enabled it to examine the legality of the contested decisions. The applicant is also unaware of the identity of the Italian companies forming the group represented by Manieri and the corporate ties between them and with Sapiens, which is described as the company formed by Manieri to carry out the contract in question. 186 The Commission points out that, with a view to transparency, in its letter of 9 June 2000 it informed the applicant of the characteristics and the advantages of the selected tender and the name of the successful tenderer in accordance with the requirements of Article 12(1) of Directive 92/50. The Commission adds that the applicant, which received the abovementioned reply in good time (by fax of 9 June), did not request any further information. In particular, the Commission notes that the applicant did not ask for the evaluation method used or information concerning the successful tenderer's tender mentioned in the application. Findings of the Court 187 First of all, it is necessary to establish what is the Commission's obligation to state reasons in relation to a tenderer who was not successful in the procedure for the award of the contract in question. 188 Article 12(1) of Directive 92/50 provides as follows: The contracting authority shall, within 15 days of the date on which a written request is received, inform any eliminated candidate or tenderer of the reasons for rejection of his application or his tender, and any tenderer who has made an admissible tender of the characteristics and relative advantages of the tender selected as well as the name of the successful tenderer. However, contracting authorities may decide that certain information on the contract award, referred to in the first subparagraph, be withheld where release of such information would impede law enforcement or otherwise be contrary to the public interest or would prejudice the legitimate commercial interests of particular undertakings, public or private, or might prejudice fair competition between service providers. 189 Pursuant to the abovementioned provision, the Commission must, within 15 days of receipt of his request, inform an unsuccessful tenderer of the characteristics and relative advantages of the tender selected as well as the name of the successful tenderer, except for information described as confidential. 190 This manner of proceedings satisfies the purpose of the obligation to state reasons enshrined in Article 253 EC, according to which the reasoning followed by the authority which adopted the measure in question must be disclosed in a clear and unequivocal fashion so as, on the one hand, to make the persons concerned aware of the reasons for the measure and thereby enable them to defend their rights; and, on the other, to enable the Court to exercise its power of review (see judgments in Case T-166/94 Koyo Seiko v Council [1995] ECR II-2129, paragraph 103, and in Adia Interim v Commission, cited above, paragraph 32). 191 In the present case, the Commission's letter of 9 June 2000 contained the following information: 1. Seven firms were invited to submit a tender, following the stage of selection of applications provided for in the contract notice. 2. Of the seven, four sent in a tender, two withdrew in writing and one did not reply. 3. The successful tenderer is a group of Italian firms represented by Centro Studi Antonio Manieri SRL (Via Faleria 21, I-00183 Rome). 4. Esedra's tender compares as follows with the successful tender with regard to the two criteria for the award of the contract (price and quality) laid down in paragraph 7 of the terms and conditions of the contract documents: >lt>0 (1) Compared with the lowest tender in accordance with the requirements, on the basis of forecast attendance (minimum index: 100) (2) Compared with the tender which received the best appraisal (maximum index: 100) Esedra's tender is therefore 2.9% more expensive than that of the proposed successful tenderer (which is the lowest of all the tenders meeting the requirements). In addition, the tenders assessment panel considered that the quality of Esedra's offer was inferior (index 80.4) to that of the successful tenderer (which submitted the best tender, with an index of 100). 5. The ratings received by Esedra and by the successful tenderer for each of the three qualitative sub-criteria are as follows: >lt>1 6. It may be concluded from the foregoing points that the successful tenderer has presented the economically most advantageous tender, [namely] the lowest tender in accordance with the requirements and receiving the best rating with respect to the criterion of quality. ... 192 It must be found that, in the letter of 9 June 2000, the Commission gave a sufficiently detailed explanation of the reasons for which it rejected the applicant's tender by giving the name of the successful tenderer and the relative advantages of the tender selected by comparison with the applicant's tender with respect to the criteria laid down by the contract documents. That statement of reasons also has enabled the applicant to assert its rights and the Court to exercise its power of review. 193 It follows from the foregoing that the plea of breach of the obligation to state reasons must be dismissed. Fifth plea, misuse of powers Arguments of the parties 194 The applicant contends that the Commission misused its powers in failing to award it the contract in question on the ground that alleged paedophilic acts were committed on the premises of the CPE Clovis and that the parents' association and the bodies representing the staff were hostile to the applicant. 195 In addition, the applicant considers that the Commission's decision to close the first invitation to tender issued by the contract notice of 26 May 1999 amounts to a misuse of powers because the Commission had a suitable number of applications (three) for genuine competition in the matter of public contracts. In this connection the applicant cites the judgment in Case C-27/98 Fracasso and Leitschutz [1999] ECR I-5697 and adds that, if Manieri's application to participate in the first invitation to tender was irregular, that was evidence of misuse of powers, like the other irregularities of which it complains in its action. 196 The Commission denies those allegations. It claims that the only reason for which it withdrew the first invitation to tender was to enlarge competition in accordance with Article 27(2) of Directive 92/50 and adds that this succeeded because seven candidates, not three, replied to the second invitation to tender. 197 The Commission also observes that the applicant has not adduced the slightest evidence to show that the first invitation to tender was closed for a reason other than that given above. The Commission contends that the applicant's allegations are invalidated by the fact that Manieri also submitted its application in response to the first invitation to tender and that it was the applicant which did not wish to extend its contract. Findings of the Court 198 The concept of misuse of powers has a precisely defined scope in Community law and refers to cases where an administrative authority exercises its powers for a purpose other than that for which they were conferred. In that respect, it has been consistently held that a decision may amount to a misuse of powers only if it appears, on the basis of objective, relevant and consistent evidence, to have been taken for purposes other than those stated (see, for example, the judgment in Joined Cases T-149/94 and T-181/94 Kernkraftwerke Lippe-Ems v Commission [1997] ECR II-161, paragraphs 53 and 149, upheld on appeal by judgment of the Court of Justice in Case C-161/97 P Kernkraftwerke Lippe-Ems v Commission [1999] ECR I-2057). 199 In the present case, the matters raised by the applicant do not show that the Commission pursued any object other than that of awarding the contract to the lowest and economically most advantageous bid, taking account of the criteria laid down in the contract notice and the contract documents. 200 Accordingly, the applicant has not adduced objective, relevant and consistent evidence, within the meaning of the judgment cited above, to show that the Commission exercised its powers to eliminate the applicant from the contract in question by reason of the allegations that paedophilic acts were committed at the CPE Clovis when it was under the applicant's management and by reason of the alleged hostility to the applicant on the part of the parents' association and the bodies representing the staff. 201 Similarly, the fact that only three candidates, of which Esedra and Manieri were two, responded to the first invitation to tender cannot justify the claim that the Commission misused the powers conferred upon it by the Financial Regulation and Directive 92/50 in deciding to close the invitation to tender so as not to award the contract in question to the applicant. 202 In that connection the judgment in the case of Fracasso and Leitschutz, cited above, offers no support for the applicant's argument. In that case, a national court referred to the Court of Justice a question as to whether Council Directive 93/37/EEC of 14 June 1993 concerning the coordination of procedures for the award of public works contracts (OJ 1993 L 199, p. 54), as amended by Directive 97/52, must be interpreted as meaning that the contracting authority must award the contract to the only candidate deemed suitable for participation. The Court's reply was in the negative, observing in particular that, in order to meet the objective of the development of genuine competition in the field of public works contracts, Article 22(2) of Directive 93/37 (which is in similar terms to Article 27(2) of Directive 92/50) provides that, where the contracting authorities award a contract by restricted procedure, the number of candidates invited to tender must in any event be sufficient to ensure genuine competition (see the judgment in Fracasso and Leitschutz, cited above, paragraph 27). 203 The Commission could therefore properly decide to close the first invitation to tender issued by the contract notice of 26 May 1999 on the ground that it did not have a sufficient number of applications to ensure genuine competition. 204 The plea alleging misuse of powers must therefore be dismissed. 205 Consequently it follows from the foregoing that all the claims for annulment must be dismissed. The claim for damages 206 The applicant seeks damages of EUR 1 001 574.09 on the ground that the Commission acted unlawfully in the procedure for the award of the contract in question. 207 It is settled case-law that, in order for the Community to incur non-contractual liability, a number of conditions must be satisfied concerning the illegality of the conduct alleged against the Community institutions, the fact of the damage and the existence of a causal link between that conduct and the damage complained of (see the judgments in Case C-87/89 Sonito and Others v Commission [1990] ECR I-1981, paragraph 16, and Case T-13/96 TEAM v Commission [1998] ECR II-4073, paragraph 68). 208 The examination of the claims for annulment has shown that, in the course of the procedure for the award of the contract in question, there was no irregularity in the Commission's conduct which might have given rise to its liability vis-à-vis the applicant. 209 Consequently, as the condition relating to unlawful conduct on the part of the institution concerned is not satisfied, the applicant's claim for damages must be dismissed and it is unnecessary to examine whether the other conditions governing liability on the part of the Community are satisfied. The application for the reopening of the oral procedure 210 In its letter of 22 October 2001, the applicant claims that, in connection with another action against the Commission for payment of the price in respect of a day's strike by the staff of Esedra on 22 June 2000, the Commission attempted, in supplementary pleadings lodged at the registry of the Court of First Instance, Brussels, on 9 August 2001, to refute the submission that the strike was a case of force majeure and to show that the strike was not unforeseeable by arguing that on 2 July 1999 the problem of the contractual transfer of the undertaking was raised and the participation [of Esedra] in the procedure for the invitation to tender did not affect the certainty that the [existing] contract would come to an end on 31 July 2000 and the [new] contract would most probably be awarded to another tenderer. According to the applicant, that statement is a clear indication that the Commission did not intend in July 1999 to award the contract to the applicant, that is to say, from the opening of the procedure for the invitation to tender. The applicant therefore submits that it did not receive equal and impartial treatment and that the procedure for the invitation to tender was flawed, and it seeks the reopening of the oral procedure. 211 In its letter of 27 November 2001, the Commission observes that the sentence singled out by the applicant was taken out of its context and that, when put back into the context of the national proceedings and their purpose, it cannot amount to an admission in relation to points of law raised in the proceedings before the Court of First Instance. In any case, and regardless of the perhaps somewhat elliptical terms used by the Commission's lawyer, the statement in question does not, having regard to the already lengthy discussion of this matter and the Commission's arguments to show that the procedure was properly conducted, constitute sufficiently objective, relevant and consistent evidence to justify reopening the oral procedure. 212 In assessing the implications of the sentence in question, it must be observed that it was written in the context of national proceedings the object of which was not to determine whether the procedure for the award of the contract was impartial, but to ascertain whether Esedra's failure to fulfil its contractual obligations could be justified by a strike within the CPE Clovis. It must also be noted that the strike took place on 22 June 2000, that is to say, after the contract was awarded to Manieri, and the matters to which the sentence quoted relate arose in July 1999, namely more than two years before the supplementary pleadings were lodged. Finally, it must be found that it is clear from the foregoing analysis that the procedure for the award of the contract took place without the slightest irregularity, discrimination or misuse of powers. In those circumstances, the statement in question does not contribute relevant evidence such as to cast doubt on the award procedure and justifying the reopening of the oral procedure. 213 The Court therefore finds that there are no grounds for reopening the oral procedure. Decision on costs Costs 214 Under Article 87(2) of the Rules of Procedure of the Court of First Instance, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs if they have been applied for in the successful party's pleadings. Since the applicant has been unsuccessful, and the Commission has applied for costs, the applicant must be ordered to pay the costs, including those incurred in the proceedings for interim relief. Operative part On those grounds, THE COURT OF FIRST INSTANCE (Fifth Chamber) hereby: 1. Dismisses the application; 2. Orders the applicant to bear its own costs and pay those of the Commission, including the costs incurred in the proceedings for interim relief.

62004CJ0210

lt

1       Prašymas priimti prejudicinį sprendimą pateiktas dėl 1977 m. gegužės 17 d. Šeštosios Tarybos direktyvos 77/388/EB dėl valstybių narių apyvartos mokesčių įstatymų derinimo – Bendra pridėtinės vertės mokesčio sistema: vienodas vertinimo pagrindas (OL L 145, p. 1, toliau – Šeštoji direktyva) 2 straipsnio 1 dalies ir 9 straipsnio 1 dalies išaiškinimo. 2       Šis prašymas buvo pateiktas nagrinėjant ginčą tarp Ministero dell’Economia e delle Finanze bei l’Agenzia delle Entrate (Roma) (toliau – agentūra) ir Jungtinėje Karalystėje įsteigto banko FCE Bank plc (toliau – FCE Bank ) dėl jo Italijoje esančios antrinės įmonės (toliau – FCE IT ) sumokėtų pridėtinės vertės mokesčio (toliau – PVM) sumų grąžinimo. Teisinis pagrindas Bendrijos teisės aktai Šeštoji direktyva 3       Šeštosios direktyvos 2 straipsnyje nustatyta: „Pridėtinės vertės mokesčiu apmokestinamas: 1. prekių tiekimas ar paslaugų teikimas, kai šalies teritorijoje už atlygį prekes tiekia ar paslaugas teikia apmokestinamasis asmuo, veikdamas kaip toks.“ <...>“ 4       Šios Direktyvos 4 straipsnio 1 punkte nustatyta: „Apmokestinamasis asmuo“ – tai bet kuris asmuo, savarankiškai vykdantis bet kurioje vietoje bet kurią ekonominę veiklą, nurodytą 2 dalyje, nesvarbu, koks tos veiklos tikslas ar rezultatas.“ 5       Šios Direktyvos 9 straipsnio 1 dalyje nustatyta: „Paslaugų teikimo vieta laikoma ta vieta, kur paslaugų teikėjas turi įsteigęs savo ekonominės veiklos būstinę arba turi nuolatinę įmonę, iš kurios teikia paslaugas, arba, nesant tokios būstinės ar nuolatinės įmonės, vieta, kur jis turi nuolatinį adresą arba kur paprastai gyvena.“ (Pataisytas vertimas) Aštuntoji direktyva 79/1072/EEB 6       1979 m. gruodžio 6 d. Aštuntosios Tarybos direktyvos 79/1072/EEB dėl valstybių narių apyvartos mokesčių įstatymų suderinimo – Pridėtinės vertės mokesčio grąžinimo apmokestinamiesiems asmenims, kurie nėra įsisteigę šalies teritorijoje, tvarka (OL L 331, p. 11, toliau – Aštuntoji direktyva) 1 straipsnyje nustatyta: „Šioje direktyvoje „apmokestinamas asmuo, kuris nėra įsikūręs šalies teritorijoje“ – tai asmuo, nurodytas Direktyvos 77/388/EEB 4 straipsnio 1 dalyje, kuris per 7 straipsnio 1 dalies 1 punkto pirmajame ir antrajame sakiniuose nurodytą laikotarpį toje šalyje neturėjo nei savo ekonominės veiklos būstinės, nei nuolatinės įmonės, per kurią būtų vykdomi verslo sandoriai, o kai tokios būstinės ar nuolatinės įmonės nėra – neturėjo toje šalyje nuolatinės ar įprastinės gyvenamosios vietos, ir kuris per tą patį laikotarpį netiekė jokių prekių ar neteikė jokių paslaugų, kurios būtų laikomos patiektomis toje šalyje <...>.“ Direktyva 2000/12/EB 7       2000 m. kovo 20 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvos 2000/12/EB dėl kredito įstaigų veiklos pradėjimo ir vykdymo (OL L 126, p. 1) 13 straipsnyje, skirtame kredito įstaigų, gavusių leidimą veiklai kitoje valstybėje narėje, filialams, nustatyta: „Priimančios valstybės narės negali reikalauti, kad kitose valstybėse narėse leidimus veiklai gavusių kredito įstaigų filialai iš naujo gautų leidimus veiklai arba turėtų negrąžintinai perduotą kapitalą. <...> EBPO sutartis 8       Ekonominio bendradarbiavimo ir plėtros organizacijos parengtos Pavyzdinės mokesčių sutarties, susijusios su pajamomis ir turtu (toliau – EBPO sutartis), 7 straipsnio 2 dalyje nustatyta: „<…> jei susitariančiojoje valstybėje veikianti įmonė savo veiklą vykdo kitoje susitariančiojoje valstybėje per šioje valstybėje esančią nuolatinę įmonę, šiai nuolatinei įmonei kiekvienoje susitariančiojoje valstybėje priskiriamas pelnas, kurį ji būtų gavusi, jeigu būtų buvusi savarankiška ir atskira įmonė, vykdanti tapačią arba analogišką veiklą, esant tapačioms arba analogiškoms sąlygoms, ir visiškai savarankiškai veikianti su įmone, kurios nuolatine įmone ji yra. <…>“ 9       Šios sutarties 7 straipsnio 3 dalyje nustatyta: „Siekiant nustatyti nuolatinės įmonės pelną, galima atskaityti išlaidas, kurias ji patyrė siekdama savo tikslų, įskaitant valdymo išlaidas ir bendrąsias administravimo sąnaudas, patirtas valstybėje, kurioje ši įmonė yra, arba kitur.“ Nacionalinės teisės aktai 10     1990 m. lapkričio 5 d. Įstatymo Nr. 329 dėl Italijos Respublikos bei Jungtinės Didžiosios Britanijos ir Šiaurės Airijos Karalystės sutarties dėl dvigubo apmokestinimo išvengimo ir mokesčių slėpimo prevencijos, pasirašytos 1988 m. spalio 21 d. Pallanza , ratifikavimo ir įgyvendinimo pasikeičiant notomis (1990 m. lapkričio 15 d. GURI Nr. 267, p. 107, paprastasis priedas) 7 straipsnio 2 ir 3 dalys atkartoja atitinkamas EBPO sutarties nuostatas. 11     Pagrindinio įstatymo dėl PVM, t. y. 1972 m. spalio 26 d. Respublikos Prezidento dekreto Nr. 633 (1972 m. lapkričio 11 d. GURI Nr. 292 , p. 2, paprastasis priedas), 1 straipsnyje nustatyta: „Pridėtinės vertės mokestis taikomas prekių tiekimui ir paslaugų teikimui, atliekamiems valstybės teritorijoje vykdant įmonės veiklą, užsiimant amatu ar profesija, bei bet kurio asmens vykdomam importui <…>“ 12     Šio įstatymo 3 straipsnyje nustatyta: „Paslaugos laikomos suteiktomis už atlygį pagal įvairias sutartis, viešojo pirkimo, transporto, pavedimo, krovinių vežimo, atstovavimo, tarpininkavimo, sandėliavimo sutartis ir apskritai, kai prisiimami įsipareigojimai įvykdyti veiksmus ar susilaikyti nuo jų ir suteikti leidimą, kad ir koks būtų atlygio šaltinis.“ 13     Pagal įstatymo 7 straipsnio 3 dalį „paslaugos laikomos suteiktomis valstybės teritorijoje, kai jas teikia asmenys, kurių gyvenamoji vieta ar buveinė yra valstybės teritorijoje, arba asmenys rezidentai, kurie neturi gyvenamosios vietos ar buveinės užsienyje, bei kai jas teikia užsienyje gyvenamąją vietą ar buveinę turinčių ar ten reziduojančių asmenų nuolatinės įmonės Italijoje.“ Pagrindinė byla ir prejudiciniai klausimai 14 FCE IT yra bendrovės FCE Bank , įsteigtos Jungtinėje Karalystėje ir kurios pagrindinis veiklos tikslas yra vykdyti nuo PVM mokesčio atleistą finansinę veiklą, antrinė įmonė Italijoje. 15 FCE IT naudojosi FCE Bank konsultavimo, valdymo, personalo mokymo, duomenų tvarkymo bei taikomųjų kompiuterinių programų tiekimo ir valdymo paslaugomis. Ji paprašė sugrąžinti su šiomis paslaugomis susijusį PVM už laikotarpį nuo 1996 m. iki 1999 m. pagal pateiktas jos pačios išsirašytas sąskaitas faktūras (vadinamoji „sąskaitų faktūrų išsirašymo operacija“). 16     Administracijos institucijoms netiesiogiai atsisakius patenkinti šį prašymą, FCE IT kreipėsi į Commissione tributaria provinciale di Roma , kuri jį patenkino. Agentūra pateikė apeliacinį skundą dėl šio sprendimo remdamasi, pirma, prašymo, susijusio su 1996 ir 1997 metais, senaties teminu ir, antra, tuo, kad prašymas grąžinti sumas už 1998 ir 1999 metus nebuvo pagrįstas. 17     2002 m. kovo 29 d. ir gegužės 25 d. Sprendimu Commissione tributaria regionale del Lazio atmetė apeliacinį skundą remdamasi tuo, kad, pirma, pažeidžiant Bendrijos teisę įvykdytam mokėjimui senaties terminas netaikomas ir, antra, kad patronuojančios bendrovės savo įmonės naudai neatlygintinai atliktos veiklos negalima kvalifikuoti „paslaugų teikimu“, nes nėra patenkinama objektyvi PVM įgyvendinimo sąlyga. FCE Bank paslaugų teikimo sąnaudų priskyrimas FCE IT būtų sąnaudų priskyrimas bendrovės viduje. 18 Ministero dell’Economia e delle Finanze dėl šio sprendimo pateikė kasacinį skundą Corte suprema di cassazione . Kasacinis skundas grindžiamas tuo, kad FCE Bank suteiktos paslaugos apmokestinamos PVM dėl FCE IT subjektyvaus mokestinio savarankiškumo. Todėl patronuojančios bendrovės naudai įvykdyti mokėjimai laikytini atlygiu ir sudaro apmokestinamąją bazę. 19     Priešingai, FCE Bank manymu, FCE IT nėra juridinis asmuo ir todėl jis tėra siejantis veiksnys veiklos, susijusios su įmonės tikslu, apmokestinimo PVM tikslais. Be to, kalbant apie paslaugas, kurias du subjektai, sudarantys vieną apmokestinamąjį asmenį, teikia vienas kitam, jokio PVM nėra reikalaujama. 20     Šiomis aplinkybėmis Corte suprema di cassazione nusprendė sustabdyti bylos nagrinėjimą ir Teisingumo Teismui pateikti šiuos prejudicinius klausimus: „1)       Ar Šeštosios direktyvos 2 straipsnio 1 dalis ir 9 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinamos ta prasme, kad bendrovės, kurios buveinė yra kitoje valstybėje (Europos Sąjungos narėje arba ne), kontroliuojama bendrovė, turinti gamybos organizacijos bruožų, gali būti laikoma savarankišku subjektu, kad tarp šių dviejų subjektų būtų teisinis ryšys ir kad dėl to patronuojančios bendrovės suteiktos paslaugos būtų apmokestinamos PVM? Ar, siekiant atsakyti į šį klausimą, galima remtis „ištiestos rankos“ (angl. k. arm’s length ) principu, nustatytu EBPO pavyzdinės sutarties dėl dvigubo apmokestinimo išvengimo 7 straipsnio 2 ir 3 dalyse ir 1998 m. spalio 21 d. Italijos Respublikos bei Jungtinės Didžiosios Britanijos ir Šiaurės Airijos Karalystės sudarytoje sutartyje? Ar tokiu atveju gali egzistuoti teisinis ryšys, jei yra „susitarimas dėl sąnaudų padalijimo“ (angl. k. cost-sharing agreement ), susijęs su antrinei įmonei suteiktomis paslaugomis? Jei taip, kokiomis sąlygomis toks teisinis ryšys egzistuoja? Ar ryšio sąvoka turi būti vertinama atsižvelgiant į nacionalinę teisę, ar į Bendrijos teisę? 2)       Ar galima laikyti ir, jei taip, kokia dalimi šių paslaugų sąnaudų priskyrimą kontroliuojamai bendrovei atlygiu už suteiktas paslaugas Šeštosios direktyvos 2 straipsnio prasme, neatsižvelgiant į tokio priskyrimo dydį ir pelno siekimą? 3)       Jei būtų laikoma, kad paslaugų teikimas tarp patronuojančios bendrovės ir jos kontroliuojamų bendrovių iš principo atleidžiamas nuo PVM dėl to, kad gavėjas nėra savarankiškas subjektas ir kad todėl tarp šių dviejų subjektų nėra teisinio ryšio, o patronuojanti bendrovė yra kitos Europos Sąjungos valstybės narės rezidentė, ar nacionalinė administracinė praktika, pagal kurią tokiu atveju minėtas paslaugų teikimas apmokestinamas, prieštarauja steigimosi teisei, įtvirtintai EB 43 straipsnyje?“ Dėl prejudicinių klausimų Dėl pirmo klausimo 21     Pagal nusistovėjusią Teisingumo Teismo praktiką remiantis EB 234 straipsniu nustatyta bendradarbiavimo su nacionaliniais teismais procedūrą Teisingumo Teismas turi pateikti prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusiam teismui naudingą atsakymą, kuris jam leistų išspręsti jo nagrinėjamą ginčą (žr. 1997 m. liepos 17 d. Sprendimo Krüger , C‑334/95, Rink. p. I‑4517, 22 punktą ir 2000 m. lapkričio 28 d. Sprendimo Roquette Frères , C‑88/99, Rink. p. I‑10465, 18 punktą). Atsižvelgdamas į tai, Teisingumo Teismas prireikus turi performuluoti jam pateiktą klausimą (žr. minėto sprendimo Krüger 23 punktą ir 2002 m. liepos 11 d. Sprendimo Marks & Spencer , C‑62/00, Rink. p. I‑6325, 32 punktą). 22     Šiuo klausimu reikia pažymėti, kad prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikęs teismas siekia išsiaiškinti, kokia dalimi Jungtinėje Karalystėje įsisteigusios bendrovės savo Italijoje įsteigtai nuolatinei įmonei suteiktų paslaugų teikimas patenka į Šeštosios direktyvos taikymo sritį. Todėl nereikia pasisakyti dėl atvejo, kai bendrovės buveinė yra valstybėje, kuri nėra Europos Sąjungos narė. 23     Be to, pažymėtina, kad yra aišku, jog FCE IT , FCE Bank antrinė įmonė, neturi savarankiško juridinio asmens statuso ir yra pastarosios įmonės filialas. 24     Pirmu klausimu prašymą dėl prejudicinio sprendimo pateikęs teismas iš esmės klausia, ar Šeštosios direktyvos 2 straipsnio 1 dalis ir 9 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinamos taip, kad kitoje valstybėje narėje įsteigta nuolatinė įmonė, kuri nėra atskiras nuo bendrovės, kuriai ji priklauso, juridinis asmuo ir kuriai bendrovė teikia paslaugas, neturi būti laikoma apmokestinamuoju asmeniu, net jei jai buvo priskirtos šių paslaugų teikimo sąnaudos. Šalių pastabos 25 FCE Bank , Jungtinės Karalystės vyriausybė ir Europos Bendrijų Komisija mano, kad tame pačiame juridiniame asmenyje suteiktos paslaugos nėra PVM apmokestinamas paslaugų teikimas. 26 FCE Bank manymu, tarp jos ir FCE IT negali būti jokio teisinio ryšio, nes jos sudaro vieną apmokestinamąjį asmenį. Taigi negali būti paslaugų teikimo už atlygį tarp dviejų įmonių, kurios įsteigtos dviejose skirtingose valstybėse narėse. Iš tikrųjų FCE Bank neatlyginama už vidaus veiklą, kuri atliekama pačios bendrovės interesais siekiant vienodai tvarkyti apskaitos, rinkodaros ir kitus duomenis. 27     Komisijos teigimu, paslaugų teikimas tarp valstybėje narėje įsteigtos patronuojančios bendrovės ir subjekto, kuris nėra įregistruotas kaip savarankiškas juridinis asmuo ir yra nuolatinė įmonė kitoje valstybėje narėje, neturi būti laikomas PVM apmokestinama veikla. 28     Italijos vyriausybės manymu, net jei civilinės teisės požiūriu patronuojanti bendrovė ir jos filialas yra vienas ir tas pats juridinis asmuo ir tai gali sukurti kliūtį priversti vykdyti apmokestinamosios veiklos objektu esančius įsipareigojimus, netrukdo tam, kad jie būtų atskiri apmokestinamieji asmenys mokestiniu požiūriu bendrai ir, konkrečiai kalbant, PVM tikslais. 29     Atsižvelgiant į Šeštosios direktyvos 2 straipsnio 1 dalies nuostatas, kurios numato paslaugų teikimo atlygintinumą, kad paslaugos būtų apmokestintos PVM, tik jei jos neatlygintinos, būtų galima šiai veiklai netaikyti mokesčio. Darytina išvada, kad teisinio ryšio, dėl kurio gali atsirasti apmokestinamoji veikla, egzistavimo sąlygos yra tos, kurios išplaukia iš Šeštojoje direktyvoje nustatytų principų. 30     Be to, pagal Šeštosios direktyvos 9 straipsnio 1 dalį ir Aštuntosios direktyvos 1 straipsnį, priimančioje valstybėje narėje įsteigta nuolatinė įmonė turi būti laikoma savarankišku apmokestinamuoju asmeniu, o dėl to atmetama galimybė, jog bus nuspręsta grąžinti PVM patronuojančiai bendrovei. 31     Portugalijos vyriausybės teigimu, PVM, nepaisant aukšto jo suderinimo laipsnio, yra valstybių narių nacionalinis mokestis, ir jos gali savo nuožiūra suteikti apmokestinamojo asmens statusą įmonėms, esančioms jų teritorijoje. Be to, nuolatinė įmonė, kuri tenkina žmogiškųjų ir techninių išteklių sąlygas, kiek tai susiję su apmokestinamosios veiklos vykdymu, yra turtinis vienetas ir pakankamai savarankiškas interesų centras, kad jai pačiai būtų galima priskirti santykius bei teises ir pareigas PVM srityje. Teisingumo Teismo vertinimas 32     Pirmiausia pažymėtina, kad Šeštosios direktyvos 2 straipsnio 1 punkte nustatyta, kad PVM apmokestinamas paslaugų teikimas, kai šalies teritorijoje už atlygį paslaugas teikia apmokestinamasis asmuo, veikdamas kaip toks. 33     Antra, Šeštosios direktyvos 4 straipsnyje apibrėžiamas „apmokestinamasis asmuo“. Šį statusą turi asmenys, kurie „savarankiškai“ vykdo ekonominę veiklą. Šio straipsnio 4 dalyje patikslinama, kad terminas „savarankiškai“ reiškia, kad mokestis netaikomas samdomiems ir kitiems asmenims, kiek jie susaistyti su darbdaviu darbo sutartimi ar kitais teisiniais ryšiais, sukuriančiais darbdavio ir dirbančiojo santykius, susijusius su darbo sąlygomis, atlyginimu ir darbdavio atsakomybe (žr. 2003 m. lapkričio 6 d. Sprendimo Karageorgou ir kt. , C‑78/02–C‑80/02, Rink. p. I‑13295, 35 punktą). 34     Šiuo klausimu iš nusistovėjusios Teisingumo Teismo praktikos matyti, kad paslaugų teikimas tik tuomet apmokestinamas, jei tarp paslaugos teikėjo ir paslaugos gavėjo yra teisinis ryšys, pasireiškiantis tarpusavyje teikiamomis paslaugomis (žr. 1994 m. kovo 3 d. Sprendimo Tolsma , C‑16/93, Rink. p. I‑743, 14 punktą; 2002 m. kovo 21 d. Sprendimo Kennemer Golf , C‑174/00, Rink. p. I‑3293, 39 punktą). 35     Siekiant nustatyti, ar toks teisinis ryšys egzistuoja tarp bendrovės nerezidentės ir vieno iš jos filialų, kad būtų galima suteiktas paslaugas apmokestinti PVM, reikia patikrinti, ar FCE IT vykdo savarankišką ekonominę veiklą. Šiuo klausimu reikia ištirti, ar toks filialas kaip FCE IT gali būti laikomas savarankišku banku būtent ta prasme, kad jis patiria su savo veikla susijusią ekonominę riziką. 36     Kaip pažymėjo generalinis advokatas savo išvados 46 punkte, filialas pats nepatiria su kredito įstaigos veiklos vykdymu susijusios ekonominės rizikos, kuri atsiranda, pavyzdžiui, klientui negrąžinus paskolos. Bankas, kaip juridinis asmuo, patiria šią riziką, ir dėl to jo kilmės valstybėje narėje kontroliuojamas jo finansinis pajėgumas bei mokumas. 37     Iš tikrųjų FCE IT , kaip filialas, neturi negrąžintinai perduoto kapitalo. Dėl to visa su ekonomine veikla susijusi rizika tenka FCE Bank . Todėl aišku, kad FCE IT nuo jo priklauso ir su juo sudaro vieną apmokestinamąjį asmenį. 38     Šio vertinimo nepaneigia Šeštosios direktyvos 9 straipsnio 1 dalis. Šia nuostata siekiama apibrėžti apmokestinamąjį asmenį, kiek tai susiję su sandoriais tarp filialo ir trečiųjų asmenų. Taigi ji nėra svarbi šioje byloje, kuri yra susijusi su sandoriais tarp bendrovės valstybės narės rezidentės ir vieno iš jos filialų, įsteigto kitoje valstybėje narėje. 39     Dėl EBPO sutarties konstatuotina, kad ji nėra svarbi, nes susijusi su tiesioginiais mokesčiais, o PVM yra netiesioginis mokestis. 40     Galiausiai dėl susitarimo dėl sąnaudų padalijimo buvimo, tai taip pat nėra svarbu šioje byloje, nes dėl tokio susitarimo nesiderėjo savarankiškos šalys. 41     Atsižvelgiant į tai, kas pasakyta, į pirmą klausimą reikia atsakyti, kad Šeštosios direktyvos 2 straipsnio 1 dalis ir 9 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinamos taip, kad kitoje valstybėje narėje įsteigta nuolatinė įmonė, kuri nėra atskiras nuo bendrovės, kuriai ji priklauso, juridinis asmuo ir kuriai bendrovė teikia paslaugas, neturi būti laikoma apmokestinamuoju asmeniu, net jei jai buvo priskirtos šių paslaugų teikimo sąnaudos. Dėl antro klausimo 42     Antru klausimu prašymą dėl prejudicinio sprendimo pateikęs teismas klausia, ar Šeštosios direktyvos 2 straipsnis turi būti aiškinamas taip, kad bendrovės nerezidentės antrinei įmonei suteiktų paslaugų sąnaudų priskyrimas sudaro atlygį, neatsižvelgiant į šio priskyrimo dydį ir pelno siekimą. 43     Pagal šio sprendimo 37 punktą nagrinėjamas filialas nėra savarankiškas bendrovės atžvilgiu. Taigi į antrą klausimą atsakyti nereikia. Dėl trečio klausimo 44     Trečiu klausimu prašymą dėl prejudicinio sprendimo pateikęs teismas klausia, ar nacionalinė administracinė praktika, pagal kurią PVM apmokestinamas patronuojančios bendrovės paslaugų teikimas antrinei įmonei, esančiai kitoje valstybėje narėje, prieštarauja EB 43 straipsnyje nustatytam laisvės steigtis principui. Šalių pastabos 45 FCE Bank , Jungtinės Karalystės vyriausybės ir Komisijos teigimu, Italijos administracinė praktika pažeidžia EB 43 straipsniu užtikrinamą laisvę steigtis. 46 FCE Bank mano, kad nagrinėjamos nacionalinės praktikos pasekmė yra ta, kad konsoliduojamas PVM, kuris tampa neatskaitomas. Tai yra papildomos ir nesusigrąžinamos sąnaudos, kurių nepatiria Italijos bankas, teikiantis tokias pačias paslaugas savo antrinėms įmonėms, įsteigtoms Italijos teritorijoje, ir nacionalinė praktika negali būti laikoma tinkama priemone, siekiant užtikrinti mokesčių kontrolės veiksmingumą. 47     Jungtinės Karalystės vyriausybė pritaria Komisijos pozicijai, kad Italijos administracinė praktika pažeidžia steigimosi teisei būdingą nediskriminavimo principą, kai kitoje valstybei įsisteigusio banko kontroliuojamos bendrovės mokėtinas PVM yra didesnis nei nacionalinio banko kontroliuojamos bendrovės – nesant kitų tarp šių kontroliuojamų bendrovių rūšių objektyvių skirtumų. Be to, paslaugų teikimo tarp patronuojančios bendrovės ir kontroliuojamos bendrovės, įsteigtos toje pačioje valstybėje arba kitoje, apmokestinimas PVM sukuria kliūtį laisvei steigti filialą, o tai „negali būti pateisinama jokiu bendru interesu“ Teisingumo Teismo praktikos prasme (žr. 1993 m. kovo 31 d. Sprendimo Kraus , C‑19/92, Rink. p. I‑1663, 32 punktą ir 1995 m. lapkričio 30 d. Sprendimo Gebhard , C‑55/94, Rink. p. I‑4165, 37 punktą). 48     Italijos vyriausybė šiuo klausimu nepateikė jokios pastabos, manydama, kad nuolatinė įmonė yra savarankiškas PVM apmokestinamas asmuo. 49     Portugalijos vyriausybės teigimu, iš bendros PVM sistemos tikslų ir taisyklių aišku, kad tai nėra sritis, priklausanti vien nuo nacionalinės administracinės praktikos. Taigi nėra reikalo atsakyti į trečią klausimą, susijusį su steigimosi teise, įtvirtinta EB 43–48 straipsniuose. Teisingumo Teismo vertinimas 50     Kaip pažymėjo generalinis advokatas savo išvados 74 punkte, nustačius nacionalinės teisės akto ir nacionalinės praktikos nesuderinamumą su Šeštąja direktyva, nebereikia nagrinėti, ar buvo pažeistos Sutartyje nustatytos pagrindinės laisvės, tarp jų – laisvė steigtis. 51     Iš tikrųjų šio sprendimo 37 punkte buvo pasakyta, kad bendrovės nerezidentės filialas neturi savarankiškumo ir todėl tarp jų nėra jokio teisinio ryšio. Jie turi būti laikomi vienu ir tuo pačiu apmokestinamuoju asmeniu Šeštosios direktyvos 4 straipsnio 1 dalies prasme. Taigi FCE IT tėra FCE Bank sudėtinė dalis. 52     Iš to, kas pasakyta, aišku, kad Italijos administracinė praktika nesuderinama su Šeštąja direktyva, nesant reikalo pasisakyti dėl EB 43 straipsnio pažeidimo. Dėl bylinėjimosi išlaidų 53     Kadangi šis procesas pagrindinės bylos šalims yra vienas iš etapų prašymą priimti prejudicinį sprendimą pateikusio teismo nagrinėjamoje byloje, bylinėjimosi išlaidų klausimą turi spręsti pastarasis teismas. Išlaidos, susijusios su pastabų pateikimu Teisingumo Teismui, išskyrus tas, kurias patyrė nurodytos šalys, nėra atlygintinos. Remdamasis šiais motyvais, Teisingumo Teismas (antroji kolegija) nusprendžia: 1977 m. gegužės 17 d. Šeštosios Tarybos direktyvos dėl valstybių narių apyvartos mokesčių įstatymų derinimo – Bendra pridėtinės vertės mokesčio sistema: vienodas vertinimo pagrindas 2 straipsnio 1 dalis ir 9 straipsnio 1 dalis turi būti aiškinamos taip, kad kitoje valstybėje narėje įsteigta nuolatinė įmonė, kuri nėra atskiras nuo bendrovės, kuriai ji priklauso, juridinis asmuo ir kuriai bendrovė teikia paslaugas, neturi būti laikoma apmokestinamuoju asmeniu, net jei jai buvo priskirtos šių paslaugų teikimo sąnaudos. Parašai. * Proceso kalba: italų.

61999TJ0340

sv

Domskäl Tillämpliga bestämmelser och bakgrund 1 Arne Mathisen AS (nedan kallat sökanden) är ett bolag bildat enligt norsk rätt som är specialiserat på handel med odlad atlantlax. En av sökandens leverantörer är Ex-com AS (nedan kallat Ex-com), ett bolag bildat enligt norsk rätt som är dotterbolag till Tomex Danmark AS (nedan kallat Tomex), ett bolag bildat enligt dansk rätt. Tomex är en icke närstående importör av lax på gemenskapsmarknaden och sökandens enda kund i gemenskapen. 2 Vid den aktuella tidpunkten reglerades de tre ovannämnda bolagens affärsförbindelser av ett trepartsavtal, baserat på ett kvittningssystem. Sökanden gjorde flertalet av sina inköp av odlad atlantlax hos Ex-com, som den sålde vidare till Tomex. Sökanden betalade dock inte Ex-com direkt för dessa varor, utan Tomex betalade Ex-com. I stället för att erhålla totalbeloppet på de exportfakturor som sökanden skickade till Tomex, erhöll sökanden endast mellanskillnaden mellan detta belopp och beloppet på de inköpsfakturor som Ex-com upprättade i sökandens namn. 3 Till följd av de klagomål som ingavs i juli 1996 av Scottish Salmon Growers' Association Ltd och av Shetland Salmon Farmers' Association på deras medlemmars vägnar, tillkännagav kommissionen den 31 augusti 1996 i två skilda meddelanden att den inlett ett antidumpningsförfarande och ett förfarande mot subventionering beträffande import av odlad atlantlax med ursprung i Norge (EGT C 253, s. 18 och 20). 4 Efter att ha inhämtat och kontrollerat alla uppgifter som ansågs nödvändiga för ett slutgiltigt avgörande, fastslog kommissionen att det var nödvändigt att införa slutgiltiga antidumpnings- och utjämningsåtgärder för att undanröja de skadliga verkningarna av den anmälda dumpningen och subventionerna. 5 Som en följd av detta ingick den norska regeringen och kommissionen den 2 juni 1997 ett avtal om export av norsk lax till Europeiska gemenskapen för perioden från den 1 juli 1997 till den 30 juni 2002 (nedan kallat laxavtalet). Laxavtalets syfte var att undanröja de skadliga verkningarna av de subventioner som beviljats vid export av norsk lax till gemenskapen. Den norska regeringen accepterade genom laxavtalet att vidta olika åtgärder, bland annat att fastställa ett lägsta pris för export till gemenskapen och att införa tullar för de exportörer som inte gentemot kommissionen åtar sig att iaktta detta lägsta pris (punkt 3 i laxavtalet), samt att införa ett system med vägledande tak för exporten till gemenskapen (punkt 2 i laxavtalet). 6 I samband med genomförandet av punkt 3 i laxavtalet och i enlighet med artikel 8 i rådets förordning (EG) nr 384/96 av den 22 december 1995 om skydd mot dumpad import från länder som inte är medlemmar i Europeiska gemenskapen (EGT L 56, s. 1, nedan kallad den grundläggande antidumpningsförordningen eller förordning nr 384/96) samt artikel 10 i rådets förordning (EG) nr 3284/94 av den 22 december 1994 om skydd mot subventionerad import från länder som inte är medlemmar i Europeiska gemenskapen (EGT L 349, s. 22; svensk specialutgåva, område 11, volym 34, s. 35), ingav ett flertal norska laxexportörer, däribland sökanden, ett förslag till åtagande till kommissionen. 7 Exportörerna åtog sig bland annat att se till att det genomsnittliga kvartalspriset vid försäljning av odlad atlantlax till deras främsta icke närstående kunder i gemenskapen inte skulle understiga vissa lägsta priser som fastställdes beroende på hur fisken beretts (nedan kallat det lägsta priset eller det lägsta exportpriset) (artikel C.3 i åtagandet). Vidare åtog de sig att se till att priset vid varje enskild transaktion inte skulle understiga 85 procent av ovannämnda lägsta pris, förutom i undantagsfall och i så fall, under ett visst kvartal, avse högst 2 procent av exportörernas totala försäljning till de främsta icke närstående kunderna i gemenskapen under föregående kvartal (artikel C.4 i åtagandet). Exportörerna åtog sig dessutom att underrätta kommissionen varje kvartal, i enlighet med de föreskrivna tekniska specifikationerna, om all sin försäljning av odlad atlantlax till sina främsta icke närstående kunder i gemenskapen och att samarbeta med kommissionen genom att förse kommissionen med all den information som denna anser nödvändig för att säkerställa åtagandets efterlevnad (artiklarna E.10 och E.11 i åtagandet). 8 Enligt artikel D.8 i åtagandet åtog sig samtliga berörda norska exportörer även att iaktta skyldigheten att inte kringgå bestämmelserna i åtagandet "- genom avtal om kvittning med icke närstående kunder i gemenskapen avseende försäljning av andra varor eller försäljning av varan till andra områden än gemenskapen, - genom vilseledande uppgifter eller rapporter vad beträffar de sålda varornas art, slag eller ursprung eller exportörens identitet, eller - på något annat sätt". 9 I artiklarna F.12 och F.14 i åtagandet föreskrivs dessutom följande: "12. Bolaget åtar sig att rådgöra med Europeiska kommissionen, antingen på eget initiativ eller på Europeiska kommissionens begäran, avseende varje fråga som kan uppkomma vad gäller tolkningen eller tillämpningen av detta åtagande. 13. ... 14. Bolaget är vidare medvetet om följande: - Kringgående av åtagandet eller underlåtenhet att samarbeta med Europeiska kommissionen vid tillsynen av åtagandet kommer att tolkas som ett brott mot åtagandet. Detta gäller även vid underlåtenhet att inom föreskriven frist inge den kvartalsrapport som krävs enligt artikel [E.]10, om inte underlåtenheten beror på force majeure. - Om Europeiska kommissionen har anledning att tro att åtagandet har brutits kan, enligt artikel 8.10 i förordning nr 384/96 ... och artikel 10.10 i förordning nr 3284/94 ..., preliminära antidumpnings- och utjämningstullar införas efter samråd, på grundval av de mest tillförlitliga uppgifter som finns tillgängliga. - Om åtagandet bryts eller Europeiska kommissionen eller bolaget återkallar åtagandet kan, enligt artikel 8.9 i förordning nr 384/96 ... och artikel 10.9 i förordning nr 3284/94 ..., slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar införas på grundval av de faktiska omständigheter som konstaterats i samband med den undersökning som ledde till att åtagandet gjordes, under förutsättning att denna undersökning avslutades med ett slutgiltigt fastställande av att dumpning, subvention och skada förelåg och att bolaget har givits tillfälle att lämna synpunkter." 10 Slutligen skall åtagandet, enligt artikel G.17, träda i kraft dagen efter det att kommissionens beslut att godta åtagandet har offentliggjorts i Europeiska gemenskapernas officiella tidning. I samma bestämmelse föreskrivs följande: "Skyldigheten att iaktta det lägsta priset ... gäller dock bolagets all försäljning till de främsta icke närstående kunderna i gemenskapen som faktureras från och med den 1 juli 1997. Den första kvartalsrapport som bolaget skall skicka enligt artikel [E.]10 skall avse kvartalet den 1 juli-den 30 september 1997 och skall vara kommissionen till handa senast den 31 oktober 1997." 11 Genom beslut 97/634/EG av den 26 september 1997 om godtagande av åtaganden som gjorts i samband med antidumpnings- och antisubventionsförfarandena rörande import av odlad atlantlax med ursprung i Norge (EGT L 267, s. 81) godtog kommissionen de åtaganden som gjorts av en rad norska exportörer av dessa varor, däribland sökanden. Antidumpnings- och antisubventionsundersökningarna avslutades i fråga om dessa exportörer. 12 Samma dag antog rådet förordning (EG) nr 1890/97 om införande av en slutgiltig antidumpningstull på import av odlad atlantlax med ursprung i Norge (EGT L 267, s. 1) och förordning (EG) nr 1891/97 om införande av en slutgiltig utjämningstull på import av odlad atlantlax med ursprung i Norge (EGT L 267, s. 19). I artikel 1.2 i de båda förordningarna föreskrivs att odlad atlantlax med ursprung i Norge som exporteras av de bolag som gjort åtaganden som kommissionen godtagit, däribland sökanden, skall vara befriad från sådan tull. Det har senare gjorts en översyn av utformningen av nämnda tullar och de båda förordningarna har ersatts av rådets förordning (EG) nr 772/1999 av den 30 mars 1999 om införande av slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar på import av odlad atlantlax med ursprung i Konungariket Norge och om upphävande av förordningarna nr 1890/97 och nr 1891/97 (EGT L 101, s. 1). 13 Kommissionen ansåg att vissa norska exportörer inte följde de åtaganden som hade godtagits genom kommissionens beslut 97/634, och kommissionen antog därför förordning (EG) nr 82/1999 av den 13 januari 1999 om införande av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på viss import av odlad atlantlax med ursprung i Norge och om ändring av beslut 97/634 (EGT L 8, s. 8). Denna förordning antogs med stöd av artikel 8.10 i förordning nr 384/96 och artikel 13.10 i rådets förordning (EG) nr 2026/97 av den 6 oktober 1997 om skydd mot subventionerad import från länder som inte är medlemmar i Europeiska gemenskapen (EGT L 288, s. 1, nedan kallad den grundläggande antisubventionsförordningen eller förordning nr 2026/97). Sistnämnda förordning ersatte förordning nr 3284/94. 14 Samtidigt konstaterade kommissionen att en kommersiell praxis bland vissa norska exportörer, vilka tillämpade ett avtal kallat "trepartsavtal", hade orsakat en kraftig prissänkning på gemenskapsmarknaden för lax och att dessa exportörers åtagande att tillämpa ett genomsnittligt kvartalspris som åtminstone motsvarade det lägsta exportpris som fastställts i artikel C.3 i åtagandet därigenom hade kringgåtts. Av det skälet införde kommissionen den 28 november 1998 en ändring i artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet, med följande lydelse: "Kommissionen kommer i det avseendet att anse att åtagandet inte är tillämpligt och följaktligen återkalla sitt godkännande a) om varor som sålts till en exportör i Norge som omfattas av detta åtagande har erhållits från annat håll än i) lantbrukare eller lantbrukskooperativ, ii) bearbetningsföretag utan anknytning till något bolag i gemenskapen som enbart gör sina inköp hos lantbrukare, lantbrukskooperativ eller exportörer som omfattas av ett åtagande, eller iii) en annan exportör som omfattas av ett åtagande. b) Om en importör etablerad i gemenskapen säljer en vara som härrör från ett annat bolag än dess närstående exportör i Norge som omfattas av detta åtagande, skall importören iaktta det lägsta priset vid varje transaktion inom gemenskapen. I detta fall är varken regeln om försäljningstransaktionernas kvartalsgenomsnitt eller 85-procentsregeln tillämplig. Kommissionen kommer därför att anse att varje enskild transaktion som denna importör gör med en icke närstående kund i gemenskapen under det lägsta priset utgör ett brott mot åtagandet, vilket medför att kommissionen återkallar sitt godkännande." 15 Denna ändring var tillämplig på all försäljning från laxexportörerna till de främsta icke närstående kunderna i gemenskapen som fakturerades efter den 1 december 1998. 16 Den 29 april 1999 antog kommissionen förordning (EG) nr 929/1999 om ändring, vad gäller vissa exportörer, av förordning nr 82/1999 om införande av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på import av odlad atlantlax med ursprung i Norge, om införande av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på import av sådan lax från vissa exportörer, om ändring av beslut 97/634 samt om ändring av förordning nr 772/1999 (EGT L 115, s. 13). Enligt artikel 2.1 a i förordning nr 929/1999 infördes preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på import av odlad atlantlax med ursprung i Norge som exporterades av fyra bolag, däribland sökanden. Kommissionen ansåg nämligen att dessa bolag hade brutit mot det åtagande som kommissionen ursprungligen hade godtagit genom beslut 97/634. 17 Den undersökning som kommissionen därefter utförde visade att tre av de fyra bolag som avsågs i förordning nr 929/1999, däribland sökanden, hade brutit mot åtagandet. Kommissionen ansåg bland annat att de rapporter som sökanden hade ingett under fem rapporteringspliktiga kvartal i följd, mellan juli 1997 och november 1998, inte var tillförlitliga, eftersom den verkliga karaktären på förfarandet för kvittning av sökandens transaktioner med Ex-com och Tomex inte framgick av dessa, och inte heller det faktum att de båda bolagen var närstående. Det ansågs även att sökanden hade vilselett kommissionen om dess verkliga roll som exportör och dess faktiska förmåga att följa åtagandet vad gäller det lägsta exportpriset, eftersom betalningsflödet mellan de tre bolagen inte återspeglade flödet av inköps- och återförsäljningsfakturor. 18 Av den anledningen antog kommissionen den 23 augusti 1999 förordning (EG) nr 1826/1999 om ändring av förordning nr 929/1999 om ändring, vad gäller vissa exportörer, av förordning (EG) nr 82/1999 om införande av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på import av odlad atlantlax med ursprung i Norge, om införande av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar på import av sådan lax från vissa exportörer, om ändring av beslut 97/634 samt om ändring av förordning nr 772/1999 (EGT L 223, s. 3). Samtidigt lade kommissionen fram ett förslag till rådsförordning om införande av slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar för de tre ovannämnda bolagen. 19 Rådet antog därför förordning (EG) nr 1895/1999 av den 27 augusti 1999 om ändring av förordning nr 772/1999 om införande av slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar på import av odlad atlantlax med ursprung i Konungariket Norge (EGT L 233, s. 1, nedan kallad den ifrågasatta förordningen). Enligt artikel 1 och bilagorna I och II till den ifrågasatta förordningen togs de tre ovannämnda bolagen, däribland sökanden, bort från förteckningen över bolag som undantas från de slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullarna och fördes in i förteckningen över bolag som omfattas av sådana tullar. I enlighet med artikel 2 i samma förordning beslutades även om slutgiltigt uttag av de belopp som ställts som säkerhet för de preliminära antidumpnings- och utjämningstullar som infördes genom förordning nr 929/1999 på odlad atlantlax med ursprung i Norge som exporterades av bland annat sökanden. Förfarandet 20 Sökanden har, genom ansökan som inkom till förstainstansrättens kansli den 1 december 1999, väckt förevarande talan. 21 Kommissionen har, genom ansökan som inkom till förstainstansrättens kansli den 19 juni 2000, ansökt om att få intervenera i målet till stöd för rådets yrkanden. 22 Ordföranden på förstainstansrättens första avdelning i utökad sammansättning beslutade den 11 september 2000 att bifalla interventionsansökan. 23 I en skrivelse, som inkom till förstainstansrättens kansli den 5 oktober 2000, uppgav intervenienten att den inte skulle inge något skriftligt yttrande. 24 Enligt förstainstansrättens beslut av den 20 september 2001 förordnades referenten att tjänstgöra på förstainstansrättens fjärde avdelning i utökad sammansättning och målet tilldelades följaktligen denna avdelning. 25 På grundval av referentens rapport beslutade förstainstansrätten (fjärde avdelningen i utökad sammansättning) att inleda det muntliga förfarandet. Som en åtgärd för processledning anmodade förstainstansrätten rådet att inge vissa handlingar och att besvara en skriftlig fråga. Rådet efterkom denna anmodan inom den föreskrivna fristen. 26 Parterna utvecklade sin talan och svarade på förstainstansrättens frågor vid förhandlingen den 24 januari 2002. 27 Under förhandlingen ingav rådets företrädare till förstainstansrätten, samt delgav övriga parter, fyra handlingar innehållande en översikt av vissa exempel som rådet använde sig av under sin framställning för att åskådliggöra den kommersiella praxisen mellan sökanden och dess affärspartners Tomex och Ex-com. Sökandens företrädare motsatte sig att dessa handlingar fogades till akten i målet. 28 Genom skrivelse av den 28 januari 2002 från förstainstansrättens justitiesekreterare underrättades parterna om att ordföranden på den fjärde avdelningen i utökad sammansättning beslutat att handlingarna i fråga skulle fogas till akten i målet, eftersom de inte utgör ny bevisning utan enbart åskådliggör de uttalanden som rådets företrädare gjorde under sin framställning. Parternas yrkanden 29 Sökanden har yrkat att förstainstansrätten skall - ogiltigförklara den ifrågasatta förordningen till den del den avser sökanden, - förplikta rådet att utge ersättning för den skada som uppstått till följd av antagandet av den ifrågasatta förordningen, jämte ränta enligt en räntesats om 12 procent per år, - förplikta rådet att ersätta rättegångskostnaderna. 30 Rådet har yrkat att förstainstansrätten skall - ogilla yrkandet om ogiltigförklaring, - avvisa, och i andra hand ogilla, skadeståndsyrkandet, - förplikta sökanden att ersätta rättegångskostnaderna. Yrkandet om ogiltigförklaring 31 Sökanden har åberopat två grunder till stöd för yrkandet om ogiltigförklaring. Den första grunden avser att rådets bedömning var uppenbart oriktig och den andra grunden avser att proportionalitetsprincipen har åsidosatts. Den första grunden: Huruvida rådets bedömning var uppenbart oriktig 32 Grunden består av tre delar. Den första delgrunden avser att det trepartsförfarande som sökanden tillämpade fram till den 1 december 1998 inte omfattades av åtagandet, enligt dess ursprungliga utformning. Den andra delgrunden avser att sökanden inte bröt mot eller kringgick åtagandet såvitt det fastställer ett lägsta exportpris. Den tredje delgrunden avser att sökanden inte åsidosatte skyldigheten att samarbeta med kommissionen vid tillsynen av åtagandet. Den första delgrunden: Huruvida sökandens kommersiella praxis omfattades av åtagandet enligt dess ursprungliga utformning - Parternas argument 33 Sökanden anser att dess kommersiella praxis inte omfattades av åtagandet fram till den 1 december 1998, det datum då kommissionen ändrade artikel D.8 i åtagandet. I annat fall hade det inte funnits någon anledning för kommissionen att ändra åtagandet och förbjuda en form av kringgående från och med den 1 december 1998. 34 Rådet har däremot hävdat att sökandens kommersiella praxis omfattades av åtagandet enligt dess ursprungliga utformning. Det anser att ändringen den 28 november 1998 av artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet inte på något sätt har ändrat åtagandets innehåll eller syfte som sådant. Ändringen hade enbart till syfte att underlätta och säkerställa att systemet med åtaganden verkligen tillämpades i sin helhet, till följd av att vissa exportörer som omfattades av åtagandet hade tillämpat kommersiell praxis som innefattade andra aktörer som inte var bundna av något åtagande och som därför undgick kommissionens tillsyn. - Förstainstansrättens bedömning 35 Det framgår av innehållet i artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet, enligt dess ursprungliga lydelse, att varje kommersiell praxis, oavsett form, som innebär att skyldigheten vad gäller det lägsta exportpriset inte iakttas eller som inte tillräckligt verkningsfullt säkerställer att denna skyldighet iakttas, utgör ett kringgående av åtagandet, vilket är förbjudet enligt denna bestämmelse. 36 Den omständigheten att det i artikel D.8 i åtagandet, enligt dess ursprungliga lydelse, inte uttryckligen hänvisas till ett trepartsförfarande, som det sökanden har tillämpat, innebär följaktligen inte att en sådan kommersiell praxis är undantagen från åtagandets tillämpningsområde. 37 Det skall i det avseendet påpekas att det avgörande kriteriet inte är om en viss kommersiell praxis uttryckligen nämns i åtagandets ordalydelse som en särskild form av kringgående, utan huruvida en kommersiell praxis, även om den inte formellt sett anges, medför att åtagandet i fråga bryts eller kringgås. Beroende på omständigheterna kan en och samma kommersiella praxis antingen medföra att åtagandet vad gäller det lägsta exportpriset bryts eller kringgås, eller vara förenlig med samma åtagande. 38 Även för det fall sökanden var oviss om omfattningen av artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet, enligt dess ursprungliga lydelse, ankom det under alla omständigheter på sökanden att vända sig till kommissionen, i enlighet med artikel F.12 i åtagandet, för att undanröja alla oklarheter vad beträffar tolkningen och tillämpningen av denna bestämmelse. 39 Till skillnad från vad sökanden har gjort gällande påverkas inte dessa påpekanden av det faktum att det i den nya versionen av artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet, vilken var tillämplig på export av lax som fakturerades efter den 1 december 1998, anges vissa former av kringgående av åtagandet, däribland det trepartsförfarande som sökanden tillämpade i detta fall, vilka formellt sett inte omfattades av denna bestämmelse enligt den ursprungliga ordalydelsen. 40 En sådan tolkning av den nya versionen av artikel D.8 tredje strecksatsen är oförenlig med åtagandets mål och syfte i sin helhet, och i synnerhet med den skyldighet som sökanden godtog redan från början, nämligen att säkerställa att det lägsta exportpriset verkligen iakttogs. 41 Den nya versionen av den ovannämnda bestämmelsen i artikel D.8 tredje strecksatsen har till syfte dels att klargöra och närmare ange omfattningen av åtagandet enligt dess ursprungliga lydelse mot bakgrund av viss otillåten kommersiell praxis som vissa exportörer tillämpade efter det att kommissionen hade godtagit deras åtagande genom beslut 97/634, dels att säkerställa en effektiv tillsyn av systemet med åtaganden, med hänsyn till det stora antal exportörer som gjort åtaganden, och att behålla systemet i samtliga berörda parters intresse snarare än att avskaffa systemet på grund av att sådan kommersiell praxis har tillämpats. Dessa är skälen till att det i artikel D.8 tredje strecksatsen i ändrad lydelse föreskrivs att tillämpningen av sådan kommersiell praxis medför att åtagandet inte är tillämpligt och att kommissionen omedelbart återkallar sitt godkännande. 42 Den nya versionen av artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet innebär emellertid inte att en kommersiell praxis, som det omtvistade trepartsförfarandet, som tillämpades innan bestämmelsen trädde i kraft inte kan föranleda någon form av sanktionsåtgärd, om denna praxis leder till att exportören i fråga åsidosätter skyldigheten att iaktta det lägsta exportpriset eller om den inte ger någon garanti för och gör det möjligt att kontrollera att denna skyldighet verkligen iakttas. Alla andra tolkningar är oförenliga med artikel D.8 tredje strecksatsen, vars ursprungliga ordalydelse hade en allmän räckvidd ("på något annat sätt") och skulle frånta bestämmelsen dess ändamålsenliga verkan. 43 Härav följer att sökanden inte kan anföra något e contrario-resonemang utifrån det faktum att ändringen av åtagandet gäller export av lax som fakturerades efter den 1 december 1998. Utöver de skäl som redan angetts ovan i punkt 41 kan fastställandet av ett datum för när denna ändring trädde i kraft även förklaras av det faktum att regeln om genomsnittligt kvartalspris för export och 85-procentsregeln i artikel C.3 respektive artikel C.4 i åtagandet (se ovan punkt 7) inte längre är tillämpliga på de fall som avses i den nya versionen av artikel D.8 tredje strecksatsen b i åtagandet. 44 Mot bakgrund av det ovan anförda kan talan inte bifallas med stöd av den första delgrunden. Den andra delgrunden: Huruvida sökanden bröt mot eller kringgick åtagandet - Parternas argument 45 Sökanden har hävdat att affärsavtalet med Ex-com och Tomex inte hade ingåtts i syfte att kringgå åtagandet, vilket styrks av det faktum att sökanden inledde sina affärsförbindelser med Tomex år 1990. Av en faktura daterad den 30 april 1997 från Ex-com till sökanden framgår dessutom att sökanden hade börjat göra inköp av lax hos Ex-com i april 1997, innan åtagandet trädde i kraft den 1 juli 1997. Skälen för att ingå ett sådant avtal är dessutom desamma som vid varje transaktion där kvittning sker, nämligen att minska behovet av likvida medel och minska transaktionskostnaderna. Den påtalade kommersiella praxisen omfattade för övrigt bara en begränsad andel av sökandens totala exportvolym, eftersom den endast avsåg försäljningen till Tomex av sådan lax som sökanden köpte hos Ex-com, som endast var en av sökandens mindre viktiga leverantörer. 46 Sökanden har vidare hävdat att den inte enbart har agerat som mellanhand åt Tomex och Ex-com. 47 I motsats till vad kommissionen angav i skälen 19 och 25 i förordning nr 1826/99 framgår det av en skrivelse av den 30 juli 1999 från den norska revisionsbyrån Noraudit att full betalning faktiskt hade erlagts för försäljningen till Tomex av lax som sökanden hade köpt av Ex-com. 48 Vidare anser sökanden att kommissionens bedömning i skäl 26 i förordning nr 1826/99, enligt vilken sökanden inte hade någon kontroll över de avgörande priselementen, är felaktig. Enbart det faktum att sökanden kände till sambandet mellan Tomex och Ex-com innebär inte att sökanden även borde ha känt till att priserna och betalningsflödena mellan de båda bolagen var fiktiva och att det i själva verket enbart var fråga om ett internt pris mellan närstående parter. Sökanden hade inte någon anledning att ifrågasätta den information som Ex-com lämnade och som avsåg överenskommelserna med Tomex, vilken låg till grund för granskningen av räkenskaperna och de rapporter som sökanden tillhandahöll kommissionen. 49 Sökanden anser för övrigt att kommissionen inte har styrkt påståendena om att betalningsflödena var fiktiva och att det inte erlades någon riktig betalning mellan Tomex och Ex-com. Sökanden har i det sammanhanget påpekat att kommissionen, efter kontrollbesöket hos Tomex (se skäl 27 i förordning nr 1826/99), inte bestred sökandens argument att de återförsäljningspriser som Tomex tillämpade översteg det lägsta exportpriset. Detta är ett indicium som bekräftar sökandens påstående att den inte hade något skäl att tro att Ex-com inte erhöll betalning från Tomex för sina leveranser till sökanden. 50 Sökanden anser under alla omständigheter att artikel C.3 i åtagandet varken uttryckligen eller underförstått ålade sökanden någon skyldighet att övervaka sina affärspartners eller kontrollera huruvida kunden i Europeiska unionen verkligen erlade nettoskillnaden till det bolag som är etablerat utanför Europeiska unionen som den hade kontroll över. Det är nämligen omöjligt att kräva att en exportör kontrollerar de faktiska eller potentiella samband som kan föreligga mellan en leverantör och en importör i gemenskapen. 51 Rådet har genmält att sökanden, genom att tillämpa det påtalade trepartsförfarandet, har brutit mot och kringgått åtagandet att iaktta det lägsta exportpriset. 52 Rådet anser följaktligen att varken kommissionen - genom att återkalla sitt godkännande av åtagandet och genom att införa preliminära antidumpnings- och utjämningstullar - eller rådet - genom att införa slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar för sökanden - har grundat sig på felaktiga sakuppgifter eller gjort sig skyldiga till en felaktig rättstillämpning som motiverar att den ifrågasatta förordningen ogiltigförklaras. - Förstainstansrättens bedömning 53 Det skall inledningsvis erinras om att gemenskapsinstitutionerna, vad gäller handelspolitiska skyddsåtgärder, förfogar över ett stort utrymme för skönsmässig bedömning med hänsyn till de komplicerade ekonomiska, politiska och juridiska situationer som de skall bedöma (förstainstansrättens dom av den 5 juni 1996 i mål T-162/94, NMB France m.fl. mot kommissionen, REG 1996, s. II-427, punkt 72, av den 29 januari 1998 i mål T-97/95, Sinochem mot rådet, REG 1998, s. II-85, punkt 51, och av den 17 juli 1998 i mål T-118/96, Thai Bicycle mot rådet, REG 1998, s. II-2991, punkt 32). 54 Därav följer att gemenskapsdomstolarnas prövning av institutionernas bedömningar endast skall avse en kontroll av att reglerna för handläggning har följts, att de faktiska omständigheter som lagts till grund för det omtvistade valet är materiellt riktiga, att bedömningen av dessa omständigheter inte är uppenbart oriktig och att det inte förekommit maktmissbruk (domstolens dom av den 7 maj 1987 i mål 240/84, NTN Toyo Bearing mot rådet, REG 1987, s. 1809, punkt 19, svensk specialutgåva, volym 9, s. 75, domen i det ovannämnda målet Thai Bicycle mot rådet, punkt 33, och däri angiven rättspraxis). 55 I förevarande mål skall det konstateras att det i artikel F.14 första strecksatsen i åtagandet föreskrivs att "[k]ringgående av åtagandet ... kommer att tolkas som ett brott mot åtagandet". Den åtskillnad som sökanden har gjort i sina inlagor mellan "brott" mot och "kringgående" av åtagandet - en åtskillnad som sökanden för övrigt inte har förknippat med några särskilda följder - saknar under dessa förhållanden relevans för bedömningen av denna del av den första grunden. 56 Härav följer att slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar kan införas med stöd av artiklarna 8.9 och 9.4 i den grundläggande antidumpningsförordningen och artiklarna 13.9 och 15.1 i den grundläggande antisubventionsförordningen vid kringgående av det åtagande som en exportör gjort, på samma sätt som vid ett direkt brott mot detta åtagande. 57 Vidare har kommissionen befogenhet att företa en skönsmässig bedömning för att avgöra huruvida ett prisåtagande skall godtas eller ej, och den kan i synnerhet vägra att godta ett prisåtagande om den anser att det kommer att bli svårt att kontrollera efterlevnaden. Konstaterandet att ett åtagande har brutits är tillräckligt för att kommissionen skall kunna återkalla sitt godkännande av åtagandet och ersätta det med en antidumpningstull (förstainstansrättens dom av den 30 mars 2000 i mål T-51/96, Miwon mot rådet, REG 2000, s. II-1841, punkt 52). Samma sak gäller när en exportör, vars prisåtagande har godtagits, inte direkt bryter mot bestämmelserna i åtagandet, men kringgår dessa genom att tillämpa en kommersiell praxis som gör det svårt, eller rent av omöjligt, att kontrollera huruvida exportören i fråga verkligen iakttar dessa. Detta gäller i synnerhet när tillämpningen av en sådan kommersiell praxis innebär att andra företag deltar vilka den inblandade exportören inte har någon kontroll över och vilka inte heller står under kommissionens tillsyn, eftersom de inte är bundna av något liknande åtagande. 58 Slutligen konstaterar förstainstansrätten att det, i enlighet med dessa principer, i artikel F.14 tredje strecksatsen i åtagandet föreskrivs att om åtagandet bryts, vilket kringgående av åtagandet skall likställas med enligt första strecksatsen i denna artikel, kan enligt artikel 8.9 i förordning nr 384/96 och artikel 10.9 i förordning nr 3284/94 slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar införas på grundval av de faktiska omständigheter som konstaterats i samband med den undersökning som ledde till att åtagandet gjordes, under förutsättning att denna undersökning avslutades med ett slutgiltigt fastställande av att dumpning, subvention och skada förelåg och att bolaget har givits tillfälle att lämna synpunkter. 59 I förevarande mål skall det erinras om att sökanden exporterade varan i fråga enbart till en enda icke närstående importör i gemenskapen (Tomex). Den lax som exporterades erhöll sökanden till övervägande del från en norsk leverantör (Ex-com), vilken inte hade gjort något av kommissionen godtaget åtagande och som var ett närstående bolag till sökandens enda kund i gemenskapen. I själva verket betalade dock inte sökanden Ex-com för varornas värde. När det gäller exporten av de varor som Ex-com tillhandahöll erlade Tomex betalningen för motsvarande varor direkt till Ex-com, och inte till sökanden, även om priset på de exportfakturor som sökanden upprättade var förenligt med det lägsta exportpriset. I stället för att erhålla hela det fakturerade beloppet erhöll sökanden enbart mellanskillnaden mellan det belopp som angavs på inköpsfakturan och det belopp som angavs på exportfakturan. I sina inlagor har sökanden bekräftat både villkoren i denna affärsöverenskommelse med sina ovannämnda affärspartners och det faktum att betalningsflödet inte återspeglade flödet av inköps- och återförsäljningsfakturor. 60 I sina preliminära och slutgiltiga slutsatser, vilka anges i förordning nr 929/1999 (skälen 34 och 36) och i förordning nr 1826/1999 (skäl 19 och följande skäl) och som det hänvisas till i skäl 8 i den ifrågasatta förordningen, ansåg kommissionen att detta slag av kommersiell praxis är oförenligt med skyldigheterna enligt sökandens åtagande, eftersom sökanden inte kan säkerställa att dess kund i gemenskapen verkligen erlagt de belopp som anges i exportfakturorna, och således inte heller att det faktiska försäljningspriset inte understeg det lägsta exportpriset. Av dessa skäl ansåg kommissionen att sökanden inte kunde anses utgöra en exportör i den mening som avses i åtagandet (skäl 35 i förordning nr 929/1999 och skäl 19 i förordning nr 1826/1999 jämförd med skäl 25 i samma förordning). 61 I skälen 21 och 26 i förordning nr 1826/1999 har kommissionen angett att för att den skall kunna godta ett åtagande måste det vara möjligt att övervaka det effektivt, vilket den definitivt inte kan när ett bolag, såsom är fallet med sökanden, inte har någon kontroll över det slutliga pris som kunden i gemenskapen betalar direkt till leverantören i Norge. Eftersom sökanden medgav att den kände till förbindelsen mellan den norska leverantören (Ex-com) och dess enda kund i gemenskapen (Tomex) och eftersom sökanden inte hade någon kontroll över de avgörande priselementen i det faktiska slutpriset, ansåg kommissionen att sökanden även måste ha känt till att priserna och betalningsflödena mellan dessa bägge bolag endast var fiktiva, eftersom de i grunden var ett internt pris mellan närstående parter. 62 Kommissionen å sin sida kunde inte kontrollera det slutgiltiga exportpriset, eftersom den inte hade någon behörighet att kontrollera Tomex och Ex-com, vilka inte var bundna av något åtagande gentemot kommissionen. Kommissionen kunde således inte fastställa den verkliga karaktären på och verkningarna av det kvittningssystem som tillämpades mellan dessa bolag. 63 I det avseendet skall det påpekas att vid den undersökning som kommissionen utförde i november 1998 i Tomex lokaler, med bolagets samtycke, fick kommissionen inte se några uppgifter eller handlingar som kunde klarlägga den verkliga karaktären på den kvittning som skedde mellan detta bolag och dotterbolaget Ex-com. 64 Det skall därefter påpekas att de ovannämnda villkoren för tillämpning av kvittningssystemet mellan Tomex och Ex-com förklarar varför sökanden köpte lax av Ex-com endast i den mån Tomex på förhand hade "beställt" lax. På så sätt kunde sökanden erhålla en vinstmarginal utan att löpa den affärsmässiga risken för eventuella förluster till följd av svårigheter att sälja varan i fråga. Denna tolkning tog kommissionen fasta på i den slutliga information som den översände till sökanden genom skrivelse av den 28 juli 1999, med tillämpning av artikel 20 i den grundläggande antidumpningsförordningen och artikel 30 i den grundläggande antisubventionsförordningen, och sökanden ifrågasatte inte denna tolkning i sitt yttrande av den 9 augusti 1999 över denna slutliga information. 65 På grundval av den sammanfattande tabell som rådet ingav som svar på förstainstansrättens frågor och som rör sökandens samtliga inköp av lax från samtliga leverantörer under år 1998, har det dessutom kunnat konstateras att sökanden gjorde inköp hos Ex-com till ett genomsnittligt årspris som med 11,8 procent översteg det genomsnittliga årspriset för inköp hos de övriga leverantörerna. Detta belyser vilka möjligheter det dunkla kvittningssystemet kunde erbjuda de företag som deltog i detta. Som rådet har påpekat i sina inlagor kunde tillämpningen av det omtvistade trepartsförfarandet för det första möjliggöra för sökanden att erhålla en vinstmarginal, som Tomex betalade direkt till sökanden. För det andra kunde Tomex, genom nämnda kvittningssystem, köpa lax från sitt dotterbolag Ex-com utan att erlägga de antidumpningstullar som det annars hade varit tvunget att erlägga om det köpte direkt av dotterbolaget, och därigenom göra transaktioner till marknadspriset i Norge, det vill säga till ett lägre pris än det som tillämpades mellan sökanden och Ex-com, och för det tredje kunde Ex-com sälja sin lax till det norska marknadspriset utan att göra några förluster. 66 Som har angetts ovan i punkterna 60-62 gav denna kommersiella praxis under alla omständigheter inte kommissionen några garantier för att sökandens åtagande vad gäller det lägsta exportpriset verkligen iakttogs. 67 Till skillnad från vad sökanden gjorde gällande under det administrativa förfarandet och i ansökan kan prisskillnaden på 11,8 procent, som nämns ovan i punkt 65, inte förklaras med säsongsrelaterade variationer, som medförde att sökanden under sommarmånaderna gjorde sina inköp hos Ex-com, som var etablerat i södra Norge. Som rådet med rätta påpekade i sitt svaromål och som klart framgår av den tabell som bifogades den slutliga information som översändes till sökanden den 28 juli 1999, har det genom analysen av redovisningsuppgifter som erhölls vid besöket på plats hos sökanden den 27 januari 1999 framkommit att sökandens inköp av lax från Ex-com under perioden januari-november 1998 var som störst under vintern och början av våren 1998, och inte under sommarperioden. 68 Av det ovan anförda följer att det omtvistade trepartsförfarande som sökanden och dess affärspartners Tomex och Ex-com införde på intet sätt garanterade att sökanden hade effektiv kontroll över det faktiska exportpriset och följaktligen inte heller att sökanden verkligen iakttog åtagandet att inte exportera till ett lägre pris än det lägsta pris som sökanden hade åtagit sig att följa. 69 Följaktligen var det korrekt av kommissionen att återkalla godkännandet av sökandens åtagande och att föreslå att slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar skulle införas, och det var korrekt av rådet att påföra sökanden sådana tullar genom den ifrågasatta förordningen. 70 Förstainstansrätten kan inte godta de olika argument som sökanden har åberopat för att vederlägga denna bedömning. 71 För det första finns det inte någon bevisning som stöder argumentet att kvittningssystemet är en vanlig kommersiell praxis i Norge som, enligt sökanden, syftar till att "minska behovet av likvida medel och minska transaktionskostnaderna". Sökanden har för övrigt inte förklarat varför denna "vanliga" kommersiella praxis enbart omfattade sökandens affärsförbindelser med Ex-com och Tomex och inte gällde sökandens transaktioner med andra laxleverantörer. Påståendet att denna kommersiella praxis är vanlig, åtminstone inom branschen för försäljning av lax, motsägs av det faktum, som rådet har åberopat och som sökanden inte har bestritt, att kommissionen inte har funnit någon omständighet som stöder detta påstående efter att på plats ha besökt 38 olika norska exportörer och importörer. Det framgår nämligen av skälen 17-30 i förordning nr 1826/1999 att den kommersiella praxisen i fråga endast förekom hos sökanden och hos ett annat bolag (Brødrene Eilertsen A/S), vars åtagande likaså har upphört. 72 Även för det fall praxisen i fråga utgör en vanlig kommersiell praxis i Norge, vilket sökanden har gjort gällande, kan det under inga omständigheter medföra att sökanden befrias från skyldigheten att förvissa sig om att det lägsta exportpriset verkligen iakttas och att förhindra varje kringgående av det åtagande som gjorts i det syftet. 73 För det andra kan förstainstansrätten inte heller godta argumentet att den omtvistade kommersiella praxisen i själva verket började att tillämpas innan laxavtalet trädde i kraft, vilket skulle framgå av den första fakturan, daterad den 30 april 1997, som Ex-com skickade till sökanden, och att den kommersiella praxisen följaktligen inte tillämpades för att kringgå sökandens åtagande. 74 Detta påstående vederläggs för det första av sökandens egna uppgifter i ansökan, enligt vilka den kommersiella praxisen tillämpades under en begränsad period från den 1 juli 1997, det datum då laxavtalet trädde i kraft, till slutet av november 1998. Vidare finns det inget i den ovannämnda fakturan av den 30 april 1997 som tyder på att kvittningssystemet redan tillämpades vid detta datum. Även om så vore fallet skulle det inte påverka slutsatsen att villkoren för att tillämpa denna praxis från den 1 juli 1997 syftade till att omintetgöra sökandens åtagande att iaktta det lägsta priset vid försäljning av varor till sökandens främsta icke närstående kund i gemenskapen, vilka fakturerades efter detta datum. 75 För det tredje anser förstainstansrätten att argumentet, enligt vilket kommissionen felaktigt konstaterade i skälen 19 och 25 i förordning nr 1826/1999 att sökanden hade upprättat exportfakturor till Tomex utan att erhålla betalning för dessa, är obefogat och inte kan godtas. Skrivelsen av den 30 juli 1999 från den norska revisionsbyrån Noraudit, vilken sökanden har åberopat för att vederlägga detta konstaterande, bevisar nämligen inte att Tomex faktiskt betalade sökanden det totalbelopp som angavs på exportfakturorna. I skrivelsen sammanfattas resultatet av genomgången av sökandens räkenskaper vad gäller transaktionerna med Tomex och Ex-com för perioden från den 1 januari 1998 till den 30 april 1999. Skrivelsen har följande lydelse: "... På grundval av vår genomgång av räkenskaperna bekräftas härmed att ni har erhållit full betalning för samtliga försäljningsfakturor utställda på Tomex. Ett belopp på 85 115 586,86 NOK har betalats genom inköpsvärdet på färsk lax som köpts av Ex-com och resten har erlagts i kontanter. I näringslivet är det inte ovanligt att betala affärsskulder på detta sätt när två bolag tillhör samma koncern, och det ena bolaget agerar som leverantör och det andra bolaget agerar som kund till ett tredje bolag som inte tillhör koncernen. För det koncernbolag som agerar som leverantör, i detta fall Ex-com, är detta ett säkrare sätt att erhålla betalning för sina leveranser av färsk lax till Arne Mathisen, eftersom bolaget därigenom undviker risken för förlust om Arne Mathisen går i konkurs." 76 Det framgår av denna skrivelse att de betalningar som Tomex erlade till sökanden inte överensstämde med exportfakturorna och att de betalningar som faktiskt erlades och bokfördes av sökanden motsvarade de belopp som angavs på dessa fakturor efter avdrag av de belopp som Tomex var skyldigt Ex-com. Dessa belopp omfattades av det kvittningssystem som tillämpades mellan Tomex och Ex-com, vilka var närstående bolag som inte stod under kommissionens tillsyn. 77 Skrivelsen från Noraudit vederlägger följaktligen inte kommissionens konstateranden i skälen 19 och 25 i förordning nr 1826/1999, utan bekräftar tvärtom desamma. 78 För det fjärde anser förstainstansrätten att argumentet, enligt vilket sökanden upphörde att göra inköp av lax hos Ex-com när denna typ av leveranser väl förbjöds i slutet av november 1998 genom ändringen i artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet (se ovan punkterna 14 och 15), saknar relevans. Som kommissionen hävdade i skäl 28 i förordning nr 1826/1999 hade sökanden vid denna tidpunkt redan brutit mot sitt åtagande under mer än fem rapporteringspliktiga kvartal i följd. 79 För det femte anser förstainstansrätten att sökandens påstående, att Ex-com var en av sökandens mindre viktiga leverantörer och att den kommersiella praxis som kommissionen hade uttryckt misstro mot avsåg en begränsad andel av sökandens totala försäljningsvolymer till Tomex, är obefogat och inte skall beaktas. 80 Förstainstansrätten påpekar härvid att enligt rättspraxis finns det inte några bestämmelser i den grundläggande antidumpningsförordningen och den grundläggande antisubventionsförordningen som direkt eller indirekt kräver att den information som kommissionen eller rådet lägger till grund för sin bedömning att en ekonomisk aktör har brutit mot sitt åtagande skall avse en viss minsta andel av aktörens försäljning. Tvärtom är varje brott mot ett åtagande tillräckligt för att kommissionen skall kunna återkalla sitt godkännande av åtagandet och ersätta det med en antidumpningstull (se domen i det ovannämnda målet Miwon mot rådet, punkt 52). 81 Under alla omständigheter stöds inte detta påstående av de faktiska omständigheterna. I ansökan medgav sökanden att "andelen leveranser från Ex-com varierade, beroende på marknadsvillkoren, mellan ungefär 45 procent och 75 procent av Arne Mathisens sammanlagda export till Tomex" och att "Arne Mathisen köpte endast en del av sin lax från Ex-com, och denna andel varierade mellan 40 procent och 70 procent under perioden juli 1997-november 1998". Som framgår av den sammanfattande tabell som rådet ingav som svar på förstainstansrättens skriftliga frågor, vilken omnämns ovan i punkt 65, tillhandahöll Ex-com ensamt, bland sammanlagt 30 leverantörer, under år 1998 ungefär 42 procent av den totala kvantitet lax som sökanden köpte och som var avsedd för export. Detta bekräftas av skäl 22 i förordning nr 1826/1999, där det anges att "[d]enna försäljning utgör en väsentlig andel av den sammanlagda exporten för [sökanden]", och leder till slutsatsen att Ex-com inte kan anses utgöra en av sökandens mindre viktiga leverantörer. 82 För det sjätte anser förstainstansrätten att även argumentet, enligt vilket artikel C.3 i åtagandet varken uttryckligen eller underförstått ålade sökanden någon skyldighet att övervaka sina affärspartners eller kontrollera huruvida kunden i gemenskapen, Tomex, verkligen betalade sitt dotterbolag Ex-com det belopp som angavs på exportfakturorna efter avdrag för det belopp som Tomex erlagt till sökanden, är obefogat. 83 Den avgörande delen i sökandens brott mot åtagandet är det faktum att sökanden inte har iakttagit skyldigheten att se till att det lägsta exportpriset verkligen iakttas, trots att sökanden har åtagit sig att göra detta. Även om ordalydelsen i åtagandet inte uttryckligen hänvisar till en sådan kontrollskyldighet, framgår det av artikel C.3 jämförd med artikel D.8 i åtagandet att dessa bestämmelser ålägger varje exportör en konkret skyldighet att kontrollera det faktiska priset på lax som exporteras till gemenskapen. I annat fall skulle åtagandet vad gäller det lägsta exportpriset sakna mening. 84 Slutligen anser förstainstansrätten att även sökandens argument att Tomex återförsäljningspriser på gemenskapsmarknaden överstiger det lägsta exportpriset, och således inte medför någon skada, saknar relevans. 85 Som påpekas i artikel F.14 i åtagandet kan, om åtagandet bryts eller kringgås, i enlighet med artikel 8.9 i den grundläggande antidumpningsförordningen och artikel 13.9 i den grundläggande antisubventionsförordningen slutgiltiga tullar "införas ... på grundval av de faktiska omständigheter som konstaterats i samband med den undersökning som ledde till att åtagandet gjordes", under förutsättning att denna undersökning har avslutats med ett slutgiltigt fastställande av att dumpning, subvention och skada förelåg och att den berörda exportören har givits tillfälle att lämna synpunkter. 86 Härav följer att brott mot eller kringgående av ett åtagande är tillräckligt för att införa slutgiltiga tullar, utan att det är nödvändigt att på nytt styrka den dumpning och skada som redan fastställts i samband med den undersökning som ledde till att åtagandet gjordes, på de villkor som föreskrivs i ovannämnda bestämmelser i den grundläggande antidumpningsförordningen och den grundläggande antisubventionsförordningen. Sökanden har emellertid inte bestritt att dessa villkor är uppfyllda i förevarande fall. En exportör som gjort ett prisåtagande som kommissionen har godtagit har dessutom möjlighet att förhindra att slutgiltiga tullar införs, genom att noggrant följa detta åtagande och genom att avstå från att bryta mot eller kringgå åtagandet på något sätt, och därigenom förhindra att den sviker institutionernas förtroende, vilket låg till grund för att åtagandet godtogs. 87 Under dessa förhållanden är Tomex återförsäljning av lax på gemenskapsmarknaden till ett pris som motsvarar eller överstiger det lägsta exportpriset, såsom anges i skäl 27 i förordning nr 1826/1999, "en helt annan fråga än om Arne Mathisen A/S har iakttagit sitt åtagande eller inte". Vidare kan påpekas att, såsom anges i skäl 28 i samma förordning, "[f]ör att kunna fastställa att dessa återförsäljningspriser inte hade några negativa verkningar ..., vore det även nödvändigt att utöka undersökningen till att omfatta även importörens närstående parter i Norge och i gemenskapen". Varken den grundläggande antidumpningsförordningen eller den grundläggande antisubventionsförordningen kräver emellertid ett sådant konstaterande, varken för att styrka att ett åtagande har brutits eller för att återkalla godkännandet av åtagandet. 88 Eftersom det omtvistade trepartsförfarandet, på grund av sin dunkelhet, kunde möjliggöra för Tomex att till gemenskapsmarknaden importera lax från sökanden till ett pris som understiger det lägsta priset, kunde det slutligen ge Tomex en konkurrensfördel jämfört med konkurrenterna vid återförsäljningen av denna vara i gemenskapen till ett pris som överstiger det lägsta exportpriset. Tomex kunde nämligen erhålla en större vinstmarginal än sina konkurrenter på gemenskapsmarknaden, vilka köper in lax till ett faktiskt pris som åtminstone motsvarar det lägsta exportpriset. 89 Av detta följer att talan inte kan bifallas med stöd av den första grundens andra del. Den tredje delgrunden: Huruvida sökanden åsidosatte skyldigheten att samarbeta vid tillsynen av åtagandet - Parternas argument 90 Sökanden har hävdat att den hela tiden har handlat i god tro och att den inte vid något tillfälle har haft för avsikt att vilseleda kommissionen. Sökanden har för övrigt hävdat att den inte hade någon anledning att tro att kommissionen skulle vilseledas av rapporterna från Ex-com. Sökanden har därför inte åsidosatt sin samarbetsskyldighet eller kringgått åtagandet genom att avsiktligt vilseleda kommissionen genom felaktiga rapporter. 91 Rådet har hävdat att sökanden vid ett flertal tillfällen har lämnat vilseledande uppgifter i strid med artikel D.8 andra strecksatsen i åtagandet. - Förstainstansrättens bedömning 92 Förstainstansrätten erinrar om att enligt artikel 8.7 i den grundläggande antidumpningsförordningen och artikel 13.7 i den grundläggande antisubventionsförordningen skall kommissionen begära att varje land eller exportör vars åtagande godtagits regelbundet lämnar uppgifter om åtagandets fullgörande och tillåter kontroll av relevanta uppgifter. Om dessa krav inte uppfylls skall detta betraktas som ett brott mot åtagandet. 93 Enligt rättspraxis följer det av dessa bestämmelser att det är ett brott mot åtagandet om en part, som gjort ett godtaget åtagande, inte regelbundet lämnar uppgifter som tillåter kontroll av relevanta uppgifter (domen i det ovannämnda målet Miwon mot rådet, punkt 52). 94 I enlighet med ovannämnda bestämmelser i den grundläggande antidumpningsförordningen och den grundläggande antisubventionsförordningen, anges det i artiklarna D.8 andra strecksatsen, E.10, E.11 och G.17 i åtagandet att varje exportör åtar sig dels att inte kringgå åtagandet genom vilseledande uppgifter eller rapporter vad beträffar de sålda varornas art, slag eller ursprung eller exportörens identitet, dels att samarbeta med kommissionen genom att förse kommissionen med all den information som denna anser nödvändig för att säkerställa åtagandets efterlevnad. 95 Enligt artikel F.14 första strecksatsen i åtagandet kommer underlåtenhet att samarbeta med kommissionen vid tillsynen av åtagandet att tolkas som att åtagandet har brutits. 96 Vad gäller frågan huruvida sökanden iakttog skyldigheten att samarbeta med kommissionen i detta fall konstaterar förstainstansrätten följande. Som anges i skäl 36 i förordning nr 929/1999 och i skälen 20 och 25 i förordning nr 1826/1999 ansågs de kvartalsrapporter om sökandens försäljning i gemenskapen som ingavs till kommissionen vara otillförlitliga, eftersom endast fakturabeloppen angivits och inte det verkliga värdet på de ekonomiska transaktionerna, vilket krävs enligt åtagandet. 97 Som svar på en skriftlig fråga från förstainstansrätten ingav rådet en kopia av den försäljningsrapport som sökanden upprättade för det fjärde kvartalet år 1998 och som sökanden skickade till kommissionen. I sitt svar angav rådet även, utan att bli motsagt, att rapporterna om sökandens försäljning för de andra perioderna är likartade och i förekommande fall kan inges till förstainstansrätten. Det framgår av handlingen i fråga att i de försäljningsrapporter som sökanden skickade till kommissionen angavs endast de belopp som förekom på de exportfakturor som sökanden upprättade och som var adresserade till Tomex. Av dessa framgår inte de bakomliggande ekonomiska transaktionerna, det vill säga de belopp som Tomex verkligen betalade till sökanden avseende en viss faktura. Tvärtom antyder dessa rapporter att de belopp som angavs i de exportfakturor som upprättades i Tomex namn (kolumnerna 5 och 6 i den rapport som översändes) hade betalats i sin helhet (kolumnerna 9, 101 och 102 i samma rapport) av Tomex. Det angavs inte att sökanden från Tomex enbart erhöll de belopp som motsvarade mellanskillnaden mellan det pris som angavs på inköpsfakturorna för lax och det pris som angavs på exportfakturorna. 98 För övrigt angavs det inte att det belopp som Tomex inte erlade till sökanden betalades genom kvittning mellan sökanden, Ex-com och Tomex, och det gjordes inte heller gällande att det faktiska exportpriset vid denna kvittning åtminstone motsvarade det fastställda lägsta priset. 99 Det skall därefter understrykas att sökanden inte heller uppmärksammade kommissionen på kvittningssystemets verkliga karaktär eller på det faktum att sökanden kände till sambandet mellan Tomex och Ex-com redan från början, det vill säga från och med att det omtvistade trepartsförfarandet började att tillämpas. 100 Slutligen har sökanden i sina rapporter varken förklarat eller lämnat bevis till stöd för varför sökanden gjorde inköp av lax från Ex-com till ett genomsnittligt pris som med 11,8 procent översteg det pris som tillämpades av sökandens alla andra leverantörer. 101 Sökanden har egentligen inte bestritt ovannämnda påståenden, utan har enbart gjort gällande att den handlade i god tro och att den inte hade någon anledning att tro att kommissionen skulle vilseledas av de rapporter som ingavs. 102 På grundval av dessa uppgifter finner förstainstansrätten att sökanden inte har iakttagit sin skyldighet att samarbeta med kommissionen vid tillsynen av åtagandet, vilken följer av artiklarna D.8 andra strecksatsen, E.10 och E.11 i åtagandet, eftersom de kvartalsrapporter om sökandens försäljning i gemenskapen och den information som lämnades till kommissionen under mer än fem kvartal i följd (se skälen 25 och 28 i förordning nr 1826/1999) inte var tillförlitliga vad beträffar försäljningens karaktär och faktiska pris samt vad beträffar exportörens verkliga identitet och sökandens faktiska förmåga att följa åtagandet. Som redan har angetts är det tillräckligt att denna skyldighet inte har iakttagits för att styrka att sökanden har brutit mot sitt åtagande. 103 Av detta följer att talan inte kan bifallas med stöd av den första grundens tredje del. 104 Mot bakgrund av det ovan anförda kan talan inte bifallas på den första grunden. Den andra grunden: Åsidosättande av proportionalitetsprincipen Parternas argument 105 Sökanden har hävdat att den ifrågasatta förordningen är uppenbart olämplig för att uppnå det eftersträvade målet, vilket förefaller vara att skydda gemenskapsmarknaden för lax. Vidare har sökanden hävdat att förordningen strider mot proportionalitetsprincipen, eftersom sökanden upphörde med den påtalade kommersiella praxisen så snart som kommissionen hade ändrat åtagandet. Under dessa förhållanden är den ifrågasatta förordningen inte nödvändig för att garantera en effektiv förvaltning av kommissionens tillsynssystem i detta fall, och den medför att sökanden permanent förhindras att utöva en stor del av sin näringsverksamhet, nämligen export av lax till gemenskapen. Även om ett sådant hinder inte är formellt, kan det likställas med en "sanktionsåtgärd" eller "böter" som sökanden påförts på grund av det påstådda brottet mot åtagandet, vilket strider mot proportionalitetsprincipen (domstolens dom av den 20 februari 1979 i mål 122/78, Buitoni, REG 1979, s. 677, punkt 20; svensk specialutgåva, volym 4, s. 385). 106 Den ifrågasatta förordningen medför dessutom en oproportionerlig sanktionsåtgärd, eftersom kommissionen inte har gjort gällande att sökanden inte iakttog det lägsta exportpriset, vilket utgjorde sökandens huvudskyldighet i detta fall (domstolens dom av den 24 september 1985 i mål 181/84, Man (Sugar), REG 1985, s. 2889, punkt 20). 107 Sökanden har vidare uppgett att den inte bestrider att gemenskapsinstitutionerna förfogar över ett stort utrymme för skönsmässig bedömning på området för skydd mot dumpning (domen i det ovannämnda målet NMB France m.fl. mot kommissionen, punkterna 69-71). Detta utrymme för skönsmässig bedömning innebär dock inte att antidumpningsåtgärderna inte omfattas av den domstolsprövning, om än begränsad, som gemenskapsdomstolarna utför och av skyldigheten att iaktta de allmänna gemenskapsrättsliga principerna, som till exempel proportionalitetsprincipen. I motsats till vad rådet tycks hävda är denna princip inte bara tillämplig vid bedömningen av huruvida storleken på de tullar som införts är skälig med hänsyn till den skada som gemenskapsindustrin orsakats i enlighet med artiklarna 7.2 och 9.4 i den grundläggande antidumpningsförordningen, utan även vid bedömningen av huruvida gemenskapsinstitutionerna har rätt att införa antidumpningsåtgärder. 108 Med beaktande av proportionalitetsprincipen och av att rådet har ett mer begränsat utrymme för skönsmässig bedömning på området än kommissionen, var det i detta fall inte nödvändigt att anta den ifrågasatta förordningen för att uppnå det eftersträvade målet. Den enda sanktionsåtgärd som stod i proportion till det brott mot sökandens åtagande som kommissionen gjorde gällande var att utestänga sökanden från gemenskapsmarknaden för lax, vilket skedde under fyra månader (från den 4 maj till den 3 september 1999). Under denna period omfattades sökanden av preliminära antidumpnings- och utjämningstullar. 109 Sökanden anser att rådet i detta fall har överskridit gränserna för sitt utrymme för skönsmässig bedömning även av följande skäl. För det första understeg sökandens totala exportvolymer under åren 1997 och 1998 1 procent respektive 2,5 procent av den kombinerade exporten enligt laxavtalet. Det var följaktligen inte nödvändigt att utestänga sökanden permanent från gemenskapsmarknaden för lax för att skydda denna marknad. För det andra beaktade inte rådet det faktum att sökanden endast köpte en del av sin lax från Ex-com under den aktuella perioden - denna andel varierade mellan 40 procent och 70 procent av sökandens export - och att sökanden upphörde med det omtvistade trepartsförfarandet efter det att ändringen av åtagandet genomfördes den 1 december 1998. Under dessa omständigheter, och särskilt med beaktande av de obetydliga volymer lax som är i fråga, orsakades inte gemenskapsmarknaden för lax någon skada till följd av sökandens kommersiella praxis. Alla andra påståenden skulle innebära en "nolltolerans" eller rent av en "hänsynslös politik" från gemenskapsinstitutionernas sida, vilket skulle drabba sökanden. Slutligen beaktade inte rådet tvetydigheten i åtagandets lydelse vad gäller trepartsavtal, vilken varken var uttrycklig eller klar, vilket föranledde kommissionen att ändra lydelsen. Det är följaktligen inte skäligt att en gemenskapsinstitution kräver att en enskild skall stå hela den risk som en tvetydighet i lagen medför. 110 Rådet har för det första påpekat att enligt de bestämmelser som infördes genom den grundläggande antidumpningsförordningen och den grundläggande antisubventionsförordningen anses ett beslut att införa antidumpnings- och utjämningstullar i allmänhet vara en lämplig åtgärd när vissa villkor är uppfyllda. Lagenligheten av själva införandet av sådana slutgiltiga tullar kan således inte påverkas av proportionalitetsprincipen. 111 För det andra har rådet gjort gällande att det i detta fall inte har överskridit gränserna för sitt utrymme för skönsmässig bedömning. Förstainstansrättens bedömning 112 Av proportionalitetsprincipen i artikel 5 tredje stycket EG följer att gemenskapsrättsliga bestämmelser är rättsenliga endast om de medel som används är ägnade att uppnå det legitima mål som eftersträvas med bestämmelserna i fråga och inte går utöver vad som är nödvändigt för att uppnå detta mål, varvid gäller att man, när det finns flera ändamålsenliga åtgärder att välja mellan, i princip skall använda sig av den åtgärd som är minst betungande (domen i det ovannämnda målet NMB France m.fl. mot kommissionen, punkt 69, och förstainstansrättens dom av den 29 september 2000 i mål T-87/98, International Potash Company mot rådet, REG 2000, s. II-3179, punkt 39). 113 När det rör sig om ett område, som till exempel den gemensamma handelspolitiken, där gemenskapslagstiftaren har ett stort utrymme för skönsmässig bedömning som motsvarar de politiska skyldigheter som tilldelas denne genom fördraget, kan endast en beslutad åtgärds "uppenbart olämpliga" karaktär i förhållande till det mål som den behöriga institutionen skall eftersträva, påverka rättsenligheten av en sådan åtgärd (domen i det ovannämnda målet NMB France m.fl. mot kommissionen, punkterna 70 och 71). 114 Det stora utrymme för skönsmässig bedömning som gemenskapslagstiftaren har inom området motsvarar det stora utrymme för skönsmässig bedömning som enligt fast rättspraxis tillerkänns gemenskapernas institutioner när dessa i enlighet med grundförordningarna vidtar konkreta antidumpningsåtgärder (se exempelvis domstolens dom av den 4 oktober 1983 i mål 191/82, FEDIOL mot kommissionen, REG 1983, s. 2913, punkt 30, svensk specialutgåva, volym 7, s. 275, förstainstansrättens dom av den 2 maj 1995 i de förenade målen T-163/94 och T-165/94, NTN Corporation och Koyo Seiko mot rådet, REG 1995, s. II-1381, punkterna 70 och 113, domen i det ovannämnda målet NMB France m.fl. mot kommissionen, punkt 72). 115 Av detta följer att domstolarnas prövning inom området för skydd mot dumpning skall begränsas till frågan huruvida de åtgärder som har beslutats av gemenskapslagstiftaren är uppenbart olämpliga i förhållande till det mål som eftersträvas (domen i det ovannämnda målet NMB France m.fl. mot kommissionen, punkt 73). 116 I förevarande mål har sökanden i huvudsak hävdat att införandet av slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar genom den ifrågasatta förordningen i sig utgör en uppenbart olämplig åtgärd som strider mot proportionalitetsprincipen. Sökanden anser att den enda proportionerliga sanktionsåtgärd som kunde vidtas i detta fall, med hänsyn till sökandens obetydliga exportvolymer jämfört med de totala exportvolymer som utfördes enligt laxavtalet under åren 1997 och 1998 och med hänsyn till att den påtalade kommersiella praxisen upphörde sedan åtagandet ändrades i november 1998, var att införa preliminära antidumpnings- och utjämningstullar för sökanden under fyra månader från den 4 maj 1999 (datumet för offentliggörande av förordning nr 929/1999) till den 3 september 1999 (datumet för offentliggörande av den ifrågasatta förordningen). 117 Förstainstansrätten kan inte godta detta argument. 118 För det första framgår det av artikel 8.7 och 8.9 i den grundläggande antidumpningsförordningen och av artikel 13.7 och 13.9 i den grundläggande antisubventionsförordningen att varje brott mot ett åtagande eller skyldigheten att samarbeta vid genomförandet och tillsynen av åtagandet är tillräckligt för att kommissionen skall kunna återkalla sitt godkännande av åtagandet och ersätta det med en slutgiltig antidumpnings- och utjämningstull på grundval av de faktiska omständigheter som konstaterats i samband med den undersökning som ledde till att åtagandet gjordes, under förutsättning att denna undersökning avslutades med ett slutgiltigt fastställande av att dumpning, subvention och skada förelåg och att den berörda exportören har givits tillfälle att lämna synpunkter. Som redan har påpekats (ovan punkt 86) har sökanden inte bestritt att dessa villkor är uppfyllda i förevarande fall. Följaktligen kan inte antagandet av den ifrågasatta förordningen i sig anses vara inadekvat eller uppenbart olämpligt. 119 För det andra skall slutgiltigt uttag av de preliminära tullar som kommissionen infört ske genom att rådet fattar ett beslut, enligt det system som införts genom den grundläggande antidumpningsförordningen och den grundläggande antisubventionsförordningen (se artikel 10.2 i förordning nr 384/96 respektive artikel 16.2 i förordning nr 2026/97). 120 För övrigt är det endast i undantagsfall som rådet kan besluta att inte ta ut slutgiltiga tullar när ett åtagande har brutits, exempelvis när rådet, vid utövandet av befogenheten att företa skönsmässig bedömning, anser att gemenskapsintresset inte nödvändiggör ett sådant ingripande i enlighet med bestämmelserna i artiklarna 9.4 och 21 i förordning nr 384/96 och artiklarna 15.1 och 31 i förordning nr 2026/97. I detta fall har rådet inte överskridit gränserna för sin befogenhet att företa skönsmässig bedömning genom att införa slutgiltiga tullar för sökanden, eftersom villkoren för detta var uppfyllda. 121 För det tredje är proportionalitetsprincipen visserligen tillämplig vid bedömningen av huruvida storleken på de antidumpnings- och utjämningstullar som införts är skälig med hänsyn till den skada som gemenskapsindustrin orsakats (domstolens dom av den 1 april 1993 i mål C-136/91, Findling Wälzlager, REG 1993, s. I-1793, punkt 13), men principen är däremot inte tillämplig vid bedömningen av själva beslutet att införa sådana tullar. 122 Härav följer att lagenligheten av införandet av slutgiltiga antidumpnings- och utjämningstullar för sökanden genom den ifrågasatta förordningen inte som sådan kan sättas i fråga med stöd av proportionalitetsprincipen. 123 Denna slutsats påverkas inte av påståendet att sökandens exportvolymer under åren 1997 och 1998 var obetydliga jämfört med de totala exportvolymer av lax till gemenskapen som utfördes enligt laxavtalet under samma period. Enligt rättspraxis skall nämligen en skada som gemenskapsindustrin orsakats på grund av import som skett till dumpade priser fastställas med utgångspunkt i en helhetsbedömning, och det är inte nödvändigt och inte heller möjligt att göra en individuell beräkning av vilken skada som kan tillräknas vart och ett av de ansvariga bolagen (domstolens dom av den 7 maj 1987 i mål 255/84, Nachi Fujikoshi mot rådet, REG 1987, s. 1861, punkt 46, och förstainstansrättens dom av den 20 oktober 1999 i mål T-171/97, Swedish Match Philippines mot rådet, REG 1999, s. II-3241, punkterna 65 och 66). 124 I motsats till vad sökanden har gjort gällande kan frågan huruvida den ifrågasatta förordningen är lämplig eller skälig inte påverkas av att sökanden upphörde med den påtalade kommersiella praxisen så snart som artikel D.8 tredje strecksatsen i åtagandet hade ändrats. Vid denna tidpunkt hade sökanden redan brutit mot sitt åtagande under mer än fem kvartal i följd (se skäl 28 i förordning nr 1826/1999 och ovan punkt 102). Brottet mot åtagandet medförde vidare att sökanden svek det förtroende som låg till grund för att kommissionen godtog åtagandena, vilket motiverade att slutgiltiga tullar infördes. 125 Sökandens argument, att den ifrågasatta förordningen har medfört att sökanden förhindras att utöva en stor del av sin näringsverksamhet och att den således innebär en oproportionerlig sanktionsåtgärd med beaktande av domen i det ovannämnda målet Buitoni, är inte relevant. Som rådet korrekt har påpekat innehåller den grundläggande antidumpningsförordningen inte någon annan skyldighet än att undvika dumpning och det föreskrivs inte någon annan sanktionsåtgärd än införandet av antidumpningstullar. Till skillnad från det ovannämnda målet Buitoni finns det i förevarande mål följaktligen inte någon anledning att göra en bedömning av andra skyldigheter och sanktionsåtgärder vid en prövning av huruvida proportionalitetsprincipen har iakttagits. 126 Även det argument som är grundat på domen i det ovannämnda målet Man (Sugar) (punkt 20), nämligen att "då det i gemenskapsrättsliga föreskrifter görs en skillnad mellan en huvudskyldighet ... och en andrahandsskyldighet ..., kan i samma reglering inte underlåtenheten att uppfylla andrahandsskyldigheten och huvudskyldigheten bestraffas lika strängt utan att proportionalitetsprincipen åsidosätts", saknar relevans. Det görs inte någon sådan åtskillnad i sökandens åtagande. Även om så vore fallet har sökanden i detta fall inte iakttagit sin huvudskyldighet, nämligen att se till att det faktiska exportpriset inte understiger det lägsta priset. Som redan har angetts är slutligen varje brott mot ett åtagande av en aktör, däribland åsidosättande av skyldigheten att samarbeta med kommissionen vid tillsynen av åtagandet, tillräckligt för att kommissionen skall kunna återkalla sitt godkännande och införa en antidumpningstull. 127 Av detta följer att talan inte kan bifallas på den andra grunden. 128 Mot bakgrund av det ovan anförda följer att yrkandet om ogiltigförklaring av den ifrågasatta förordningen saknar grund och skall ogillas. Skadeståndsyrkandet Parternas argument 129 Sökanden har gjort gällande att den åsamkats skada till följd av den ifrågasatta förordningen och yrkar skadestånd för detta. Den huvudsakliga skada som sökanden åsamkats är förlust av affärsmöjligheter och indirekt skada på grund av att sökanden förhindrats att delta i exporten av lax till gemenskapen enligt laxavtalet. 130 Med hänsyn till skadans art är det svårt att uppskatta dess omfattning, men bedömningen skulle kunna göras utifrån aktuella erfarenheter inom branschen. Sökanden har uppgett att den är villig att föreslå ett bestämt skadeståndsbelopp och senare motivera det om svaranden så begär. Sökanden är under alla omständigheter villig att förhandla med svaranden för att fastställa omfattningen av den ekonomiska förlust som sökanden lidit, efter att förstainstansrätten har avkunnat dom. 131 Sökanden har slutligen hänvisat till sin genomsnittliga nettoinkomst per kvartal (900 000 norska kronor, NOK) under perioden från den 1 juli 1997 till den 4 maj 1999, då sökanden bedrev handel enligt laxavtalet, och den anser att skadeståndet bör höjas med 1 200 000 NOK. Beloppet motsvarar sökandens inkomst för perioden från den 4 maj 1999 till den 3 september 1999, under vilken sökanden omfattades av preliminära antidumpningstullar. 132 Rådet har gjort gällande att skadeståndsyrkandet skall avvisas på grund av att ansökan inte överensstämmer med bestämmelserna i artikel 19 i EG-stadgan för domstolen och artikel 44.1 c i förstainstansrättens rättegångsregler. 133 I andra hand anser rådet att skadeståndsyrkandet skall ogillas. Förstainstansrättens bedömning 134 Enligt fast rättspraxis skall yrkanden om ersättning för skada ogillas i den mån de har ett nära samband med yrkanden om ogiltigförklaring som redan har ogillats (förstainstansrättens dom av den 21 januari 1999 i de förenade målen T-185/96, T-189/96 och T-190/96, Riviera auto service m.fl. mot kommissionen, REG 1999, s. II-93, punkt 90, av den 13 december 1999 i de förenade målen T-189/95, T-39/96 och T-123/96, SGA mot kommissionen, REG 1999, s. II-3587, punkt 72, och av den 13 december 1999 i de förenade målen T-9/96 och T-211/96, Européenne automobile mot kommissionen, REG 1999, s. II-3639, punkt 61). 135 I förevarande mål har skadeståndstalan ett nära samband med talan om ogiltigförklaring. Skadeståndsyrkandet skall följaktligen ogillas, eftersom det vid prövningen av de grunder som åberopats till stöd för yrkandet om ogiltigförklaring inte har framkommit att rådet gjort sig skyldigt till någon rättsstridighet, och således inte har begått något fel som medför skadeståndsansvar. 136 Under dessa omständigheter skall yrkandet om skadestånd ogillas, utan att det är nödvändigt att pröva huruvida sökandens uttalanden om skadans art och omfattning och om orsakssambandet mellan det beteende som lagts rådet till last och denna skada uppfyller kraven i artikel 19 i stadgan för domstolen och i artikel 44.1 c i förstainstansrättens rättegångsregler (se bland annat domen i det ovannämnda målet SGA mot kommissionen, punkt 73, och domen i det ovannämnda målet Européenne automobile mot kommissionen, punkt 62). Beslut om rättegångskostnader Rättegångskostnader 137 Enligt artikel 87.2 i förstainstansrättens rättegångsregler skall tappande part förpliktas att ersätta rättegångskostnaderna, om detta har yrkats. Rådet har yrkat att sökanden skall förpliktas att ersätta rättegångskostnaderna. Eftersom sökanden har tappat målet, skall rådets yrkande bifallas. Kommissionen skall dock såsom intervenient bära sin rättegångskostnad i enlighet med artikel 87.4 i rättegångsreglerna. Domslut På dessa grunder beslutar FÖRSTAINSTANSRÄTTEN (fjärde avdelningen i utökad sammansättning) följande dom: 1) Talan ogillas. 2) Sökanden skall bära sin rättegångskostnad och ersätta rådets rättegångskostnad. 3) Kommissionen skall bära sin rättegångskostnad.

62008FJ0055

et

1. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Hagi – Hagi kaebuse rahuldamata jätnud otsuse peale – Vastuvõetavus (Personalieeskirjad, artiklid 90 ja 91) 2. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Hindamine (Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjad, artikkel 22) 3. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Iga-aastane hindamisaruanne (Personalieeskirjad, artikkel 91) 4. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Hindamine – Praktiline hindamisjuhend 5. Ametnikud – Hagi – Õigusvastasuse väide – Vastuvõetavus (EÜ artikkel 241; personalieeskirjad, artikkel 91) 6. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Hindamine – Apellatsioonikomitee (Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjad, artikkel 22) 7. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Sotsiaalkindlustus – Ravikindlustus – Ravikulud – Hüvitamine – Keeldumine – Institutsiooni meditsiinitöötaja arvamuse vaidlustamine (Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjad, artikkel 35) 8. Ametnikud – Euroopa Investeerimispanga teenistujad – Hagi – Personalieeskirjade artikli 91 lõike 1 kohaldamine analoogia alusel (EÜ artikkel 236; personalieeskirjad, artikkel 91; Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjad, artikkel 41) 1. Selliste nõuete tagajärg, mis on esitatud Euroopa Investeerimispanga juures asutatud apellatsioonikomitee seisukoha peale töötajate hindamise valdkonnas, on ühenduste kohtu poole pöördumine hindamisaruannete osas, mille peale selline halduskaebus esitati. (vt punkt 84) Viited: Esimese Astme Kohus: 23. veebruar 2001, liidetud kohtuasjad, T‑7/98, T‑208/98 ja T‑109/99: De Nicola vs. EIP (EKL AT 2001, lk I‑A‑49 ja II‑185, punkt 132). 2. Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjade artikli 22 kohaselt on töötajate iga-aastase hindamise menetlus „kehtestatud [investeerimispanga] asutusesisese otsusega”. Kui puuduvad viited teistele dokumentidele peale personaliteate, siis tuleb tõdeda, et investeerimispank on selle teatega kehtestanud iga-aastase hindamise menetluse ning et see teenistuse personaliteade ja selle teate lisas olev praktiline hindamisjuhend moodustavad koos siduvad eeskirjad, millest investeerimispank ei või kõrvale kalduda, kuna tegemist oleks rikkumisega. Isegi kui eeldada, et nimetatud teade ei ole iseenesest investeerimispanga personalieeskirjades ettenähtud „asutusesisene otsus”, on see siiski siduv, kuna seda tuleb analüüsida vähemalt kui sisejuhist, millega investeerimispank kehtestas endale toimimiseeskirja, mis on küll soovituslik, kuid millest ta ei või kõrvale kalduda ilma selleks põhjusi nimetamata, sest vastasel korral rikuks ta võrdse kohtlemise põhimõtet. Seega juhul, kui praktiline hindamisjuhend kehtestab hindamisvestluse läbiviimise tähtaja, tuleb sellest kinni pidada. Samuti, kuna selles juhendis nähakse ette, et enne hindamisvestlust peab asjaomane töötaja täitma hindamisaruande projekti, mille hindaja talle esitab, teatud osad, ning nende lahtrite ja asjakohaste märkuste koostamine nõuab asjaomase isiku jaoks minimaalset mõtlemisaega ning seega seda, et asjaomasele isikule antaks mõistlik aeg, mis jääb hindamisaruande projekti kättesaamise ning vestluse läbiviimise vahele, ei saa mõistlikuks ajaks lugeda mõnda minutit. Vaidlusaluse aruande tühistamist ei õigusta iseenesest siiski rikkumised, mis on seotud hindamisvestluse läbiviimise kuupäeva ning tähtajaga, mis anti ametnikule hindamisaruande projekti kommenteerimiseks, kuna esiteks hindamismenetluse kestus ja korduvad viivitused menetluse jooksul ei mõjuta iseenesest hindamisaruande õiguspärasust ning teiseks, kuna ametnikul oli teise hindamisvestluse käigus võimalik vaidlusaluse aruande kohta oma märkusi, analüüse ja kommentaare esitada. (vt punktid 105, 106, 109, 112, 113 ja 121–124) Viited: Euroopa Kohus: 13. detsember 1984, liidetud kohtuasjad 129/82 ja 274/82: Lux vs . kontrollikoda (EKL 1984, lk 4127, punkt 20). Esimese Astme Kohus: 26. oktoober 1994, kohtuasi T‑18/93: Marcato vs. komisjon (EKL AT 1994, lk I‑A‑215 ja II‑681, punkt 36); 10. september 2003, kohtuasi T‑165/01: McAuley vs. nõukogu (EKL AT 2003, lk I‑A‑193 ja II‑963, punkt 44); 25. oktoober 2005, kohtuasi T‑50/04: Micha vs. komisjon (EKL AT 2005, lk I‑A‑339 ja II‑1499, punkt 45); 13. detsember 2005, liidetud kohtuasjad T‑155/03, T‑157/03 ja T‑331/03: Cwik vs. komisjon (EKL AT 2005, lk I‑A‑411 ja II‑1865, punktid 159–161). 3. Ühenduste kohus ei saa Euroopa Investeerimispanga töötajate hindamise eest vastutavate isikute hinnangut asendada enda omaga. Investeerimispangal on sarnaselt teiste ühenduse institutsioonide ja organitega ulatuslik kaalutlusõigus oma töötajate töö hindamisel. Ühenduste kohtu poolne õiguspärasuse kontroll puudutab investeerimispanga töötaja iga-aastases hindamisaruandes sisalduvate hinnangute osas ainult võimalikku menetlusnormide rikkumist, ilmseid hindamisvigu ning võimalikku võimu kuritarvitamist. (vt punkt 126) Viited: Esimese Astme Kohus: 22. oktoober 2002, liidetud kohtuasjad T‑178/00 ja T‑341/00: Pflugradt vs . EKP (EKL 2002, lk II‑4035, punkt 69). 4. Euroopa Investeerimispangas hindamismenetluse kehtestavale teenistust käsitlevale memole lisatud praktilise hindamisjuhendi sätet, mille kohaselt „hinnatav [peab eesmärkidega] nõustuma”, ei saa tõlgendada nii, et kui puudub asjaomase isiku nõusolek, on hindamisaruanne vigane. Kui sellise tõlgendusega nõustuda, siis selle tagajärg oleks, et administratsioonil oleks kohustus saada kõikidel juhtudel töötajate nõusolek neile antud ülesannete kohta ning see paneks töötajad olukorda, kus nad saaksid valida eesmärke, mida nad peavad täitma, mis aga läheks ilmselgelt vastuollu hea halduse ja hierarhia põhimõttega. (vt punkt 131) 5. Kuigi ametnik saab põhimõtteliselt vastuväite esitamisega vaidlustada ühenduste institutsiooni või organi üldkohaldatavate sätete õiguspärasuse – seda vaidlustamist ei saa analüüsida ettekirjutuse tegemise taotlusena −, saab ta seda teha kahel tingimusel: üksikotsus, mille tühistamist ta taotleb, on võetud neid sätteid vahetult kohaldades ning selle õigusvastasuse väite tulemusel võib ta saada mingit kasu. (vt punkt 172) Viited: Euroopa Kohus: 5. oktoober 2000, liidetud kohtuasjad C‑432/98 P ja C‑433/98 P: nõukogu vs. Chvatal jt (EKL 2000, lk I‑8535, punkt 33). Esimese Astme Kohus: 29. november 2006, kohtuasi T‑135/05: Campoli vs. komisjon (EKL AT 2006, lk I‑A‑2‑297 ja II‑A‑2‑1527, punkt 132). 6. Apellatsioonikomitee, kelle poole Euroopa Investeerimispanga töötaja võib oma iga-aastase hindamise raames pöörduda, ei tegutse võrdsel tasandil ülemusega investeerimispanga pädevatest asutustest. Komitee otsus ei asenda nende asutuste otsust. Komiteel on talle esitatud otsuste õiguspärasuse kontrollimisel kohtupidamise laadi ülesanne nende kaalutluste pinnal, mis on võrreldavad ühenduste kohtu poolt analüüsitavate kaalutlustega. Komitee kontrollib eelkõige, kas hindamisaruannete koostamise menetlus oli nõuetekohane ning kas investeerimispank ei ületanud oma sellise kaalutlusõiguse piire, mis on eriti ulatuslik hindamise ja edutamise vallas. Kui ühenduste kohus jõuab pärast nende samade otsuste õiguspärasuse analüüsimist, mis esitati apellatsioonikomiteele, komiteega samale järeldusele, st nende otsuste suhtes esitatud väited tuleb tagasi lükata, siis ühenduste kohtul puudub huvi teha otsus komitee otsuse peale esitatud nõuete osas. Need nõuded ühtivad nende nõuetega, mis esitati vaidluse esemeks olevate investeerimispanga otsuste tühistamiseks. Isegi kui eeldada, et apellatsioonikomitee otsuse õiguspärasust saaks iseseisvalt analüüsida ning kui see otsus tühistataks, siis selline tühistamine jätaks alles vaidlusaluse aruande, mida nimetatud otsus ei asendanud. Tühistamisega ei saaks investeerimispanka kohustada selleks, et apellatsioonikomitee vaatab uuesti läbi vaidlusaluse aruande vaidlustamise hageja poolt, kuna ühenduste kohus on ise juba selle vaidlustamise kohta otsuse teinud. (vt punktid 196, 197 ja 199) 7. Euroopa Investeerimispanga personalieeskirjade artikli 35 kohaselt vastu võetud ravikindlustust reguleerivate sise-eeskirjade II lisa punktist III tuleneb, et investeerimispanga töötaja, kes soovib vaidlustada tema ravikulude hüvitamisest keeldumise, peab kasutama selleks ettenähtud spetsiaalset õiguskaitsevahendit. Nende sätete eesmärgiga, milleks on sõltumatule arstile meditsiiniliste vaidluste lahendamise ülesandeks tegemine, oleks vastuolus, kui töötaja saaks õiguspäraselt vaidlustada institutsiooni meditsiinitöötaja arvamuse väljaspool selleks ettenähtud erimenetlust. (vt punkt 212) Viited: Avaliku Teenistuse Kohus: 17. juuni 2008, kohtuasi F‑97/07: De Fays vs . komisjon (EKL AT 2008, lk I‑A‑1‑0000 ja II‑A‑1‑0000, punkt 56). 8. Investeerimispanga pädevuses on määrata kindlaks tingimused, mille puhul tema töötajad saavad pöörduda Euroopa Kohtusse EÜ artikli 236 alusel, kuna investeerimispangal on vastavalt protokollile Euroopa Investeerimispanga põhikirja kohta pädevus kehtestada tema töötajatele kohaldatav kord. Investeerimispanga personalieeskirjade artikkel 41 õiguskaitsevahendite kohta piirdub Euroopa Kohtu pädevuse meenutamisega ning kehtestab lepitusmenetluse. See ei sisalda seega ühtegi erieeskirja, millega Euroopa Kohtu pädevust piirataks või laiendataks, nagu see tuleneb ametnike jaoks ametnike personalieeskirjade artiklist 91 ja väljakujunenud kohtupraktikast. Kui investeerimispanga personalieeskirjad selle kohta midagi ette ei näe, siis ei tule mitte vahetult kohaldada ametnike personalieeskirjade sätteid, mis eiraks Euroopa Investeerimispanga töötajate teenistustingimuste erilist olemust, vaid neid eeskirju tuleb eeskujuks võtta ning kohaldada neid analoogia alusel, kuna investeerimispanga ja töötajate vahelised puhtalt asutusesisesed vaidlused meenutavad olemuselt ühenduse institutsioonide ja nende ametnike või teenistujate vahelisi vaidlusi. Seega tuleb Euroopa Investeerimispanga töötajate hagidele analoogia alusel kohaldada ametnike personalieeskirjade artikli 91 lõikest 1 tulenevat eeskirja, mille kohaselt ühenduste kohtul ei ole pädevust, kui talle esitatud hagi ei ole esitatud akti peale, mille administratsioon võttis hageja etteheidete tagasilükkamiseks. (vt punktid 233–236 ja 239) Viited: Esimese Astme Kohus: eespool viidatud kohtuotsus De Nicola vs. EIP (punktid 100, 101 ja 107).

62002CJ0211

de

Entscheidungsgründe 1 Die Kommission der Europäischen Gemeinschaften hat mit Klageschrift, die am 4. Juni 2002 bei der Kanzlei des Gerichtshofes eingegangen ist, nach Artikel 226 EG Klage auf Feststellung erhoben, dass das Großherzogtum Luxemburg dadurch gegen seine Verpflichtungen aus der Richtlinie 97/66/EG des Europäischen Parlaments und des Rates vom 15. Dezember 1997 über die Verarbeitung personenbezogener Daten und den Schutz der Privatsphäre im Bereich der Telekommunikation (ABl. 1998, L 24, S. 1, im Folgenden: Richtlinie) verstoßen hat, dass es nicht die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um dieser Richtlinie nachzukommen. Rechtlicher Rahmen 2 Ziel der Richtlinie ist es, in allen Mitgliedstaaten einen gleichwertigen Schutz der Grundrechte und Grundfreiheiten, insbesondere des Rechts auf Privatsphäre, in Bezug auf die Verarbeitung personenbezogener Daten im Bereich der Telekommunikation sowie den freien Verkehr dieser Daten und von Telekommunikationsgeräten und -diensten in der Gemeinschaft zu gewährleisten. 3 Artikel 15 der Richtlinie sieht vor, dass die Mitgliedstaaten die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen, um den Bestimmungen der Richtlinie außer ihrem Artikel 5 bis zum 24. Oktober 1998 und diesem Artikel 5 bis spätestens 24. Oktober 2000 nachzukommen, und die Kommission darüber informieren. Vorprozessuales Verfahren 4 Nachdem die Kommission gemäß dem Verfahren des Artikels 226 EG dem Großherzogtum Luxemburg Gelegenheit gegeben hatte, sich zu äußern, richtete sie mit Schreiben vom 23. Juli 1999 und 25. Juli 2001 an diesen Mitgliedstaat zwei mit Gründen versehene Stellungnahmen, in denen sie den Staat aufforderte, die erforderlichen Maßnahmen zu treffen, um innerhalb von zwei Monaten nach Zustellung jeder dieser Stellungnahmen seinen Verpflichtungen aus der Richtlinie mit Ausnahme ihres Artikels 5 und seinen Verpflichtungen aus diesem Artikel 5 nachzukommen. Da das Großherzogtum Luxemburg auf diese Stellungnahmen nicht antwortete, hat die Kommission die vorliegende Klage erhoben. Zur Vertragsverletzung 5 Die luxemburgische Regierung bestreitet nicht, die Bestimmungen der Richtlinie nicht innerhalb der darin vorgesehenen Fristen umgesetzt zu haben. Sie trägt vor, dass die Umsetzung im Gange sei, und erläutert die Gründe, die zu dieser Verzögerung geführt hätten. 6 Insoweit genügt die Feststellung, dass nach ständiger Rechtsprechung das Vorliegen einer Vertragsverletzung anhand der Lage zu beurteilen ist, in der sich der Mitgliedstaat bei Ablauf der Frist befand, die in der mit Gründen versehenen Stellungnahme gesetzt wurde, und dass später eingetretene Veränderungen vom Gerichtshof nicht berücksichtigt werden können (u. a. Urteil vom 4. Juli 2002 in der Rechtssache C-173/01, Kommission/Griechenland, Slg. 2002, I-6129, Randnr. 7). 7 Ebenso geht aus ständiger Rechtsprechung hervor, dass sich ein Mitgliedstaat nicht auf Bestimmungen, Übungen oder Umstände seiner internen Rechtsordnung berufen kann, um die Nichteinhaltung der in einer Richtlinie festgelegten Verpflichtungen und Fristen zu rechtfertigen (u. a. Urteil vom 13. Juni 2002 in der Rechtssache C-286/01, Kommission/Frankreich, Slg. 2002, I-5463, Randnr. 13). 8 Deshalb ist festzustellen, dass das Großherzogtum Luxemburg dadurch gegen seine Verpflichtungen aus der Richtlinie verstoßen hat, dass es nicht innerhalb der vorgeschriebenen Fristen die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um der Richtlinie nachzukommen. Kostenentscheidung Kosten 9 Nach Artikel 69 § 2 der Verfahrensordnung ist die unterliegende Partei auf Antrag zur Tragung der Kosten zu verurteilen. Da die Kommission die Verurteilung des Großherzogtums Luxemburg beantragt hat und dieses mit seinem Vorbringen unterlegen ist, sind ihm die Kosten aufzuerlegen. Tenor Aus diesen Gründen hat DER GERICHTSHOF (Vierte Kammer) für Recht erkannt und entschieden: 1. Das Großherzogtum Luxemburg hat dadurch gegen seine Verpflichtungen aus der Richtlinie 97/66/EG des Europäischen Parlaments und des Rates vom 15. Dezember 1997 über die Verarbeitung personenbezogener Daten und den Schutz der Privatsphäre im Bereich der Telekommunikation verstoßen, dass es nicht innerhalb der vorgeschriebenen Fristen die erforderlichen Rechts- und Verwaltungsvorschriften erlassen hat, um dieser Richtlinie nachzukommen. 2. Das Großherzogtum Luxemburg trägt die Kosten des Verfahrens.

61985CJ0030

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 25 Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν η ολλανδική κυβέρνηση και η Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων, που κατέθεσαν προτάσεις στο Δικαστήριο, δεν αποδίδονται . Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης το χαρακτήρα παρεμπίπτοντος, που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ' αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων . Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ ( έκτο τμήμα ), κρίνοντας επί των ερωτημάτων που του υπέβαλε το Raad van Beroep του 'Αμστερνταμ, με Διάταξη της 4ης Φεβρουαρίου 1985, αποφαίνεται : 1 ) Το άρθρο 4, παράγραφος 1, της οδηγίας 79/7 του Συμβουλίου, της 19ης Δεκεμβρίου 1978, έχει την έννοια ότι ένα σύστημα παροχών λόγω ανικανότητας προς εργασία, κατά το οποίο το ποσό της παροχής ορίζεται λαμβάνοντας υπόψη τόσο την προσωπική κατάσταση όσο και τα εισοδήματα που προέρχονται, άμεσα ή έμμεσα, από δραστηριότητα του συζύγου, συνάδει προς την εν λόγω διάταξη, εφόσον με το σύστημα αυτό επιδιώκεται να εξασφαλιστεί, με προσαύξηση της παροχής κοινωνικής ασφαλίσεως, το κατώτατο όριο διαβιώσεως που προσήκει σε δικαιούχους με συντηρούμενο σύζυγο ή συντηρούμενα τέκνα, αντισταθμίζοντας κατ' αυτό τον τρόπο τα αυξημένα βάρη τους σε σχέση με τα άτομα που ζουν μόνα . 2 ) Το άρθρο 4, παράγραφος 1, της οδηγίας 79/7 έχει την έννοια ότι με την εν λόγω διάταξη συμβιβάζεται νόμος κατά τον οποίο η εγγύηση που παρεχόταν προηγουμένως σε όλους τους εργαζόμενους, οι οποίοι είναι ανίκανοι προς εργασία και των οποίων το εισόδημα είναι περίπου ίσο με τον προβλεπόμενο από το νόμο κατώτατο μισθό, να λαμβάνουν ( καθαρή ) παροχή τουλάχιστον ίση προς τον προβλεπόμενο από το νόμο ( καθαρό ) κατώτατο μισθό, ισχύει πλέον μόνο για όσους έχουν συντηρούμενο τέκνο ή συντηρούμενο σύζυγο ή των οποίων ο σύζυγος έχει πολύ χαμηλό εισόδημα .

62004TJ0068

cs

Skutkový základ sporu SGL Carbon AG (dále jen „SGL“ nebo „žalobkyně“) je německým podnikem, který vyrábí zejména výrobky na bázi uhlíku a grafitu za účelem jejich použití v odvětví elektriky a mechaniky. Dne 18. září 2001 došlo k setkání zástupců Morgan Crucible Company plc (dále jen „Morgan“) se zástupci Komise, na kterém navrhli svou spolupráci za účelem prokázání existence kartelu na evropském trhu výrobků na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím, a požádali o shovívavost na základě sdělení Komise 96/C 207/04 o neuložení nebo snížení pokut v případech kartelových dohod ( Úř. věst. 1996, C 207, s. 4 , dále jen „sdělení o spolupráci“). Dne 2. srpna 2002 zaslala Komise na základě článku 11 nařízení Rady č. 17 ze dne , prvního nařízení, kterým se provádějí články [81 ES] a [82 ES] ( Úř. věst. 1962, 13, s. 204 ; Zvl. vyd. 08/01, s. 3), společnostem C. Conradty Nürnberg GmbH (dále jen „Conradty“), Le Carbone-Lorraine (dále jen „LCL“), Schunk GmbH a její dceřiné společnosti Schunk Kohlenstoff-Technik GmbH, (dále jen společně „Schunk“), Eurocarbo SpA, Luckerath BV, Gerken Europe SA Volkswagen, jakož i žalobkyni, žádosti o informace týkající se jejich chování na relevantním trhu. Dopis zaslaný společnosti Schunk se týkal rovněž činností společnosti Hoffmann & Co. Elektrokohle AG (dále jen „Hoffmann“), kterou Schunk koupila dne . Žalobkyně odpověděla na žádost o informace dopisem ze dne 30. září 2002. Dopisem ze dne 17. března 2003 požádala, aby bylo použito sdělení o spolupráci, a předložila Komisi důkazy týkající se dotčené kartelové dohody. Dne 23. května 2003 zaslala Komise na základě informací, které jí byly sděleny, žalobkyni a dalším dotyčným podnikům, tedy Morgan, Conradty, LCL, Schunk a Hoffmann, oznámení námitek. Ve své odpovědi žalobkyně uvedla, že v zásadě nezpochybňuje skutková zjištění uvedená v oznámení námitek. Po slyšení dotčených podniků, kromě Morgan a Conradty, přijala Komise rozhodnutí 2004/420/ES ze dne 3. prosince 2003 v řízení podle článku 81 [ES] a článku 53 Dohody o EHP (věc C.38.359 – Výrobky na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím) (dále jen „rozhodnutí“), které bylo žalobkyni oznámeno dopisem ze dne . Shrnutí rozhodnutí bylo zveřejněno v Úředním věstníku dne ( Úř. věst. L 125, s. 45 ). Komise v rozhodnutí uvedla, že se podniky, jimž je určeno, účastnily jediného a trvajícího porušení čl. 81 odst. 1 ES, a od 1. ledna 1994 čl. 53 odst. 1 Dohody o Evropském hospodářském prostoru (EHP), které spočívalo v přímém nebo nepřímém určování prodejních cen a jiných obchodních podmínek použitelných na zákazníky, v rozdělení trhů, zejména prostřednictvím přidělování zákazníků, a v koordinování jednání (množstevní omezení, zvyšování cen a bojkoty) vůči soutěžitelům, kteří nebyli účastníky kartelu (bod 2 odůvodnění rozhodnutí). Rozhodnutí obsahuje následující ustanovení: „Článek 1 Následující podniky porušily ustanovení čl. 81 odst. 1 [ES] a, od 1. ledna 1994, ustanovení čl. 53 odst. 1 Dohody o EHP tím, že se v uvedených obdobích účastnily souboru dohod a jednání ve vzájemné shodě v odvětví výrobků na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím: — [Conradty], od října 1988 do prosince 1999; — [Hoffmann], od září 1994 do října 1999; — [LCL], od října 1988 do června 1999; — [Morgan], od října 1988 do prosince 1999; — [Schunk], od října 1988 do prosince 1999; — [SGL], od října 1988 do prosince 1999. Článek 2 Za protiprávní jednání uvedená v článku 1 se ukládají následující pokuty: — [Conradty] : 1060000 eur; — [Hoffmann] : 2820000 eur; — [LCL] : 43050000 eur; — [Morgan] : 0 eur; — [Schunk] : 30870000 eur; — [SGL] : 23640000 eur. Pokuty jsou splatné ve lhůtě tří měsíců od oznámení tohoto rozhodnutí […] Po uplynutí této lhůty jsou automaticky splatné úroky podle sazby použité Evropskou centrální bankou pro její hlavní refinanční operace k prvnímu dni měsíce, v němž bylo toto rozhodnutí přijato, zvýšené o 3,5 procentního bodu.“ (neoficiální překlad) Pokud jde o výpočet částky pokut, kvalifikovala Komise protiprávní jednání jako velmi závažné vzhledem k jeho charakteru, dopadu na trh EHP ve vztahu k dotčeným výrobkům, ačkoli jej nelze přesně změřit, a k rozsahu relevantního zeměpisného trhu (bod 288 odůvodnění rozhodnutí). Za účelem zohlednění zvláštního významu protiprávního jednání každého podniku účastnícího se kartelu, a tedy jeho skutečného dopadu na hospodářskou soutěž, rozdělila Komise dotyčné podniky do tří kategorií podle jejich relativního významu na relevantním trhu, určeného jejich podíly na trhu (body 289 až 297 odůvodnění rozhodnutí). V důsledku toho LCL a Morgan, považované za dva největší hospodářské subjekty s podíly na trhu převyšujícími 20 %, byly zařazeny do první skupiny. Schunk a žalobkyně, jež jsou středně velkými hospodářskými subjekty s podíly na trhu mezi 10 a 20 %, byly zařazeny do druhé skupiny. Hoffmann a Conradty považované za malé hospodářské subjekty z důvodu podílů na trhu, které nedosahují 10 %, byly zařazeny do třetí skupiny (body 37 a 297 odůvodnění rozhodnutí). Na základě předchozích úvah určila Komise výchozí částku stanovenou podle závažnosti protiprávního jednání, na 35 milionů eur pro LCL a Morgan, 21 milionů eur pro Schunk a žalobkyni a 6 milionů eur pro Hoffmann a Conradty (bod 298 odůvodnění rozhodnutí). Pokud jde o délku trvání protiprávního jednání, měla Komise za to, že se všechny dotyčné podniky dopustily dlouhodobého protiprávního jednání. Z důvodu doby trvání protiprávního jednání v délce jedenácti let a dvou měsíců zvýšila Komise stanovenou výchozí částku žalobkyně, společnosti Morgan, Schunk a Conradty o 110 %. U LCL Komise určila dobu protiprávního jednání v délce deseti let a osmi měsíců a zvýšila výchozí částku o 105 %. U společnosti Hoffmann byla výchozí částka zvýšena o 50 % z důvodu doby trvání protiprávního jednání v délce pěti let a jednoho měsíce (body 299 a 300 odůvodnění rozhodnutí). Základní částka pokuty, určená podle závažnosti a délky trvání protiprávního jednání, tak byla stanovena, pokud jde o Morgan, na 73,5 milionů eur, 71,75 milionů eur pro LCL, 44,1 milionů eur pro žalobkyni a Schunk, 12,6 milionů eur, pokud jde o Conradty, a 9 milionů eur pro Hoffmann (bod 301 odůvodnění rozhodnutí). Komise nezjistila žádnou přitěžující nebo polehčující okolnost ve vztahu k dotyčným podnikům (bod 316 odůvodnění rozhodnutí). Z hlediska použití sdělení o spolupráci byla Morgan osvobozena od pokuty za to, že Komisi jako první na existenci kartelu upozornila (body 319 až 321 odůvodnění rozhodnutí). Podle bodu D uvedeného sdělení snížila Komise společnosti LCL částku pokuty, která by jí byla uložena, kdyby nespolupracovala, o 40 %, společnosti Schunk o 30 % a žalobkyni, která začala spolupracovat jako poslední, o 20 % (body 322 až 338 odůvodnění rozhodnutí). V rozhodnutí, v kapitole „Platební schopnost a další faktory“, Komise poté, co zamítla argumenty žalobkyně směřující k prokázání neschopnosti zaplatit pokutu, připomněla, že již nedávno uložila žalobkyni zaplacení tří vysokých pokut za její účast na jiných koluzivních jednáních. Komise upřesnila, že žalobkyni byla rozhodnutím 2002/271/ES ze dne 18. července 2001 v řízení podle článku 81 [ES] a článku 53 Dohody o EHP (Věc COMP/E-1/36.490 – Grafitové elektrody) ( Úř. věst. 2002, L 100, s. 1 ) ve věci s názvem „grafitové elektrody“, a rozhodnutím 2006/460/ES ze dne v řízení podle článku 81 [ES] a článku 53 Dohody o EHP (Věc C.37.667 – Speciální grafity) ( Úř. věst. 2006, L 180, s. 20 ) ve věci s názvem „speciální grafity“, uložena pokuta ve výši 80,2 milionů eur za její účast na kartelu v oblasti grafitových elektrod, a dvě pokuty ve výši 18,94 milionů eur a 8,81 milionů eur, tedy celkem 27,75 milionů eur, za účast na kartelové dohodě s izostatickými grafity a na kartelové dohodě s extrudovaným grafitem (bod 358 odůvodnění rozhodnutí). Vzhledem k závažným finančním potížím žalobkyně a z důvodu, že současně došlo k různých koluzivním jednáním, které jí byly vytýkány, měla Komise za to, že za těchto zvláštních podmínek není nezbytné k tomu, aby bylo zajištěno účinné odrazení, uložit žalobkyni celkovou částku pokuty, a snížila ji tedy o 33 %, což vedlo k částce 23,64 milionů eur (bod 360 odůvodnění rozhodnutí). Řízení a návrhová žádání účastnic řízení Návrhem došlým kanceláři Soudu dne 20. února 2004 podala žalobkyně projednávanou žalobu. Poté, co se změnilo složení senátů Soudu, byl soudce zpravodaj přidělen jakožto předseda k pátému senátu, kterému byla v důsledku toho přidělena projednávaná věc. Na základě zprávy soudce zpravodaje se Soud (pátý senát) rozhodl zahájit ústní část řízení. Řeči účastnic řízení a jejich odpovědi na otázky Soudu byly vyslechnuty na jednání dne 27. února 2008. Žalobkyně navrhuje, aby Soud: — zrušil rozhodnutí v rozsahu, v němž se jí dotýká; — podpůrně, přiměřeně snížil částku uložené pokuty; — uložil Komisi náhradu nákladů řízení. Komise navrhuje, aby Soud: — zamítl žalobu; — uložil žalobkyni náhradu nákladů řízení. Právní otázky Dopisem došlým kanceláři Soudu dne 22. února 2008 žalobkyně prohlásila, že bere zpět čtvrtý, pátý a šestý žalobní důvod, uvedené v žalobě, které vycházely z toho, že Komise nesprávně posoudila její spolupráci během správního řízení, nezohlednila její výkonnost, a že uložená pokuta byla údajně nepřiměřená z hlediska posouzení nezbytnosti účinného odrazení. Při jednání žalobkyně potvrdila, že výše uvedené žalobní důvody bere zpět, a upřesnila, že návrhová žádání na zrušení rozhodnutí obsažená v žalobě je třeba chápat tak, že směřují pouze ke zrušení článku 2 rozhodnutí, ve kterém Komise uložila dotyčným podnikům pokuty. Tato prohlášení žalobkyně byla zaznamenána do protokolu. Ke stanovení základní částky Žalobkyně tvrdí, že při stanovení základní částky pokuty porušila Komise zásady proporcionality a rovného zacházení, jakož i povinnost uvést odůvodnění. K závažnosti protiprávního jednání – K porušení povinnosti uvést odůvodnění Z ustálené judikatury vyplývá, že z odůvodnění individuálního rozhodnutí musí jasně a jednoznačně vyplývat úvahy orgánu, jenž akt vydal, tak, aby se zúčastněné osoby mohly seznámit s důvody, které vedly k přijetí opatření, a aby příslušný soud mohl vykonávat svůj přezkum. Požadavek uvést odůvodnění musí být posuzován podle okolností případu. Není požadováno, aby odůvodnění vylíčilo všechny relevantní skutkové a právní okolnosti, jelikož otázka, zda odůvodnění aktu splňuje požadavky článku 253 ES, musí být posuzována s ohledem nejen na znění dotčeného aktu, ale také s ohledem na kontext, v němž byl daný akt přijat (viz rozsudek Soudního dvora ze dne 2. dubna 1998, Komise v. Sytraval a Brink’s France, C-367/95 P, Recueil, s. I-1719 , bod 63 a citovaná judikatura). Co se týče stanovení pokut z důvodu porušení práva hospodářské soutěže, Komise plní svou povinnost uvést odůvodnění, jestliže ve svém rozhodnutí uvede prvky posouzení, které jí umožnily vymezit závažnost a délku trvání protiprávního jednání, aniž by byla povinna v něm uvádět podrobnější popis nebo číselné údaje týkající se způsobu výpočtu pokuty (viz v tomto smyslu rozsudek Soudního dvora ze dne 16. listopadu 2000, Cascades v. Komise, C-279/98 P, Recueil, s. I-9693 , body 38 až 47; rozsudek Soudu ze dne , Atlantic Container Line a další v. Komise, T-191/98, T-212/98 až T-214/98, Recueil, s. II-3275 , bod 1532). Uvedení číselných údajů týkajících se způsobu stanovení pokut, ať jsou takové údaje jakkoli užitečné, není pro dodržení povinnosti uvést odůvodnění nezbytné (rozsudek Soudního dvora ze dne , Salzgitter v. Komise, C-182/99 P, Recueil, s. I-10761 , bod 75). Co se týče odůvodnění výchozích částek pokut v absolutní hodnotě, je namístě připomenout, že pokuty představují nástroj politiky hospodářské soutěže Komise, která musí mít možnost využívat prostoru pro uvážení při stanovení jejich výší, aby mohla směrovat jednání podniků ve smyslu dodržování pravidel hospodářské soutěže (rozsudek Soudu ze dne 6. dubna 1995, Martinelli v. Komise, T-150/89, Recueil, s. II-1165 , bod 59). Navíc je důležité vyloučit, aby pokuty byly hospodářskými subjekty lehce předvídatelné. Tudíž nelze požadovat, aby Komise poskytla v tomto ohledu jiné prvky odůvodnění než ty, které se týkají závažnosti a délky trvání protiprávního jednání. V projednávaném případě z rozhodnutí vyplývá, že pokuty byly uloženy podle čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 a že Komise – ačkoli rozhodnutí výslovně neodkazuje na pokyny o metodě stanovování pokut uložených podle čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 a čl. 65 odst. 5 [UO] ( Úř. věst. 1998, C 9, s. 3 , dále jen „pokyny“) – stanovila částku pokut na základě metody vymezené v pokynech. Pokud jde o tvrzení žalobkyně ohledně nedostatečného odůvodnění rozhodnutí, které se týká posouzení závažnosti protiprávního jednání a stanovení výchozí částky, postačí poznamenat, že z bodů 277 až 288 rozhodnutí vyplývá, že Komise jasně uvedla skutečnosti zohledněné pro účely posouzení závažnosti protiprávního jednání, tedy jeho charakter, jeho dopad na trh EHP u dotčených výrobků, a rozsah relevantního zeměpisného trhu, a u každé z těchto skutečností vysvětlila, jak byly v projednávaném případě uplatněny. V rozhodnutí tak Komise měla za to, že: — dotčené protiprávní jednání spočívalo hlavně v přímém nebo nepřímém určování prodejních cen a jiných obchodních podmínek použitelných na zákazníky, v rozdělení trhů, zejména přidělováním zákazníků, a v koordinování jednání vůči soutěžitelům, kteří nebyli účastníky kartelu, přičemž takové praktiky představují svou povahou nejzávažnější porušení ustanovení čl. 81 odst. 1 ES a čl. 53 odst. 1 Dohody o EHP (bod 278 odůvodnění rozhodnutí); — docházelo ke koluzivním dohodám, které měly dopad na trh EHP pro dotčené výrobky, ačkoli tento dopad nemohl být přesně změřen (bod 286 odůvodnění rozhodnutí); — kartel pokrýval celý společný trh a, po jeho vytvoření, také celý trh EHP (bod 287 odůvodnění rozhodnutí). Vzhledem ke všem těmto faktorům měla Komise za to, že se dotyčné podniky dopustily velmi závažného protiprávního jednání, u kterých bod 1 A druhý pododstavec třetí odrážka pokynů předvídá částku pokuty převyšující 20 milionů eur. Komise poté upřesnila, že v rámci kategorie velmi závažných protiprávních jednání umožňuje rozpětí možných pokut uplatňovat vůči podnikům rozdílný přístup pro účely zohlednění jejich skutečné hospodářské schopnosti značně narušit hospodářskou soutěž a pro účely stanovení částky pokuty ve výši, která bude mít dostatečně odrazující účinek. V rámci rozdílného přístupu, který je o to nutnější v důsledku značných rozdílů mezi podniky, které se podílely na protiprávním jednání, v závislosti na jejich významu na trhu, rozřadila Komise dotyčné podniky do tří skupin podle jejich příslušného významu na relevantním trhu, vymezeném jejich podíly na trhu. Vzhledem k podílu na trhu, stanoveném na 14 %, byla žalobkyně zařazena do druhé skupiny (body 288 až 297 odůvodnění rozhodnutí). Komise tak stanovila výchozí částku pokuty žalobkyně podle závažnosti protiprávního jednání na základě předchozích úvah na 21 milionů eur (bod 298 odůvodnění rozhodnutí). Takové odůvodnění nemůže být považováno, jak to činí žalobkyně, za pouhé zopakování znění pokynů, a je třeba mít za to, že splňuje požadavky článku 253 ES, tak jak je vykládán judikaturou připomenutou výše v bodech 30 až 32. Z toho vyplývá, že žalobní důvod vycházející z porušení povinnosti odůvodnění ze strany Komise při stanovení výchozí částky pokuty musí být zamítnut. – K rozhodovací praxi Komise Žalobkyně tvrdí, že výchozí částky stanovené podle závažnosti protiprávního jednání jsou nepřiměřené nebo diskriminační ve srovnání s částkami stanovenými podle stejného postupu pro ostatní podniky v podobných věcech. Podle ustálené judikatury nemůže rozhodovací praxe Komise sama o sobě vytvářet právní rámec pro pokuty v oblasti hospodářské soutěže, který tvoří pouze nařízení č. 17 (rozsudek Soudu ze dne 20. března 2002, LR AF 1998 v. Komise, T-23/99, Recueil, s. II-1705 , bod 234), a rozhodnutí týkající se jiných věcí mají ohledně případné existence diskriminace pouze orientační povahu, protože je málo pravděpodobné, že okolnosti jim vlastní, jako jsou dotčené trhy, výrobky, podniky a doby trvání, jsou totožné (rozsudky Soudního dvora ze dne , JCB Service v. Komise, C-167/04 P, Sb. rozh. s. I-8935 , body 201 a 205, a ze dne , Britannia Alloys & Chemicals v. Komise, C-76/06 P, Sb. rozh. s. I-4405 , bod 60). V tomto ohledu žalobkyně pouze uvádí, že výchozí částky stanovené Komisí se v případě cenových kartelových dohod na trzích srovnatelného významu obecně pohybují a pohybovaly pod 20 miliony eur a že výchozí částka v rozhodnutí představuje „v průměru“ 48 % obratu dosaženého podniky na relevantním trhu oproti 38,8 % ve věci týkající se grafitových elektrod a 32,2 % v rozhodnutí Komise 1999/60/ES ze dne 21. října 1998 v řízení podle článku [81 ES] Smlouvy o ES (IV/35.691/E-4 – Předizolované trubky) ( Úř. věst. 1999, L 24, s. 1 ) ve věci s názvem „předizolované trubky“. Je třeba nicméně konstatovat, že tyto obecné a nepřesné úvahy, pokud jde o odkazy na údaje odpovídající průměrným hodnotám, nejsou takové povahy, aby prokázaly existenci nepřiměřeného nebo diskriminačního přístupu k žalobkyni. Přesnější odkaz na rozhodnutí Komise týkající se speciálních grafitů, ve kterém byly výchozí částky zřetelně nižší než částky stanovené v projednávaném případě, ačkoli podíly na trhu dotyčných podniků byly celkově vyšší, není také rozhodný. Jak správně uvádí Komise, zvláštní okolnost spojená s velikostí dotyčných trhů umožňuje rozlišit výše uvedenou věc od projednávaného případu. I za předpokladu, že, jak tvrdí žalobkyně, by se objemy trhů EHP s izostatickými grafity pohybovaly mezi 100 a 120 miliony eury a s extrudovanými výrobky mezi 60 a 70 miliony eur, jsou nepopiratelně a daleko nižší než celková hodnota trhu EHP s výrobky na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím, která se pohybovala na úrovni 291 milionů eur (bod 37 odůvodnění rozhodnutí). Žalobkyně poprvé při jednání zpochybnila tuto částku ve výši 291 milionů eur stanovenou Komisí a vytýkala obzvláště skutečnost, že Komise při výpočtu obratu a podílu dotyčných podniků na trhu zohlednila hodnotu vlastní spotřeby. Soud má za to, že se jedná o nový žalobní důvod, jehož předložení v průběhu řízení je podle čl. 48 odst. 2 jednacího řádu Soudu zakázáno. Zpochybnění posouzení celkové hodnoty dotyčného trhu, které bylo ostatně při jednání vzneseno velmi stručně, se neopírá o nové skutečnosti, které vyvstaly v průběhu řízení, jelikož částka 291 milionů eur stanovená Komisí a argumentace odůvodňující zohlednění hodnoty vlastní spotřeby při výpočtu obratu a podílu dotyčných podniků na trhu byla jasně uvedena v bodech 37, 291 až 295 odůvodnění rozhodnutí. Pouhé tvrzení žalobkyně, podle kterého zpochybnila stanovení výchozí částky pokuty již v žalobě, neumožňuje mít za to, že dotčený žalobní důvod představuje rozšíření důvodu dříve uplatněného, ať přímo, nebo mlčky, v žalobě, a že s ním úzce souvisí. Musí být proto prohlášen za nepřípustný. Je třeba ještě připomenout, že Komise při stanovování výše pokut disponuje určitým prostorem pro uvážení s cílem směrovat chování podniků ve smyslu dodržování pravidel hospodářské soutěže (rozsudek Soudu ze dne 21. října 1997, Deutsche Bahn v. Komise, T-229/94, Recueil, s. II-1689 , bod 127). Skutečnost, že Komise v minulosti použila pokuty určité úrovně na určité typy protiprávních jednání, ji tedy nemůže zbavit možnosti tuto úroveň kdykoli zvýšit, aby bylo zajištěno provádění politiky Společenství v oblasti hospodářské soutěže (rozsudek Soudního dvora ze dne , Musique diffusion française a další v. Komise, 100/80 až 103/80, Recueil, s. 1825 , bod 109) a zvýšen odrazující účinek pokut (rozsudek Soudu ze dne , SCA Holding v. Komise, T-327/94, Recueil, s. II-1373 , bod 179, potvrzený v rámci kasačního opravného prostředku rozsudkem Soudního dvora ze dne , SCA Holding v. Komise, C-297/98 P, Recueil, s. I-10101 ). Tvrzení žalobkyně, podle kterého není zvýšení výše pokut vůči ní nezbytné, vzhledem k sankcím, které jí již byly uloženy v souběžných řízeních, patří do debaty o posouzení pojmu „účinné odrazení“ ze strany Komise, jak byl vyložen v bodě 359 odůvodnění rozhodnutí. Žalobkyně přitom výslovně vzala zpět žalobní důvod, ve kterém se dovolávala nesprávného posouzení tohoto pojmu ze strany Komise. Je třeba každopádně zdůraznit, že Komise v rámci řízení a sankcí právem provedla rozlišování mezi kartelovou dohodou týkající se grafitových elektrod, kartelovými dohodami týkajícími se izostatického grafitu a extrudovaného grafitu a kartelovou dohodou týkající se výrobků na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím, jelikož představují čtyři odlišná porušení čl. 81 odst. 1 ES. Z toho vyplývá, že Komise mohla uložit SGL novou pokutu z důvodu její účasti na kartelové dohodě s výrobky na bázi uhlíku a grafitu k elektrickým a mechanickým aplikacím, která měla odradit daný podnik sankcí překračující výši čistě symbolické sankce, přičemž je třeba uvést, že za zvláštních okolností projednávaného případu charakterizovaných částečnou souběžnou existencí různých koluzivních jednání, na kterých se žalobkyně podílela, měla Komise za to, že částka pokuty snížená o 33 % je dostatečná k zajištění žádaného odrazujícího účinku (viz v tomto smyslu rozsudek Soudu ze dne 15. června 2005, Tokai Carbon a další v. Komise, T-71/03, T-74/03, T-87/03 a T-91/03, nezveřejněný ve Sbírce rozhodnutí, dále jen „rozsudek Tokai II“, bod 336). Konečně je třeba připomenout, že podle judikatury představuje pravomoc Komise ukládat pokuty podnikům, které úmyslně nebo z nedbalosti porušily ustanovení čl. 81 odst. 1 ES nebo článku 82 ES, jeden z prostředků svěřených Komisi, aby mohla plnit úkol dohledu, který jí svěřuje právo Společenství. Tento úkol jistě zahrnuje vyšetřování a potlačování jednotlivých protiprávních jednání, ale rovněž povinnost provádět obecnou politiku směřující k uplatňování zásad v oblasti hospodářské soutěže stanovených ve Smlouvě a v tomto smyslu směrovat chování podniků (rozsudek Musique diffusion française a další v. Komise, bod 49 výše, bod 105, a rozsudek Soudu ze dne 9. července 2003, Archer Daniels Midland a Archer Daniels Midland Ingredients v. Komise, T-224/00, Recueil, s. II-2597 , bod 105). Z toho plyne, že Komise má pravomoc rozhodovat o výši pokut s cílem posílit jejich odrazující účinek, pokud jsou protiprávní jednání stejného typu stále poměrně častá, byť jejich protiprávnost byla ustanovena od začátků politiky Společenství v oblasti hospodářské soutěže, z důvodu zisku, který z nich mohou mít určité dotyčné podniky (rozsudek Musique diffusion française a další v. Komise, bod 49 výše, bod 108, a Archer Daniels Midland a Archer Daniels Midland Ingredients v. Komise, bod 53 výše, bod 106). Jak vyplývá z výše uvedené judikatury, odrazující cíl, který Komise oprávněně sleduje při stanovení výše pokuty, směřuje k zajištění dodržování Smlouvou stanovených pravidel hospodářské soutěže ze strany podniků při uskutečňování jejich činností v rámci Společenství nebo EHS. Z toho plyne, že odrazující povaha pokuty uložené z důvodu porušení pravidel hospodářské soutěže Společenství nemůže být vymezena pouze podle zvláštní situace potrestaného podniku (rozsudek Archer Daniels Midland a Archer Daniels Midland Ingredients v. Komise, bod 53 výše, bod 110). V projednávané věci, která odpovídá klasickému typu protiprávního jednání porušujícího právo hospodářské soutěže a chování, jehož protiprávnost byla Komisí několikrát potvrzena, již od jejích prvních zásahů v této oblasti, je možné, aby Komise považovala za nezbytné stanovit výši pokuty na dostatečně odrazující úrovni v rámci mezí stanovených nařízením č. 17. Z toho vyplývá, že žalobní důvod vycházející z nepřiměřeného nebo diskriminačního přístupu k žalobkyni, pokud jde o stanovení výchozí částky pokuty a vzhledem k rozhodovací praxi Komise, musí být zamítnut. – K rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií Je třeba připomenout, že vzhledem k velkému nepoměru ve velikosti mezi dotyčnými podniky a za účelem zohlednění specifické váhy protiprávního jednání jednotlivých podniků, a tedy skutečného dopadu tohoto jednání na hospodářskou soutěž, Komise v souladu s bodem 1 A čtvrtého a šestého pododstavce pokynů zacházela s podniky, které se podílely na protiprávním jednání, rozdílně. Za tímto účelem rozdělila dotyčné podniky do tří kategorií a vycházela při tom z obratu dosaženého každým z podniků v rámci EHP u výrobků, kterých se týká toto řízení, včetně hodnoty vlastní spotřeby každého podniku. Výsledným údajem je podíl na trhu, který představuje relativní váhu účasti každého z podniků na protiprávním jednání a jeho skutečnou hospodářskou schopnost značně narušit hospodářskou soutěž (body 289 až 291 odůvodnění rozhodnutí). Srovnání vycházelo z údajů o obratu (číselné údaje jsou vyjádřeny v milionech eur) vztahujících se k dotčeným výrobkům za poslední rok, ve kterém došlo k protiprávnímu jednání, tedy za rok 1998, tak jak jsou uvedeny v tabulce 1 obsažené v bodě 37 odůvodnění rozhodnutí s názvem „Odhad obratu (včetně hodnoty odpovídající vlastní spotřebě) a podílů na trhu v EHP v roce 1998, u skupiny výrobků, které jsou předmětem řízení“: Dodavatelé Obrat (včetně hodnoty vlastní spotřeby) Podíl na trhu v EHP Conradty 3 % Hoffmann 6 % [LCL] 29 % Morgan 23 % Schunk 18 % SGL 14 % Různí 7 % Celkem 100 % V důsledku toho byly LCL a Morgan, považované za dva největší hospodářské subjekty, s podíly na trhu převyšujícími 20 %, zařazeny do první kategorie. Schunk a SGL, které jsou středně velkými hospodářskými subjekty s podíly na trhu mezi 10 a 20 %, byly zařazeny do druhé kategorie. Hoffmann a Conradty, považované za malé hospodářské subjekty na základě jejich podílu na trhu ve výši 10 %, byly zařazeny do třetí kategorie (body 37 a 297 odůvodnění rozhodnutí). Na základě předcházejících úvah stanovila Komise výchozí částku určenou podle závažnosti protiprávního jednání ve výši 35 milionů eur pro LCL a Morgan, 21 milionů eur pro Schunk a SGL a 6 milionů eur pro Hoffmann a Conradty (bod 298 odůvodnění rozhodnutí). Je třeba zdůraznit skutečnost, že žalobkyně nezpochybňuje jako takovou metodu spočívající v rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií pro účely rozdílného přístupu ve fázi stanovení výchozích částek pokut. Přitom tato metoda, kterou ostatně Soud potvrdil svou judikaturou, i když nezohledňuje rozdíly ve velikosti mezi podniky téže kategorie (rozsudky Soudu ze dne 19. března 2003, CMA CGM a další v. Komise, T-213/00 Recueil, s. II-913 , bod 385, a ze dne , Tokai Carbon a další v. Komise, T-236/01, T-239/01, T-244/01 až T-246/01, T-251/01 a T-252/01, Recueil, s. II-1181 , dále jen „rozsudek Tokai I“, bod 217), vede k paušalizaci výchozí částky pokuty stanovené pro podniky náležející do téže kategorie. Žalobkyně se naproti tomu opírá o rozsudek Tokai I, bod 62 výše, a tvrdí, že pokud, jak tvrdí Soud v bodě 223 uvedeného rozsudku, musí být rozdělení do kategorií provedeno po částech o přibližné velikosti 5 % podílů na trhu, neboť to bezchybně odráží přiměřenost různých podílů na trhu, je odstupňování po 10 %, které zvolila Komise v projednávaném případě, velmi nepřesné a neodráží vztahy na trhu. Žalobkyně tvrdí, že rozdělení podniků do šesti kategorií s částmi po 5 % podílů na trhu by při zohlednění průměrných podílů na trhu podle kategorie nebo analýzy prahů vedlo k maximální výchozí částce ve výši 15,9 milionů eur nebo 14 milionů eur. Ačkoli je nesporné, že ve věci grafitových elektrod rozdělila Komise dotyčné podniky do tří kategorií, a to do částí po 5 % podílů na trhu, nevyplývá nijak z bodu 223 rozsudku Tokai I, bod 62 výše, ani z celého odůvodnění Soudu, že takový způsob rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií je třeba považovat za jediný, který umožňuje v řízeních, ve kterých Komise ukládá sankce za kartel, bezchybně odrazit přiměřenost různých podílů na trhu. Žalobkyně nemůže vyvozovat z rozsudku Tokai I, bod 62 výše, údajný přibližný nebo diskriminační charakter rozdělení podniků účastnících se kartelové dohody, která je předmětem rozhodnutí, do kategorií, z pouhého důvodu, že Komise v projednávaném případě a při výkonu své široké posuzovací pravomoci použila jinou metodu rozdělení, když rozhodla o vytvoření tří kategorií s částmi po 10 % podílů na trhu, přičemž je třeba připomenout, že se počet hospodářských subjektů, které jsou předmětem rozhodnutí ve věci grafitových elektrod a rozdělení jejich podílů na trhu, odlišují od těch, které jsou charakteristické pro projednávanou věc. Je třeba ostatně uvést, že odůvodnění žalobkyně vede v tomto případě k vytvoření šesti kategorií s částmi po 5 % podílů na trhu (od 0 do 5 % až do 25 až 30 %), přičemž každá zahrnuje pouze jeden podnik, což odporuje samotné podstatě kategorizace. To nemění nic na tom, že rozdělení do kategorií, které provedla Komise v rozhodnutí, musí dodržovat zásadu rovného zacházení, podle které je zakázáno zacházet se srovnatelnými situacemi rozdílně a s rozdílnými situacemi stejně, pokud takové zacházení není objektivně odůvodněné. Kromě toho musí být pokuty podle judikatury přinejmenším přiměřené ve vztahu ke skutečnostem vzatým v úvahu pro posouzení závažnosti protiprávního jednání (viz rozsudek Tokai I, bod 62 výše, bod 219 a citovaná judikatura). Pro ověření toho, zda rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií je v souladu se zásadami rovného zacházení a proporcionality, se Soud v rámci svého přezkumu legality výkonu posuzovací pravomoci, jíž Komise v této oblasti disponuje, musí nicméně omezit na kontrolu, zda je toto rozdělení soudržné a objektivně odůvodněné (rozsudky CMA CGM a další v. Komise, bod 62 výše, bod 416, a rozsudek Tokai I, bod 62 výše, body 220 a 222). Je důležité mít v tomto ohledu za to, že rozdělení podniků do tří kategorií, a to na velké, střední a malé hospodářské subjekty, je rozumným prostředkem, kterým lze zohlednit jejich příslušný význam na trhu za účelem stanovení výchozí částky, za předpokladu, že to nepovede ke značně zkreslenému obrazu relevantního trhu. Krom toho je třeba uvést, že s výšemi 3, 6, 14, 18, 23 a 29 % jsou podíly na trhu účastníků kartelové dohody rozděleny relativně rovnoměrně na stupnici od 0 až do 30, a že metoda Komise spočívající ve stanovení prahů kategorií ve výši 10 až 20 % nemůže být a priori považována za vnitřně nesoudržnou. Pokud jde o první kategorii, Komise do ní zařadila podniky LCL a Morgan a stanovila výchozí částku ve výši 35 milionů eur. Na rozdíl od toho, co tvrdí žalobkyně, nemůže být tato volba Komise považována za svévolnou a nepřekračuje meze široké posuzovací pravomoci, kterou v dané oblasti disponuje. Je třeba zaprvé zdůraznit, že stanovení výchozí částky pokuty ve výši 35 milionů eur v bodu 298 odůvodnění rozhodnutí je výsledkem analýzy Komise, tak jak je uvedena v bodech 277 až 297 odůvodnění rozhodnutí, v jejímž rámci jednak kvalifikovala protiprávní jednání jako takové podle objektivních skutečností, a sice samotné povahy protiprávního jednání, jeho skutečného dopadu na trh a zeměpisného rozsahu tohoto trhu, a jednak podle subjektivních skutečností, tedy specifické váhy jednotlivých podniků zúčastněných na kartelové dohodě, a tedy skutečného dopadu jejich protiprávního jednání na hospodářskou soutěž. V rámci této druhé části své analýzy sledovala Komise zejména cíl, kterým je zajištění dostatečně odrazující výše pokuty z hlediska příslušné váhy účasti každého podniku na protiprávním jednání a jeho skutečné hospodářské schopnosti významně narušit hospodářskou soutěž na relevantním trhu. Na konci svého posouzení závažnosti protiprávního jednání Komise přímo stanovila výchozí částku, v daném případě 35 milionů eur pro LCL a Morgan, a zohlednila při tom všechny výše uvedené okolnosti včetně odrazujícího cíle. Zadruhé je důležité uvést, že pokud se konkrétně jedná o protiprávní jednání, která mají být kvalifikována jako „velmi závažná“, pokyny pouze uvádějí, že předpokládané pokuty činí „nad 20 milionů [eur]“. Jedinými maximálními částkami zmíněnými v pokynech, které jsou použitelné u takových protiprávních jednání, jsou obecná hranice 10 % celkového obratu stanovená v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 [viz preambuli a bod 5 písm. a) pokynů] – jejíž porušení není v projednávané věci namítáno – a horní hranice dodatečné částky, kterou lze uložit z důvodu délky trvání protiprávního jednání (viz bod 1 B první pododstavec druhou a třetí odrážku pokynů). Nic v pokynech nebrání tomu, aby bylo za „velmi závažné“ protiprávní jednání stanoveno zvýšení, jehož absolutní hodnota je stejná, jako v případě zvýšení uplatněného Komisí v projednávaném případě. Zatřetí je třeba mít za to, že na rozdíl od toho, co tvrdí žalobkyně, by byl nadhodnocen význam obratu docíleného u dotčených výrobků, kdyby bylo posouzení přiměřenosti výchozí částky pokuty stanovené Komisí omezeno na vztah mezi touto částkou a uvedeným obratem. Povaha protiprávního jednání, jeho skutečný dopad, zeměpisný rozsah dotčeného trhu a nezbytný odrazující účinek pokuty jsou skutečnostmi, které v projednávaném případě zohlednila Komise, jelikož mohou odůvodnit výše uvedenou částku. V tomto ohledu Komise správně kvalifikovala protiprávní jednání jako „velmi závažné“, jelikož se žalobkyně podílela na horizontální kartelové dohodě, jejímž předmětem bylo hlavně stanovit přímo nebo nepřímo prodejní ceny a jiné obchodní podmínky použitelné na zákazníky, rozdělit trhy, zejména přidělováním zákazníků, a koordinovat jednání vůči soutěžitelům, kteří nejsou účastníky kartelu, a která měla skutečný dopad na trh s dotčenými výrobky v EHP. Začtvrté je třeba zdůraznit, že relevantní obrat LCL činil 84 milionů eur a obrat Morgan 68 milionů, přičemž jejich podíly na trhu se pohybovaly ve výši 29 % a 23 %. Komise se tedy správně domnívala, že je třeba tyto dva podniky zařadit do stejné kategorie, která odpovídá průměrnému obratu 76 milionů eur a průměrnému podílu na trhu v přibližné výši 26 %. Jelikož složení první kategorie, jakož i odpovídající výchozí částka tedy mohou být považovány za soudržné a objektivně odůvodněné, je třeba posoudit, zda druhá kategorie, sestávající ze žalobkyně a společnosti Schunk, je také soudržná a objektivně odůvodněná. Žalobkyně tvrdí, že jestliže se v souladu s odůvodněním rozsudku Tokai I, bod 62 výše, musí vztah různých podílů na trhu mezi sebou odrážet ve výchozích částkách stanovených pro různé kategorie, je třeba nutně porovnat „největší podíl na trhu v nejvyšší kategorii s nejmenším podílem na trhu v nejnižší kategorii“. Poměr mezi oběma těmito podíly na trhu musí alespoň odpovídat relativnímu rozdílu mezi absolutními podíly na trhu. Jelikož poměr mezi podíly na trhu LCL a žalobkyně činil 2,07, výchozí částka pokuty žalobkyně, jakož i ostatních podniků zařazených do druhé kategorie, tedy musela tento poměr odrážet a být stanovena nanejvýš na 16,9 milionů eur. Je třeba znovu zdůraznit rozdíly mezi věcí, ve které byl vydán rozsudek Tokai I, bod 62 výše, a tímto případem, a to z hlediska počtu dotčených subjektů, rozdělení podílů na trhu a skutečnosti, že ve věci grafitových elektrod se Komise rozhodla použít specifickou aritmetickou metodu, která spočívala v rozdělení na části po přibližně 5 % podílů na trhu, přičemž každá část odpovídala částce v přibližné výši 8 milionů eur. V rozsudku Tokai I, bod 62 výše (bod 232), Soud přezkoumal soudržnost této metody rozlišení a uvedl, že jelikož se Komise dobrovolně rozhodla použít takovou aritmetickou metodu, je vázána jejími inherentními pravidly vůči všem účastníkům stejné kartelové dohody, ledaže to výslovně odůvodní. Každopádně nic v rozsudku Tokai I, bod 62 výše, nenaznačuje, že vztah mezi výchozími částkami pokut stanovenými v rámci rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií musí být určen podle vztahu, který existuje mezi podílem na trhu „největšího“ podniku z nejvyšší kategorie a podílem na trhu „nejmenšího“ podniku z nejnižší kategorie. Analýza žalobkyně spočívající v tom, že je na její podíl na trhu nahlíženo izolovaně a že je porovnán výlučně s podílem na trhu LCL za účelem stanovení vztahu mezi výchozími částkami, které jí a LCL byly uloženy, který by se pak použil na oba podniky druhé kategorie, vede ve skutečnosti k popření judikaturou uznané zásady rozdělení do kategorií a k paušalizaci výchozích částek, kterou zahrnuje. Naopak zohlednění průměrných údajů podniků stejné kategorie odhaluje, že rozdělení podle kategorií provedené v rozhodnutí je soudržné a objektivně odůvodněné. Průměrný obrat a průměrný podíl na trhu podniků LCL a Morgan (první kategorie) činily 76 milionů eur a 26 %, zatímco u společnosti Schunk a u žalobkyně (druhá kategorie) činily tyto stejné údaje 46,5 milionů eur a 16 %. Poměr mezi těmito dvěma průměrnými hodnotami tak činil 1,634 (u obratu) a 1,625 (u podílu na trhu). Tyto poměry jsou velmi blízké poměru mezi výchozí částkou pro první kategorii (35 milionů eur) a pro druhou kategorii (21 milionů eur), který činí 1,66. V důsledku toho tento poměr neznevýhodňuje žalobkyni, ale naopak ji zvýhodňuje, protože poměr mezi oběma průměrnými hodnotami činí 1,634 (u obratu) a 1,625 (u podílu na trhu). Pokud jde o třetí kategorii, složenou ze společností Hoffmann a Conradty, činil průměrný obrat a průměrný podíl na trhu těchto podniků 13 milionů eur a 4,5 %. Vzhledem k údajům týkajícím se společností LCL a Morgan (první kategorie), činil poměr mezi oběma průměrnými hodnotami 5,846 (u obratu) a 5,777 (u podílu na trhu). Tyto poměry jsou velmi blízké poměru mezi výchozí částkou u první kategorie (35 milionů eur) a výchozí částkou u třetí kategorie (6 milionů eur), který činí 5,83. Pokud jde o porovnání podniků ve druhé a třetí kategorii, činí poměr mezi oběma průměrnými hodnotami 3,576 (u obratu) a 3,555 (u podílu na trhu), což odpovídá téměř přesně poměru mezi výchozí částkou u druhé kategorie (21 milionů eur) a výchozí částkou u třetí kategorie (6 milionů eur), který je 3,5. Je třeba uvést, že v replice žalobkyně uvádí, že posouzení vycházející z průměru vede rovněž k diskriminačnímu a nepřiměřenému výsledku, a tvrdí v tomto ohledu, že Komise stanovila u společností LCL a Hoffmann výchozí částku představující 1,207 milionů eur a 1 milion eur na každý procentní bod podílu na trhu (35 : 29 = 1,207 a 6 : 6 = 1), což, přeneseno na její situaci, muselo vést k výchozí částce 16,9 milionů eur nebo 14 milionů eur. Postačí konstatovat, že tímto jen žalobkyně přebírá, pouze jinak formulovanou, svou argumentaci shrnutou výše v bodě 77 a založenou na požadavku přísného dodržování proporcionality ve vztazích mezi jednotlivými podniky. Jak bylo uvedeno, tato argumentace vede k popření zásady rozdělení podniků do kategorií, tak jak byla provedena Komisí v rozhodnutí, a jak je uznána judikaturou, a nemůže být použita Soudem, ledaže bude prokázáno, že zařazení žalobkyně do druhé kategorie je v rozporu se zásadami proporcionality a rovného zacházení. V rámci své argumentace žalobkyně konkrétně uvádí, že její zařazení do stejné kategorie, v jaké je Schunk, vede k nerovnému zacházení v její neprospěch, jelikož Schunk má podíl na trhu ve výši 18 %, což představuje přibližně o 12 milionů eur vyšší obrat, než činí její obrat. Je třeba připomenout, že Schunk a žalobkyně byly zařazeny do stejné kategorie s podíly na trhu ve výši 18 a 14 % představujícími obraty na relevantním trhu ve výši 52 milionů a 41 milionů eur, čímž jasně spadají do skupiny podniků, jejichž podíly na trhu se pohybují mezi 10 a 20 %. Je třeba zdůraznit, že rozdíl ve velikosti mezi společností Schunk a žalobkyní, které patří do stejné kategorie, je menší, než rozdíl mezi žalobkyní a společností Hoffmann, které spadají do dvou různých kategorií. Podíl na trhu žalobkyně (14 %) byl bližší podílu na trhu společnosti Schunk (18 %) než podílu na trhu nejsilnějšího subjektu ze třetí kategorie (Hoffmann, 6 %), jelikož ji od obou odděluje 4 a 8 procentních bodů. Nízký rozdíl mezi společností Schunk a žalobkyní (4 procentní body) vzhledem k podílu na trhu společnosti Schunk, který není obzvláště vysoký, tak Komisi umožnil, zcela soudržně a objektivně, a tedy aniž by porušila zásady rovného zacházení a proporcionality, přistupovat k žalobkyni podobně jako ke společnosti Schunk, a na rozdíl od společností Hoffmann a Conradty, jako ke středně velkému subjektu, a stanovit tedy pro ni stejnou výchozí částku jako pro Schunk, která je vyšší než výchozí částka uložená společnostem Hoffmann a Conradty, které hrály na relevantním trhu velmi okrajovou roli (6 a 3 %). Je totiž ještě namístě připomenout, že přestože se z důvodu rozdělení některých podniků do kategorií uplatňuje shodná výchozí částka, zatímco velikost podniků je různá, je třeba dospět k závěru, že uvedené rozdílné zacházení je objektivně odůvodněno předností, kterou má při určování závažnosti protiprávního jednání jeho povaha před velikostí podniků (viz rozsudek CMA CGM a další v. Komise, bod 62 výše, bod 411 a citovaná judikatura). Konečně žalobkyně tvrdí, že rozdělení do kategorií provedené Komisí je nesprávné, jelikož Komise měla podíly na trhu společností Schunk a Hoffman sečíst, protože tyto podniky se musejí posuzovat podle toho, jak vystupovaly v okamžiku přijetí rozhodnutí o uložení pokuty. Za těchto okolností měla být žalobkyně zařazena do třetí kategorie, která zahrnuje podíly na trhu nižší než 20 %, přičemž první kategorii tvoří LCL s podílem na trhu vyšším než 25 % a druhou kategorii tvoří Schunk a Hoffmann s celkovým podílem na trhu mezi 20 a 25 %, v daném případě 24 %. Proto v souladu s rozhodovací praxí Komise měla být výchozí částka uložená žalobkyni nižší o 17,5 až 13 milionů eur, než činila částka, která byla stanovena v projednávaném případě. Je třeba připomenout, že Komise určila, že je Hoffmann sama odpovědná z toho důvodu, že se podnik samostatně podílel od září 1994 do října 1999 na protiprávním jednání, přičemž Schunk převzala kontrolu nad společností Hoffmann až dne 28. října 1999. Podle tohoto posouzení, které žalobkyně přímo nezpochybňuje, rozdělila Komise dotyčné podniky, včetně podniku Hoffmann, do tří kategorií, a vycházela při tom z obratu dosaženého v rámci EHP každým podnikem u výrobků, kterých se dotýká toto řízení, přičemž do něj zahrnula hodnotu vlastní spotřeby každého podniku. Z toho vyplývá velikost podílu na trhu, která představuje relativní váhu každého podniku při protiprávním jednání a jeho skutečnou hospodářskou schopnost významně narušit hospodářskou soutěž. Srovnání bylo založeno na údajích týkajících se obratu z dotyčných výrobků během posledního roku, ve kterém k protiprávnímu jednání došlo, tedy roku 1998, což žalobkyně zpochybňuje tvrzením, a odvolává se při tom na dodržování zásady rovného zacházení, že Komise měla posoudit situaci podniků ke dni, kdy byla pokuta uložena, a v důsledku toho sečíst podíly na trzích společností Schunk a Hoffman. Krom toho, že tato argumentace vede ke zpochybnění samostatné odpovědnosti společnosti Hoffman, tak jak byla určena Komisí v jejím rozhodnutí, musí být odmítnuta jako zjevně neopodstatněná. Je třeba uvést, že výtka žalobkyně se týká fáze výpočtu částky pokuty v závislosti na závažnosti protiprávního jednání, v jejímž rámci Komise přizpůsobuje částku zamýšlené pokuty nad 20 milionů eur, určené v důsledku kvalifikace protiprávního jednání jako „velmi závažného“, a s ohledem na specifickou váhu každého z podniků zúčastněných na kartelové dohodě, a tedy na skutečný dopad protiprávního jednání na hospodářskou soutěž. Přitom pokud jde o určení rozsahu protiprávního jednání na trhu a o část odpovědnosti, kterou za toto jednání nese každý z účastníků kartelové dohody, bylo již rozhodnuto, že část obratu z prodeje zboží, které je předmětem protiprávního jednání, může poskytovat přesný ukazatel rozsahu protiprávního jednání na dotčeném trhu (viz zejména rozsudek Musique diffusion française a další v. Komise, bod 49 výše, bod 121, a rozsudek Soudu ze dne 14. května 1998, Mayr-Melnhof v. Komise, T-347/94, Recueil, s. II-1751 , bod 369). Konkrétně, jak zdůraznil Soud, obrat z prodeje výrobků, které byly předmětem restriktivního jednání, je objektivním kritériem, které udává skutečnou míru škodlivosti tohoto jednání pro běžnou hospodářskou soutěž (rozsudek Soudu ze dne , British Steel v. Komise, T-151/94, Recueil, s. II-629 , bod 643). Komise tedy při této příležitosti vzala správně v úvahu obrat z prodeje dotyčných výrobků a podíl na trhu v EHP každého z podniků působících na dotčeném trhu v roce 1998, během posledního ukončeného kalendářního roku, ve kterém došlo k protiprávnímu jednání, a nikoli situaci uvedených podniků ke dni přijetí rozhodnutí, tedy čtyři roky po ukončení protiprávního jednání. Z výše uvedených úvah vyplývá, že všechny žalobní důvody týkající se rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií, které provedla Komise v rozhodnutí, musí být zamítnuty. K délce trvání protiprávního jednání V souladu s čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 představuje délka trvání protiprávního jednání jeden ze znaků, které je třeba zohlednit při stanovení výše pokuty ukládané podnikům, které se dopustily protiprávních jednání porušujících pravidla hospodářské soutěže. Co se týče faktoru týkajícího se délky trvání protiprávního jednání, pokyny rozlišují mezi krátkodobými protiprávními jednáními (obecně kratšími než jeden rok), u nichž by výchozí částka zjištěná na základě závažnosti neměla být zvyšována, střednědobými protiprávními jednáními (obecně jeden až pět roků), u nichž lze tuto částku zvýšit o 50 %, a dlouhodobými protiprávními jednáními (obecně déle než pět roků), u nichž lze tuto částku zvýšit o 10 % za každý rok (bod 1 B první pododstavec třetí odrážka). Je nesporné, že se žalobkyně účastnila kartelové dohody od října 1988 do prosince 1999, což je doba protiprávního jednání v délce jedenácti let a dvou měsíců odpovídající dlouhodobému protiprávnímu jednání, a že výchozí částka její pokuty byla v důsledku toho zvýšena o 110 % kvůli délce trvání protiprávního jednání. Žalobkyně tvrdí, že toto zvýšení o 110 % je nepřiměřené a je v rozporu jak s metodou výpočtu pokut, upravenou v pokynech, tak i s dřívější rozhodovací praxí Komise. Pokud jde zaprvé o údajné nezohlednění pokynů, žalobkyně tvrdí a zároveň si odporuje v tom, že sporné zvýšení vede k tomu, že předchozí fáze, ve které byla posouzena závažnost protiprávního jednání, je bezpředmětná a že tato stejná závažnost byla zohledněna podruhé, jelikož kartelové cenové dohody, kvalifikované Komisí jako „velmi závažné“ protiprávní jednání, jsou ze své povahy dlouhodobými protiprávními jednáními. První tvrzení žalobkyně představuje pouhé potvrzení zásady, které postrádá jakýkoli význam. Postačí poznamenat, že po posouzení závažnosti protiprávního jednání stanovila Komise pro žalobkyni výchozí částku ve výši 21 milionů eur. Po provedení této první fáze zohlednila Komise délku trvání protiprávního jednání a zvýšila s ohledem na dlouhou dobu trvání tohoto jednání předběžně stanovenou výchozí částku. Pouhá skutečnost, že dodatečná částka pokuty představuje zvýšení výchozí částky o více než 100 %, neznamená nijak, že je stanovení výchozí částky v závislosti na závažnosti protiprávního jednání bezpředmětné. Rovněž druhá výtka není opodstatněná, jelikož spočívá na chybném předpokladu, že mezi povahou některých protiprávních jednání a jejich délkou trvání existuje nutně vztah, a vede k záměně kritérií týkajících se závažnosti a délky stanovených v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17. I za předpokladu, že by cenové kartelové dohody byly ve své podstatě koncipovány jako dlouhotrvající, nelze Komisi zakázat, aby brala v každém jednotlivém případě v úvahu jejich skutečnou délku trvání. Některé kartelové dohody jsou totiž navzdory skutečnosti, že měly trvat dlouhodobě, odhaleny Komisí nebo vyzrazeny účastníkem po krátké době jejich skutečného fungování. Jejich narušující účinek je nezbytně menší, než kdyby byly skutečně prováděny po dlouhou dobu. Proto je třeba vždy na základě čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 rozlišovat mezi skutečnou délkou trvání protiprávních jednání a jejich závažností, jak vyplývá z jejich povahy (rozsudky Tokai I, bod 62 výše, bod 259, a Tokai II, bod 52 výše, bod 275). Komise byla tedy oprávněna stanovit v bodě 1 B třetím pododstavci pokynů, že ve srovnání s předchozí praxí bude zvýšení pokuty u dlouhodobých protiprávních jednání citelně větší, s cílem ukládat účinné sankce za omezení hospodářské soutěže, „které dlouhodobě poškozovalo“ spotřebitele (rozsudek Tokai I, bod 62 výše, bod 260). Krom toho bod 1 B první pododstavec třetí odrážka pokynů nestanoví automatické zvýšení o 10 % ročně u dlouhodobých protiprávních jednání, ale ponechává v tomto ohledu Komisi posuzovací pravomoc. Z bodů 299 a 300 odůvodnění rozhodnutí jasně vyplývá, že Komise vykonala svou posuzovací pravomoc, když se rozhodla zvýšit výchozí částky pokut o 10 % za každý ukončený rok, ve kterém došlo k protiprávnímu jednání, a o dalších 5 % za každé další období v délce více než 6 měsíců, ale kratší než 1 rok, a to s ohledem na značnou dobu, ve které došlo k protiprávnímu jednání, která přesahovala délku pěti let, která představuje mez pro zařazení protiprávních jednání do kategorie „střednědobých“. Skutečnost, že Komise použila zásadu zvýšení o 10 % ročně na všechny podniky zúčastněné na protiprávním jednání, které bylo správně kvalifikováno jako dlouhodobé, nijak neodporuje pokynům, a argumenty žalobkyně týkající se porušení „zásady degresivního zvyšování pokut“ u dlouhodobých protiprávních jednání, jejíž existence nebyla v právu Společenství prokázána, nezohledňují trvající charakter protiprávního jednání, z kterého Komise vycházela ve spojení s jeho jednotným charakterem a který žalobkyně nepopírá. Nic proto nebrání tomu, aby Komise v souladu s pravidly, která si sama stanovila v pokynech, zvýšila výchozí částku pokuty žalobkyně o 110 % za protiprávní jednání, které trvalo 11 let a dva měsíce. Navíc uvedené zvýšení o 110 % nelze z hlediska dlouhodobého trvání protiprávního jednání považovat za zjevně nepřiměřené. Pokud jde zadruhé o tvrzené porušení rozhodovací praxe Komise, je třeba připomenout, že tato praxe nemůže sama o sobě vytvářet právní rámec pro pokuty v oblasti hospodářské soutěže, který tvoří pouze nařízení č. 17 (rozsudek LR AF 1998 v. Komise, bod 43 výše, bod 234), a že rozhodnutí týkající se jiných věcí mají ohledně případné existence diskriminace pouze orientační povahu, protože je málo pravděpodobné, že okolnosti jim vlastní, jako jsou dotčené trhy, výrobky, podniky a doby trvání, budou totožné (rozsudky JCB Service v. Komise, bod 43 výše, body 201 a 205, a Britannia Alloys & Chemicals v. Komise, bod výše 43, bod 60). V tomto ohledu odkazuje žalobkyně na tři rozhodnutí Komise, ve kterých tato zvýšila výchozí částku pokuty na základě zohlednění délky trvání protiprávního jednání až od druhého roku, ve kterém došlo k protiprávnímu jednání, a to jelikož pokyny stanoví zvýšení pokuty pouze za doby překračující dobu trvání protiprávního jednání, které se považuje za „střednědobé“. Je třeba nicméně upozornit, že věci citované žalobkyní nejsou s projednávanou věcí srovnatelné. Tak v rozhodnutí týkajícím se předizolovaných trubek a v rozhodnutí Komise 2001/135/ES ze dne 5. července 2000 v řízení podle článku 81 [ES] (Věc COMP.F.1/36.516 – Nathan-Bricolux) ( Úř. věst. 2001, L 54, s. 1 ) zohlednila Komise skutečnost, že na rozdíl od projednávaného případu nebyla dotčená opatření prováděna během sporné doby systematicky. V rozhodnutí 2001/418/ES ze dne 7. června 2000 v řízení podle článku 81 [ES] a článku 53 Dohody o EHP (věc COMP/36.545/F3 – Aminokyseliny) ( Úř. věst. 2001, L 152, s. 24 ) uložila Komise pokuty několika podnikům za jejich účast na kartelové dohodě na trhu s lysinem. Komise použila zásadu zvýšení o 10 % za každý rok protiprávního jednání, avšak neučinila tak jednotně, aniž by to vysvětlila. Soud v rozsudku ze dne , Cheil Jedang v. Komise ( T-220/00, Recueil, s. II-2473 , body 130 až 139) situaci opravil tím, že zvýšení uložené za dobu trvání protiprávního jednání snížil ve prospěch podniku, na který se použila zásada zvýšení o 10 % ročně. Každopádně je třeba připomenout, že dodržování zásady rovného zacházení musí být v souladu s dodržováním zásady legality, podle níž nikdo nemůže ve svůj prospěch uplatňovat protiprávnost, k níž došlo ve prospěch jiné osoby (rozsudek Soudního dvora ze dne 4. července 1985, Williams v. Účetní dvůr, 134/84, Recueil, s. 2225 , bod 14; rozsudky ze dne , SCA Holding v. Komise, bod 49 výše, bod 160, a LR AF 1998 v. Komise, bod 43 výše, bod 367). Přitom na rozdíl od tvrzení žalobkyně nevyplývá z ustanovení bodu 1 B pokynů, že se první rok protiprávního jednání nemůže brát v úvahu. Toto ustanovení totiž v tomto ohledu pouze uvádí, že v případě krátkodobých protiprávních jednání, která trvají obecně méně než jeden rok, ke zvýšení nedojde. Naopak ke zvýšení dochází u protiprávních jednání trvajících déle než jeden rok, přičemž toto zvýšení lze stanovit na 10 % výchozí částky za „každý rok“, pokud, jako v projednávaném případě, trvalo protiprávní jednání déle než pět let (rozsudek Cheil Jedang v. Komise, bod 118 výše, bod 133). Z toho vyplývá, že žalobní důvod vycházející z nepřiměřeného nebo diskriminačního přístupu k žalobkyni, pokud jde o zvýšení výchozí částky pokuty na základě délky trvání protiprávního jednání a vzhledem k rozhodovací praxi Komise, musí být zamítnut. K maximální výši pokuty stanovené v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 K nepoužití maximální výše 10 % celosvětového obratu na žalobkyni Článek 15 odst. 2 nařízení č. 17 stanoví, že pokuty uložené Komisí podnikům, které porušily článek 81 ES nebo 82 ES mohou dosahovat „10 % obratu dosaženého v předchozím účetním [hospodářském] roce všemi podniky, které se na porušení [protiprávním jednání] podílely“. Žalobkyně zaprvé tvrdí, že Komise porušila výše uvedený článek, neboť měla podle tohoto článku v projednávaném případě snížit z úřední povinnosti základní částku pokuty, a to s ohledem na pokuty, ať již se jedná o jejich základní, nebo konečnou částku, které jí již byly uloženy ve věcech grafitových elektrod a speciálních grafitů, jejichž celková částka včetně pokuty uložené v rozhodnutí, zjevně přesahuje 10 % jejího celosvětového obratu. Toto řešení vyplývá z cíle maximální výše 10 %, stanoveného v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, jímž je ochrana podniku před nadměrnou pokutou, která může ohrozit jeho hospodářskou existenci. Je třeba upřesnit, že má-li Komise volnost, podléhající přezkumu Soudu, rozhodnout o přiznání snížení pokut na základě sdělení o spolupráci s ohledem na okolnosti každé věci, má oproti tomu povinnost respektovat maximální výši 10 %. Komise nemá diskreční pravomoc při uplatňování maximální výše 10 %, která se pojí výlučně s výší obratu uvedeného v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17. Jak zdůrazňuje generální advokát Tizzano ve svém stanovisku k rozsudku Soudního dvora ze dne 28. června 2005, Dansk Rørindustri a další v. Komise ( C-189/02 P, C-202/02 P, C-205/02 P až C-208/02 P a C-213/02 P, Sb. rozh. s. I-5425 , I-5439 , bod 125), „na základě své definice představuje maximální výše absolutní hranici, která se automaticky uplatní při dosažení určité prahové hodnoty, nezávisle na ostatních prvcích posouzení“. V projednávaném případě byla základní částka pokuty, pokud jde o žalobkyni, určená na základě závažnosti a délky trvání protiprávního jednání, stanovena na 44,1 milionů eur, přičemž tato částka se nezměnila ani poté, co Komise posoudila případné přitěžující nebo polehčující okolnosti, jelikož žádná z těchto okolností nebyla zjištěna ani k tíži, ani ve prospěch žalobkyně. Přitom tato částka ve výši 44,1 milionů eur je zjevně nižší, než činí maximální výše 10 % jejího celosvětového obratu, který v roce 2002 činil 1112 milionů eur. Základní částka pokuty proto nemohla být ve prospěch žalobkyně snížena a Komise správně použila čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17. Argumenty žalobkyně připomenuté výše v bodě 123 nezohledňují jasné znění výše uvedeného článku, z kterého vyplývá, že maximální výše se použije samostatně na každé protiprávní jednání sankcionované Komisí (rozsudek Tokai II, bod 52 výše, bod 377). V tomto ohledu je třeba připomenout, že za účelem stanovení částky pokuty v rámci těchto mezních částek uvedených v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, stanoví toto ustanovení, že se bere v úvahu závažnost a délka trvání „protiprávního jednání“. Při výkladu výslovného odkazu na obrat podniku soud Společenství uvedl, že cílem stanovené maximální výše 10 % je zabránit tomu, aby byly pokuty nepřiměřené ve vztahu k velikosti podniku, a jelikož jedině celkový obrat může v této souvislosti skutečně poskytnout přibližné údaje, je třeba této procentní výši rozumět tak, že se vztahuje k celkovému obratu (rozsudek Musique diffusion française a další v. Komise, bod 49 výše, bod 119). Takto poskytnutá definice cíle maximální výše 10 % je nicméně neoddělitelná od znění a dosahu čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, které jsou připomenuty v předcházejícím bodě, a na tomto cíli se nemůže zakládat výklad výše uvedeného článku, tak jak jej uvedla žalobkyně, který je v rozporu s jeho zněním. Na podporu svého žalobního důvodu žalobkyně rovněž odkazuje na rozhodnutí Komise 2003/2/ES ze dne 21. listopadu 2001 v řízení podle článku 81 [ES] a článku 53 Dohody o EHP (Věc COMP/E-1/37.512 – Vitaminy) ( Úř. věst. 2003, L 6, s. 1 ), ve kterém měla Komise za to, že se každý z obou podniků dopustil osmi porušení článku 81 ES a v důsledku toho jim uložila osm pokut. V tomto ohledu je třeba uvést, že částka všech osmi pokut dodržuje maximální výši 10 %, a že poznámka žalobkyně, podle které byla celková částka pokut uložených každému podniku nižší než 10 % celosvětového obratu uvedeného podniku, nemůže v projednávaném případě prokázat porušení čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 ze strany Komise. Žalobkyně zadruhé tvrdí, že se Komise v podstatě dopustila zneužití pravomoci. Komise se údajně pokusila obejít maximální výši 10 %, když sankcionovala odděleně ve třech samostatných rozhodnutích jednání porušující právo hospodářské soutěže, ke kterému došlo ve stejném období. Když byla při jednání dotázána na přesný význam tohoto tvrzení, žalobkyně uvedla, že nezamýšlela uplatňovat, že dotyčné kartelové dohody v případech grafitových elektrod a speciálních grafitů, a kartelová dohoda ve věci, ve které bylo vydáno rozhodnutí, představují ve skutečnosti jedno a to samé protiprávní jednání. V této fázi je třeba zdůraznit, že Komise mohla uložit žalobkyni čtyři samostatné pokuty, z nichž každá dodržovala omezení stanovená v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, za podmínky, že se dopustila čtyř samostatných porušení čl. 81 odst. 1 ES, přičemž je třeba připomenout, že ve věci speciálních grafitů zahájila Komise pouze jedno řízení, které vedlo k přijetí jediného rozhodnutí, kterým byla konstatována existence dvou odlišných protiprávních jednání, z nichž jedno se týkalo trhu s izostatickým grafitem a druhé trhu s extrudovaným grafitem, a kterým byly žalobkyni uloženy dvě samostatné pokuty. Za těchto okolností argumenty žalobkyně týkající se údajného „protiprávního obejití“ maximální výše uvedené v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 nejsou relevantní. Jak to totiž uvádí správně Komise, je pro použití uvedené maximální výše nevýznamné, zda byla různá porušení pravidel hospodářské soutěže sankcionována v průběhu jediného řízení nebo v průběhu časově oddělených řízení, jelikož se maximální výše 10 % použije na každé porušení článku 81 ES. Obecné úvahy žalobkyně týkající se skutečnosti, že postoj Komise v projednávaném případě má demoralizující účinek pro podnik, který se dostal do situace, ve které nemůže stabilizovat své finance, a je předmětem přetrvávajícího veřejného pranýřování, jež je zdrojem další škody ve formě zásahu do pověsti, jsou rovněž irelevantní s ohledem na požadavky na prokázání porušení čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 nebo zneužití pravomoci údajně spáchaného Komisí. Konečně je třeba uvést, že Komise snížila žalobkyni částku pokuty o 33 % a přihlédla při tom k jejím závažným finančním potížím a ke skutečnosti, že jí byly nedávno ve věcech grafitových elektrod a speciálních grafitů uloženy vysoké pokuty za její účast na koluzivních jednáních, ke kterým došlo současně. Ke tvrzenému diskriminačnímu použití maximální výše 10 % ve prospěch společnosti Hoffmann Je třeba uvést, že žalobkyně netvrdí, že se nacházela v podobné situaci jako Hoffmann, ale že Komise nesprávně použila maximální výši 10 % ve prospěch společnosti Hoffmann, když vzala v úvahu nesprávně určený celkový obrat. Uvádí, že Hoffmann byla převzata společností Schunk dne 28. října 1999, a že celková výše výchozích částek uložených těmto dvěma podnikům (53,1 milionů eur) představuje méně než 10 % jejich společného obratu dosaženého v roce 2002 (624,4 milionů eur), což vylučuje jakékoli snížení částky pokuty na základě maximální výše 10 %. V rozsahu, v jakém žalobkyně uplatňuje protiprávní snížení částky pokuty uložené společnosti Hoffman, a i za předpokladu, že by Komise neoprávněně snížila pokuty tomuto podniku na základě nesprávného použití maximální výše 10 %, je třeba připomenout, že dodržování zásady rovného zacházení, které se dovolává žalobkyně, musí být v souladu s dodržováním zásady legality, podle níž nikdo nemůže ve svůj prospěch uplatňovat protiprávnost, k níž došlo ve prospěch jiné osoby (rozsudek Williams v. Účetní dvůr, bod 119 výše, bod 14; rozsudky ze dne 14. května 1998, SCA Holding v. Komise, bod 49 výše, bod 160, a LR AF 1998 v. Komise, bod 43 výše, bod 367). Je třeba pro úplnost dodat, že Komise musí při použití maximální výše 10 % vzít v úvahu obrat dotyčného podniku, tedy podniku, kterému bylo přičteno protiprávní jednání, a který byl tedy prohlášen odpovědným a bylo mu oznámeno rozhodnutí o uložení pokuty (rozsudek Soudu ze dne 4. července 2006, Hoek Loos v. Komise, T-304/02, Sb. rozh. s. II-1887 , bod 116). Přitom je nesporné, že se Komise v projednávaném případě domnívala, že Hoffmann porušila článek 81 ES tím, že se sama a na vlastní odpovědnost účastnila kartelové dohody od září 1994 do října 1999, tedy před jejím převzetím ze strany Schunk. Krom toho si Hoffmann po tomto převzetí ponechala svou právní subjektivitu, jakož i výkon činností a dostatečná aktiva, i když je v současnosti řízena společností Schunk (bod 256 odůvodnění rozhodnutí). Komise se tedy správně domnívala, že samotná Hoffmann má být považována za odpovědnou za protiprávní jednání, kterého se dopustila před svým převzetím ze strany společnosti Schunk, a že pro účely použití maximální výše 10 % obratu zmíněné v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 vycházela pouze z obratu společnosti Hoffmann. Z toho vyplývá, že žalobní důvody vycházející z nesprávného nebo diskriminačního použití maximální výše 10 % obratu zmíněné v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, a jejího „protiprávního obejití“ musí být zamítnuty. K úrokům z prodlení Žalobkyně tvrdí, že po oznámení rozhodnutí a po uplynutí tříměsíční lhůty vznikají z každé nezaplacené pokuty automaticky úroky z prodlení ve výši 5,5 %, tedy v refinanční sazbě Evropské centrální banky, která k rozhodnému dni činila 2 %, zvýšené o 3,5 procentního bodu, přičemž tato sazba 5,5 % může být snížena na 3,5 % v případě podání žaloby se současným zřízením bankovní záruky. Žalobkyně uvádí, že Komise tuto velmi vysokou a svévolně stanovenou úrokovou sazbu v rozhodnutí vůbec neodůvodnila. Krom toho se jedná o sankční úrok, který je dodatečným trestem bez právního základu sankcionujícím využití prostředku právní ochrany a který porušuje „obecnou zásadu práva Společenství, podle které má každá osoba právo na účinný opravný prostředek, aniž by jí ze skutečnosti, že se domáhá právní ochrany, vznikla újma“. Je třeba upozornit na to, že SGL již podobný žalobní důvod vznesla v rámci věcí, ve kterých byl vydán rozsudek Tokai I, bod 62 výše, a rozsudek Tokai II, bod 52 výše, v nichž Soud uvedený žalobní důvod zamítl, přičemž toto řešení bylo potvrzeno Soudním dvorem v rámci kasačních opravných prostředků v rozsudcích ze dne 29. června 2006, SGL Carbon v. Komise ( C-308/04 P, Sb. rozh. s. I-5977 , body 113 až 118), a ze dne , SGL Carbon v. Komise ( C-328/05 P, Sb. rozh. s. I-3921 , body 109 až 115). Je třeba v tomto ohledu připomenout, že podle ustálené judikatury (rozsudek Soudního dvora ze dne 25. října 1983, AEG v. Komise, 107/82, Recueil, s. 3151 , body 141 až 143; rozsudky Soudu ze dne , CB v. Komise, T-275/94, Recueil, s. II-2169 , body 46 až 49, a LR AF 1998 v. Komise, bod 43 výše, body 395 a 396) pravomoc, kterou má Komise na základě čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17, zahrnuje oprávnění určit datum splatnosti pokut a datum, od kterého začínají běžet úroky z prodlení, stanovit sazbu těchto úroků a podmínky výkonu jejího rozhodnutí a současně případně požadovat zřízení bankovní záruky pokrývající částku uložených pokut a příslušné úroky. Pokud by Komise takovou pravomoc neměla, mohla by výhoda, kterou by podniky mohly mít z prodlení se zaplacením pokut, vést k oslabení sankcí uložených Komisí v rámci jejího úkolu dohledu nad uplatňováním pravidel hospodářské soutěže. Uplatnění úroků z prodlení se zaplacením pokut je tak odůvodněno potřebou zajistit, aby Smlouva nebyla zbavena svého užitečného účinku praktikami jednostranně prováděnými podniky, které jsou v prodlení se zaplacením jim uložených pokut, a vyloučit, aby tyto podniky byly zvýhodněny vůči podnikům, které zaplatí jim uložené pokuty pokuty ve stanovené lhůtě splatnosti (rozsudek Tokai I, bod 62 výše, bod 475). V této souvislosti přiznala judikatura Komisi právo stanovit úroky z prodlení ve výši tržní sazby zvýšené o 3,5 procentního bodu (rozsudky Soudu CB v. Komise, bod 143 výše, bod 54; ze dne 8. října 1996, Compagnie maritime belge transports a další v. Komise, T-24/93 až T-26/93 a T-28/93, Recueil, s. II-1201 , bod 250, a LR AF 1998 v. Komise, bod 43 výše, bod 397), a v případě zřízení bankovní záruky, ve výši tržní sazby zvýšené o 1,5 procentního bodu (rozsudek CB v. Komise, bod 143 výše, bod 54). Tato řešení mají nyní normativní podklad, neboť byla převzata do nařízení Komise (ES, Euratom) č. 2342/2002 ze dne 23. prosince 2002 o prováděcích pravidlech k nařízení Rady (ES, Euratom) č. 1605/2002, kterým se stanoví finanční nařízení o souhrnném rozpočtu Evropských společenství ( Úř. věst. L 357, s. 1 ; Zvl. vyd. 01/04, s. 145), a konkrétněji do článku 86 tohoto nařízení, jehož legalitu žalobkyně nezpochybňuje. Toto nařízení vstoupilo podle jeho článku 273 v platnost dnem . Je třeba uvést, že ve své judikatuře toleroval Soud úroky z prodlení ve výši 7,5 %, 13,25 % a 13,75 % s upřesněním, že Komise je oprávněna použít vyšší referenční bod, než činí sazba nabízená běžnému dlužníkovi, která je použitelná na trhu, v rozsahu, v jakém je to nezbytné k odrazení od vyhýbání se zaplacení pokuty (viz rozsudek Tokai I, bod 62 výše, bod 476 a citovaná judikatura). Za těchto okolností nemohou být úrokové sazby ve výši 5,5 % a 3,5 %, použité v projednávaném případě, považovány za nepřiměřené vzhledem k výše uvedenému legitimnímu cíli. Argumenty žalobkyně týkající se porušení domnělé obecné zásady práva Společenství, podle které „má každá osoba právo na účinný opravný prostředek, aniž by jí ze skutečnosti, že se domáhá právní ochrany, vznikla újma“, obsahují v podstatě požadavek, aby podnik, kterému byla uložena pokuta, mohl podat žalobu, aniž by podstupoval riziko následků jejího zamítnutí, a vedou v konečném důsledku k popření ratio legis stanovení úroků z prodlení, tedy zabránění zneužívajícím žalobám. Žalobkyně každopádně neprokazuje, že Komise stanovením úrokových sazeb ve výši 5,5 % a 3,5 % porušila právo na účinnou soudní ochranu, které představuje obecnou zásadu práva Společenství. Je nutno ostatně konstatovat, že úrokové sazby, které Komise stanovila ve svých rozhodnutích ve věcech grafitových elektrod a speciálních grafitů, jakož i v projednávaném případě, zjevně neodradily žalobkyni od podání žaloby k soudu Společenství. Krom toho úvahy žalobkyně ohledně dopadu délky trvání soudního řízení, která je u tohoto typu řízení nepředvídatelná, nemohou výše uvedený závěr změnit. Je třeba rovněž uvést, že k zabránění dopadu nepředvídatelné délky trvání soudního řízení na výši úroku může podnik požádat o odklad výkonu rozhodnutí Komise, které mu ukládá pokutu, nebo zřídit bankovní záruku, která umožní snížit úrokovou sazbu z 5,5 na 3,5 %. Žalobkyně dále odkazuje na praxi Komise spočívající v tom, že Komise přiznává u plateb, které podniky provedou za účelem uhrazení svých pokut, úrok o 0,1 % vyšší, než činí minimální úroková sazba nabízená pro refinanční operace ECB, což umožňuje neutralizovat riziko uvedené v předchozím bodě. Podle názoru žalobkyně tato praxe prokazuje, že podle samotné Komise postačují nižší úroky k zabránění zneužívajících žalob, jelikož by jinak nebyly zaplaceny žádné úroky, a že je proto výše požadovaných úroků v projednávaném případě každopádně neodůvodněná nebo přinejmenším neodůvodněná do výše úroků překračujících úroky vyplácené Komisí. Komise tím, že pro prozatímní platby, které uskutečňují podniky za účelem úhrady jim uložených pokut, přiznává úrok o 0,1 % vyšší, než činí minimální úroková sazba nabízená pro refinanční operace ECB, poskytuje dotyčnému podniku zvýhodnění, které nevyplývá ani z ustanovení Smlouvy, ani z nařízení č. 17 nebo z nařízení č. 2342/2002 (viz v tomto smyslu rozsudek CB v. Komise, bod 143 výše, bod 82) a o které se nemůže žalobní důvod žalobkyně platně opírat. Úroková sazba uplatňovaná Komisí na placení pokut, u kterých se později s konečnou platností ukáže, že byly zaplaceny neoprávněně, totiž sleduje zcela odlišný cíl než úroky z prodlení: prvně uvedená úroková sazba má zabránit bezdůvodnému obohacení Společenství na úkor podniku, jehož žalobě na zrušení jeho pokuty bylo vyhověno, zatímco druhá úroková sazba má zabránit zneužívajícímu prodlení se zaplacením pokuty (rozsudek Tokai II, bod 52 výše, bod 414). Konečně je třeba uvést, že ze znění článku 2 rozhodnutí ve vzájemném spojení s dopisem ze dne 11. prosince 2003, kterým Komise žalobkyni oznámila rozhodnutí, vyplývá, že způsob stanovení úroků z prodlení v něm byl jasně uveden, a že tím Komise splnila povinnost uvést odůvodnění podle článku 253 ES. Z toho vyplývá, že žalobní důvod týkající se úrokových sazeb stanovených v rozhodnutí, tak jak je uveden výše v bodě 141, musí být zamítnut. Z výše uvedených úvah vyplývá, že je namístě žalobu zamítnout v plném rozsahu. K nákladům řízení Podle čl. 87 odst. 2 jednacího řádu se účastníku řízení, který neměl úspěch ve věci, uloží náhrada nákladů řízení, pokud to účastník řízení, který měl ve věci úspěch, požadoval. Vzhledem k tomu, že Komise požadovala náhradu nákladů řízení a žalobkyně neměla ve věci úspěch, je namístě posledně uvedené uložit náhradu nákladů řízení. Z těchto důvodů SOUD (pátý senát) rozhodl takto: 1) Žaloba se zamítá. 2) SGL Carbon AG se ukládá náhrada nákladů řízení. Vilaras Prek Ciucă Takto vyhlášeno na veřejném zasedání v Lucemburku dne 8. října 2008. Vedoucí soudní kanceláře E. Coulon Předseda M. Vilaras Obsah Skutkový základ sporu Řízení a návrhová žádání účastnic řízení Právní otázky Ke stanovení základní částky K závažnosti protiprávního jednání – K porušení povinnosti uvést odůvodnění – K rozhodovací praxi Komise – K rozdělení účastníků kartelové dohody do kategorií K délce trvání protiprávního jednání K maximální výši pokuty stanovené v čl. 15 odst. 2 nařízení č. 17 K nepoužití maximální výše 10 % celosvětového obratu na žalobkyni Ke tvrzenému diskriminačnímu použití maximální výše 10 % ve prospěch společnosti Hoffmann K úrokům z prodlení K nákladům řízení ( *1 ) – Jednací jazyk: němčina.

62000CJ0325

fi

Tuomion perustelut 1 Euroopan yhteisöjen komissio on nostanut EY 226 artiklan nojalla kanteen, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 4.9.2000 ja jossa yhteisöjen tuomioistuinta vaaditaan vahvistamaan, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY:n perustamissopimuksen 30 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 28 artikla) mukaisia velvoitteitaan, koska se on myöntänyt laatumerkinnän "Markenqualität aus deutschen Landen" (saksalainen laatutuote) Saksassa tuotetuille tietyt laatuvaatimukset täyttäville valmistuotteille. Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely 2 Gesetz über die Errichtung eines zentralen Fonds zur Absatzförderung der deutschen Land- und Ernährungswirtschaft (Absatzfondsgesetz) (keskusrahaston perustamisesta Saksan maatalous- ja elintarvikealan myynninedistämiseksi 26.6.1969 annettu laki; BGBl. 1969 I, s. 635) -nimisellä lailla, sellaisena kuin se on 21.6.1993 konsolidoituna (BGBl. 1993 I, s. 998; jäljempänä AbsFondsG), perustettiin rahasto nimeltään "Absatzförderungsfonds der deutschen Land- und Ernährungswirtschaft (Absatzfonds)" (jäljempänä rahasto). AbsFondsG:n 2 §:n 1 momentin mukaan rahasto pyrkii muun muassa edistämään keskitetysti Saksan maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myyntiä ja käyttöä avaamalla ja kehittämällä markkinoita sekä kotimaassa että ulkomailla. 3 AbsFondsG:n 4 §:n mukaan rahastoa johtaa hallitus, jossa on kolme jäsentä, jotka hallintoneuvosto valitsee ja jotka tämän hallintoneuvoston puheenjohtaja nimittää; tämä nimitys edellyttää liittohallituksen toimivaltaisen ministerin hyväksyntää. Saman lain 5 §:n mukaan hallintoneuvostossa on 21 jäsentä, jotka liittohallituksen asianomainen ministeri nimittää: viisi liittopäivillä edustettuina olevien puolueiden ehdotuksesta, 13 Saksan maatalous- ja elintarvikealan ehdotuksesta ja kolme sellaisen keskuselimen hallintoelinten ehdotuksesta, joka vastaa rahaston tehtävien suorittamisesta ja johon tämän tuomion 5 kohdassa viitataan. 4 AbsFondsG:n 10 §:n mukaan rahaston tehtävät rahoitetaan Saksan maatalous- ja elintarvikealan yritysten maksamilla pakollisilla maksuilla. Velvollisuus maksaa rahastolle maksuja koskee kaikkia asianomaisten alojen yrityksiä. Rahasto on taloudenalan yhteisten etujen ajamiseen pyrkivä järjestö, joka pohjautuu kyseisillä aloilla toimivien yritysten yhteisvastuuseen. Pakollisista maksuista muodostuvat tulot käytetään yksinomaan niiden yritysten hyväksi, joita myös kyseinen maksuvelvollisuus koskee. 5 AbsFondsG:n 2 §:n 2 momentissa säädetään, että rahasto suorittaa tehtävänsä keskuselimen ("einer zentralen Einrichtung der Wirtschaft") välityksellä. Tämä keskuselin on Centrale Marketing-Gesellschaft der deutschen Agrarwirtschaft mbH (jäljempänä CMA). Se on rajavastuuyhtiö (GmbH), joka kyseisen 2 §:n 2 ja 4 momentin mukaisesti vastaa Saksan kyseessä olevien taloudenalojen tuotteiden myynnin ja käytön edistämisestä niiden varojen avulla, jotka sille myönnetään rahastosta. 6 CMA:n yhtiöjärjestyksen, jonka liittohallituksen toimivaltainen ministeri hyväksyi alkuperäismuodossaan, 9 §:ssä säädetään yhtiökokouksen nimittämän 26-jäsenisen hallintoneuvoston perustamisesta. Osakkaita ovat Saksan maatalous- ja elintarvikealan toimialajärjestöt, jotka omistavat yhtiön osakkeita. AbsFondsG:n 2 §:n 2 momentin mukaisesti kolme mainitun neuvoston jäsenistä nimitetään rahaston ehdotuksesta ja muut 23 jäsentä CMA:n yhtiöjärjestyksen 9 §:n mukaan asianomaisten toimialajärjestöjen ehdotuksesta. 7 CMA:n yhtiöjärjestyksen 2 §:ssä säädetään seuraavaa: "1) Yhtiö palvelee Saksan maatalous- ja elintarvikealan myynninedistämiseksi perustettua rahastoa, ja se pyrkii edistämään keskitetysti Saksan maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myyntiä ja käyttöä. 2) Tämän tavoitteen toteuttamiseksi yhtiön on sekä koti- että ulkomaisten markkinoiden avaamiseksi ja kehittämiseksi toteutettava kaikki asianmukaiset toimenpiteet, joihin kuuluvat erityisesti - - d) alkuperä- ja laatumerkintöjen käytön edistäminen - - 3) Yhtiön on noudatettava rahaston vahvistamia yleisiä suuntaviivoja ja toimittava lisäksi erityisesti varainkäyttönsä osalta Saksan maatalous- ja elintarvikealan yleisen edun mukaisesti. 4) Yhtiö ei saa harjoittaa omaa elinkeinotoimintaa myymällä tavaroita tai palveluja. Yhtiö ei tavoittele voittoa, ja se tyytyy edistämään Saksan maatalous- ja elintarvikealan myyntiä, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sen velvollisuutta harjoittaa toimintaansa liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti." 8 CMA:n yhtiöjärjestyksen 2 §:n 2 momentin d kohdan mukaan CMA myöntää laatumerkinnän (Gütezeichen), johon liittyy oikeus liittää kyseessä oleviin tuotteisiin maininta "Markenqualität aus deutschen Landen" (jäljempänä CMA-merkintä). Tämä merkintä myönnetään Saksan maatalous- ja elintarvikealan yrityksen pyynnöstä tuotteille, jotka täyttävät tietyt CMA:n asettamat laatuvaatimukset. CMA tarkistaa säännöllisesti - riippumattomien laboratorioiden avustuksella - että tuotteet, joilla on lupa sen merkinnän käyttämiseen, täyttävät asianmukaiset laatuvaatimukset. Se varaa merkintänsä käyttämisen tuotteille, jotka tuotetaan Saksassa joko saksalaisista raaka-aineista tai tuontiraaka-aineista. 9 Kun CMA on tarkistanut, että yrityksen tuotteet täyttävät sen merkinnän myöntämisen edellytykset, se tekee lisenssisopimuksen tämän yrityksen kanssa. 10 CMA-merkintä on ollut olemassa 70-luvun alusta saakka, ja oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella 2 538 yritystä käyttää sitä 11 633 erilaiseen tuotteeseen 23 tuotannonalalla. Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely 11 Vuonna 1992 suoritetun sellaisen tutkimuksen jälkeen, jonka tarkoituksena oli luetteloida jäsenvaltioissa maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden alalla olemassa olevat laatumerkinnät, komissio ilmoitti Saksan hallitukselle 6.7.1994 ja 18.10.1995 päivätyillä kirjeillä katsovansa, että CMA-merkinnän myöntäminen tämän tuomion 2-9 kohdassa kuvailluin edellytyksin (jäljempänä riidanalainen järjestelmä) loukkaa perustamissopimuksen 30 artiklassa vahvistettua tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaatetta. 12 Komissio toimitti Saksan hallitukselle 22.1.1998 CMA-merkintää koskevan virallisen huomautuksen, johon tämä vastasi 3.6.1998. Koska komissio ei ollut tyytyväinen tähän vastaukseen, se lähetti Saksan liittotasavallalle 11.12.1998 perustellun lausunnon, jossa tätä kehotettiin noudattamaan perustamissopimuksen 30 artiklan mukaisia velvoitteitaan kahden kuukauden kuluessa tämän lausunnon tiedoksiantamisesta. Saksan hallitus vastasi 16.3.1999, että kyseisen merkinnän myöntäminen on yhteisön oikeuden mukaista. 13 Tässä tilanteessa komissio päätti nostaa tämän kanteen. Kanne Riidanalainen järjestelmä jäsenvaltion toimeksi katsottavana julkisen tahon toimenpiteenä 14 Saksan hallitus väittää, että CMA:n toiminta ei ole julkisen tahon toimintaa eikä näin ollen kuulu perustamissopimuksen 30 artiklan soveltamisalaan. Sen mukaan toisin kuin tilanteessa, josta oli kyse asiassa 249/81, komissio vastaan Irlanti, 24.11.1982 annetussa tuomiossa (Kok. 1982, s. 4005, Kok. Ep. VI, s. 589), CMA ei pelkästään ole oikeudelliselta muodoltaan yksityinen pääomayhtiö, vaan sen elimet nimitetään yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti ja sen varat saadaan talouden toimijoilta. 15 Saksan hallitus huomauttaa myös, että CMA-merkinnän käyttäminen ei perustu lakiin eikä mihinkään muuhunkaan valtion toimenpiteeseen, vaan CMA:n ja yritysten välisiin sopimuksiin. CMA tekee omalla vastuullaan lisenssisopimuksia yritysten kanssa, ja yhdenkään lisenssinsaajan ei tarvitse tehdä tällaista sopimusta valtion toimenpiteiden vuoksi tai muista syistä. Lisäksi CMA:n varat perustuvat yritysten maksamiin maksuihin, ja näistä maksuista muodostuvat tulot käytetään yksinomaan maksuvelvollisten yleisen edun mukaisiin tarkoituksiin. 16 Saksan hallitus väittää lopuksi, että vaikka rahasto todellakin on julkisoikeudellinen elin, se vaikuttaa CMA:n elimiin ainoastaan sikäli kuin kolme CMA:n hallintoneuvoston 26 jäsenestä nimitetään rahaston ehdotuksesta. Valtion toimintaan ja sen vaikutukseen CMA:ssa kuuluu ainoastaan tälle maksettavien, yksinomaan talouselämältä saatavien maksujen periminen ja valvonta. 17 Tämän osalta on muistutettava, että vaikka CMA onkin perustettu yksityisen yhtiön muodossa, - se perustettiin AbsFondsG -nimisen lain perusteella, se luokitellaan tässä laissa talouselämän toimijoiden keskuselimeksi ja sille kyseisessä laissa vahvistettuihin tavoitteisiin kuuluu Saksan maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myynnin ja käytön keskitetty edistäminen - sen on liittohallituksen toimivaltaisen ministerin hyväksymän yhtiöjärjestyksensä mukaisesti noudatettava rahaston, joka on itse julkisoikeudellinen elin, vahvistamia suuntaviivoja ja toimittava lisäksi erityisesti varainkäyttönsä osalta Saksan maatalous- ja elintarvikealan yleisen edun mukaisesti - se rahoitetaan AbsFondsG:ssä vahvistettujen sääntöjen mukaisesti pakollisella maksulla, joka kyseisten alojen yritysten on maksettava. 18 Tällaisella jäsenvaltion kansallisella lailla perustetulla elimellä, jonka toiminta rahoitetaan tuottajien maksettavaksi määrätyllä maksulla, ei voi yhteisön oikeuden mukaan olla samaa vapautta kansallisen tuotannon edistämisen suhteen kuin tuottajilla itsellään tai vapaaehtoisilla tuottajien yhteenliittymillä (ks. tämän osalta asia 222/82, Apple and Pear Development Council, tuomio 13.12.1983, Kok. 1983, s. 4083, Kok. Ep. VII, s. 397, 17 kohta). Sen on näin ollen noudatettava tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevia perustamissopimuksen perustavanlaatuisia määräyksiä, kun se ottaa käyttöön järjestelmän, johon kaikki asianomaisten alojen yritykset voivat liittyä ja jolla voi olla vastaavia vaikutuksia yhteisön sisäiseen kauppaan kuin viranomaisten luomalla järjestelmällä. 19 On myös otettava huomioon, että - rahasto on julkisoikeudellinen elin - CMA:n on noudatettava rahaston vahvistamia suuntaviivoja - CMA:n toiminnan rahoitus, josta on annettu säännökset lainsäädännössä, varmistetaan varoin, jotka sille myönnetään rahastosta, ja - rahasto valvoo CMA:n toimintaa ja rahaston sille myöntämien varojen asianmukaista hoitoa. 20 Tässä tilanteessa on todettava, että komissio saattoi perustellusti katsoa riidanalaisen järjestelmän jäsenvaltion toimeksi. 21 Tämän vuoksi riidanalaista järjestelmää on pidettävä perustamissopimuksen 30 artiklassa tarkoitettuna julkisen tahon toimenpiteenä, joka on katsottava jäsenvaltion toimeksi. Kaupan rajoitus 22 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perustamissopimuksen 30 artiklalla pyritään kieltämään kaikki sellaiset jäsenvaltioiden säännökset tai muut toimenpiteet, jotka voivat tosiasiallisesti tai mahdollisesti rajoittaa yhteisön sisäistä kauppaa suoraan tai välillisesti (ks. mm. asia 8/74, Dassonville, tuomio 11.7.1974, Kok. 1974, s. 837, Kok. Ep. II, s. 349, 5 kohta). 23 Riidanalaisella järjestelmällä on ainakin mahdollisesti rajoittavia vaikutuksia jäsenvaltioiden väliseen tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen. Tällainen järjestelmä, joka on otettu käyttöön Saksassa tuotettujen maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden myynninedistämiseksi ja jota koskevassa mainonnassa korostetaan kyseisten tuotteiden saksalaista alkuperää, voi saada kuluttajat ostamaan tuontituotteiden asemesta tuotteita, joissa on CMA-merkintä (ks. vastaavasti em. asia komissio v. Irlanti, tuomion 25 kohta ja em. asia Apple and Pear Development Council, tuomion 18 kohta). 24 CMA-merkinnän käyttämisen vapaaehtoisuus ei merkitse sitä, että se ei olisi kaupan este, koska tämän merkinnän käyttäminen edistää tai voi edistää kyseisten tuotteiden menekkiä verrattuna niihin tuotteisiin, joissa sitä ei käytetä (ks. vastaavasti asia 13/78, Eggers, tuomio 12.10.1978, Kok. 1978, s. 1935, 26 kohta). 25 On myös hylättävä väite, jonka mukaan se, että riidanalaisella järjestelmällä on laatua koskevia tavoitteita, aiheuttaa sen, että se ei kuulu perustamissopimuksen 30 artiklan soveltamisalaan. Perustamissopimuksen 30 artiklassa tarkoitetun rajoituksen olemassaoloa on nimittäin arvioitava ottaen huomioon asianomaisen toimenpiteen vaikutus kauppaan. Teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemista koskeva perustelu 26 On hylättävä väite, jonka mukaan riidanalainen järjestelmä on oikeutettu EY:n perustamissopimuksen 36 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 30 artikla) nojalla, koska siihen voidaan soveltaa teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemista koskevaa poikkeusta sikäli kuin CMA-merkintä on tavanomainen maantieteellinen alkuperämerkintä. 27 Vaikka on totta, kuten Saksan hallitus on muistuttanut, että yhteisöjen tuomioistuin on myöntänyt asiassa C-3/91, Exportur, 10.11.1992 antamassaan tuomiossa (Kok. 1992, s. I-5529, Kok. Ep. XII, s. I-161), että maantieteellisten merkintöjen suojaaminen voi tietyin edellytyksin kuulua perustamissopimuksen 36 artiklassa tarkoitetun teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseen, tässä asiassa kyseessä olevan kaltaista järjestelmää, jossa alkuperäalueeksi määritellään Saksan koko alue ja jota sovelletaan kaikkiin maataloustuotteisiin ja elintarvikkeisiin, jotka täyttävät tietyt laatuvaatimukset, ei voida kuitenkaan pitää maantieteellisenä merkintänä, joka voi olla perustamissopimuksen 36 artiklan nojalla oikeutettu. 28 Edellä esitetyn perusteella on vahvistettava, että Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut perustamissopimuksen 30 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se on myöntänyt CMA-laatumerkinnän Saksassa tuotetuille tietyt laatuvaatimukset täyttäville valmistuotteille. Päätökset oikeudenkäyntikuluista Oikeudenkäyntikulut 29 Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Saksan liittotasavallan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja Saksan liittotasavalta on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Päätöksen päätösosa Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN on antanut seuraavan tuomiolauselman: 1) Saksan liittotasavalta ei ole noudattanut EY:n perustamissopimuksen 30 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 28 artikla) mukaisia velvoitteitaan, koska se on myöntänyt laatumerkinnän "Markenqualität aus deutschen Landen" (saksalainen laatutuote) Saksassa tuotetuille tietyt laatuvaatimukset täyttäville valmistuotteille. 2) Saksan liittotasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

62003CJ0461

cs

1       Žádost o rozhodnutí o předběžné otázce se týká výkladu článku 234 ES, jakož i platnosti čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení Komise (ES) č. 1423/95 ze dne 23. června 1995, kterým se stanoví prováděcí pravidla pro dovoz výrobků v odvětví cukru jiných než melasa (Úř. věst. L 141, s. 16; Zvl. vyd. 03/17, s. 388). 2       Tato žádost byla podána v rámci sporu mezi Gaston Schul Douane-expediteur BV (dále jen „Gaston Schul“) a Minister van Landbouw, Natuur en Voedselkwaliteit (dále jen „ministerstvo zemědělství“) ohledně dovozu třtinového cukru. Právní rámec 3       Podle článku 234 ES: „Soudní dvůr má pravomoc rozhodovat o předběžných otázkách týkajících se: a)       výkladu této smlouvy, b)       platnosti a výkladu aktů přijatých orgány Společenství a ECB, c)       výkladu statutů subjektů zřízených aktem Rady, pokud tak tyto statuty stanoví. Vyvstane-li taková otázka před soudem členského státu, může tento soud, považuje-li rozhodnutí o této otázce za nezbytné k vynesení svého rozsudku, požádat Soudní dvůr o rozhodnutí o této otázce. Vyvstane-li taková otázka při jednání před soudem členského státu [vnitrostátním soudem], jehož rozhodnutí nelze napadnout opravnými prostředky podle vnitrostátního práva, je tento soud povinen obrátit se na Soudní dvůr.“ 4       Dohoda o zemědělství obsažená v příloze 1A Dohody o zřízení Světové obchodní organizace (dále jen „WTO“) a schválená jménem Společenství čl. 1 odst. 1 první odrážkou rozhodnutí Rady 94/800/ES ze dne 22. prosince 1994 o uzavření dohod jménem Evropského společenství s ohledem na oblasti, které jsou v jeho pravomoci, v rámci Uruguayského kola mnohostranných jednání (1986–1994) (neoficiální překlad) , (Úř. věst. L 336, s. 1) stanoví ve svém čl. 5 odst. 1 písm. b) a odst. 5: „1. Bez ohledu na ustanovení odstavce 1 b) článku II GATT 1994 se může kterýkoli člen dovolat ustanovení níže uvedených odstavců 4 a 5 […], jestliže: a)      […] b)      cena, za kterou mohou být dovozy výrobku na celní území člena [WTO], poskytujícího koncesi, uskutečněny, stanovená na základě dovozní ceny CIF příslušné zásilky, vyjádřená v domácí měně, klesá pod spouštěcí cenu, která se rovná průměru referenční ceny dotyčného výrobku za období 1986–1988 […]. […] 5.      Dodatečné clo, uložené podle odstavce 1 písm. b), bude stanoveno podle následujícího schématu: […]“ 5       Článek 15 odst. 3 nařízení Rady (EHS) č. 1785/81 ze dne 30. června 1981 o společné organizaci trhu s cukrem (Úř. věst. L 177, s. 4), ve znění nařízení Rady (ES) č. 3290/94 ze dne 22. prosince 1994 o úpravách a přechodných opatřeních nezbytných v odvětví zemědělství k provádění dohod uzavřených v rámci Uruguayského kola mnohostranných obchodních jednání (Úř. věst. L 349, s. 105, dále jen „základní nařízení“) (neoficiální překlad), stanoví, že „[d]ovozní ceny, které je nutné vzít v úvahu při uložení dodatečného dovozního cla jsou určeny na základě dovozních cen CIF dotyčné zásilky“ a že „[d]ovozní ceny CIF jsou za tímto účelem ověřeny na základě reprezentativních cen daného výrobku na světovém trhu nebo cen na dovozním trhu Společenství s tímto výrobkem“. 6       Komise Evropských společenství přijala nařízení č. 1423/95 za účelem stanovení prováděcích pravidel základního nařízení. Podle čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95: „1. Pokud nebyla podána žádost uvedená v odstavci 2 nebo pokud je dovozní cena CIF dotyčné zásilky uvedená v tomtéž odstavci nižší než příslušná reprezentativní cena stanovená Komisí, pak dovozní cenou CIF uvedené zásilky, kterou je nutné vzít v úvahu při uložení dodatečného cla, je reprezentativní cena uvedená v čl. 1 odst. 2 nebo 3. 2. Pokud je cena CIF dotyčné zásilky vyšší než příslušná reprezentativní cena uvedená v čl. 1 odst. 2 nebo 3, může dovozce na základě žádosti, kterou je nutné v okamžiku přijetí dovozního prohlášení předložit příslušnému orgánu dovážejícího členského státu, docílit toho, že pro účely stanovení dodatečného cla se použije buď dovozní cena CIF dotyčné zásilky bílého cukru nebo surového cukru převedená na standardní jakost podle definice v článku 1 nařízení (EHS) č. 793/72 a v článku 1 nařízení (EHS) č. 431/68, nebo případně ekvivalentní cena výrobku kódu KN 1702 90 99. Dovozní cena CIF dotyčné zásilky se převede na cenu cukru standardní jakosti tak, že se upraví podle příslušných ustanovení článku 5 nařízení (EHS) č. 784/68. V takových případech se dovozní cena CIF dotyčné zásilky použije pro účely stanovení dodatečného cla za předpokladu, že dotyčná strana předloží příslušným orgánům dovážejícího členského státu minimálně tyto doklady: –       kupní smlouvu nebo jakýkoliv jiný rovnocenný doklad, –       pojistnou smlouvu, –       fakturu, –       přepravní smlouvu (v případě potřeby), –       osvědčení o původu, –       v případě námořní přepravy nákladní list, a to do třiceti dnů ode dne, kdy byla přijato dovozní prohlášení. Dotyčný členský stát může k doložení žádosti požadovat další údaje a dokumenty. Dotyčné dodatečné clo stanovené Komisí se použije od okamžiku podání žádosti. Nicméně rozdíl mezi dotyčným dodatečným clem stanoveným Komisí a dodatečným clem stanoveným na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky má za následek, pokud o to dotyčná strana požádá, že se použije článek 248 nařízení Komise (EHS) č. 2454/938 a uvedená dotyčná strana složí jistotu. Jistota se uvolní, jakmile příslušný orgán dovážejícího členského státu přijme žádost na základě dokladů, které dotyčná strana předložila. Příslušný orgán dotyčného členského státu žádost zamítne, jestliže usoudí, že předložené doklady nejsou pro přijetí žádosti dostačující. Jestliže orgán žádost nepřijme, jistota propadá.“ Spor v původním řízení a předběžné otázky 7       Dne 6. května 1998 podala Gaston Schul dovozní prohlášení na 20 000 kg třtinového surového cukru pocházejícího z Brazílie za cenu CIF 31 916 NLG. Částka splatného dovozního cla, která byla oznámena dne 13. května 1998 celní správou s poznámkou „ověření provedeno bez opravy“, činila 20 983,70 NLG. Dne 4. srpna 1998 správce daňové a celní správy obvodu Roosendaal jednající jménem ministerstva zemědělství zaslal Gaston Schul daňový výměr, kterým jí vyzval k uhrazení částky 4 968,30 NLG z titulu „zemědělské dávky“. Tato dávka byla vypočtena následovně: 20 000 kg vynásobeno 24,841182 NLG (11,11 ECU) z titulu dodatečného dovozního cla a vyděleno 100 kg. Po neúspěšném odvolání proti tomuto daňovému výměru podala Gaston Schul k předkládajícímu soudu žalobu. 8       Tento soud nejdříve uvádí, že článek 15 základního nařízení, kterým se zavádí režim dodatečných cel v odvětví cukru, je totožný s článkem 5 nařízení Rady (EHS) č. 2777/75 ze dne 29. října 1975 o společné organizaci trhu s drůbežím masem (Úř. věst L 282, s. 77; Zvl. vyd. 03/02, s. 138) ve znění nařízení č. 3290/94, přičemž tato dvě ustanovení byla přijata ve svém současném znění téhož dne. 9       V tomto odvětví drůbežího masa a vajec Soudní dvůr svým rozsudkem ze dne 13. prosince 2001, Kloosterboer Rotterdam (C‑317/99, Recueil, s. I‑9863) prohlásil neplatným čl. 3 odst. 1 a 3 nařízení Komise (ES) č. 1484/95 ze dne 28. června 1995, kterým se stanoví prováděcí pravidla k režimu dodatečných dovozních cel a určují dodatečná dovozní cla v odvětví drůbežího masa a vajec, jakož i pro vaječný albumin a kterým se zrušuje nařízení č. 163/67/EHS (Úř. věst. L 145, s. 47) (neoficiální překlad ), v rozsahu, ve kterém stanoví, že dodatečné clo, které toto ustanovení upravuje, je v zásadě určeno na základě reprezentativní ceny uvedené v čl. 2 odst. 1 nařízení č. 1484/95 a že toto clo je určeno na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky pouze na žádost dovozce. Komise podle tohoto rozsudku překročila meze své výkonné pravomoci. 10     Předkládající soud má za to, že čl. 3 odst. 1 a 3 uvedeného nařízení, jenž Soudní dvůr prohlásil za neplatný, je v bodech, které vzal Soudní dvůr v úvahu, totožný s ustanoveními čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95. V obou případech se jedná o základní nařízení, které stanoví v souladu s článkem 5 Dohody o zemědělství obsažené v příloze 1A Dohody o zřízení WTO, že dodatečné dovozní clo je vypočteno na základě ceny CIF, zatímco v prováděcím nařízení Komise je výpočet tohoto dodatečného cla na základě reprezentativní ceny stanoven jako obecné pravidlo. 11     Článek 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95 je tedy neslučitelný se článkem 15 základního nařízení. 12     Předkládající soud přitom uvádí s odkazem na rozsudek ze dne 22. října 1987, Foto-Frost (314/85, Recueil, s. 4199), že rozhodovat o neplatnosti aktu orgánů Společenství přísluší pouze Soudnímu dvoru. 13     Předkládající soud má však za to, že otázka, zdali tomu může být jinak v takovém vnitrostátním sporu, jako je ten ve věci v původním řízení, kde vyvstává otázka ohledně platnosti ustanovení, která odpovídají jiným ustanovením práva Společenství, jež Soudní dvůr již prohlásil za neplatná takovým rozhodnutím vydaným ohledně předběžné otázky, jako je výše uvedený rozsudek Kloosterboer Rotterdam, vyžaduje výklad článku 234 třetího pododstavce ES. 14     Za těchto podmínek se College van Beroep voor het bedrijfsleven rozhodl přerušit řízení a položit Soudnímu dvoru následující předběžné otázky: „1)       Je vnitrostátní soud uvedený v čl. 234 třetím pododstavci ES povinen předložit Soudnímu dvoru takovou předběžnou otázku, jako je ta, která následuje ohledně platnosti ustanovení nařízení, i v případě, že Soudní dvůr již prohlásil některá odpovídající ustanovení jiného srovnatelného nařízení za neplatná, nebo je tento soud oprávněn nepoužít prvně uvedená ustanovení s ohledem na zvláštní podobnost s ustanoveními, která byla prohlášena za neplatná? 2)       Je čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení […] č. 1423/95 neplatný v rozsahu, v němž stanoví, že dodatečné clo, které upravuje, musí být v zásadě určeno na základě reprezentativní ceny ve smyslu čl. 1 odst. 2 nařízení […] č. 1423/95 […], a dále stanoví, že toto clo má být vypočítáno na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky pouze na základě žádosti podané dovozcem za tímto účelem?“ K předběžným otázkám K první otázce 15     Podstatou první otázky předkládajícího soudu je, zda článek 234 ES třetí pododstavec ES ukládá vnitrostátnímu soudu, jehož rozhodnutí nelze napadnout opravnými prostředky podle vnitrostátního práva, povinnost předložit Soudnímu dvoru otázku ohledně platnosti ustanovení nařízení i v případě, že Soudní dvůr již prohlásil odpovídající ustanovení jiného srovnatelného nařízení za neplatná. 16     Co se týče otázek výkladu, z rozsudku ze dne 6. října 1982, Cilfit a další (283/81, Recueil. s. 3415, bod 21) vyplývá, že soud, jehož rozhodnutí nelze napadnout opravnými prostředky podle vnitrostátního práva, vyvstane-li taková otázka před ním, je povinen splnit svou povinnost předložit věc Soudnímu dvoru, ledaže by shledal, že otázka, která vyvstala, není relevantní nebo že dotčené ustanovení práva Společenství bylo již předmětem výkladu Soudního dvora anebo že jediné správné použití práva Společenství je tak zřejmé, že nezůstává prostor pro jakoukoliv rozumnou pochybnost (viz rovněž rozsudek ze dne 15. září 2005, Intermodal Transports, C‑495/03, Sb. rozh. s. I‑8151, bod 33). 17     Z bodu 20 výše uvedeného rozsudku Foto-Frost naproti tomu vyplývá, že vnitrostátní soudy nemají pravomoc samy určit, že akt orgánů Společenství je neplatný. 18     V případě řízení o předběžném opatření může za určitých podmínek dojít k upravení pravidla, podle nějž nemají vnitrostátní soudy pravomoc samy určit, že akt Společenství je neplatný (výše uvedený rozsudek Foto-Frost, bod 19; viz v tomto ohledu rovněž rozsudky ze dne 24. května 1977, Hoffmann-La Roche, 107/76, Recueil, s. 957, bod 6; ze dne 27. října 1982, Morson a Jhanjan, 35/82 a 36/82, Recueil, s. 3723, bod 8; ze dne 21. února 1991, Zuckerfabrik Süderdithmarschen a Zuckerfabrik Soest, C‑143/88 a C‑92/89, Recueil, s. I‑415, body 21 a 33, a ze dne 9. listopadu 1995, Atlanta Fruchthandelsgesellschaft a další (I), C‑465/93, Recueil, s. I‑3761, body 30, 33 a 51). 19     Výklad přijatý ve výše uvedeném rozsudku Cilfit a další, který se týkal otázek výkladu, však nemůže být rozšířen na otázky platnosti aktů Společenství. 20     Úvodem je třeba uvést, že i v případech prima facie podobných není možné vyloučit, že důkladný přezkum ukáže, že ustanovení, jehož platnost je dotčena, nemůže být postaveno na roveň ustanovení, které již bylo prohlášeno za neplatné, zejména z důvodu rozdílného právního, popřípadě skutkového kontextu. 21     Účelem pravomocí přiznaných Soudnímu dvoru článkem 234 ES je zejména zajistit jednotné používání práva Společenství vnitrostátními soudy. Tento požadavek jednotnosti je obzvlášť naléhavý, je-li zpochybňována platnost některého aktu Společenství. Odlišným přístupem soudů členských států, pokud jde o platnost aktů Společenství, by mohla být ohrožena samotná celistvost právního řádu Společenství a dotčen základní požadavek právní jistoty (výše uvedený rozsudek Foto-Frost, bod 15). 22     Možnost vnitrostátního soudu rozhodnout o neplatnosti aktu Společenství by nebyla slučitelná ani s nezbytnou soudržností systému soudní ochrany zavedeného Smlouvou o ES. V tomto ohledu je důležité připomenout, že řízení o předběžné otázce k posouzení platnosti představuje stejně tak jako žaloba na neplatnost způsob přezkumu legality aktů Společenství. Smlouva zavedla jednak svými články 230 ES a 241 ES a jednak svým článkem 234 ES ucelený systém procesních prostředků a řízení k zajištění přezkumu legality aktů orgánů, jímž pověřila soudy Společenství (viz rozsudky ze dne 23. dubna 1986, Ekologická strana „Zelení“ v. Parlament, 294/83, Recueil, s. 1339, bod 23; výše uvedený rozsudek Foto-Frost, bod 16, a ze dne 25. července 2002, Unión de Pequeños Agricultores, C‑50/00 P, Recueil, s. I‑6677, bod 40). 23     Nelze se dovolávat zkrácení doby řízení k odůvodnění zásahu do výlučné pravomoci soudů Společenství rozhodovat o platnosti práva Společenství. 24     Je ostatně namístě zdůraznit, že soudy Společenství mají nejlepší postavení k tomu, aby rozhodovaly o platnosti aktů Společenství. Orgány Společenství, jejichž akty jsou napadány, mají totiž na základě článku 23 Statutu Soudního dvora právo vstoupit do řízení před Soudním dvorem jako vedlejší účastníci a hájit platnost těchto aktů. Krom toho může Soudní dvůr na základě čl. 24 druhého pododstavce uvedeného Statutu požádat orgány Společenství, které nejsou účastníky sporu, o veškeré údaje, jež považuje za nezbytné pro účely řízení (viz výše uvedený rozsudek Foto-Frost, bod 18). 25     Ze všech výše uvedených úvah vyplývá, že je namístě odpovědět na první otázku tak, že článek 234 třetí pododstavec ES ukládá vnitrostátnímu soudu, jehož rozhodnutí nelze napadnout opravnými prostředky podle vnitrostátního práva, povinnost předložit Soudnímu dvoru otázku ohledně platnosti ustanovení nařízení i v případě, že Soudní dvůr již prohlásil odpovídající ustanovení jiného srovnatelného nařízení za neplatná. Ke druhé otázce 26     Podstatou druhé otázky předkládajícího soudu je, zda je čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95 neplatný v rozsahu, v němž stanoví, že dodatečné clo, které upravuje, musí být v zásadě určeno na základě reprezentativní ceny ve smyslu čl. 1 odst. 2 téhož nařízení a dále stanoví, že toto clo má být vypočítáno na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky pouze na základě žádosti podané dovozcem za tímto účelem. 27     Ze znění čl. 15 odst. 3 prvního pododstavce základního nařízení jasně vyplývá, že dodatečné clo může být stanoveno pouze na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky. 28     Použití tohoto pravidla nepodléhá žádné podmínce a nepřipouští žádnou výjimku. 29     Článek 15 odst. 3 druhý pododstavec základního nařízení jednoznačně stanoví, že reprezentativní cena předmětného výrobku je zohledněna pouze za účelem ověření správnosti dovozní ceny CIF. 30     Článek 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95 váže naproti tomu zohlednění dovozní ceny CIF pro stanovení dodatečného dovozního cla na podmínku, že dovozce předloží za tímto účelem formální žádost, doloženou konkrétními doklady, a ve všech ostatních případech ukládá zohlednění reprezentativní ceny jako obecné pravidlo. 31     Vzhledem k tomu, že čl. 15 odst. 3 základního nařízení neupravuje žádnou výjimku z pravidla o stanovení dodatečného cla na základě dovozní ceny CIF, je čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95 s tímto ustanovením v rozporu. 32     Je tedy namístě odpovědět na druhou otázku tak, že čl. 4 odst. 1 a 2 nařízení č. 1423/95 je neplatný v rozsahu, v němž stanoví, že dodatečné clo, které upravuje, je v zásadě určeno na základě reprezentativní ceny upravené v čl. 1 odst. 2 tohoto nařízení a že toto clo je určeno na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky pouze na základě žádosti podané dovozcem. K nákladům řízení 33     Vzhledem k tomu, že řízení má, pokud jde o účastníky původního řízení, povahu incidenčního řízení vzhledem ke sporu probíhajícímu před předkládajícím soudem, je k rozhodnutí o nákladech řízení příslušný uvedený soud. Výdaje vzniklé předložením jiným vyjádření Soudnímu dvoru než vyjádření uvedených účastníků řízení se nenahrazují. Z těchto důvodů Soudní dvůr (velký senát) rozhodl takto: 1) Článek 234 třetí pododstavec ES ukládá vnitrostátnímu soudu, jehož rozhodnutí nelze napadnout opravnými prostředky podle vnitrostátního práva, povinnost předložit Soudnímu dvoru otázku ohledně platnosti ustanovení nařízení i v případě, že Soudní dvůr již prohlásil odpovídající ustanovení jiného srovnatelného nařízení za neplatná. 2) Článek 4 odst. 1 a 2 nařízení Komise (ES) č. 1423/95 ze dne 23. června 1995, kterým se stanoví prováděcí pravidla pro dovoz výrobků v odvětví cukru jiných než melasa, je neplatný v rozsahu, v němž stanoví, že dodatečné clo, které upravuje, je v zásadě určeno na základě reprezentativní ceny upravené v čl. 1 odst. 2 tohoto nařízení a že toto clo je určeno na základě dovozní ceny CIF dotyčné zásilky pouze na základě žádosti podané dovozcem. Podpisy. * Jednací jazyk: nizozemština.

61999CJ0288

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij beschikking van 11 maart 1999, ingekomen bij het Hof op 2 augustus daaraanvolgend, heeft het Hessische Finanzgericht, Kassel, krachtens artikel 234 EG een prejudiciële vraag gesteld over de uitlegging van de gecombineerde nomenclatuur (hierna: GN"), in bijlage I bij verordening (EG) nr. 1359/95 van de Commissie van 13 juni 1995 tot wijziging van de bijlagen I en II bij verordening (EEG) nr. 2658/87 van de Raad met betrekking tot de tarief- en statistieknomenclatuur en het gemeenschappelijk douanetarief en tot intrekking van verordening (EEG) nr. 802/80 (PB L 142, blz. 1). 2 Deze vraag is gerezen in een geding tussen de vennootschap vauDe Sport GmbH & Co. KG (hierna: vauDe Sport") en de Oberfinanzdirektion Koblenz (hierna: Oberfinanzdirektion"), over de tariefindeling in de gecombineerde nomenclatuur van een product met de benaming kinderdraagzitje". Toepasselijke bepalingen van gemeenschapsrecht 3 De GN-posten die in de onderhavige zaak eventueel in aanmerking zouden kunnen komen, zijn de volgende: Hoofdstuk 42 [...] Reisartikelen, handtassen en dergelijke bergingsmiddelen [...] [...] 4202 Reiskoffers en valiezen, koffers voor toiletbenodigdheden, documentenkoffertjes, aktetassen, school- en boekentassen, etuis, foedralen en kokers voor kijkers, voor camera's, voor wapens, voor muziekinstrumenten of voor brillen, alsmede dergelijke bergingsmiddelen; reiszakken, toiletzakken, rugzakken, handtassen, boodschappentassen, portefeuilles, portemonnees, kaartentassen, sigarettenkokers, tabakszakken, gereedschapstassen en -zakken, tassen, etuis, foedralen en kokers voor sportartikelen, etuis, foedralen en kokers voor flacons, juwelendoosjes, poederdozen, etuis, foedralen en kokers voor messenmakerswerk, alsmede dergelijke bergingsmiddelen, van leder, van kunstleder, van kunststof in vellen, van textiel, van vulcanfiber of van karton, of geheel of voor het grootste deel bekleed met deze stoffen of met papier: reiskoffers en valiezen, koffers voor toiletbenodigdheden, documentenkoffertjes, aktetassen, school- en boekentassen, alsmede dergelijke bergingsmiddelen: [...] handtassen, ook indien met schouderband, die zonder handvatten daaronder begrepen: [...] artikelen van de soort die in de zak of in de handtas worden meegedragen: [...] andere: 4202 91 met een buitenkant van leder, van kunstleder of van lakleder: [...] 4202 92 met een buitenkant van kunststof in vellen of van textiel: van kunststof in vellen: 4202 92 11 reiszakken, toiletzakken, rugzakken en sporttassen 4202 92 15 bergingsmiddelen voor muziekinstrumenten 4202 92 19 andere van textiel : 4202 92 91 reiszakken, toiletzakken, rugzakken en sporttassen 4202 92 98 andere 4202 99 00 andere [...] Hoofdstuk 63 Andere geconfectioneerde artikelen van textiel; [...] [...] 6307 Andere geconfectioneerde artikelen, patronen voor kleding daaronder begrepen: 6307 10 dweilen, vaatdoeken, stofdoeken, poetsdoeken en dergelijke: [...] 6307 20 00 zwemgordels en zwemvesten 6307 90 andere: 6307 90 10 van brei- of haakwerk andere: 6307 90 91 van vilt 6307 90 99 andere [...] Hoofdstuk 76 Aluminium en werken van aluminium [...] 7616 Andere werken van aluminium: 7616 10 00 draadnagels, spijkers, aangepunte krammen, schroeven, bouten, moeren, haken met schroefdraad, klinknagels en klinkbouten, splitpennen, spiebouten, spieën, sluitringen en dergelijke artikelen 7616 90 andere: 7616 90 10 brei- en haaknaalden 7616 90 30 metaaldoek, metaalgaas en traliewerk andere: 7616 90 91 gegoten 7616 90 99 andere [...] Hoofdstuk 94 Meubelen; [...] [...] 9401 Stoelen, banken en andere zitmeubelen (andere dan die bedoeld bij post 9402), ook indien zij tot bed kunnen worden omgevormd, alsmede delen daarvan: 9401 10 zitmeubelen van de soort gebruikt in luchtvaartuigen: [...] 9401 20 00 zitmeubelen van de soort gebruikt in automobielen 9401 30 draaistoelen, in de hoogte verstelbaar: [...] 9401 40 00 zitmeubelen, andere dan tuin- of campingmeubelen, die tot bed kunnen worden omgevormd 9401 50 00 zitmeubelen van teen, van rotting, van bamboe of van dergelijke stoffen andere zitmeubelen, met onderstel van hout: [...] andere zitmeubelen, met onderstel van metaal: 9401 71 00 opgevuld 9401 79 00 andere 9401 80 00 andere zitmeubelen 9401 90 delen: [...]" 4 De algemene regels voor de interpretatie van de GN (hierna: algemene regels"), die zijn neergelegd in het eerste deel daarvan, titel I, sub A, bepalen onder meer: Voor de indeling van goederen in de gecombineerde nomenclatuur gelden de volgende bepalingen. [...] 2. a) [...] b) Onder een in een post vermelde stof wordt niet alleen verstaan die stof in zuivere staat, doch ook vermengd of verbonden met andere stoffen. Evenzo worden onder werken van een genoemde stof niet alleen verstaan die werken die geheel uit die stof bestaan, doch ook werken die gedeeltelijk uit die stof bestaan. De vorenbedoelde mengsels en samengestelde werken worden ingedeeld met inachtneming van de onder 3 vermelde beginselen. 3. Indien goederen overeenkomstig het bepaalde onder 2 b of om enige andere reden vatbaar zijn voor indeling onder twee of meer posten, geschiedt de indeling als volgt: a) de post met de meest specifieke omschrijving heeft voorrang boven posten met een meer algemene strekking. Indien echter twee of meer posten elk afzonderlijk slechts betrekking hebben op een gedeelte van de stoffen of bestanddelen waaruit een mengsel of een goed is samengesteld of op een gedeelte van de artikelen, in het geval van goederen in stellen of assortimenten opgemaakt voor de verkoop in het klein, worden die posten, met betrekking tot bedoelde mengsels en goederen, aangemerkt als even specifiek, zelfs indien een van de andere posten daarvan een volledigere of nauwkeurigere omschrijving geeft; b) mengsels, werken die zijn samengesteld uit of met verschillende stoffen dan wel zijn vervaardigd door samenvoeging van verschillende goederen, zomede goederen in stellen of assortimenten opgemaakt voor de verkoop in het klein, waarvan de indeling niet mogelijk is aan de hand van het bepaalde onder 3 a, worden ingedeeld naar de stof of naar het goed waarvan de mengsels, de werken, de stellen of de assortimenten hun wezenlijk karakter ontlenen, indien dit kan worden bepaald; c) in de gevallen waarin de indeling aan de hand van het bepaalde onder 3 a en 3 b niet mogelijk is, wordt van de verschillende in aanmerking komende posten, de post toegepast die in de volgorde van nummering het laatst is geplaatst. [...]" Het hoofdgeding en de prejudiciële vraag 5 Op 16 augustus 1995 verzocht vauDe Sport, die met name rugzakken ontwerpt, produceert en in de handel brengt, om een bindende tariefinlichting voor een door haar geproduceerd artikel, dat zij omschrijft als een opvouwbaar comfortkinderzitje met in de hoogte verstelbaar Tergoform-draagstel en met daarin geïntegreerde rugzak". Volgens haar moet het product onder postonderverdeling 4202 92 98 0900 worden ingedeeld. 6 Op 20 september 1995 deelde de Oberfinanzdirektion het product in onder postonderverdeling 6307 90 99 0990, met de volgende omschrijving: Andere geconfectioneerde artikelen van textielweefsels, genaamd comfortkinderzitje, [...] draagstel van staalbuis (dit werd naderhand gecorrigeerd in ,aluminiumbuis) en weefsels van kunstvezels, aan elkaar vastgenaaid, in wezen bestaande uit een zitplaats voor een kind, aan de zijkanten en ter hoofdhoogte opgevuld, uitgerust met draagriemen van textiel, onder het zitje bevindt zich een met ritssluiting te sluiten opbergmogelijkheid voor kleinere voorwerpen, met opgevulde draagriemen en een buikriem van textiel, niet met de hand gemaakt, de geweven delen zijn qua omvang en waarde en met het oog op het gebruik van het artikel doorslaggevend." 7 De Oberfinanzdirektion baseerde zich daartoe op de vaststelling, dat het een uit of met verschillende stoffen samengesteld product betreft, dat zijn wezenlijk karakter in de zin van algemene regel 3 b aan de geweven onderdelen ontleent. Daarentegen kan het product, anders dan vauDe Sport voorstelt, niet onder post 4202 worden ingedeeld, omdat het kinderdraagzitje niet gelijk te stellen is met een rugzak, die bestemd is voor het dragen van voorwerpen en niet van personen. 8 Toen haar bezwaarschrift tegen de indelingsbeslissing was afgewezen, stelde vauDe Sport op 17 juli 1996 beroep in bij het Hessische Finanzgericht. 9 De verwijzende rechter, die niet overtuigd is van de relevantie in de onderhavige zaak van post 4202 en de subsidiair door vauDe Sport aangevoerde post 9401, twijfelt tussen de GN-posten 6307 en 7616. Doch aangezien volgens hem het aluminium draagstel en de delen van textiel even belangrijk zijn en het kinderdraagzitje zonder een van beide onderdelen zijn kenmerkende eigenschappen verliest, is hij overeenkomstig de algemene regel 3 c eerder geneigd het product onder laatstbedoelde post in te delen. 10 In deze omstandigheden heeft het Hessische Finanzgericht, Kassel, de behandeling van de zaak geschorst en het Hof om een prejudiciële beslissing verzocht over de volgende vraag: Moet het begrip 'dergelijke bergingsmiddelen' in GN-post 4202 van het [gemeenschappelijk douanetarief] aldus worden uitgelegd, dat daaronder valt een als kinderdraagzitje omschreven artikel, dat in wezen bestaat uit een draagstel van aluminiumbuis en weefsels van kunstvezels geconfectioneerd door vastnaaien waarin een kind in zittende houding, op de rug gedragen, kan worden vervoerd en waarin zich onder de zitplaats een mogelijkheid voor het opbergen van kleinere voorwerpen bevindt, of moet het omschreven product overeenkomstig de algemene regel 3 b als ander geconfectioneerd artikel van textiel onder GN-postonderverdeling 6307 90 99 0990 worden ingedeeld of valt het omschreven artikel onder een andere GN-post?" 11 Uit de stukken blijkt, dat de verwijzende rechter met zijn prejudiciële vraag in wezen wenst te vernemen of het product met de benaming kinderdraagzitje", waarin een kind in zittende houding door een volwassene op de rug wordt gedragen, en dat in wezen bestaat uit een draagstel van aluminiumbuis, alsmede uit een zitplaats voor een kind, die is vervaardigd van weefsels van kunstvezels, door vastnaaien geconfectioneerd, opgevuld aan de zijkanten en ter hoofdhoogte, uitgerust met opgevulde draagriemen en een buikriem van textiel, en met onder het zitje een opbergruimte voor kleine voorwerpen, moet worden ingedeeld onder tariefpost 4202, reiszakken evenals dergelijke bergingsmiddelen", onder postonderverdeling 9401 71 00, andere zitmeubelen, met onderstel van metaal opgevuld", onder post 6307, andere geconfectioneerde artikelen", of onder GN-post 7616, andere werken van aluminium". 12 Vooraf zij erop gewezen, dat volgens vaste rechtspraak van het Hof, in het belang van de rechtszekerheid en van een gemakkelijke controle, het beslissende criterium voor de tariefindeling van goederen in beginsel moet worden gezocht in hun objectieve kenmerken en eigenschappen, zoals deze in de tekst van de GN-post zijn omschreven (zie, met name, arrest van 26 september 2000, Eru Portuguesa, C-42/99, Jurispr. blz. I-7691, punt 13). 13 Bovendien vormen de toelichtingen van de Commissie op de GN en die van de Internationale Douaneraad op het geharmoniseerd systeem inzake de omschrijving en de codering van goederen (hierna: GS-toelichtingen"), hoewel rechtens niet bindend, belangrijke hulpmiddelen bij de uitlegging van de strekking van de verschillende tariefposten (zie, met name, arrest van 28 maart 2000, Holz Geenen, C-309/98, Jurispr. blz. I-1975, punt 14). 14 Wat in de eerste plaats GN-post 4202 betreft, moet meteen reeds worden vastgesteld, dat het kinderdraagzitje waarvan sprake in het hoofdgeding, er niet uitdrukkelijk onder wordt vermeld, zodat het enkel onder die post kan worden ingedeeld door het als dergelijk bergingsmiddel" gelijk te stellen met een uitdrukkelijk daaronder vermeld artikel. 15 Om te kunnen beoordelen of het kinderdraagzitje een soortgelijk bergingsmiddel als een rugzak is, zoals vauDe Sport stelt, is het van belang vast te stellen, dat beide inderdaad op de rug kunnen worden gedragen met behulp van draagriemen en een buikriem, waarbij zij aangetekend, dat het aluminium draagstel ter stabilisatie van de zitplaats voor het kind bovendien vergelijkbaar is met het draagstel van speciale rugzakken voor trektochten. Doch dit neemt niet weg, dat een rugzak, zoals de andere artikelen van post 4202, bestemd is voor het dragen van voorwerpen, terwijl een kinderdraagzitje een open zitje is voor het dragen van een kind. De van een ritssluiting voorziene opbergmogelijkheid onder de zitplaats van het kind verleent aan het kinderdraagzitje niet zijn objectieve kenmerkende eigenschappen, doch vervult integendeel slechts een louter bijkomende functie, zonder enig belang voor de tariefindeling. 16 Onder deze omstandigheden kan het kinderdraagzitje dat in het hoofdgeding aan de orde is, niet worden ingedeeld onder GN-post 4202. 17 Tariefpost 9401 kan in het hoofdgeding evenmin in aanmerking komen. 18 Dienaangaande kan worden volstaan met vast te stellen, dat overeenkomstig aantekening 2 bij hoofdstuk 94 GN en de algemene opmerkingen van de GS-toelichtingen bij datzelfde hoofdstuk, onder post 9401 enkel de artikelen worden ingedeeld die gemaakt zijn om op de grond te worden geplaatst en dienen ter inrichting, hoofdzakelijk voor nuttig gebruik, van met name woningen, evenals automobielen en soortgelijke transportmiddelen. 19 Het kinderdraagzitje kan, zoals elk voorwerp, op de grond worden geplaatst, doch het is daar niet voor gemaakt en het voldoet beslist niet aan de tweede cumulatieve voorwaarde van hoofdstuk 94 van de GS-toelichtingen. 20 De door vauDe Sport aangevoerde omstandigheid, dat het product voorzien is van een opklapbare beugel om het op de grond te kunnen plaatsen, doet niet af aan die vaststelling. 21 Aangezien het product niet kan worden ingedeeld onder een specifieke tariefpost, dient dus in de derde plaats te worden nagegaan of het overeenkomstig de algemene regels onder post 6307 dan wel onder post 7616 moet worden ingedeeld. 22 Met zijn verschillende samenstellende bestanddelen, meer bepaald aluminium buizen en weefsels van kunstvezels geconfectioneerd door vastnaaien, vormt het betrokken product een mengsel of samengesteld werk in de zin van de algemene regel 2 b, die naar algemene regel 3 verwijst. 23 Een indeling overeenkomstig algemene regel 3 a is in casu niet mogelijk, aangezien er, zoals in punt 21 van dit arrest is opgemerkt, geen specifieke tariefpost voorhanden is waaronder kinderdraagzitjes kunnen worden ingedeeld. 24 Volgens algemene regel 3 b worden mengsels waarvan de indeling niet mogelijk is aan de hand van het bepaalde onder de algemene regel 3 a, ingedeeld naar de stof of naar het goed waaraan zij hun wezenlijk karakter ontlenen, indien dit kan worden bepaald. 25 Volgens vaste rechtspraak moet, om te weten aan welke van de stoffen waaruit het is samengesteld het product zijn wezenlijk karakter ontleent, worden nagegaan of het ook zonder het ene of het andere bestanddeel zijn kenmerkende eigenschappen behoudt (zie, in die zin, arrest van 21 juni 1988, Sportex, 253/87, Jurispr. blz. 3351, punt 8). 26 Wat het in het hoofdgeding aan de orde zijnde kinderdraagzitje betreft, moet worden vastgesteld dat de door vastnaaien geconfectioneerde weefsels van het onderhavige kinderdraagzitje op zich volstaan voor het dragen van een kind door een volwassene. Daarentegen is het aluminium draagstel daarvoor niet onontbeerlijk, doch zorgt het er slechts voor dat het dragen voor volwassene én kind in comfortabeler omstandigheden plaatsvindt. 27 Anders dan vauDe Sport stelt, vormt het aluminium draagstel dus niet het goed of element, dat het kinderdraagzitje zijn kenmerkende eigenschappen verleent. 28 Het beslissend element is daarentegen de textielstof, waaraan het kinderdraagzitje dus zijn wezenlijk karakter in de zin van algemene regel 3 b ontleent. 29 Het kinderdraagzitje moet dus worden ingedeeld onder GN-post 6307, die, in samenhang met aantekening 1 bij GN-hoofdstuk 63, uitsluitend geconfectioneerde producten van textiel betreft. Overigens verzet niets zich ertegen, dat die producten worden voorzien van een uit een andere materie vervaardigd draagstel, dat het gebruik ervan moet vergemakkelijken. 30 Die uitlegging vindt trouwens steun in punt 17 van de GS-toelichtingen bij post 6307, luidens hetwelk draagwiegen en vergelijkbare artikelen voor het vervoer van kinderen" onder die post vallen. Zoals voor kinderdraagzitjes, is textiel dus ook voor die producten het wezenlijke element, maar kan het gebruik ervan vergemakkelijkt worden door een draagstel uit een andere materie. 31 Gelet op een en ander, dient het antwoord op de prejudiciële vraag dus te luiden, dat de GN aldus moet worden uitgelegd, dat het product met de benaming kinderdraagzitje", waarin een kind in zittende houding door een volwassene op de rug wordt gedragen, en dat in wezen bestaat uit een draagstel van aluminiumbuis, alsmede uit een zitplaats voor een kind, die is vervaardigd van weefsels van kunstvezels, door vastnaaien geconfectioneerd, opgevuld aan de zijkanten en ter hoofdhoogte, uitgerust met opgevulde draagriemen en een buikriem van textiel, en met tevens onder het zitje een opbergruimte voor kleine voorwerpen, onder tariefpost 6307 valt. Beslissing inzake de kosten Kosten 32 De kosten door de Commissie wegens indiening van haar opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Tweede kamer), uitspraak doende op de door het Hessische Finanzgericht, Kassel, bij beschikking van 11 maart 1999 gestelde vraag, verklaart voor recht: De gecombineerde nomenclatuur, zoals vervat in bijlage I bij verordening (EG) nr. 1359/95 van de Commissie van 13 juni 1995 tot wijziging van de bijlagen I en II bij verordening (EEG) nr. 2658/87 van de Raad met betrekking tot de tarief- en statistieknomenclatuur en het gemeenschappelijk douanetarief en tot intrekking van verordening (EEG) nr. 802/80, moet aldus worden uitgelegd, dat een product met de benaming kinderdraagzitje", waarin een kind in zittende houding door een volwassene op de rug wordt gedragen, en dat in wezen bestaat uit een draagstel van aluminiumbuis, alsmede uit een zitplaats voor een kind, die is vervaardigd van weefsels van kunstvezels, door vastnaaien geconfectioneerd, opgevuld aan de zijkanten en ter hoofdhoogte, en uitgerust met opgevulde draagriemen en een buikriem van textiel, en met tevens onder het zitje een opbergruimte voor kleine voorwerpen, onder tariefpost 6307 valt.

62002CJ0087

cs

Návrhem na zahájení řízení doručeným do kanceláře Soudního dvora dne 13. března 2002 podala Komise Evropských společenství na základě článku 226 ES žalobu směřující k určení, že Italská republika tím, že region Abruzze neověřil, zda stavební záměr mimoměstského okruhu v Teramo (Itálie) (záměr známý pod jménem „Lotto zero ­– Variante, tra Teramo e Giulianova, alla strada statale SS 80“) patřící mezi záměry uvedené v příloze II směrnice Rady 85/337/EHS ze dne 27. června 1985 o posuzování vlivů některých veřejných a soukromých záměrů na životní prostředí (Úř. věst. L 175, s. 40) vyžadoval posouzení vlivů na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 této směrnice, nesplnila své povinnosti, které jí jsou uloženy na základě čl. 4 odst. 2 této směrnice. Právní rámec Právní úprava Společenství Směrnice 85/337 se podle svého čl. 1 odst. 1 vztahuje na posuzování vlivů na životní prostředí těch veřejných a soukromých záměrů, které by mohly mít významný vliv na životní prostředí. Podle odstavce 2 téhož článku se záměrem rozumí: „– provádění stavebních prací nebo výstavba jiných zařízení nebo děl, – jiné zásahy do přírodního prostředí a krajiny včetně těch, které se týkají těžby nerostných surovin“. Článek 2 odst. 1 směrnice 85/337 stanoví: „Členské státy přijmou všechna opatření nezbytná k zajištění, aby ještě před vydáním povolení byly záměry, které mohou mít významný vliv na životní prostředí mimo jiné v důsledku své povahy, rozsahu nebo umístění, posouzeny z hlediska svých vlivů.Tyto záměry jsou vymezeny v článku 4.“ Článek 4 směrnice 85/337 stanoví: „1. S výhradou čl. 2 odst. 3 podléhají záměry kategorií uvedených v příloze I posouzení v souladu s články 5 až 10. 2. Záměry z kategorií uvedených v příloze II podléhají posouzení v souladu s články 5 až 10, pokud členské státy usoudí, že to jejich povaha vyžaduje. Za tím účelem mohou členské státy mimo jiné upřesnit určité druhy záměrů, u nichž je třeba provádět posouzení, nebo mohou stanovit kritéria nebo prahové hodnoty umožňující určit, které ze záměrů z kategorií uvedených v příloze II musí podléhat posouzení v souladu s články 5 až 10.“ Příloha II směrnice 85/337 týkající se záměrů posuzovaných podle čl. 4 odst. 2 uvádí v bodě 10 nazvaném „Záměry v oblasti infrastruktury“ pod písm. d) : „Výstavba silnic, přístavů včetně rybářských přístavů, a letišť (záměry neuvedené v příloze I)“. Článek 5 směrnice 85/337 v podstatě upřesňuje minimální informace, které musí oznamovatel poskytnout. Článek 6 ukládá členským státům učinit opatření nezbytná proto, aby byly uvědomeny dotyčné orgány a veřejnost a aby měly možnost vyjádřit své stanovisko před zahájením uskutečňování záměru. Článek 8 ukládá příslušným orgánům brát v úvahu informace shromážděné v souladu s články 5 a 6. Článek 9 zakládá povinnost příslušných orgánů uvědomit dotyčnou veřejnost o rozhodnutí, které bylo přijato, a o podmínkách k němu případně připojených. Směrnice 85/337 ve svém článku 12 stanoví, že členské státy učiní opatření nezbytná pro dosažení souladu s touto směrnicí nejpozději do tří let od jejího oznámení. Členským státům byla oznámena dne 3. července 1985. Tato směrnice byla změněna směrnicí Rady 97/11/ES ze dne 3. března 1997 (Úř. věst. L 73, s. 5), jejíž čl. 3 odst. 1 stanoví provedení nejpozději do 14. března 1999. Směrnice 97/11 nebyla tedy použitelná v době dotčených skutečností v této věci. Článek 4 odst. 2 an. směrnice 85/337, ve znění směrnice 97/11, stanoví: „2. S výhradou čl. 2 odst. 3 určí členské státy pro záměry uvedené v příloze II: a) na základě přezkoumání každého jednotlivého případu nebo b) prahových hodnot nebo kritérií stanovených členským státem, zda záměry podléhají posouzení v souladu s články 5 až 10. Členské státy se mohou rozhodnout používat oba postupy uvedené v písm. a) a b). 3. Při přezkoumávání každého jednotlivého případu nebo při stanovení kritérií nebo prahových hodnot podle odstavce 2 jsou brána v úvahu odpovídající kritéria výběru uvedená v příloze III. 4. Členské státy zajistí, aby rozhodnutí přijatá příslušnými orgány podle odstavce 2 byla zpřístupněna veřejnosti.“ Vnitrostátní právní úprava Dekret prezidenta Republiky ze dne 12. dubna 1996 nazvaný „Atto di indirizzo e coordinamento per l´attuazione dell´art. 40, comma 1, della L. 22 febbraio 1994, n° 146, concernente disposizioni in materia di valutazione di impatto ambientale“ („Orientační a koordinační akt pro použití čl. 40 odst. 1 zákona č. 146 ze dne 22. února 1994 týkajícího se ustanovení v oblasti posuzování vlivů na životní prostředí“, GURI č. 210 ze dne 7. září 1996, s. 28, dále jen „dekret ze dne 12. dubna 1996“) ve svém článku 1 stanoví: „1. Kraje a samostatné provincie Trento a Bolzano dbají na to, aby pro záměry uvedené v přílohách A a B bylo použití postupu posuzování vlivů na životní prostředí prováděno v souladu s ustanoveními směrnice 85/337/EHS, v souladu se směrnými pokyny obsaženými v tomto aktu. […] 4. Záměry uvedené v příloze B, které se, i když jen částečně, nacházejí uvnitř chráněných přírodních oblastí vymezených zákonem č. 394 ze dne 6. prosince 1991, podléhají postupu posuzování vlivů na životní prostředí. […] 6. Pokud jde o záměry vyjmenované v příloze B, které se nenacházejí v chráněných přírodních oblastech, příslušný orgán ověří v souladu s podmínkami v článku 10 a na základě skutečností uvedených v příloze D, zda povaha záměru vyžaduje zahájení postupu posuzování vlivů na životní prostředí.“ Článek 10 odst. 1 a 2 dekretu ze dne 12. dubna 1996 stanoví: „1. Pokud jde o záměry uvedené v čl. 1 odst. 6, oznamovatel nebo orgán, který předkládá návrh, požádá o ověření předvídané v tomtéž odstavci. Informace, které musí oznamovatel nebo orgán, který předkládá návrh, poskytnout pro toto ověření, se týkají popisu záměru a údajů nezbytných pro poznání a posouzení hlavních vlivů, které záměr může mít na životní prostředí. 2. Příslušný orgán se vysloví do 60 dnů na základě skutečností, které jsou uvedeny v příloze D, a uvede případná opatření umožňující zmírnit vlivy a kontrolovat práce nebo zařízení. Po uplynutí výše uvedené lhůty je záměr v případě nečinnosti příslušného orgánu považován za vyňatý z postupu. Kraje a samostatné provincie Trento a Bolzano učiní nezbytná opatření, aby seznam, pro který bylo žádáno ověření, a příslušné výsledky byly zveřejněny.“ Příloha B dekretu ze dne 12. dubna 1996 týkající se druhů záměrů uvedených v čl. 1 odst. 4 tohoto dekretu uvádí v bodě 7 písm. g) a h): „g) Vedlejší mimoměstské silnice, h) Výstavba obchvatových silnic v městských oblastech nebo posílení stávajících čtyř nebo víceproudových silnic o délce, v městské oblasti, více než 1 500 metrů.“ Příloha D dekretu ze dne 12. dubna 1996 uvádí skutečnosti, ke kterým musí příslušný orgán přihlédnout při přezkumu povahy a umístění záměru v rámci ověření předvídaném v čl. 1 šestém pododstavci tohoto dekretu. Region Abruzze provedl dekret ze dne 12. dubna 1996 regionálním zákonem č. 112 ze dne 23. září 1997, nazvaným „Norme urgenti per il recepimento del decreto del Presidente della Repubblica 12 aprile 1996“ („Naléhavá pravidla pro provedení dekretu prezidenta Republiky ze dne 12. dubna 1996“). Postup před zahájením soudního řízení Z návrhu na zahájení řízení podaného Komisí vyplývá, že dne 11. května 1998 Komise požádala italské orgány, aby jí o záměru Lotto zero poskytly informace. Podle informací, které měla Komise v daném okamžiku k dispozici, byl tento záměr povolen, aniž by byl proveden postup posuzování vlivů na životní prostředí a aniž by byl předmětem předběžného ověření, které by určilo nezbytnost posouzení vlivů na životní prostředí. Komise byla informována v rámci otázky položené členem Evropského parlamentu, že předmětem záměru byla výstavba silnice spočívající v úseku rychlostního obchvatu širokého 10,50 metru, který by zahrnoval čtyři mosty a čtyři tunely. Silnice, která by vedla přes oblast bytové zástavby vzdálenou několik metrů od historického středu obce Teramo v Abruzze (Itálie), by zasáhla do koryta řeky Tordino, která je předmětem záměru zhodnocení životního prostředí, nazvaného „Fiume Tordino medio corso“, financovaného Společenstvím. Tato oblast byla navržena Italskou republikou jako lokalita významná pro Společenství v postupu směřujícímu k vytvoření evropské ekologické sítě nazvané „Natura 2000“ ve smyslu směrnice Rady 92/43/EHS ze dne 21. května 1992 o ochraně přírodních stanovišť, volně žijících živočichů a planě rostoucích rostlin (Úř. věst. L 206, s. 7). Dopisem ze dne 23. července 1998 Italská republika potvrdila Komisi, že záměr se skutečně týká výstavby dvouproudové silnice o šířce 10,50 metru a o neupřesněné délce, jejíž úsek vedoucí přes území obce Teramo zasahuje do pravé části říčního koryta řeky Tordino a měří 5 440 metrů na délku, z čehož je 2 260 metrů mostů a 930 metrů tunelů. Ze vzájemné korespondence mezi Komisí, italským ministerstvem životního prostředí a Stálým zastoupením vyplývá, že dne 12. března 1999 schválil region Abruzze provedení díla a že zvláštní komisař jmenovaný pro toto dílo rozhodl nepředložit zásah ani k posouzení vlivů na životní prostředí, ani k předběžnému ověření. Ministerstvo připomnělo dopisem ze dne 21. května 1999 požadavky zavedené dekretem ze dne 12. dubna 1996 a vyzvalo zvláštního komisaře pro provedení záměru a region Abruzze odůvodnit rozhodnutí, že tento záměr nepodléhá posouzení vlivů ani předběžnému ověření. Zvláštní komisař tedy požádal region Abruzze, aby zahájil regionální řízení stanovené pro ověření slučitelnosti se životním prostředím v souladu s dekretem ze dne 12. dubna 1996. Projekt byl předložen k postupu určenému k ověření, zda musí být předmětem posouzení vlivů na životní prostředí. Vzhledem zejména k tomu, že dotčená oblast nebyla součástí oblastí chráněných ve smyslu zákona č. 394/91 a regionálního zákona č. 38/96, region Abruzze v regionálním dekretu č. 25/99, prot. č. 3624 ze dne 15. listopadu 1999 rozhodl vydat příznivé stanovisko o ověření slučitelnosti se životním prostředím, a tedy vyjmout záměr z postupu posuzování vlivů na životní prostředí. Dopisem ze dne 30. května 2000 předaném Komisi přípisem stálého zastoupení ze dne 16. června 2000 upřesnilo italské ministerstvo životního prostředí, že regionální dekret č. 25/99 byl přijat na základě příznivého stanoviska Comitato di Coordinamento Regionale sulla Valutazione di Impatto Ambiente (krajský koordinační výbor pro posuzování vlivů na životní prostředí, dále jen „koordinační výbor“) č. 3/76 ze dne 22. října 1999, které odkazovalo na stanovisko stavebních orgánů, které nebylo v regionálním dekretu č. 25/99 zmiňováno. Dekret nijak nevysvětlil toto opomenutí a neposkytl žádný argument na podporu rozhodnutí přijatého regionální správou. Dne 24. října 2000 zaslala Komise Italské republice výzvu, ve které uvedla, že ze skutečností, které má k dispozici, se nejeví, že region Abruzze předložil dotčený záměr spadající pod přílohu II směrnice 85/337 k ověření určenému stanovit, zda jeho povaha vyžaduje posouzení ve smyslu článků 5 až 10 této směrnice. Vzhledem k tomu, že různé odpovědi italských orgánů na tuto výzvu nebyly Komisí považovány za uspokojující, Komise zaslala Italské republice dopisem ze dne 18. července 2001 odůvodněné stanovisko stanovící Italské republice lhůtu dva měsíce k učinění opatření nezbytných k tomu, aby mu vyhověla. Řízení před Soudním dvorem Soudní dvůr rozhodl položit Italské republice a Komisi různé otázky a požádat je o předložení několika dokumentů. Zejména požádal Italskou republiku, aby předložila stanovisko stavebních orgánů uvedené v rámci postupu před zahájením řízení. Po přezkumu odpovědí a dokumentů Soudní dvůr na základě článku 44a jednacího řádu rozhodl, že řízení nebude zahrnovat ústní část. K věci samé Argumenty účastníků řízení Komise připomíná, že na základě čl. 4 odst. 2 prvního pododstavce směrnice 85/337 podléhají záměry z kategorií uvedených v příloze II posouzení v souladu s články 5 až 10, pokud členské státy usoudí, že to jejich povaha vyžaduje. Čl. 4 odst. 2 druhý pododstavec směrnice 85/337 opravňuje členské státy zejména stanovit kritéria nebo prahové hodnoty umožňující určit, které ze záměrů z kategorií uvedených v příloze II musí podléhat posouzení v souladu s články 5 až 10. Komise upřesňuje, že jak vyplývá z rozsudku ze dne 16. září 1999, WWF a další (C-435/97, Recueil, s. I-5613), neexistuje-li právní předpis, který upřesňuje předem a celkově záměry, které podléhají postupu posuzování vlivů na životní prostředí, mají členské státy pravomoc vyjmout určitý záměr z tohoto postupu pouze po konkrétním přezkumu tohoto záměru, který na základě úplného posouzení vysvětlí důvody, proč nemůže mít vliv na životní prostředí. Dekretem ze dne 12. dubna 1996 Italská republika neupřesnila předem a celkově, v souladu s čl. 4 odst. 2 druhým pododstavcem směrnice 85/337, u kterých záměrů musí být provedeno posouzení vlivů na životní prostředí. Omezila se na stanovení těch, které mohou být předmětem ověření majícího určit nezbytnost provést posouzení vlivu na životní prostředí. Tak tomu bylo v případě záměrů uvedených v příloze B dekretu ze dne 12. dubna 1996, zejména v bodě 7 písm. g) (vedlejší mimoměstské silnice) nebo písm. h) (výstavba obchvatových silnic v městských oblastech nebo posílení stávajících čtyř nebo víceproudových silnic o délce, v městské oblasti, více než 1 500 metrů), odpovídajících záměrům stanoveným v příloze II směrnice 85/337, zejména bodu 10 písm. d) a e) (výstavba letišť, silnic, přístavů, včetně rybářských přístavů). Záměr Lotto zero odpovídající záměrům předvídaným těmito ustanoveními měl podléhat ověření a rozhodnutí o neprovedení posouzení v souladu s články 5 až 10 směrnice 85/337 mělo být jasně a přesně odůvodněno. Rozhodnutí nepředložit záměr k posouzení však neuvádí žádné dopředu určené kritérium posuzování a ani nevysvětluje, zda ověření předvídané v čl. 1 šestém pododstavci dekretu ze dne 12. dubna 1996 bylo vykonáno a v případě, že ano, jakým způsobem. Způsob, kterým je regionální dekret č. 25/99 odůvodněn, tak vede k domněnce, že region Abruzze neověřil, zda bylo nezbytné provést posouzení záměru v souladu s články 5 až 10 směrnice 85/337. Ve své replice Komise upřesňuje, že se stanoviskem koordinačního výboru, na které odkazuje dekret č. 25/99, nebyla nikdy seznámena. Zdůrazňuje, že i když obsah a mechanismus ověření předvídaného v čl. 4 odst. 2 směrnice 85/337 byly stanoveny až směrnicí 97/11, která mění směrnici 85/337, ale není na tento případ použitelná, nelze připustit, aby byly zcela zanedbány a aby rozhodnutí neobsahovalo žádné odůvodnění. Krom toho tvrzení, podle kterého zamítnutí žalob podaných sdruženími na ochranu životního prostředí vnitrostátními soudy brání Komisi ověřit, zda členský stát splnil povinnosti plynoucí ze směrnice, je zcela neopodstatněné a v rozporu s judikaturou Soudního dvora. Z výše uvedeného rozsudku WWF a další skutečně vyplývá, že přísluší vnitrostátnímu soudu ověřit, zda příslušné orgány správně posoudily významný charakter vlivů záměru na životní prostředí. To však nevylučuje, aby Soudní dvůr mohl rozhodnout o povinnostech členských států plynoucích z čl. 4 odst. 2 směrnice 85/337, a aby tak Komise měla na základě pravomocí, které jí přiznává článek 226 ES, povinnost zasáhnout, aby oznámila porušení ustanovení práva Společenství. Komise konečně zdůrazňuje, že členský stát musí odpovídat nejen za porušení povinností svou ústřední vládou, ale také za porušení svou místní správou a decentralizovanou samosprávou. Italská republika připomíná okolnosti přijetí regionálního dekretu č. 25/99 ze dne 15. listopadu 1999 regionem Abruzze. Pokud jde o odůvodnění tohoto rozhodnutí, tvrdí, že čl. 4 odst. 2 směrnice 85/337 umožňuje ověřit v každém případě, zda záměr musí podléhat posouzení. Tato směrnice tak stanoví přijetí výslovného opatření před provedením posouzení záměru. V důsledku toho je odůvodněné umožnit příslušným orgánům nevyjádřit se, není-li třeba posouzení, a uložit jim přijmout formální opatření pouze tehdy, musí-li záměr podléhat posouzení vlivů. Taková je podmínka stanovená čl. 10 odst. 2 dekretu ze dne 12. dubna 1996, podle které v případě, že se příslušný orgán domnívá, že není nutné provést posouzení, může se nevyjádřit, což odpovídá rozhodnutí o ukončení ověřovacího postupu. Italská republika popírá v každém případě vytýkané porušení povinnosti, protože příslušný vnitrostátní orgán přijal výslovné opatření, tj. dekret č. 25/99 odůvodněný odkazem na stanovisko koordinačního výboru. Připomíná, že, jak vyplývá z výše uvedeného rozsudku WWF a další, přísluší vnitrostátnímu soudu ověřit, zda příslušné orgány správně posoudily významný charakter vlivů záměru na životní prostředí. V tomto případě byl záměr Lotto zero předložen ke kontrole Tribunale amministrativo regionale del Lazio prostřednictvím žaloby podané Associazione Italiana Nostra-Onlus a Associazione Italiana per il World Wildlife Fund. Tento soud usnesením ze dne 21. června 2000 zamítl žádost o odklad výkonu napadených rozhodnutí týkajících se tohoto záměru. Závěry Soudního dvora Úvodem je namístě připomenout, že okolnost, že členský stát svěřil svým regionům provedení směrnic, nemůže mít žádný vliv na použití článku 226 ES. Z ustálené judikatury totiž vyplývá, že členský stát nemůže namítat situace ve svém vnitřním řádu, aby tak odůvodnil nedodržení povinností a lhůt plynoucích ze směrnic Společenství. Jestliže je každý členský stát oprávněn rozdělit podle toho, jak uzná za vhodné, normativní pravomoci uvnitř státu, i přesto zůstává na základě článku 226 ES jediným odpovědným vůči Společenství za dodržování povinností, které pro něj vyplývají z práva Společenství (rozsudek ze dne 13. prosince 1991, Komise v. Itálie, C-33/90, Recueil, s. I-5987, bod 24; v tomto smyslu rovněž usnesení ze dne 1. října 1997, C-180/97, Regione Toscana v. Komise, Recueil, s. I-5245, bod 7). V tomto případě tak není důležité, že porušení povinnosti vyplývá z rozhodnutí regionu Abruzze. Krom toho podání žaloby před vnitrostátní soud proti rozhodnutí vnitrostátního orgánu, na něž se vztahuje řízení pro nesplnění povinnosti, a rozhodnutí tohoto soudu nerozhodnout o odkladu výkonu tohoto rozhodnutí nemohou mít vliv na přípustnost žaloby pro nesplnění povinnosti podané Komisí. Existence právních prostředků dostupných u vnitrostátních soudů nemůže být na újmu podání žaloby podle článku 226 ES vzhledem k tomu, že tyto dvě žaloby sledují různé cíle a mají různé účinky (viz rozsudky Soudního dvora ze dne 17. února 1970, Komise v. Itálie, 31/69, Recueil, s. 25, bod 9, a ze dne 18. března 1986, Komise v. Belgie, 85/85, Recueil, s. 1149, bod 24). Pokud jde o tuto žalobu, je vhodné připomenout, že v souladu s čl. 4 odst. 2 prvním pododstavcem směrnice 85/337 záměry z kategorií uvedených v příloze II podléhají posouzení v souladu s články 5 až 10, pokud členské státy usoudí, že to jejich povaha vyžaduje. Čl. 4 odst. 2 druhý pododstavec této směrnice stanoví, že „členské státy mohou zejména upřesnit určité druhy záměrů, u nichž je třeba provádět posouzení, nebo mohou stanovit kritéria nebo prahové hodnoty umožňující určit, které ze záměrů z kategorií uvedených v příloze II musí podléhat posouzení v souladu s články 5 až 10“. Soudní dvůr již rozhodl, že čl. 4 odst. 2 druhý pododstavec směrnice 85/337 uvádí pouze příkladmo metody, které mohou členské státy použít, aby určily ze záměrů uvedených v příloze II ty, u nichž je třeba provádět posouzení ve smyslu směrnice 85/337 (výše uvedený rozsudek WWF a další, bod 42). V důsledku toho přiznává směrnice 85/337 členským státům prostor pro volné uvážení, a nebrání jim tak používat jiné metody, aby určily záměry vyžadující posouzení vlivů na životní prostředí v souladu se směrnicí. Směrnice tedy nijak nevylučuje z těchto metod tu, která by spočívala v označení, na základě individuálního přezkumu každého dotčeného záměru nebo na základě vnitrostátního právního předpisu, určitého záměru spadajícího pod přílohu II směrnice za záměr nepodléhající postupu posuzování jeho vlivů na životní prostředí (výše uvedený rozsudek WWF a další, bod 43). Nicméně skutečnost, že členský stát má prostor pro volné uvážení připomenutý v předcházejícím bodě nestačí sama o sobě pro vynětí určitého záměru z postupu posuzování ve smyslu směrnice. Kdyby tomu bylo jinak, prostor pro volné uvážení přiznaný členským státům čl. 4 odst. 2 směrnice 85/337 by jimi mohl být použit k vynětí určitého záměru z povinnosti posouzení, zatímco z důvodu své povahy, svého rozsahu nebo svého umístění by tento záměr mohl mít významný vliv na životní prostředí (viz WWF a další, bod 44). V důsledku toho, bez ohledu na metodu zvolenou členským státem pro určení, zda určitý záměr vyžaduje, nebo ne posouzení, tj. určení určitého záměru prostřednictvím právních předpisů nebo po individuálním přezkumu záměru, tato metoda nesmí být na újmu cíli směrnice spočívajícímu v tom, že žádný záměr, který by mohl mít významný vliv na životní prostředí ve smyslu směrnice, není vyňat z posouzení, ledaže by určitý vyňatý záměr mohl být považován na základě celkového posouzení za nezpůsobilý mít značný vliv na životní prostředí (výše uvedený rozsudek WWF a další, bod 45). V tomto případě se porušení povinnosti týká záměru výstavby silnice, který měl být v souladu s italskými právními předpisy provádějícími směrnici 85/337 a v souladu se směrnicí samotnou předmětem předběžného ověření nezbytnosti provést jeho posouzení. Komise vytýká Italské republice hlavně nedostatek odůvodnění rozhodnutí regionu Abruzze o neprovedení posouzení vlivů, což vede k domněnce, že předběžné ověření nebylo provedeno. Z přezkumu předložených písemností vyplývá, že dekret č. 25/99, kterým region Abruzze vyjádřil příznivé stanovisko k výsledku postupu předběžného ověření a rozhodl vyjmout záměr z postupu posuzování, je pouze stručně odůvodněn a omezuje se na odkaz na příznivé stanovisko koordinačního výboru. Toto stanovisko, které vyplývá z ručně psaného zápisu ze schůze tohoto výboru konané dne 22. října 1999, spočívá v jedné větě vyjadřující příznivé stanovisko a uvádějící, že pro přijetí tohoto stanoviska měl výbor k dispozici stanovisko stavebních orgánů č. 8634 ze dne 6. července 1999. Jak uvádí správně generální advokát v bodě 33 svého stanoviska, toto stanovisko stavebních orgánů Teramo předložené na žádost Soudního dvora, není stanoviskem o vlivech záměru na životní prostředí, ale je jen povolením „pouze pro hydraulické účely“ k přechodu řeky Tordino a k provedení některých prací. Pokud jde o dokument přiložený Italskou republikou k její žalobní odpovědi a jehož první strana poskytující nezbytná upřesnění o povaze dokumentu byla předložena na žádost Soudního dvora, nejeví se, že by byl předvídán zákonem v rámci postupu předběžného ověření. Krom toho Soudní dvůr nemá k dispozici skutečnosti umožňující dojít k závěru, že byl použit jako základ pro rozhodnutí příslušným orgánem. Z těchto skutečností vyplývá, že předběžné ověření nezbytnosti předložení záměru Lotto zero ke studii vlivů nebylo provedeno a že nesplnění povinnosti tak, jak je formulované Komisí v jejím žalobním návrhu, je prokázáno. Je vhodné nicméně uvést, že pokud by na žádost Soudního dvora nebylo toto stanovisko stavebních orgánů předloženo, nebylo by možné zkontrolovat, zda předběžné ověření bylo, nebo nebylo provedeno. V tomto ohledu je nutné zdůraznit, že rozhodnutí, kterým má příslušný vnitrostátní orgán za to, že povaha záměru nevyžaduje, aby bylo provedeno posouzení jeho vlivů na životní prostředí, musí obsahovat nebo k němu musí být přiloženy všechny skutečnosti umožňující kontrolu, zda je založeno na odpovídajícím předběžném ověření provedeném v souladu s požadavky směrnice 85/337. Závěrem je namístě konstatovat, že Italská republika tím, že region Abruzze neověřil, zda záměr výstavby mimoměstského okruhu v Teramo (záměr známý pod jménem „Lotto zero – Variante, tra Teramo e Giulianova, alla strada statale SS 80“) patřící mezi ty uvedené v příloze II směrnice 85/337 vyžadoval posouzení vlivů na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 této směrnice, nesplnila své povinnosti, které jí jsou uloženy na základě čl. 4 odst. 2 této směrnice. K nákladům řízení Podle čl. 69 odst. 2 jednacího řádu bude účastníku řízení, který byl ve sporu neúspěšný, uložena náhrada nákladů řízení, pokud účastník řízení, který byl ve sporu úspěšný, náhradu nákladů ve svém návrhu požadoval. Vzhledem k tomu, že Komise požadovala náhradu nákladů řízení ve svém návrhu a Italská republika byla ve sporu neúspěšná, je namístě jí uložit náhradu nákladů řízení. Z těchto důvodů SOUDNÍ DVŮR (první senát) rozhodl takto: 1) Italská republika tím, že region Abruzze neověřil, zda záměr výstavby mimoměstského okruhu v Teramo (záměr známý pod jménem „Lotto zero – Variante, tra Teramo e Giulianova, alla strada statale SS 80“) patřící mezi ty uvedené v příloze II směrnice Rady 85/337/EHS ze dne 27. června 1985 o posuzování vlivů některých veřejných a soukromých záměrů na životní prostředí vyžadoval posouzení vlivů na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 této směrnice, nesplnila své povinnosti, které jí jsou uloženy na základě čl. 4 odst. 2 této směrnice. 2) Italské republice se ukládá náhrada nákladů řízení. Jann Rosas La Pergola Silva de Lapuerta Lenaerts Takto vyhlášeno na veřejném zasedání v Lucemburku dne 10. června 2004. Vedoucí soudní kanceláře Předseda prvního senátu R. Grass P. Jann – Jednací jazyk: italština.

62006CJ0460

de

Das Vorabentscheidungsverfahren betrifft die Auslegung von Art. 2 Abs. 1, Art. 5 Abs. 1 und Art. 6 der Richtlinie 76/207/EWG des Rates vom 9. Februar 1976 zur Verwirklichung des Grundsatzes der Gleichbehandlung von Männern und Frauen hinsichtlich des Zugangs zur Beschäftigung, zur Berufsbildung und zum beruflichen Aufstieg sowie in Bezug auf die Arbeitsbedingungen (ABl. L 39, S. 40) und von Art. 10 der Richtlinie 92/85/EWG des Rates vom 19. Oktober 1992 über die Durchführung von Maßnahmen zur Verbesserung der Sicherheit und des Gesundheitsschutzes von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillenden Arbeitnehmerinnen am Arbeitsplatz (zehnte Einzelrichtlinie im Sinne des Art. 16 Abs. 1 der Richtlinie 89/391/EWG) (ABl. L 348, S. 1). Dieses Ersuchen ergeht im Rahmen eines Rechtsstreits zwischen Frau Paquay (im Folgenden: Klägerin) und der Société d’architectes Hoet + Minne SPRL (im Folgenden: Beklagte) wegen der Kündigung der Klägerin. Rechtlicher Rahmen Gemeinschaftsrecht Die Richtlinie 76/207 Die Richtlinie 76/207 hat nach ihrem Art. 1 zum Ziel, dass in den Mitgliedstaaten der Grundsatz der Gleichbehandlung von Männern und Frauen hinsichtlich des Zugangs zur Beschäftigung, einschließlich des Aufstiegs, und des Zugangs zur Berufsbildung sowie in Bezug auf die Arbeitsbedingungen verwirklicht wird. Nach Art. 2 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 beinhaltet dieser Grundsatz, dass keine unmittelbare oder mittelbare Diskriminierung aufgrund des Geschlechts – insbesondere unter Bezugnahme auf den Ehe- oder Familienstand – erfolgen darf. Art. 2 Abs. 3 der Richtlinie 76/207 sieht vor, dass diese den Vorschriften zum Schutz der Frau, insbesondere bei Schwangerschaft und Mutterschaft, nicht entgegensteht. Nach Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 beinhaltet die Anwendung des Grundsatzes der Gleichbehandlung hinsichtlich der Arbeitsbedingungen einschließlich der Entlassungsbedingungen, dass Männern und Frauen dieselben Bedingungen ohne Diskriminierung aufgrund des Geschlechts gewährt werden. Gemäß Art. 6 der Richtlinie 76/207 haben die Mitgliedstaaten die innerstaatlichen Vorschriften zu erlassen, die notwendig sind, damit jeder, der sich wegen Nichtanwendung des Grundsatzes der Gleichbehandlung im Sinne der Art. 3, 4 und 5 dieser Richtlinie auf seine Person für beschwert hält, nach etwaiger Befassung anderer zuständiger Stellen seine Rechte gerichtlich geltend machen kann. Die Richtlinie 92/85 Aus dem neunten Erwägungsgrund der Richtlinie 92/85 geht hervor, dass der Schutz der Sicherheit und der Gesundheit von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillenden Arbeitnehmerinnen Frauen auf dem Arbeitsmarkt nicht benachteiligen und die Richtlinien zur Gleichbehandlung von Männern und Frauen nicht beeinträchtigen darf. Nach dem fünfzehnten Erwägungsgrund der Richtlinie 92/85 kann sich die Gefahr, aus Gründen entlassen zu werden, die mit ihrem Zustand in Verbindung stehen, schädlich auf die physische und psychische Verfassung von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen oder stillenden Arbeitnehmerinnen auswirken; daher ist es erforderlich, ihre Kündigung zu verbieten. Art. 10 der Richtlinie 92/85 lautet wie folgt: „Um den Arbeitnehmerinnen im Sinne des Artikels 2 [schwangere Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillende Arbeitnehmerinnen] die Ausübung der in diesem Artikel anerkannten Rechte in Bezug auf ihre Sicherheit und ihren Gesundheitsschutz zu gewährleisten, wird Folgendes vorgesehen: 1.      Die Mitgliedstaaten treffen die erforderlichen Maßnahmen, um die Kündigung der Arbeitnehmerinnen im Sinne des Artikels 2 während der Zeit vom Beginn der Schwangerschaft bis zum Ende des Mutterschaftsurlaubs nach Artikel 8 Absatz 1 zu verbieten; davon ausgenommen sind die nicht mit ihrem Zustand in Zusammenhang stehenden Ausnahmefälle, die entsprechend den einzelstaatlichen Rechtsvorschriften und/oder Gepflogenheiten zulässig sind, wobei gegebenenfalls die zuständige Behörde ihre Zustimmung erteilen muss. 2.      Wird einer Arbeitnehmerin im Sinne des Artikels 2 während der in Nummer 1 genannten Zeit gekündigt, so muss der Arbeitgeber schriftlich berechtigte Kündigungsgründe anführen. 3.      Die Mitgliedstaaten treffen die erforderlichen Maßnahmen, um Arbeitnehmerinnen im Sinne des Artikels 2 vor den Folgen einer nach Nummer 1 widerrechtlichen Kündigung zu schützen.“ Nach Art. 12 der Richtlinie 92/85 haben die Mitgliedstaaten die innerstaatlichen Vorschriften zu erlassen, die notwendig sind, damit jede Arbeitnehmerin, die sich durch die Nichterfüllung der Verpflichtungen aus dieser Richtlinie für beschwert hält, ihre Rechte gerichtlich und/oder entsprechend den innerstaatlichen Rechtsvorschriften und/oder Gebräuchen durch Befassung anderer zuständiger Stellen geltend machen kann. Nach Art. 14 Abs. 1 der Richtlinie 92/85 hatten die Mitgliedstaaten die Rechts- und Verwaltungsvorschriften zu erlassen, die erforderlich waren, um dieser Richtlinie spätestens zwei Jahre nach ihrem Erlass, d. h. am 19. Oktober 1994, nachzukommen. Nationales Recht Art. 40 des Arbeitsgesetzes vom 16. März 1971 ( Moniteur belge vom 30. März 1971, S. 3931) lautet: „Ein Arbeitgeber, der eine schwangere Arbeitnehmerin beschäftigt, darf ab Kenntniserlangung von der Schwangerschaft bis einen Monat nach Ende des Mutterschaftsurlaubs keine Handlung vornehmen, die darauf gerichtet ist, das Arbeitsverhältnis einseitig zu beenden; davon ausgenommen sind Gründe, die nicht mit dem körperlichen Zustand aufgrund der Schwangerschaft oder der Entbindung in Zusammenhang stehen. Die Beweislast für diese Gründe trägt der Arbeitgeber. Auf Verlangen der Arbeitnehmerin gibt der Arbeitgeber sie ihr schriftlich bekannt. Wenn der angeführte Kündigungsgrund nicht den Anforderungen des Abs. 1 entspricht oder es an einem Kündigungsgrund fehlt, hat der Arbeitgeber der Arbeitnehmerin unbeschadet der Abfindungen, die der Arbeitnehmerin im Fall der Auflösung des Arbeitsvertrags zustehen, eine pauschale Entschädigung in Höhe von sechs Monatsbruttogehältern zu zahlen.“ Mit dem Gesetz vom 4. August 1978 über die wirtschaftliche Neuorientierung ( Moniteur belge vom 17. August 1978, S. 9106) wurde die Richtlinie 76/207 in belgisches Recht umgesetzt; Titel V dieses Gesetzes sieht Rechtsschutzmaßnahmen bei Diskriminierungen aufgrund des Geschlechts vor. Nach Art. 131 dieses Gesetzes kann jede Person, die sich für beschwert hält, bei dem zuständigen Gericht eine Klage auf Anwendung der Bestimmungen des Titels V des Gesetzes erheben. Aus der Vorlageentscheidung geht hervor, dass im Titel V des Gesetzes vom 4. August 1978 insoweit keine besondere zivilrechtliche Sanktion vorgesehen ist. Ausgangsverfahren und Vorlagefragen Die Klägerin, die seit dem 24. Dezember 1987 im Architekturbüro der Beklagten angestellt war, befand sich von September bis Ende Dezember 1995 im Mutterschaftsurlaub. Ihr Mutterschaftsurlaub endete am 31. Dezember 1995, und die Kündigungsschutzzeit – vom Beginn der Schwangerschaft bis zum Ende des Mutterschaftsurlaubs – endete nach belgischem Recht am 31. Januar 1996. Mit Einschreiben vom 21. Februar 1996, d. h. nach Ablauf der Schutzzeit, wurde der Klägerin unter Einhaltung einer Kündigungsfrist von 6 Monaten, die am 1. März 1996 begann, gekündigt. Die Beklagte beendete das Vertragsverhältnis am 15. April 1996 gegen Zahlung einer Abfindung, die dem restlichen Gehalt in der Kündigungsfrist entsprach. Das vorlegende Gericht führt aus, dass die Entscheidung über die Kündigung der Klägerin während ihrer Schwangerschaft und vor dem 31. Januar 1996, d. h. dem Ende der Kündigungsschutzzeit, getroffen und in gewissem Maße vorbereitet worden sei. Aus der Vorlageentscheidung geht hervor, dass die Beklagte während der Schwangerschaft am 27. Mai 1995 in einer Zeitung eine Stellenanzeige für eine Sekretärin veröffentlichte und am 6. Juni 1995 einer Bewerberin antwortete, dass die „Stelle von Mitte September 1995 bis Januar 1996“, was der voraussichtlichen Dauer des Mutterschaftsurlaubs entsprach, „und dann ab August 1996 frei ist“, d. h. nach Ablauf der sechsmonatigen Kündigungsfrist bei einer ordentlich nach dem Schutzzeitraum mitgeteilten Kündigung. Es ist nicht bestritten, dass die Beklagte am 27. Mai 1995 von der Schwangerschaft wusste und dass die Anzeige die Stelle der Klägerin betraf. Aus der Vorlageentscheidung ergibt sich ferner, dass die Beklagte eine zweite Anzeige im Oktober 1995 veröffentlichte, also kurze Zeit nach dem Beginn des Mutterschaftsurlaubs, die wie folgt formuliert war: „comptabilité [Buchführung], McIntosch, disp. Imm. [ab sofort], pr carr. [für berufliche Entwicklung] ds pet. équip [in kleinem Team]“. Es ist nicht bestritten, dass die Abkürzung „pr carr.“ „pour [faire] carrière“ (um sich beruflich zu entwickeln) bedeutet, was bestätigt, dass die Gesellschaft die Absicht hatte, die Klägerin endgültig zu ersetzen, und dass die entsprechende Entscheidung während ihrer Schwangerschaft getroffen wurde. In Bezug auf den Kündigungsgrund stellte das vorlegende Gericht unter Berücksichtigung des Umstands, dass die Beweislast dem Arbeitgeber obliegt, in einem Urteil vom 26. April 2006 fest, dass der Grund einer mangelnden Anpassung an die Weiterentwicklung in den architekturbezogenen Berufen, mit dem die Beklagte versuche, die Kündigung zu rechtfertigen, nicht nachgewiesen sei, zumal in Zeugnissen vom 1. März 1996 der Klägerin bescheinigt werde, immer zur „völligen Zufriedenheit ihres Arbeitgebers“ gearbeitet zu haben. Das Gericht ging deshalb davon aus, dass die Kündigung in Zusammenhang mit der Schwangerschaft oder zumindest mit der Geburt eines Kindes stehe. Das vorlegende Gericht stellte ferner fest, dass Art. 40 des Gesetzes vom 16. März 1971 es bei einer Auslegung im Licht der Gesetzesmaterialien nicht verbiete, dass die Kündigungsentscheidung während der Schutzzeit getroffen werde, sofern die Mitteilung an die Arbeitnehmerin mehr als einen Monat nach dem Ende des Mutterschaftsurlaubs erfolge. Unter diesen Umständen hat das Tribunal du travail de Bruxelles das Verfahren ausgesetzt und dem Gerichtshof folgende Fragen zur Vorabentscheidung vorgelegt: 1.      Ist Art. 10 der Richtlinie 92/85 dahin auszulegen, dass er nur die Mitteilung einer Kündigung während der in Nr. 1 dieser Vorschrift vorgesehenen Schutzzeit verbietet, oder verbietet er es auch, vor Ablauf der Schutzzeit die Entscheidung über eine Kündigung zu treffen und die endgültige Ersetzung einer Arbeitnehmerin vorzubereiten? 2.      Verstößt eine Kündigung, die nach der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird, aber im Zusammenhang mit der Mutterschaft und/oder der Geburt eines Kindes steht, gegen Art. 2 Abs. 1 (oder Art. 5 Abs. 1) der Richtlinie 76/207, und muss, wenn dies der Fall ist, die Sanktion wenigstens der Sanktion entsprechen, die das nationale Recht zur Umsetzung des Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorsieht? Zu den Vorlagefragen Zur ersten Frage Mit seiner ersten Frage möchte das vorlegende Gericht wissen, ob Art. 10 der Richtlinie 92/85 dahin auszulegen ist, dass er nicht nur die Mitteilung einer auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhenden Kündigungsentscheidung während der in Nr. 1 dieser Vorschrift vorgesehenen Schutzzeit verbietet, sondern auch untersagt, dass vor Ablauf dieser Zeit eine solche Kündigungsentscheidung getroffen und die endgültige Ersetzung der schwangeren Arbeitnehmerin vorbereitet wird. Zunächst ist daran zu erinnern, dass die Richtlinie 92/85 die Verbesserung der Sicherheit und des Gesundheitsschutzes von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillenden Arbeitnehmerinnen am Arbeitsplatz bezweckt. Außerdem hat der Gerichtshof in diesem Zusammenhang auch festgestellt, dass mit den gemeinschaftsrechtlichen Vorschriften über die Gleichheit von Männern und Frauen im Bereich der Rechte von schwangeren Frauen oder Wöchnerinnen das Ziel verfolgt wird, Arbeitnehmerinnen vor und nach der Niederkunft zu schützen (vgl. Urteil vom 8. September 2005, McKenna, C‑191/03, Slg. 2005, I‑7631, Randnr. 42). Vor dem Inkrafttreten der Richtlinie 92/85 hatte der Gerichtshof bereits entschieden, dass einer Frau auf der Grundlage des Grundsatzes der Nichtdiskriminierung und insbesondere von Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 Kündigungsschutz nicht nur während des Mutterschaftsurlaubs gewährt werden muss, sondern während der gesamten Schwangerschaft. Der Gerichtshof hat ausgeführt, dass eine Entlassung während der entsprechenden Zeiten nur Frauen treffen kann und daher als unmittelbare Diskriminierung aufgrund des Geschlechts anzusehen ist (vgl. in diesem Sinne Urteile vom 8. November 1990, Handels‑ og Kontorfunktionærernes Forbund, C‑179/88, Slg. 1990, I‑3979, Randnr. 15, vom 30. Juni 1998, Brown, C‑394/96, Slg. 1998, I‑4185, Randnrn. 24 bis 27, und McKenna, Randnr. 47). Gerade in Anbetracht der Gefahr, die eine mögliche Entlassung für die physische und psychische Verfassung von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen oder stillenden Arbeitnehmerinnen darstellt, einschließlich des besonders schwerwiegenden Risikos, dass eine schwangere Arbeitnehmerin zum freiwilligen Abbruch ihrer Schwangerschaft veranlasst wird, hat der Gemeinschaftsgesetzgeber in Art. 10 der Richtlinie 92/85 einen besonderen Schutz für die Frau vorgesehen, indem er das Verbot der Kündigung während der Zeit vom Beginn der Schwangerschaft bis zum Ende des Mutterschaftsurlaubs verfügt hat (vgl. Urteile vom 14. Juli 1994, Webb, C‑32/93, Slg. 1994, I‑3567, Randnr. 21, Brown, Randnr. 18, vom 4. Oktober 2001, Tele Danmark, C‑109/00, Slg. 2001, I‑6993, Randnr. 26, und McKenna, Randnr. 48). Sodann ist darauf hinzuweisen, dass Art. 10 der Richtlinie 92/85 für diesen Zeitraum keine Ausnahme oder Abweichung vom Verbot der Kündigung schwangerer Arbeitnehmerinnen vorsieht, außer in nicht mit ihrem Zustand in Zusammenhang stehenden Ausnahmefällen und unter der Voraussetzung, dass der Arbeitgeber die Gründe für die Kündigung schriftlich angibt (Urteile Webb, Randnr. 22, Brown, Randnr. 18, und Tele Danmark, Randnr. 27). Schließlich ist es den Mitgliedstaaten im Rahmen der Anwendung des Art. 10 der Richtlinie 92/85 nicht möglich, die Bedeutung des Begriffs „Kündigung“ zu ändern und so dem durch diese Bestimmung gewährten Schutz seine Tragweite zu nehmen und die praktische Wirksamkeit der Bestimmung zu gefährden. Angesichts der mit der Richtlinie 92/85 und insbesondere mit ihrem Art. 10 verfolgten Ziele ist festzustellen, dass das Verbot der Kündigung von Schwangeren, Wöchnerinnen und stillenden Frauen während der Schutzzeit nicht auf die Mitteilung der Kündigungsentscheidung beschränkt ist. Der Schutz, der den genannten Arbeitnehmerinnen durch diese Bestimmung gewährt wird, schließt sowohl aus, dass eine Kündigungsentscheidung getroffen wird, als auch, dass Vorbereitungen für eine Kündigung getroffen werden wie etwa die Suche und Planung eines endgültigen Ersatzes für die betroffene Angestellte aufgrund der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes. Wie nämlich die italienische Regierung zu Recht ausgeführt hat, verfolgt ein Arbeitgeber, der wie der im Ausgangsverfahren beschließt, eine schwangere Arbeitnehmerin, Wöchnerin oder stillende Arbeitnehmerin aufgrund ihres Zustands zu ersetzen, und der von dem Moment an, in dem er von der Schwangerschaft Kenntnis erhält, konkrete Schritte zur Ersetzung der Arbeitnehmerin unternimmt, genau das Ziel, das durch die Richtlinie 92/85 verboten ist, nämlich die Kündigung einer Arbeitnehmerin aufgrund ihrer Schwangerschaft oder der Geburt eines Kindes. Die gegenteilige Auslegung − Beschränkung des Kündigungsverbots allein auf die Mitteilung einer Kündigungsentscheidung während der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit − nähme diesem Artikel seine praktische Wirksamkeit und könnte die Gefahr mit sich bringen, dass die Arbeitgeber dieses Verbot zum Nachteil der in der Richtlinie 92/85 niedergelegten Rechte für Schwangere, Wöchnerinnen und stillende Frauen umgehen. Allerdings ist daran zu erinnern, dass einer schwangeren Arbeitnehmerin, Wöchnerin oder stillenden Arbeitnehmerin, wie aus Randnr. 31 des vorliegenden Urteils hervorgeht, nach Art. 10 Nr. 1 der Richtlinie 92/85 in nicht mit ihrem Zustand zusammenhängenden Ausnahmefällen, die entsprechend den einzelstaatlichen Rechtsvorschriften und/oder Gepflogenheiten zulässig sind, während der in dieser Vorschrift vorgesehenen Schutzzeit gekündigt werden darf. Was ferner die Beweislast in Fällen wie denen des Ausgangsverfahrens anbelangt, so hat das nationale Gericht die relevanten Vorschriften der Richtlinie 97/80/EG des Rates vom 15. Dezember 1997 über die Beweislast bei Diskriminierung aufgrund des Geschlechts (ABl. 1998, L 14, S. 6) anzuwenden, die nach ihrem Art. 3 Abs. 1 Buchst. a Anwendung findet auf Situationen, die von der Richtlinie 92/85 erfasst werden, sofern es um die Frage einer Diskriminierung aufgrund des Geschlechts geht. Nach Art. 4 Abs. 1 der Richtlinie 97/80 obliegt, wenn Personen, die sich durch die Verletzung des Gleichbehandlungsgrundsatzes für beschwert halten und bei einem Gericht bzw. einer anderen zuständigen Stelle Tatsachen glaubhaft machen, die das Vorliegen einer unmittelbaren oder mittelbaren Diskriminierung vermuten lassen, es dem Beklagten, zu beweisen, dass keine Verletzung des Gleichbehandlungsgrundsatzes vorgelegen hat. Nach alledem ist auf die erste Frage zu antworten, dass Art. 10 der Richtlinie 92/85 dahin auszulegen ist, dass er nicht nur die Mitteilung einer auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhenden Kündigungsentscheidung während der in Nr. 1 dieser Vorschrift vorgesehenen Schutzzeit verbietet, sondern auch untersagt, dass vor Ablauf dieser Zeit Maßnahmen in Vorbereitung einer solchen Entscheidung getroffen werden. Zur zweiten Frage Mit seiner zweiten Frage möchte das vorlegende Gericht zum einen wissen, ob eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung, die nach der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird, gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, und zum anderen, ob im Fall eines Verstoßes gegen diese Bestimmungen der Richtlinie 76/207 die von dem Mitgliedstaat nach Art. 6 dieser Richtlinie zur Ahndung des Verstoßes gegen die genannten Bestimmungen gewählte Maßnahme mindestens der im nationalen Recht zur Umsetzung der Art. 10 und 12 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen entsprechen muss. Was den ersten Teil der zweiten Frage anbelangt, so hat der Gerichtshof, wie sich aus Randnr. 29 des vorliegenden Urteils ergibt, bereits entschieden, dass einer Frau Kündigungsschutz nicht nur während des Mutterschaftsurlaubs gewährt werden muss, sondern während der gesamten Schwangerschaft. Die Entlassung einer Arbeitnehmerin während ihrer Schwangerschaft oder während ihres Mutterschaftsurlaubs aus Gründen, die mit ihrer Schwangerschaft und/oder der Geburt des Kindes zusammenhängen, stellt eine unmittelbare Diskriminierung aufgrund des Geschlechts dar, die gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt. Wie aus der Antwort des Gerichtshofs auf die erste Frage und insbesondere aus den Randnrn. 35 und 38 des vorliegenden Urteils hervorgeht, ist es ohne Bedeutung, wenn die entsprechende Kündigungsentscheidung nach Ablauf der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird. Jede andere Auslegung von Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 würde den Umfang des Schutzes, den das Gemeinschaftsrecht Schwangeren, Wöchnerinnen und stillenden Frauen gewährt, entgegen der Systematik und der Entwicklung der Gemeinschaftsvorschriften über die Gleichheit von Männern und Frauen in diesem Bereich einschränken. Somit ist auf den ersten Teil der zweiten Frage zu antworten, dass eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, wann immer diese Kündigungsentscheidung auch mitgeteilt wird, und selbst dann, wenn sie nach Ablauf der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird. Was sodann den zweiten Teil der zweiten Frage betrifft, so ist daran zu erinnern, dass die Mitgliedstaaten nach Art. 6 der Richtlinie 76/207 die Vorschriften erlassen müssen, die notwendig sind, damit jeder, der sich durch eine Diskriminierung wie die im Ausgangsfall in Rede stehende, die gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 dieser Richtlinie verstößt, für beschwert hält, seine Rechte gerichtlich geltend machen kann. Diese Verpflichtung impliziert, dass die fraglichen Vorschriften so wirksam sind, dass das Ziel der Richtlinie 76/207 erreicht wird, und dass sich die betroffenen Personen vor den nationalen Gerichten tatsächlich auf sie berufen können (vgl. Urteil vom 2. August 1993, Marshall, C‑271/91, Slg. 1993, I‑4367, Randnr. 22). Art. 6 schreibt den Mitgliedstaaten keine bestimmte Maßnahme im Fall einer Verletzung des Diskriminierungsverbots vor, sondern belässt ihnen nach Maßgabe der unterschiedlichen denkbaren Sachverhalte die Freiheit der Wahl unter den verschiedenen zur Verwirklichung des Ziels der Richtlinie 76/207 geeigneten Lösungen (Urteile vom 10. April 1984, von Colson und Kamann, 14/83, Slg. 1984, 1891, Randnr. 18, und Marshall, Randnr. 23). Das Ziel ist jedoch die Schaffung tatsächlicher Chancengleichheit, und dieses würde nicht erreicht, wenn Maßnahmen fehlten, durch die diese Gleichheit wiederhergestellt werden kann, falls sie nicht gewahrt ist. Diese Maßnahmen müssen somit einen tatsächlichen und wirksamen Rechtsschutz gewährleisten und eine wirklich abschreckende Wirkung gegenüber dem Arbeitgeber haben (Urteil Marshall, Randnr. 24). Diese Erfordernisse machen die Berücksichtigung der Besonderheiten jedes einzelnen Falls einer Verletzung des Gleichheitsgrundsatzes notwendig. Wird als Maßnahme zur Erreichung des vorstehend genannten Ziels die finanzielle Wiedergutmachung gewählt, so muss diese angemessen in dem Sinne sein, dass sie es erlaubt, die durch die diskriminierende Entlassung tatsächlich entstandenen Nachteile gemäß dem einschlägigen staatlichen Recht in vollem Umfang auszugleichen (Urteil Marshall, Randnrn. 25 und 26). Nach Art. 12 der Richtlinie 92/85 sind die Mitgliedstaaten ebenfalls verpflichtet, die Vorschriften zu erlassen, die notwendig sind, damit jede Person, die sich durch die Nichterfüllung der Verpflichtungen aus dieser Richtlinie, darunter derjenigen aus Art. 10, für beschwert hält, ihre Rechte gerichtlich geltend machen kann. Art. 10 Nr. 3 der Richtlinie 92/85 sieht insbesondere vor, dass die Mitgliedstaaten die Maßnahmen zu treffen haben, die erforderlich sind, um schwangere Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillende Arbeitnehmerinnen vor den Folgen einer nach Nr. 1 dieser Vorschrift widerrechtlichen Kündigung zu schützen. Aus den Antworten des Gerichtshofs auf die erste Frage und den ersten Teil der zweiten Frage geht hervor, dass es gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 sowie gegen Art. 10 der Richtlinie 92/85 verstößt, wenn einer Arbeitnehmerin während der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung mitgeteilt wird oder wenn während dieser Zeit eine solche Entscheidung getroffen – auch wenn sie nicht mitgeteilt wird – und die endgültige Ersetzung der betroffenen Arbeitnehmerin vorbereitet wird. Zwar sind die Mitgliedstaaten weder nach Art. 6 der Richtlinie 76/207 noch nach Art. 12 der Richtlinie 92/85 verpflichtet, eine bestimmte Maßnahme zu ergreifen, doch muss die gewählte Maßnahme, wie sich aus Randnr. 45 des vorliegenden Urteils ergibt, geeignet sein, einen tatsächlichen und wirksamen gerichtlichen Rechtsschutz sicherzustellen, sie muss eine wirklich abschreckende Wirkung gegenüber dem Arbeitgeber haben, und sie muss in jedem Fall in angemessenem Verhältnis zu dem erlittenen Schaden stehen. Wenn ein Mitgliedstaat nach den Art. 10 und 12 der Richtlinie 92/85 und im Einklang mit den in der Rechtsprechung des Gerichtshofs aufgestellten Anforderungen an Sanktionen beschließt, die Nichtbeachtung der sich aus Art. 10 ergebenden Verpflichtungen in der Weise zu ahnden, dass eine bestimmte Entschädigung in Geld zu zahlen ist, so folgt daraus, wie die italienische Regierung im vorliegenden Fall ausgeführt hat, dass die Maßnahme, die dieser Staat im Fall eines unter gleichen Umständen begangenen Verstoßes gegen das Diskriminierungsverbot nach Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 vorsieht, wenigstens gleichwertig sein muss. Wenn die von einem Mitgliedstaat nach Art. 12 der Richtlinie 92/85 gewählte Entschädigung als für den Schutz der betroffenen Arbeitnehmerinnen notwendig angesehen wird, ist nicht zu erkennen, wie eine geringere Entschädigung, die zur Umsetzung von Art. 6 der Richtlinie 76/207 vorgesehen ist, dem erlittenen Schaden angemessen sein kann, wenn dieser Schaden in einer Entlassung besteht, die unter gleichen Umständen stattgefunden hat und gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt. Bei der Wahl der zur Verwirklichung des Ziels der Richtlinie 76/207 angemessenen Lösung müssen die Mitgliedstaaten zudem, wie der Gerichtshof bereits ausgeführt hat, darauf achten, dass Verstöße gegen das Gemeinschaftsrecht nach ähnlichen sachlichen und verfahrensrechtlichen Regeln geahndet werden wie nach Art und Schwere gleichartige Verstöße gegen das nationale Recht (Urteile vom 21. September 1989, Kommission/Griechenland, 68/88, Slg. 1989, 2965, Randnr. 24, und vom 22. April 1997, Draehmpaehl, C‑180/95, Slg. 1997, I‑2195, Randnr. 29). Dies gilt entsprechend für nach Art und Schwere gleichartige Verstöße gegen das Gemeinschaftsrecht. Somit ist auf den zweiten Teil der zweiten Frage Folgendes zu antworten: Da eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung, die nach Ablauf der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird, sowohl gegen diese Bestimmung als auch gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, muss die von dem Mitgliedstaat nach Art. 6 der letztgenannten Richtlinie zur Ahndung des Verstoßes gegen die genannten Bestimmungen gewählte Maßnahme mindestens der Maßnahme entsprechen, die im nationalen Recht zur Umsetzung der Art. 10 und 12 der Richtlinie 92/85 vorgesehen ist. Angesichts der vorstehenden Erwägungen ist auf die zweite Frage zu antworten, dass eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, wann immer diese Kündigungsentscheidung auch mitgeteilt wird, und selbst dann, wenn sie nach Ablauf der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird. Da eine solche Kündigungsentscheidung sowohl gegen Art. 10 der Richtlinie 92/85 als auch gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, muss die von dem Mitgliedstaat nach Art. 6 der letztgenannten Richtlinie zur Ahndung des Verstoßes gegen die genannten Bestimmungen gewählte Maßnahme mindestens der Maßnahme entsprechen, die im nationalen Recht zur Umsetzung der Art. 10 und 12 der Richtlinie 92/85 vorgesehen ist. Kosten Für die Parteien des Ausgangsverfahrens ist das Verfahren ein Zwischenstreit in dem bei dem vorlegenden Gericht anhängigen Rechtsstreit; die Kostenentscheidung ist daher Sache dieses Gerichts. Die Auslagen anderer Beteiligter für die Abgabe von Erklärungen vor dem Gerichtshof sind nicht erstattungsfähig. Aus diesen Gründen hat der Gerichtshof (Dritte Kammer) für Recht erkannt: 1. Art. 10 der Richtlinie 92/85/EWG des Rates vom 19. Oktober 1992 über die Durchführung von Maßnahmen zur Verbesserung der Sicherheit und des Gesundheitsschutzes von schwangeren Arbeitnehmerinnen, Wöchnerinnen und stillenden Arbeitnehmerinnen am Arbeitsplatz (zehnte Einzelrichtlinie im Sinne des Art. 16 Abs. 1 der Richtlinie 89/391/EWG) ist dahin auszulegen, dass er nicht nur die Mitteilung einer auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhenden Kündigungsentscheidung während der in Nr. 1 dieser Vorschrift vorgesehenen Schutzzeit verbietet, sondern auch untersagt, dass vor Ablauf dieser Zeit Maßnahmen in Vorbereitung einer solchen Entscheidung getroffen werden. 2. Eine auf der Schwangerschaft und/oder der Geburt eines Kindes beruhende Kündigungsentscheidung verstößt gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207/EWG des Rates vom 9. Februar 1976 zur Verwirklichung des Grundsatzes der Gleichbehandlung von Männern und Frauen hinsichtlich des Zugangs zur Beschäftigung, zur Berufsbildung und zum beruflichen Aufstieg sowie in Bezug auf die Arbeitsbedingungen, wann immer diese Kündigungsentscheidung auch mitgeteilt wird, und selbst dann, wenn sie nach Ablauf der in Art. 10 der Richtlinie 92/85 vorgesehenen Schutzzeit mitgeteilt wird. Da eine solche Kündigungsentscheidung sowohl gegen Art. 10 der Richtlinie 92/85 als auch gegen Art. 2 Abs. 1 und Art. 5 Abs. 1 der Richtlinie 76/207 verstößt, muss die von dem Mitgliedstaat nach Art. 6 der letztgenannten Richtlinie zur Ahndung des Verstoßes gegen die genannten Bestimmungen gewählte Maßnahme mindestens der Maßnahme entsprechen, die im nationalen Recht zur Umsetzung der Art. 10 und 12 der Richtlinie 92/85 vorgesehen ist. Unterschriften * Verfahrenssprache: Französisch.

62003CJ0306

it

La presente domanda di pronuncia pregiudiziale riguarda l’interpretazione degli artt. 12 CE, 39 CE e 42 CE, nonché degli artt. 45 e 48, n. 1, del regolamento (CEE) del Consiglio 14 giugno 1971, n. 1408, relativo all’applicazione dei regimi di sicurezza sociale ai lavoratori subordinati, ai lavoratori autonomi e ai loro familiari che si spostano all’interno della Comunità, nella versione modificata ed aggiornata dal regolamento (CE) del Consiglio 2 dicembre 1996, n. 118 (GU 1997, L 28, pag. 1), come modificato dal regolamento (CE) del Consiglio 29 giugno 1998, n. 1606 (GU L 209, pag. 1; in prosieguo: il «regolamento n. 1408/71»). Tale domanda è stata presentata nell’ambito di una controversia che oppone la sig.ra Salgado Alonso all’Instituto Nacional de la Seguridad Social (Istituto nazionale della previdenza sociale; in prosieguo: l’«INSS») ed alla Tesorería General de la Seguridad Social (Tesoreria generale della previdenza sociale; in prosieguo: la «TGSS»), in merito all’accertamento del diritto della predetta ad una pensione di vecchiaia in base alla normativa spagnola. Contesto normativo Normativa comunitaria L’art. 1, lett. r), del regolamento n. 1408/71 definisce l’espressione «periodi di assicurazione» nei seguenti termini: «i periodi di contribuzione, di occupazione o di attività lavorativa autonoma, quali sono definiti o riconosciuti come periodi di assicurazione dalla legislazione sotto la quale sono stati compiuti o sono considerati compiuti, nonché tutti i periodi equiparati, nella misura in cui sono riconosciuti da tale legislazione come equivalenti ai periodi di assicurazione». L’art. 3, n. 1, del regolamento n. 1408/71 così recita: «Le persone che risiedono nel territorio di uno degli Stati membri ed alle quali sono applicabili le disposizioni del presente regolamento, sono soggette agli obblighi e sono ammesse al beneficio della legislazione di ciascuno Stato membro alle stesse condizioni dei cittadini di tale Stato, fatte salve le disposizioni particolari del presente regolamento». L’art. 45, n. 1, del medesimo regolamento enuncia il principio del cumulo dei periodi di assicurazione per l’acquisizione, il mantenimento o il recupero del diritto a prestazioni nei seguenti termini: «Se la legislazione di uno Stato membro subordina l’acquisizione, il mantenimento o il recupero del diritto alle prestazioni in virtù di un regime che non è un regime speciale ai sensi del paragrafo 2 o 3, al compimento di periodi di assicurazione o di residenza, l’istituzione competente di questo Stato membro tiene conto, nella misura necessaria, dei periodi di assicurazione o di residenza compiuti – sia in un regime generale sia in un regime speciale – sotto la legislazione di ogni altro Stato membro, applicabile a lavoratori subordinati o autonomi. A tal fine, essa tiene conto di detti periodi come se si trattasse di periodi compiuti sotto la legislazione che essa applica». L’art. 46, n. 2, del regolamento n. 1408/71 dispone quanto segue: «Se le condizioni richieste dalla legislazione di uno Stato membro per aver diritto alle prestazioni non sono soddisfatte se non dopo l’applicazione dell’articolo 45 e/o dell’articolo 40, paragrafo 3, si applicano le norme seguenti: a) l’istituzione competente calcola l’importo teorico della prestazione cui l’interessato avrebbe diritto se tutti i periodi di assicurazione e/o di residenza, compiuti sotto le legislazioni degli Stati membri alle quali il lavoratore subordinato o autonomo è stato soggetto, fossero stati compiuti nello Stato membro in questione e sotto la legislazione che essa applica alla data della liquidazione. Se, in virtù di questa legislazione, l’importo della prestazione è indipendente dalla durata dei periodi compiuti, tale importo è considerato come l’importo teorico di cui alla presente lettera; b) l’istituzione competente determina quindi l’importo effettivo della prestazione in base all’importo teorico di cui alla lettera precedente, proporzionalmente alla durata dei periodi di assicurazione o di residenza compiuti prima che si avverasse il rischio, sotto la legislazione che essa applica, in rapporto alla durata totale dei periodi di assicurazione o di residenza compiuti, prima che il rischio si avverasse, sotto la legislazione di tutti gli Stati membri in causa». L’art. 48, n. 1, del medesimo regolamento prevede un’eccezione, in materia di liquidazione dei diritti a pensione, per i periodi di assicurazione di durata inferiore ad un anno, disponendo quanto segue: «Nonostante l’articolo 46, paragrafo 2, l’istituzione di uno Stato membro non è tenuta a corrispondere prestazioni per i periodi compiuti sotto la legislazione che essa applica e che vanno presi in considerazione al momento dell’avverarsi del rischio se: – la durata di detti periodi non raggiunge un anno e, – tenuto conto di questi soli periodi, nessun diritto alle prestazioni è acquisito in virtù di questa legislazione». Normativa nazionale L’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale, nella versione consolidata di cui al regio decreto legislativo n. 1/94 del 20 giugno 1994 (BOE n. 154 del 29 giugno 1994), come modificato dalla legge n. 50/1998 del 30 dicembre 1998, recante misure in materia tributaria, amministrativa e sociale (BOE del 31 dicembre 1998; in prosieguo: la «legge generale sulla previdenza sociale»), subordina la concessione di una pensione di vecchiaia, di tipo contributivo, al compimento di un periodo contributivo minimo di quindici anni, almeno due dei quali maturati nei quindici anni immediatamente antecedenti al fatto generatore del diritto alle prestazioni. L’art. 218 della legge generale sulla previdenza sociale prevede che, qualora l’affiliato benefici di un’indennità di disoccupazione, l’Instituto Nacional de Empleo (organismo di gestione dell’assicurazione di disoccupazione; in prosieguo: l’«INEM») versi alla previdenza sociale contributi a vario titolo, secondo la natura della prestazione concessa. Infatti, il n. 2 del detto art. 218 così dispone: «Nel caso del sussidio di disoccupazione destinato a lavoratori di età superiore a cinquantadue anni, l’ente gestore dovrà altresì versare i contributi per la pensione di vecchiaia». Secondo l’art. 215, n. 1, punto 3, della legge generale sulla previdenza sociale, beneficia di tale indennità di disoccupazione il lavoratore disoccupato che per almeno sei anni abbia versato contributi all’assicurazione di disoccupazione e che soddisfi tutte le condizioni, salvo quella relativa all’età, necessarie per ottenere una pensione di vecchiaia di tipo contributivo nell’ambito del regime previdenziale spagnolo. Infine, la ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, entrata in vigore il 1° gennaio 1999, a seguito della promulgazione della legge n. 50/98, è così formulata: «I contributi versati dall’ente gestore a titolo dell’assicurazione di vecchiaia, a norma dell’art. 218, n. 2, della presente legge, vengono presi in considerazione per la determinazione della base di calcolo della pensione di vecchiaia e dell’aliquota ad essa applicabile. In nessun caso i detti contributi hanno validità ed efficacia giuridica ai fini del raggiungimento del periodo minimo di contribuzione richiesto dall’art. 161, n. 1, lett. b), della presente legge, che, a norma dell’art. 215, n. 1, punto 3, occorre aver maturato al momento della presentazione della domanda del sussidio [di disoccupazione] previsto per [i disoccupati] di età superiore a 52 anni». Causa principale e questioni pregiudiziali In data 7 agosto 1992, la sig.ra Salgado Alonso, nata il 30 maggio 1936, ha presentato dinanzi all’INEM una domanda intesa ad ottenere l’indennità speciale di disoccupazione prevista per i disoccupati di età superiore a 52 anni. A quella data essa poteva dimostrare di aver maturato periodi di assicurazione effettivi della durata, rispettivamente, di 74 mesi – più di 6 anni – in base alla legislazione tedesca, tra il 29 giugno 1964 ed il 30 luglio 1970, di 26 mesi in base alla legislazione svizzera, tra il 1° dicembre 1971 e il 31 marzo 1975, e di 182 giorni in base alla legislazione spagnola, tra l’8 gennaio e il 7 luglio 1992. In un primo momento l’INEM le ha negato il beneficio dell’indennità speciale di disoccupazione, per il fatto che non aveva maturato in Spagna il necessario periodo contributivo minimo di quindici anni. La sig.ra Salgado Alonso ha dunque proposto un ricorso contro tale decisione dinanzi al Juzgado de lo Social n. 2 di Orense (Spagna), il quale, con sentenza del 22 giugno 1993, le ha riconosciuto il diritto alla detta indennità. L’INSS e la TGSS, nonché il governo spagnolo, spiegano tale pronuncia, in sostanza, con il fatto che, in base alla giurisprudenza spagnola dell’epoca, anche i periodi contributivi di durata minima compiuti all’estero venivano riconosciuti come equivalenti al periodo contributivo di quindici anni richiesto dall’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale. Tuttavia, tale giurisprudenza nazionale sarebbe stata nel frattempo modificata per tener conto delle sentenze della Corte 20 febbraio 1997, cause riunite C-88/95, C-102/95 e C‑103/95, Martínez Losada e a. (Racc. pag. I‑869), e 25 febbraio 1999, causa C-320/95, Ferreiro Alvite (Racc. pag. I‑951). La sig.ra Salgado Alonso ha dunque percepito l’indennità di disoccupazione prevista per i disoccupati di età superiore a 52 anni dal 7 agosto 1992 al 30 maggio 2001, vale a dire per un periodo di 3 219 giorni, durante il quale i contributi all’assicurazione di vecchiaia sono stati versati a suo nome dall’INEM. Nel maggio 2001, compiuti i 65 anni di età, la sig.ra Salgado Alonso ha chiesto la liquidazione dei suoi diritti a pensione in base ai regimi previdenziali tedesco, svizzero e spagnolo. Mentre alla predetta è stata concessa una pensione in Germania e in Svizzera, l’INSS ha respinto la sua domanda con decisione in data 21 marzo 2002, per il fatto che non aveva maturato in Spagna il periodo minimo di contribuzione richiesto per l’acquisizione del diritto a pensione e che l’art. 46, n. 2, del regolamento n. 1408/71, riguardante il cumulo dei periodi di assicurazione, non era applicabile, ai sensi dell’art. 48, n. 1, del medesimo regolamento, in quanto il periodo di assicurazione compiuto in Spagna era inferiore ad un anno. L’INSS ha altresì giustificato il proprio diniego invocando la ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale. Il 13 febbraio 2002 la sig.ra Salgado Alonso ha proposto un ricorso nei confronti dell’INSS e della TGSS dinanzi al Juzgado de lo Social n. 3 di Orense, chiedendo a quest’ultimo di dichiarare che essa aveva diritto a percepire, a far data dal 31 maggio 2001, una pensione di vecchiaia in base alla legislazione spagnola. A sostegno del suo ricorso la sig.ra Salgado Alonso ha fatto valere, in sostanza, che occorre prendere in considerazione non soltanto il periodo iniziale di 182 giorni di contribuzione da lei maturato in Spagna, ma anche l’intero periodo durante il quale l’INEM ha versato a suo nome contributi al regime legale di assicurazione di vecchiaia, allorché essa percepiva l’indennità speciale di disoccupazione, sicché la detta ricorrente potrebbe a questo punto vantare in Spagna un totale di 3 401 giorni di contributi, vale a dire più di 9 anni e 3 mesi di contribuzione. Secondo il giudice del rinvio, si tratta in primo luogo di accertare se, al fine di stabilire se il periodo di assicurazione in questione sia di durata superiore ad un anno, la ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale possa validamente escludere la presa in considerazione dei detti 3 219 giorni di contributi, sicché, in caso di risposta affermativa, ai sensi dell’art. 48, n. 1, del regolamento n. 1408/71, l’INSS non sarebbe tenuto a concedere prestazioni afferenti a questo solo periodo. In secondo luogo, si porrebbe la questione se la detta disposizione suppletiva, laddove esclude la presa in considerazione di taluni contributi – quali quelli versati unicamente a titolo dell’assicurazione di vecchiaia – ai fini del calcolo dei periodi contributivi minimi previsti dall’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale comporti o no una discriminazione nei confronti dei lavoratori migranti, tenuto conto che tali periodi dovevano risultare compiuti alla data di presentazione della domanda di indennità di disoccupazione per un disoccupato di età superiore a 52 anni. A questo proposito, il giudice del rinvio considera il caso dei lavoratori che hanno percepito le dette indennità di disoccupazione comprovando il periodo contributivo minimo grazie all’inclusione dei periodi di assicurazione compiuti in base alla legislazione di uno o più altri Stati membri, in conformità della giurisprudenza della Corte (v. le citate sentenze Martínez Losada e a. nonché Ferreiro Alvite). Orbene, questi stessi lavoratori non potrebbero rivendicare la presa in considerazione dei contributi sociali versati dall’INEM, a titolo dell’assicurazione di vecchiaia, nel periodo durante il quale essi hanno percepito l’indennità di disoccupazione, e ciò per soddisfare il requisito del periodo di assicurazione minimo previsto dall’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale. Sulla scorta di tali premesse, il Juzgado de lo Social n. 3 di Orense ha deciso di sospendere il procedimento e di sottoporre alla Corte le seguenti questioni pregiudiziali: «1) Se gli artt. 12 CE e 39 CE ‑ 42 CE (…), nonché l’art. 45 del regolamento (…) n. 1408/71 (…), ostino ad una disposizione di diritto nazionale in base alla quale i contributi per la pensione di vecchiaia, che l’ente gestore dell’assicurazione contro la disoccupazione ha versato in nome di un lavoratore durante il periodo in cui questi ha percepito determinate prestazioni assistenziali per disoccupazione, non sono computabili ai fini del compimento dei vari periodi contributivi minimi stabiliti dalla normativa nazionale nonché dell’acquisizione del diritto alla prestazione di vecchiaia, nel caso in cui, a causa della prolungata situazione di disoccupazione dinanzi alla quale si intende fornire una tutela, risulti per questo lavoratore materialmente impossibile far valere contributi per la pensione di vecchiaia diversi da quelli dichiarati per legge inefficaci, di modo che solo i lavoratori che hanno fatto uso del diritto di libera circolazione vengono pregiudicati da questa norma nazionale, senza poter conseguire il diritto alla pensione nazionale di vecchiaia nonostante che, secondo quanto stabilito dall’art. 45 del menzionato regolamento CEE, i detti periodi contributivi minimi richiesti debbano considerarsi compiuti. 2) Se gli artt. 12 CE e 39 CE ‑ 42 CE (…), nonché l’art. 48, n. 1, del regolamento (…) n. 1408/71 (…), ostino a disposizioni di diritto nazionale in base alle quali i contributi per la pensione di vecchiaia, che l’ente gestore dell’assicurazione contro la disoccupazione ha versato in nome di un lavoratore durante il periodo in cui questi ha percepito determinate prestazioni assistenziali per disoccupazione, non sono computabili al fine di considerare che la durata totale dei periodi di assicurazione o di residenza compiuti in base alla normativa di tale Stato membro raggiunga un anno, nel caso in cui, in conseguenza della prolungata situazione di disoccupazione dinanzi alla quale si intende fornire una tutela, risulti per questo lavoratore materialmente impossibile far valere contributi per la pensione di vecchiaia diversi da quelli dovuti e versati durante la disoccupazione, di modo che solo i lavoratori che hanno fatto uso del diritto di libera circolazione vengono pregiudicati da questa norma nazionale, senza poter conseguire il diritto alla pensione nazionale di vecchiaia nonostante che, in applicazione di quanto stabilito dall’art. 48, n. 1, del menzionato regolamento CEE, l’ente gestore nazionale non possa essere esonerato dall’obbligo di concedere prestazioni nazionali». Con lettera in data 29 settembre 2003, l’INSS ha informato la Corte che una nuova decisione negativa è stata adottata nei confronti della sig.ra Salgado Alonso il 10 settembre 2003. Tale decisione sostituisce quella del 21 marzo 2002 e motiva il diniego di concessione della pensione di vecchiaia sulla base del fatto che l’interessata «non ha compiuto il periodo minimo di contribuzione di quindici anni, né, all’interno di questo, l’ulteriore periodo di due anni immediatamente precedenti la data di presentazione della domanda, periodi questi al cui compimento l’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale (…) subordina l’acquisizione del diritto ad una pensione di vecchiaia. Per quanto riguarda i fatti generatori successivi al 1° gennaio 1999, risulta dalla ventottesima disposizione suppletiva [della legge generale sulla previdenza sociale] che i contributi versati dall’organismo di gestione a titolo dell’assicurazione di vecchiaia nel periodo durante il quale l’assicurata ha percepito l’indennità di disoccupazione prevista a favore dei disoccupati di età superiore a 52 anni verranno presi in considerazione per determinare la base di calcolo e l’aliquota a questa applicabile. In nessun caso tali contributi saranno giuridicamente validi ed efficaci ai fini del compimento del periodo minimo di contributi». Risulta da questa nuova decisione dell’INSS che il rigetto della domanda di pensione presentata dalla sig.ra Salgado Alonso non è più fondato sull’art. 48 del regolamento n. 1408/71. Quanto alla prima questione Con la sua prima questione, il giudice del rinvio chiede in sostanza se gli artt. 12 CE, 39 CE e 42 CE, nonché l’art. 45 del regolamento n. 1408/71, debbano essere interpretati nel senso che ostano ad una norma nazionale, quale quella contenuta nella ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, che non consente alle autorità competenti di uno Stato membro di prendere in considerazione, ai fini del riconoscimento del diritto ad una pensione di vecchiaia del regime nazionale, taluni periodi di assicurazione compiuti nel territorio di tale Stato da un lavoratore disoccupato e nel corso dei quali i contributi all’assicurazione di vecchiaia siano stati versati dall’organismo di gestione dell’assicurazione di disoccupazione, tenuto presente che tali periodi vengono presi in considerazione unicamente ai fini del calcolo dell’ammontare della pensione suddetta. Occorre anzitutto ricordare che, secondo una costante giurisprudenza, è tuttora di competenza degli Stati membri la determinazione delle condizioni richieste per la concessione delle prestazioni previdenziali, condizioni che i detti Stati possono persino rendere più severe, purché i requisiti adottati non comportino alcuna discriminazione, palese o dissimulata, tra i lavoratori comunitari (v., in tal senso, sentenze 20 settembre 1994, causa C-12/93, Drake, Racc. pag. I-4337, punto 27; Martínez Losada e a., cit., punto 43, e Ferreiro Alvite, cit., punto 23). Uno Stato membro è dunque legittimato a prevedere un periodo contributivo minimo, quale quello contemplato dall’art. 161, n. 1, lett. b), della legge generale sulla previdenza sociale, ai fini del riconoscimento del diritto ad una pensione di vecchiaia. A questo proposito, l’art. 42, lett. a), CE enuncia il principio del cumulo dei periodi di assicurazione, di residenza o di occupazione, il quale trova attuazione, in particolare, mediante l’art. 45 del regolamento n. 1408/71 in materia di assicurazione di vecchiaia. Si tratta di uno dei principi fondamentali del coordinamento comunitario dei regimi di sicurezza sociale degli Stati membri, mirante a garantire che l’esercizio del diritto alla libera circolazione conferito dal Trattato non abbia l’effetto di privare un lavoratore di vantaggi previdenziali ai quali egli avrebbe potuto aver diritto se avesse compiuto l’intera sua carriera in un unico Stato membro. Una conseguenza del genere potrebbe infatti dissuadere il lavoratore comunitario dall’esercitare il suo diritto alla libera circolazione e costituirebbe pertanto un ostacolo a tale libertà (v., in particolare, sentenza 26 ottobre 1995, causa C-481/93, Moscato, Racc. pag. I-3525, punto 28). Tuttavia, il regolamento n. 1408/71 non determina i presupposti ai quali è subordinato il perfezionarsi dei periodi di occupazione o di assicurazione. Come risulta dall’art. 1, lett. r), del detto regolamento, tali presupposti sono fissati esclusivamente dalla legislazione dello Stato membro sotto la quale i periodi in questione sono stati compiuti. Di conseguenza, uno Stato membro è legittimato non soltanto ad imporre un periodo contributivo minimo ai fini del riconoscimento del diritto ad una pensione prevista dalla normativa nazionale, ma anche a stabilire la natura dei periodi di assicurazione idonei ad essere presi in considerazione a questo scopo, purché, in conformità dell’art. 45 del regolamento n. 1408/71, i periodi compiuti sotto la legislazione di qualsiasi altro Stato membro vengano anch’essi presi in considerazione alle stesse condizioni, come se fossero stati compiuti sotto la legislazione nazionale. Nella causa principale, la controversia che oppone la sig.ra Salgado Alonso all’INSS ed alla TGSS non riguarda periodi che sarebbero stati compiuti sotto la legislazione di uno Stato membro diverso da quello nel quale è stata chiesta la concessione della pensione, bensì taluni periodi effettuati in quest’ultimo Stato membro, vale a dire il Regno di Spagna, in un’epoca in cui l’interessata percepiva l’indennità speciale di disoccupazione prevista per i disoccupati di età superiore a 52 anni. Una simile controversia non ricade sotto l’art. 45 del regolamento n. 1408/71. La ricorrente nella causa principale afferma tuttavia che soltanto i lavoratori che abbiano fatto uso del loro diritto alla libera circolazione vengono pregiudicati dalla ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, la quale esclude la presa in considerazione, per il riconoscimento del diritto a pensione, dei periodi durante i quali l’assicurato ha percepito l’indennità speciale di disoccupazione, malgrado che i contributi all’assicurazione di vecchiaia siano stati versati, a nome dell’assicurato, dall’INEM. Per tale motivo, la detta disposizione sarebbe contraria all’art. 39 CE. A questo proposito è giocoforza constatare, come rilevato dall’avvocato generale ai paragrafi 39 e 40 delle sue conclusioni, che una norma nazionale, quale quella contenuta nella ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, si applica indistintamente tanto ai lavoratori che abbiano svolto tutta la loro carriera professionale nel territorio nazionale, quanto a quelli che abbiano lavorato anche in altri Stati membri. Non è stato dimostrato dinanzi alla Corte che i lavoratori che abbiano esercitato il loro diritto alla libera circolazione, una volta rientrati in Spagna, siano più frequentemente esposti al rischio di disoccupazione di lunga durata rispetto ai lavoratori che abbiano esercitato la loro attività professionale unicamente in tale Stato membro, con la conseguenza che i primi sarebbero maggiormente colpiti dalla restrizione imposta dalla detta disposizione suppletiva. Alla luce di tali circostanze, il dibattimento svoltosi dinanzi alla Corte non ha consentito di dimostrare il carattere indirettamente discriminatorio, ai sensi dell’art. 39 CE, di una norma nazionale quale quella contenuta nella ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale. Infine, posto che l’art. 39 CE, che è la norma speciale, risulta applicabile ad una situazione quale quella di cui alla causa principale, non è necessario che la Corte interpreti la norma più generale contenuta nell’art. 12 CE. Considerato quanto sopra, occorre risolvere la prima questione dichiarando che gli artt. 39 CE e 42 CE, nonché l’art. 45 del regolamento n. 1408/71, debbono essere interpretati nel senso che non ostano ad una norma nazionale, quale quella contenuta nella ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, che non consente alle autorità competenti di uno Stato membro di prendere in considerazione, ai fini del riconoscimento del diritto ad una pensione di vecchiaia del regime nazionale, taluni periodi di assicurazione compiuti nel territorio di tale Stato da un lavoratore disoccupato e nel corso dei quali i contributi all’assicurazione di vecchiaia siano stati versati dall’organismo di gestione dell’assicurazione di disoccupazione, tenuto presente che periodi siffatti vengono considerati unicamente ai fini del calcolo dell’ammontare della detta pensione. Quanto alla seconda questione Con la sua seconda questione, il giudice del rinvio chiede in sostanza se l’istituzione previdenziale di uno Stato membro, per stabilire, ai fini dell’applicazione dell’art. 48, n. 1, del regolamento n. 1408/71, se i periodi di assicurazione compiuti sotto la legislazione che essa applica raggiungano o no la durata complessiva di un anno, debba prendere in considerazione non soltanto i periodi di assicurazione necessari per il riconoscimento del diritto a pensione, ma anche quelli rilevanti ai soli fini del calcolo dell’ammontare delle prestazioni. È importante ricordare che, secondo una costante giurisprudenza, il procedimento previsto dall’art. 234 CE costituisce uno strumento di cooperazione tra la Corte e i giudici nazionali, per mezzo del quale la prima fornisce ai secondi gli elementi d’interpretazione del diritto comunitario di cui essi necessitano per risolvere le controversie che sono chiamati a risolvere (v., in particolare, sentenze 8 novembre 1990, causa C-231/89, Gmurzynska-Bscher, Racc. pag. I-4003, punto 18; 12 marzo 1998, causa C-314/96, Djabali, Racc. pag. I-1149, punto 17, e 21 gennaio 2003, causa C-318/00, Bacardi-Martini e Cellier des Dauphins, Racc. pag. I-905, punto 41). Risulta infatti tanto dal disposto quanto dalla ratio sistematica dell’art. 234 CE che il procedimento pregiudiziale presuppone l’effettiva pendenza di una controversia dinanzi ai giudici nazionali, nell’ambito della quale viene loro richiesta una decisione che possa tener conto della sentenza con cui la Corte statuisce sulla domanda di pronuncia pregiudiziale (v., in tal senso, sentenze 15 giugno 1995, cause riunite C‑422/93, C-423/93 e C-424/93, Zabala Erasun e a., Racc. pag. I‑1567, punto 28, e Djabali, cit., punto 18). Infatti, la ratio del rinvio pregiudiziale non consiste nella formulazione di pareri a carattere consultivo su questioni generali o ipotetiche, bensì nella necessità di dirimere concretamente una controversia (sentenze Djabali, cit., punto 19; Bacardi-Martini e Cellier des Dauphins, cit., punto 42, e 25 marzo 2004, cause riunite da C-480/00 a C‑482/00, C-484/00, C-489/00, C-490/00, C‑491/00 e da C‑497/00 a C-499/00, Azienda Agricola Ettore Ribaldi e a., Racc. pag. I-2943, punto 72). Orbene, nella causa principale, dopo che il Juzgado de lo Social n. 3 di Orense aveva trasmesso la sua domanda di pronuncia pregiudiziale alla Corte, è pacifico che l’INSS ha adottato un nuovo provvedimento di rigetto della domanda di pensione presentata dalla sig.ra Salgado Alonso, il quale non è più fondato sull’art. 48 del regolamento n. 1408/71. È dunque giocoforza constatare che a questo punto una risposta della Corte alla seconda questione sollevata dal Juzgado de lo Social n. 3 di Orense non sarebbe di alcuna utilità per quest’ultimo. Pertanto, non è necessario risolvere la seconda questione. Sulle spese Nei confronti delle parti nella causa principale il presente procedimento costituisce un incidente sollevato dinanzi al giudice nazionale, cui spetta quindi statuire sulle spese. Le spese sostenute per presentare osservazioni alla Corte, diverse da quelle delle parti suddette, non possono dar luogo a rifusione. Per questi motivi, la Corte (Seconda Sezione) dichiara: Gli artt. 39 CE e 42 CE, nonché l’art. 45 del regolamento (CEE) del Consiglio 14 giugno 1971, n. 1408, relativo all’applicazione dei regimi di sicurezza sociale ai lavoratori subordinati, ai lavoratori autonomi e ai loro familiari che si spostano all’interno della Comunità, nella versione modificata ed aggiornata dal regolamento (CE) del Consiglio 2 dicembre 1996, n. 118, come modificato dal regolamento (CE) del Consiglio 29 giugno 1998, n. 1606, debbono essere interpretati nel senso che non ostano ad una norma nazionale, quale quella contenuta nella ventottesima disposizione suppletiva della legge generale sulla previdenza sociale, che non consente alle autorità competenti di uno Stato membro di prendere in considerazione, ai fini del riconoscimento del diritto ad una pensione di vecchiaia del regime nazionale, taluni periodi di assicurazione compiuti nel territorio di tale Stato da un lavoratore disoccupato e nel corso dei quali i contributi all’assicurazione di vecchiaia siano stati versati dall’organismo di gestione dell’assicurazione di disoccupazione, tenuto presente che periodi siffatti vengono considerati unicamente ai fini del calcolo dell’ammontare della detta pensione. Firme – Lingua processuale: lo spagnolo.

61989CJ0214

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij beschikking van 1 juni 1989, ingekomen ten Hove op 10 juli daaraanvolgend, heeft het Oberlandesgericht Koblenz krachtens het Protocol van 3 juni 1971 betreffende de uitlegging door het Hof van Justitie van het Verdrag van 27 september 1968 betreffende de rechterlijke bevoegdheid en de tenuitvoerlegging van beslissingen in burgerlijke en handelszaken, enkele prejudiciële vragen gesteld over de uitlegging van artikel 17 van het Verdrag, zoals gewijzigd door het Toetredingsverdrag van 1978 (PB 1978, L 304, blz. 1; hierna: "Executieverdrag"). 2 Deze vragen zijn gerezen in een geding tussen W. Petereit, curator in het faillissement van IBH-Holding AG (hierna: "verzoeker"), en Powell Duffryn plc (hierna: "verweerster"). Blijkens de stukken heeft verweerster, een vennootschap naar Engels recht, in september 1979 bij een kapitaalsverhoging van IBH-Holding AG, een vennootschap naar Duits recht (hierna: "IBH"), aandelen op naam van deze vennootschap verworven. Op 28 juli 1980 nam zij deel aan de besluitvorming in het kader van een algemene aandeelhoudersvergadering van IBH, tijdens welke de aandeelhouders bij handopsteken besloten tot wijziging van de statuten, onder meer door opneming van de volgende bepaling: "Door de inschrijving op of verwerving van aandelen of voorlopige certificaten onderwerpt de aandeelhouder zich voor alle geschillen met de vennootschap of haar organen aan de normaal ten aanzien van de vennootschap bevoegde gerechten." 3 In 1981 en 1982 schreef verweerster bij verdere kapitaalsverhogingen opnieuw in op aandelen en ontving zij ook dividenden. Nadat IBH in 1983 failliet was verklaard, diende verzoeker als curator van het faillissement bij het Landgericht Mainz een vordering in op grond dat verweerster haar uit de kapitaalsverhogingen voortvloeiende verplichtingen jegens IBH niet was nagekomen. Tevens vorderde hij terugbetaling van zijns inziens ten onrechte aan verweerster uitgekeerde dividenden. 4 Nadat het Landgericht Mainz de door verweerster opgeworpen exceptie van onbevoegdheid had afgewezen, kwam verweerster van dit vonnis in hoger beroep bij het Oberlandesgericht Koblenz. Van oordeel dat het geding een vraag van uitlegging van artikel 17 Executieverdrag deed rijzen, heeft het Oberlandesgericht de behandeling van de zaak geschorst en het Hof de volgende prejudiciële vragen gesteld: "1) Vormt de in de statuten van een naamloze vennootschap vervatte regeling, op grond waarvan de aandeelhouder zich door inschrijving op of verwerving van aandelen voor alle geschillen met de vennootschap of haar organen aan de normaal ten aanzien van de vennootschap bevoegde gerechten onderwerpt, een overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter tussen de aandeelhouder en de vennootschap in de zin van artikel 17 Executieverdrag? (Moet deze vraag verschillend worden beantwoord naargelang de aandeelhouder zelf op een kapitaalsverhoging inschrijft dan wel bestaande aandelen verwerft?) a) Voldoet dan, bij de inschrijving op en aanvaarding van aandelen naar aanleiding van een kapitaalsverhoging van een naamloze vennootschap, de schriftelijke inschrijving aan het vereiste van schriftelijkheid in artikel 17, eerste alinea, Executieverdrag, met betrekking tot een in de statuten van de vennootschap vervatte forumclausule? b) Voldoet de forumclausule aan het vereiste, dat de rechtsbetrekking naar aanleiding waarvan geschillen zullen ontstaan, voldoende bepaald moet zijn in de zin van artikel 17 Executieverdrag? c) Is de forumclausule in de statuten ook van toepassing op aanspraken op betaling krachtens een overeenkomst tot inschrijving op aandelen en aanspraken op terugbetaling van ten onrechte uitgekeerde dividenden?" 5 Voor een nadere uiteenzetting van de feiten van het hoofdgeding, het procesverloop en de bij het Hof ingediende schriftelijke opmerkingen wordt verwezen naar het rapport ter terechtzitting. Deze elementen van het dossier worden hierna slechts weergegeven voor zover dat noodzakelijk is voor de redenering van het Hof. De eerste vraag 6 Artikel 17 Executieverdrag bepaalt dat, wanneer de partijen, waarvan er ten minste één woonplaats heeft op het grondgebied van een verdragsluitende staat, een gerecht van een verdragsluitende staat hebben aangewezen voor de kennisneming van geschillen welke naar aanleiding van een bepaalde rechtsbetrekking zijn ontstaan of zullen ontstaan, dit gerecht bij uitsluiting bevoegd is. 7 Onderzocht moet worden, of een in de statuten van een naamloze vennootschap opgenomen forumclausule een overeenkomst in de zin van artikel 17 tussen de vennootschap en haar aandeelhouders is. 8 Dienaangaande voert verweerster aan, dat een forumclausule in de statuten van een vennootschap geen overeenkomst kan zijn, omdat het voor statuten kenmerkende normatieve karakter de aandeelhouder de mogelijkheid ontneemt over de inhoud ervan te onderhandelen. De aandeelhouder moet zelfs rekening houden met de mogelijkheid dat er clausules worden opgenomen tegen zijn uitdrukkelijke wil, voor zover dit in overeenstemming is met de statuten of het toepasselijke nationale recht. 9 Met een beroep op het Duitse recht, met name het Aktiengesetz, brengen verzoeker en de Commissie hiertegen in, dat statuten een contractueel karakter hebben, zodat een erin opgenomen forumclausule een overeenkomst in de zin van artikel 17 Executieverdrag is. 10 Vergelijkt men de rechtsstelsels van de verdragsluitende staten, dan blijkt dat de betrekkingen tussen een vennootschap en haar aandeelhouders niet steeds op dezelfde wijze worden gekwalificeerd. In sommige rechtsstelsels worden deze betrekkingen als contractueel aangemerkt, in andere worden zij als institutioneel of normatief beschouwd dan wel als betrekkingen sui generis. 11 De vraag rijst dus, of het begrip "overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter" in de zin van artikel 17 Executieverdrag autonoom moet worden uitgelegd, dan wel of het moet worden geacht te verwijzen naar het interne recht van deze of gene der betrokken staten. 12 Zoals het Hof overwoog in zijn arrest van 6 oktober 1976 (zaak 12/76, Tessili, Jurispr. 1976, blz. 1473), verdient geen van deze alternatieven bij uitsluiting de voorkeur, daar de passende keuze slechts kan worden gedaan voor elke bepaling van het Verdrag afzonderlijk, zij het in dier voege, dat de volle werking van dit Verdrag in het zicht van de doelstellingen van artikel 220 EEG-Verdrag verzekerd moet zijn. 13 Het begrip "overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter" is van beslissend belang voor de overdracht, in afwijking van de algemene regels voor de rechterlijke bevoegdheid, van een uitsluitende bevoegdheid aan een door partijen aangewezen gerecht van een verdragsluitende staat. Gelet op de doelstellingen en de algemene structuur van het Verdrag en ter verzekering van een zo groot mogelijke uniformiteit van de voor de verdragsluitende staten en de belanghebbenden uit het Executieverdrag voortvloeiende rechten en verplichtingen, is het begrip "overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter" derhalve niet te beschouwen als een loutere verwijzing naar het interne recht van deze of gene der betrokken staten. 14 Zoals het Hof om overeenkomstige redenen heeft verklaard met betrekking tot het begrip "verbintenissen uit overeenkomst" en andere begrippen in artikel 5 Executieverdrag die dienen als criterium ter afbakening van bijzondere bevoegdheden (zie het arrest van 22 maart 1983, zaak 34/82, Peters, Jurispr. 1983, blz. 987, r.o. 9 en 10), moet het begrip "overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter" in de zin van artikel 17 derhalve als een autonoom begrip worden beschouwd. 15 In dit verband zij erop gewezen, dat het Hof bij de uitlegging van het begrip "verbintenissen uit overeenkomst" in artikel 5 Executieverdrag heeft verklaard, dat de verplichtingen die voor een persoon uit het lidmaatschap van een vereniging voortvloeien, als verbintenissen uit overeenkomst moeten worden beschouwd, aangezien het lidmaatschap van een vereniging tussen de leden nauwe betrekkingen tot stand brengt, welke van dezelfde aard zijn als die tussen de partijen bij een overeenkomst (arrest van 22 maart 1983, reeds aangehaald, Peters, r.o. 13). 16 Zo zijn ook de betrekkingen tussen aandeelhouders van een vennootschap vergelijkbaar met die tussen partijen bij een overeenkomst. Met de oprichting van een vennootschap brengen de aandeelhouders immers tot uitdrukking, dat zij een gemeenschappelijk belang hebben, bestaande in het nastreven van een gemeenschappelijk doel. Om dit doel te bereiken, heeft iedere aandeelhouder jegens de andere aandeelhouders en de organen van de vennootschap rechten en plichten, die in de statuten van de vennootschap zijn neergelegd. Voor de toepassing van het Executieverdrag moeten de statuten van een vennootschap derhalve als een overeenkomst worden beschouwd, die zowel de betrekkingen tussen de aandeelhouders als de betrekkingen tussen deze aandeelhouders en de door hen opgerichte vennootschap regelt. 17 Een forumclausule in de statuten van een vennootschap vormt derhalve een overeenkomst in de zin van artikel 17 Executieverdrag, die voor alle aandeelhouders bindend is. 18 Dat de aandeelhouder aan wie de forumclausule wordt tegengeworpen, tegen het aannemen van deze clausule heeft gestemd of pas na het aannemen van deze clausule aandeelhouder is geworden, doet niet ter zake. 19 Door aandeelhouder van een vennootschap te worden en te blijven, stemt de aandeelhouder er immers mee in, dat alle bepalingen van de statuten van de vennootschap alsmede alle overeenkomstig het toepasselijke nationale recht en de statuten genomen besluiten van de vennootschapsorganen voor hem gelden, ook al is hij het met sommige van die bepalingen of besluiten niet eens. 20 Een andere uitlegging van artikel 17 Executieverdrag zou ertoe leiden, dat voor geschillen uit een feitelijk en rechtens zelfde rechtsbetrekking tussen de vennootschap en haar aandeelhouders verschillende bevoegdheidsregelingen zouden gelden, en zou in strijd zijn met het rechtszekerheidsbeginsel. 21 Mitsdien moet de eerste vraag van de nationale rechter aldus worden beantwoord, dat een forumclausule in de statuten van een naamloze vennootschap, die overeenkomstig het toepasselijke nationale recht en de statuten zelf tot stand is gekomen en waarbij een bepaald gerecht van een verdragsluitende staat is aangewezen voor de kennisneming van geschillen tussen de vennootschap en haar aandeelhouders, een overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter is in de zin van artikel 17 Executieverdrag. Het eerste onderdeel van de tweede vraag 22 Met het eerste onderdeel van de tweede vraag wenst de nationale rechter in wezen te vernemen, onder welke omstandigheden een forumclausule in de statuten van een vennootschap aan de vormvoorschriften van artikel 17 Executieverdrag voldoet. 23 Ingevolge artikel 17 Executieverdrag moet de overeenkomst tot aanwijzing van de bevoegde rechter schriftelijk of bij een schriftelijk bevestigde mondelinge overeenkomst worden gesloten, en in het internationale handelsverkeer in een vorm die overeenkomt met de internationale handelsgebruiken waarmee partijen bekend zijn of moeten geacht worden te zijn. 24 Zoals het Hof overwoog in zijn arrest van 14 december 1976 (zaak 24/76, Estasis Salotti, Jurispr. 1976, blz. 1831, r.o. 7), hebben de vormvereisten van artikel 17 tot doel, te waarborgen dat de wilsovereenstemming tussen partijen inderdaad vaststaat. 25 De positie van de aandeelhouders ten aanzien van de statuten van een vennootschap - waarin tot uitdrukking komt dat de aandeelhouders een gemeenschappelijk belang hebben en met het oog daarop een gemeenschappelijk doel nastreven - is echter niet dezelfde als de - aan laatstgenoemd arrest ten grondslag liggende - positie van de partijen bij een verkoopovereenkomst ten aanzien van algemene verkoopvoorwaarden. 26 Vervolgens moet worden opgemerkt, dat in de rechtsstelsels van alle verdragsluitende staten de statuten van vennootschappen schriftelijk tot stand moeten komen. Voorts hebben de statuten van de vennootschap in het vennootschapsrecht van alle verdragsluitende staten een bijzondere functie, in zoverre zij de grondregels voor de betrekkingen tussen de aandeelhouders en de vennootschap vormen. 27 Bovendien zij erop gewezen, dat eenieder die aandeelhouder van een vennootschap wordt, ongeacht de wijze waarop hij de aandelen verwerft, weet of moet weten dat hij gebonden is aan de statuten en aan de wijzigingen die de vennootschapsorganen overeenkomstig het toepasselijke nationale recht en de statuten zelf erin aanbrengen. 28 Bevatten de statuten van de vennootschap een forumclausule, dan wordt iedere aandeelhouder derhalve geacht deze clausule te kennen en met de daarin opgenomen aanwijzing van een bevoegde rechter in te stemmen, wanneer de statuten op een voor hem toegankelijke plaats, zoals het hoofdkantoor van de vennootschap, zijn neergelegd of in een openbaar register zijn ingeschreven. 29 Gelet op een en ander, moet op het eerste onderdeel van de tweede vraag van de nationale rechter worden geantwoord dat, ongeacht de wijze waarop de aandelen zijn verworven, ten aanzien van iedere aandeelhouder aan de vormvereisten van artikel 17 moet worden geacht te zijn voldaan, wanneer de forumclausule in de statuten van de vennootschap is opgenomen en deze op een voor hem toegankelijke plaats zijn neergelegd of in een openbaar register zijn ingeschreven. Het tweede onderdeel van de tweede vraag 30 Volgens artikel 17 van het Executieverdrag vindt de aanwijzing van een bevoegde rechter plaats met het oog op de oplossing van reeds bestaande geschillen of van geschillen die "naar aanleiding van een bepaalde rechtsbetrekking" zullen ontstaan. 31 Dit vereiste houdt in, dat de werking van een overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter moet worden beperkt tot geschillen die voortvloeien uit de rechtsbetrekking in verband waarmee de overeenkomst werd gesloten. Hierdoor wordt vermeden, dat een partij wordt verrast door de toekenning aan een bepaald gerecht van de bevoegdheid om kennis te nemen van alle geschillen die voortvloeien uit haar betrekkingen met haar medecontractant en die hun oorsprong vinden in een andere betrekking dan die welke aanleiding vormde voor de overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter. 32 Een forumclausule in de statuten van een vennootschap voldoet aan dit vereiste wanneer zij verband houdt met geschillen die reeds zijn ontstaan of die in de toekomst kunnen voortvloeien uit de rechtsverhouding tussen de vennootschap en haar aandeelhouders als zodanig. 33 De vraag of aan de forumclausule in het onderhavige geval een dergelijke strekking moet worden toegekend, is een vraag van uitlegging die door de nationale rechter moet worden beantwoord. 34 Op het tweede onderdeel van de tweede vraag van de nationale rechter moet derhalve worden geantwoord, dat aan het vereiste van voldoende bepaaldheid van de rechtsbetrekking waaruit geschillen kunnen ontstaan, in de zin van artikel 17, is voldaan, wanneer de in de statuten van een vennootschap opgenomen forumclausule aldus kan worden uitgelegd, dat zij betrekking heeft op de geschillen tussen de vennootschap en haar aandeelhouders als zodanig. Het derde onderdeel van de tweede vraag 35 Met het derde onderdeel van de tweede vraag wenst de nationale rechter in wezen te vernemen, of de voor hem opgeworpen forumclausule van toepassing is op het hem voorgelegde geschil. 36 Vastgesteld moet worden, dat het aan de nationale rechter staat de voor hem ingeroepen forumclausule uit te leggen. 37 Op het derde onderdeel van de tweede vraag moet derhalve worden geantwoord, dat het aan de verwijzende rechter staat, de voor hem ingeroepen forumclausule uit te leggen, ten einde te bepalen op welke geschillen zij van toepassing is. Beslissing inzake de kosten Kosten 38 De kosten door de regering van de Bondsrepubliek Duitsland en de Commissie wegens indiening hunner opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE, uitspraak doende op de door het Oberlandesgericht Koblenz bij beschikking van 1 juni 1989 gestelde vragen, verklaart voor recht: 1) Een forumclausule in de statuten van een naamloze vennootschap, die overeenkomstig het toepasselijke nationale recht en de statuten zelf tot stand is gekomen en waarbij een bepaald gerecht van een verdragsluitende staat is aangewezen voor de kennisneming van geschillen tussen de vennootschap en haar aandeelhouders, is een overeenkomst tot aanwijzing van een bevoegde rechter in de zin van artikel 17 Executieverdrag. 2) Ongeacht de wijze waarop de aandelen zijn verworven, moet ten aanzien van iedere aandeelhouder aan de vormvereisten van artikel 17 worden geacht te zijn voldaan, wanneer de forumclausule in de statuten van de vennootschap is opgenomen en deze op een voor hem toegankelijke plaats zijn neergelegd of in een openbaar register zijn ingeschreven. 3) Aan het vereiste van voldoende bepaaldheid van de rechtsbetrekking waaruit geschillen kunnen ontstaan, in de zin van artikel 17, is voldaan, wanneer de in de statuten van een vennootschap opgenomen forumclausule aldus kan worden uitgelegd, dat zij betrekking heeft op de geschillen tussen de vennootschap en haar aandeelhouders als zodanig. 4) Het staat aan de verwijzende rechter, de voor hem ingeroepen forumclausule uit te leggen, ten einde te bepalen op welke geschillen zij van toepassing is.

61998CJ0297

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 71 Σύμφωνα με το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, που εφαρμόζεται στην αναιρετική διαδικασία δυνάμει του άρθρου 118, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα, αν υπήρξε σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Δεδομένου ότι η Επιτροπή ζήτησε την καταδίκη της αναιρεσείουσας στα δικαστικά έξοδα, η δε τελευταία ηττήθηκε καθ' όλους τους λόγους αναιρέσεως, πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ (πέμπτο τμήμα) αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την αίτηση αναιρέσεως. 2) Καταδικάζει την SCA Holding Ltd στα δικαστικά έξοδα.

62007CJ0372

sk

Návrh na začatie prejudiciálneho konania sa týka výkladu článku 22 bodu 2 nariadenia Rady (ES) č. 44/2001 z 22. decembra 2000 o právomoci a o uznávaní a výkone rozsudkov v občianskych a obchodných veciach ( Ú. v. ES L 12, 2001, s. 1 ; Mim. vyd. 19/004, s. 42). Tento návrh bol predložený v rámci dvoch sporov medzi pánmi R. Howard a B. Davidson (ďalej len „lekári“) a spoločnosťami Medical Defence Union Ltd a MDU Services Ltd (ďalej spolu len „MDU“), ich odborovými zväzmi, v súvislosti s návrhom na úplnú alebo čiastočnú náhradu škody, ktorá im môže byť uložená zaplatiť ako náhrada škody zdravotnému zariadeniu, pre ktoré pracujú, v rámci žaloby o náhradu škody za zanedbanie starostlivosti, ktorú podali pani N. Hassett a pani C. Doherty proti týmto uvedeným zdravotným zariadeniam. Právny rámec Odôvodnenie č. 11 nariadenia č. 44/2001 znie takto: „Normy súdnej právomoci musia byť vysoko predvídateľné a vychádzať zo zásady, že právomoc sa všeobecne zakladá podľa bydliska žalovaného a právomoc založená na tomto kritériu musí byť vždy k dispozícii, okrem určitých presne vymedzených situácií, keď predmet konania alebo zmluvná voľnosť účastníkov odôvodňuje iné kritérium väzby. …“ Článok 2 ods. 1 uvedeného nariadenia stanovuje: „Ak nie je v tomto nariadení uvedené inak, osoby s bydliskom na území členského štátu sa bez ohľadu na ich štátne občianstvo žalujú na súdoch tohto členského štátu.“ Článok 5 tohto nariadenia znie: „Osobu s bydliskom na území členského štátu možno žalovať v druhom členskom štáte 1. a) v zmluvných veciach na súde podľa miesta zmluvného plnenia, ktoré je predmetom žaloby; … 3. vo veciach nárokov na náhradu škody z iného ako zmluvného vzťahu, na súdoch podľa miesta, kde došlo alebo by mohlo dôjsť ku skutočnosti, ktorá zakladá nárok na náhradu škody; …“ Podľa článku 6 nariadenia č. 44/2001: „Osobu s bydliskom na území členského štátu možno tiež žalovať: … 2. v konaní o záruke alebo ručení alebo v inom konaní súvisiacom s treťou osobou na súde, na ktorom sa vedie hlavné konanie, ak sa toto nezačalo výlučne s úmyslom vyňať ju z právomoci súdu, ktorý by inak mal právomoc; …“ Článok 22 uvedeného nariadenia znie: „Výlučnú právomoc majú tieto súdy bez ohľadu na bydlisko: … 2. v konaniach, ktorých predmetom je platnosť zriadenia, neplatnosť alebo zánik obchodných spoločností alebo iných právnických osôb alebo združení fyzických a právnických osôb, alebo platnosť rozhodnutí ich orgánov, súd členského štátu, v ktorom má spoločnosť, právnická osoba alebo združenie sídlo; … …“ Spor vo veci samej a prejudiciálna otázka Z vnútroštátneho rozhodnutia vyplýva, že základom sporov vo veci samej sú dve žaloby o náhradu škody, ktoré podali pani Hassett a pani Doherty na írskych súdoch proti dvom írskym zdravotným zariadeniam vo veci vážnej ujmy na zdraví údajne spôsobené zanedbaním starostlivosti lekárov zamestnaných v uvedených zariadeniach. Obe tieto žaloby boli ukončené zmierom a každej žalobkyni bola vyplatená náhrada škody. V rámci týchto žalôb dotknuté zdravotné zariadenia podali návrhy, aby príslušní lekári mohli vstúpiť do konania ako vedľajší účastníci, aby si od nich mohli uplatňovať úplnú alebo čiastočnú náhradu škody vyplatenej v rámci uvedených žalôb o náhradu škody. V čase skutkových okolností boli obaja lekári členmi MDU. MDU je odborový zväz založený vo forme spoločnosti s ručením obmedzeným podľa anglického práva so sídlom v Spojenom kráľovstve, ktorého úlohou je najmä poskytovanie náhrad škody svojim členom v rámci sporov pri zanedbaní starostlivosti, ktorej sa dopustili. Lekári z tohto dôvodu požiadali MDU o úplnú alebo čiastočnú náhradu sumy, ktorá každému z nich môže byť uložená zaplatiť príslušnému zdravotnému zariadeniu. Predstavenstvo MDU vykonaním svojej neobmedzenej diskrečnej právomoci v prípade návrhov o náhradu škody podľa článkov 47 a 48 stanov MDU rozhodlo o zamietnutí odškodnenia nárokov na náhradu škody. Keďže sa lekári domnievali, že tieto rozhodnutia o zamietnutí porušujú ich štatutárne práva, navrhli, aby MDU vstúpil do konania ako vedľajší účastník, na čo ich oprávňovali uznesenia High Court z 22. júna 2005. MDU na to vzniesol formálnu námietku, ktorou sa domáhal zrušenia týchto návrhov na vstup do konania ako vedľajší účastník. MDU tvrdil, že predmetom návrhov vznesených proti nemu je v podstate platnosť rozhodnutí prijatých jeho predstavenstvom, čím spadajú do pôsobnosti článku 22 bodu 2 nariadenia č. 44/2001, v dôsledku čoho majú právomoc rozhodovať iba anglické, ale nie írske súdy. Lekári naopak tvrdia, že vzhľadom na povahu ich návrhov majú írske súdy podľa článku 5 bodu 1 a 3 a článku 6 bodu 2 nariadenia č. 44/2001 právomoc rozhodovať. Osobitne jednak MDU nedodržalo svoje zmluvné povinnosti, keďže nevykonalo riadne posúdenie návrhov o náhradu škody, ktoré jej boli predložené. Jednak vzhľadom na to, že MDU už lekárom pomohla pri ich obrane v rámci žaloby o zanedbaní starostlivosti, nemôže im v tomto pokročilom štádiu konania odmietnuť poskytnúť náhradu škody. Formálna námietka MDU bola zamietnutá z dôvodu, že návrhy lekárov nepatria do pôsobnosti článku 22 bodu 2 uvedeného nariadenia. MDU podalo odvolanie na Supreme Court, ktorý rozhodol o prerušení konania a položil Súdnemu dvoru túto prejudiciálnu otázku: „Ak lekári vytvoria odborový zväz vo forme spoločnosti založenej podľa práva niektorého členského štátu, aby poskytovala pomoc a náhradu škody svojim členom vykonávajúcim ich profesijnú činnosť v danom a v inom členskom štáte a poskytnutie takejto pomoci alebo náhrady škody závisí od rozhodnutia predstavenstva tejto spoločnosti v súlade so stanovami na základe jeho neobmedzenej diskrečnej právomoci, sú považované konania, v ktorých je napadnuté rozhodnutie o odmietnutí poskytnutia pomoci alebo náhrady škody lekárovi vykonávajúcom činnosť v inom členskom štáte prijaté na základe týchto stanov, pričom toto rozhodnutie je napadnuté týmto lekárom ako porušenie zmluvných alebo iných právnych nárokov dotknutého lekára so strany spoločnosti, za konania, ktorých predmetom je platnosť rozhodnutia orgánov spoločnosti v zmysle článku 22 [bodu] 2 [nariadenia č. 44/2001], takže výlučnú právomoc majú súdy členského štátu, v ktorom má spoločnosť sídlo?“ O prejudiciálnej otázke Touto otázkou sa vnútroštátny súd Súdneho dvora v podstate pýta, či sa má článok 22 bod 2 nariadenia č. 44/2001 vykladať v tom zmysle, že platnosti rozhodnutí orgánov spoločnosti sa v zmysle tohto ustanovenia týka žaloba, o akú ide v spore vo veci samej, v rámci ktorej jeden z účastníkov konania tvrdí, že rozhodnutie prijaté orgánom spoločnosti porušilo práva, ktoré tomuto účastníkovi konania údajne poskytujú stanovy tejto spoločnosti. Na to, aby bolo možné odpovedať na túto otázku, je potrebné na jednej strane pripomenúť, že ustanovenia nariadenia č. 44/2001 sa musia vykladať autonómne s poukazom na jeho systematiku a ciele (pozri najmä rozsudok z 13. júla 2006, Reisch Montage, C-103/05, Zb. s. I-6827 , bod 29). Na druhej strane, ako to vyplýva aj z odôvodnenia č. 11 nariadenia č. 44/2001, právomoc sa všeobecne zakladá podľa bydliska žalovaného a právomoc založená na tomto kritériu musí byť vždy k dispozícii, okrem určitých presne vymedzených situácií, keď predmet konania odôvodňuje iné kritérium väzby. Takéto situácie preto musia byť predmetom striktného výkladu. Súdny dvor prijal práve takýto výklad, pokiaľ ide o ustanovenia článku 16 dohovoru z 27. septembra 1968 o súdnej právomoci a výkone rozhodnutí v občianskych a obchodných veciach [ neoficiálny preklad ] ( Ú. v. ES L 299, 1972, s. 32 , ďalej len „Bruselský dohovor“), ktoré sú v podstate rovnaké s ustanoveniami článku 22 nariadenia č. 44/2001. Súdny dvor totiž v tejto súvislosti rozhodol, že keďže uvedené ustanovenia Bruselského dohovoru zavádzajú výnimku zo všeobecných pravidiel právomoci, nemôžu sa vykladať širšie, ako to vyžaduje ich účel, keďže zbavujú účastníkov konania možnosti výberu kritéria určenia súdu, ktorú by inak mali, a v určitých prípadoch ich podriaďujú právomoci súdu, ktorý nie je vlastným súdom bydliska ani jedného z nich (pozri rozsudky zo , Sanders, 73/77, Zb. s. 2383 , body 17 a 18; z , Dansommer, C-8/98, Zb. s. I-393 , bod 21, ako aj z , ČEZ, C-343/04, Zb. s. I-4557 , bod 26). Tak ako to aj potvrdzuje správa pána Jenarda o Bruselskom dohovore [ neoficiálny preklad ] ( Ú. v. ES C 59, 1979, s. 1 ), hlavným cieľom tejto výnimky, ktorá stanovuje výlučnú právomoc súdov členského štátu, v ktorom má spoločnosť sídlo, je centralizovať právomoc, aby sa vyhlo protichodným rozhodnutiam, pokiaľ ide o existenciu spoločností a platnosť rozhodnutí ich orgánov. Z tejto správy rovnako vyplýva, že súdy členského štátu, v ktorom má spoločnosť svoje sídlo, sa zdajú aj vhodnejšie na rozhodovanie o týchto sporoch, keďže najmä formálne náležitosti uverejňovania spoločnosti musia byť splnené v tomto štáte. Priznanie takejto výlučnej právomoci týmto súdom je teda v záujme riadneho výkonu spravodlivosti (pozri v tomto zmysle rozsudok Sanders, už citovaný, body 11 a 17). V rozpore s tým, čo navrhuje MDU, nie je možné vždy zo zásad pripomenutých v predchádzajúcich bodoch odvodiť, že na účely uplatnenia článku 22 bodu 2 nariadenia č. 44/2001 stačí, aby žaloba mala akúkoľvek spojitosť s rozhodnutím prijatým orgánom spoločnosti (pozri, analogicky s článkom 16 bod 1 Bruselského dohovoru, rozsudky zo 17. mája 1994, Webb, C-294/92, Zb. s. I-1717 , bod 14, a z , Dansommer, už citovaný, bod 22). Ako totiž tvrdia lekári, ak by všetky spory týkajúce sa rozhodnutia orgánu spoločnosti museli spadať pod článok 22 bod 2 nariadenia č. 44/2001, znamenalo by to, že v skutočnosti žaloby podané proti spoločnosti, nezávisle od toho, či sú zmluvnej povahy alebo z oblasti nároku na náhradu škody z iného ako zmluvného vzťahu, by skoro vždy spadali do právomoci súdov členského štátu, v ktorom má táto spoločnosť sídlo. Takýto výklad uvedeného článku by však viedol k tomu, že by dotknutej odlišnej právomoci podliehali spory, ktoré by nemohli viesť k protichodným rozhodnutiam o platnosti rozhodnutí orgánov spoločnosti, keďže ich riešenie by nemalo žiadny vplyv na túto platnosť, ako aj spory, ktoré vôbec nevyžadujú preskúmanie formálnych náležitostí uverejňovania, ktoré sa vzťahujú na spoločnosť. Tento výklad by tak rozširoval pôsobnosť článku 22 bodu 2 nariadenia č. 44/2001 nad rámec toho, čo si vyžaduje jeho cieľ, ktorý bol pripomenutý v bodoch 20 a 21 tohto rozsudku. Z toho vyplýva, ako to aj správne uvádzajú lekári a Komisia Európskych spoločenstiev, že uvedený článok sa má vykladať v tom zmysle, že do jeho pôsobnosti patria iba spory, v ktorých jeden z účastníkov konania napáda platnosť rozhodnutia orgánu spoločnosti na základe uplatniteľného práva spoločností alebo ustanovení stanov týkajúcich sa fungovania jej orgánov. Z vnútroštátneho rozhodnutia však nevyplýva, že by lekári uplatnili na High Court takéto námietky. V sporoch vo veci samej totiž lekári vôbec nespochybňujú skutočnosť, že predstavenstvo MDU disponuje v súlade so stanovami MDU právomocou prijať rozhodnutie o zamietnutí ich návrhu na náhradu škody. Naopak, títo lekári kritizujú spôsob výkonu takejto právomoci. V prejednávanej veci tvrdia, že MDU zamietlo ich návrh na náhradu škody bez prejednania a bez toho, aby ho podrobnejšie preskúmalo, čím porušilo práva, ktoré im ako členom MDU údajne poskytujú stanovy MDU. V dôsledku toho spory vo veci samej medzi lekármi a MDU nepatria do pôsobnosti článku 22 bodu 2 nariadenia č. 44/2001. Vzhľadom na predchádzajúce úvahy treba na položenú otázku odpovedať tak, že článok 22 bod 2 nariadenia č. 44/2001 sa má vykladať v tom zmysle, že platnosti rozhodnutí orgánov spoločnosti sa v zmysle tohto ustanovenia netýka žaloba, o akú ide v konaní vo veci samej, v rámci ktorej jeden z účastníkov konania tvrdí, že rozhodnutie prijaté orgánom spoločnosti porušilo práva, ktoré tomuto účastníkovi konania údajne poskytujú stanovy tejto spoločnosti. O trovách Vzhľadom na to, že konanie pred Súdnym dvorom má vo vzťahu k účastníkom konania vo veci samej incidenčný charakter a bolo začaté v súvislosti s prekážkou postupu v konaní pred vnútroštátnym súdom, o trovách konania rozhodne tento vnútroštátny súd. Iné trovy konania, ktoré vznikli v súvislosti s predložením pripomienok Súdnemu dvoru a nie sú trovami uvedených účastníkov konania, nemôžu byť nahradené. Z týchto dôvodov Súdny dvor (prvá komora) rozhodol takto: Článok 22 bod 2 nariadenia (ES) č. 44/2001 Rady z 22. decembra 2000 o právomoci a o uznávaní a výkone rozsudkov v občianskych a obchodných veciach sa má vykladať v tom zmysle, že platnosti rozhodnutí orgánov spoločnosti sa v zmysle tohto ustanovenia netýka žaloba, o akú ide v konaní vo veci samej, v rámci ktorej jeden z účastníkov konania tvrdí, že rozhodnutie prijaté orgánom spoločnosti porušilo práva, ktoré tomuto účastníkovi konania údajne poskytujú stanovy tejto spoločnosti. Podpisy ( *1 ) Jazyk konania: angličtina.

61993TJ0485(01)

it

Motivazione della sentenza 1 Il 16 dicembre 1991 il Consiglio, constatata la necessità di fornire assistenza alimentare e sanitaria all'Unione Sovietica e alle sue Repubbliche, ha emanato la decisione 91/658/CEE, relativa alla concessione di un prestito a medio termine all'Unione Sovietica e alle sue Repubbliche (GU 1991, L 362, pag. 89). L'art. 4, n. 3, di tale decisione dispone: «L'importazione dei prodotti il cui finanziamento è assicurato dal prestito dev'essere effettuata ai prezzi del mercato mondiale. Si deve garantire la libertà di concorrenza per l'acquisto e la fornitura dei prodotti, che devono rispondere alle norme di qualità internazionalmente riconosciute». 2 Con il regolamento (CEE) 9 luglio 1992, n. 1897 (GU L 191, pag. 22), la Commissione ha adottato talune modalità di esecuzione del prestito a medio termine concesso con la decisione 91/658. In base all'art. 4 di tale regolamento, i prestiti accordati dalla Comunità alle Repubbliche dell'ex Unione Sovietica finanziano esclusivamente gli acquisti e le forniture di prodotti effettuati in forza di contratti di cui la Commissione abbia riconosciuto la conformità con le disposizioni della decisione 91/658 e con gli accordi conclusi tra dette Repubbliche e la Commissione per la concessione dei prestiti stessi. L'art. 5 del regolamento n. 1897/92 precisa che tale riconoscimento è subordinato, in particolare, al rispetto delle seguenti condizioni: «1) Il contratto è stipulato secondo una procedura che garantisca la libera concorrenza. A questo fine, gli organismi acquirenti delle Repubbliche, prima di selezionare le ditte fornitrici nella Comunità, esaminano almeno tre offerte presentate da imprese indipendenti (...). 2) Il contratto offre le condizioni di acquisto più favorevoli rispetto al prezzo abitualmente praticato sui mercati internazionali». 3 Il 9 dicembre 1992 la Comunità europea, la Federazione russa e il suo agente finanziario, la Vnesheconombank (in prosieguo: la «VEB»), hanno sottoscritto, conformemente al regolamento n. 1897/92, un «Memorandum of Understanding» (in prosieguo: l'«accordo-quadro»), in base al quale la Comunità europea avrebbe concesso alla Federazione russa il prestito istituito dalla decisione 91/685. L'art. 7, settimo e dodicesimo trattino, dell'accordo-quadro riproduce l'art. 5 del regolamento n. 1897/92, citato in precedenza. 4 Lo stesso giorno la Commissione e la VEB hanno firmato il contratto di prestito previsto dal regolamento n. 1897/92 e dall'accordo quadro sopra menzionato. Tale contratto definisce il meccanismo di erogazione del mutuo. L'art. 5.1, lett. a), stabilisce che la VEB inoltri alla Commissione una richiesta di approvazione redatta, in particolare, in base al modello accluso all'allegato 2-A del contratto stesso. In base a detto allegato, la VEB deve annettere alla richiesta una copia del contratto di fornitura e i tre inviti a presentare offerte rivolti a imprese indipendenti e formulati prima della conclusione del contratto, nonché le risposte agli inviti. 5 Conformemente all'art. 2 della decisione 91/658, la Commissione, in quanto mutuataria, ha concluso il 15 gennaio 1993 un accordo di prestito a nome della Comunità con un gruppo di banche guidate dal Crédit Lyonnais. Fatti all'origine della controversia 6 Durante gli ultimi tre mesi del 1992 le ricorrenti, società di trading internazionale, venivano contattate nell'ambito di una gara informale organizzata dalla Exportkhleb, società di Stato incaricata dalla Federazione russa di negoziare gli acquisti di frumento. 7 Con contratti conclusi, rispettivamente, il 27 e il 28 novembre 1992 le ricorrenti e la Exportkhleb convenivano quanto segue. La société anonyme Louis Dreyfus & Cie (in prosieguo: la «Louis Dreyfus») si impegnava a consegnare 325 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione al prezzo di USD 140,50 la tonnellata, alle condizioni CIF Free Out, in un porto del Mar Baltico. La Glencore Grain concludeva un contratto per la consegna di 700 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione al prezzo di USD 140 la tonnellata, alle medesime condizioni. La Compagnie Continentale (France), da parte sua, sottoscriveva due contratti. Il primo aveva ad oggetto la consegna di 500 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione, 50 000 delle quali venivano in seguito annullate, al prezzo di USD 140,40 la tonnellata, alle condizioni CIF Free Out, in un porto del Mar Baltico. Il secondo aveva ad oggetto la consegna di 20 000 tonnellate di grano duro al prezzo di USD 145 la tonnellata, alle condizioni CIF Free Out, in un porto del Mar Nero. Il secondo contratto veniva modificato il 2 dicembre 1992 per inserirvi la consegna di altre 15 000 tonnellate di grano duro al prezzo di USD 148 la tonnellata, alle condizioni CIF Free Out, in un porto del Mar Nero. In base ai contratti, le merci dovevano essere imbarcate tra il gennaio e il febbraio 1993. 8 Dopo la firma del contratto di prestito, la VEB chiedeva alla Commissione di approvare i contratti conclusi dalla Exportkhleb con le ricorrenti. 9 La Commissione, dopo avere ricevuto dalle ricorrenti talune necessarie informazioni complementari, relative in particolare al tasso di cambio ECU/USD, che non era stato fissato nel contratto, dava il proprio assenso il 27 gennaio 1993, in forma di note di conferma alla VEB. 10 Secondo le ricorrenti, le lettere di credito in base alle quali sarebbe stato concesso il finanziamento sono divenute operative solo nella seconda metà del febbraio 1993, ossia soltanto qualche giorno prima della fine del periodo per l'imbarco stabilito nei contratti. 11 A loro giudizio, era quindi evidente che, anche se una parte rilevante della merce era stata consegnata o era in corso di carico, non tutta la merce poteva essere consegnata prima della fine del febbraio 1993. 12 Con telex 19 febbraio 1993 la Exportkhleb convocava gli esportatori a una riunione a Bruxelles tenutasi il 22 e il 23 febbraio 1993. In tale riunione, la Exportkhleb chiedeva agli esportatori di formulare nuove offerte di prezzo per la consegna di quello che essa chiamava «saldo prevedibile», ossia i quantitativi per i quali non si poteva ragionevolmente prevedere la consegna prima del 28 febbraio 1993. Secondo le ricorrenti, il prezzo del frumento sul mercato mondiale era notevolmente salito tra il novembre 1992, data in cui avevano concluso la compravendita, e il febbraio 1993, data della nuova trattativa. 13 In esito alla riunione di Bruxelles, le ricorrenti convenivano con la Exportkhleb nuove consegne di frumento da effettuarsi entro la fine dell'aprile 1993. La società Louis Dreyfus si vedeva attribuire una quota di 185 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione al prezzo di USD 155. La Glencore Grain si impegnava a consegnare 450 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione al medesimo prezzo. Infine, la Compagnie Continentale (France) veniva incaricata di fornire 300 000 tonnellate di frumento destinato alla macinazione, delle quali 120 000 tonnellate al prezzo inizialmente convenuto e 180 000 tonnellate al prezzo di USD 155, nonché 20 000 tonnellate di grano duro o di frumento destinato alla macinazione al prezzo di USD 155. 14 Secondo le ricorrenti, data l'urgenza provocata dalla gravità della situazione alimentare in Russia, su richiesta della Exportkhleb si decideva di formalizzare le modifiche semplicemente tramite clausole aggiunte ai contratti originari. 15 Il 9 marzo 1993 la Exportkhleb informava la Commissione del fatto che i contratti sottoscritti con cinque dei fornitori erano stati modificati e che le consegne successive sarebbero state effettuate al prezzo di USD 155 la tonnellata (CIF Free Out - porti del Mar Baltico), da convertirsi in ECU al tasso di 1,17418 (ossia 132 ECU la tonnellata). 16 Con fax 12 marzo 1993 il direttore generale della Direzione generale «Agricoltura» (DG VI) attirava l'attenzione della Exportkhleb sul fatto che, dato che il valore massimo dei contratti era già stato fissato dalla nota di conferma della Commissione e che tutti i crediti disponibili per il frumento erano già stati impegnati, la Commissione avrebbe potuto accettare una simile domanda solo se fosse stato mantenuto il valore complessivo dei contratti, cosa che si poteva ottenere attraverso una riduzione corrispondente dei quantitativi ancora da consegnare. Egli aggiungeva che la Commissione avrebbe potuto prendere in considerazione la domanda di approvazione delle modifiche solo se presentata ufficialmente dalla VEB. 17 Secondo le ricorrenti, queste informazioni vennero interpretate nel senso di una conferma dell'accordo di principio della Commissione, con riserva di esame per l'approvazione formale, una volta che la pratica fosse stata trasmessa dalla VEB. 18 Le clausole aggiunte ai contratti venivano quindi formalmente stipulate, benché con data fittizia al 22 febbraio 1993, giorno della riunione di Bruxelles. Benché il prezzo per tonnellata non fosse stato modificato rispetto a quello annunciato il 9 marzo 1993, i volumi vennero adattati per evitare che l'importo complessivo fosse superiore a quello inizialmente previsto. Le ricorrenti riprendevano quindi ad effettuare le consegne. 19 Il 22 e il 26 marzo 1993 la VEB trasmetteva ufficialmente alla Commissione le pratiche contenenti le nuove offerte e le modifiche ai contratti. 20 Con lettera 1° aprile 1993, firmata dal membro della Commissione incaricato delle questioni agricole, la Commissione comunicava alla VEB che non avrebbe approvato le modifiche ai contratti originari. 21 L'estensore della lettera comunicava che la Commissione, esaminate le modifiche apportate ai contratti conclusi tra la Exportkhleb e taluni fornitori, poteva accettare quelle relative alla proroga delle scadenze di consegna e di pagamento. Egli affermava, però: «[L]'entità degli aumenti di prezzo è tale che non possiamo ritenerli un adattamento necessario, ma una modifica sostanziale dei contratti originari». Egli continuava: «L'attuale livello dei prezzi sul mercato mondiale (fine marzo 1993) non è infatti differente in misura significativa da quello prevalente alla data in cui i prezzi furono concordati inizialmente (fine novembre 1992)». Il membro della Commissione ricordava che uno dei principali fattori per l'approvazione dei contratti da parte della Commissione era la necessità di garantire, da una parte, la libera concorrenza tra potenziali fornitori e, dall'altra, le migliori condizioni di acquisto. Constatando che nel caso di specie le modifiche erano state concordate direttamente con le imprese interessate, senza metterle in concorrenza con altri fornitori, egli concludeva: «La Commissione non può approvare innovazioni di tale rilievo attraverso semplici modifiche ai contratti esistenti». Egli indicava, inoltre: «[S]e si fosse ritenuto necessario modificare i prezzi o i quantitativi, si sarebbero dovuti negoziare nuovi contratti da sottoporre alla Commissione per approvazione, nel rispetto della procedura completa abituale (compresa la presentazione di almeno tre offerte)». 22 Le società Louis Dreyfus e Glencore Grain sostengono di essere state informate dalla Exportkhleb del rifiuto della Commissione il 5 aprile 1993. La Compagnie Continentale (France) sostiene di aver ricevuto, lo stesso giorno, un telex della Exportkhleb che le comunicava il suddetto rifiuto, ma che il testo integrale della lettera 1° aprile 1993 le è stato trasmesso soltanto il 20 aprile 1993. Procedimento 23 Con atti depositati nella cancelleria della Corte, rispettivamente, il 9 giugno, il 5 luglio e il 22 giugno 1993, le società Louis Dreyfus, Glencore Grain e Compagnie Continentale (France) hanno proposto dei ricorsi, registrati con i numeri di ruolo C-311/93, C-343/93 e C-357/93. 24 Con ordinanze 27 settembre 1993 la Corte ha rinviato le cause al Tribunale di primo grado delle Comunità europee, a norma della decisione del Consiglio 8 giugno 1993, 93/350/Euratom, CECA, CEE, recante modifica della decisione 88/591/CECA, CEE, Euratom che istituisce un Tribunale di primo grado delle Comunità europee (GU L 144, pag. 21). 25 Le cause sono state registrate nella cancelleria del Tribunale con i numeri di ruolo T-485/93, T-491/93 e T-494/93. 26 Con sentenze 24 settembre 1996, causa T-485/93, Dreyfus/Commissione (Racc. pag. II-1101), causa T-491/93, Richco Commodities/Commissione (Racc. pag. II-1131) e causa T-494/93, Compagnie Continentale/Commissione (Racc. pag. II-1157), il Tribunale ha dichiarato irricevibili le domande di annullamento proposte dalle ricorrenti e ha respinto l'eccezione di irricevibilità sollevata dalla Commissione nella parte in cui riguardava le richieste di risarcimento presentate dalle società Louis Dreyfus e Glencore Grain. 27 Con atti depositati nella cancelleria della Corte tra il 28 novembre e il 23 dicembre 1996 le ricorrenti hanno impugnato le suddette sentenze nella parte in cui dichiaravano irricevibili le domande dirette all'annullamento. 28 Con ordinanze 27 aprile 1997 il Tribunale ha deciso di sospendere la procedura scritta, nella parte relativa alle richieste di risarcimento, in attesa delle sentenze della Corte. 29 Con atto depositato nella cancelleria del Tribunale l'8 aprile 1998 la Compagnie Continentale (France) ha proposto un nuovo ricorso, diretto ad ottenere la condanna della Commissione a risarcire il danno subito dalla ricorrente a causa della decisione 1° aprile 1993. La causa è stata registrata nella cancelleria del Tribunale sotto il numero di ruolo T-61/98. 30 Con sentenze 5 maggio 1998, causa C-386/96 P, Dreyfus/Commissione (Racc. pag. I-2309), causa C-391/96 P, Compagnie Continentale/Commissione (Racc. pag. I-2377) e causa C-403/96 P, Glencore Grain/Commissione (Racc. pag. I-2405), la Corte ha annullato le sentenze del Tribunale nella parte in cui dichiaravano irricevibili le domande dirette all'annullamento, rinviando le cause al Tribunale affinché statuisse sul merito e riservando le spese. 31 Dinanzi al Tribunale, la fase scritta del procedimento è stata ripresa nello stato in cui si trovava, ai sensi dell'art. 119, n. 2, del regolamento di procedura del Tribunale. 32 Con ordinanza 9 giugno 1998 il Tribunale (Terza Sezione), ricordando di non essersi pronunciato, nella sentenza 24 settembre 1996, causa T-494/93, in merito al carattere tardivo del ricorso addotto dalla Commissione, ha deciso di riunire al merito la richiesta di statuire sull'irricevibilità. 33 Con ordinanza 11 giugno 1998 del presidente della Terza Sezione del Tribunale le cause T-494/93 e T-61/98 sono state riunite ai fini della fase scritta, della fase orale e della sentenza, ai sensi dell'art. 50 del regolamento di procedura. 34 Su relazione del giudice relatore, il Tribunale (Seconda Sezione) ha deciso di passare alla fase orale. 35 Con ordinanza 19 gennaio 2000 del presidente della Seconda Sezione del Tribunale le cause T-485/93, T-491/93, T-494/93 e T-61/98 sono state riunite ai fini della fase orale, ai sensi del citato art. 50. 36 Le parti hanno svolto le loro difese orali ed hanno risposto ai quesiti del Tribunale all'udienza del 23 febbraio 2000. 37 In udienza le ricorrenti hanno dichiarato di non avere obiezioni contro la riunione, ai fini della sentenza, delle cause T-485/93, T-491/93, T-494/93 e T-61/98. 38 Ai sensi dell'art. 50 del regolamento di procedura, il Tribunale ha deciso di riunire le cause ai fini della sentenza. Conclusioni delle parti 39 Nella causa T-485/93, la ricorrente conclude che il Tribunale voglia: - annullare la decisione 1° aprile 1993; - condannare la Commissione a risarcire i danni materiali e morali da essa subiti; - condannare la Commissione alle spese. 40 Nella causa T-491/93, la ricorrente conclude che il Tribunale voglia: - annullare la decisione 1° aprile 1993; - condannare la Commissione a versarle, a titolo di risarcimento del danno da essa subito a causa di detta decisione, la somma di 7 374 023,78 euro, maggiorata degli interessi a partire dal deposito del ricorso; - condannare la Commissione alle spese. 41 Nella cause riunite T-494/93 e T-61/98, la ricorrente conclude che il Tribunale voglia: - annullare la decisione 1° aprile 1993; - condannare la Commissione a versarle, a titolo di risarcimento del danno da essa subito a causa di detta decisione, la somma di 1 858 987 euro, maggiorata degli interessi; - condannare la Commissione alle spese. 42 La Commissione conclude che il Tribunale voglia: - nella causa T-491/93, dichiarare irricevibile e, in subordine, dichiarare infondata, la domanda di risarcimento danni; - nella causa T-494/93, dichiarare irricevibile e, in subordine, dichiarare infondato, il ricorso diretto all'annullamento; - dichiarare infondati la domanda di annullamento nella causa T-491/93, e i ricorsi nelle cause T-485/93 e T-61/98; - condannare le ricorrenti alle spese. Sul carattere tardivo del ricorso diretto all'annullamento nella causa T-494/93 Argomenti della Commissione 43 La Commissione sostiene che la domanda di annullamento, proposta il 22 giugno 1993, è tardiva. 44 Essa infatti osserva che la ricorrente ammette che la decisione impugnata le era stata comunicata sin dal 5 aprile 1993 con telex della Exportkhleb. Detto telex avrebbe informato la ricorrente in modo inequivoco circa il contenuto e i motivi della presa di posizione della Commissione. Il ricorso pertanto avrebbe dovuto essere proposto entro due mesi dal 5 aprile 1993, ossia al più tardi entro l'11 giugno 1993, compresi i termini dovuti alla distanza. 45 In subordine, la Commissione osserva che la ricorrente ha ottenuto una copia della decisione soltanto il 20 aprile 1993. Tenuto conto della chiarezza testuale del telex 5 aprile 1993, dell'urgenza e della gravità delle conseguenze delle informazioni così comunicate, un'impresa accorta non avrebbe atteso il 20 aprile 1993 per ottenere il testo della decisione 1° aprile 1993, ma si sarebbe immediatamente attivata in tal senso. Giudizio del Tribunale 46 Ai sensi dell'art. 173, quinto comma, del Trattato CE (divenuto art. 230, quinto comma, CE), il ricorso d'annullamento deve venir presentato entro due mesi a decorrere, a seconda dei casi, dalla pubblicazione dell'atto, dalla sua notifica al ricorrente o, se non vi è stata notifica, dal giorno in cui questi ne ha avuto conoscenza. 47 Inoltre, ai sensi dell'allegato II al regolamento di procedura della Corte, al quale fa riferimento l'art. 102, n. 2, del regolamento di procedura del Tribunale, il suddetto termine di due mesi è aumentato, in ragione della distanza, di sei giorni nel caso di ricorrenti che abbiano la residenza in Francia. 48 Nel caso di specie, la decisione del 1° aprile non è stata pubblicata né notificata alla ricorrente. 49 In assenza di pubblicazione o di notificazione, spetta a chi sia a conoscenza dell'esistenza di un atto che lo riguarda domandarne il testo integrale entro un termine ragionevole. Fatta salva questa condizione, il termine per il ricorso può decorrere solo dal momento in cui il terzo interessato abbia avuto conoscenza esatta del contenuto e della motivazione dell'atto di cui trattasi, in modo da poter fruire del suo diritto di promuovere un ricorso (sentenze del Tribunale 19 maggio 1994, causa T-465/93, Consorzio gruppo di azione locale «Murgia Messapica»/Commissione, Racc. pag. II-361, punto 29, 7 marzo 1995, cause riunite T-432/93, T-433/93 e T-434/93, Socurte e a./Commissione, Racc. pag. II-503, punto 49, e 13 dicembre 1995, causa T-109/94, Windpark Groothusen/Commissione, Racc. pag. II-3007, punto 26). L'espressione «conoscenza esatta» non implica la conoscenza di tutti gli elementi della decisione, ma in sostanza del suo contenuto (v., in tal senso, ordinanza del Tribunale 10 febbraio 1994, causa T-468/93, Frinil/Commissione, Racc. pag. II-33, punto 32). 50 Nel caso di specie occorre rilevare che il telex 5 aprile 1993, spedito dalla Exportkhleb alla ricorrente, contiene soltanto due brevi estratti della decisione 1° aprile 1993. Tali citazioni, tra l'altro con interruzioni, non danno conto di uno degli addebiti fondamentali formulati dalla Commissione nella decisione, ossia del fatto che le clausole aggiunte ai contratti sarebbero state stipulate senza la concorrenza di altri potenziali fornitori. 51 Di conseguenza, il telex 5 aprile 1993 permetteva alla ricorrente di comprendere che i servizi della Commissione si erano pronunciati in senso sfavorevole sulle clausole, ma non forniva una conoscenza precisa delle ragioni sottostanti. 52 Non ci si può pertanto riferire ad esso per determinare il momento dal quale decorre il termine per il ricorso d'annullamento. 53 Quanto all'argomento presentato in subordine dalla convenuta, il Tribunale ritiene che, nelle circostanze del caso di specie, i 15 giorni trascorsi tra il 5 aprile 1993, data in cui è stato ricevuto il telex della Exportkhleb, e il 20 aprile 1993, data in cui è stato ricevuto il testo della decisione, non sia irragionevole, ai sensi della giurisprudenza sopra citata, malgrado l'urgenza della situazione rivelata dalle informazioni fornite dalla Exportkhleb. 54 Di conseguenza, deve essere respinta l'eccezione di irricevibilità relativa al carattere tardivo del ricorso. Sulla domanda di annullamento Sulla violazione della decisione 91/658 e del regolamento n. 1897/92 55 Le parti concordano sul fatto che le nuove clausole dei contratti di compravendita, relative al prezzo, alle quantità e persino, in un caso, alla natura del prodotto da consegnare, per poter fruire della garanzia finanziaria comunitaria, dovevano essere approvate dalla Commissione. A questo proposito, occorre verificare se queste nuove clausole vadano qualificate come clausole aggiunte ai contratti originari o come nuovi contratti. 56 Le parti concordano altresì sul fatto che, tra le condizioni prescritte dalle norme applicabili per ottenere l'approvazione della Commissione, una riguarda il prezzo concordato, un'altra il rispetto della libera concorrenza al momento della conclusione del contratto. Dalla decisione impugnata emerge che, a giudizio della Commissione, non sussisteva né l'una né l'altra di queste condizioni. 57 Le parti non contestano peraltro che tali due condizioni siano cumulative, cosicché la mancanza di una di esse è sufficiente a giustificare la decisione di non approvare i contratti. 58 Alla luce delle circostanze del caso di specie, occorre esaminare, in primo luogo, la seconda condizione. Argomenti delle ricorrenti 59 Secondo le ricorrenti, contrariamente a quanto indicato dalla Commissione nella decisione impugnata, la condizione del rispetto della libera concorrenza è stata rispettata al momento della stipulazione dei contratti nel febbraio 1993, così come lo era stata al momento della loro conclusione nel novembre 1992. 60 Esse ricordano a tal fine il contesto, e in particolare l'urgenza, in cui si sono svolti i negoziati, in occasione della riunione dei giorni 22 e 23 febbraio 1993 (v., in particolare, la citata sentenza 5 maggio 1998, Dreyfus/Commissione, punto 50). 61 Esse inoltre rilevano che le disposizioni della decisione 91/658 e del regolamento n. 1897/92 non richiedono alcuna formalità particolare per la gara tra i fornitori comunitari. D'altronde, in base all'art. 5, n. 1, del regolamento n. 1897/92, la Exportkhleb, in quanto organismo acquirente, non sarebbe stata tenuta ad altro se non a «sollecitare» almeno tre offerte presentate da imprese indipendenti. 62 Esse sottolineano altresì che, al momento della stipulazione dei contratti nel novembre 1992, l'invito a concorrere rivolto ad almeno tre imprese indipendenti era stato effettuato tramite semplice convocazione per telefono. Per contro, al momento della stesura delle clausole, la procedura di invito a concorrere era stata più formale, poiché le imprese erano state convocate via telex. Inoltre, le ricorrenti fanno rilevare che la stampa specializzata aveva riferito della riunione di Bruxelles del 22 e 23 febbraio 1993. Poiché la Commissione non aveva sollevato obiezioni contro la procedura di conclusione dei contratti originari, le contestazioni che essa formula contro la procedura sfociata nella stipulazione delle clausole sarebbero prive di fondamento. 63 Durante la riunione a Bruxelles, il 22 e 23 febbraio 1993, i negoziati, benché condotti separatamente, avrebbero indotto i fornitori ad allinearsi al prezzo più basso offerto alle autorità russe. 64 Infine, secondo le ricorrenti, sarebbe stato logico che la Exportkhleb avesse desiderato procurarsi, con il secondo bando di gara, i quantitativi non ancora ottenuti; il fatto che i quantitativi richiesti nel secondo bando di gara fossero uguali a quelli non consegnati non proverebbe, quindi, la mancanza di concorrenza nella procedura. Giudizio del Tribunale 65 In primo luogo, occorre sottolineare che la condizione del rispetto della libera concorrenza nella stipulazione di contratti è un requisito essenziale per il buon funzionamento del meccanismo dei prestiti comunitari. Oltre a prevenire i rischi di frode o collusione, tale condizione mira, più in generale, a garantire un uso ottimale dei mezzi predisposti dalla Comunità per l'assistenza alle Repubbliche dell'ex Unione Sovietica. Essa è difatti intesa a tutelare sia la Comunità, in quanto mutuante, sia tali Repubbliche, in quanto beneficiarie dell'assistenza alimentare e medica. 66 Il rispetto di tale condizione non si configura pertanto come un semplice obbligo formale, bensì come un elemento indispensabile per l'attuazione del meccanismo di prestito. 67 Di conseguenza, si deve verificare se, nell'adottare la decisione impugnata, la Commissione abbia fondatamente ritenuto che non era dimostrato il rispetto della condizione relativa alla libera concorrenza al momento della stipulazione delle clausole aggiunte ai contratti. La legittimità della decisione dev'essere valutata alla luce del complesso di regole che la Commissione deve osservare in materia, compresi gli accordi conclusi con le autorità russe. 68 Le clausole stipulate con le diverse imprese comunitarie costituiscono, le une rispetto alle altre, contratti specifici, ognuno dei quali soggetto all'approvazione della Commissione. E' pertanto necessario esaminare se ognuna delle ricorrenti, al momento di concordare nuove clausole contrattuali con la Exportkhleb, sia stata messa in concorrenza con almeno altre due imprese indipendenti. 69 Al riguardo, va innanzitutto osservato che il telex con cui la Exportkhleb invitava le ricorrenti a partecipare ad una riunione a Bruxelles il 22 e 23 febbraio 1993 non si può considerare come prova del fatto che ciascuna impresa, prima della stipulazione delle clausole aggiuntive, sia stata messa in concorrenza con almeno due imprese indipendenti. 70 E' vero che le norme comunitarie applicabili non prevedono formalità particolari per il bando di gara. Tuttavia, nel caso di specie non si tratta di verificare se detto telex possa costituire un bando di gara valido, bensì di accertare se esso dimostri che ciascuna impresa sia stata posta in concorrenza con altre imprese, prima di concordare le nuove clausole contrattuali. Ebbene, va rilevato che il telex della Exportkhleb, formulato in termini generali, senza indicare, in particolare, i quantitativi da consegnare o le condizioni di consegna, non fornisce la suddetta prova. 71 Parimenti, gli estratti della stampa specializzata prodotti dalle ricorrenti, che riferiscono del viaggio compiuto in Europa dai rappresentanti della Exportkhleb per discutere, in particolare, dei rifornimenti di frumento nell'ambito del prestito comunitario, non dimostrano affatto che le clausole siano state stipulate con imprese che avessero preventivamente partecipato ad una gara con almeno altre due imprese indipendenti. 72 Come sottolineato dalla ricorrente Glencore Grain, è vero che le norme applicabili si limitano ad imporre alla Exportkhleb di «sollecitare» almeno tre offerte concorrenti. Non è escluso, quindi, che talune imprese, pur invitate, rinuncino a presentare un'offerta. 73 Tuttavia, nel caso di specie, dal fascicolo non risulta che, per ciascuna delle clausole poi stipulate, almeno due imprese terze concorrenti abbiano declinato l'invito della Exportkhleb. 74 Ad esempio, nel fax inviato alla Commissione il 9 marzo 1993 per segnalare le modifiche apportate ai contratti, la Exportkhleb si è limitata ad indicare i contratti stipulati con ciascuna impresa. Per ciascun contratto viene menzionata soltanto l'offerta formulata dall'impresa che ha ottenuto il contratto e i termini convenuti dopo i negoziati tra la Exportkhleb e l'impresa stessa. Non si parla affatto, per nessuno di tali contratti, di almeno altre due risposte, anche negative, all'invito a presentare offerte. Il fax indica soltanto che ciascuna impresa ha concluso con la Exportkhleb un contratto corrispondente al tonnellaggio che essa doveva ancora consegnare al momento della riunione di Bruxelles. In realtà, anche se effettivamente vi erano offerte allegate al fax del 9 marzo 1993, si trattava di offerte distinte relative a distinti contratti, e non relative ad un unico e medesimo contratto. Neanche tale fax, quindi, permette di provare che ciascuna clausola sia stata stipulata dopo un bando di gara aperto ad almeno tre imprese indipendenti. 75 La Commissione ha peraltro indicato, senza essere contestata su tale punto, che la VEB nel notificarle ufficialmente le nuove clausole contrattuali, il 22 e il 23 marzo 1993, non le ha trasmesso le risposte, favorevoli o sfavorevoli, di almeno tre imprese indipendenti. 76 Le ricorrenti fanno rilevare, però, che la libera concorrenza è stata rispettata, poiché ognuna di esse è stata obbligata ad allinearsi al prezzo più basso proposto. 77 E' vero che il fax 9 marzo 1993 della Exportkhleb alla Commissione indica che erano stati offerti prezzi compresi tra i USD 155 e i USD 158,50, ma che il prezzo finale concordato con la Exportkhleb è stato di USD 155 per tutte le imprese. 78 Tuttavia, ciò prova al massimo che, prima della stipulazione dei contratti, si è svolto un negoziato tra la Exportkhleb e ognuna delle ricorrenti. Per contro, tenuto conto anche degli elementi che precedono, non è dimostrato che detto prezzo sia stato il risultato di un invito a concorrere rivolto ad almeno tre imprese indipendenti, per ciascuno dei contratti da concludere. 79 E' quindi evidente che non è dimostrato che la Commissione abbia commesso un errore nel concludere che il principio della libera concorrenza non era stato rispettato al momento della stipulazione delle clausole aggiunte ai contratti. 80 Poiché non è presente una delle condizioni cumulative enunciate nella normativa applicabile, il primo motivo va respinto senza che occorra esaminare se il prezzo concordato nelle clausole corrispondesse ai prezzi del mercato mondiale. Sulla violazione del principio di tutela del legittimo affidamento Argomenti delle ricorrenti 81 Nella causa T-485/93 la ricorrente sostiene che i servizi della Commissione le hanno fornito verbalmente assicurazioni precise sull'approvazione delle clausole aggiuntive. E' del resto su questa base che la ricorrente avrebbe iniziato nuovamente, dal 4 marzo 1993, a caricare frumento destinato alla Russia. 82 Ciascuna delle ricorrenti, inoltre, si avvale della lettera che il direttore generale della DG VI aveva inviato il 12 marzo 1993 alla Exportkhleb, la quale avrebbe fatto insorgere la fondata speranza, per le autorità russe e per loro stesse, che l'aumento del prezzo previsto nelle clausole contrattuali sarebbe stato accettato. Da tale lettera risulterebbe infatti che: - la Commissione non rimetteva in discussione la procedura stessa di negoziazione svoltasi a Bruxelles nel febbraio 1993 e della quale era stata informata; - veniva dato un consenso di massima alle clausole addizionali e al nuovo prezzo nei limiti in cui, semplicemente, l'importo complessivo del credito comunitario già erogato fosse rimasto immutato, cosa che presupponeva una riduzione dei quantitativi; - veniva ricordato l'obbligo di una notificazione formale delle clausole addizionali alla Commissione, il che era avvenuto nei giorni successivi. 83 Le ricorrenti nelle cause T-491/93 e T-494/93 si avvalgono inoltre di una lettera del 26 marzo 1993 indirizzata al viceministro della Federazione russa dal membro della Commissione incaricato delle questioni agricole. Questi non metteva affatto in dubbio che il prezzo concordato il 23 febbraio 1993 fosse conforme ai prezzi di mercato. 84 Adottando, il 1° aprile 1993, una posizione contraria a quella precedentemente espressa su punti identici, la Commissione avrebbe violato il principio di tutela del legittimo affidamento (v., in particolare, sentenza del Tribunale 14 settembre 1995, causa T-571/93, Lefebvre e a./Commissione, Racc. pag. II-2379, punto 74). Giudizio del Tribunale 85 Secondo una giurisprudenza costante, il diritto di invocare la tutela del legittimo affidamento si estende a chiunque si trovi in una situazione dalla quale risulti che l'amministrazione comunitaria, fornendogli assicurazioni precise, gli abbia suscitato aspettative fondate (sentenza del Tribunale 8 luglio 1999, causa T-266/97, Vlaamse Televisie Maatschappij/Commissione, Racc. pag. II-2329, punto 71). 86 Nel caso di specie, le ricorrenti si avvalgono di assicurazioni verbali provenienti dai servizi della Commissione, di una lettera del direttore generale della DG VI del 12 marzo 1993 e di una lettera del membro della Commissione incaricato delle questioni agricole datata 27 marzo 1993. 87 Innanzi tutto, nessun elemento del fascicolo permette di dimostrare che le presunte assicurazioni verbali, che la Commissione nega di aver fornito, fossero effettive, né tanto meno che esse presentassero le caratteristiche necessarie per far nascere un legittimo affidamento. 88 Di conseguenza, questo capo del motivo va respinto. 89 Le ricorrenti si avvalgono inoltre della lettera inviata dal direttore generale della DG VI alla Exportkhleb il 12 marzo 1993, dalla quale risulterebbe che la Commissione si dichiarava disposta ad approvare le modifiche ai contratti, in particolare l'aumento dei prezzi, a condizione che l'importo complessivo del contratto non fosse modificato, cosa che implicava una diminuzione del volume delle forniture. 90 Tuttavia, va sottolineato quanto scritto nell'ultimo paragrafo di tale lettera: «Perché la Commissione possa esaminare ed approvare i contratti modificati, è necessario che la [VEB] le presenti in tal senso una richiesta ufficiale, trasmettendole il prima possibile i contratti modificati o i nuovi contratti». («In order to be able to examine and to approve the amended contracts, the Commission needs an official request from the [VEB] to do so by transmitting the amended or new contracts as soon as possible»). 91 Secondo le ricorrenti, detta frase è stata intesa nel senso che la richiesta ufficiale era una semplice formalità. 92 Il tenore della frase, tuttavia, osta ad una simile interpretazione. Infatti, il direttore generale della DG VI indica espressamente che la notificazione era necessaria al fine di poter «esaminare» ed «approvare» i contratti modificati. 93 Inoltre, va rilevato che nella lettera il direttore generale non dice né che il nuovo prezzo fissato fosse conforme al prezzo di mercato, né che la procedura seguita per la stipulazione delle clausole si fosse svolta nel rispetto della libera concorrenza, conformemente alla norme applicabili. Ora, le parti concordano sul fatto che, invece, proprio questi due elementi costituiscono il fondamento della decisione 1° aprile 1993. Tale decisione, per contro, non si basa sul fatto che, anche in caso di riduzione dei quantitativi, la Commissione non avrebbe potuto approvare un aumento dei prezzi, cosa che sarebbe in contrasto con la lettera del direttore generale della DG VI. 94 Il fatto che questi si dichiarasse disposto ad accettare un aumento di prezzo nel caso in cui i quantitativi fossero adattati di conseguenza, non vuol dire né che questo nuovo prezzo fosse conforme al mercato, né che le clausole fossero state stipulate nel rispetto della libera concorrenza. 95 Le ricorrenti sostengono bensì che la lettera del direttore generale della DG VI dev'essere letta tenendo conto della situazione di urgenza del periodo, ricordata dalla Corte nelle citate sentenze 5 maggio 1998 (v., per esempio, sentenza Dreyfus/Commissione, punto 50). 96 Tuttavia, come sottolineato nel corso dell'esame della ricevibilità dei ricorsi in oggetto, l'approvazione da parte della Commissione era essenziale nel sistema dei contratti di fornitura di frumento alla Russia. 97 Questo nesso stretto è stato tenuto in considerazione dalla Corte nelle sentenze 5 maggio 1998, menzionate in precedenza. Essa ha infatti affermato che era «legittimo ritenere che il contratto di fornitura fosse stato concluso solo in funzione degli obblighi assunti dalla Comunità» (in particolare, sentenza Dreyfus/Commissione, citata, punto 50) e che «il pagamento della fornitura di cereali poteva essere effettuato solo mediante risorse finanziarie messe a disposizione degli acquirenti dalla Comunità» (stessa sentenza, punto 51). Essa ha altresì dichiarato che, in mancanza di garanzie di finanziamento predisposte dalla Comunità, «la facoltà che avrebbe avuto la Exportkhleb di dare esecuzione ai contratti di fornitura (...) era puramente teorica» (stessa sentenza, punto 52). 98 Tenuto conto del carattere fondamentale del finanziamento comunitario, non si può ammettere che le ricorrenti si siano potute basare su una lettera del direttore generale della DG VI, per di più inviata alla Exportkhleb e non alla VEB, senza aspettare la decisione finale della Commissione. 99 Alla luce di tutti questi elementi, le ricorrenti non possono sostenere che la lettera del direttore generale della DG VI 12 marzo 1992 abbia fatto insorgere in loro speranze fondate, ai sensi della giurisprudenza. 100 Infine, per quanto riguarda la lettera del membro della Commissione incaricato delle questioni agricole datata 26 marzo 1993, va rilevato che essa conclude nel modo seguente: «Come sapete, la VEB deve sottoporre queste modifiche [ai contratti] all'approvazione della Commissione. La domanda ufficiale relativa a queste modifiche contrattuali è appena giunta ai miei servizi via fax (22 marzo) ed è attualmente sotto esame». [«As you are aware, these amendments must be presented by the VEB for approval to the Commission. The official demand concerning such amendments to the contracts has only just reached my services by fax (22/3) and is currently being studied»]. 101 Inoltre, detta lettera non contiene alcun elemento che faccia pensare che la Commissione ritenesse che la libera concorrenza fosse stata rispettata e che i prezzi corrispondessero a quelli del mercato. 102 Pertanto, la lettera 26 marzo 1993 non poteva far insorgere fondate speranze in capo ai ricorrenti. 103 Di conseguenza, il motivo attinente alla violazione del principio di tutela del legittimo affidamento dev'essere respinto. Sulla violazione dell'obbligo di motivazione Argomenti delle parti 104 Secondo le ricorrenti, la Commissione ha violato l'obbligo di motivazione, ai sensi dell'art. 190 del Trattato CE (divenuto art. 253 CE) (sentenza del Tribunale 25 giugno 1998, cause riunite T-371/94 e T-394/94, British Airways e a. e British Midland Airways/Commissione, Racc. pag. II-2405, punti 89 e 95). 105 Durante una riunione svoltasi a Bruxelles il 13 maggio 1993 tra i rappresentanti della Commissione e quelli del Comitato del commercio dei cereali e degli alimenti per animali della CEE (Coceral), del quale le ricorrenti sono membri, sarebbe emerso che altri motivi, diversi da quelli contenuti nella decisione, erano stati presi in considerazione. Come risulta dal verbale di tale riunione, i prezzi concordati nelle clausole sarebbero stati, a giudizio della Commissione, il risultato di un accordo preliminare tra gli esportatori. 106 Detto motivo, la cui veridicità non è mai stata provata, non compare nella decisione. Dunque, nella decisione 1° aprile 1993 non sarebbero riportate tutte le ragioni, o meglio le vere ragioni, del rifiuto. 107 Nella causa T-491/93 la ricorrente si offre di dedurre elementi supplementari per confermare la effettività dei propositi manifestati nella riunione del 13 maggio 1993, tramite l'audizione delle persone che vi avevano assistito. 108 Nel controricorso la Commissione avrebbe del resto confermato che esistevano motivi diversi da quelli indicati nella decisione, poiché essa ha fatto riferimento a «considerazioni più ampie di natura politica ed economica» - sinora non precisate - che sarebbero state prese in considerazione per respingere le clausole. 109 Nelle cause T-485/93 e T-494/93 la convenuta sostiene, in via preliminare, che il motivo è irricevibile, poiché non sono presenti i requisiti di cui all'art. 44, n. 1, lett. c), del regolamento di procedura del Tribunale. Poiché la decisione è motivata, non sarebbe tanto importante verificare, nell'ambito dell'art. 190 del Trattato, se altri motivi avrebbero potuto ugualmente giustificarla. Non vi sarebbe pertanto alcun elemento che possa spiegare perché, nel caso di specie, l'art. 190 del Trattato sarebbe stato violato. 110 La Commissione osserva che il resoconto della riunione al quale le ricorrenti fanno riferimento è stato redatto da uno dei rappresentanti del Coceral e che essa non ne ha riconosciuto la esattezza. 111 Inoltre, contrariamente a quanto asserito dalle ricorrenti, la Commissione non avrebbe affatto sostenuto nel controricorso che altri elementi erano stati presi in considerazione nell'adottare la decisione. 112 In subordine, la Commissione ricorda che la motivazione prescritta dall'art. 190 del Trattato dev'essere adeguata alla natura dell'atto considerato (sentenza della Corte 14 maggio 1998, causa C-48/96 P, Windpark Groothusen/Commissione, Racc. pag. I-2873, punti 34 e 35), tenendo conto del contesto nel quale esso è stato adottato. Nel caso di specie, la decisione si iscrive in una relazione di diritto privato, nel cui ambito la Commissione gode di discrezionalità assoluta. Non sarebbe necessaria pertanto alcuna motivazione particolare, e tanto meno nei confronti della ricorrente, che è solamente parte terza rispetto al contratto del 9 dicembre 1992. Giudizio del Tribunale 113 Ai sensi dell'art. 44, n. 1, lett. c), del regolamento di procedura, il ricorso deve contenere, in particolare, un'esposizione sommaria dei motivi dedotti. Il Tribunale rileva che ciò avviene nel caso di specie, contrariamente a quanto sostiene la convenuta. In realtà, le obiezioni presentate dalla Commissione non riguardano la ricevibilità formale del motivo, ma l'esame della sua fondatezza. 114 Il presunto motivo di irricevibilità va di conseguenza respinto. 115 Secondo una giurisprudenza costante la motivazione prescritta dall'art. 190 del Trattato, che costituisce una forma prescritta ad substantiam ai sensi dell'art. 173 del Trattato, deve fare apparire in forma chiara e non equivoca l'iter logico seguito dall'istituzione da cui promana l'atto, in modo da consentire agli interessati di conoscere le ragioni del provvedimento adottato e permettere al giudice competente di esercitare il proprio controllo. 116 Nel caso di specie, dalla decisione emerge con chiarezza che la Commissione ha ritenuto che i contratti modificati ad essa sottoposti non potevano essere approvati perché non rispondevano ai requisiti prescritti dalle norme vigenti, ossia non erano stati conclusi nel rispetto del principio della libera concorrenza e i nuovi prezzi non erano conformi al prezzo del mercato. 117 Le ricorrenti del resto non contestano di aver compreso tale ragionamento, come dimostrato dagli argomenti da esse presentati a sostegno del primo motivo. 118 Occorre pertanto concludere che la decisione è conforme ai requisiti di cui all'art. 190 del Trattato. 119 Per contro, non spetta al Tribunale, nell'ambito di un motivo di ricorso fondato sulla violazione dell'art. 190 del Trattato, verificare se motivi diversi da quelli indicati in una decisione avrebbero potuto giustificarla. Ciò va in effetti oltre il controllo della motivazione, come ricordato poc'anzi. 120 Il presente motivo va pertanto respinto. Sulla domanda di risarcimento del danno materiale Sulla ricevibilità 121 Nella causa T-491/93 la Commissione sostiene che la domanda di risarcimento del pregiudizio materiale non è ricevibile. Il ricorso non permette infatti di capire il senso della domanda, in particolare la natura del pregiudizio dedotto. Esso non soddisfa pertanto i requisiti di cui all'art. 44, n. 1, lett. c), del regolamento di procedura del Tribunale. 122 Ai sensi di tale disposizione, il ricorso deve contenere l'oggetto della controversia e un'esposizione sommaria dei motivi. Il Tribunale rileva che ciò avviene nel caso di specie. L'obiezione presentata dalla Commissione non rientra quindi nell'esame della ricevibilità formale del ricorso, bensì nell'esame della fondatezza della richiesta di risarcimento. 123 L'eccezione di irricevibilità dedotta dalla Commissione va pertanto respinta. Nel merito 124 E' sufficiente ricordare che la responsabilità della Comunità dipende dalla sussistenza di un complesso di presupposti riguardanti l'illegittimità del comportamento contestato all'istituzione, l'effettività del danno e l'esistenza di un nesso causale tra tale comportamento e il danno allegato (in particolare, sentenza del Tribunale 16 ottobre 1996, causa T-336/94, Efisol/Commissione, Racc. pag. II-1343, punto 30). 125 Nel caso di specie il Tribunale rileva che gli illeciti dedotti dalle ricorrenti consistono, secondo i casi, in tutti o in alcuni dei motivi da esse dedotti a sostegno del ricorso diretto all'annullamento. 126 Dal momento che i motivi in questione sono stati precedentemente respinti, ne deriva che le ricorrenti non hanno dimostrato che esista un illecito addebitabile alla Commissione. 127 Pertanto, la domanda di risarcimento dell'asserito danno materiale va respinta. Sulla domanda di risarcimento del danno morale 128 Nella causa T-485/93 la ricorrente sostiene che le dichiarazioni rese dal direttore generale della DG VI durante la riunione del 13 maggio 1993 (v. supra, punto 105), alla presenza dei rappresentanti degli esportatori comunitari di cereali, le quali insinuavano che la ricorrente aveva partecipato a pratiche illecite nel corso dei negoziati sulle clausole aggiuntive ai contratti, le avrebbero procurato un danno morale. 129 La ricorrente chiede che la Commissione sia condannata a versare un euro a titolo di risarcimento. 130 Va rilevato che il documento su cui si basa la ricorrente per comprovare l'illecito della Commissione è un resoconto della riunione in questione redatto dal Coceral. Non si tratta, quindi, né di un resoconto ufficiale, né di un resoconto approvato, in un modo o nell'altro, dalla Commissione. 131 Non può quindi ritenersi dimostrata la veridicità dei propositi riportati in tale documento, contestata dalla Commissione. 132 Di conseguenza, la domanda di risarcimento del danno morale presentata nella causa T-485/93 va respinta. 133 I ricorsi vanno pertanto respinti nel loro insieme. Decisione relativa alle spese Sulle spese 134 Ai sensi dell'art. 87, n. 3, del regolamento di procedura, se le parti soccombono rispettivamente su uno o più capi, il Tribunale può ripartire le spese o decidere che ciascuna parte sopporti le proprie. Nelle circostanze del caso di specie, si deve decidere che la Commissione sopporterà l'insieme delle spese sostenute sino alla pronuncia delle sentenze della Corte 5 maggio 1998. Ciascuna delle ricorrenti sopporterà le spese da essa sostenute dopo la pronuncia di tali sentenze. Le ricorrenti sopporteranno in solido le spese sostenute dalla Commissione dopo la pronuncia delle medesime sentenze. Dispositivo Per questi motivi, IL TRIBUNALE (Seconda Sezione) dichiara e statuisce: 1) Le cause T-485/93, T-491/93, T-494/93 e T-61/98 sono riunite ai fini della sentenza. 2) I ricorsi sono respinti. 3) La Commissione sopporterà le proprie spese e quelle sostenute da ciascuna delle ricorrenti sino alla pronuncia delle sentenze della Corte 5 maggio 1998. Ciascuna delle ricorrenti sopporterà le spese da essa sostenute dopo la pronuncia di tali sentenze. Le ricorrenti sopporteranno in solido le spese sostenute dalla Commissione dopo la pronuncia delle medesime sentenze.

62003TJ0391

sl

Pravni okvir Člen 255 ES določa: „1. Vsi državljani Unije in vse fizične ali pravne osebe s prebivališčem ali statutarnim sedežem v eni od držav članic imajo pravico dostopa do dokumentov Evropskega parlamenta, Sveta in Komisije ob upoštevanju načel in pogojev, ki naj se določijo v skladu z odstavkoma 2 in 3. 2. Splošna načela in omejitve iz razlogov javnega ali zasebnega interesa, ki veljajo za to pravico dostopa do dokumentov, določi Svet v skladu s postopkom iz člena 251 v dveh letih po začetku veljavnosti Amsterdamske pogodbe. […]“ Uredba Evropskega parlamenta in Sveta (ES) št. 1049/2001 z dne 30. maja 2001 o dostopu javnosti do dokumentov Evropskega parlamenta, Sveta in Komisije (UL L 145, str. 43) določa načela, pogoje in omejitve pravice do dostopa do dokumentov teh institucij, ki je določena v členu 255 ES. Ta uredba velja od 3. decembra 2001. Člen 2(1) in (3) Uredbe št. 1049/2001 določa: „1.      Vsi državljani Unije in vse fizične ali pravne osebe s prebivališčem ali statutarnim sedežem v eni od držav članic imajo pravico do dostopa do dokumentov institucij ob upoštevanju načel, pogojev in omejitev, določenih s to uredbo. […] 3.      Ta uredba se uporablja za vse dokumente institucij, to je za dokumente, ki jih institucije pripravijo ali prejmejo in so v njihovi lasti, na vseh področjih delovanja Evropske unije.“ Člen 4 Uredbe št. 1049/2001, ki se nanaša na izjeme od zgoraj navedene pravice do dostopa, določa: „[…] 2.      Institucije zavrnejo dostop do dokumenta, kadar bi razkritje oslabilo varstvo: […] –      sodnih postopkov in pravnih nasvetov, –      namena inšpekcij, preiskav in revizij, razen če ne prevlada javni interes za razkritje. […] 6.      Če velja katera od izjem le za dele zahtevanega dokumenta, se drugi deli dokumenta objavijo. […]“ Člen 6(1) Uredbe št. 1049/2001 določa, da „[… p]rosilec ni dolžan navesti razlogov za prošnjo.“ Člen 8(1) Uredbe št. 1049/2001 določa: „Potrdilna prošnja se obravnava takoj. V 15 delovnih dneh od vpisa take prošnje v register institucija odobri dostop do zahtevanega dokumenta in zagotovi dostop v skladu s členom 10 v tem roku ali pa v pisnem odgovoru navede razloge za celovito ali delno zavrnitev. Pri celoviti ali delni zavrnitvi institucija prosilca seznani s sredstvi, ki jih ima na voljo, kakršna so začetek sodnega postopka proti instituciji in/ali pritožba varuhu človekovih pravic pod pogoji, določenimi v členu 230 oziroma 195 Pogodbe ES.“ S Sklepom Komisije 2001/937/ES, ESPJ, Euratom z dne 5. decembra 2001 o spremembi njenega poslovnika (UL L 345, str. 94) se je razveljavil Sklep Komisije 94/90/ESPJ, ES, Euratom z dne 8. februarja 1994 o dostopu javnosti do dokumentov Komisije (UL L 46, str. 58), ki je za Komisijo zagotovljal izvajanje kodeksa ravnanja v zvezi z dostopom javnosti do dokumentov Sveta in Komisije (UL 1993, L 340, str. 41, v nadaljevanju: kodeks ravnanja), ki sta ga Svet in Komisija potrdila 6. decembra 1993. Člen 3 priloge k Sklepu 2001/937 določa: „Obravnava začetnih prošenj […] Generalni direktor ali vodja pristojne službe, ali direktor, imenovan za ta namen v Generalnem sekretariatu, ali direktor, imenovan na [Evropskem] uradu za boj proti goljufijam (OLAF), kadar se prošnja nanaša na dokumente, povezane z dejavnostmi OLAF iz člena 2(1) in (2) Sklepa Komisije 1999/352/ES, ESPJ, Euratom o ustanovitvi Evropskega urada za boj proti goljufijam (OLAF), ali uradnik, imenovan za ta namen, prosilca seznani o odločitvi glede njegove prošnje. V vsaki, tudi delni odločitvi, s katero se prošnja zavrne, je prosilec obveščen o tem, da ima pravico v petnajstih delovnih dneh od prejema odločitve vložiti potrdilno prošnjo generalnemu sekretarju Komisije ali direktorju OLAF, kadar potrdilna prošnja zadeva dokumente, povezane z dejavnostjo OLAF iz člena 2(1) in (2) Sklepa št. 1999/352/ES, ESPJ, Euratom.“ Poleg tega člen 4 priloge k Sklepu 2001/937 glede obravnave potrdilnih prošenj določa: „Skladno s členom 14 Poslovnika Komisije je pristojnost odločanja o potrdilnih prošnjah prenesena na generalnega sekretarja. Kadar pa se potrdilna prošnja nanaša na dokumente, povezane z dejavnostmi OLAF iz člena 2(1) in (2) Sklepa št. 1999/352/ES, ESPJ, Euratom, je pristojnost odločanja prenesena na direktorja OLAF. Generalni direktorat ali služba pomaga Generalnemu sekretariatu pri pripravi odločitve. Odločitev sprejme generalni sekretar ali direktor OLAF v soglasju s pravno službo. Prosilca se o odločitvi obvesti pisno, eventualno z elektronskimi sredstvi, in se ga seznani s pravico do vložitve pravnega sredstva pred Sodiščem prve stopnje oziroma vloži pritožbo pri evropskem varuhu človekovih pravic.“ Člen 8(2) Uredbe (ES) št. 1073/1999 Evropskega parlamenta in Sveta z dne 25. maja 1999 o preiskavah, ki jih izvaja Evropski urad za boj proti goljufijam (OLAF) (UL L 136, str. 1) določa: „Zaupnost in varstvo podatkov […] 2.      Podatki v kakršnikoli obliki, poslani ali dobljeni med notranjimi preiskavami, se obravnavajo kot poslovna skrivnost in se varujejo v skladu z določbami, ki veljajo za institucije Evropskih skupnosti. Takšni podatki se ne sme[jo] pošiljati drugim osebam kakor osebam v institucijah Evropskih skupnosti ali držav članic, katerih funkcija zahteva poznavanje teh podatkov, niti se ne smejo uporabljati v druge namene kakor za preprečevanje goljufij, korupcije ali drugih nezakonitih dejanj.“ Člen 9 Uredbe št. 1073/1999 določa: „Poročilo o opravljeni preiskavi in sprejeti ukrepi po zaključku preiskave 1. Po zaključku preiskave, ki jo izvede [OLAF], ta pod vodstvom direktorja pripravi poročilo, v katerem navede ugotovljena dejstva, morebitno finančno izgubo in ugotovitve preiskave vključno s priporočili direktorja [OLAF] o ukrepih, ki jih je treba sprejeti. 2. Pri pripravi takšnih poročil se morajo upoštevati postopkovne zahteve, določene v nacionalni zakonodaji posamezne države članice. Tako pripravljena poročila so dopustni dokazi v upravnih ali sodnih postopkih države članice, v katerih se njihova uporaba izkaže za potrebno, na isti način in pod istimi pogoji kakor upravna poročila, ki jih pripravijo nacionalni upravni inšpektorji. Za ta poročila veljajo ista pravila ocenjevanja, kakor veljajo za upravna poročila, ki jih pripravijo nacionalni upravni inšpektorji, in so tem poročilom enakovredna. 3. Poročila, pripravljena po opravljeni zunanji preiskavi, in vsi koristni dokumenti v zvezi s preiskavo se pošljejo pristojnim organom zadevnih držav članic v skladu s pravili, ki veljajo za zunanje preiskave. 4. Poročila, pripravljena po opravljeni notranji preiskavi, in vsi koristni dokumenti v zvezi s preiskavo se pošljejo zadevni instituciji, organu, uradu ali agenciji. Institucija, organ, urad ali agencija na podlagi notranje preiskave sproži ustrezne postopke, predvsem disciplinske ali sodne, kakor zahtevajo rezultati teh preiskav, in o tem poroča direktorju [OLAF] v roku, ki ga ta določi v ugotovitvah na koncu poročila.“ Člen 10 Uredbe št. 1073/1999 določa: „Podatki, ki jih pošilja [OLAF] 1. [OLAF] lahko kadarkoli pošlje pristojnim organom zadevne države članice podatke, ki jih je pridobil med zunanjo preiskavo, brez vpliva na člene 8, 9 in 11 te uredbe in na določbe Uredbe (Euratom, ES) št. 2185/96. 2. Direktor [OLAF] pošlje sodnim organom države članice podatke, ki jih je [OLAF] pridobil med notranjo preiskavo zadev, ki bi lahko imele za posledico kazenski postopek, brez vpliva na člene 8, 9 in 11 te uredbe. Ob upoštevanju zahtev preiskave o tem hkrati obvesti tudi zadevno državo članico. 3. [OLAF] lahko kadarkoli pošlje instituciji, organu, uradu ali agenciji podatke, ki jih je pridobil med notranjo preiskavo, brez vpliva na člena 8 in 9 te uredbe.“ Dejansko stanje Tožeči stranki, Yves Franchet in Daniel Byk, sta nekdanja generalni direktor oziroma direktor Eurostata (statističnega urada Evropskih skupnosti). Več notranjih revizij Eurostata je pokazalo na morebitne nepravilnosti v finančnem poslovodenju. Posledično je OLAF uvedel več preiskav, med drugim glede pogodb, ki jih je Eurostat sklenil z družbami Eurocost, Eurogramme in Datashop – Planistat, ter glede finančnih pomoči, ki so bile tem dodeljene. OLAF je v skladu s členom 10 Uredbe št. 1073/1999 luksemburškim sodnim organom 4. julija 2002 poslal spis o notranji preiskavi glede družbe Eurocost, v katerem je bil osumljen Y. Franchet, in drug spis o zunanji preiskavi glede družbe Eurogramme. OLAF je 19. marca 2003 francoskim sodnim organom poslal tudi spis o zadevi Datashop – Planistat, v katerem sta bili osumljeni obe tožeči stranki. Tožeči stranki sta bili 21. maja 2003 na lasten predlog razporejeni na drugo delovno mesto. Komisija je 11. junija 2003 naročila notranji revizijski službi (NRS), da v okviru postopka razrešnice preuči pogodbe, ki jih sklenil Eurostat, in finančne pomoči, ki jih je dodelil. NRS je pripravila tri poročila, prvo z dne 7. julija, drugo z dne 24. septembra in tretje (v nadaljevanju: končno poročilo NRS) z dne 22. oktobra 2003. 9. julija 2003 je Komisija začela disciplinski postopek proti tožečima strankama. Ta postopek je bil takoj prekinjen, ker je še vedno potekala preiskava OLAF. Komisija je vzpostavila tudi multidisciplinarno delovno skupino. Tožeči stranki sta s sklicevanjem na splošno zahtevo po preglednosti in temeljno pravico dostopa do dokumentov iz člena 42 Listine Evropske unije o temeljnih pravicah, razglašene 7. decembra 2000 v Nici (UL 2000, C 364, str. 1), in na določbe iz Uredbe št. 1049/2001 ter Sklepa 2001/937 25. julija 2003 zaprosili za dostop do naslednjih dokumetov: „ –       dopis ali dopisi, ki ga ali jih je OLAF poslal luksemburškim sodnim organom za zadevi Eurocost in Eurogramme, s prilogami in seznamom teh prilog; –        dopisi, ki jih je OLAF poslal francoskim sodnim organom v zadevi Datashop – Planistat, s prilogami in seznamom teh prilog. Posebej je naveden dopis, verjetno z dne 19. marca 2003 (št. 003441), s sklicem CMS št. IO/2002/510 – Eurostat/Datashop/Planistat; –        obvestilo OLAF Komisiji, ki je bilo navedeno v Sporočilu za medije z dne 19. maja 2003 (IP/03/ [709]); –        vseh drugih sporočil OLAF Komisiji“. Dostop je bil zavrnjen z dopisom OLAF z dne 18. avgusta 2003 (v nadaljevanju: Odločba z dne 18. avgusta 2003). Ta dopis določa: „[…] Izjeme, ki se uporabljajo za dokumente, za katere ste zaprosili v prvi in drugi prošnji, so namenjene varstvu sodnih postopkov ter namena inšpekcij, preiskav in revizij. Dopisi, za katera ste zaprosili v obeh prošnjah, so bistven del spisa, ki ga je OLAF poslal sodnim organom držav članic za nacionalne sodne postopke, in se nanašajo na zadeve, glede katerih še vedno poteka preiskava. Kot taki so varovani z zgoraj omenjenimi izjemami. Glede tretje prošnje je OLAF sporočilo, do katerega je bil zahtevan dostop, za Komisijo pripravil na podlagi člena 10(3) Uredbe [št.] 1073/1999 z dne 25. maja 1999, ki OLAF v okviru preiskovalne naloge omogoča obveščanje institucije. To je dokument, ki ga je OLAF naslovil v okviru preiskave, zato je zajet z izjemo za varstvo namena inšpekcij, preiskav in revizij. Vaša prošnja v četrti prošnji ni podrobneje opredeljena. Žal nam ni uspelo identificirati zadevnega dokumenta oziroma zadevnih dokumentov. Hvaležen bi vam bil torej za dodatne informacije, s katerimi bi svojo začetno prošnjo podrobneje opredelili. […]“ 8. septembra 2003 sta tožeči stranki vložili potrdilno prošnjo. Potrdilna prošnja tožečih strank je bila zavrnjena z dopisom OLAF z dne 1. oktobra 2003 (v nadaljevanju: prva izpodbijana odločba). V njej je navedeno: „[…] Po temeljiti preučitvi vaše prošnje in začetne odločbe, ki vam jo je poslal OLAF, potrjujem, da vam OLAF na tej stopnji ne more poslati dokumentov, za katere ste zaprosili. 1. Zatrjujete, da so bili dokumenti, navedeni v prvi in drugi prošnji, objavljeni, in sicer nepravilno. Ti dokumenti dejansko nikoli niso bili zakonito objavljeni. Zatrjujete, da ‚sta gospoda Franchet in Byk neposredno osumljena v tej zadevi in torej še posebej zainteresirana za dostop do teh dokumentov‘. Pravico dostopa javnosti do dokumentov na podlagi Uredbe [št.] 1049/2001 je treba razlikovati od pravice zainteresirane osebe do dostopa do spisa. Prva je pravica, ki je zagotovljena vsaki fizični ali pravni osebi in se nanaša na vse dokumente, ki jih hrani institucija. Ta ureditev za odobritev dostopa do dokumentov ne zahteva, naj prosilec dokaže interes. Dostop do dokumentov je treba odobriti, razen če zanje velja ena od izjem, naštetih v [členu] 4 Uredbe. V tem primeru OLAF iz razlogov, pojasnjenih v nadaljevanju, meni, da nobenega od dokumentov iz vaše prošnje za dostop ni mogoče razkriti na podlagi Uredbe [št.] 1049/2001. Nasprotno pa ima oseba v nacionalnem sodnem postopku in/ali disciplinskem postopku Skupnosti pravico dostopa do spisa, ki ga zadeva, v skladu z ustreznim predpisom. Ker v Franciji in Luksemburgu potekajo sodne preiskave, dostop do podatkov urejajo postopkovna pravila, ki se uporabljajo v teh dveh državah. Lahko se obrnete na pristojne francoske in/ali luksemburške organe ter pri njih zaprosite za pravico do dostopa do spisa, ki jim je bil poslan. O prošnji morajo odločiti omenjeni organi, OLAF pa njihovi odločitvi ne bo nasprotoval. Zatrjujete, da obstaja višji javni interes za to, da se D. Byku in Y. Franchetu omogoči dostop do dokumentov iz prve in druge prošnje. Mi pa pravice do obrambe Y. Francheta in D. Byka štejemo bolj za zasebne interese kot za višje javne interese. Kot je že bilo zapisano, bosta imela v primernem roku pravico do dostopa do celotnega spisa v okviru morebitnih disciplinskih ali sodnih postopkov. 2. Zatrjujete, da je nenatančno trditi, da naj bi za vsak dokument, ki ga OLAF naslovi v okviru preiskave, veljala izjema za varstvo namenov obravnavanj, preiskav in revizij, ki jo določa [člen] 4 Uredbe. Vendar OLAF tega ni trdil. Nasprotno pa smo to izjemo navedli v zvezi s posebnimi dokumenti, za katere ste zaprosili, natančneje: v zvezi z dopisi, naslovljenimi na francoske in luksemburške organe ter na Komisijo. Ti dopisi nacionalnim sodnim organom vsebujejo povzetek izsledkov preiskav OLAF. Če bi OLAF omogočil dostop do teh dopisov, bi to lahko škodovalo nacionalnim sodnim postopkom, saj so ti sestavni del sodnih spisov in jih zato ni mogoče poslati prej, kot predvidevajo nacionalni postopki. Sporočilo Komisiji vsebuje tudi povzetek rezultatov preiskave, za katere je OLAF presodil, da so za Komisijo pomembni, da bi lahko sprejela vse potrebne ukrepe za varstvo svojih interesov. Posledično so razlogi, zaradi katerih je OLAF zavrnil razkritje dokumentov, posebni v primeru zahtevanih dokumentov, in ne pomenijo splošne utemeljitve, kot ste trdili. 3. V zvezi s četrto prošnjo smo ugotovili, da je OLAF generalnemu sekretarju Komisije med 23. septembrom 1999 in 25. septembrom 2003 poslal 35 sporočil glede preiskav v zvezi z Eurostatom. Vsa ta sporočila vsebujejo rezultate preiskave, katerih razkritje bi škodovalo sodnim postopkom, ki potekajo v Franciji in Luksemburgu. Posledično zanje veljata izjemi v zvezi z inšpekcijami, preiskavami in revizijami ter izjema v zvezi s sodnimi postopki. […]“ Končno poročilo glede družbe Eurogramme je bilo pripravljeno julija 2002. OLAF je 25. septembra 2003 pripravil končni poročili o opravljeni preiskavi v zadevah Eurocost in Datashop – Planistat v smislu člena 9 Uredbe št. 1073/1999. Tožeči stranki sta 10. oktobra 2003 prejeli kopijo teh poročil. Istega dne sta poleg tega prejeli kopijo vmesnega poročila NRS z dne 7. julija 2003, vendar brez prilog. Tožeči stranki sta z dopisom z dne 21. oktobra 2003 vložili novo prošnjo za dostop do različnih dokumentov, med njimi do končnega poročila NRS. 29. oktobra 2003 sta pripravili dopolnilno prošnjo za priloge k Poročilu NRS z dne 7. julija 2003, to poročilo pa jima je bilo poslano z dopisom z dne 10. oktobra 2003. Ker na ti prošnji ni bilo odgovora, sta tožeči stranki 2. decembra 2003 vložili potrdilno prošnjo. Ta potrdilna prošnja je bila zavrnjena z Odločbo Komisije z dne 19. decembra 2003 (v nadaljevanju: druga izpodbijana odločba). Zavrnitev je obrazložena takole: „[…] Žal vam moram potrditi, da vam teh dokumentov ne moremo poslati. Njihovo razkritje bi namreč škodovalo namenu te preiskave, ker bi motilo izvajanje dejanj, potrebnih za sprejetje ustreznih ukrepov. Zato je treba dostop do teh dokumentov v skladu z določbami člena 4(2), tretja alinea, Uredbe […] št. 1049/2001 zavrniti. Upoštevajoč občutljivost tega področja in strukturo dokumentov delni dostop, kot ga predpisuje člen 4(6) zgoraj omenjene uredbe, ni mogoč. Poleg tega nimam nobene podlage, da bi lahko sklepal, da bi v tem določenem primeru javni interes za razkritje informacij iz dokumentov, ki so se zahtevali, prevladal nad potrebo po varstvu namena preiskave. […]“ Postopek Tožeči stranki sta 27. novembra 2003 v sodnem tajništvu Sodiša prve stopnje vložili tožbo v zadevi T‑391/03 proti Odločbi z dne 18. avgusta 2003 in proti prvi izpodbijani odločbi. Z ločeno vlogo, vloženo istega dne, sta predlagali odločanje po hitrem postopku na podlagi člena 76a Poslovnika Sodišča prve stopnje. Četrti senat Sodišča prve stopnje, ki mu je bila zadeva takrat dodeljena, je predlog za obravnavanje po hitrem postopku zavrnil s sklepom z dne 17. decembra 2003, ki je bil tožečima strankama vročen 22. decembra 2003. Tožeči stranki sta 19. februarja 2004 v sodnem tajništvu Sodišča prve stopnje vložili tožbo v zadevi T‑70/04 proti odločbi Komisije, s katero sta bili prošnji za dostop do različnih dokumentov, vloženi 21. in 29. oktobra 2003, zavrnjeni z molkom organa, in proti drugi izpodbijani odločbi. Na začetku novega sodnega leta se je sestava senatov Sodišča prve stopnje spremenila, sodnik poročevalec je bil dodeljen tretjemu senatu, ki mu je bila ta zadeva posledično dodeljena. S Sklepom predsednika tretjega senata Sodišča prve stopnje z dne 13. julija 2005 sta bili zadevi T‑391/03 in T‑70/04 v skladu s členom 50 Poslovnika združeni za namene ustnega postopka in izdaje sodbe. Na podlagi poročila sodnika poročevalca je Sodišče prve stopnje (tretji senat) začelo ustno obravnavo in v okviru ukrepov procesnega vodstva, določenih v členu 64 Poslovnika, postavilo pisna vprašanja tožečima strankama in Komisiji. Stranke so odgovorile v roku, ki jim je bil določen. Stranke so ustne navedbe in odgovore na ustna vprašanja, ki jih je postavilo Sodišče prve stopnje, podale na obravnavi 15. septembra 2005. S sklepom z dne 26. septembra 2005 je Sodišče prve stopnje v skladu s členom 65(b), členom 66(1) in členom 67(3), tretji pododstavek, Poslovnika tožeči stranki odredilo, naj predloži sporne dokumente, obenem pa je predvidelo, da ti dokumenti ne bodo poslani tožečima strankama v okviru tega postopka. Zahtevi je bilo ugodeno. Ustni postopek se je zaključil s sklepom predsednika tretjega senata Sodišča prve stopnje z dne 8. novembra 2005. Predlogi strank V okviru tožbe v zadevi T‑391/03, tožeči stranki Sodišču prve stopnje predlagata, naj: –        razglasi za nični Odločbo z dne 18. avgusta 2003 in Prvo izpodbijano odločbo; –        Komisiji naloži plačilo vseh stroškov. Komisija Sodišču prve stopnje predlaga, naj: –        tožbene predloge razglasi za nedopustne v delu, v katerem se nanašajo na razglasitev ničnosti Odločbe z dne 18. avgusta; –        predloge za razglasitev ničnosti Prve izpodbijane odločbe zavrne kot neutemeljene; –        tožečima strankama naloži plačilo stroškov. V okviru tožbe T‑70/04 tožeči stranki Sodišču prve stopnje predlagata, naj: –        razglasi za nični odločbo Komisije, s katero sta bili prošnji za dostop do različnih dokumentov, vloženi 21. in 29. oktobra 2003, zavrnjeni z molkom organa, in drugo izpodbijano odločbo; –        Komisiji naloži plačilo vseh stroškov. Komisija Sodišču prve stopnje predlaga, naj: –        tožbene predloge razglasi za nedopustne v delu, v katerem se nanašajo na razglasitev ničnosti odločbe o zavrnitvi z molkom organa; –        predloge za razglasitev ničnosti druge izpodbijane odločbe zavrne kot neutemeljene; –        tožečima strankama naloži plačilo stroškov. Pravo Dopustnost Trditve strank Komisija meni, da Odločba z dne 18. avgusta 2003 v okviru tožbe v zadevi T‑391/03 ni dokončen akt in ga tako ni mogoče izpodbijati z ničnostno tožbo. Glede tožbe v zadevi T‑70/04 Komisija trdi, da je tožba proti odločbi, s katero sta bili prošnji z 21. in 29. oktobra 2003 zavrnjeni z molkom organa, nedopustna, ker ne gre za dokončen akt. Tožeči stranki menita, da bi se tako kot v predhodnem postopku pri uslužbenskih sporih lahko štelo, da obrazložitev Prve izpodbijane odločbe dopolnjuje obrazložitev Odločbe z dne 18. avgusta 2003 in da je slednja akt, ki ga je mogoče izpodbijati. Ista trditev naj bi se nanašala na odločbo Komisije, s katero se prošnji z 21. in 29. oktobra 2003 z molkom organa zavrneta. Vendar sta tožeči stranki, ki ju je Sodišče prve stopnje glede tega izprašalo na obravnavi, odločitev o tem prepustili Sodišču prve stopnje. Presoja Sodišča prve stopnje V skladu z ustaljeno sodno prakso so lahko akti, zoper katere je mogoče vložiti ničnostno tožbo na podlagi člena 230 ES, samo ukrepi z zavezujočimi pravnimi učinki, ki lahko posegajo v interese tožeče stranke s tem, da na določen način spremenijo njen pravni položaj. Kadar gre za akte ali odločitve, ki se pripravijo v več fazah, zlasti ob koncu nacionalnega postopka, so akti, zoper katere je mogoče vložiti ničnostno tožbo, načeloma le tisti, ki oblikujejo končno stališče institucije ob koncu tega postopka, razen vmesnih aktov, katerih namen je priprava končne odločbe (sodba Sodišča z dne 11. novembra 1981 v zadevi IBM proti Komisiji, 60/81, Recueil, str. 2639, točka 10, in sodba Sodišča prve stopnje z dne 22. maja 1996 v zadevi AITEC proti Komisiji, T‑277/94, Recueil, str. II‑351, točka 51). Iz povezanih določb členov 3 in 4 priloge k Sklepu 2001/937 ter člena 8 Uredbe št. 1049/2001 jasno izhaja, da je odločitev o začetni prošnji le prvo stališče, ki tožečim strankam omogoča, da generalnega sekretarja Komisije ali direktorja OLAF pozovejo, naj ponovno preuči zadevno stališče. Posledično lahko ima obvezne pravne učinke, ki lahko vplivajo na interese tožeče stranke, in ga je zato mogoče izpodbijati z ničnostno tožbo na podlagi člena 230 ES, samo ukrep, ki ga sprejme generalni sekretar Komisije ali direktor OLAF in ki je po naravi odločba in popolnoma nadomesti prejšnje stališče (sodba Sodišča prve stopnje z dne 16. oktobra 2003 v zadevi Co-Frutta proti Komisiji, T‑47/01, Recueil, str. II‑4441, točka 31). Tožba v zadevi T‑391/03 glede Odločbe z dne 18. avgusta 2003 in tožba v zadevi T‑70/04 glede odločbe, s katero se prošnji tožečih strank z 21. in 29. oktobra 2003 z molkom organa zavrneta, sta nedopustni. Temelj Trditve strank Tožeči stranki v podporo tožbama navajata edini tožbeni razlog kršitve členov 2 in 4 Uredbe št. 1049/2001, kršenje „temeljne pravice dostopa do dokumentov“, kršitev pooblastila za odločanje po prostem preudarku, kršitev načela sorazmernosti ter zmotno in protislovno obrazložitev izpodbijanih odločb. Zatrjujeta, da je OLAF široko razlagal izjeme od pravice dostopa do dokumentov, katerih cilj je varstvo sodnih postopkov in namena inšpekcij, preiskav in revizij. Opozarjata, da je treba izjeme od pravice dostopa do dokumentov razlagati restriktivno, tako da se ne oteži uporaba splošnega načela, ki javnosti daje najširši možen dostop do dokumentov. Tožeči stranki menita, da bi bila po razlagi Komisije sama po sebi odtegnjena pravica dostopa do dokumentov, povezanih z dejavnostmi OLAF. Tak pristop pa bi prezrl restriktivno razlago, ki jo je treba pridržati za izjeme, zlasti kadar gre za izjeme od temeljnih pravic. Tožeči stranki glede tega zatrjujeta, da je Komisija napačno ugotovila, da za OLAF velja posebna ureditev, ki celo odstopa od predpisov o dostopu do dokumentov. Tako odstopanje naj ne bi bilo utemeljeno niti z Uredbo št. 1049/2001 niti z organizacijsko/strukturno ureditvijo OLAF. Tožeči stranki menita, da niti zahteva po zaupnosti preiskav niti neodvisnost OLAF ne moreta povzročiti, da bi se zavrnila vsaka prošnja za dostop do dokumentov. Glede izjeme zaradi varstva sodnih postopkov tožeči stranki s sklicevanjem na sodbo Sodišča prve stopnje z dne 7. decembra 1999 v zadevi Interporc proti Komisiji (T‑92/98, Recueil, str. II‑3521, v nadaljevanju: sodba Interporc II) menita, da ta izjema v obravnavanem primeru ne velja. Tako naj bi ta izjema zadevala samo dokumente, ki se pripravijo v okviru sodnega postopka v teku. Cilj obvestil OLAF pa naj bi bilo obveščanje sodnih organov ali institucij o dejstvih, ki bi lahko imela za posledico kazenski pregon ali disciplinski postopek. Tako naj bi nastopila zunaj sodnih postopkov, ki tečejo. Glede tega tožeči stranki opozarjata, da je OLAF organizacijska služba Komisije, ki sestavlja upravne spise in pripravlja upravna poročila. Nacionalne institucije in organi naj bi med drugim sprejemali disciplinske in sodne ukrepe, ki jih zahtevajo rezultati teh preiskav. Tožeči stranki zatrjujeta, da se OLAF tudi ne more izogniti dolžnostim iz predpisov o pravici dostopa javnosti do dokumentov, s tem da šteje, da je treba dostop do njegovih dokumentov presojati po nacionalnih predpisih ali po predpisih disciplinskega postopka. Tožeči stranki menita, da je OLAF glede dokumentov, ki jih je poslal francoskim in luksemburškim organom, dvakratno kršil pooblastilo za odločanje po prostem preudarku, s tem ko je prezrl svojo dolžnost posvetovanja z nacionalnimi organi o vprašanju, ali nasprotujejo razkritju zadevnih dokumentov. Tožeči stranki s sklicevanjem na sodbo v zadevi Interporc II in na sodbo Sodišča z dne 11. januarja 2000 v združenih zadevah Nizozemska in Van der Wal proti Komisiji (C‑174/98 P in C‑189/98 P, Recueil, str. I‑1, v nadaljevanju: sodba Van der Wal) menita, da bi Komisija morala vprašati nacionalne sodne organe, ki jim je zadevo predložila v presojo, ne samo, ali bi tako razkritje lahko škodovalo, ampak tudi, ali bi lahko kršilo nacionalno pravo. Tožeči stranki glede dokumentov, ki jih je OLAF poslal Komisiji, menita, da zavrnitev dostopa do teh dokumentov tudi ni bila obrazložena. Opozarjata, da OLAF ni pristojen za presojo interesov Komisije in morebitne stopnje varstva dokumentov, ampak samo za to, da o tem vpraša Komisijo, kot je navedeno v sodbi Van der Wal. Tožeči stranki glede izjeme zaradi varstva namena inšpekcij, preiskav in poizvedb prerekata, da bi se ta izjema lahko uporabila v obravnavanem primeru, saj Komisija iz tega naslova ni navedla nobenega dokaza, s katerim bi obrazložila zavrnitev razkritja. Tožeči stranki zatrjujeta, da bi OLAF moral navesti posebne razloge, zaradi katerih se v tem primeru uporabijo izjeme, in za vsak zahtevan dokument preizkusiti, ali njegova vsebina preprečuje razkritje. Tožeči stranki zatrjujeta, da v skladu s sodno prakso izjeme ni mogoče uporabiti, četudi dokument vsebuje informacije o preiskavi, če razkritje tej škoduje. OLAF pa naj ne bi preučil za vsak zahtevan dokument, ali vsebina nasprotuje njegovemu razkritju, temveč naj bi zavrnitev dostopa obrazložil na splošno. Poleg tega naj ne bi bilo gotovo, da preiskave še vedno potekajo. Tožeči stranki navajata, da OLAF v nasprotju z zahtevami načela sorazmernosti ni preveril, ali bi bilo mogoče delno razkritje dokumentov. Sklicujeta se na sodbo Sodišča z dne 22. januarja 2004 v zadevi Mattila proti Svetu in Komisiji (C‑353/01 P, Recueil, str. I‑1073) in zatrjujeta, da je odločbo o zavrnitvi dostopa do dokumentov treba razglasiti za nično, če je Komisija opustila preizkus možnosti delnega dostopa do dokumentov. Tožeči stranki tudi trdita, da je obrazložitev Odločbe z dne 18. avgusta 2003 in Prve izpodbijane odločbe protislovna. Glede dokumentov, ki jih je OLAF poslal luksemburškim in francoskim sodnim organom, naj bi zavrnitev dostopa obrazložil z navedbo, da zahtevani dokumenti vsebujejo povzetek rezultatov preiskav OLAF. OLAF pa naj bi 3. aprila 2003, to je po tem, ko so bili dokumenti poslani nacionalnim organom, obvestil generalnega sekretarja o tem, da preiskave še vedno potekajo. Tožeči stranki glede tega poudarjata, da je OLAF končni poročili o opravljeni preiskavi predložil šele 25. septembra 2003. Tožeči stranki poleg tega menita, da v obravnavanem primeru sklicevanje Komisije na Sklep Sodišča prve stopnje z dne 18. decembra 2003 v zadevi Gómez-Reino proti Komisiji (T‑215/02, RecFP, str. I‑A‑345 in II‑1685) ni ustrezno. Zatrjujeta, da je z rešitvijo, sprejeto v tem sklepu temeljna pravica do obrambe dejansko neučinkovita in ne izpolnjuje namena. Tako po mnenju tožeče stanke iz tega Sklepa izhaja, da akti, ki jih je OLAF sprejel v okviru svojih dejavnosti, niso akti, ki naj bi posegali v položaj posameznikov, temveč le pripravljalni akti, in da ima značilnost aktov, ki posegajo v položaj posameznikov, le končna odločitev, ki jo morebiti sprejme institucija. Iz tega naj bi izhajalo, da je OLAF s svojimi dejavnostmi obšel sodni nadzor. Tožeči stranki glede končnega poročila NRS in prilog k Poročilu NRS z dne 7. julija 2003 dodajata, da je obrazložitev druge izpodbijane odločbe presplošna, saj ne vsebuje nobene informacije, posebne za obravnavani primer, in ne pojasnjuje, zakaj bi bilo razkritje zahtevanih dokumentov škodljivo. Obrazložitev naj bi bila nezadostna tudi glede vprašanja o možnosti delnega dostopa. Poleg tega naj obrazložitev ne bi bila sprejemljiva, saj naj bi bila tri poročila NRS široko razširjena. Tožeči stranki poudarjata, da jima je Komisija omogočila dostop do prvih dveh poročil NRS, ne da bi pojasnila razloge, zaradi katerih je treba dostop do končnega poročila NRS in prilog k Poročilu NRS z dne 7. julija obravnavati drugače. Poleg tega izpodbijata uporabo izjeme zaradi varstva namena inšpekcij, preiskav in revizij za končno poročilo NRS s trditvijo, da so bile ob sprejetju druge izpodbijane odločbe revizije NRS zaključene. Tako bi Komisija lahko neomejeno zavračala prošnjo za dostop s tem, da ne bi določila ukrepov, ki jih je treba sprejeti po zaključku. Tožeči stranki na koncu zatrjujeta, da je pravica do obrambe javni interes, ki prevlada, določen v členu 4(2) Uredbe št. 1049/2001, in zatrjujeta, da čeprav pravica do obrambe najprej varuje zasebni interes, gre tudi za višje pravice, ki so temelj pravne države in demokracije. Pri tem naj bi šlo zlasti za dostop do sodišča in učinkovitega sodnega varstva. Dodajata, da Komisija ni primerno upoštevala zadevnih interesov. Komisija zatrjuje, da je cilj tožbe razglasitev ničnosti zavrnitve dostopa do dokumentov, za katere je bilo zahtevano izključno na podlagi predpisov o pravici dostopa javnosti do dokumentov. Posledično bi bilo treba prošnjo tožečih strank obravnavati kot prošnjo za dostop kateregakoli predstavnika javnosti. Zatrjuje, da je pri preizkusu obravnavane prošnje za dostop do dokumentov treba upoštevati posebnost funkcij OLAF ob tem, da opozarja, da za OLAF kot tak ne velja posebna ureditev ali ureditev, ki bi odstopala od predpisov o dostopu do dokumentov. Meni, da iz skupka določb Uredbe št. 1073/1999 izhaja, da funkcij OLAF ni mogoče omejiti le na funkcije organizacijske službe, ki pripravlja spise ali upravne dokumente, kot so tisti, ki so navedeni v sodbi Interporc II, ali ki jih pripravlja katerikoli generalni direktorat v okviru običajnih funkcij Komisije. Zatrjuje, da imajo lahko preiskave, ki jih vodi OLAF, disciplinske ali kazenske posledice. Kot take naj bi zahtevale visoko stopnjo zaupnosti, tako kot izhaja iz člena 8(2) in člena 12(3) Uredbe št. 1073/1999, ter naj bi po naravi izhajale iz izjeme za varstvo preiskav. Prav tako šteje, da glede na to, da so preiskave, ki potekajo, ali celo zaključene preiskave lahko povezane z začetimi sodnimi postopki ali tistimi, ki jih je treba uvesti, je izjema zaradi varstva sodnih postopkov neizogibno dodana izjemi za varstvo preiskav. Komisija opozarja, da so v obravnavanem primeru spisi, predloženi luksemburškim organom, trenutno predmet obravnave, spisi, predloženi francoskim organom, pa so povzročili predložitev sodišču. Ocenjuje, da obravnavani izjemi obvezno zajemata ne samo dokumente, ki sestavljajo spise OLAF, ali dokumente, ki so poslani sodnim organom, ampak tudi obvestila, ki so jih glede tega izmenjali OLAF in institucije. Zatrjuje, da zahteva po zaupnosti preprečuje, da bi bil predviden dostop javnosti do vsakega dokumenta, ki zajema bistven del preiskave, tudi kadar je ta zaključena, vsaj tako dolgo, dokler ni sprejeta dokončna odločba sodnih organov, ki jim je bila zadeva predložena, ali dokončna odločba organa, pristojnega za imenovanje (v nadaljevanju: OPI). Komisija se opira na razlago po analogiji sodbe Sodišča prve stopnje z dne 11. decembra 2001 v zadevi Petrie in drugi proti Komisiji (T‑191/99, Recueil, str. II‑3677). Šteje, da je zahteva po zaupnosti toliko bolj upravičena, ker lahko preiskave OLAF vodijo v kazenski ali disciplinski postopek zoper posameznike in ker imajo ti v primeru, ko je uveden sodni ali disciplinski postopek, pravico, da se glede njih spoštuje domneva nedolžnosti. Komisija zatrjuje, da je bil v obravnavanem primeru dostop do zahtevanih dokumentov med drugim zavrnjen zato, ker so zajemali bistven del preiskave OLAF, in da s temi dokumenti niti sodni organi, ki jim je bila zadeva predložena, niti OPI niso sprejeli nobene dokončne odločbe. Če bi bilo tako, bi bila analiza Komisije lahko drugačna. Obravnavani dokumenti bi bili namreč lahko poslani na podlagi Uredbe št. 1049/2001, morebiti z izpustitvijo imen navedenih fizičnih ali pravnih oseb. Komisija dodaja, da je Sodišče prve stopnje v zgoraj nevedenem sklepu Gómez-Reino proti Komisiji odločilo, da OLAF uradniku Skupnosti, ki ga notranja preiskava domnevno zadeva, pred dokončno odločbo OPI, ki posega v njegov položaj, ni dolžna omogočiti dostopa do dokumentov, ki so predmet take preiskave ali ki jih je pripravil OLAF. Komisija meni, da je treba, če je tak dostop mogoče zavrniti zainteresiranemu uradniku, to zavrnitev dopustiti za prošnjo za dostop do dokumentov preiskave, oblikovano na podlagi Uredbe št. 1049/2001. Komisija meni, da v obrazložitvi odločb ni nepovezanosti ali protislovij in da tožeči stranki zamenjujeta zunanje in notranje preiskave, ki jih vodi OLAF. Različnost besedil v izpodbijanih odločbah naj bi izhajala iz dejstva, da so bili nacionalnim sodnim organom julija 2002 in marca 2003 predloženi rezultati zunanjih preiskav, ki so neodvisni od nadaljevanja notranjih preiskav, ki jih vodi OLAF. Poleg tega naj bi 18. avgusta 2003 notranje preiskave OLAF še vedno potekale. Nasprotno naj bi bile 1. oktobra 2003 te preiskave zaključene, kar pojasnjuje različno besedilo prve izpodbijane odločbe. Komisija glede zadostnosti obrazložitve zatrjuje, da je treba upoštevati tako obrazložitev Odločbe z dne 18. avgusta 2003 kot tudi obrazložitev prve izpodbijane odločbe in druge informacije, ki so bile na voljo tožečim strankam. Opozarja, da po sodbi Sodišča prve stopnje z dne 5. marca 1997 v zadevi WWF UK proti Komisiji (T‑105/95, Recueil, str. II‑313) Komisija nima vedno možnosti navesti razlogov, ki bi obrazložili zaupnost dokumenta, ne da bi razkrila njegovo vsebino in tako izjemi odvzela glavni namen. Komisija šteje, da tudi načelo sorazmernosti ni bilo kršeno. Meni, da za zagotovitev varstva obravnavanj in preiskav ter varstva sodnih postopkov ne bi bilo mogoče privoliti niti v delni dostop javnosti do različnih dokumentov, ne da bi se tako zadevnim izjemam odvzel polni učinek. Komisija glede dokumentov, ki so predmet tožbe v zadevi T‑70/04, zatrjuje, da je izjemo iz člena 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001 uporabila pravilno, saj bi OLAF, čeprav so bile revizije NRS že zaključene, poročila v zvezi z njimi lahko še vedno uporabil pri preiskavah, ker sta preiskava in analiza Komisije v zvezi z njo še vedno potekali. Komisija opozarja, da so bili dokumenti, ki jih je generalni sekretar Komisije poslal tožečima strankama v prilogi k Odgovoru z dne 10. oktobra 2003, splošna informacija glede disciplinskega postopka, ki je bil uveden proti njima in takoj prekinjen, in ne odgovor na prošnjo za dostop na podlagi Uredbe št. 1049/2001, in da jima je bil dostop do teh dokumentov, za katerega sta zaprosili na podlagi Uredbe št. 1049/2001, zavrnjen. Komisija poudarja, da je z Odločbo z dne 11. junija 2003 NRS naložila, naj preuči zakonitost in pravilnost pogodb oziroma finančnih pomoči, ki jih je Eurostat ali drug generalni direktorat na zahtevo Eurostat sklenil oziroma dodelil zaradi dveh resolucij Evropskega parlamenta, z namenom, da bi izpolnila zahtevo Parlamenta, vendar tudi, da bi odkrila morebitne nepravilnosti ali težave in ustrezno ukrepala. Poročila, ki jih je glede tega pripravila NRS, naj bi bila tako zaradi predmeta kot tudi zaradi vsebine občutljivi dokumenti. Komisija zavrača trditev, da naj bi bili ti dokumenti široko razširjeni. Nasprotno, razširjeni naj bi bili v posebno majhnem obsegu. Javnosti naj ti dokumenti ne bi bili nikoli dostopni. Komisija poudarja, da bi bili z ugoditvijo tožečima strankama ti dokumenti dostopni vsakomur. Komisija meni, da glede na posebnost te zadeve ne more prevladati noben javni interes za razkritje dokumentov o preiskavah OLAF. Poudarja, da Uredba št. 1049/2001 ne ureja dostopa do spisov o osebah, na katere se morebiti nanaša preiskava OLAF, zato da bi se jim zagotovila obramba. Presoja Sodišča prve stopnje –       Uvodne ugotovitve Uvodoma je treba poudariti, da je ti zadevi treba preizkusiti glede na Uredbo št. 1049/2001. Nesporno je namreč, da sta bili izpodbijani odločbi sprejeti na podlagi omenjene uredbe. Opozoriti je treba, da po členu 6(1) Uredbe št. 1049/2001 prosilec ni dolžan navesti razlogov za prošnjo in mu torej ni treba dokazati kakršnegakoli interesa za dostop do zahtevanih dokumentov (glede uporabe Sklepa 94/90 glej sodbi Sodišča prve stopnje z dne 6. februarja 1998 v zadevi Interporc proti Komisiji, T‑124/96, Recueil, str. II‑231, točka 48, in v zadevi Interporc II, točka 44). Iz tega izhaja, da je treba prošnjo tožečih strank obravnavati, kot da bi bila prošnja kogarkoli drugega. Prav tako je treba opozoriti, da je dostop do dokumentov institucij načelo in da je odločba o zavrnitvi veljavna le, če je utemeljena z izjemami iz člena 4 Uredbe št. 1049/2001. V skladu z ustaljeno sodno prakso je treba te izjeme razlagati in uporabljati restriktivno, da se ne bi otežila uporaba splošnega načela v tej uredbi (glej sodbo Van der Wal, točka 27, in sodbo Sodišča prve stopnje z dne 7. februarja 2002 v zadevi Kuijer proti Svetu, T‑211/00, Recueil, str. II‑485, točka 55 in navedena sodna praksa). Komisija v okviru tožbe v zadevi T‑391/03 šteje, da se spornih dokumentov ne sme razkriti iz dveh razlogov, in sicer, ker gre po eni strani za dokumente, ki izhajajo iz preiskav, inšpekcij in revizij, po drugi strani pa hkrati za dokumente, pripravljene samo za sodni postopek. Komisija tako za zavrnitev dostopa tožečih strank do zahtevanih dokumentov v prvi izpodbijani odločbi navaja izjeme iz člena 4(2), druga in tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001. Tožeči stranki v okviru tožbe v zadevi T‑70/04 prosita za dostop do končnega poročila NRS in prilog k vmesnemu poročilu NRS z dne 7. julija 2003. Komisija glede tega navaja samo izjemo zaradi varstva namena preiskav, inšpekcij in revizij, predpisano v členu 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001. Izjeme od člena 4(2), druga in tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001, ki jih je uporabila Komisija, je treba preizkusiti ob upoštevanju sodne prakse, navedene v točki 84. –       Izjema zaradi varstva sodnih postopkov Sodišče prve stopnje je izraz „sodni postopki“ razložilo v okviru uporabe Sklepa 94/90 v smislu, da varstvo javnega interesa nasprotuje razkritju vsebine dokumentov, pripravljenih samo za posamezen sodni postopek (sodba v zadevi Interporc II, točka 40). Ker je bil pojem „sodni postopki“ tako že razložen v zvezi s pravico dostopa javnosti do dokumentov institucij, je treba šteti, da je ta opredelitev ustrezna tudi v okviru Uredbe št. 1049/2001. Prav tako je Sodišče prve stopnje že odločilo, da je treba z izrazom „dokumenti, pripravljeni samo za posamezen sodni postopek“ razumeti vložene vloge in akte, notranje dokumente v zvezi z obravnavanjem zadeve, ki poteka, in obvestila v zvezi z zadevo med generalnim direktoratom in pravno službo ali odvetniško pisarno. Cilj te razmejitve področja uporabe je po eni strani zagotovitev varstva notranjega dela na Komisiji ter po drugi zaupnost in varovanje načela poklicne tajnosti odvetnikov (sodba v zadevi Interporc II, točka 41). Sodišče prve stopnje je, nasprotno, odločilo, da izjema zaradi varstva javnega interesa (sodni postopki), vsebovana v kodeksu ravnanja, ne more dopustiti Komisiji, da bi se izognila dolžnosti, da pošlje dokumente, ki so bili pripravljeni v okviru povsem upravnega spisa. To načelo je treba spoštovati, čeprav bi predložitev teh dokumentov v postopku pred sodiščem Skupnosti lahko škodovala Komisiji. Dejstvo, da je bila proti odločbi, sprejeti po koncu upravnega postopka, vložena ničnostna tožba, pri tem ni pomembno (sodba v zadevi Interporc II, točka 42). Ob upoštevanju te sodne prakse je treba preizkusiti, ali so dokumenti, ki jih je OLAF poslal luksemburškim in francoskim organom, in dokumenti, ki jih je poslal Komisiji, dokumenti, pripravljeni samo za posamezen sodni postopek. Iz prve uvodne izjave Uredbe št. 1073/1999 izhaja, da sta cilja preiskav OLAF zaščita finančnih interesov Skupnosti ter boj proti goljufijam in drugim nezakonitim dejanjem, ki škodujejo finančnim interesom Skupnosti. V skladu s peto uvodno izjavo te uredbe odgovornost OLAF ne zajema samo zaščite finančnih interesov, ampak vključuje tudi vse dejavnosti v zvezi z zaščito interesov Skupnosti proti nepravilnemu ravnanju, katerega posledica bi bili lahko upravni ali kazenski postopki. OLAF torej za doseganje teh ciljev opravlja notranje in zunanje preiskave, katerih rezultati so v skladu s členom 9 Uredbe št. 1073/1999 predstavljeni v poročilu o opravljeni preiskavi, in v skladu s členom 10 Uredbe št. 1073/1999 pošilja informacije nacionalnim organom in institucijam. V skladu s členom 9(2) Uredbe št. 1073/1999 so poročila OLAF dopustni dokazi v upravnih ali sodnih postopkih države članice, v katerih se njihova uporaba izkaže za potrebno, na isti način in pod istimi pogoji kakor upravna poročila, ki jih pripravijo nacionalni upravni inšpektorji. Vendar pa ukrepi, ki jih pristojni nacionalni organi ali institucije sprejmejo v zvezi s poročili in informacijami, ki jih pošlje OLAF, spadajo v izključno in popolno odgovornost teh organov (Sklep predsednika Sodišča z dne 19. aprila 2005 v zadevi Tillack proti Komisiji, C‑521/04 P(R), ZOdl., str. I‑3103, točka 32). Tako je mogoče, da obvestilo OLAF nacionalnim organom na podlagi člena 10(1) in (2) Uredbe št. 1073/1999 ali instituciji na podlagi člena 10(3) iste uredbe ne privede do uvedbe sodnega postopka na nacionalni ravni ali disciplinskega ali upravnega postopka na ravni Skupnosti. V teh okoliščinah ugotovitev, da so bili različni dokumenti, ki jih je poslal OLAF, pripravljeni samo za sodni postopek, ne ustreza razlagi, ki je bila tej izjemi dana s sodno prakso, in je v nasprotju z obveznostjo, da se izjeme razlagajo in uporabljajo restriktivno (glej točko 84 zgoraj). Poleg tega je spoštovanje nacionalnih postopkovnih predpisov zadostno zagotovljeno, če se institucija prepriča, da razkritje dokumentov ne krši nacionalnega prava. Tako bi se OLAF v primeru dvoma moral posvetovati z nacionalnim sodiščem in bi moral dostop zavrniti le, če bi nacionalno sodišče nasprotovalo razkritju omenjenih dokumentov (sodba Van der Wal, točka 28). Iz spisa pa jasno izhaja, da do takega posvetovanja ni prišlo, kar je Komisija med drugim priznala na obravnavi, ko je odgovarjala na vprašanje, ki ga je postavilo Sodišče prve stopnje. Tako je v prvi izpodbijani odločbi samo glede tega izpostavljeno: „Ker v Franciji in Luksemburgu potekajo sodne preiskave, dostop do podatkov urejajo postopkovna pravila, ki se uporabljajo v teh dveh državah. Lahko se obrnete na pristojne francoske in/ali luksemburške organe ter pri njih zaprosite za pravico do dostopa do spisa, ki jim je bil poslan. O prošnji morajo odločiti omenjeni organi, OLAF pa njihovi odločitvi ne bo nasprotoval.“ Tak pristop ni v skladu s tem, kar je Sodišče odločilo v sodbi Van der Wal (točka 29). Sodišče meni, da se s postopkom, v katerem se institucija v primeru dvoma posvetuje s pristojnim nacionalnim sodiščem, izogne temu, da bi se tožeča stranka morala najprej obrniti na pristojno nacionalno sodišče in nato na Komisijo, če to sodišče šteje, da nacionalno pravo ne nasprotuje razkritju zahtevanih dokumentov, vendar meni, da bi uporaba predpisov Skupnosti privedla do drugačne rešitve. Tako torej ustreza tudi zahtevam dobrega upravljanja. Posledično je treba odločiti, da prva izpodbijana odločba vsebuje napako, ker je z njo ugotovljeno, da zahtevani dokumenti v okviru tožbe T‑391/03 sodijo med izjeme zaradi varstva sodnih postopkov v smislu Uredbe št. 1049/2001. Kljub temu je treba zato, ker je OLAF navedel tudi drugo izjemo za zavrnitev dostopa do teh dokumentov, preizkusiti, ali bi bilo dostop mogoče zavrniti na podlagi člena 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001. –       Izjema zaradi varstva inšpekcij, preiskav in revizij Takoj je treba ugotoviti, da stranki nista izpodbijali dejstva, da so vsi dokumenti, za katere je bil zahtevan dostop, dejansko povezani s temi dejavnostmi. Okoliščina, da gre za dokument, ki izhaja iz inšpekcije ali preiskave, pa sama po sebi ne more zadostovati za to, da bi se upravičilo uporabo navedene izjeme. Po sodni praksi je treba vsako izjemo od pravice dostopa do dokumentov Komisije razlagati in uporabljati ozko (sodba Sodišča prve stopnje z dne 13. septembra 2000 v zadevi Denkavit Nederland proti Komisiji, T‑20/99, Recueil, str. II‑3011, točka 45). Glede tega je treba opozoriti, da so bile preiskave OLAF glede dokumentov iz tožbe v zadevi T‑391/03 ob sprejetju prve izpodbijane odločbe 1. oktobra 2003 že zaključene. Končno poročilo o opravljeni preiskavi v zadevi Eurogramme je bilo namreč pripravljeno julija 2002. Poleg tega je OLAF 25. septembra 2003 pripravil končni poročili o opravljeni preiskavi v smislu člena 9 Uredbe št. 1073/1999 v zvezi z zadevama Eurocost in Datashop – Planistat. Tožeči stranki sta kot osumljenki v teh poročilih z dopisom z dne 10. oktobra 2003 prejeli njihov prepis. Poleg tega se je glede tožbe v zadevi T‑70/04 preiskava NRS zaključila s Končnim poročilom z dne 22. oktobra 2003. Tako je treba v obravnavanem primeru preveriti, ali so bili dokumenti, ki izhajajo iz inšpekcij, preiskav in poizvedb, zajeti z izjemo iz člena 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001, medtem ko so posamezne zaključene inšpekcije, preiskave ali revizije privedle do priprave končnih poročil, vendar pa ukrepi, ki jih je treba sprejeti v zvezi s temi obvestili, še niso bili sprejeti. Po mnenju Sodišča prve stopnje je treba člen 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001 razlagati tako, da se ta določba, ki varuje „namene inšpekcij, preiskav in revizij“, uporablja le, če bi lahko razkritje obravnavanih dokumentov ogrozilo dokončanje inšpekcij, preiskav ali revizij. Iz sodne prakse sicer izhaja, da lahko izjema zaradi varstva inšpekcij, preiskav in revizij zajema različna dejanja preiskav ali inšpekcij, dokler preiskave ali inšpekcije potekajo, čeprav je posamezna preiskava ali inšpekcija, o kateri je bilo sprejeto poročilo, za katerega se prosi dostop, končana (v tem smislu glej zgoraj navedeno sodbo Denkavit Nederland proti Komisiji, točka 48). Vendar bi dopustitev, da izjema iz člena 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001 zajema različne dokumente, ki izhajajo iz inšpekcij, preiskav ali revizij, pomenila, da bi bil dostop do omenjenih dokumentov podrejen negotovemu, prihodnjemu in morebiti oddaljenemu dogodku, odvisnemu od hitrosti in skrbnosti različnih organov. Taka rešitev bi bila v nasprotju s ciljem zagotovitve dostopa javnosti do dokumentov v zvezi z morebitnimi nepravilnostmi pri upravljanju finančnih interesov, z namenom, da se državljanom omogoči učinkovitejši nadzor zakonitosti izvajanja oblasti (v tem smislu glej sodbo Sodišča prve stopnje z dne 12. oktobra 2000 v zadevi JT’s Corporation proti Komisiji, T‑123/99, Recueil, str. II‑3269, točka 50). Torej je treba preveriti, ali so inšpekcije in preiskave, ki bi jih razkritje zahtevanih dokumentov lahko ogrozilo, ob sprejetju izpodbijanih odločb še potekale in ali so trajale razumno dolgo. Glede tega je treba opozoriti, da je treba po ustaljeni sodni praksi zakonitost posamičnega izpodbijanega akta presojati glede na dejansko in pravno stanje na dan, ko je bil akt sprejet (sodbi Sodišča z dne 7. februarja 1979 v združenih zadevah Francija proti Komisiji, 15/76 in 16/76, Recueil, str. 321, točka 7, in z dne 17. maja 2001 v zadevi IECC proti Komisiji, C‑449/98 P, Recueil, str. I‑3875, točka 87). Poleg tega mora biti po ustaljeni sodni praksi preizkus, ki se zahteva za obravnavo prošnje za dostop do dokumentov, konkreten. Po eni strani namreč sama okoliščina, da se dokument nanaša na interes, ki je zavarovan z izjemo, ne more upravičiti njene uporabe (glej v tem smislu zgoraj navedeno sodbo Denkavit Nederland proti Komisiji, točka 45). Po drugi strani mora biti nevarnost škode za zavarovani interes razumno predvidljiva in ne zgolj hipotetična. Posledično mora biti preizkus institucije, da bi lahko uporabila izjemo, opravljen konkretno in mora biti razviden iz obrazložitve odločbe (sodbi Sodišča prve stopnje z dne 6. aprila 2000 v zadevi Kuijer proti Svetu, T‑188/98, Recueil, str. II‑1959, točka 38, in z dne 13. aprila 2005 v zadevi Verein für Konsumenteninformation proti Komisiji, T‑2/03, ZOdl., str. II-1121, v nadaljevanju: sodba VKI, točki 69 in 72). Poleg tega mora biti ta konkretni preizkus opravljen za vsak dokument iz prošnje. Tako iz Uredbe št. 1049/2001 izhaja, da so vse izjeme iz njenega člena 4, od (1) do (3), naštete, kot da se morajo uporabiti „za en dokument“ (sodba VKI, točka 70). Prav tako je potreben konkreten in posamičen preizkus vsakega dokumenta, saj lahko tudi ob domnevi, da je očitno, da se prošnja za dostop nanaša na dokumente, ki jih zajema izjema, samo taka preučitev instituciji omogoča presojo možnosti, da se prosilcu odobri delni dostop v skladu s členom 4(6) Uredbe št. 1049/2001. Sodišče prve stopnje je poleg tega v okviru uporabe kodeksa ravnanja kot nezadostno že zavrnilo presojo dokumentov, ki je bila opravljena po vrstah, ne pa po konkretnih informacijah, vsebovanih v dokumentih, saj mu mora zahtevani preizkus institucije omogočiti konkretno presojo, ali se navedena izjema dejansko nanaša na vse informacije, vsebovane v omenjenih dokumentih (zgoraj navedeni sodbi JT’s Corporation proti Komisiji, točka 46, in VKI, točka 73). Torej mora institucija najprej preučiti, ali zahtevani dokument spada v področje katere od izjem iz člena 4 Uredbe št. 1049/2001, nato, če je odgovor pritrdilen, ali je potreba po varstvu v zvezi z zadevno izjemo resnična, in nazadnje, ali se nanaša na celoten dokument. Sodišče prve stopnje mora torej preučiti, ali sta bili izpodbijani odločbi sprejeti v skladu s pravkar predstavljenimi pravili. Glede dokumentov, ki so bili poslani francoskim in luksemburškim organom, je treba opozoriti, da je bila preiskava, ki jo je vodil OLAF, zaključena in da se ne izpodbija, da se ob sprejetju prve izpodbijane odločbe niti luksemburški niti francoski organi niso odločili, ali in kakšne ukrepe bodo ob uporabi člena 10 Uredbe št. 1073/1999 sprejeli na podlagi informacij, ki jih je poslal OLAF. Namen informacij, ki so bile poslane nacionalnim organom, je bil slednjim posredovati elemente, za katere je OLAF štel, da dokazujejo različne nepravilnosti, in ki bi v skladu s členom 9(2) Uredbe št. 1073/1999 lahko predstavljali zanje dopustne dokaze. Privolitev v dostop do teh dokumentov, tudi če je delna, bi lahko nacionalnim organom škodovala pri učinkoviti uporabi teh elementov, glede na to da bi posamezniki, vpleteni v domnevne nepravilnosti, lahko preprečili pravilen potek različnih postopkov ali preiskav, za uvedbo katerih bi se lahko odločili ti organi. Poslani dokumenti so namreč med drugim vsebovali revizijska poročila za podjetja, poročila o zaslišanjih uradnikov Eurostata, poročila o pregledu stroškov in poročila o inšpekciji, z razkritjem katerih bi se zadevne posameznike lahko obvestilo o dejanjih, ki so jih nameravali izpeljati nacionalni organi. Poleg tega ob sprejetju prve izpodbijane odločbe, to je 1. oktobra 2003, še ni potekel razumen rok za odločitev glede sprejetja ukrepov v zvezi z informacijami, ki jih je poslal OLAF, saj so bile te luksemburškim organom poslane šele 4. julija 2002, francoskim pa 19. marca 2003. Torej Komisija ni napačno uporabila prava niti ni kršila pooblastila za odločanje po prostem preudarku, s tem ko je menila, da mora biti ob sprejetju prve izpodbijane odločbe dostop do dokumentov, poslanih francoskim in luksemburškim organom, zavrnjen zato, ker bi njihovo razkritje škodovalo varstvu namena inšpekcij, preiskav in revizij. Iste ugotovitve veljajo za končno poročilo NRS. Ob sprejetju druge izpodbijane odločbe, to je 19. decembra 2003, preiskava v zvezi z Eurostatom še ni bila zaključena in Komisija še ni odločila o posledicah končnega poročila NRS. Tako bi razkritje omenjenega poročila, tudi če bi šlo za različico brez imen, zadevnim posameznikom lahko omogočilo, da bi poskušali vplivati na rezultat naslednjih preiskav, inšpekcij ali revizij. Sodišče prve stopnje je glede obvestila OLAF Komisiji iz Sporočila za medije z dne 19. maja 2003 ugotovilo, da vsebuje tudi tako natančne informacije o poteku različnih preiskav v zvezi z Eurostatom, da je bila zavrnitev njenega razkritja ob sprejetju prve izpodbijane odločbe upravičena, ker bi iz istih razlogov, kot so bili pojasnjeni zgoraj, to rakritje škodovalo varstvu namena inšpekcij, preiskav in revizij. Glede preostalih obvestil OLAF Komisiji prva izpodbijana odločba navaja, da „[v]sa ta obvestila vsebujejo rezultate preiskave, katerih razkritje bi škodovalo sodnim postopkom, ki potekajo v Franciji in Luksemburgu“. Iz teh ohlapnih in splošnih navedb izhaja, da se je OLAF glede nevarnosti, ki bi jo razkritje zadevnih dokumentov lahko povzročilo za ukrepe, za katere je Komisija štela, da so potrebni za varstvo njenih interesov ali sodnih postopkov, ki potekajo v Franciji in Luksemburgu, opredelil in abstracto , ne da bi zadostno pravno dokazal, da bi razkritje teh dokumentov povzročilo konkretno škodo varstvu namena inšpekcij, preiskav in revizij, in da se uporabljena izjema resnično nanaša na vse informacije, vsebovane v teh dokumentih. Posledično je treba poudariti, da v obravnavanem primeru ni dokazano, da bi bile preiskave ali inšpekcije konkretno ogrožene z razkritjem obvestil OLAF Komisiji, ki jih ni v Sporočilu za medije z dne 19. maja 2003. OLAF poleg tega v prvi izpodbijani odločbi ni navedel, ali se nevarnosti, ki jih je opisal, resnično nanašajo na vse informacije v omenjenih dokumentih. Iz prve izpodbijane odločbe izhaja, da se je OLAF pri svojih presojah oprl bolj na naravo zahtevanih dokumentov kot pa na informacije, ki so jih ti dejansko vsebovali. Tu pa gre za napačno uporabo prava, ki nalaga razglasitev ničnosti izpodbijane odločbe (sodba Sodišča z dne 6. decembra 2001 v zadevi Svet proti Hautala, C‑353/99 P, Recueil, str. I‑9565, točka 31). Posledično ni bilo pravno zadostno dokazano, da bi se izjema varstva namena inšpekcij in preiskav ob predpostavki, da jo je mogoče uporabiti v obravnavanem primeru, nanašala na vsa obvestila OLAF Komisiji, ki jih ni v Sporočilu za medije z dne 19. maja 2003. Sodišče prve stopnje je ugotovilo, da vsaj del teh dokumentov nikakor ne sodi v področje izjeme iz člena 4(2), tretja alinea, Uredbe št. 1049/2001. Sodišče prve stopnje pa ni pristojno, da bi nadomeščalo Komisijo in navedlo dokumente, za katere bi moral biti odobren celovit ali delni dostop, institucija pa mora ob izvršitvi te sodbe upoštevati v njej navedene tozadevne razloge. Iste ugotovitve veljajo za priloge k Poročilu NRS z dne 7. julija 2003, za katero je Komisija zavrnila dostop samo zato, ker sta njeni preiskava in presoja za sprejetje ustreznih ukrepov še vedno potekali in bi OLAF ta poročila lahko še vedno uporabil pri svojih preiskavah. –       Obstoj višjega javnega interesa Preučiti je še treba, ali obstaja javni interes, ki bi moral prevladati za razkritje dokumentov, ki so bili poslani francoskim in luksemburškim organom, obvestila OLAF Komisiji iz Sporočila za medije z dne 19. maja 2003 in končnega poročila NRS. Glede tega je treba opozoriti, da so na podlagi člena 2(1) Uredbe št. 1049/2001 upravičenci do dostopa do dokumentov institucij „[v]si državljani Unije in vse fizične ali pravne osebe s prebivališčem ali statutarnim sedežem v eni od držav članic“. Iz tega izhaja, da je cilj te uredbe zagotoviti dostop do dokumentov vsem in ne samo prosilcu do dokumentov, ki ga zadevajo. Posledično ni mogoče upoštevati posebnega interesa, ki ga zatrjuje prosilec za dostop do dokumenta, ki ga osebno zadeva. Splošni interes, ki ga zatrjujeta tožeči stranki, izhaja iz pravice do obrambe. Res je, da obstoj pravice do obrambe sam po sebi pomeni splošni interes. Vendar pa dejstvo, da se ta pravica v obravnavanem primeru pojavlja kot subjektivni interes tožečih strank za lastno obrambo, pomeni, da interes, ki ga uveljavljata tožeči stranki, ni splošni, ampak zasebni. Komisija posledično ni napačno uporabila prava, ko je štela, da pravica do obrambe, ki jo tožeči stranki navajata kot višji interes, ne pomeni prevladujočega javnega interesa za razkritje zahtevanih dokumentov. Torej je treba za nični razglasiti tako prvo izpodbijano odločbo, ker je bil z njo zavrnjen dostop do vseh obvestil OLAF Komisiji, ki jih ni v Sporočilu za medije z dne 19. maja 2003, kot tudi drugo izpodbijano odločbo, ker se je z njo zavrnil dostop do prilog k Poročilu NRS z dne 7. julija 2003. Stroški V skladu s členom 87(3) Poslovnika lahko Sodišče prve stopnje odloči, da se stroški delijo ali da vsaka stranka nosi svoje stroške, če stranki v glavnih točkah uspeta le deloma. V okoliščinah te zadeve je treba odločiti, da Komisija nosi tretjino stroškov tožečih strank. Stranke nosijo preostanek svojih stroškov. Iz teh razlogov je SODIŠČE PRVE STOPNJE (tretji senat) razsodilo: 1) Predloga za razglasitev ničnosti Odločbe z dne 18. avgusta 2003 in odločbe, s katero sta bili prošnji z 21. in 29. oktobra 2003 zavrnjeni z molkom organa, se zavrneta kot nedopustna. 2) Za nični se razglasita tako Odločba Evropskega urada za boj proti goljufijam (OLAF) z dne 1. oktobra 2003, ker je bil z njo zavrnjen dostop do vseh sporočil OLAF Komisiji, ki jih ni v Sporočilu za medije z dne 19. maja 2003, kot tudi Odločba Komisije z dne 19. decembra 2003, ker se je z njo zavrnil dostop do prilog k Poročilu notranje revizijske službe z dne 7. julija 2003. 3) V preostalem se tožbi zavrneta kot neutemeljeni. 4) Komisija nosi tretjino stroškov tožečih strank. Stranke nosijo preostanek svojih stroškov. Jaeger Tiili Czúcz Razglašeno na javni obravnavi v Luxembourgu, 6. julija 2006. Sodni tajnik Predsednik E. Coulon M. Jaeger * Jezik postopka: francoščina.

61984CJ0100

es

(No se transcriben los antecedentes de hecho.) Fundamentos de Derecho Mediante escrito presentado en la Secretaría del Tribunal de Justicia el 9 de abril de 1984, la Comisión de las Comunidades Europeas interpuso, con arreglo al artículo 169 del Tratado CEE, un recurso que tiene por objeto que se declare que, al no percibir derechos de aduana sobre el producto de operaciones conjuntas de pesca en las circunstancias que a continuación se describirán, el Reino Unido ha incumplido las obligaciones que le incumben con arreglo a la letra f) del apartado 2 del artículo 4 del Reglamento (CEE) n° 802/68 del Consejo, de 27 de junio de 1968, relativo a la definición común de la noción de origen de las mercancías ( DO L 148, p. 1 ; EE 02/01, p. 5) así como con arreglo al Reglamento (CEE) n° 950/68 del Consejo, de 28 de junio de 1968, relativo al Arancel Aduanero Común ( DO L 172, p. 1 ; EE 02/01 p. 11), modificado en la época de los hechos por el Reglamento (CEE) n° 3000/79 del Consejo, de 20 de diciembre de 1979 ( DO L 342, p. 1 ). A lo largo de los años 1979 y 1980, las industrias de la pesca en la Comunidad experimentaron determinadas dificultades debidas a una disminución de las capturas, especialmente de bacalao y a un exceso de capacidad de los pesqueros. En estas circunstancias, buques británicos se dirigieron al mar Báltico, en una zona de pesca sobre la que Polonia reclama derechos exclusivos. A falta de un acuerdo entre la CEE y Polonia que permitiera a las embarcaciones comunitarias pescar en dicha zona, las posibilidades de éstas de faenar en dichos caladeros parecía que requerían la participación en operaciones conjuntas de pesca con buques polacos. Estos recibieron como remuneración determinadas cantidades de pescado. En las circunstancias del caso no se discute que las operaciones conjuntas de pesca se desarrollaron del siguiente modo: en la primavera de 1980, en las aguas internacionales del mar Báltico y a 40-80 millas de la costa polaca, los pesqueros británicos arrojaron al mar las redes vacías que fueron recogidas por los pesqueros polacos. Estos maniobraron las redes sin izarlas nunca a bordo ni penetrar en aguas territoriales. Acabada la operación de captura, los pesqueros británicos se colocaron al lado de los barcos polacos e izaron las redes cuyos cabos les habían dado estos últimos. Recogieron el contenido y luego se llevaron el pescado al Reino Unido. El funcionario británico de la aduana local consideró al principio que el pescado capturado en estas circunstancias era de origen polaco y, por lo tanto, exigió la constitución de una fianza que garantizara el pago de los eventuales derechos de importación. La Administración británica de aduanas y de contribuciones especiales, a laque se recurrió, decidió basándose en las normas establecidas por el Reglamento n° 802/68, antes citado, que el pescado era de procedencia comunitaria y por ende que podía ser importado sin pago de derechos de aduanas. Informado de estos acontecimientos por varias preguntas escritas de parlamentarios, la Comisión definió una posición contraria a la del Reino Unido y, después de un infructuoso intercambio de puntos de vista envió el 13 de agosto de 1982 un escrito de requerimiento al Gobierno británico. Después de que éste respondiera a dicho escrito el 18 de octubre de 1982, la Comisión emitió el 10 de octubre de 1983 un dictamen motivado por el que requería al Gobierno británico a tomar las medidas necesarias para ajustarse a él y sobre todo a que procediera a posteriori a la percepción de los derechos de importación exigibles en el plazo de un mes a contar desde la notificación. Como el Gobierno del Reino Unido no adoptó ninguna medida para ajustarse al dictamen motivado, la Comisión interpuso el presente recurso. El citado Reglamento n° 802/68 dispone en su artículo 4: «1. Son originarias de un país las mercancías obtenidas o producidas enteramente en dicho país. 2. Por mercancías obtenidas o producidas enteramente en un país se entenderá: [...] e) los productos de la caza y de la pesca practicadas en él; f) los productos de la pesca marítima y otros productos extraídos del mar por barcos matriculados o registrados en este país y que enarbolen su pabellón.» El mismo Reglamento precisa en su artículo 5: «Una mercancía en cuya producción hayan intervenido dos o más países será originaria del país donde se haya efectuado la última transformación o elaboración sustancial, económicamente justificada, efectuada en una empresa equipada a este efecto, y que haya conducido a la fabricación de un producto nuevo o que represente un grado de fabricación importante.» La Comisión considera, a partir de la interpretación literal de la letra f) del apartado 2 del artículo 4 del citado Reglamento n° 802/68 que el inciso que se discute, «extraídos del mar», debe interpretarse en el sentido de que designa no solamente el acto de sacar del mar, sino también el de separar un elemento del conjunto del que forma parte. Tratándose de pesca, semejante fórmula sólo puede significar el acto de capturar el pescado en la red, separándole así del mar, en el que vivía anteriormente en libertad. En opinión de la Comisión, ésta sería la operación principal en materia de pesca y la habrían realizado enteramente los barcos polacos. Según la Comisión, el análisis de las versiones del texto de la disposición discutida en las otras lenguas comunitarias viene a confirmar esta interpretación. Por otra parte, la Comisión se basa también en una interpretación de la disposición discutida tomada en su contexto y, especialmente, en la comparación de las disposiciones citadas de las letras e) y f) del apartado 2 del artículo 4 del Reglamento n° 802/68. De ello se seguiría que, en la pesca fuera de las aguas territoriales, es necesario también, a efectos comerciales y aduaneros, tener en cuenta el pabellón de los barcos de pesca para determinar el origen de los productos sacados del agua. Por ello la Comisión considera que el pescado capturado en las circunstancias del caso es originariamente de Polonia. El Reglamento n° 802/68 no se refiere por tanto a semejantes operaciones conjuntas de pesca porque, en la mente del legislador comunitario, el que «saca» el pescado del mar es también el que «procede a su captura». Por el contrario, el Gobierno del Reino Unido sostiene, basándose también en la interpretación literal de la disposición discutida de la letra f) del apartado 2 del artículo 4 que únicamente cuando las redes que contienen el pescado son sacadas del agua e izadas a bordo del barco puede decirse que el pescado se ha convertido en «productos de la pesca marítima y otros productos extraídos del mar» a los efectos del Reglamento n° 802/68. Según el Reino Unido, la operación determinante es la descarga del pescado a bordo del buque, porque antes de esta fase no es seguro todavía que el pescado, por más que está cogido en las redes, pueda ser llevado a bordo. El Reino Unido considera además que, del análisis de las distintas versiones lingüísticas de la expresión discutida «taken from the sea» («extraídos del mar») se deduce que los redactores del Reglamento utilizaron términos generales y no se refirieron al concepto de captura. Basándose también en la interpretación de la expresión discutida, a la luz del conjunto del Reglamento n° 802/68, el Reino Unido sostiene que, aunque la maniobra de las redes constituye efectivamente una operación importante para la captura del pescado, coger el pescado en la red sin sacarlo del agua no constituye una «transformación o elaboración justificada económicamente» a los efectos del séptimo considerando de la exposición de motivos del Reglamento n° 802/68. Además, según ha dicho Gobierno, la interpretación propuesta por la Comisión puede referirse a los productos de la pesca que no son pescado. De este modo los términos «taking out of the sea» («sacar del mar») serían los únicos que podrían aplicarse a todos los productos a los que se refiere la letra f) del apartado 2 del artículo 4 de este Reglamento. El Reino Unido afirma por último que el Reglamento n° 802/68 debe interpretarse a la luz de otros Reglamentos comunitarios que se refieren al origen de las mercancías, para garantizar la coherencia de sus interpretaciones respectivas. A este efecto se refiere especialmente al Reglamento (CEE) n° 3225/80 del Consejo, de 25 de noviembre de 1980, relativo a la celebración del Segundo Convenio ACPCEE, firmado en Lomé el 31 de octubre de 1979 ( DO L 347, p. 1 ), a los diferentes Reglamentos comunitarios relativos a la celebración de acuerdos entre la Comunidad Económica Europea, por una parte, y la República Portuguesa, el Estado de Israel, la República Arabe de Egipto, por otra, y al Reglamento (CEE) n° 3749/83 de la Comisión, de 23 de diciembre de 1983, relativo a la definición de la noción de productos originarios para la aplicación de las preferencias arancelarias concedidas polla Comunidad Económica Europea a determinados productos de países en vías de desarrollo ( DO L 372, p. 1 ; EE 02/10, p. 125). De ello se deriva, para el Gobierno inglés que la expresión «tirer de la mer» utilizada por la versión francesa de estos Reglamentos es mucho más próxima a la versión inglesa del Reglamento n° 802/68 y debería guiar la interpretación que debe darse a la versión francesa de la disposición que se discute de dicho Reglamento. Es preciso destacar en primer lugar que, a falta de cualquier transformación, como sucede en el presente caso, el origen del pescado que es el producto de la pesca marítima debe determinarse únicamente a la luz de las disposiciones de la letra f) del apartado 2 del artículo 4 del citado Reglamento n° 802/68 y no del artículo 5 del mismo Reglamento al que se refiere el séptimo considerando de su exposición de motivos. En segundo lugar es menester observar que la fórmula «extraídos de la mar» o su equivalente es utilizada en las versiones griega, francesa, italiana y neerlandesa del Reglamento n° 802/68 y lo mismo puede significar «sacados fuera del mar» que «separados del mar». Admitiendo incluso que la versión inglesa que emplea la fórmula «taken from the sea» tenga el alcance que le atribuye el Reino Unido, es decir, significa «retirados fuera del agua», la versión alemana del Reglamento utiliza el término «gefangen» que significa «capturados» como reconoce el propio Reino Unido subrayando que «el empleo de este término parece inadecuado». En estas circunstancias, el examen comparativo de las diferentes versiones lingüísticas del Reglamento no permite decidirse por ninguna de las tesis contrapuestas, de manera que no pueden sacarse consecuencias jurídicas de la terminología empleada. Por consiguiente, como el Tribunal de Justicia ha declarado varias veces especialmente en la sentencia de 27 de octubre de 1977, Bouchereau ( 30/77,↔ Rec. p. 1999 ), en caso de divergencia entre las versiones lingüísticas, la interpretación de que se trata debe interpretarse del sistema general y la finalidad de la normativa de la que forma parte. Es necesario observar a este respecto como sostiene acertadamente la Comisión que la finalidad del artículo 4 del Reglamento n° 802/68 es determinar el origen de las mercancías o productos enteramente obtenidos en un solo país y no se refiere más que a la hipótesis normal en que una operación de pesca se realiza por barcos que enarbolan el mismo pabellón. El legislador comunitario ha tratado de este modo, según los mismos términos que ha empleado, de decidir simplemente que el origen del pescado debía determinarse a partir del pabellón o de la matrícula del barco que procedió a su captura. Ahora bien, en una hipótesis excepcional en la que varios buques, enarbolando pabellones diferentes o matriculados en distintos países, colaboran en una operación conjunta de pesca, es necesario, para aplicar las disposiciones de que se trata, decidir que el origen del pescado ha de atribuirse en función del pabellón del barco que ha realizado la parte esencial de la captura de dicho pescado. Al efecto parece conforme con la realidad de los hechos que el barco que realiza esta parte esencial de la operación es el que encuentra el pescado y lo aisla del medio marino cogiéndolo en sus redes. Desde este punto de vista no puede acogerse la alegación del Gobierno británico en el sentido de que el mero hecho de coger el pescado en las redes no supone una captura definitiva por los riesgos de una posible rotura de las redes y por consiguiente de una pérdida del pescado. En efecto, el riesgo que se invoca reviste solamente un carácter excepcional. Según todo lo anterior, para la aplicación de la letra f) del artículo 2 del artículo 4 del Reglamento n° 802/68 en caso de operación conjunta de pesca, el origen del pescado debe determinarse teniendo en cuenta no el pabellón del barco que procede solamente a izar las redes, sino al pabellón del barco que realiza lo esencial de la operación de captura, es decir, concretamente encontrar el pescado y cogerlo en las redes, de manera que el pescado no se desplace ya libremente en el medio marino. Por estas razones procede declarar que, al no percibir derechos de aduanas con ocasión de la importación en su territorio de pescado capturado en operaciones conjuntas de pesca en que cooperaron barcos que enarbolaban pabellón británico y otros con pabellón de un país tercero, siendo estos últimos quienes realizaron lo esencial de la operación de captura del pescado, limitándose aquéllos a izar las redes, el Reino Unido ha incumplido las obligaciones que le incumben con arreglo a la letra f) del apartado 2 del artículo 4 del Reglamento n° 802/68 del Consejo, de 27 de junio de 1968, relativo a la definición común de la noción de origen de las mercancías así como con arreglo al Reglamento n° 950/68 del Consejo, relativo al Arancel Aduanero Común, modificado põiel Reglamento n° 3000/79. Costas A tenor del apartado 2 del artículo 69 del Reglamento de Procedimiento, la parte que pierda el proceso será condenada en costas. Por haber sido desestimados los motivos formulados por la parte demandada, procede condenarla en costas. En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA decide: 1) Declarar que, al no percibir derechos de aduana con ocasión de la importación en su territorio de pescado capturado en operaciones conjuntas de pesca en que cooperaron barcos que enarbolaban pabellón británico y otros con pabellón de un país tercero, siendo estos últimos quienes realizaron lo esencial de la operación de captura del pescado, limitándose aquéllos a izar las redes, el Reino Unido ha incumplido las obligaciones que le incumben con arreglo a la letra f) del apartado 2 del artículo 4 del Reglamento (CEE) n° 802/68 del Consej o, de 27 de junio de 1968, relativo a la definición de la noción de origen de las mercancías, así como con arreglo al Reglamento (CEE) n° 950/68 del Consejo, de 28 de junio de 1968, relativo al Arancel Aduanero Común, modificado por el Reglamento (CEE) n° 3000/79 del Consejo, de 20 de diciembre de 1979. 2) Condenar en costas al Reino Unido. Mackenzie Stuart Due Kakouris Koopmans Everling Bahlmann Galmot Pronunciada en audiencia pública en Luxemburgo, a 28 de marzo de 1985. El Secretario P. Heim El Presidente A.J. Mackenzie Stuart ( *1 ) Lengua de procedimiento: inglés.

62009CJ0512

ro

Neîndeplinirea obligațiilor de către un stat membru — Neadoptarea, în termenul prevăzut, a actelor necesare pentru a se conforma Directivei 2006/66/CE a Parlamentului European și a Consiliului din 6 septembrie 2006 privind bateriile și acumulatorii și deșeurile de baterii și de acumulatori și de abrogare a Directivei 91/157/CEE (JO L 266, p. 1, Ediție specială, 13/vol. 53, p. 215). Dispozitivul 1) Prin neadoptarea în termenul prevăzut a actelor cu putere de lege și actelor administrative necesare pentru a se conforma Directivei 2006/66/CE a Parlamentului European și a Consiliului din 6 septembrie 2006 privind bateriile și acumulatorii și deșeurile de baterii și de acumulatori și de abrogare a Directivei 91/157/CEE, Republica Elenă nu și‑a îndeplinit obligațiile care îi revin în temeiul acestei directive. 2) Obligă Republica Elenă la plata cheltuielilor de judecată.

62007CJ0558

pl

Wniosek o wydanie orzeczenia w trybie prejudycjalnym dotyczy wykładni i ważności art. 6 ust. 3 rozporządzenia (WE) nr 1907/2006 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 18 grudnia 2006 r. w sprawie rejestracji, oceny, udzielania zezwoleń i stosowanych ograniczeń w zakresie chemikaliów (REACH), utworzenia Europejskiej Agencji Chemikaliów, zmieniającego dyrektywę 1999/45/WE oraz uchylającego rozporządzenie Rady (EWG) nr 793/93 i rozporządzenie Komisji (WE) nr 1488/94, jak również dyrektywę Rady 76/769/EWG i dyrektywy Komisji 91/155/EWG, 93/67/EWG, 93/105/WE i 2000/21/WE (Dz.U. L 396, s. 1, wraz ze sprostowaniem w Dz.U. 2007, L 136, s. 3, zwanego dalej „rozporządzeniem REACH”). Wniosek ten został złożony w ramach sporu pomiędzy: SPCM SA, spółką z siedzibą we Francji, będącą producentem rozpuszczalnych w wodzie polimerów wykorzystywanych przemysłowo w zakresie uzdatniania ścieków, C.H. Erbslöh KG, spółką z siedzibą w Niemczech, będącą dystrybutorem i hurtownikiem produktów chemicznych specjalnego przeznaczenia i używanych w przemyśle, w tym preparatów i polimerów, Lake Chemicals and Minerals Ltd, spółką prawa angielskiego, będącą importerem produktów chemicznych, w tym polimerów i preparatów, Hercules Inc., spółką holdingową z siedzibą w Stanach Zjednoczonych, będącą dostawcą produktów na bazie polimerów rozpuszczalnych w wodzie i substancjach organicznych a Secretary of State for the Environment, Food and Rural Affairs, w przedmiocie warunków rejestracji monomerów. Ramy prawne Motyw 1 rozporządzenia REACH stanowi: „Niniejsze rozporządzenie powinno zapewnić wysoki poziom ochrony zdrowia ludzkiego i środowiska, a także swobodny przepływ substancji w ich postaci własnej, jako składników preparatów lub w wyrobach, przy jednoczesnym wsparciu konkurencyjności i innowacyjności […]”. Motyw 16 wyjaśnia: „Niniejsze rozporządzenie określa szczegółowe obowiązki i zobowiązania producentów, importerów i dalszych użytkowników substancji w postaci własnej lub w preparatach i w wyrobach. Niniejsze rozporządzenie opiera się na zasadzie, zgodnie z którą przemysł powinien wytwarzać, importować lub stosować substancje lub wprowadzać je do obrotu przy zachowaniu wymaganej odpowiedzialności i staranności, dla zagwarantowania, że w racjonalnie przewidywalnych warunkach nie wystąpią niekorzystne skutki dla zdrowia ludzkiego i środowiska”. Zgodnie z motywem 19 tego rozporządzenia: „[…] przepisy dotyczące rejestracji powinny nakładać na producentów i importerów wymóg generowania danych na temat substancji, które produkują lub importują, wykorzystywania tych danych do oceny ryzyka związanego z tymi substancjami oraz opracowywania i zalecania odpowiednich środków zarządzania ryzykiem. […]”. Zgodnie z motywem 41 rozporządzenia REACH: „Ze względu na funkcjonalność oraz specyficzny charakter półproduktów należy ustanowić dla nich specjalne wymagania rejestracyjne. Polimery powinny zostać zwolnione z obowiązku rejestracji i oceny do czasu określenia w funkcjonalny i opłacalny sposób – na podstawie racjonalnych kryteriów technicznych i uzasadnionych kryteriów naukowych – które z nich należy zarejestrować ze względu na ryzyko dla zdrowia człowieka i dla środowiska”. Artykuł 1 tego rozporządzenia przewiduje: „1.      Celem niniejszego rozporządzenia jest zapewnienie wysokiego poziomu ochrony zdrowia i środowiska, w tym propagowanie alternatywnych metod oceny zagrożeń stwarzanych przez substancje, a także swobodnego obrotu substancjami na rynku wewnętrznym przy jednoczesnym wsparciu konkurencyjności i innowacyjności. […] 3.      Niniejsze rozporządzenie jest oparte na zasadzie, zgodnie z którą do producentów, importerów i dalszych użytkowników należy zagwarantowanie, że substancje, które produkują, wprowadzają do obrotu lub stosują, nie wpływają w sposób szkodliwy na zdrowie człowieka ani na środowisko. Przepisy rozporządzenia oparte są na zasadzie ostrożności”. Zakres zastosowania rozporządzenia REACH określony jest w art. 2. Zgodnie z ust. 9 tego artykułu „[p]rzepisy tytułu II i VI nie mają zastosowania do polimerów”. Zgodnie z art. 3 tego rozporządzenia: „W rozumieniu niniejszego rozporządzenia: 1)      substancja: oznacza pierwiastek chemiczny lub jego związki w stanie, w jakim występują w przyrodzie lub zostają uzyskane za pomocą procesu produkcyjnego, z wszelkimi dodatkami wymaganymi do zachowania ich trwałości oraz wszelkimi zanieczyszczeniami powstałymi w wyniku zastosowanego procesu, wyłączając rozpuszczalniki, które można oddzielić bez wpływu na stabilność i skład substancji; 2)      preparat: oznacza mieszaninę lub roztwór składający się z dwóch lub większej liczby substancji; […] 5)      polimer: oznacza substancję składającą się z cząsteczek stanowiących sekwencję jednego lub kilku rodzajów jednostek monomeru. Cząsteczki takie muszą charakteryzować się statystycznym rozkładem masy cząsteczkowej w pewnym zakresie, a różnice w masie cząsteczkowej powinny wynikać przede wszystkim z różnic w liczbie jednostek monomeru w cząsteczce. Polimer zawiera: a)      cząsteczki stanowiące prostą większość wagową, które zawierają co najmniej trzy jednostki monomeru związane kowalencyjnie z co najmniej jeszcze jedną jednostką monomeru lub z innym reagentem; b)      cząsteczki niestanowiące prostej większości wagowej wśród cząsteczek o tej samej masie cząsteczkowej. W kontekście tej definicji »jednostka monomeru« oznacza przereagowaną formę monomeru w polimerze; 6)      monomer: oznacza substancję, która jest w stanie tworzyć wiązania kowalencyjne z serią innych podobnych lub niewykazujących podobieństwa cząsteczek w reakcji tworzenia polimerów, w odpowiednich warunkach wykorzystywanych w danym procesie; […] 9)      producent: oznacza osobę fizyczną lub prawną mającą siedzibę na terytorium Wspólnoty, wytwarzającą substancję na terytorium Wspólnoty; […] 11)      importer: oznacza osobę fizyczną lub prawną mającą siedzibę na terytorium Wspólnoty i odpowiedzialną za import; […]”. Artykuł 5 powyższego rozporządzenia, zatytułowany „Brak danych, brak obrotu”, stanowi: „Z zastrzeżeniem art. 6, 7, 21 i 23 substancje w ich postaci własnej, jako składniki preparatów lub w wyrobach nie są produkowane we Wspólnocie ani wprowadzane do obrotu, chyba że zostały zarejestrowane zgodnie z odpowiednimi przepisami niniejszego tytułu, jeżeli jest to wymagane”. Artykuł 6 tego rozporządzenia, zatytułowany „Ogólny obowiązek rejestracji substancji i ich postaci własnej lub jako składników preparatów”, przewiduje: „1.      O ile niniejsze rozporządzenie nie stanowi inaczej, każdy producent lub importer substancji, w jej postaci własnej lub jako składnika jednego lub większej liczby preparatów, w ilości co najmniej 1 tony rocznie, przedkłada [Europejskiej Agencji Chemikaliów] dokumenty rejestracyjne. […] 3.      Każdy producent lub importer polimeru przedkłada [Europejskiej Agencji Chemikaliów] dokumenty rejestracyjne jednego lub większej liczby monomerów lub innych substancji, które nie zostały wcześniej zarejestrowane przez jednego z uczestników stanowiących poprzedzające go ogniwa łańcucha dostaw, jeżeli spełnione są łącznie następujące warunki: a)      polimer ten zawiera co najmniej 2% wagi takich monomerów lub innych substancji w formie jednostek monomeru i substancji związanych chemicznie; b)      całkowita ilość takich monomerów lub innych substancji wynosi co najmniej 1 tonę rocznie. […]”. Artykuł 8 rozporządzenia REACH stanowi: „1.      Osoba fizyczna lub prawna mająca siedzibę poza terytorium Wspólnoty, która produkuje substancję w jej postaci własnej, jako składnik preparatów lub w wyrobach, przygotowuje preparat lub wytwarza wyrób, które importowane są na terytorium Wspólnoty, może za obopólną zgodą wyznaczyć osobę fizyczną lub prawną mającą siedzibę na terytorium Wspólnoty jako jej wyłącznego przedstawiciela w zakresie wypełniania obowiązków ciążących na importerach na mocy niniejszego tytułu. 2.      Przedstawiciel ten wypełnia także wszelkie inne obowiązki importerów wynikające z niniejszego rozporządzenia. […] 3.      Jeżeli zgodnie z ust. 1 i 2 został ustanowiony przedstawiciel, producent spoza terytorium Wspólnoty informuje importera (importerów) w tym samym łańcuchu dostaw o jego ustanowieniu. W rozumieniu niniejszego rozporządzenia importerzy ci będą uważani za dalszych użytkowników”. Artykuł 27 tego rozporządzenia stanowi: „1.      W przypadku gdy substancja została zarejestrowana nie dawniej niż w ciągu ostatnich 12 lat […] potencjalny rejestrujący: a)       zwraca się, w przypadku informacji dotyczących badań na zwierzętach kręgowych; oraz b)       może zwrócić się, w przypadku informacji niedotyczących badań na zwierzętach kręgowych, do poprzednich rejestrujących z prośbą o informacje, których potrzebuje […] w celu dokonania rejestracji. 2.      Gdy zwrócono się z prośbą o informacje zgodnie z ust. 1, potencjalni i poprzedni rejestrujący, o których mowa w ust. 1, podejmują wszelkie starania w celu osiągnięcia porozumienia w zakresie udostępnienia informacji, o które zwracają się potencjalni rejestrujący […]. Takie porozumienie może zostać zastąpione przez wniesienie sprawy przed sąd arbitrażowy i przyjęcie jego rozstrzygnięcia. 3.      Poprzedni i potencjalni rejestrujący podejmują wszelkie starania w celu zagwarantowania, że koszty udostępnienia informacji ustalone są w sposób sprawiedliwy, przejrzysty i niedyskryminujący. Można to ułatwić poprzez kierowanie się wytycznymi dotyczącymi podziału kosztów, które oparte są na tych zasadach przyjętych przez [Europejską Agencję Chemikaliów] […]. Od rejestrujących wymaga się udziału w kosztach tylko tych informacji, których przedłożenie jest od nich wymagane w celu spełnienia wymagań rejestracyjnych. […]”. Natomiast art. 138 ust. 2 tego rozporządzenia przewiduje: „Komisja może przedstawiać wnioski legislacyjne, gdy tylko uda się ustalić wykonalny i opłacalny sposób selekcji polimerów mających podlegać rejestracji na podstawie rozsądnych kryteriów technicznych i uzasadnionych kryteriów naukowych oraz po opublikowaniu sprawozdania dotyczącego następujących kwestii: a)      ryzyka stwarzanego przez polimery w porównaniu z innymi substancjami; b)      potrzeby, jeżeli taka istnieje, rejestrowania określonych typów polimerów, biorąc pod uwagę konkurencyjność i innowację, z jednej strony, oraz ochronę zdrowia ludzkiego i środowiska, z drugiej”. Postępowanie przed sądem krajowym i pytania prejudycjalne Według sądu krajowego spółki będące stroną skarżącą w toczącym się przed nim postępowaniu kwestionują interpretację, a także i ważność art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH. Opierając się na dwóch ekspertyzach Netherlands Organisation for Applied Scientific Research (TNO) skarżące w postępowaniu przed sądem krajowym twierdzą, że przereagowane monomery tracą właściwą im charakterystykę chemiczną oraz że polimery są zasadniczo stabilne i bezpieczne. Dlatego zdaniem skarżących, jeśli termin „monomery” występujący w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH należałoby interpretować jako oznaczający bądź obejmujący przereagowane monomery, to wyłączenie polimerów z rejestracji pozbawione byłoby sensu, skoro wymagana jest rejestracja monomerów. Taka interpretacja byłaby ponadto niezgodna z celami tego rozporządzenia, a także miałaby charakter dyskryminacyjny i nieproporcjonalny. High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Administrative Court) dopuścił wniesienie skargi przez skarżące oraz postanowił zawiesić postępowanie i zwrócić się do Trybunału z następującymi pytaniami prejudycjalnymi: „1)      W świetle okoliczności, że wymogi rejestracyjne wskazane w tytule II rozporządzenia [REACH] nie mają zastosowania do polimerów na mocy art. 2 ust. 9 tego rozporządzenia, czy zawarte w art. 6 ust. 3 odesłanie do »monomerów« dotyczy: a)      przereagowanych monomerów, to jest monomerów, które weszły ze sobą w reakcję w taki sposób, że nie podlegają wydzieleniu z polimeru, którego część stanowią; b)      nieprzereagowanych monomerów, to jest monomerów, które są pozostałością procesu polimeryzacji i które po zakończeniu procesu zachowały swe chemiczne cechy i właściwości odrębne od polimeru, czy też c)       przereagowanych i nieprzereagowanych monomerów? 2)      Jeśli odpowiedź na pierwsze pytanie jest zawarta w lit. a) lub c), czy stosowanie art. 6 ust. 3 rozporządzenia [REACH] do wytwórców lub importerów polimerów jest sprzeczne z prawem ze względu na okoliczność, że wymogi te są nieracjonalne, dyskryminacyjne lub nieproporcjonalne?”. W przedmiocie pytań prejudycjalnych W przedmiocie pytania pierwszego Zwracając się z pierwszym pytaniem sąd krajowy zmierza do uzyskania wyjaśnienia terminu „monomery” użytego w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH. Na wstępie należy podnieść, że po pierwsze, zgodnie z powyższym przepisem producent lub importer polimeru składa wniosek o rejestrację jednego lub większej liczby monomerów, które nie zostały jeszcze zarejestrowane przez uczestnika obrotu stanowiącego wcześniejsze ogniwo łańcucha dostaw, jeżeli polimer zawiera co najmniej 2% wagi takich monomerów w formie jednostek monomerów i jeśli całkowita ilość takich monomerów wynosi co najmniej jedną tonę rocznie. Po drugie, monomery nieprzereagowane muszą zostać zarejestrowane, zgodnie z art. 6 ust. 1 i 2 rozporządzenia REACH, ponieważ stanowią one substancje jako takie. Natomiast polimery są wyłączone z obowiązku rejestracji zgodnie z art. 2 ust. 9 tego rozporządzenia. Należy następnie podnieść, że po pierwsze, z brzmienia art. 3 pkt 5 rozporządzenia REACH wynika, że polimer składa się z jednostek monomeru, które są monomerami w formie przereagowanej. Po drugie, zgodnie z art. 3 pkt 6 tego rozporządzenia monomer oznacza z kolei „substancję” w rozumieniu art. 3 ust. 1 gdy jest on w postaci nieprzereagowanej. Po trzecie, z art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH wynika, że rejestracja dotyczy monomerów lub wszelkich innych substancji tworzących polimer. Dlatego też biorąc pod uwagę definicję polimeru podaną w art. 3 pkt 5 tego rozporządzenia, a przywołaną w pkt 21 niniejszego wyroku, rejestracja dotyczy monomerów w postaci przereagowanej. Okoliczność, że w angielskiej i francuskiej wersji językowej, w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH użyte zostały sformułowania „monometric units” i „unités monomériques”, a nie sformułowania „monomer units” i „unités monomères” znajdujące się w art. 3 pkt 5 tego rozporządzenia, nie ma żadnego wpływu na powyższy wniosek. Z dokumentu Rady Unii Europejskiej z dnia 5 listopada 2004 r. (nr 13788/04, s. 5) wynika bowiem, że pojęcia te zostały dodane na wniosek Królestwa Szwecji. Szwedzka wersja językowa rozporządzenia REACH zawiera to samo sformułowanie „jednostki monomeru” w art. 3 pkt 5 i w art. 6 ust. 3 tego rozporządzenia. Wynika stąd, że termin „monomery” użyty w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH dotyczy tylko monomerów w postaci przereagowanej, zawartych w polimerach. Wniosku tego nie podważa analiza systematyki powyższego rozporządzenia. Wbrew twierdzeniom skarżących w postępowaniu przed sądem krajowym obowiązek rejestracji monomerów nie stanowi wyjątku od zasady wyłączenia rejestracji polimerów. Po pierwsze, brzmienie motywu 19 rozporządzenia REACH potwierdza istnienie obowiązku rejestrowania produkowanych lub importowanych substancji bez żadnego rozróżnienia. Po drugie, art. 6 rozporządzenia REACH, zatytułowany „Ogólny obowiązek rejestracji substancji i ich postaci własnej lub jako składników preparatów”, ustanawia ogólną zasadę rejestrowania, a nie zwolnienia z rejestracji. Należy również odrzucić argument skarżących w postępowaniu przed sądem krajowym, zgodnie z którym interpretacja taka jak przyjęta w pkt 27 niniejszego wyroku sprawia, że przewidziane w art. 2 ust. 9 rozporządzenia REACH zwolnienie z obowiązku rejestracji odnoszące się do polimerów jest bezprzedmiotowe. W tym zakresie należy podnieść, że art. 6 ust. 3 tego rozporządzenia dotyczy monomerów, które nie zostały jeszcze zarejestrowane na wcześniejszym etapie dostaw. Wynika stąd, że obowiązek rejestracji nie dotyczy polimerów, lecz jedynie monomerów posiadających własne cechy istniejące przed polimeryzacją. Wreszcie wniosek sformułowany w pkt 27 niniejszego wyroku znajduje potwierdzenie w definicji celów rozporządzenia REACH zawartej w jego motywie 1 i art. 1 ust. 1. Cele te polegają na zapewnieniu wysokiego poziomu ochrony zdrowia i środowiska oraz swobodnego obrotu substancjami, przy jednoczesnym wspieraniu konkurencyjności i innowacyjności. Obowiązek rejestrowania monomerów służy ochronie zdrowia i środowiska, dla których cechy tych substancji mogą stanowić zagrożenie. Cel w postaci swobodnego obrotu substancjami na rynku wewnętrznym przy jednoczesnym wspieraniu konkurencyjności i innowacyjności nie jest w stanie podważyć sposobu zdefiniowania „monomerów”, a jedynie wpłynąć na ważność art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH, czego dotyczy drugie pytanie. Z całości powyższych rozważań wynika, że na pierwsze pytanie należy odpowiedzieć, iż termin „monomery” użyty w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH dotyczy wyłącznie monomerów w postaci przereagowanej, zawartych w polimerach. W przedmiocie pytania drugiego Zwracając się z drugim pytaniem, sąd krajowy zmierza w istocie do ustalenia, czy art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH jest nieważny przez to, że nakłada na producentów i importerów polimerów obowiązek składania wniosku o rejestrację monomerów zdefiniowanych w pkt 38 niniejszego wyroku. W przedmiocie braku racjonalności art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH Należy stwierdzić, że zarzut ten objęty jest zakresem zarzutu dotyczącego braku poszanowania zasady proporcjonalności. W przedmiocie braku poszanowania zasady proporcjonalności Zgodnie z utrwalonym orzecznictwem zasada proporcjonalności, którą zalicza się do podstawowych zasad prawa wspólnotowego, wymaga, by środki prawne wynikające z zastosowania przepisów wspólnotowych były odpowiednie do realizacji zamierzonego celu i nie wykraczały poza to, co jest konieczne do jego osiągnięcia [wyrok z dnia 10 grudnia 2002 r. w sprawie C‑491/01 British American Tobacco (Investments) i Imperial Tobacco, Rec. s. I‑11453, pkt 122 i przytoczone tam orzecznictwo]. W ramach sądowej kontroli wymienionych powyżej warunków należy ustawodawcy wspólnotowemu w dziedzinie, której dotyczy niniejsza sprawa, wymagającej od niego dokonywania rozstrzygnięć o charakterze politycznym, gospodarczym i społecznym oraz oceny złożonych sytuacji, przyznać szeroki zakres swobodnego uznania. Tylko oczywiście niewłaściwy charakter przepisów wydanych w tej dziedzinie w stosunku do zamierzonego przez właściwe instytucje celu może powodować nieważność tego przepisu [ww. wyrok w sprawie British American Tobacco (Investments) i Imperial Tobacco, pkt 123 i przytoczone tam orzecznictwo]. W niniejszym przypadku należy zbadać, czy obowiązek rejestracji monomerów zdefiniowanych w pkt 38 niniejszego wyroku i spełniających kumulatywne warunki przewidziane w art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH, stanowi proporcjonalny środek służący osiągnięciu celów tego rozporządzenia. Jak to zostało przypomniane w pkt 35 niniejszego wyroku, cele tego rozporządzenia, zdefiniowane w jego art. 1 ust. 1 polegają na „zapewnieni[u] wysokiego poziomu ochrony zdrowia i środowiska […], a także swobodnego obrotu substancjami na rynku wewnętrznym przy jednoczesnym wsparciu konkurencyjności i innowacyjności”. Jednakże w świetle motywu 16 rozporządzenia REACH należy stwierdzić, że głównym celem obowiązku rejestracji przewidzianego w art. 6 ust. 3, ustanowionym przez prawodawcę wspólnotowego jest pierwszy ze wskazanych trzech celów, to znaczy zapewnienie wysokiego poziomu ochrony zdrowia i środowiska. Środkiem do osiągnięcia tego celu, jak wynika to z motywu 19 rozporządzenia REACH, jest nałożony na producentów i importerów obowiązek dokonania rejestracji, obejmujący obowiązek przedstawienia danych na temat produkowanych lub importowanych substancji, wykorzystywania tych danych do oceny ryzyka związanego z tymi substancjami oraz opracowywania i zalecania odpowiednich środków zarządzania ryzykiem. Należy podnieść, że zgodnie z art. 6 ust. 1 rozporządzenia REACH powyższy obowiązek rejestracji dotyczy wszelkiego rodzaju substancji produkowanej we Wspólnocie lub importowanej na jej obszar w ilości nie mniejszej niż jedna tona rocznie. Ponadto obowiązek ten obejmuje wszystkie substancje niezależnie od tego, czy zostały one uznane za niebezpieczne, z zastrzeżeniem wyraźnych wyjątków. Biorąc pod uwagę wniosek sformułowany w pkt 38 niniejszego wyroku monomery w postaci przereagowanej, wchodzące w skład polimeru, są objęte powyższym obowiązkiem, a polimery są z niego zwolnione. Jeśli chodzi o cel w postaci ochrony zdrowia i środowiska, to na wstępie należy stwierdzić, że rejestrowanie substancji służy lepszemu informowaniu ogółu oraz profesjonalistów o możliwym ryzyku, oraz że rejestracja powinna być uznawana za środek służący poprawie poziomu tej ochrony. W tym zakresie należy zauważyć, że chociaż polimery są zwolnione z obowiązku rejestracji ze względów praktycznych związanych z ich zbyt wielką liczbą, to sytuacja ta może ulec zmianie zgodnie z art. 138 ust. 2 rozporządzenia REACH, gdy tylko zostanie ustalona skuteczna i niekosztowna metoda selekcji polimerów. Zatem obowiązek rejestrowania monomerów, mniej licznych od polimerów, pozwala na poznanie ryzyka związanego nie tylko z tymi substancjami, lecz również z monomerami w postaci pozostałości po procesie polimeryzacji lub po ewentualnym rozpadzie polimerów. Jak podniosła rzecznik generalna w pkt 94 swej opinii, w razie wytwarzania polimerów we Wspólnocie interes w rejestracji monomerów jest oczywisty, gdyż monomery są w obrębie Wspólnoty używane w postaci nieprzereagowanej, przez co niezbędne jest, by informacje dotyczące rejestracji były dostępne na tym obszarze w celu opanowania ewentualnego ryzyka. Ponadto w razie importu polimerów na obszar Wspólnoty obowiązek rejestracji monomerów w postaci przereagowanej służy na tych samych warunkach ochronie zdrowia i środowiska, ponieważ pozwala on na uzyskanie dokładniejszych informacji o polimerach. Co więcej, tego rodzaju obowiązek rejestracji monomerów jest zgodny z zasadą ostrożności zawartą w art. 1 ust. 3 rozporządzenia REACH. Nałożony na importerów obowiązek rejestracji prowadzi do bardziej zrównoważonego podziału kosztów rejestracji pomiędzy producentów wspólnotowych i importerów. Ta równość traktowania pozwala na uniknięcie zakłóceń konkurencji i gwarantuje tym samym lojalną konkurencję w obrębie Wspólnoty. Jak podniosła rzecznik generalna w pkt 105 swojej opinii, ochrona producentów wspólnotowych przed niekorzystnymi następstwami w zakresie konkurencyjności, mogącymi wynikać z innych warunków stworzonych importerom, jest prawnie akceptowalnym celem prawodawcy wspólnotowego. Wynika stąd, że obowiązek rejestracji wchodzących w skład polimerów monomerów w postaci przereagowanej jest właściwy do osiągnięcia celów rozporządzenia REACH. Jednakże należy jeszcze zbadać, czy obowiązek ten nie wykracza poza to, co jest konieczne do osiągnięcia tych celów. Aby zapewnić realną konkurencję we Wspólnocie, importerzy monomerów muszą być poddani takim samym obowiązkom jak producenci wspólnotowi, lub też obowiązkom podobnym, prowadzącym do wyrównania kosztów. Jakikolwiek inny przepis mający na celu skompensowanie braku kosztów rejestracji po stronie importerów nie byłby wcale dla nich mniej restrykcyjny. Podobnie każde ograniczenie obowiązku rejestracji tylko do monomerów produkowanych we Wspólnocie byłoby sprzeczne z celem w postaci zapewnienia konkurencyjności i innowacyjności, ponieważ import monomerów po niższych cenach, nieuwzględniających kosztów rejestracji, zniechęcałby producentów wspólnotowych do rozpoczynania lub kontynuowania badań nad tymi monomerami. Wynika stąd, że obowiązek rejestracji monomerów w postaci przereagowanej, będących składnikiem polimerów, nie wykracza poza to, co jest konieczne do osiągnięcia celów rozporządzenia REACH. Skarżące w postępowaniu przed sądem krajowym kwestionują jednak proporcjonalność powyższego obowiązku rejestracji i uważają, po pierwsze, że importerzy napotykają poważne trudności praktyczne wynikające w szczególności z faktu, że nie znają składu importowanych polimerów, a po drugie, że koszty procedury rejestracji są znacząco nieproporcjonalne w stosunku do generowanego obrotu i ilości danych substancji. W tym zakresie należy przede wszystkim podnieść, że art. 8 ust. 1 rozporządzenia REACH przewiduje możliwość wyznaczenia wyłącznego przedstawiciela przez osobę, która produkuje substancję w jej postaci własnej lub zawartej w preparacie lub która produkuje wyrób importowany do Wspólnoty. Przedstawiciel ten wypełnia wszystkie obowiązki dotyczące importerów, którzy są o tym informowani i którzy są wobec tego uważani za dalszych użytkowników. Zatem obowiązki rejestracyjne spoczywają na przedstawicielu, który jest wyznaczany przez producenta niemającego siedziby we Wspólnocie i który cieszy się zaufaniem tego ostatniego. Po drugie, w odniesieniu do kosztów, jakie pociąga za sobą procedura rejestracyjna, należy stwierdzić, że procedura ta jest taka sama niezależnie od tego, czy wyroby są produkowane we Wspólnocie, czy poza nią, oraz że w konsekwencji producenci niemający siedziby we Wspólnocie oraz importerzy nie ponoszą większych obciążeń niż producenci wspólnotowi. Ponadto, jak podniosła rzecznik generalna w pkt 130 swej opinii, rozporządzenie REACH przewiduje podział obowiązku przedkładania informacji, mający na celu redukcję kosztów związanych z substancjami pomiędzy poszczególnymi osobami zgłaszającymi tę samą substancję. I tak motyw 33 tego rozporządzenia stanowi, że „[n]ależy przewidzieć wspólne przedkładanie informacji o substancjach i udostępnianie tych informacji w celu zwiększania efektywności systemu rejestracji, obniżenia jej kosztów oraz zmniejszenia liczby badań przeprowadzanych na zwierzętach kręgowych”. Realizacja tego celu zapewniona jest na mocy art. 27 ust. 3 rozporządzenia REACH, który przewiduje podział obowiązku udostępniania informacji pomiędzy rejestrującymi w celu obniżenia kosztów. Zatem, biorąc pod uwagę ograniczoną liczbę potencjalnych monomerów, dwunastoletni okres ważności poprzedniej rejestracji substancji przewidziany w art. 27 rozporządzenia REACH, jak również możliwość podziału obowiązku przekazywania informacji w celu obniżenia kosztów, obciążenia finansowe wynikające z obowiązku rejestracji monomerów w postaci przereagowanej w polimerze nie są oczywiście nieproporcjonalne w warunkach swobodnego przepływu produktów na rynku wewnętrznym otwartym na lojalną konkurencję. Z powyższych rozważań wynika, że art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH nie jest nieważny ze względu na naruszenie zasady proporcjonalności. W przedmiocie braku poszanowania zasady równego traktowania Skarżące w postępowaniu przed sądem krajowym zarzucają, że chociaż obowiązek rejestracji monomerów jest identyczny, to rejestracja tych substancji jest łatwiejsza dla producentów wspólnotowych niż dla importerów, ponieważ ci pierwsi znają skład swoich produktów, natomiast importerzy uzależnieni są od dobrej woli dostawców mających siedzibę poza obszarem Wspólnoty. Zgodnie z utrwalonym orzecznictwem zasada równego traktowania lub zasada niedyskryminacji wymagają, by porównywalne sytuacje nie były traktowane w różny sposób i by różne sytuacje nie były traktowane w identyczny sposób, chyba że takie traktowanie jest obiektywnie uzasadnione (wyrok z dnia 10 stycznia 2006 r. w sprawie C‑344/04 IATA i ELFAA, Zb.Orz. s. I‑403, pkt 95 i przytoczone tam orzecznictwo). W tym zakresie należy zauważyć, że po pierwsze, obowiązek rejestracji jest identyczny dla producentów wspólnotowych i dla importerów. Po drugie, należy stwierdzić, że monomery w postaci przereagowanej w polimerach wytwarzanych we Wspólnocie lub importowanych na jej obszar znajdują się w porównywalnych sytuacjach, gdyż są one wzajemnie zastępowalne lub identyczne. Po trzecie, producenci wspólnotowi i importerzy znajdują się w różnych sytuacjach, ponieważ ci pierwsi znają swe produkty, podczas gdy ci drudzy są uzależnieni od informacji przekazywanych przez dostawców mających siedzibę poza obszarem Wspólnoty. Niemniej jednak identyczne traktowanie tych różnych sytuacji jest obiektywnie uzasadnione poszanowaniem zasad konkurencji obowiązujących na rynku wewnętrznym. Odmienne traktowanie importerów monomerów w postaci przereagowanej i producentów tych substancji mających siedzibę we Wspólnocie oznaczałoby bowiem faworyzowanie tych pierwszych. Wynika stąd, że nie można stwierdzić żadnego naruszenia zasady równego traktowania, a w konsekwencji, że art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH nie jest nieważny ze względu na naruszenie tej zasady. Z całości poprzedzających rozważań wynika, że analiza drugiego pytania nie ujawniła żadnej okoliczności mogącej wpłynąć na ważność art. 6 ust. 3 rozporządzenia REACH. W przedmiocie kosztów Dla stron postępowania przed sądem krajowym niniejsze postępowanie ma charakter incydentalny, dotyczy bowiem kwestii podniesionej przed tym sądem, do niego zatem należy rozstrzygnięcie o kosztach. Koszty poniesione w związku z przedstawieniem uwag Trybunałowi, inne niż poniesione przez strony postępowania przed sądem krajowym, nie podlegają zwrotowi. Z powyższych względów Trybunał (wielka izba) orzeka, co następuje: 1) Termin „monomery” użyty w art. 6 ust. 3 rozporządzenia (WE) nr 1907/2006 Parlamentu Europejskiego i Rady z dnia 18 grudnia 2006 r. w sprawie rejestracji, oceny, udzielania zezwoleń i stosowanych ograniczeń w zakresie chemikaliów (REACH), utworzenia Europejskiej Agencji Chemikaliów, zmieniającego dyrektywę 1999/45/WE oraz uchylającego rozporządzenie Rady (EWG) nr 793/93 i rozporządzenie Komisji (WE) nr 1488/94, jak również dyrektywę Rady 76/769/EWG i dyrektywy Komisji 91/155/EWG, 93/67/EWG, 93/105/WE i 2000/21/WE, dotyczy wyłącznie monomerów w postaci przereagowanej, zawartych w polimerach. 2) Analiza drugiego pytania nie ujawniła żadnej okoliczności mogącej wpłynąć na ważność art. 6 ust. 3 rozporządzenia nr 1907/2006. Podpisy * Język postępowania: angielski.

61987CJ0193

fr

Motifs de l'arrêt Par requête parvenue à la Cour le 22 juin 1987 et enregistrée sous le n° 193/87, M . Maurissen, fonctionnaire de la Cour des comptes, a introduit, en application de l' article 91 du statut des fonctionnaires, un recours tendant à l' annulation de deux décisions du président de la Cour des comptes, en date des 17 et 31 mars 1987, relatives à l' exercice d' activités syndicales au sein de la Cour des comptes . Dans sa requête introductive d' instance, M . Maurissen contestait, en outre, une décision du président de la Cour des comptes, en date du 2 juin 1987, lui refusant l' octroi d' un congé spécial en vue de suivre des enseignements . Toutefois, en cours de procédure, M . Maurissen a déclaré renoncer à ce chef de conclusions sur lequel il n' y a donc pas lieu de statuer . Par requête parvenue à la Cour le 22 juin 1987 et enregistrée sous le n° 194/87, l' Union syndicale de Luxembourg, service public européen, a introduit, en vertu de l' article 173, alinéa 2, du traité CEE, un recours tendant à l' annulation des deux décisions précitées, prises les 17 et 31 mars 1987, par le président de la Cour des comptes . Il ressort du dossier que, dans un tract, daté du 26 février 1987, relatif aux intentions de la Cour des comptes à propos de l' état prévisionnel des dépenses pour l' exercice 1988, le comité exécutif de l' Union syndicale de Luxembourg a dénoncé l' augmentation envisagée du nombre d' agents temporaires . Selon le tract, une telle augmentation était de nature non seulement à dévaloriser la fonction publique européenne, mais encore à menacer l' indépendance de la Cour et à compromettre son rôle de "conscience financière de l' Europe ". Le 17 mars 1987, le président de la Cour des comptes a adressé à M . Maurissen, seul fonctionnaire de la Cour à figurer parmi les membres du comité exécutif de l' Union syndicale désignés en bas du tract, une lettre par laquelle, après avoir dénoncé la forme et le fond de ce tract, il lui faisait connaître qu' il avait décidé d' interdire provisoirement aux services internes de messagerie de distribuer des bulletins syndicaux . Dans cette lettre, il a prié M . Maurissen d' adresser à l' avenir ces bulletins au comité du personnel, qui pourrait bénéficier du concours des services internes de messagerie pour leur distribution, et lui a précisé que toute autre forme de distribution relèverait de sa seule initiative . Par ailleurs, le 11 mars 1987, le secrétaire général de l' Union syndicale de Luxembourg avait informé le président de la Cour des comptes de la création d' une délégation syndicale à la Cour, et lui avait demandé son accord pour dispenser de service ceux des membres de la délégation désignés pour participer à des réunions avec la Commission des Communautés européennes au sujet des questions de personnel . Le 31 mars 1987, tout en prenant acte de la création d' une délégation syndicale, le président de la Cour des comptes a répondu au secrétaire général de l' Union syndicale qu' il ne pouvait accéder à sa demande de dispenses de service . Les présents recours sont dirigés contre ces décisions des 17 et 31 mars 1987 . La Cour des comptes ayant contesté la recevabilité de chacun des recours, la Cour a décidé de statuer préalablement, par une décision séparée, sur ces fins de non-recevoir . Pour un plus ample exposé des faits du litige, du déroulement de la procédure ainsi que des moyens et arguments des parties, il est renvoyé au rapport d' audience . Ces éléments du dossier ne sont repris ci-dessous que dans la mesure nécessaire au raisonnement de la Cour . Sur la recevabilité de la requête de M . Maurissen La Cour des comptes oppose à la requête de M . Maurissen deux fins de non-recevoir, tirées l' une de ce que les décisions attaquées ne feraient pas grief au requérant, et l' autre de ce que la décision du 31 mars 1987 serait une décision confirmative . En ce qui concerne la première fin de non-recevoir, la Cour des comptes soutient que ces décisions ne porteraient pas atteinte à un droit, et que M . Maurissen n' aurait pas un intérêt personnel à les contester . Il convient de rappeler que, en vertu de l' article 91 du statut des fonctionnaires, peuvent être contestés devant la Cour les actes faisant grief, et que, selon une jurisprudence bien établie, doivent être regardés comme tels les actes affectant une situation juridique déterminée . Il en est ainsi des décisions litigieuses . D' une part, aux termes de l' article 24 bis de leur statut, les "fonctionnaires jouissent du droit d' association; ils peuvent notamment être membres d' organisations syndicales ou professionnelles de fonctionnaires européens ". Sans qu' il soit nécessaire de se prononcer sur la question, qui relève de l' examen de la requête au fond, de savoir si les décisions attaquées portent, licitement ou non, atteinte au droit syndical reconnu par les dispositions précitées de l' article 24 bis, il suffit de constater qu' elles touchent à l' exercice de ce droit, puisqu' elles sont relatives aux conditions dans lesquelles les fonctionnaires peuvent exercer leurs droits syndicaux . Ces décisions comportent donc des effets juridiques et ne sauraient être regardées comme de simples mesures internes d' organisation du service . D' autre part, M . Maurissen dispose, en tout état de cause, en sa qualité de responsable syndical, d' un intérêt à agir contre l' une et l' autre de ces décisions . La décision du 17 mars 1987, contenue dans une lettre qui lui est adressée, lui indique la conduite qu' il devra tenir personnellement pour la distribution des bulletins syndicaux . En ce sens, elle affecte sa situation propre . Il en est de même de la décision du 31 mars 1987 . M . Maurissen était expressément cité au nombre des représentants syndicaux au bénéfice desquels était sollicité l' octroi de dispenses de service pour se rendre à des réunions avec la Commission . Il a donc intérêt à contester le rejet de cette demande, par le président de la Cour des comptes, bien que ce rejet ait été adressé à l' Union syndicale et ne le concerne pas de manière exclusive . En ce qui concerne la fin de non-recevoir tirée du caractère confirmatif de la décision du 31 mars 1987, les arguments avancés par la Cour des comptes ne sauraient pas davantage être accueillis . La défenderesse soutient que cette décision ne serait que la confirmation d' une position constante de l' autorité investie du pouvoir de nomination de la Cour des comptes, tendant à refuser d' accorder, en l' absence de base réglementaire ou budgétaire adéquate, des dispenses de service à ses agents . A la supposer établie, la circonstance ainsi invoquée ne saurait justifier un tel chef d' irrecevabilité, dès lors qu' une décision ne peut être confirmative que d' une autre décision susceptible de faire utilement l' objet d' un recours contentieux . Il est vrai que la défenderesse fait valoir que, le 25 mars 1987, elle avait adressé à M . Maurissen une décision lui refusant une dispense de service pour se rendre à une réunion déterminée à Bruxelles . Toutefois, en admettant même que la décision du 31 mars 1987, malgré son caractère général, puisse être regardée comme confirmative de celle du 25 mars 1987, les conclusions ne pourraient être déclarées irrecevables pour ce motif . En effet, un recours contre une décision confirmative est irrecevable seulement si la décision confirmée est devenue définitive à l' égard de l' intéressé, faute d' avoir fait l' objet d' un recours contentieux introduit dans les délais requis . Dans le cas contraire, la personne intéressée est en droit d' attaquer soit la décision confirmée, soit la décision confirmative, soit l' une et l' autre de ces décisions . En l' espèce, il ressort des pièces du dossier que, à la date à laquelle M . Maurissen a formé son recours contre la décision du 31 mars 1987, celle du 25 mars 1987 n' était pas encore devenue définitive à son égard . De l' ensemble de ce qui précède, il résulte que les fins de non-recevoir opposées à la requête de M . Maurissen doivent être rejetées . Sur la recevabilité de la requête de l' Union syndicale A titre liminaire, il convient de relever que, comme l' a indiqué elle-même l' Union syndicale dans sa requête, son recours est fondé sur l' article 173, alinéa 2, du traité . Il n' aurait d' ailleurs pu valablement être introduit en application de l' article 91 du statut des fonctionnaires, puisque, selon la jurisprudence ( arrêts du 8 octobre 1974, Union syndicale, 175/73, Rec . p . 917; Syndicat général du personnel, 18/74, Rec . p . 933 ), la voie de recours prévue par l' article 91 n' est ouverte qu' aux fonctionnaires et agents, et non aux organisations syndicales . Pour contester la recevabilité de la requête de l' Union syndicale, la Cour des comptes, d' une part, conteste sa régularité formelle et, d' autre part, soulève des fins de non-recevoir spécifiques aux conclusions dirigées contre chacune des deux décisions attaquées . Sur la régularité formelle de la requête La Cour des comptes soutient que l' Union syndicale aurait méconnu les dispositions de l' article 38, paragraphe 5, du règlement de procédure de la Cour, en ne joignant pas à sa requête l' intégralité de ses statuts, et en ne fournissant pas la "preuve que le mandat donné à l' avocat a été régulièrement établi par un représentant qualifié à cet effet ". Le premier de ces arguments manque en fait, puisque l' Union syndicale a produit, en annexe à son mémoire en réplique, une version intégrale et authentique de ses statuts . Le deuxième argument doit également être écarté . D' une part, lorsqu' il a introduit le présent recours au nom de l' Union syndicale, l' avocat de cette dernière, Me Louis, disposait d' un mandat établi par M . Buick, secrétaire général de l' organisation . D' autre part, si, en l' absence de production d' une délibération antérieure du comité exécutif de l' Union syndicale décidant d' intenter cette action en justice, la Cour ne peut tenir pour certain que M . Buick était alors en droit de donner mandat pour engager le recours au nom de son organisation, il y a lieu, en tout état de cause, de constater que le comité exécutif a, par une délibération du 19 décembre 1988, déclaré confirmer que "M . A . Buick pouvait ... valablement donner pouvoir à Me Jean-Noël Louis d' introduire le recours contre l' une et l' autre des décisions attaquées ". Il résulte de ce qui précède que les fins de non-recevoir soulevées par la Cour des comptes sur les points qui viennent d' être examinés doivent être écartées . Sur les fins de non-recevoir opposées aux conclusions dirigées contre la décision du 17 mars 1987 Sans qu' il soit nécessaire de se prononcer sur les autres fins de non-recevoir soulevées par la Cour des comptes à l' encontre de ces conclusions, il convient de relever que celles-ci sont tardives et donc irrecevables . En effet, il est constant que la décision du 17 mars 1987 a été portée à la connaissance de l' Union syndicale au plus tard le 26 mars suivant, date à laquelle le président de cette organisation a déclaré, dans une lettre adressée au président de la Cour des comptes, que le "comité exécutif a pris connaissance de la lettre - datée du 17 courant - ... adressée à Henri Maurissen ...". Le recours contre cette décision, parvenu à la Cour le 22 juin 1987, a donc été introduit après l' expiration du délai de recours contentieux fixé par l' alinéa 3 de l' article 173 du traité . Il est vrai que, en réponse à une question posée par la Cour, l' Union syndicale a fait valoir, en vue d' échapper à la forclusion de ses conclusions, que le délai de recours contentieux contre une décision la concernant ne pouvait commencer à courir à son encontre qu' à compter du jour où soit l' assemblée générale de l' organisation, soit son comité exécutif, réuni aux conditions de quorum requises par les statuts, pouvait valablement prendre connaissance de cette décision . Une telle argumentation ne peut qu' être écartée . En effet, les délais de recours sont d' ordre public, et il n' appartient pas aux parties de les fixer à leur convenance . Dès lors, s' il est vrai que le droit d' agir en justice d' une personne morale peut notamment être subordonné à l' existence d' une délibération régulière de l' organe compétent pour décider une telle action, en revanche, le point de départ du délai de recours ne saurait varier au gré des statuts ou des pratiques de la personne morale, ni, par conséquent, être fixé au jour où l' organe compétent, siégeant dans des conditions régulières, prend valablement connaissance de la décision à contester . Il y a donc lieu de déclarer le recours irrecevable en tant qu' il est dirigé contre la décision du 17 mars 1987 . Sur les fins de non-recevoir opposées aux conclusions dirigées contre la décision du 31 mars 1987 En premier lieu, la Cour des comptes fait valoir que cette décision ne concernerait pas directement et individuellement l' Union syndicale . Une telle argumentation est en tout état de cause sans portée . En effet, dès lors que l' Union syndicale est le destinataire de cette décision, rejetant une demande de sa part, elle est en droit de former un recours à son encontre, en vertu de l' alinéa 2 de l' article 173 du traité, sans qu' il lui soit nécessaire de démontrer qu' elle est directement et individuellement concernée par la décision . En second lieu, la Cour des comptes soutient que la décision litigieuse ne fait pas grief, car elle est simplement confirmative de la position constante de l' autorité investie du pouvoir de nomination tendant à refuser d' accorder, en l' absence de base réglementaire ou budgétaire adéquate, des dispenses de service à ses agents . Ainsi qu' il a été expliqué dans le présent arrêt à l' occasion de l' examen de la requête de M . Maurissen, l' existence de cette position constante, à la supposer établie, ne saurait, en elle-même, justifier une telle fin de non-recevoir, dès lors que, dans ses observations sur le présent recours, la défenderesse n' établit ni même n' allègue que cette position ait déjà été exprimée dans une décision qui aurait été susceptible de faire utilement l' objet d' un recours contentieux de la part de l' Union syndicale . En dernier lieu, la Cour des comptes invoque la tardiveté des conclusions, en prétendant que la lettre du 31 mars, contenant la décision litigieuse, aurait été reçue par l' Union syndicale le lendemain de sa date d' expédition par la poste, soit plus de deux mois avant l' introduction du recours . A cet égard, il y a lieu de relever que, si une décision est dûment notifiée, au sens du traité, dès lors qu' elle est communiquée à son destinataire et que celui-ci est en mesure d' en prendre connaissance ( arrêt du 21 février 1973, Europemballage et Continental, 6/72, Rec . p . 215 ), il appartient à la partie qui se prévaut de la tardiveté d' une requête de faire la preuve de la date à laquelle la décision a été notifiée ( arrêt du 5 juin 1980, Belfiore, 108/79, Rec . p . 1769 ). En l' espèce, la Cour des comptes n' apporte pas la preuve qui lui incombe . Elle se contente d' arguments qu' elle qualifie de "présomptions", mais qui ne peuvent tenir lieu de preuve . Cette fin de non-recevoir doit donc à son tour être écartée . Il résulte de ce qui précède que la requête de l' Union syndicale doit être déclarée recevable en tant qu' elle est dirigée contre la décision du 31 mars 1987 . Le recours de M . Maurissen étant recevable et celui de l' Union syndicale l' étant partiellement, il y a lieu de poursuivre ces instances pour l' examen et la décision au fond . Décisions sur les dépenses Sur les dépens Il y a lieu de réserver les dépens . Dispositif Par ces motifs, LA COUR déclare et arrête : 1 ) Le recours de M . Maurissen est déclaré recevable . 2 ) Le recours de l' Union syndicale est déclaré recevable en tant qu' il est dirigé contre la décision du 31 mars 1987 . 3 ) Le recours de l' Union syndicale est rejeté comme irrecevable en tant qu' il est dirigé contre la décision du 17 mars 1987 . 4 ) Il y a lieu de poursuivre les instances pour l' examen et la décision au fond . 5 ) Les dépens sont réservés .

61995CJ0263

de

1 Die Bundesrepublik Deutschland hat mit Klageschrift, die am 7. August 1995 bei der Kanzlei des Gerichtshofes eingegangen ist, gemäß Artikel 173 EG-Vertrag Klage erhoben auf Nichtigerklärung der Entscheidung 95/204/EG der Kommission vom 31. Mai 1995 zur Durchführung von Artikel 20 Absatz 2 der Richtlinie 89/106/EWG des Rates über Bauprodukte (ABl. L 129, S. 23; im folgenden: angefochtene Entscheidung). 2 Diese Entscheidung legt die Verfahren für die Bescheinigung der Konformität der Bauprodukte mit den technischen Spezifikationen fest. Rechtlicher Rahmen Die Richtlinie 89/106 3 Durch die Richtlinie 89/106/EWG des Rates vom 21. Dezember 1988 zur Angleichung der Rechts- und Verwaltungsvorschriften der Mitgliedstaaten über Bauprodukte (ABl. 1989, L 40, S. 12) sollen die Hemmnisse für den freien Verkehr mit Bauprodukten beseitigt werden. 4 Nach der vierten Begründungserwägung der Richtlinie soll die Beseitigung der technischen Hemmnisse auf dem Bausektor, sofern diese nicht durch die gegenseitige Anerkennung der Gleichwertigkeit zwischen allen Mitgliedstaaten abgebaut werden können, in Übereinstimmung mit der neuen Konzeption gemäß der Entschließung des Rates vom 7. Mai 1985 (ABl. C 136, S. 1) erfolgen, die die Festlegung wesentlicher Anforderungen an die Sicherheit oder an andere Belange im Interesse des Allgemeinwohls verlangt, ohne daß dabei das in den Mitgliedstaaten bereits bestehende und begründete Schutzniveau verringert werden darf. 5 Nach Artikel 1 Absatz 2 der Richtlinie 89/106 ist unter "$Bauprodukt` jedes Produkt zu verstehen, das hergestellt wird, um dauerhaft in Bauwerke des Hoch- oder Tiefbaus eingebaut zu werden". 6 Artikel 2 Absatz 1 der Richtlinie 89/106 lautet: "Die Mitgliedstaaten treffen alle erforderlichen Maßnahmen, damit die Produkte gemäß Artikel 1, die zur Verwendung in Bauwerken bestimmt sind, nur in Verkehr gebracht werden können, wenn sie brauchbar sind, d. h. solche Merkmale aufweisen, daß das Bauwerk, für das sie durch Einbau, Zusammenfügung, Anbringung oder Installierung verwendet werden sollen, bei ordnungsgemässer Planung und Bauausführung die wesentlichen Anforderungen nach Artikel 3 erfuellen kann, wenn und wo für bestimmte Bauwerke Regelungen gelten, die entsprechende Anforderungen enthalten." 7 Nach der fünften Begründungserwägung der Richtlinie 89/106 sind die wesentlichen Anforderungen als übergeordnete und als spezielle Kriterien festgelegt, denen die Bauwerke genügen müssen; sie sind so zu verstehen, daß Bauwerke einzelne, mehrere oder alle diese Anforderungen, soweit dies in Vorschriften verlangt wird, mit einer angemessenen Zuverlässigkeit erfuellen müssen. 8 Diese wesentlichen Anforderungen, die nach Artikel 3 Absatz 1 der Richtlinie 89/106 in Form von einzelnen Vorgaben in Anhang I der Richtlinie aufgeführt sind, sind: - mechanische Festigkeit und Standsicherheit, - Brandschutz, - Hygiene, Gesundheit und Umweltschutz, - Nutzungssicherheit, - Schallschutz, - Energieeinsparung und Wärmeschutz. 9 Neben den bestehenden nationalen technischen Spezifikationen sieht die Richtlinie 89/106 die Entwicklung europäischer technischer Spezifikationen vor. Dies können sein: a) harmonisierte Normen, die von den europäischen Normenorganisationen (dem CEN, dem Europäischen Komitee für Normung, oder dem Cenelec, dem Europäischen Komitee für elektrotechnische Normung) auf der Grundlage von Aufträgen erstellt werden, die die Kommission ihnen erteilt (die "Normungsaufträge" nach Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 89/106); b) europäische technische Zulassungen, die von dem Gremium, in dem die von den Mitgliedstaaten bestimmten Zulassungsstellen zusammengeschlossen sind (EOTA, European Organisation of Technical Approvals), erteilt werden, d. h. die "positive technische Beurteilung der Brauchbarkeit eines Produkts hinsichtlich der Erfuellung der wesentlichen Anforderungen für Bauwerke, für die das Produkt verwendet wird" (Artikel 8 der Richtlinie 89/106). Dieses Gremium erarbeitet ebenfalls auf der Grundlage von Aufträgen der Kommission Leitlinien für die europäische technische Zulassung für ein Produkt oder eine Produktfamilie (Artikel 11 Absatz 1 der Richtlinie 89/106). 10 Nach Artikel 3 Absatz 3 der Richtlinie 89/106 werden die erforderlichen Verbindungen zwischen den wesentlichen Anforderungen und den Normungsaufträgen, den Aufträgen für Leitlinien für die europäische technische Zulassung oder der Anerkennung anderer technischer Spezifikationen durch Grundlagendokumente hergestellt, in denen die wesentlichen Anforderungen konkret formuliert werden. Diese Grundlagendokumente werden von technischen Ausschüssen ausgearbeitet, in denen die Mitgliedstaaten mitwirken. 11 Nach Artikel 13 Absatz 2 der Richtlinie 89/106 wird bei Produkten, die einer Konformitätsbescheinigung unterliegen, die Konformität mit technischen Spezifikationen vermutet. Diese Konformität wird durch Prüfung oder andere Nachweise auf der Grundlage der technischen Spezifikationen nach Anhang III festgestellt. 12 Artikel 13 Absätze 3 und 4 der Richtlinie 89/106 lautet: "(3) Die Bescheinigung der Konformität eines Produkts setzt voraus, a) daß der Hersteller über ein werkseigenes Produktionskontrollsystem verfügt, um sicherzustellen, daß die Produktion mit den einschlägigen technischen Spezifikationen übereinstimmt oder b) daß zusätzlich zum werkseigenen Produktionskontrollsystem für besondere, in den jeweiligen technischen Spezifikationen bestimmte Produkte eine hierfür zugelassene Zertifizierungsstelle in die Beurteilung und Überwachung der Produktionskontrolle oder des Produkts eingeschaltet ist. (4) Die Wahl der Verfahren nach Absatz 3 wird für ein bestimmtes Produkt oder eine bestimmte Produktfamilie von der Kommission nach Befassung des in Artikel 19 vorgesehenen Ausschusses abhängig von a) der Bedeutung des Produkts im Hinblick auf die wesentlichen Anforderungen, insbesondere bezueglich Gesundheit und Sicherheit, b) der Art der Beschaffenheit des Produkts, c) des Einflusses der Veränderlichkeit der Eigenschaften des Produkts auf seine Gebrauchstauglichkeit, d) der Fehleranfälligkeit der Herstellung des Produkts in Übereinstimmung mit den Einzelheiten des Anhangs III festgelegt. Dabei ist dem jeweils am wenigsten aufwendigen Verfahren, das mit den Sicherheitsanforderungen vereinbar ist, der Vorzug zu geben. Das so bestimmte Verfahren ist in den Mandaten und in technischen Spezifikationen oder in deren Veröffentlichung anzugeben." 13 Artikel 19 der Richtlinie 89/106 sieht die Einsetzung eines Ständigen Ausschusses für das Bauwesen vor, der aus jeweils zwei von jedem Mitgliedstaat bestellten Vertretern besteht und in dem ein Vertreter der Kommission den Vorsitz führt. Die Vertreter der Mitgliedstaaten können von Sachverständigen begleitet werden. Nach Artikel 19 Absatz 3 gibt sich der Ausschuß eine Geschäftsordnung. 14 Zahlreiche Bestimmungen der Richtlinie 89/106 sehen die Befassung des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen vor. Nach Artikel 13 Absatz 4 muß der Ausschuß insbesondere gehört werden, bevor die Kommission das Verfahren zur Bescheinigung der Konformität der Produkte festlegt. 15 In einer Reihe von Fällen, die in Artikel 20 Absatz 2 der Richtlinie 89/106 genannt sind, darunter für die Festlegung des Verfahrens der Konformitätsbescheinigung, schreibt diese Richtlinie die Einhaltung eines besonderen Verfahrens vor, das in Artikel 20 Absätze 3 und 4 wie folgt beschrieben ist: "(3) Der Vertreter der Kommission unterbreitet dem Ausschuß einen Entwurf der zu treffenden Maßnahmen. Der Ausschuß gibt seine Stellungnahme zu diesem Entwurf innerhalb einer Frist ab, die der Vorsitzende unter Berücksichtigung der Dringlichkeit der betreffenden Frage festsetzen kann. Die Stellungnahme wird mit der Mehrheit abgegeben, die in Artikel 148 Absatz 2 des Vertrages für die Annahme der vom Rat auf Vorschlag der Kommission zu fassenden Beschlüsse vorgesehen ist. Bei der Abstimmung im Ausschuß werden die Stimmen der Vertreter der Mitgliedstaaten gemäß dem vorgenannten Artikel gewogen. Der Vorsitzende nimmt an der Abstimmung nicht teil. (4) Die Kommission erlässt die beabsichtigten Maßnahmen, wenn sie mit der Stellungnahme des Ausschusses übereinstimmen. Stimmen die beabsichtigten Maßnahmen mit der Stellungnahme des Ausschusses nicht überein oder liegt keine Stellungnahme vor, so unterbreitet die Kommission dem Rat unverzueglich einen Vorschlag für die zu treffenden Maßnahmen. Der Rat beschließt mit qualifizierter Mehrheit. Hat der Rat innerhalb von drei Monaten nach seiner Befassung keinen Beschluß gefasst, so werden die vorgeschlagenen Maßnahmen von der Kommission erlassen." Die Geschäftsordnung des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen 16 Der Ständige Ausschuß für das Bauwesen hat sich in seiner dritten Sitzung am 7. und 8. Oktober 1989 eine Geschäftsordnung gegeben. 17 Artikel 2 Absätze 4 bis 7 dieser Geschäftsordnung sieht vor: "4. Die Einladungsschreiben für die Sitzungen, der Entwurf der Tagesordnung, die vorbereitenden Dokumente und sonstigen Arbeitsunterlagen werden vom Vorsitzenden den Vertretern der Mitgliedstaaten im Ausschuß nach dem in Artikel 12 Absatz 3 vorgesehenen Verfahren übermittelt. 5. Die Vorlagefrist beträgt 20 Tage für die vorbereitenden Dokumente und die sonstigen Arbeitsdokumente. In dringenden Fällen kann der Vorsitzende diese sogenannte Frist von 20 Tagen abkürzen, wobei jedoch eine Frist von mindestens 10 Werktagen eingehalten werden muß. 6. Jedoch Entwürfe von Bestimmungen gemäß Art. 20.2 der Richtlinie, über die abgestimmt werden soll, müssen den Ständigen Vertretungen der Mitgliedstaaten sowie ihren Vertretern im Ausschuß spätestens 20 Tage vor dem vorgesehenen Sitzungstermin vorliegen. 7. Werden die in Absatz 6 vorgesehenen Fristen nicht eingehalten, so wird der betreffende Punkt entweder auf eine andere Sitzung verschoben oder ist die Sitzung, wenn es vom Vertreter eines Mitgliedstaates beantragt wird, so aufzuschieben, daß die Fristen eingehalten werden können." 18 Artikel 9 der Geschäftsordnung bestimmt: "Jede nationale Delegation hat Stimmrecht entsprechend der Gewichtung gemäß Artikel 148 des Vertrages ..." 19 Artikel 10 Absätze 2 bis 5 der Geschäftsordnung, der die Sitzungsprotokolle betrifft, sieht vor: "2. Ferner wird nach jeder Sitzung ein Kurzbericht erstellt, in dem die Ergebnisse und Schlußfolgerungen aufgeführt werden sowie als Anhang die Anwesenheitsliste. 3. Der Ausschuß genehmigt den Wortlaut des Protokolls auf seiner folgenden bzw. ausnahmsweise auf einer späteren Sitzung. 4. Der Bericht wird nur dann dem Ausschuß zur Billigung vorgelegt, wenn der Entwurf den Vertretern mindestens 20 Tage vor der Sitzung übermittelt wurde. 5. Änderungsvorschläge zu den Protokollentwürfen sollten möglichst eine Woche vor der Sitzung schriftlich vorliegen, in der das Dokument genehmigt werden soll." 20 Nach Artikel 12 Absatz 3 der Geschäftsordnung wird der Schriftverkehr direkt an die Vertreter im Ausschuß gerichtet und eine Kopie der Dokumente den Ständigen Vertretungen zugesandt. Prüfung der Nichtigkeitsgründe 21 Die Bundesrepublik Deutschland macht vier Nichtigkeitsgründe geltend. Die ersten beiden betreffen Mängel des Verfahrens vor dem Ständigen Ausschuß für das Bauwesen, und zwar erstens die Nichtübersendung der Unterlagen zur Vorbereitung der Sitzung vom 30. November 1994 innerhalb der nach der Geschäftsordnung vorgeschriebenen Frist und zweitens das Fehlen eines Beschlusses des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen. Mit dem dritten Nichtigkeitsgrund wird ein Verstoß gegen Artikel 13 Absatz 4 der Richtlinie 89/106 gerügt, da die angefochtene Entscheidung wichtige Merkmale oder Eigenschaften der Produkte in Verbindung mit wesentlichen Anforderungen nicht berücksichtigt habe. Mit dem vierten Grund wird eine Verletzung der Begründungspflicht gerügt, da die angefochtene Entscheidung keine Begründung dafür enthalte, warum eine Reihe von wesentlichen Anforderungen im Konformitätsbescheinigungsverfahren nicht berücksichtigt worden seien. Zum ersten Klagegrund 22 Mit ihrem ersten Klagegrund wirft die Bundesrepublik Deutschland der Kommission vor, den Entscheidungsentwurf der Kommission, der in der Sitzung des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen am 30. November 1994 diskutiert werden und zu dem der Ausschuß Stellung nehmen sollte, nicht fristgerecht übersandt zu haben. Die deutsche Fassung dieses Entwurfes sei der Ständigen Vertretung Deutschlands nicht übersandt worden und den deutschen Mitgliedern des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen erst am 11. November 1994 zugegangen, d. h. 19 Tage und nicht 20 Tage vor der Sitzung, wie dies Artikel 2 Absatz 6 der Geschäftsordnung vorschreibe. Die deutsche Delegation habe am Vortag der Sitzung des Ständigen Ausschusses auf diese Verspätung hingewiesen und eine Vertagung der Abstimmung beantragt. In der Sitzung habe sie diesen Antrag wiederholt. Die verspätete Übersendung des Entwurfs sei ein wesentlicher Formfehler, der die Nichtigkeit der Stellungnahme des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen zur Folge habe. Hätte die deutsche Delegation rechtzeitig über den Entscheidungsentwurf verfügt, hätten ihre Mitglieder leichter argumentativ einwirken können. 23 Die Kommission räumt eine geringe Verspätung bei der Übersendung des Entwurfs an die deutsche Delegation ein, weist aber darauf hin, daß die englische Fassung des Textes am 10. November 1994, also fristgemäß, an alle Delegationen übersandt worden sei. Auch sei allen Delegationen bereits im September 1994 der ursprüngliche Entscheidungsentwurf (Construct 94/124) zugegangen, auch der deutschen auf deutsch. Ausserdem habe die deutsche Delegation einen Gegenvorschlag auf deutsch und auf englisch gemacht, was zeige, daß sie den Entwurf genauestens gekannt habe. Von der ursprünglichen Fassung vom September 1994 sei die zu verteilende Fassung "Rev. 1" nur geringfügig abgewichen. Keine der Änderungen habe die von der Bundesregierung in der Klageschrift vorgetragene Kritik betroffen. Der Verfahrensfehler sei somit geringfügig und ohne jeden Einfluß auf die Diskussionen und die Abstimmung im Ausschuß gewesen. Schließlich sei es rechtsmißbräuchlich, am Vortag einer Sitzung die Verschiebung einer Abstimmung zu beantragen. Die Bundesregierung habe ihren Antrag in der Sitzung nicht wiederholt, sondern der Annahme der Tagesordnung ohne Vorbehalt zugestimmt und sich sowohl an der inhaltlichen Diskussion als auch an der Abstimmung beteiligt. 24 Die Bundesrepublik Deutschland hält dem entgegen, die Übersendung der englischen Fassung genüge nicht dem Artikel 3 der Verordnung Nr. 1 des Rates vom 15. April 1958 zur Regelung der Sprachenfrage für die Europäische Wirtschaftsgemeinschaft (ABl. 1958, Nr. 17, S. 385) und sei in sachlicher Hinsicht unzureichend, da die Haltung der Kommission erst nach Vorlage des deutschen Textes klar geworden sei. Im übrigen habe die deutsche Delegation mit Schreiben vom 29. November 1994 eine Vertagung der Abstimmung beantragt, diesen Antrag in der Sitzung wiederholt und das Sitzungsprotokoll berichtigen lassen, um festzuhalten, daß sie eine Abstimmung in der Sitzung abgelehnt habe. 25 Nach Ansicht der Kommission hatte die Änderung des Protokolls nicht diese Bedeutung. Derartige spätere Protokollergänzungen, die von einer Delegation gewünscht würden, würden von der Kommission ohne Überprüfung ihres Inhalts ins Protokoll aufgenommen; anders wäre eine vertrauensvolle Zusammenarbeit zwischen der Kommission und den Mitgliedstaaten nicht möglich. 26 Es ist unstreitig, daß der Entscheidungsentwurf, der in der Sitzung vom 30. November 1994 diskutiert werden sollte, der Ständigen Vertretung nicht übersandt worden und den Vertretern der Bundesrepublik Deutschland im Ständigen Ausschuß für das Bauwesen unter Verstoß gegen Artikel 2 Absatz 6 der Geschäftsordnung verspätet zugegangen ist. Weiter steht fest, daß die Bundesrepublik Deutschland mit Schreiben vom 29. November ausdrücklich einen Antrag auf Vertagung der Abstimmung gestellt hat, den die Kommission entgegen Artikel 2 Absatz 7 der Geschäftsordnung nicht berücksichtigt hat. 27 Mit der fristgerechten Übersendung einer englischen Fassung des Schriftstücks an die deutsche Delegation ist Artikel 3 der Verordnung Nr. 1 des Rates nicht beachtet worden, nach dem Schriftstücke, die die Organe an einen Mitgliedstaat richten, in der Sprache dieses Staates abzufassen sind. 28 Im übrigen ist nicht der Nachweis erbracht worden, daß das fragliche Schriftstück gemäß Artikel 2 Absatz 6 der Geschäftsordnung gleichzeitig an die Ständige Vertretung der Bundesrepublik Deutschland übersandt worden ist. 29 Zu dem Argument der Kommission, der Antrag auf Vertagung hätte in der Sitzung gestellt werden müssen, ist festzustellen, daß Artikel 2 Absatz 7 der Geschäftsordnung dies nicht vorsieht, wenn der Antrag auf Vertagung bereits schriftlich gestellt worden ist. Im übrigen ergibt sich aus dem Sitzungsprotokoll, wie es auf Antrag der Bundesrepublik Deutschland geändert und anschließend in der Sitzung vom 29. Mai 1995 gebilligt worden ist, als dem allein authentischen und verbindlichen Dokument, daß die Vertreter dieses Staates ihren Antrag auf Vertagung der Abstimmung tatsächlich in der Sitzung des Ständigen Ausschusses für das Bauwesen gestellt hatten. 30 Wie der Generalanwalt in den Nummern 13 und 14 seiner Schlussanträge ausgeführt hat, zeigt ein Vergleich zwischen den Absätzen 5 und 6 des Artikels 2 der Geschäftsordnung, daß zwischen den gewöhnlichen Arbeitsunterlagen und den Entwürfen von Bestimmungen gemäß Artikel 20 Absatz 2 der Richtlinie 89/106 ein Unterschied gemacht worden ist. Während die gewöhnlichen Arbeitsunterlagen den Vertretern der Mitgliedstaaten im Ständigen Ausschuß für das Bauwesen und deren Stellvertretern mit Kopie an die Ständigen Vertretungen übersandt werden und der Vorsitzende des Ausschusses die Frist für die Übersendung in dringenden Fällen nach Absatz 5 auf zehn Werktage verkürzen kann, müssen die Entwürfe von Bestimmungen gemäß Artikel 20 Absatz 2 der Richtlinie 89/106, über die abgestimmt werden soll, den Ständigen Vertretungen der Mitgliedstaaten sowie ihren Vertretern im Ausschuß spätestens 20 Tage vor dem vorgesehenen Sitzungstermin vorliegen, ohne daß die Möglichkeit einer Verkürzung dieser Frist vorgesehen ist. 31 Dieses Gebot einer getrennten Übersendung zum einen an die Ständigen Vertretungen der Mitgliedstaaten und zum anderen an ihre Vertreter im Ausschuß sowie die Unverkürzbarkeit der Übersendungsfrist belegen hinreichend den Willen, den Mitgliedstaaten die zur Prüfung dieser Schriftstücke erforderliche Zeit zu garantieren, die besonders komplex sein und zahlreiche Kontakte und Erörterungen zwischen verschiedenen Behörden, die Anhörung von Sachverständigen in verschiedenen Bereichen oder auch die Anhörung von Fachverbänden erfordern können. 32 Infolgedessen ist die Stellungnahme, die der Ständige Ausschuß für das Bauwesen unter Verstoß gegen diese Pflicht zur fristgemässen zweifachen Übersendung und trotz eines entsprechenden Antrags eines Mitgliedstaats ohne Vertagung der Abstimmung abgegeben hat, wegen eines Verstosses gegen wesentliche Formvorschriften fehlerhaft, der zur Nichtigkeit der angefochtenen Entscheidung führt. 33 Da der erste Klagegrund durchgreift, ist die angefochtene Entscheidung für nichtig zu erklären, ohne daß die anderen Klagegründe zu prüfen wären. Kostenentscheidung Kosten 34 Nach Artikel 69 § 2 der Verfahrensordnung ist die unterliegende Partei auf Antrag zur Tragung der Kosten zu verurteilen. Die Bundesrepublik Deutschland hat beantragt, der Kommission die Kosten aufzuerlegen. Da diese mit ihrem Vorbringen unterlegen ist, sind ihr die Kosten aufzuerlegen. Tenor Aus diesen Gründen hat DER GERICHTSHOF für Recht erkannt und entschieden: 1. Die Entscheidung 95/204/EG der Kommission vom 31. Mai 1995 zur Durchführung von Artikel 20 Absatz 2 der Richtlinie 89/106/EWG des Rates über Bauprodukte wird für nichtig erklärt. 2. Die Kommission trägt die Kosten des Verfahrens.

62007FJ0015

pl

1. Urzędnicy – Mobbing – Pojęcie 2. Urzędnicy – Mobbing – Pojęcie 3. Urzędnicy – Pozaumowna odpowiedzialność instytucji – Ryczałtowe odszkodowanie w oparciu o regulamin pracowniczy – Wniosek o dodatkowe odszkodowanie w oparciu o powszechnie obowiązujące przepisy prawa (regulamin pracowniczy, art. 73) 1. Przed wejściem w życie art. 12a regulaminu pracowniczego, dodanego przez zmieniające ten regulamin rozporządzenie nr 723/2004, mobbing oznaczał zachowanie zmierzające w obiektywnej ocenie do zdyskredytowania urzędnika lub rozmyślnego pogorszenia jego warunków pracy. (zob. pkt 37) Odesłanie: Sąd Pierwszej Instancji: sprawa T‑73/05 Magone przeciwko Komisji, 16 maja 2006 r., Zb.Orz.SP s. I‑A‑2‑107, II‑A‑2‑485, pkt 79 2. Sama okoliczność, że urzędnikowi odebrano wykonywane przez niego zadania z zakresu szkoleń, nie może stanowić dowodu na stosowanie wobec niego mobbingu. Tym bardziej nie może być uznany za oznakę mobbingu fakt, że przełożony urzędnika, otrzymawszy skargi na jakość pracy zainteresowanego, zwrócił się do jednego ze współpracowników o dostarczenie przykładów źle wykonanej przez zainteresowanego pracy w celu potwierdzenia zasadności skarg. Podobnie, zawartych w sprawozdaniu z oceny ocen, choćby negatywnych, nie można jako takich uznać za oznaki tego, że wspomniane sprawozdanie zostało sporządzone, by psychicznie nękać ocenianego urzędnika. (zob. pkt 38, 39) Odesłanie: Sąd Pierwszej Instancji: ww. sprawa Majone przeciwko Komisji, pkt 80 3. W przypadku wypadku lub choroby zawodowej urzędnicy mają prawo domagać się odszkodowania, które uzupełnia świadczenia otrzymane stosownie do art. 73 regulaminu pracowniczego, w sytuacji gdy instytucja odpowiedzialna jest za wypadek lub chorobę zawodową na podstawie powszechnie obowiązujących przepisów, a świadczenia wynikające z regulaminu pracowniczego nie wystarczają do zapewnienia pełnego naprawienia poniesionej szkody. Przy założeniu, że u podstaw wypadku lub choroby zawodowej zainteresowanego leżało uchybienie instytucji, musi on wykazać, że kwota wypłacona mu na podstawie art. 73 ust. 2 lit. c) regulaminu pracowniczego nie zapewniła naprawienia krzywdy doznanej z racji wypadku lub choroby, o których mowa powyżej. Jeżeli w tym względzie zainteresowany podnosi, że przyznana kwota pokryła jedynie odszkodowanie za konsekwencje jego niezdolności do wykonywania pracy zawodowej do roku, w którym powinien on zostać wysłany na emeryturę, gdyby nie przeszedł był wcześniej na rentę inwalidzką, to argumentu tego nie można uwzględnić, gdyż postępowanie określone w art. 73 regulaminu pracowniczego ma na celu naprawienie w sposób ryczałtowy zarówno szkody, jak i krzywdy wynikających z choroby zawodowej. (zob. pkt 33, 43) Odesłanie: Trybunał: sprawy połączone 169/83 i 136/84 Leussink przeciwko Komisji, 8 października 1986 r., Rec. s. I‑2801, pkt 10–14; sprawa C‑257/98 P Lucaccioni przeciwko Komisji, 9 września 1999 r., Rec. I‑5251, pkt 19–22 Sąd do spraw Służby Publicznej: sprawa F‑23/05 Giraudy przeciwko Komisji, 2 maja 2007 r., Zb.Orz.SP s. I‑A‑1‑0000, II‑A‑1‑0000, pkt 198

61999TJ0155

nl

Overwegingen van het arrest Toepasselijke voorschriften 1 Richtlijn 91/493/EEG van de Raad van 22 juli 1991 stelt de gezondheidsvoorschriften vast voor de productie en het in de handel brengen van voor menselijke consumptie bestemde visserijproducten (PB L 268, blz. 15). 2 In de artikelen 3 tot en met 9 van deze richtlijn en de bijlage daarbij zijn de bijzondere voorwaarden vastgesteld betreffende de hygiëne bij de productie en het in de handel brengen van voor menselijke consumptie bestemde visserijproducten, waaraan de marktdeelnemers moeten voldoen om de consumenten in de Gemeenschap veilige kwaliteitsproducten te garanderen. 3 Hoofdstuk II van richtlijn 91/493 (artikelen 10 tot en met 12) bevat regels die op het gebied van de veterinaire controle gelden voor de invoer van visserijproducten uit derde landen. Volgens artikel 11, lid 1, van die richtlijn worden de bijzondere voorwaarden voor de invoer voor elk derde land of elke groep van derde landen vastgesteld aan de hand van de gezondheidssituatie van het betrokken derde land. Ingevolge artikel 11, lid 3, van diezelfde richtlijn wordt bij de vaststelling van bijzondere voorwaarden voor de invoer met name rekening gehouden met: a) de wetgeving van het derde land; b) de organisatie van de bevoegde instantie van het derde land en haar inspectiediensten, de bevoegdheden van deze diensten en de controle die daarop wordt uitgeoefend, alsmede met de mogelijkheden van deze diensten om de toepassing van hun wetgeving op doelmatige wijze te controleren; c) de gezondheidseisen met betrekking tot productie, opslag en verzending die daadwerkelijk worden toegepast op de visserijproducten met bestemming de Gemeenschap; d) de garanties die het derde land kan geven met betrekking tot de naleving van de voorschriften van hoofdstuk V van de bijlage." 4 Volgens artikel 11, lid 7, van richtlijn 91/493 [zien de lidstaten er] in afwachting van de vaststelling van de in lid 1 bedoelde invoervoorwaarden [...] op toe, dat op de invoer van visserijproducten uit derde landen voorwaarden worden toegepast die ten minste gelijkwaardig zijn aan die welke gelden voor de productie en het in de handel brengen van communautaire producten". 5 De regeling van richtlijn 91/493 is aangevuld met beschikking 95/408/EG van de Raad van 22 juni 1995 tot vaststelling van voorschriften voor het opstellen, voor een overgangsperiode, van voorlopige lijsten van inrichtingen in derde landen waaruit de lidstaten bepaalde producten van dierlijke oorsprong, visserijproducten en levende tweekleppige weekdieren mogen invoeren (PB L 243, blz. 17). 6 Artikel 2, lid 2, van deze beschikking machtigt de Commissie voor de visserijproducten een lijst op te stellen, niet van vestigingen, maar van derde landen of delen van derde landen waaruit de invoer van visserijproducten is toegestaan indien de bevoegde autoriteit van het derde land de Commissie garanties heeft gegeven die ten minste gelijkwaardig zijn aan die welke zijn vastgesteld in richtlijn 91/493. 7 Artikel 2, lid 3, van beschikking 95/408 bepaalt, dat de Commissie de in de leden 1 en 2 bedoelde lijsten volgens de procedure van artikel 5 van die beschikking, in verband met nieuwe informatie kan wijzigen of aanvullen. 8 Ingevolge beschikking 95/408 heeft de Commissie beschikking 97/296/EG van 22 april 1997 gegeven tot vaststelling van de lijst van derde landen waaruit invoer van visserijproducten voor menselijke consumptie is toegestaan (PB L 122, blz. 21). In bijlage bij deze beschikking is de eerste lijst van derde landen gevoegd die voldoen aan de voorwaarden van artikel 2, lid 2, van beschikking 95/408, te weten de landen waaruit de invoer van visserijproducten kan worden toegestaan wanneer de bevoegde autoriteit van het derde land de Commissie garanties heeft gegeven die ten minste gelijkwaardig zijn aan die welke zijn vastgesteld in richtlijn 91/493. De feiten 9 Verzoekster, Dieckmann & Hansen GmbH, was een Duitse vennootschap die sinds 130 jaar actief is op het gebied van de invoer van kaviaar. Zij voerde de verse kaviaar in grote blikken (1,8 kg) in, en verpakte hem in kleine porties die zij doorverkocht aan haar klanten binnen en buiten de Gemeenschap. Verzoekster kocht haar kaviaar voornamelijk in bij één producent in Kazachstan, het bedrijf Atyraubalyk, gevestigd te Atyrau. 10 In 1997 verzochten de autoriteiten van Kazachstan de Commissie hun land op te nemen op de lijst van landen waaruit invoer van visserijproducten voor menselijke consumptie in de Gemeenschap kan worden toegestaan. Zoals de Commissie ter terechtzitting heeft gepreciseerd, betrof het verzoek verse kaviaar en zanderfilet. 11 Als antwoord zond de Commissie de Kazachse autoriteiten een vragenformulier om te bepalen of de in dat land geldende wetgeving, administratieve praktijken en controleprocedures de door richtlijn 91/493 vereiste garanties boden. Gelet op de antwoorden van de Kazachse autoriteiten, was de Commissie van mening dat wat kaviaar betreft, die autoriteiten garanties boden die ten minste gelijkwaardig waren aan die waarin richtlijn 91/493 voorziet. Wat zanderfilet betreft was de Commissie daarentegen van mening dat een dergelijke garantie niet werd geboden, gelet op de omstandigheid dat de bereiding van dat product om het voor export geschikt te maken, ingewikkelder is. Mitsdien stelde de Commissie op 30 juni 1998 beschikking 98/419/EG vast tot wijziging van beschikking 97/296 (PB L 190, blz. 55). Zij stelde in de derde overweging van de considerans van de beschikking, dat Kazachstan heeft aangetoond dat het gelijkwaardige garanties kan geven als bedoeld in artikel 2, lid 2, van beschikking 95/408 en plaatste dat land op de lijst die in beschikking 98/419 is opgenomen onder de titel Landen en gebieden die voldoen aan de in artikel 2, lid 2, van beschikking 95/408/EG vastgestelde voorwaarden". Een voetnoot bij de vermelding van Kazachstan op die lijst preciseerde: Alleen voor invoer van kaviaar". 12 Vóór Kazachstan uitdrukkelijk op de lijst van erkende landen werd geplaatst, wat kaviaar betreft, voerde verzoekster Kazachse kaviaar in de Gemeenschap in onder het overgangsstelsel van artikel 11, lid 7, van richtlijn 91/493, dat wil zeggen, onder toezicht van de lidstaten, in het onderhavige geval de Bondsrepubliek Duitsland, die op de invoer van visserijproducten uit derde landen voorwaarden [moeten toepassen] die ten minste gelijkwaardig zijn aan die welke gelden voor de productie en het in de handel brengen van communautaire producten". 13 Naar aanleiding van het verzoek van de Kazachse autoriteiten om paardenvlees en zanderfilet toe te voegen aan de lijst met producten die in de Gemeenschap mogen worden ingevoerd, besloot de Commissie ter plaatse in Kazachstan na te gaan of de aldaar heersende sanitaire omstandigheden het mogelijk maakten eventueel toestemming voor de invoer van genoemde producten te verlenen. 14 Van 19 november tot en met 2 december 1998, verrichtten drie door de Commissie aangestelde veterinaire deskundigen een inspectie in Kazachstan. Daarbij controleerden zij de structuur, de organisatie en de werkmethoden van de bevoegde veterinaire en gezondheidsautoriteiten in Kazachstan, en hadden zij meerdere ontmoetingen met de nationale overheid, bezocht zij overheidslaboratoria en inspecteerden zij twee verwerkingsinstallaties voor zanderfilet en een slachthuis voor paarden. Er vond geen inspectie plaats van de productie-installaties voor kaviaar van de vennootschap Atyraubalyk, omdat het bezoek plaatsvond gedurende de seizoensgebonden stopzetting van die installaties, en de fabrieksvaartuigen dan niet uitvaren. 15 In hun eindrapport na dat bezoek stelden de deskundigen van de Gemeenschap vast, dat de bevoegde autoriteiten van Kazachstan niet in staat waren te voldoen aan de communautaire vereisten inzake de productie en het in de handel brengen van paardenvlees en visserijproducten, en gaven de deskundigen de Commissie in overweging Kazachstan niet op de lijst te plaatsen van landen waaruit de invoer van vlees en visserijproducten is toegestaan, tot de geconstateerde gebreken afdoende verholpen zijn". Zij voegden daaraan toe: Dat houdt in dat de invoer van kaviaar evenmin is toegestaan. De diensten van de Commissie moeten overwegen Kazachstan tijdelijk van de lijst in deel II van de bijlage bij beschikking 97/296/EG van de Commissie te schrappen." 16 Op 28 januari 1999 stelde de Commissie beschikking 1999/136/EG vast tot wijziging van beschikking 97/296 (PB L 44, blz. 61), om aan de lijst van derde landen waaruit invoer van visserijproducten voor menselijke consumptie is toegestaan een hele reeks derde landen toe te voegen die het bewijs hadden geleverd dat zij voldeden aan voorwaarden die gelijkwaardig zijn aan die van artikel 2, lid 2, van beschikking 95/408. In beschikking 97/296, zoals gewijzigd, stond Kazachstan nog steeds op de lijst van landen en gebieden waaruit de invoer van visserijproducten was toegestaan. Deze beschikking is op 18 februari 1999 in het Publicatieblad gepubliceerd. 17 Op 23 februari 1999 onderzocht het Permanent Veterinair Comité een voorstel van beschikking tot wijziging van beschikking 97/296, om Kazachstan uit te sluiten van de lijst van derde landen waaruit de invoer van visserijproducten is toegestaan. 18 Op 5 maart 1999 sloot verzoekster met de als tussenpersoon handelende vennootschap Dostree Trading Limited, gevestigd op Cyprus, een overeenkomst voor de levering van 9 500 kg verse kaviaar uit Kazachstan, en nam zij een optie op de latere levering van 6 000 kg van de voorjaarsproductie van 1999 van de vennootschap Atyraubalyk om te voldoen aan haar behoeften voor de periode van het voorjaar 1999 tot het voorjaar 2000. 19 Op 26 maart 1999 stelde de Commissie beschikking 1999/244/EG vast tot wijziging van beschikking 97/296 (PB L 91, blz. 37; hierna: litigieuze beschikking"). Gezien de ernst van de gebreken die tijdens een controlebezoek [...] zijn geconstateerd", verbiedt de litigieuze beschikking de invoer van kaviaar afkomstig uit Kazachstan en schrapt zij de vermelding van dit land van de in deel II opgenomen lijst van derde landen waaruit de invoer van visserijproducten voor menselijke consumptie is toegelaten. Deze beschikking is op 7 april 1999 in Publicatieblad gepubliceerd. 20 Wegens dit verbod bevond verzoekster zich in de onmogelijkheid om de overeenkomst voor de levering van 9,5 ton Kazachse kaviaar na te komen. 21 Op 24 juni 1999 besloten verzoeksters aandeelhouders dat zij haar handelsactiviteiten op 31 december 1999 definitief zou stopzetten. Op 21 juli 1999 zond verzoekster een ontslagbrief aan elk van haar werknemers, met ontslag ingaande op 31 december 1999, datum van de daadwerkelijke liquidatie van de vennootschap. Procesverloop en conclusies van partijen 22 Bij verzoekschrift neergelegd ter griffie van het Gerecht op 25 juni 1999, heeft verzoekster het onderhavige beroep ingesteld. 23 Het Gerecht (Vijfde kamer) heeft, op rapport van de rechter-rapporteur, besloten de mondelinge behandeling te openen, en in het kader van de maatregelen tot organisatie van de procesgang als bedoeld in artikel 64 van het Reglement voor de procesvoering, verzoekster en de Commissie een aantal vragen te stellen. Bij brieven van 29 januari en van 1 februari 2001 hebben verzoekster en de Commissie de vragen van het Gerecht beantwoord. 24 Partijen zijn ter openbare terechtzitting van 20 februari 2001 in hun pleidooien en antwoorden op de vragen van het Gerecht gehoord. 25 Vanwege de liquidatie van de onderneming op 31 december 1999 heeft verzoekster ter terechtzitting afstand gedaan van de in haar verzoekschrift vervatte vordering tot nietigverklaring. Derhalve concludeert zij dat het het Gerecht behage: - de Commissie te veroordelen tot vergoeding van de schade die voortvloeit uit de vanwege het verbod op invoer van kaviaar uit Kazachstan geleden inkomstenderving, geraamd op een bedrag van 8 725 320,45 Duitse marken (DEM) (in plaats van 8 371 794 DEM, zoals aanvankelijk in het verzoekschrift werd gevorderd), vermeerderd met 8 % rente per jaar, te rekenen vanaf de datum van instelling van het beroep; - de Commissie te veroordelen tot vergoeding van de schade die voortvloeit uit het feit dat zij haar personeel heeft moeten ontslaan en haar activiteiten heeft moeten stopzetten vanwege de onmogelijkheid om Kazachse kaviaar in te voeren; - de Commissie in de kosten te verwijzen. 26 De Commissie concludeert dat het het Gerecht behage: - de schadevordering af te wijzen; - de door verzoekster in repliek gevorderde extra schadevergoeding wegens inkomstenderving niet-ontvankelijk te verklaren; - verzoekster in de kosten te verwijzen. De schadevordering 27 Volgens vaste rechtspraak kan de Gemeenschap slechts niet-contractueel aansprakelijk worden gesteld wanneer de verzoekende partij het bewijs levert van de onwettigheid van de aan de betrokken instelling verweten handeling, van de realiteit van de schade en van het bestaan van een oorzakelijk verband tussen deze gedraging en de gestelde schade (zie arrest Hof van 29 september 1982, Oleifici Mediterranei/EEG, 26/81, Jurispr. blz. 3057, punt 16; arresten Gerecht van 11 juli 1996, International Procurement Services/Commissie, T-175/94, Jurispr. blz. II-729, punt 44, en 29 januari 1998, Dubois et Fils/Raad en Commissie, T-113/96, Jurispr. blz. II-125, punt 54). 28 Nagegaan moet worden of verzoekster heeft aangetoond, dat in het onderhavige geval aan die voorwaarden was voldaan. De onwettigheid van de aan de Commissie verweten gedraging Argumenten van partijen 29 Verzoekster betoogt primair, dat de litigieuze beschikking een individuele handeling en dus een onwettige administratieve handeling van de Gemeenschap is, zodat voor de aansprakelijkheid van de Gemeenschap in het onderhavige geval niet vereist is, dat er sprake is van een voldoende gekwalificeerde schending van een ter bescherming van particulieren gegeven hogere rechtsregel in de zin van de rechtspraak van het Hof (arrest Hof van 2 december 1971, Zuckerfabrik Schöppenstedt/Raad, 5/71, Jurispr. blz. 975, punt 11). Deze extra voorwaarde geldt immers enkel voor normatieve handelingen die economische beleidskeuzen impliceren, hetgeen in casu niet het geval was. 30 Subsidiair, en voor het geval dat zou worden vastgesteld dat de Gemeenschap in casu enkel niet-contractueel aansprakelijk kan worden gesteld ingeval van een voldoende gekwalificeerde schending van een ter bescherming van particulieren gegeven hogere rechtsregel", betoogt verzoekster, dat haar vordering ook dan gegrond is. Haars inziens heeft de Commissie dus een voldoende gekwalificeerde schending van het beginsel van behoorlijk bestuur en van het vertrouwensbeginsel begaan, en zij herinnert eraan, dat deze beginselen ter bescherming van particulieren gegeven hogere rechtsregels zijn in de zin van de rechtspraak na het arrest Zuckerfabrik Schöppenstedt/Raad, reeds aangehaald. Bovendien heeft de Commissie met bedoelde beschikking gehandeld in strijd met haar zorgplicht en de in het gemeenschapsrecht geldende wezenlijke vormvoorschriften en motiveringsvereisten geschonden. 31 Verzoekster verwijt de Commissie een onjuiste beoordeling van de feiten zoals die zijn vastgesteld in het door de door haar aangestelde veterinaire deskundigen opgestelde rapport van het controlebezoek, waarin niet was gepreciseerd dat tijdens hun bezoek aan Kazachstan elke controle van de kaviaarproductie achterwege was gebleven. 32 De Commissie heeft volgens verzoekster het beginsel van behoorlijk bestuur geschonden door de conclusies van het rapport van de veterinaire deskundigen met betrekking tot de invoer van kaviaar te aanvaarden, welke verzoekster onaannemelijk acht. Deze misvatting lag vervolgens ten grondslag aan de onvolledige behandeling van het dossier tijdens de bijeenkomst van het veterinair comité van 23 februari 1999 en bleef voortbestaan tot de vaststelling van de litigieuze beschikking die met haar lacuneuze en misleidende motivering daarvan ook blijk geeft. 33 Verzoekster betoogt, dat de Commissie bij haar op goede gronden de overtuiging heeft doen ontstaan dat Kazachstan op de lijst zou blijven staan van landen die visserijproducten mogen invoeren, nu zij op 28 januari 1999 beschikking 1999/136 heeft vastgesteld zonder de vermelding van Kazachstan op bedoelde lijst ter discussie te stellen. Verzoekster was niet op de hoogte van het controlebezoek dat ten tijde van het sluiten van de overeenkomst tot levering van kaviaar plaatsvond, en stelt daarom dat zij niet geacht mocht worden de stand van zaken van het administratieve dossier precies te kennen en dat zij er rechtmatig op kon vertrouwen dat de mogelijkheid om kaviaar uit Kazachstan in te voeren zou blijven bestaan. In die optiek heeft zij op 5 maart 1999 de overeenkomst tot levering van 9,5 ton kaviaar uit Kazachstan gesloten en kort daarna een voorschot van 614 000 USD betaald. Ten slotte betoogt verzoekster, dat de Commissie niet ad hoc een beschikking kon geven om de bestaande rechtstoestand te wijzigen zonder rekening te houden met de situatie van de marktdeelnemers die - vertrouwend op het voortduren van die bestaande rechtstoestand - reeds overeenkomsten tot levering hadden gesloten, en dat zij de marktdeelnemers tijdig hiervan in kennis moest stellen. 34 Verzoekster voegt daaraan toe, dat de Commissie niet kan stellen, dat de litigieuze beschikking gericht is op de bescherming van de gezondheid van de consumenten en dat die bescherming voorrang heeft boven overwegingen van economische aard". De Commissie kon geen beroep doen op een dwingend algemeen belang om de betrokken rechtstoestand te wijzigen, daar de kaviaar uit Kazachstan de gezondheid van de consumenten nooit in gevaar heeft gebracht. Er was zelfs geen begin van bewijs van het bestaan van een dergelijk risico voor de gezondheid, zodat dit risico niet zwaarder kan wegen dan het gewettigde vertrouwen van de marktdeelnemers. Ten slotte merkt verzoekster op dat het beginsel van behoorlijk bestuur en de zorgplicht voor de Commissie de verplichting meebrachten om alle relevante gegevens van het geval die het schrappen van een derde land zouden kunnen rechtvaardigen, zorgvuldig en onpartijdig te onderzoeken (arrest Hof van 21 november 1991, Technische Universität München, C-269/90, Jurispr. blz. I-5469, punt 14; arrest Gerecht van 18 september 1995, Nölle/Raad en Commissie, T-167/94, Jurispr. blz. II-2589, punt 73). De controleverplichting van de Commissie is tevens in het belang van de marktdeelnemers, die vanwege de op het gebied van de economische regelingen genomen discretionaire beslissingen grote financiële schade kunnen lijden. 35 De Commissie meent, dat in casu niet is voldaan aan de voorwaarde van het bestaan van een onwettige gedraging, op grond waarvan zij aansprakelijk zou kunnen worden gesteld. 36 In de eerste plaats betwist zij verzoeksters zienswijze, dat voor de aansprakelijkheid van de Gemeenschap in casu niet vereist is dat er sprake is van een voldoende gekwalificeerde schending van een ter bescherming van particulieren gegeven hogere rechtsregel. De Commissie betoogt, dat de litigieuze beschikking zeker een algemene regeling van normatieve aard" is, die zij heeft vastgesteld in het kader van de ruime beoordelingsbevoegdheid die haar ingevolge richtlijn 91/493 en beschikking 95/408 toekomt. Zij erkent, dat de beginselen van behoorlijk bestuur en van bescherming van het gewettigd vertrouwen hogere rechtsregels zijn ter bescherming van particulieren, maar ontkent dat haar in casu een voldoende gekwalificeerde schending" van die beginselen kan worden verweten, zoals volgens de rechtspraak vereist is om de Gemeenschap aansprakelijk te kunnen stellen. De Commissie herinnert er dienaangaande aan, dat volgens de rechtspraak een dergelijke schending slechts kan worden aangevoerd indien zij door het geven van de litigieuze beschikking de grenzen van haar bevoegdheden klaarblijkelijk en ernstig heeft miskend, hetgeen door verzoekster niet eens wordt gesteld. Ten slotte herinnert zij eraan, dat zij over een ruime beoordelingsbevoegdheid beschikt wanneer zij handelt om dringende redenen van bescherming van de gezondheid van de consumenten en betoogt zij, dat volgens de rechtspraak aan die bescherming een groter belang moet worden toegekend dan aan economische overwegingen (arrest Hof van 17 juli 1997, Affish, C-183/95, Jurispr. I-4315, punten 43 en 57). 37 In de tweede plaats beroept de Commissie zich in elk geval op de wettigheid van haar handelwijze op het tijdstip van de vaststelling van de litigieuze beschikking. 38 De Commissie ontkent, dat zij door de invoer van kaviaar uit Kazachstan te verbieden het beginsel van behoorlijk bestuur en de zorgplicht zou hebben geschonden. Dienaangaande herinnert zij eraan, dat artikel 11, lid 3, van richtlijn 91/493 bepaalt, dat voor de vaststelling van een beschikking tot toekenning of intrekking van toestemming voor invoer - naast de reële gezondheidsvoorzieningen - de toepasselijke regeling van het derde land en het vermogen van diens autoriteiten om op doelmatige wijze de toepassing van die regeling te controleren, beslissend zijn. Volgens de Commissie volgt uit het rapport van de deskundigen echter, dat in het onderhavige geval aan geen van beide voorwaarden was voldaan door de bevoegde autoriteiten van Kazachstan, die niet hebben bewezen dat zij in staat of zelfs maar bereid waren om de toepasselijke wetgeving na te leven. Rekening houdend met de uiteenzetting van de deskundigen had de Commissie geen andere keuze dan de invoer van visserijproducten uit Kazachstan volledig te verbieden, omdat zij anders de krachtens richtlijn 91/493 op haar rustende verplichtingen zou schenden en de gezondheid van de consumenten in de Gemeenschap in gevaar zou brengen. De Commissie betoogt bovendien, dat bij het vaststellen van een beschikking inzake het verlenen of de intrekking van toekenning het abstracte risico dat de invoer uit het betrokken land meebrengt, beslissend is en niet het bewijs van een concreet risico dat aan bepaalde producten of leveringen kleeft. 39 Met betrekking tot de gestelde schending van het beginsel van bescherming van het gewettigd vertrouwen betoogt de Commissie, dat in casu daarop geen beroep kan worden gedaan, omdat zij geen situatie heeft geschapen waardoor een gewettigd vertrouwen kon worden opgewekt, en herinnert zij eraan, dat de marktdeelnemers niet mogen vertrouwen op de handhaving van een bestaande situatie die door de gemeenschapsinstellingen, handelend krachtens hun discretionaire bevoegdheid, kan worden gewijzigd. Zij voegt daaraan toe, dat zelfs al zou zij in casu een situatie hebben geschapen waardoor een gewettigd vertrouwen kon worden opgewekt, zij met de litigieuze beschikking dat beginsel niet heeft geschonden, omdat het verbod op de invoer van kaviaar afkomstig uit Kazachstan gerechtvaardigd werd door redenen van bescherming van de gezondheid van de consumenten en bijgevolg door een dwingend openbaar belang (arrest Affish, reeds aangehaald, punt 57). Beoordeling door het Gerecht 1) Opmerkingen vooraf 40 Inzake de niet-contractuele aansprakelijkheid bepaalt artikel 215, tweede alinea, EG-Verdrag (thans artikel 288, tweede alinea, EG), dat de Gemeenschap overeenkomstig de beginselen welke de rechtstelsels van de lidstaten gemeen hebben, de schade moet vergoeden die door haar instellingen of door haar personeelsleden in de uitoefening van hun functies is veroorzaakt. 41 De door het Hof op basis van deze bepaling ontwikkelde regeling houdt met name rekening met de ingewikkeldheid van de te regelen situaties, de moeilijkheden bij de toepassing of de interpretatie van de teksten en, meer in het bijzonder, de beoordelingsmarge waarover de auteur van de betrokken handeling beschikt (arresten Hof van 5 maart 1996, Brasserie du pêcheur en Factortame, C-46/93 en C-48/93, Jurispr. blz. I-1029, punt 43, en 4 juli 2000, Bergaderm en Goupil/Commissie, C-352/98 P, Jurispr. I-5291, punt 40). 42 Het Hof heeft geoordeeld, dat wanneer de gemeenschapsinstellingen over een ruime beoordelingsbevoegdheid beschikken bij de tenuitvoerlegging van hun beleid, aan de voorwaarde van onwettigheid van de aan de instelling verweten gedraging is voldaan wanneer is aangetoond dat de geschonden rechtsregel ertoe strekt aan particulieren rechten toe te kennen en er sprake is van een voldoende gekwalificeerde schending (zie, in die zin, arrest Brasserie du pêcheur en Factortame, reeds aangehaald, punten 44, 47 en 51 en Bergaderm en Goupil/Commissie, reeds aangehaald, punt 42). 43 Met betrekking tot de voorwaarde van de voldoende gekwalificeerde schending heeft het Hof geoordeeld, dat als beslissend criterium wordt gehanteerd de kennelijke en ernstige miskenning, door een gemeenschapsinstelling, van de grenzen waarbinnen haar discretionaire bevoegdheid dient te blijven (arrest Brasserie du pêcheur en Factortame, reeds aangehaald, punt 55, arrest Hof van 8 oktober 1996, Dillenkofer e.a., C-178/94, C-179/94, C-188/94-C-190/94, Jurispr. blz. I-4845, punt 25, en arrest Bergaderm en Goupil/Commissie, reeds aangehaald, punt 43). 44 Wanneer de betrokken instelling slechts een zeer beperkte of in het geheel geen beoordelingsmarge heeft, kan de loutere inbreuk op het gemeenschapsrecht evenwel volstaan om een voldoende gekwalificeerde schending te doen vaststellen (zie in deze zin arrest Hof van 23 mei 1996, Hedley Lomas, C-5/94, Jurispr. blz. I-2553, punt 28, en arrest Bergaderm en Goupil/Commissie, reeds aangehaald, punt 44). 45 Dienaangaande heeft het Hof vastgesteld, dat ter bepaling van de grenzen van de beoordelingsbevoegdheid waarover een instelling beschikt, niet beslissend is of de handeling van die instelling algemeen of individueel is (arrest Bergaderm en Goupil/Commissie, reeds aangehaald, punt 46). 46 In die context moet in casu het onderzoek naar de aansprakelijkheid van de Gemeenschap gericht zijn op de vaststelling van de omvang van de beoordelingsbevoegdheid van de Commissie bij de vaststelling van de litigieuze beschikking, zonder dat op de normatieve dan wel administratieve aard van die beschikking behoeft te worden ingegaan. 2) De omvang van de beoordelingsbevoegdheid waarover de Commissie in casu beschikte 47 Volgens de Commissie heeft zij gehandeld met het doel de bescherming van de gezondheid van de Europese consumenten te garanderen, zodat haar een ruime beoordelingsbevoegdheid toekomt. 48 Uit de rechtspraak blijkt, dat de gemeenschapswetgever op het gebied van het gemeenschappelijk landbouwbeleid over een discretionaire bevoegdheid beschikt in overeenstemming met de hem bij de artikelen 40 tot en met 43 EG-Verdrag (thans, na wijziging, de artikelen 34 EG tot en met 37 EG) toegekende beleidsverantwoordelijkheid (zie arrest Hof van 5 mei 1998, Verenigd Koninkrijk/Commissie, C-180/96, Jurispr. blz. I-2265, punt 97, en arrest Gerecht van 13 december 1995, Exporteurs in Levende Varkens e.a./Commissie, T-481/93 en T-484/93, Jurispr. blz. II-2941, punten 91-120). 49 Er zij op gewezen, dat blijkens de artikelen 3, sub p, EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 3, sub p, EG), 129, lid 1, EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 152, lid 1, EG) en 129 A EG-Verdrag (thans, na wijziging, artikel 153 EG) de instellingen bij de uitvoering van alle beleidsbeslissingen en acties van de Gemeenschap een hoog niveau van bescherming van de gezondheid van de mens en meer bepaald van de gezondheid van de consumenten moeten garanderen. 50 Dienaangaande heeft het Hof overigens geoordeeld, dat bij het nastreven van de doeleinden van het gemeenschappelijk landbouwbeleid niet mag worden voorbijgegaan aan vereisten van algemeen belang, zoals de bescherming van de consument, de gezondheid en het leven van personen en dieren, met welke vereisten de gemeenschapsinstellingen bij de uitoefening van hun bevoegdheden rekening moeten houden (arrest Hof van 23 februari 1988, Verenigd Koninkrijk/Raad, 68/86, Jurispr. blz. 855, punt 12, en arrest Verenigd Koninkrijk/Commissie, reeds aangehaald, punt 120). Het Hof heeft tevens geoordeeld, dat aan de bescherming van de volksgezondheid een groter belang moet worden toegekend dan aan economische overwegingen (zie, in die zin, beschikking Hof van 12 juli 1996, Verenigd Koninkrijk/Commissie, C-180/96 R, Jurispr. blz. I-3903, punt 93, en arrest Affish, reeds aangehaald, punt 43). 51 Richtlijn 91/493 heeft tot doel het vaststellen van gezondheidsvoorschriften voor de productie en het in de handel brengen van voor menselijke consumptie bestemde visserijproducten. Bij beschikking 95/408 heeft de Raad die richtlijn aangevuld door voorschriften vast te stellen voor het opstellen, voor een overgangsperiode, van voorlopige lijsten van inrichtingen in derde landen waaruit de lidstaten bepaalde producten van dierlijke oorsprong, visserijproducten en levende tweekleppige weekdieren mogen invoeren. Zowel uit de tekst en de geest van deze twee regelingen als uit de rechtsgrondslag waarop zij zijn gebaseerd, te weten artikel 43 van het Verdrag, blijkt, dat zij onder het gemeenschappelijk landbouwbeleid vallen en de bescherming van de volksgezondheid en van de gezondheid van dieren beogen te garanderen (zie in die zin ook arrest Affish, reeds aangehaald, punt 43). Daaruit volgt, dat de gemeenschapswetgever, wanneer hij maatregelen neemt tot instelling van een controlestelsel voor de invoer van visserijproducten afkomstig uit derde landen, zoals richtlijn 91/493 en beschikking 95/408, daarbij een ruime beoordelingsbevoegdheid heeft. 52 In die omstandigheden moet aan de Commissie ook een ruime beoordelingsbevoegdheid worden toegekend wanneer zij maatregelen vaststelt voor de toepassing van het controlestelsel bij invoer van visserijproducten, zoals het opnemen op of het schrappen van een derde land van de lijst van landen die visserijproducten naar de Gemeenschap mogen uitvoeren. In deze beide gevallen moet de Commissie onderzoeken of het betrokken derde land voor de visserijproducten die het uitvoert of voornemens is uit te voeren, garanties van hygiëne biedt die gelijkwaardig zijn aan die welke ingevolge richtlijn 91/493 binnen de Gemeenschap gelden. Het staat aan de Commissie de bestaande situatie in het betrokken land te onderzoeken aan de hand van de beschikbare informatie en gelet op de in artikel 11, lid 3, van richtlijn 91/493 opgesomde factoren, dat wil zeggen de in het derde land geldende wetgeving, de organisatie van de bevoegde instanties van het derde land en van zijn inspectiediensten, de bevoegdheden van deze diensten en de controle die daarop wordt uitgeoefend, de mogelijkheden van deze diensten om de toepassing van de wetgeving op doelmatige wijze te controleren, de gezondheidseisen met betrekking tot productie, opslag en verzending die daadwerkelijk worden toegepast op de voor de Gemeenschap bestemde visserijproducten, en ten slotte de garanties die het derde land kan geven met betrekking tot de naleving van de voorschriften van hoofdstuk V van de bijlage bij richtlijn 91/493. 53 Bovendien moet worden opgemerkt, dat de wetgever de mogelijkheid van intrekking van de toestemming in artikel 2, lid 3, van beschikking 95/408 in de volgende bewoordingen uitdrukkelijk heeft voorzien: De in de leden 1 en 2 bedoelde lijsten kunnen door de Commissie volgens de procedure van artikel 5 in verband met nieuwe informatie worden gewijzigd of aangevuld." Uit het woord kunnen" blijkt duidelijk, dat de Commissie ten aanzien van de vaststelling van een beschikking tot schrapping op basis van dit artikel over een ruime discretionaire bevoegdheid beschikt (zie, in die zin, arrest Exporteurs in Levende Varkens e.a./Commissie, reeds aangehaald, punt 92). 54 A fortiori moet deze ruime beoordelingsbevoegdheid aan de Commissie worden toegekend waar zij de weerslag moet beoordelen van de informatie die bij een onderzoek in het betrokken derde land met betrekking tot de in artikel 11, lid 3, van richtlijn 91/493 bedoelde elementen is verkregen, en zij dus moet beslissen of deze nieuwe gegevens de eerder door de instelling verkregen informatie betreffende het vermogen van het betrokken derde land om in de praktijk de eisen van die richtlijn te eerbiedigen, tegenspreken of wijzigen. 55 Gelet op één en ander moet worden vastgesteld, dat de Commissie een ruime beoordelingsmarge geniet wanneer zij als in casu een beschikking vaststelt, waarbij een land wordt geschrapt van de lijst van derde landen waaruit de invoer van visserijproducten is toegestaan. 56 Daaruit volgt, dat de Commissie in het onderhavige geval slechts aansprakelijk kan worden gesteld indien verzoekster aantoont, dat de Commissie de grenzen waarbinnen haar discretionaire bevoegdheid dient te blijven kennelijk en ernstig heeft overschreden en zij zich schuldig heeft gemaakt aan een voldoende gekwalificeerde schending van het gemeenschapsrecht. 3) De eerbiediging door de Commissie van de grenzen van haar beoordelingsbevoegdheid 57 Er zij herinnerd aan de feitelijke omstandigheden met betrekking tot, in de eerste plaats, de in 1998 verleende toelating voor het invoeren van kaviaar uit Kazachstan, en in de tweede plaats, het in maart 1999 opgelegde verbod op invoer van dit product. 58 Wat de in juni 1998 verleende toelating voor de invoer van kaviaar uit Kazachstan betreft, moet om te beginnen worden gepreciseerd, dat de litigieuze beschikking is vastgesteld in het kader van de uitvoering door de Commissie van beschikking 95/408 van de Raad waarbij een voorlopig controlesysteem op de invoer van visserijproducten afkomstig uit derde landen is ingevoerd ingevolge richtlijn 91/493. Uit de derde overweging van de considerans van beschikking 95/408 blijkt immers, dat de Raad het noodzakelijk achtte om gedurende een overgangsperiode een vereenvoudigde erkenningsregeling [toe te passen], teneinde de inspecteurs van de Gemeenschap voldoende tijd te geven om te controleren of de inrichtingen in derde landen aan de communautaire voorschriften voldoen, en om verstoring van de handel met derde landen te voorkomen". 59 Vervolgens blijkt uit de door verweerster ter terechtzitting gegeven toelichtingen, dat de Commissie in het kader van het voorlopige controlesysteem voor de invoer haar standpunt moet bepalen op basis van schriftelijke documenten en niet op basis van de resultaten van een voorafgaande controle in het derde land dat om toelating verzoekt op basis van artikel 2, lid 2, van beschikking 95/408, om vast te stellen of dat land garanties biedt die ten minste gelijkwaardig zijn aan die waarin richtlijn 91/493 voorziet. De Commissie baseert zich hiervoor op de door de autoriteiten van het derde land gegeven antwoorden op een vragenlijst die zij heeft opgesteld om haar in staat te stellen te bepalen of de betrokken visserijproducten op het eerste gezicht voldoende garanties van hygiëne bieden om in de Gemeenschap te mogen worden ingevoerd zonder ter plaatse of bij aankomst in de Gemeenschap aan een voorafgaande controle te moeten worden onderworpen. 60 In het onderhavige geval hadden de Kazachse autoriteiten in 1997 om toelating verzocht voor de uitvoer van zanderfilet en kaviaar naar de Gemeenschap. Gelet op de antwoorden van die autoriteiten op de vragenlijst van de Commissie, werd toelating verleend voor de invoer van kaviaar, omdat het productieproces van dat product eenvoudig is, terwijl de verwerking van voor export bestemde zanderfilet zeer ingewikkeld is. In die omstandigheden was de Commissie van mening, dat Kazachstan alleen voor kaviaar sanitaire garanties bood die ten minste gelijkwaardig waren aan die waarin richtlijn 91/493 voorziet. 61 Betreffende de litigieuze beschikking, zij eraan herinnerd, dat zij werd vastgesteld gelet op het eindrapport van de drie communautaire deskundigen die tussen 19 november en 2 december 1998 in Kazachstan onderzochten of de in dat land heersende sanitaire omstandigheden het mogelijk maakten eventueel toelating te verlenen voor de invoer in de Gemeenschap van paardenvlees en van zanderfilet. 62 De wezenlijke punten in de conclusie van dat rapport worden hierna in herinnering gebracht. 63 Met betrekking tot de gezondheidssituatie vermelden de deskundigen, dat die niet volledig duidelijk is met betrekking tot de voornaamste ziekten waardoor dieren in Kazachstan worden getroffen" en voegen zij daaraan toe: Er lijkt geen enkele meldingsplicht te bestaan voor de voornaamste ziekten, behalve wanneer het dier wordt verplaatst (vervoer). Niettemin is een lijst van paardenziekten waarvan melding moet worden gedaan, bij de vragenlijst gevoegd." 64 Wat de nationale veterinaire wetgeving betreft vermelden de deskundigen, dat zij beperkt is". Het rapport bevat tevens de volgende paragraaf: In het algemeen lijkt de veterinaire sovjetwetgeving nog steeds van kracht te zijn. Die wetgeving kan niet als gelijkwaardig aan de gemeenschapswetgeving worden aangemerkt. Er bestaat geen specifieke regeling op het gebied van de productie en het in de handel brengen van visserijproducten." 65 Betreffende de handelwijze van de bevoegde autoriteit merken de deskundigen op, dat zij niet vertrouwd is met het communautaire systeem van toelating noch met de communautaire wetgeving en vereisten", en constateren zij het volgende: De uitvoer van visserijproducten (andere dan kaviaar) naar bepaalde lidstaten van de Gemeenschap duurt voort met toestemming van de bevoegde autoriteit. De gemeenschapsvoorschriften staan dit niet toe." Tevens wordt in het betrokken rapport opgemerkt, dat de centrale autoriteiten vóór de communautaire inspectie zeer weinig (of geen) medewerking hadden verleend". 66 Met betrekking tot de laboratoria stellen de deskundigen, dat zij over installaties van matige kwaliteit beschikten en over een beperkte moderne apparatuur, die echter gelet op de verrichte tests naar behoren leken te functioneren". Het rapport bevat verder de volgende vermelding: Het personeel leek nauwgezet en competent. De onderzoeksresultaten zijn correct bijgehouden, afgezien van bepaalde gevallen waarin gebreken zijn geconstateerd." 67 Wat de bezochte productieinstallaties betreft maakt het rapport de volgende constatering: De in het geïnspecteerde slachthuis geconstateerde problemen in hoofdzaak structurele gebreken, verkeerde methodes op het gebied van de hygiëne en ontoereikende veterinaire controle betroffen". Verder vermeldt het rapport ook het volgende: De in de bezochte fabriek voor visverwerking geconstateerde problemen voornamelijk bepaalde structurele gebreken en in één geval gebreken op het gebied van onderhoud betroffen. De rol van de veterinaire diensten bij het toezicht op de fabrieken voor visverwerking is niet duidelijk." 68 De deskundigen zijn van mening dat gelet op bovengenoemde elementen de conclusie moet worden getrokken dat de bevoegde autoriteiten van Kazachstan niet in staat zijn te voldoen aan de gemeenschapseisen op het gebied van de productie en het in de handel brengen van paardenvlees en visserijproducten". 69 De deskundigen bevelen de Commissie voorts aan Kazachstan niet op de lijst te plaatsen van landen die vlees en visserijproducten mogen exporteren, tot de geconstateerde gebreken afdoende zijn verholpen". Zij voegen daaraan toe: Dat betekent dat de invoer van kaviaar evenmin is toegestaan. De diensten van de Commissie moeten overwegen Kazachstan van de in deel II van de bijlage bij beschikking 97/296/EG van de Commissie opgenomen lijst te schrappen", en het land kan hoe dan ook niet op de lijst worden geplaatst zolang bij een nieuw bezoek niet is gebleken dat passende maatregelen zijn genomen". Dienaangaande dringen de deskundigen aan op een programma van technische bijstand op veterinair gebied ten gunste van Kazachstan, betreffende met name het opstellen van wettelijke voorschriften en de met de toepassing daarvan belaste autoriteiten en laboratoria. 70 Ten slotte bevelen de deskundigen de bevoegde autoriteiten van Kazachstan aan maatregelen te treffen om een coherent systeem van controle en ter bestrijding van dierziekten in het leven te roepen, de invoer uit derde landen te controleren, zichzelf alsmede de betrokken fabrieken met de wetgeving en de huidige eisen van de Gemeenschap bekend te maken, een passende veterinaire regeling in te stellen die rekening houdt met de gemeenschapsregeling op dat gebied, en gebruik te maken van de technische bijstand die door de diensten van de Commissie of van andere internationale instanties wordt geboden. 71 Uit het rapport vloeit voort, dat de algemene situatie van Kazachstan betreffende de geldende veterinaire wetgeving, het gezondheidsbeleid en de ingestelde veterinaire controle, de bestaande praktijken inzake productie en verwerking van levensmiddelen, de feitelijke gezondheidsomstandigheden, het vermogen van de Kazachse autoriteiten om op doeltreffende wijze de toepassing van de geldende wetgeving te controleren en hun bereidheid om die te doen naleven, niet voldoet aan de eisen van richtlijn 91/493. 72 In die omstandigheden kon de Commissie bij de heroverweging van haar beslissing van juni 1998 op goede gronden tot de conclusie kon komen, dat Kazachstan voor de voor export bestemde producten niet de garanties van veiligheid en hygiëne bood die gelijkwaardig zijn aan die welke binnen de Gemeenschap worden verlangd, en ter bescherming van de gezondheid van de Europese consumenten de invoer van kaviaar uit dat land kon verbieden. 73 Aan de Commissie kan niet worden verweten dat zij het noodzakelijk achtte snel te handelen, gelet op de mogelijke gevaren voor de gezondheid van de consumenten, noch dat zij het noodzakelijk achtte de invoer van visserijproducten uit Kazachstan volledig te verbieden omdat de betrokken instelling anders het risico zou aanvaarden de verplichtingen die krachtens richtlijn 91/439 op haar rusten te schenden en de gezondheid van de consumenten binnen de Gemeenschap in gevaar te brengen. Evenzo kan verzoekster de Commissie niet verwijten te hebben overwogen, dat voor de beslissing over het verlenen dan wel intrekken van toelating tot invoer het abstracte risico dat de invoer uit het betrokken land meebrengt, beslissend is, en niet het bewijs van een concreet risico dat aan bepaalde producten of leveringen kleeft. Volgens het Hof moet erkend worden dat bij onzekerheid omtrent het bestaan en de omvang van risico's voor de menselijke gezondheid de instellingen beschermende maatregelen moeten kunnen nemen, zonder te moeten wachten tot de realiteit en de ernst van deze risico's volledig zijn aangetoond (arrest Verenigd Koninkrijk/Commissie, reeds aangehaald, punt 99). 74 In die omstandigheden dient de conclusie te luiden, dat de Commissie bij de heroverweging van haar beoordeling van juni 1998 van het vermogen van Kazachstan om te verzekeren dat inzake kaviaar gezondheidsomstandigheden bestonden die ten minste gelijkwaardig waren aan die waarin richtlijn 91/493 voorziet, en bij haar beslissing om de beschikking tot toelating van de invoer van dat product in de Gemeenschap in te trekken, de grenzen van de beoordelingsbevoegdheid waarover zij in casu beschikte niet heeft overschreden. 75 Dat de communautaire deskundigen geen enkel fabrieksvaartuig voor de productie van kaviaar hebben bezocht en bijgevolg geen nieuwe informatie betreffende de feitelijke gezondheidsomstandigheden van de productie-installaties voor kaviaar hebben verschaft, welke omstandigheid door de Commissie ook niet wordt betwist, is niet in strijd met de voorgaande conclusies. Noch genoemde omstandigheid, noch het ontbreken van enige aanwijzing voor eventuele gebreken of problemen inzake de hygiëne van de productieinstallaties voor kaviaar zoals die in de bezochte fabrieken voor de productie van zanderfilet zijn geconstateerd, leveren voor verzoekster geldige grond op om te stellen dat de Commissie haar beoordelingsmarge zou hebben overschreden door op kaviaar de negatieve beoordeling toe te passen in verband met de gebreken die tijdens de inspecties van de productie-installaties voor paardenvlees en zanderfilet zijn geconstateerd. In het licht van de doeleinden van richtlijn 91/493 en van beschikking 95/408 die de controle op de invoer van visserijproducten afkomstig uit derde landen regelen, en gelet op het feit dat de bij het controle-onderzoek vastgestelde ernstige problemen niet zozeer specifieke op de betrokken productieplaatsen geconstateerde moeilijkheden betroffen, maar veeleer gebreken in het algemene sanitaire controlesysteem van Kazachstan welke, rekening houdend met de structurele aard ervan, ook de controle op de kaviaarproductie moesten raken, kon de Commissie, zoals zij benadrukt, van mening zijn dat zij de invoer van kaviaar moest verbieden zonder de controle van de productie-installaties voor kaviaar tijdens hun productieseizoen, dat wil zeggen in het voorjaar, af te wachten. 76 Met haar handelwijze heeft de Commissie het beginsel van behoorlijk bestuur niet geschonden voorzover, anders dan verzoekster stelt, de conclusies die de Commissie heeft getrokken, aannemelijk zijn en niet berusten op een onjuiste beoordeling van de feiten, zoals hierboven is vermeld. Ten slotte is de Commissie door het vaststellen van de litigieuze beschikking, haar verplichtingen volledig nagekomen om bij het nastreven van de doelstellingen van het gemeenschappelijke landbouwbeleid rekening te houden met de eisen van algemeen belang, zoals de bescherming van consumenten of van de gezondheid en het leven van mensen en dieren (arrest Verenigd Koninkrijk/Raad, 68/86, reeds aangehaald, punt 12) en om aan de bescherming van de volksgezondheid een groter belang toe te kennen dan aan economische overwegingen (beschikking Verenigd Koninkrijk/Commissie, reeds aangehaald, punt 93, en arrest Affish, reeds aangehaald, punt 43). 77 Met betrekking tot het beginsel van bescherming van het gewettigd vertrouwen blijkt uit de rechtspraak, dat iedere marktdeelnemer bij wie een instelling gegronde verwachtingen heeft gewekt, zich op dat beginsel kan beroepen, maar dat de marktdeelnemers niet mogen vertrouwen op de handhaving van een bestaande situatie die door de gemeenschapsinstellingen, handelend krachtens hun discretionaire bevoegdheid, kan worden gewijzigd (zie bijvoorbeeld arrest Hof van 14 februari 1990, Delacre e.a./Commissie, C-350/88, Jurispr. blz. I-395, punt 33, en arrest Exporteurs in Levende Varkens e.a./Commissie, reeds aangehaald, punt 148). In het onderhavige geval mocht de Commissie op grond van haar ruime beoordelingsbevoegdheid op dit gebied indien noodzakelijk de bestaande situatie wijzigen, zodat verzoekster niet terecht een gewettigd vertrouwen in de handhaving van die situatie kon stellen. 78 Vervolgens zij eraan herinnerd, dat de litigieuze beschikking is vastgesteld in het kader van de instelling door de Commissie van een voorlopig systeem van controle op de invoer van visserijproducten uit derde landen. Uit de derde overweging van de considerans van beschikking 95/408 blijkt immers, dat de Raad het noodzakelijk heeft geacht gedurende een overgangsperiode een vereenvoudigde erkenningsregeling [toe te passen], teneinde de inspecteurs van de Gemeenschap voldoende tijd te geven om te controleren of de inrichtingen in derde landen aan de communautaire voorschriften voldoen, en om verstoring van de handel met derde landen te voorkomen". De mogelijkheid dat de inspecteurs van de Gemeenschap ter plaatse de feitelijke situatie in Kazachstan gaan controleren, is derhalve expliciet in de toepasselijke regeling voorzien. 79 Bovendien vormt de omstandigheid dat de Commissie na het opstellen van het rapport van het controlebezoek en kort vóór het sluiten van verzoeksters overeenkomst voor de invoer van 9,5 ton kaviaar, op 28 januari 1999 beschikking 1999/136 tot wijziging van beschikking 97/296 heeft vastgesteld, waarin Kazachstan blijft voorkomen op de lijst van derde landen en gebieden waaruit visserijproducten (in het onderhavige geval uitsluitend kaviaar) mogen worden ingevoerd, geen element waaruit blijkt dat de Commissie bij verzoekster gegronde verwachtingen had gewekt met betrekking tot het feit dat de instelling Kazachstan niet zou schrappen van de lijst indien de beschikbare nieuwe informatie dat rechtvaardigde. In het onderhavige geval volstaat het eraan te herinneren, dat op het tijdstip van publicatie van beschikking 1999/136, noch de uitslag noch het bestaan van het controlebezoek in Kazachstan algemeen bekend waren en dat verzoekster heeft erkend, dat zij van het controlebezoek niet afwist toen zij de leveringsovereenkomst sloot. Zij kon derhalve niet op de hoogte zijn van de feiten waarop zij thans beweert zich te hebben gebaseerd bij het sluiten van die overeenkomst. 80 Evenmin kan verzoekster met een beroep op het beginsel van bescherming van gewettigd vertrouwen stellen, dat de Commissie in het kader van de instelling van het systeem van controle op de invoer van visserijproducten uit derde landen de bestaande rechtstoestand niet kan wijzigen zonder rekening te houden met de situatie van de marktdeelnemers. De Commissie kan niet het verwijt worden gemaakt, dat zij bij beschikking een land van de lijst van derde landen waaruit invoer van bovenbedoelde producten in de Gemeenschap is toegestaan, heeft geschrapt op grond van een dwingende reden van algemeen belang, ontleend aan de consumentenbescherming, zonder daaraan overgangsmaatregelen te verbinden, want anders komt de verwezenlijking van het doel van de toepasselijke regeling, namelijk een degelijke bescherming van de gezondheid van de consumenten binnen de Gemeenschap, in gevaar. Uit de rechtspraak blijkt immers dat een dwingend algemeen belang zich kan verzetten tegen de vaststelling van overgangsmaatregelen voor situaties die vóór de inwerkingtreding van de nieuwe regeling zijn ontstaan, doch waarvan de ontwikkeling nog niet is voltooid (zie, in die zin, arresten Hof van 14 mei 1975, CNTA/Commissie, 74/74, Jurispr. blz. 533, punt 44; 16 mei 1979, Tomadini, 84/78, Jurispr. blz. 1801, punt 20; 26 juni 1990, Sofrimport/Commissie, C-152/88, Jurispr. blz. I-2477, punten 16 en 19; beschikking Hof van 5 februari 1997, Unifruit Hellas/Commissie, C-51/95 P, Jurispr. blz. I-727, punt 27). Welnu, enerzijds vormt de bescherming van de volksgezondheid een dergelijk dwingend algemeen belang (arrest Affish, reeds aangehaald, punt 57), en anderzijds was, overeenkomstig hetgeen hiervoor is vastgesteld, het verbod op de invoer van kaviaar afkomstig uit Kazachstan gerechtvaardigd om redenen van bescherming van de gezondheid van de consumenten en bijgevolg door een dwingend algemeen belang als bedoeld in de rechtspraak. 81 Ten slotte zij opgemerkt, dat verzoekster de Commissie in elk geval niet kan verwijten dat zij in maart 1999 overhaast een verbodsbeschikking voor de invoer heeft gegeven en de vaststelling van een dergelijke beschikking, voorzichtigheidshalve, niet heeft uitgesteld tot het tijdstip waarop zij over meer gedetailleerde gegevens beschikte betreffende de feitelijk toegepaste procédés in de verwerkingsinstallaties voor kaviaar in Kazachstan en de gezondheidskwaliteit van de aldus geproduceerde kaviaar. Had de Commissie dit gedaan, dan had zij de mate van eventueel gevaar dat de invoer van dat product voor de gezondheid van de Europese consumenten kon opleveren, zeker nauwkeuriger kunnen beoordelen. Maar gelet op de structurele aard van de door de communautaire deskundigen in Kazachstan geconstateerde gebreken, kon de Commissie, zelfs gesteld dat de uitslag van een controle van de productie-installaties van kaviaar positief zou zijn geweest, binnen de grenzen van haar ruime beoordelingsbevoegdheid rechtmatig bij een beschikking zoals de litigieuze beschikking de invoer van kaviaar verbieden, in afwachting van een algemene verbetering van de in dat land geldende wetgeving, van de aldaar heersende omstandigheden betreffende de veterinaire controle en betreffende de uitvoer. 82 Uit een en ander volgt, dat verzoekster niet heeft aangetoond dat de Commissie buiten de in het onderhavige geval aan haar beoordelingsbevoegdheid gestelde grenzen is getreden, en dus ook niet dat zij een voldoende gekwalificeerde schending van het gemeenschapsrecht heeft begaan. Conclusie 83 Nu niet is voldaan aan de eerste voorwaarde voor de aansprakelijkheid van de Gemeenschap, te weten de onwettigheid van de aan de betrokken instelling verweten gedraging, moet verzoeksters schadevordering worden afgewezen zonder dat behoeft te worden onderzocht of aan de andere voorwaarden is voldaan. Beslissing inzake de kosten Kosten 84 Volgens artikel 87, lid 2, van het Reglement voor de procesvoering moet de in het ongelijk gestelde partij in de kosten worden verwezen, voorzover dit is gevorderd. Aangezien verzoekster in het ongelijk is gesteld en de Commissie de verwijzing van verzoekster in de kosten heeft gevorderd, moet verzoekster in haar eigen kosten en in die van de Commissie worden verwezen. Dictum HET GERECHT VAN EERSTE AANLEG (Vijfde kamer), rechtdoende: 1) Verwerpt het beroep. 2) Verwijst verzoekster in haar eigen kosten en in de kosten van de Commissie.

62002CJ0262

sl

Zadeva C-262/02 Komisija Evropskih skupnosti proti Francoski republiki „Neizpolnitev obveznosti države – Člen 59 Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES) – Razširjanje televizijskih programskih vsebin – Oglaševanje – Nacionalni ukrep, ki prepoveduje televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač, ki se tržijo v tej državi, kadar gre za posredno televizijsko oglaševanje, pri katerem se na zaslonu pojavijo oglaševalni panoji, ki so vidni med prenosom določenih športnih prireditev – Zakon ‚Evin‘“ Povzetek sodbe Svoboda opravljanja storitev – Omejitve – Prepoved oglaševanja alkoholnih pijač med televizijskim prenosom športnih prireditev – Utemeljitev zaradi varstva javnega zdravja (Pogodba ES, člena 56(1) in 59 (po spremembi postala člena 46(1) ES in 49 ES)) Država članica, ki na nacionalnem ozemlju televizijsko razširjanje športnih prireditev, ki potekajo v drugi državi članici, s strani nacionalnih izdajateljev televizijskih programov pogojuje s predhodno odstranitvijo oglaševanja alkoholnih pijač, ne krši obveznosti iz člena 59 Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES). Res je, da taka ureditev televizijskega oglaševanja sicer pomeni omejitev svobode opravljanja storitev v smislu člena 59 Pogodbe ES. Na eni strani namreč omejuje svobodo opravljanja storitev oglaševanja, ker morajo lastniki oglaševalnih panojev preventivno zakriti vsakršno oglaševanje alkoholnih pijač, če obstaja verjetnost, da se bo športna prireditev prenašala v zadevni državi članici. Po drugi strani ta ureditev preprečuje opravljanje storitev razširjanja televizijskih programskih vsebin, ker morajo izdajatelji televizijskih programov iz te države članice zavrniti vsakršno prenašanje športnih dogodkov, pri katerem bi bili vidni oglaševalni panoji za oglaševanje alkoholnih pijač, ki se tržijo v tej državi članici, in ker prireditelji športnih dogodkov, ki potekajo v tujini, ne morejo pravic prenašanja prodati tem izdajateljem, če bi se pri prikazovanju televizijskih programskih vsebin, ki so namenjene tem športnim dogodkom, skupaj z njimi lahko prikazovalo posredno televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač. Vendar taka ureditev televizijskega oglaševanja zasleduje cilj, ki je povezan z varovanjem javnega zdravja v smislu člena 56(1) Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES), ker so ukrepi, ki omejujejo možnosti oglaševanja alkoholnih pijač in so namenjeni boju zoper alkoholizem, namenjeni varovanju javnega zdravja. Med drugim je taka ureditev primerna tudi za uresničitev tega cilja in ne prekoračuje okvirov, ki so potrebni za njegovo doseganje. Ta ureditev namreč omejuje primere, v katerih se oglaševalni panoji za alkoholne pijače lahko prikazujejo po televiziji, in tako lahko omejuje razširjanje ustreznih reklamnih sporočil, s čimer se zmanjšuje število priložnosti, ob katerih bi se lahko televizijske gledalce spodbujalo k pitju alkoholnih pijač. (Glej točke 26, 30 in 31.) SODBA SODIŠČA (veliki senat) z dne 13. julija 2004( * ) „Neizpolnitev obveznosti države – Člen 59 Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES) – Razširjanje televizijskih programskih vsebin – Oglaševanje – Nacionalni ukrep, ki prepoveduje televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač, ki se tržijo v tej državi, kadar gre za posredno televizijsko oglaševanje, pri katerem se na zaslonu pojavijo oglaševalni panoji, ki so vidni med prenosom določenih športnih prireditev – Zakon ‚Evin‘“ V zadevi C-262/02, Komisija Evropskih skupnosti , ki jo zastopa H. van Lier, zastopnik, s sedežem v Luxembourgu, tožeča stranka, ob intervenciji Združenega kraljestva Velika Britanija in Severna Irska , ki ga zastopa K. Manji, zastopnik, ob sodelovanju  K. Beala, barrister, intervenient, proti Francoski republiki, ki jo zastopata G. de Bergues in R. Loosli-Surrans, zastopnika, tožena stranka, zaradi ugotovitve, da Francoska republika s tem, da v Franciji televizijsko razširjanje športnih prireditev, ki potekajo v drugih državah članicah, s strani francoskih izdajateljev televizijskih programov pogojuje s predhodno odstranitvijo oglaševanja alkoholnih pijač, ni izpolnila obveznosti iz člena 59 Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES), SODIŠČE (veliki senat), v sestavi M. V. Skouris, predsednik, P. Jann (poročevalec), A. Rosas, C. Gulmann, J.-P. Puissochet, J. N. Cunha Rodrigues, predsedniki senatov, R. Schintgen in S. von Bahr, sodnika, in R. Silva de Lapuerta, sodnica, generalni pravobranilec: M. A. Tizzano, sodna tajnica: M. Múgica Arzamendi, glavna administratorka, na podlagi poročila za obravnavo, na podlagi ustnih navedb strank na obravnavi 25. novembra 2003, na kateri sta Komisijo zastopala H. van Lier in W. Wils, zastopnika, Francosko republiko G. de Bergues in R. Loosli-Surrans in Združeno kraljestvo K. Manji, ob sodelovanju  P. Harrisa, barrister, izreka naslednjo Sodbo Z vlogo, ki jo je tajništvo Sodišča prejelo 16. julija 2002, je Komisija Evropskih skupnosti vložila tožbo v skladu s členom 226 ES zaradi ugotovitve, da Francoska republika s tem, da je v Franciji televizijsko razširjanje športnih prireditev, ki potekajo v drugih državah članicah, s strani francoskih izdajateljev televizijskih programov pogojevala s predhodno odstranitvijo oglaševanja alkoholnih pijač, ni izpolnila obveznosti iz člena 59 Pogodbe ES (po spremembi postal člen 49 ES). Pravni okvir Temeljni predpisi Zakon št. 91-32 z dne 10. januarja 1991 o boju zoper kajenje in alkoholizem, imenovan „zakon Evin“ (JORF z dne 12. januarja 1991, str. 615, v nadaljevanju: zakon Evin), je spremenil predvsem člene od L. 17 do L. 21 code des débits de boissons et des measures contre l'alcoolisme (kodeks o točilnicah pijač in ukrepih zoper alkoholizem), ki omejujejo oglaševanje nekaterih alkoholnih pijač, in sicer tistih, ki vsebujejo več kot 1,2 vol. % alkohola. V skladu z navedenimi določbami je neposredno ali posredno televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač prepovedano; ta prepoved je poleg tega ponovljena v členu 8 dekreta št. 92-280 z dne 27. marca 1992, sprejetega za izvedbo člena 27 zakona z dne 30. septembra 1986 o svobodi izražanja, in določa splošna načela ureditve oglaševanja in sponzoriranja (JORF z dne 28. marca 1992, str. 4313). Nasprotno, druge oblike oglaševanja francoska zakonodaja dovoljuje. Tako je na primer dovoljeno oglaševanje alkoholnih pijač v tisku, po radiu (razen ob določenih urah) ali v obliki plakatov in izveskov, vključno z oglaševalnimi panoji, ki so nameščeni na športne objekte itd. Kršitev zakona Evin je po francoskem kazenskem pravu opredeljena kot „délit“ (kaznivo dejanje). Postopkovna pravila V skladu s členom 42(1) zakona št. 86-1067 z dne 30. septembra 1986 o svobodi izražanja, tako imenovani „zakon Léotard“ (JORF z dne 1. oktobra 1986, str. 11755), Conseil supérieur de l’audiovisuel (avdiovizualni svet, v nadaljevanju: CSA) nadzoruje uporabo zakona Evin. Na tej podlagi lahko CSA distributerje televizijskih storitev pozove, naj spoštujejo obveznosti, in lahko, ko ti ne ravnajo v skladu z njim določenimi zahtevami, proti njim izreče upravne sankcije. Poleg tega lahko CSA državnemu tožilcu (procureur de la Republique) predloži vse kršitve, ki jih storijo distributerji. Izvedbeni ukrepi Leta 1995 so francoski organi, in sicer CSA ter ministrstvo za mladino in šport, in francoski izdajatelji televizijskih programov sprejeli kodeks pravilnega ravnanja, ki je bil objavljen v Bulletin officiel du ministère de la Jeunesse et des Sports (uradno glasilo ministrstva za mladino in šport) o razlagi pravil zakona Evin za televizijsko razširjanje športnih dogodkov, ki potekajo v tujini (neposredno in posredno prenašanje), pri katerem je na primer na oglaševalnih panojih ali na dresih športnikov vidno oglaševanje alkoholnih pijač in lahko vsebuje posredno televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač v smislu navedenega zakona. Kodeks pravilnega ravnanja, ki ni pravno zavezujoč, določa, da morajo pri dvonarodnih dogodkih, ki potekajo v tujini in ki so v tem kodeksu označeni kot „drugi dogodki“, francoski izdajatelji in vsi drugi, za katere se uporablja francosko pravo (v nadaljevanju skupaj: francoski izdajatelji), ki nimajo vpliva na snemalne razmere, uporabiti vsa razpoložljiva sredstva za preprečevanje pojavljanja tržnih znamk alkoholnih pijač na svojih kanalih. Tako mora francoski izdajatelj, ko pridobi pravice za prenos, obvestiti tuje partnerje o zahtevah francoske zakonodaje in pravilih, določenih v navedenem kodeksu pravilnega ravnanja. Prav tako mora ta izdajatelj pri imetniku pravic prenašanja glede na svoje dejanske možnosti in pred razširjanjem športne prireditve pridobiti informacije o oglaševanju, ki se bo pojavljalo na kraju, kjer bo ta potekala. Na koncu mora navedeni izdajatelj uporabiti razpoložljive tehnične postopke za preprečevanje prikazovanja oglaševalnih panojev za alkoholne pijače po televiziji. Nasprotno, kadar gre za mednarodne dogodke, ki potekajo v tujini, francoskih izdajateljev ni mogoče osumiti, da so bili popustljivi glede oglaševanja, ki se pojavlja na zaslonu, ko razširjajo slike, pri katerih nimajo vpliva na snemalne razmere. Kodeks pravilnega ravnanja, kot se uporablja v obravnavanem sporu, je mednarodne dogodke opredeljeval kot tiste, „katerih slike so se prenašale v veliko državah in se zato ne morejo šteti za v glavnem namenjene francoski javnosti“. Dvonarodni dogodki pa so bili opredeljeni kot „druge prireditve, kot so te, navedene v zgornjem primeru, ki potekajo v tujini, kadar je prenos izrecno namenjen francoski javnosti“. Poleg tega, da je CSA sprejel kodeks pravilnega ravnanja, je, kot izhaja iz dokumentov, ukrepal pri francoskih izdajateljih, da bi dosegel, da bi ti zahtevali odstranitev oglaševalnih panojev za alkoholne pijače ali pa bi se odpovedali prenosu zadevnega športnega dogodka v celoti. V najmanj enem primeru se je ta organ obrnil na državnega tožilca, da bi ta proti enemu od francoskih izdajateljev začel pregon. Vendar je od sprejema kodeksa pravilnega ravnanja CSA ukrepal proti temu izdajatelju samo enkrat, in sicer oktobra 1996. Predhodni postopek Zatem ko je Komisija Francoski republiki dala možnost za predložitev stališč, je Komisija 21. novembra 1996 nanjo naslovila obrazloženo mnenje, v katerem navaja, da je prepoved televizijskega oglaševanja alkoholnih pijač, ki se tržijo v Franciji, kolikor se nanaša na posredno televizijsko oglaševanje v obliki prikazovanja oglaševalnih panojev na zaslonih med prenašanjem dvonarodnih športnih prireditev, ki potekajo v drugih državah članicah, nezdružljiva s svobodnim opravljanjem storitev. Poleg tega je to državo članico pozvala, naj sprejme potrebne ukrepe za uskladitev z obrazloženim mnenjem, in sicer v roku dveh mesecev od njegovega prejema. Stiki med Komisijo in francoskimi organi so se nadaljevali in ti so sprejeli različne popravke kodeksa pravilnega ravnanja. Vendar, ker je Komisija ugotovila, da pri izvajanju zakona Evin še naprej obstajajo praktične težave in da jih spremembe, ki so jih predlagali francoski organi, ne morejo odpraviti, se je odločila, da bo vložila to tožbo zaradi neizpolnitve obveznosti. S sklepom predsednika Sodišča z dne 3. decembra 2002 je bila Združenemu kraljestvu Velika Britanija in Severna Irska po členu 37(1) Statuta Sodišča in po členu 93(1) Poslovnika dopuščena intervencija v podporo predlogom Komisije. Tožba Komisija v tožbi navaja en tožbeni razlog, s katerim uveljavlja, da francoska zakonodaja, ki prepoveduje televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač, ki se tržijo v Franciji, kolikor se nanaša na posredno televizijsko oglaševanje v obliki prikazovanja oglaševalnih panojev na zaslonih med prenašanjem dvonarodnih športnih prireditev, ki potekajo v drugih državah članicah, (v nadaljevanju: sporna ureditev televizijskega oglaševanja) ni združljiva s členom 59 Pogodbe. Trditve strank Komisija in vlada Združenega kraljestva navajata, da člen 59 Pogodbe ES nasprotuje francoski ureditvi televizijskega oglaševanja. Ta ureditev namreč vsebuje omejitve svobodnega opravljanja storitev oglaševanja in razširjanja televizijskih programskih vsebin. Čeprav bi bilo po drugi strani sicer mogoče to ureditev upravičiti na podlagi varovanja javnega zdravja, kot to dopušča člen 56(1) Pogodbe ES (po spremembi postal člen 46(1) ES) v povezavi s členom 66 Pogodbe ES (postal člen 55 ES), bi bila ne glede na to taka ureditev nesorazmerna. Francoska vlada nasprotno meni, da francoska ureditev televizijskega oglaševanja ni v nasprotju s členom 59 Pogodbe. Čeprav omenjena ureditev vsebuje omejitev v smislu člena 59 Pogodbe, je v vsakem primeru upravičena zaradi varovanja javnega zdravja in potrebe, da se prepreči obid veljavne zakonodaje. Poleg tega francoska vlada trdi, da je taka ureditev sorazmerna z zastavljenim ciljem. Presoja Sodišča Člen 59 Pogodbe zahteva odpravo vseh omejitev svobode opravljanja storitev, čeprav ta omejitev velja tako za nacionalne ponudnike kot tudi za ponudnike iz drugih držav članic, če lahko le-te preprečujejo ali drugače ovirajo dejavnosti ponudnikov storitev, ki imajo sedež v drugi državi članici in tam redno opravljajo podobne storitve (glej v tem smislu sodbi z dne 25. julija 1991, v zadevi Säger, C‑76/90, Recueil, str. I-4221, točka 12, in z dne 3. oktobra 2000, v zadevi Corsten, C-58/98, Recueil, str. I 7919, točka 33). Svoboda opravljanja storitev velja poleg tega v korist ponudnikov in prejemnikov storitev (glej v tem smislu sodbo z dne 31. januarja 1984 v zadevah Luisi in Carbone, 286/82 in 26/83, Recueil, str. 377, točka 16). Svoboda opravljanja storitev se vendarle, ob neobstoju usklajevalnih ukrepov Skupnosti, lahko omeji z nacionalnimi ureditvami, ki so upravičene zaradi razlogov, navedenih v členu 56(1) Pogodbe ES v povezavi s členom 66 Pogodbe ES ali zaradi prevladujočih razlogov javnega interesa (glej v tem smislu sodbo z dne 6. novembra 2003, v zadevi Gambelli in drugi, C-243/01, še neobjavljena v Recueil, točka 60). V tem smislu so države članice odločijo, na kateri stopnji želijo zagotoviti varovanje javnega zdravja in kako naj se ta stopnja doseže. Vendar lahko to storijo samo v okviru, ki ga določa Pogodba, zlasti ob upoštevanju načela sorazmernosti (glej sodbo z dne 25. julija 1991 v zadevah Aragonesa de Publicidad Exterior in Publivía, C-1/90 in C-176/90, Recueil, str. I-4151, točka 16), ki določa, da morajo biti sprejeti ukrepi primerni za uresničitev zastavljenega cilja in ne smejo prekoračiti okvirov, ki so potrebni za njegovo doseganje (glej predvsem zgoraj navedeno sodbo v zadevi Säger, točka 15; sodbo z dne 23. novembra 1999, v zadevah Arblade in drugi, C-369/96 in C-376/96, Recueil, str. I-8453, točka 35; zgoraj navedeno sodbo v zadevi Corsten, točka 39, in sodbo z dne 22. januarja 2002, v zadevi Canal Satélite Digital, C-390/99, Recueil, str. I-607, točka 33). Ker v obravnavanem primeru ne obstajajo usklajevalni ukrepi Skupnosti, je treba pri preizkusu utemeljenosti tožbenega razloga Komisije zaporedoma preveriti tri točke, in sicer ali je podana omejitev v smislu člena 59 Pogodbe ES, ali je mogoče zadevno francosko ureditev televizijskega oglaševanja upravičiti po členu 56(1) Pogodbe ES v povezavi s členom 66 Pogodbe ES in ali je ta ureditev sorazmerna. Prvič je treba ugotoviti, da francoska ureditev televizijskega oglaševanja pomeni omejitev svobode opravljanja storitev v smislu člena 59 Pogodbe ES. Na eni strani namreč omejuje svobodo oglaševalnih storitev s tem, da morajo lastniki oglaševalnih panojev vsak oglas za alkoholne pijače preventivno zavrniti takrat, ko obstaja možnost prenašanja športne prireditve v Franciji. Po drugi strani ta ureditev preprečuje opravljanje storitev razširjanja televizijskih programskih vsebin. Francoski izdajatelji morajo namreč zavrniti vsako prenašanje športnih dogodkov, med katerimi bi bilo mogoče videti oglaševalne panoje z oglasi za alkoholne pijače, ki se tržijo v Franciji. Poleg tega prireditelji športnih dogodkov, ki ne potekajo v Franciji, ne morejo pravic prenašanja prodati francoskim izdajateljem, če lahko vsebuje razširjanje televizijskih programskih vsebin, ki so namenjene tem športnim dogodkom, posredno televizijsko oglaševanje teh alkoholnih pijač. V zvezi s tem se zavrne trditev francoske vlade, s katero želi ta prikazati, da ureditev televizijskega oglaševanja ne pomeni „omejitve“ v smislu člena 59 Pogodbe ES. Čeprav obstajajo tehnični postopki za prikrivanje televizijskih slik, s katerimi lahko panoji za oglaševanje alkoholnih pijač ciljno postanejo nevidni, bi za francoskie izdajatelje z uporabo takih postopkov nastali visoki dodatni stroški, kot je na obravnavi priznala francoska vlada. Kar zadeva trditev, da se sporna francoska ureditev televizijskega oglaševanja na način, ki ni diskriminatoren, ne nanaša le na alkoholne pijače, ki so proizvedene v Franciji, ampak prav tako na katere koli, ki izvirajo iz druge dežele, ki se tržijo v Franciji, zadošča omeniti, da se v okviru svobode opravljanja storitev v obravnavanem primeru upošteva le izvor konkretne storitve. Drugič je treba ugotoviti, da se s francosko ureditvijo televizijskega oglaševanja, kot se je v točki 69 sklepnih predlogov izrazil generalni pravobranilec, zasleduje cilj, ki se nanaša na varovanje javnega zdravja v smislu člena 56(1) Pogodbe ES. Ukrepi, ki omejujejo možnost oglaševanja alkoholnih pijač in s tem prispevajo v boju proti alkoholizmu, so namreč namenjeni varovanju javnega zdravja (glej sodbo z dne 10. julija 1980, v zadevi Komisija proti Franciji, 152/78, Recueil, str. 2299, točka 17; zgoraj navedeno sodbo v zadevi Aragonesa de Publicidad Exterior in Publivía, točka 15, in sodbo z dne 8. marca 2001, v zadevi Gourmet International Products, C-405/98, Recueil, str. I-1795, točka 27). Tretjič je poleg tega treba ugotoviti, da je francoska ureditev televizijskega oglaševanja primerna za uresničenje zastavljenega cilja varovanja javnega zdravja. Poleg tega ne prekoračuje okvirov, ki so potrebni za njegovo doseganje. Ureditev namreč omejuje primere, v katerih se lahko po televiziji prikazujejo oglaševalni panoji za alkoholne pijače, in je tako primerna za omejitev razširjanja zadevnih reklamnih sporočil, s čimer se zmanjša število priložnosti, pri katerih se televizijske gledalce spodbuja k uživanju alkoholnih pijač. V zvezi s tem se zavrne trditev Komisije in Združenega kraljestva, s katero sta želela prikazati, da je zadevna ureditev nesorazmerna. Kar zadeva trditev, da je francoska ureditev televizijskega oglaševanja nekoherentna, ker velja le za alkoholne pijače s vsebnostjo alkohola, ki je večja od 1,2°, ker se nanaša le na televizijsko oglaševanje in ker se ne uporablja za oglaševanje tobaka, zadošča spomniti, da države članice same odločijo, na kateri stopnji želijo zagotoviti varovanje javnega zdravja,in kako naj se ta stopnja doseže (zgoraj navedena sodba v zadevi Aregonesa de Publicidad Exterior in Publivía, točka 16). Kar zadeva trditev, da bi zadevna ureditev v praksi lahko vodila do tega, da razširjanje športnih dogodkov v celoti ne bi bilo mogoče, čeprav obstajajo manj stroga sredstva za zagotovitev varovanja javnega zdravja, je treba ugotoviti, da zaradi razlogov, ki jih je generalni pravobranilec navedel v točkah 103 in 104 sklepnih predlogov, glede po eni strani aktualno razpoložljivih tehničnih sredstev in po drugi strani zelo visokih stroškov, povezanih z njimi, zdaj ne obstajajo manj omejujoči ukrepi, ki bi lahko izključili ali prikrili posredno televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač, ki izhaja iz oglaševalnih panojev, ki so vidni med prenašanjem športnih prireditev. Ker se to oglaševanje na televizijskih zaslonih namreč pojavlja le občasno in traja nekaj sekund, tako ni mogoče nadzorovati njegove vsebine in med njegovim pojavljanjem na televizijskem zaslonu hkrati prikazovati opozorila o nevarnostih, povezanih s pretiranim uživanjem alkohola. Kar zadeva trditev, da francoska ureditev televizijskega oglaševanja vodi do tega, da je dopustno televizijsko oglaševanje alkoholnih pijač v primerih, v katerih so deleži francoskega občinstva v absolutnih številkah zelo visoki (mednarodni dogodki), medtem ko je v primerih, ko so deleži francoskega občinstva nižji (dvonarodni dogodki), prepovedano, je treba zgolj ugotoviti, da lahko s tem, da ta ureditev omejuje prepoved na vsako posredno oglaševanje, ki se prikazuje med prenašanjem športnih prireditev, ki so v glavnem namenjene za francosko občinstvo, in na čas, ko lahko oglaševanje v glavnem nagovarja zgolj to občinstvo, povzroči le, da ukrep manj prizadene svobodo opravljanja storitev in je posledično bolj sorazmeren z zasledovanim ciljem. Enako velja za trditev, da se zadevna francoska ureditev televizijskega oglaševanja v praksi uporablja samo za oglaševanje alkoholnih pijač, ki se tržijo v Franciji. Ker se namreč sporna prepoved nanaša le na oglaševanje proizvodov, ki se tržijo Franciji, in je tako področje uporabe te prepovedi omejeno, je tudi zmanjšano omejevanje svobode opravljanja storitev, in je posledično bolj sorazmerno z zasledovanim ciljem. Kar zadeva trditev, da je oglaševanje alkoholnih pijač v nekaterih državah članicah dopustno, je treba ugotoviti, da, kot je to v točki 106 sklepnih predlogov navedel generalni pravobranilec, okoliščina, da ena država članica sprejme manj stroge predpise kot druga država članica, ne pomeni, da so predpisi slednje nesorazmerni (sodba z dne 10. maja 1995 v zadevi Alpine Investments, C‑384/93, Recueil, str. I-1141, točka 51). Kar zadeva trditev, da lahko uporaba francoske ureditve oglaševanja glede na nadzore, ki se opravijo že v okviru postopkov, ki veljajo v drugih državah članicah, vodi do dvojne obremenitve, je treba ugotoviti, kot je že ugotovil generalni pravobranilec v točki 105 sklepnih predlogov, da se v Franciji športni dogodek lahko prenaša brez zahtev po nadzoru, ko država članica, v kateri ta poteka, prepove razširjanje slik z oglaševalnimi panoji za alkoholne pijače. Če pa v nasprotju s tem v tej državi, v kateri poteka športni dogodek, take prepovedi ni, bo nadzor, ki ga izvajajo francoski organi, edini nadzor. Kar na koncu zadeva trditev, da imajo nekatere določbe ureditve, kakršna je obravnavana, več pomenov, je treba ugotoviti, da so zadevne določbe zaradi razlogov, ki jih v točki 91 sklepnih predlogov navaja generalni pravobranilec, dovolj jasne in določne. Zadevna ureditev televizijskega oglaševanja opisuje namreč za zadevne izdajatelje dovolj določno primere, v katerih je prenašanje športnih prireditev prepovedano. V skladu z navedenim edinega tožbenega razloga Komisije ni mogoče sprejeti, tako da se njena tožba zavrne. Stroški Po členu 69(2) Poslovnika se neuspeli stranki naloži plačilo stroškov, če so bili ti priglašeni. V skladu s predlogom Francoske republike se Komisiji, ker ta s predlogom ni uspela, naloži plačilo stroškov. V skladu s členom 69(4) tega poslovnika Združeno kraljestvo nosi svoje stroške. Iz teh razlogov je SODIŠČE (veliki senat) razsodilo: 1) Tožba se zavrne. 2) Komisiji Evropskih skupnosti se naloži plačilo stroškov. 3) Združeno kraljestvo Velika Britanija in Severna Irska nosi svoje stroške. Skouris Jann Rosas Gulmann Puissochet Cunha Rodrigues Schintgen von Bahr Silva de Lapuerta Razglašeno na javni obravnavi v Luxembourgu, 13. julija 2004. Sodni tajnik Predsednik R. Grass V. Skouris * Jezik postopka: francoščina.

61992CJ0388

fr

Motifs de l'arrêt 1 Par requête déposée au greffe de la Cour le 29 octobre 1992, le Parlement européen a, en vertu de l' article 173 du traité CEE, demandé l' annulation du règlement (CEE) n 2454/92 du Conseil, du 23 juillet 1992, fixant les conditions de l' admission des transporteurs non résidents aux transports nationaux de voyageurs par route dans un État membre (JO L 251, p. 1, ci-après le "règlement"), au motif que le Conseil aurait méconnu ses prérogatives. 2 Ce règlement, qui est fondé sur l' article 75 du traité, prévoit que tout transporteur de voyageurs par route pour compte d' autrui, établi dans un État membre, en conformité avec la législation de celui-ci, et autorisé à y exercer la profession de transporteur de voyageurs par route dans le domaine des transports internationaux, est admis, selon les conditions fixées par le règlement, à effectuer, à titre temporaire, des transports nationaux de voyageurs par route pour compte d' autrui dans un autre État membre, sans y disposer d' un siège ou d' un autre établissement. Ces transports nationaux sont dénommés "transports de cabotage" (article 1er du règlement). 3 Jusqu' au 31 décembre 1995, l' admission aux transports de cabotage sous forme de services non réguliers est limitée aux "circuits à portes fermées". Après cette date, les transports de cabotage seront admis pour tous les services non réguliers (article 3, paragraphe 1, du règlement). 4 Des transports de cabotage sous forme de services réguliers spécialisés destinés au transport domicile-travail des travailleurs et au transport domicile-établissement d' enseignement des scolaires et étudiants ne peuvent être effectués dans la zone frontalière d' un État membre que si, notamment, la distance totale du transport ne dépasse pas 50 km à vol d' oiseau dans chaque sens (article 3, paragraphe 2, du règlement). La Commission fait rapport au Conseil, avant le 31 décembre 1995, sur l' opportunité d' envisager une extension du champ d' application du règlement à d' autres services réguliers de transport de voyageurs et présente, le cas échéant, une proposition de règlement (article 12, paragraphe 1, du règlement). 5 Il ressort du dossier que l' acte attaqué trouve son origine dans une proposition de règlement, présentée par la Commission au Conseil le 4 mars 1987 (JO C 77, p.13). Celle-ci, fondée sur l' article 75 du traité, prévoyait, en son article 2, qu' à partir du 1er janvier 1989 tout transporteur de voyageurs par route pour compte d' autrui qui, établi dans un autre État membre, y est autorisé à effectuer des transports internationaux de voyageurs et qui répond aux conditions fixées par la directive 74/562/CEE du Conseil, du 12 novembre 1974, concernant l' accès à la profession de transporteur de voyageurs par route dans le domaine des transports nationaux et internationaux (JO L 308, p. 23), "est admis à effectuer des transports nationaux de voyageurs par route pour compte d' autrui sous forme de services réguliers, de services de navette ou de services occasionnels dans un État membre autre que celui dans lequel il est établi; il peut exercer ses activités à titre temporaire dans l' État concerné, sans y créer un siège, une entreprise ou un autre établissement". 6 Consulté par le Conseil, le Parlement a formulé son avis dans une résolution du 10 mars 1988 (JO C 94, p. 125) par laquelle il a, sous réserve de trois amendements, approuvé la proposition de la Commission. 7 Considérant que deux de ces amendements étaient acceptables, la Commission a présenté, le 4 novembre 1988, une proposition modifiée au Conseil (JO C 301, p. 8). Celle-ci précise que le règlement s' appliquerait aux autocars et autobus aptes à transporter plus de neuf personnes et ajoute l' obligation pour les États membres de communiquer les dispositions prises en application de ce règlement. Ces modifications ont été entérinées par le Conseil [article 2, sous d], et article 13 du règlement). En revanche, la Commission n' a pas repris le troisième amendement proposé par le Parlement de reporter d' une année la date d' entrée en vigueur du règlement. 8 Le 23 juillet 1992, le Conseil a adopté le règlement attaqué. 9 A l' appui de son recours, le Parlement européen fait valoir que l' acte attaqué a enfreint une formalité substantielle en passant outre le droit du Parlement de participer au processus législatif communautaire. Selon lui, l' obligation, pour le Conseil, de consulter le Parlement conformément à l' article 75 du traité inclut le devoir de le consulter une nouvelle fois lorsqu' une modification substantielle de la proposition sur laquelle le Parlement a donné son avis est envisagée. Or, tel aurait été le cas, en l' espèce, de la quasi-exclusion des services réguliers du champ d' application matérielle du règlement ainsi que du report au 1er janvier 1996 de la libéralisation totale du cabotage en matière de services non réguliers. 10 Il résulte de la jurisprudence constante de la Cour que l' exigence de consulter le Parlement européen au cours de la procédure législative, dans les cas prévus par le traité, implique l' exigence d' une nouvelle consultation à chaque fois que le texte finalement adopté, considéré dans son ensemble, s' écarte dans sa substance même de celui sur lequel le Parlement a déjà été consulté, à l' exception des cas où les amendements correspondent, pour l' essentiel, au souhait exprimé par le Parlement lui-même (voir arrêts du 16 juillet 1992, Parlement/Conseil, C-65/90, Rec. p. I-4593, et du 5 octobre 1993, Driessen e.a., C-13/92, C-14/92, C-15/92 et C-16/92, Rec. p. I-4751, point 23). 11 Il convient de relever que la proposition initiale de la Commission sur laquelle le Parlement a donné son avis prévoyait, en son article 2, que tout transporteur de voyageurs par route pour compte d' autrui qui, établi dans un autre État membre, y est autorisé à effectuer des transports internationaux de voyageurs et qui répond aux conditions fixées par la directive 74/562, précitées est admis à effectuer des transports nationaux de voyageurs par route pour compte d' autrui sous forme de services réguliers, de services de navette ou de services occasionnels dans un État membre autre que celui dans lequel il est établi. 12 En revanche, la réglementation adoptée par le Conseil ne vise, en ce qui concerne les services réguliers, que le transport domicile-travail des travailleurs et domicile-établissement d' enseignement des scolaires et étudiants dans les zones frontalières. Le cabotage ne pourra être étendu à d' autres services réguliers de transport de voyageurs que par un nouveau règlement du Conseil pris sur proposition de la Commission, celle-ci devant, à cet effet, faire rapport au Conseil avant le 31 décembre 1995. 13 Comme le soutient le Parlement, il résulte du rapprochement de la proposition initiale de la Commission et du règlement attaqué que, s' agissant des services réguliers, les modifications apportées ont limité le champ d' application de la réglementation à certains types de transports de voyageurs par route et à certaines zones frontalières restreintes de telle sorte qu' elles touchent le coeur même du dispositif mis en place. Elles doivent par conséquent être qualifiées de substantielles. 14 Le Conseil, soutenu par le royaume d' Espagne, fait cependant valoir que ces modifications correspondent au souhait du Parlement. En effet, en adoptant le règlement litigieux, le Conseil aurait suivi une orientation qui serait aujourd' hui la même que celle du Parlement. A cet égard, le Conseil renvoie aux avis du Parlement émis en matière de cabotage routier de marchandises dans le cadre de la procédure d' adoption de son règlement (CEE) n 3118/93 du Conseil, du 25 octobre 1993, fixant les conditions de l' admission de transporteurs non-résidents aux transports nationaux de marchandises par route dans un État membre (JO L 279, p. 1). Alors qu' à l' origine le Parlement avait approuvé la proposition de la Commission prévoyant une libéralisation immédiate et quasiment sans conditions du cabotage de marchandises, il se serait, dans le cadre d' une nouvelle consultation sur cette même question, prononcé sans ambiguïté pour une mise en oeuvre progressive de la libéralisation (JO C 150, p. 336). En l' espèce, le Conseil aurait donc réactualisé l' avis du Parlement. 15 Il résulte de la jurisprudence de la Cour que, lorsque le règlement adopté correspond largement au souhait exprimé par le Parlement, le Conseil peut se dispenser d' une nouvelle consultation (voir arrêt du 4 février 1982, Buyl, e.a./Commission, 817/79, Rec. p. 245, point 23). En l' espèce, il y a lieu de constater que le Conseil n' a produit aucun texte qui permettrait de conclure que le Parlement se serait prononcé expressément en faveur d' une libéralisation progressive du cabotage de voyageurs. La résolution citée par le Conseil, qui vise la libéralisation du cabotage de marchandises, c' est-à-dire un secteur différent de celui dont il s' agit en l' espèce, ne contient, en effet, aucune indication en ce sens. L' argument du Conseil ne saurait donc être retenu. 16 Le royaume d' Espagne se réfère toutefois aux avis de plusieurs commissions parlementaires qui, avant l' adoption de la résolution du 10 mars 1988, se seraient prononcées en faveur d' une libéralisation progressive du cabotage de voyageurs. 17 A cet égard, il convient de relever que, pour examiner si les modifications apportées par le Conseil correspondent au souhait du Parlement, il ne saurait être fait référence aux opinions exprimées par des commissions parlementaires qui précèdent l' adoption d' une résolution législative clôturant la procédure de consultation. 18 Étant donné que les modifications susmentionnées affectent le système du projet dans son ensemble et qu' elles suffisent dès lors en elles-mêmes pour exiger une nouvelle consultation du Parlement, il n' est pas nécessaire d' examiner les autres moyens du requérant. 19 Dans ces conditions, le fait que le Parlement n' ait pas été consulté une seconde fois dans la procédure législative prévue à l' article 75 du traité constitue une violation des formes substantielles qui doit entraîner l' annulation de l' acte litigieux. 20 Dans son mémoire en défense, le Conseil a demandé à la Cour de limiter les effets d' une éventuelle annulation du règlement. 21 A cet égard, il convient de rappeler que, selon la jurisprudence de la Cour, l' application des principes de liberté des prestations de service en matière de transports, tels qu' établis en particulier par les articles 59 et 60 du traité, doit être réalisée par la mise en oeuvre de la politique commune des transports (arrêt du 22 mai 1985, Parlement/Conseil, 13/83, Rec. p. 1513, point 62). Or, l' annulation pure et simple du règlement attaqué serait de nature à remettre en cause le dégré de libéralisation que ce règlement avait pour but de réaliser. 22 En application de l' article 174, deuxième alinéa, du traité, il convient par conséquent de maintenir les effets du règlement annulé jusqu' à ce que le Conseil, après consultation régulière du Parlement, ait adopté une nouvelle réglementation en la matière. Décisions sur les dépenses Sur les dépens 23 Aux termes de l' article 69, paragraphe 2, du règlement de procédure, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens. Le Conseil ayant succombé en ses moyens, il y a lieu de le condamner aux dépens. Conformément à l' article 69, paragraphe 4, du même règlement, le Royaume d' Espagne supportera ses propres dépens. Dispositif Par ces motifs, LA COUR déclare et arrête: 1) Le règlement (CEE) n 2454/92 du Conseil, du 23 juillet 1992, fixant les conditions de l' admission des transporteurs non résidents aux transports nationaux de voyageurs par route dans un État membre, est annulé. 2) Les effets du règlement annulé sont maintenus jusqu' à ce que le Conseil, après consultation du Parlement, ait adopté une nouvelle réglementation en la matière. 3) Le Conseil est condamné aux dépens. Le Royaume d' Espagne supportera ses propres dépens.

62007CJ0542

ro

Prin recursul formulat, Imagination Technologies Ltd (denumită în continuare „Imagination Technologies”) solicită anularea Hotărârii Tribunalului de Primă Instanță al Comunităților Europene din 20 septembrie 2007, Imagination Technologies/OAPI (PURE DIGITAL) (T-461/04, denumită în continuare „hotărârea atacată”), prin care Tribunalul a respins acțiunea în anulare a Deciziei Camerei a doua de recurs a Oficiului pentru Armonizare în cadrul Pieței Interne (mărci, desene și modele industriale) (OAPI) din , prin care s-a refuzat înregistrarea ca marcă comunitară a semnului verbal „PURE DIGITAL” (denumită în continuare „decizia în litigiu”), pentru motivul că marca în cauză era „descriptivă și lipsită de orice caracter distinctiv” în sensul articolului 7 alineatul (1) literele (b) și (c) din Regulamentul (CE) nr. 40/94 al Consiliului din privind marca comunitară ( JO 1994, L 11, p. 1 , Ediție specială, 17/vol. 1, p. 146) și că, având în vedere documentele prezentate, alineatul (3) al articolului menționat nu era aplicabil. Cadrul juridic Regulamentul nr. 40/94 a fost abrogat prin Regulamentul (CE) nr. 207/2009 al Consiliului din 26 februarie 2009 privind marca comunitară (versiune codificată) ( JO L 78, p. 1 ), intrat în vigoare la . Cu toate acestea, ținând seama de data faptelor, Regulamentul nr. 40/94 rămâne aplicabil litigiului din acțiunea principală. În temeiul articolului 7 alineatul (1) din Regulamentul nr. 40/94, se respinge înregistrarea următoarelor: „[…] (b) mărci care sunt lipsite de caracter distinctiv; (c) mărci care sunt compuse exclusiv din semne sau indicații ce pot să servească, în comerț, pentru a desemna specia, calitatea, cantitatea, destinația, valoarea, proveniența geografică sau data fabricației produsului sau a prestării serviciului sau alte caracteristici ale acestora; […]” Potrivit dispozițiilor alineatului (3) al aceluiași articol 7, „[a]lineatul (1) literele (b), (c) și (d) nu se aplică în cazul în care marca a dobândit, pentru produsele sau serviciile pentru care se cere înregistrarea, un caracter distinctiv după ce a fost utilizată”. Articolul 9 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 prevede: „(3)   Dreptul conferit de o marcă comunitară nu este opozabil terților decât de la data publicării înregistrării mărcii. Cu toate acestea, poate fi solicitată o compensație rezonabilă cu privire la fapte, săvârșite după data publicării înregistrării mărcii, care ar fi interzise în temeiul acesteia. Instanța sesizată nu se poate pronunța asupra fondului până la publicarea înregistrării.” Articolul 51 alineatele (1) și (2) din regulamentul menționat, intitulat „Cauze de nulitate absolută”, prevede: „(1)   Se declară nulitatea mărcii comunitare […]: […] (b) atunci când solicitantul era de rea-credință în momentul depunerii cererii de înregistrare a mărcii. (2)   Atunci când marca comunitară a fost înregistrată contrar articolului 7 alineatul (1) litera (b), (c) sau (d), aceasta nu poate totuși să fie declarată nulă în cazul în care, prin utilizarea ei, a dobândit un caracter distinctiv pentru produsele sau serviciile pentru care a fost înregistrată.” Situația de fapt La 1 octombrie 2001, Imagination Technologies a depus la OAPI o cerere de înregistrare a unei mărci comunitare în temeiul Regulamentului nr. 40/94. Marca a cărei înregistrare a fost solicitată este semnul verbal „PURE DIGITAL”. Produsele pentru care s-a solicitat înregistrarea mărcii fac parte din clasele 9 și 38 în sensul Aranjamentului de la Nisa privind clasificarea internațională a produselor și serviciilor în vederea înregistrării mărcilor din 15 iunie 1957, cu revizuirile și modificările ulterioare, și corespund următoarei descrieri: — clasa 9: „Aparate electrice și electronice pentru sisteme de divertisment multimedia, aparate pentru transmiterea, înregistrarea și reproducerea sunetului, imaginii sau informațiilor digitale; adaptatori video digitali și adaptatori video interactivi pentru calculatoare, aparatură video, echipamente informatice, programe pentru calculator destinate aplicațiilor multimedia și aplicațiilor grafice; stații de amplificare a sunetului, amplificatoare, decodoare, sisteme DVD și audio analogice; calculatoare portabile de buzunar și dispozitive pentru comunicații; cartele, cartele audio, casete; bandă, discuri, casete și alte suporturi pentru înregistrarea datelor, a sunetului și a imaginii; sisteme de divertisment încorporate, și anume dispozitive de navigație încorporate, echipament audio sau video care funcționează în cadrul oricărui sistem încorporat de reproducere a sunetului sau imaginii; piese, instalații sau echipament electronic pentru toate produsele citate anterior”; — clasa 38: „Telecomunicații de informații, programe de calculator, jocuri și programe pentru ordinatoare și instalații video; servicii de mesagerie electronică, furnizarea de acces prin telecomunicații la bazele de date informatice și la internet”. Prin decizia din 12 decembrie 2003, examinatorul OAPI a respins cererea de înregistrare pentru motivul că marca în cauză era descriptivă și lipsită de orice caracter distinctiv în sensul articolului 7 alineatul (1) literele (b) și (c) din Regulamentul nr. 40/94. În lumina documentelor prezentate de Imagination Technologies, examinatorul a exclus, pe de altă parte, aplicarea alineatului (3) al aceluiași articol. La 29 ianuarie 2004, Imagination Technologies a formulat recurs la OAPI împotriva deciziei menționate. Prin intermediul deciziei în litigiu, Camera a doua de recurs a OAPI a respins recursul, confirmând astfel refuzul de a înregistra marca solicitată. Procedura în fața Tribunalului și hotărârea atacată Prin cererea introductivă depusă la grefa Tribunalului la 1 decembrie 2004, Imagination Technologies a formulat o acțiune având ca obiect anularea deciziei în litigiu. În susținerea acțiunii, recurenta a invocat trei motive, întemeiate respectiv: — primul, pe încălcarea articolului 7 alineatul (1) literele (b) și (c) din Regulamentul nr. 40/94, în măsura în care camera de recurs a apreciat, în mod eronat, că semnul nu avea niciun caracter distinctiv intrinsec; — al doilea, pe încălcarea articolului 38 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, în măsura în care respectiva cameră de recurs nu ar fi luat în considerare posibilitatea de a solicita declarația de renunțare prevăzută la această dispoziție, și — al treilea, pe încălcarea articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, în măsura în care camera de recurs menționată ar fi trebuit să recunoască faptul că marca a dobândit un caracter distinctiv prin utilizarea de către recurentă. După respingerea primelor două motive ca neîntemeiate, Tribunalul s-a pronunțat cu privire la argumentele referitoare la articolul 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, și anume la cel întemeiat pe neluarea în considerare a dovezilor în sprijinul utilizării pentru motivul că acestea corespundeau unei perioade ulterioare depunerii cererii de înregistrare. În această privință, referindu-se, la punctul 77 din hotărârea atacată, la jurisprudența sa constantă [a se vedea Hotărârea Tribunalului din 12 decembrie 2002, eCopy/OAPI (ECOPY), T-247/01, Rec., p. II-5301, punctul 36, Hotărârea din , El Corte Inglés/OAPI – Pucci (EMILIO PUCCI), T-8/03, Rec., p. II-4297, punctele 71 și 72, precum și Hotărârea din , BIC/OAPI (Forma unei brichete cu piatră), T-262/04, Rec., p. II-5959, punctul 66], Tribunalul a amintit mai întâi că respectivul caracter distinctiv al unei mărci trebuie să fi fost dobândit prin utilizare înainte de depunerea cererii de înregistrare a acestei mărci. Potrivit Tribunalului, această interpretare este singura compatibilă cu coerența sistemului de motive absolute și relative de refuz în domeniul înregistrării mărcii comunitare, în temeiul căruia data de depunere a cererii de înregistrare determină prioritatea unei mărci în raport cu alta. Această interpretare ar permite totodată să se evite ca solicitantul mărcii să profite în mod nejustificat de durata procedurii de înregistrare pentru a dovedi că marca a dobândit un caracter distinctiv prin utilizare după data depunerii cererii. În continuare, Tribunalul nu a reținut, la punctul 78 din hotărârea atacată, argumentul recurentei întemeiat pe articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, cu precizarea că dispoziția menționată se justifică din perspectiva încrederii legitime a titularului mărcii și a investițiilor realizate în perioada care s-a scurs de la înregistrare, dar că nu există, în schimb, nicio încredere legitimă în cadrul unei simple cereri de înregistrare. În consecință, nu ar fi necesar să se ia în considerare eventuala utilizare a mărcii după depunerea cererii de înregistrare. În sfârșit, la punctul 79 din hotărârea atacată, Tribunalul a reținut că dovezile care se raportează la perioada ulterioară cererii de înregistrare nu permit să se tragă concluzii cu privire la utilizarea mărcii astfel cum se prezenta la data depunerii cererii (a se vedea, prin analogie, Ordonanța Curții din 27 ianuarie 2004, La Mer Technology, C-259/02, Rec., p. I-1159, punctul 31, și Ordonanța din , Alcon/OAPI, C-192/03 P, Rec., p. I-8993, punctul 41). În consecință, Tribunalul a respins ca neîntemeiat și al treilea motiv. Prin urmare, Tribunalul a respins acțiunea în totalitate. Procedura în fața Curții Prin recursul formulat, recurenta solicită Curții: — anularea hotărârii atacate; — rambursarea cheltuielilor efectuate în cadrul prezentei proceduri de recurs și a procedurii în fața Tribunalului. OAPI solicită Curții: — respingerea recursului în integralitatea sa; — obligarea recurentei la plata cheltuielilor de judecată. Cu privire la recurs Argumentele părților În susținerea recursului, Imagination Technologies invocă un motiv unic întemeiat pe încălcarea de către Tribunal a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, în măsura în care acesta ar fi apreciat că respectivul caracter distinctiv al unei mărci a cărei înregistrare a fost solicitată trebuie să fi fost dobândit înainte de data depunerii cererii. Imagination Technologies consideră că respectivul caracter distinctiv cerut nu trebuie să existe, în mod necesar, înainte de data depunerii cererii de înregistrare, ci poate de asemenea să fie dobândit în cursul procedurii de înregistrare, respectiv până la data la care este adoptată decizia cu privire la caracterul distinctiv, cu alte cuvinte până în momentul în care OAPI se pronunță asupra aspectului dacă motivele absolute de refuz se opun înregistrării mărcii. În primul rând, Imagination Technologies apreciază că această „coerență a sistemului” motivelor absolute și relative de refuz, pe care se întemeiază Tribunalul la punctul 77 din hotărârea atacată, admite deja o situație comparabilă cu aceea la care se ajunge prin interpretarea preconizată de către recurentă a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94. Astfel, potrivit recurentei, în conformitate cu articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, atunci când o primă marcă a fost înregistrată contrar articolului 7 alineatul (1) litera (b), (c) sau (d), această înregistrare nu mai poate fi pusă în discuție în cazul în care, între timp, marca respectivă a dobândit un caracter distinctiv. Această primă înregistrare s-ar opune, așadar, unei cereri de înregistrare ulterioare, în pofida faptului că prima marcă era lipsită de caracter distinctiv la data depunerii celei de a doua cereri de înregistrare. În contextul articolului 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, aprecierea caracterului distinctiv al mărcii poate avea loc după înregistrare. În opinia recurentei, nu s-ar cere, în schimb, ca utilizarea aferentă să fie de asemenea ulterioară înregistrării. Marca ar putea dobândi, prin urmare, caracter distinctiv în cursul procesului de înregistrare. Întrucât articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94 ar admite dovada dobândirii caracterului distinctiv prin utilizare după depunerea cererii de înregistrare, același raționament ar trebui să se aplice în privința articolului 7 alineatul (3) din regulamentul menționat. Recurenta apreciază, în continuare, că încrederea legitimă, invocată de Tribunal la punctul 78 din hotărârea atacată în cadrul analizei articolului 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, trebuie să fie moderată având în vedere faptul că titularul unei mărci înregistrate din greșeală este perfect conștient de fragilitatea acestei înregistrări. Pe de altă parte, recurenta este de părere că interpretarea literală a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, potrivit căreia expresia „se cere înregistrarea” ar viza numai momentul depunerii cererii de înregistrare, nu este de nicio utilitate în măsura în care nu ține seama de toate evenimentele care se pot produce în viitor, precum modificarea listei de produse și servicii sau retragerea acestei cereri de înregistrare. Recurenta mai înțelege să se prevaleze de articolul 9 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 în măsura în care acesta ar fi în perfect acord cu poziția sa privind data care trebuie luată în considerare pentru aprecierea caracterului distinctiv al unei mărci. Astfel, dacă data limită ar fi aceea la care OAPI se pronunță asupra caracterului distinctiv, nu s-ar putea acorda, în conformitate cu articolul 9 alineatul (3) menționat, o „compensație rezonabilă […] pentru fapte săvârșite după data publicării înregistrării mărcii” decât în cazul unei mărci care este realmente distinctivă. În sfârșit, recurenta susține un principiu jurisprudențial în temeiul căruia ar trebui luate în considerare elementele pertinente intervenite după deschiderea procedurii judiciare în cauză. Astfel, Curtea ar fi ținut seama de fapte intervenite între introducerea cererii în legătură cu atingerea adusă dreptului la marcă și pronunțarea deciziei aferente acestei acțiuni (Hotărârea din 27 aprilie 2006, Levi Strauss, C-145/05, Rec., p. I-3703, punctul 37). În plus, Tribunalul a hotărât că trebuie luate în considerare elementele intervenite după introducerea opoziției și până la data la care este adoptată decizia [Hotărârea Tribunalului din 13 septembrie 2006, MIP Metro/OAPI – Tesco Stores (METRO), T-191/04, Rec., p. II-2855, punctul 46]. OAPI consideră, dimpotrivă, că decizia în litigiu face o corectă aplicare a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94. Pe de o parte, interpretarea literală a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 și în special expresia „se cere înregistrarea” ar confirma interpretarea potrivit căreia marca trebuie să fi atins într-o măsură suficientă caracterul distinctiv cerut înainte de data depunerii cererii de înregistrare. Pe de altă parte, interpretarea teleologică a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, din perspectiva „coerenței sistemului” motivelor absolute și relative de refuz, ar interzice acceptarea dovezilor de dobândire a caracterului distinctiv al mărcii după data depunerii cererii de înregistrare, ipoteză care prezintă riscul de a extinde în mod artificial monopolul titularului mărcii și de a încuraja solicitanții să depună cât mai repede cererile de înregistrare a mărcilor lipsite de caracter distinctiv, în unicul scop de a beneficia de o dată prioritară de protecție a semnelor în cauză. Motivul pentru care sistemul de protecție instituit prin Regulamentul nr. 40/94 tolerează, în conformitate cu articolul 7 alineatul (3) din acest regulament, o excepție de la principiul potrivit căruia numai semnele conforme cu cerințele reglementării în cauză trebuie să fie protejate ca mărci comunitare ar consta în utilizarea semnului care a avut loc până în momentul la care începe perioada de protecție. În ceea ce privește pretinsa fragilitate a încrederii legitime, OAPI consideră lipsit de temei argumentul recurentei, în măsura în care aceasta nu ar mai putea avea încredere legitimă în faptul că marca sa va fi înregistrată. În opinia OAPI, dacă toți solicitanții de marcă ar fi conștienți de fragilitatea cererii lor, aceștia ar trebui calificați de rea-credință, iar excepția prevăzută la articolul 51 alineatul (1) litera (b) din Regulamentul nr. 40/94 și-ar pierde rațiunea de a fi. Expresia „încredere legitimă” ar trebui înțeleasă în sensul că, prin înregistrarea unei mărci, se creează o prezumție legală de validitate a monopolului în favoarea titularului acesteia. OAPI mai susține că articolul 7 alineatul (3) și articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94 se disting din punct de vedere material și juridic într-atât încât nu se poate aplica un raționament prin analogie. Acest lucru este cu atât mai adevărat cu cât aceste dispoziții, ca excepții de la principiul de respingere a înregistrării unui semn vizat de un motiv absolut de nulitate, ar trebui să fie de strictă interpretare. Însăși existența articolului 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94 ar demonstra, de altfel, faptul că legislatorul comunitar a înțeles să acorde importanță caracterului distinctiv dobândit după înregistrare numai în această situație. În ceea ce privește articolul 9 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 privind daunele interese care pot fi solicitate după data publicării mărcii, OAPI este de părere că această dispoziție nu afectează în niciun mod drepturile pe care data priorității înregistrării mărcii le conferă titularului acesteia. OAPI afirmă că, în orice caz, dacă s-ar admite argumentul recurentei, aceasta ar implica riscul de a aduce atingere principiilor de economie a procedurii și de securitate juridică, în măsura în care solicitanții ar fi tentați, în acest caz, să solicite în mod sistematic prorogări pentru cererile formulate, ceea ce ar conduce la prelungirea procedurii de examinare și la creșterea costurilor administrative, precum și la un risc sporit ca terții să depună cereri pentru semne identice cu cele pentru care procedura de înregistrare este în curs. În ceea ce privește, în sfârșit, hotărârile citate de recurentă, OAPI precizează că sunt în discuție cauze referitoare la necesitatea de a menține validitatea unui drept anterior în cazul unor fapte săvârșite după înregistrarea mărcii, astfel încât nu s-ar putea deduce nicio consecință pentru cauza de față. Aprecierea Curții Pentru a se statua asupra motivului invocat de recurentă în cadrul recursului, trebuie amintit că, în conformitate cu articolul 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, „[a]lineatul (1) literele (b), (c) și (d) nu se aplică în cazul în care marca a dobândit, pentru produsele sau serviciile pentru care se cere înregistrarea, un caracter distinctiv după ce a fost utilizată”. Rezultă astfel, din chiar modul de redactare a acestei dispoziții și în special din faptul că verbele sunt utilizate la timpul trecut în expresiile „marca a dobândit” și „după ce a fost utilizată”, că marca trebuie să fi dobândit deja, în momentul depunerii cererii de înregistrare, un caracter distinctiv printr-o utilizare anterioară. Este necesar să se sublinieze că această constatare, care privește versiunea franceză, se coroborează cu examinarea altor diferite versiuni lingvistice precum, în special, versiunile engleză, germană, italiană și olandeză. Pe de altă parte, evoluția legislației din acest domeniu reflectă cu claritate intenția legislatorului comunitar de a nu acorda protecție ca marcă comunitară decât mărcilor care au dobândit un caracter distinctiv printr-o utilizare anterioară cererii de înregistrare. Astfel, articolul 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 este identic, în esență, cu articolul 3 alineatul (3) din Prima directivă 89/104/CEE a Consiliului din 21 decembrie 1988 de apropiere a legislațiilor statelor membre cu privire la mărci ( JO 1989, L 40, p. 1 , Ediție specială, 17/vol. 1, p. 92), abrogată prin Directiva 2008/95/CE a Parlamentului European și a Consiliului din de apropiere a legislațiilor statelor membre cu privire la mărci (versiune codificată) ( JO L 299, p. 25 ) (denumită în continuare „Directiva 89/104”), intrată în vigoare la . Articolul 3 alineatul (3) din Directiva 89/104 are următorul cuprins: „[O marcă] […] nu poate fi declarată nulă în conformitate cu alineatul (1) litera (b), (c) sau (d) dacă, înainte de data cererii de înregistrare și după utilizarea ei, aceasta a dobândit un caracter distinctiv. În plus, statele membre pot prevedea ca prezenta dispoziție să se aplice și atunci când caracterul distinctiv a fost dobândit după cererea de înregistrare sau după înregistrare.” În această privință, al patrulea considerent al Directivei 89/104 prevede că aceasta nu privează statele membre de dreptul de a continua să protejeze mărcile dobândite prin folosire și reglementează numai raporturile lor cu mărcile dobândite prin înregistrare. Cu toate acestea, în măsura în care dreptul comunitar nu mai prevede, de la intrarea în vigoare a Regulamentului nr. 40/94, al cărui obiectiv constă în instituirea unui regim comunitar al mărcilor, posibilitatea statelor membre de a aplica articolul 7 alineatul (3) din acest regulament mărcilor care au dobândit un caracter distinctiv după depunerea cererii de înregistrare sau după înregistrare, trebuie să se concluzioneze că legislatorul comunitar a înțeles să limiteze protecția mărcilor în temeiul articolului 7 alineatul (3) din regulamentul menționat exclusiv la mărcile care au dobândit un caracter distinctiv înainte de depunerea cererii de înregistrare. Interpretarea literală atât a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, cât și a articolului 3 alineatul (3) prima teză din Directiva 89/104 permite, așadar, să se ajungă la concluzia potrivit căreia caracterul distinctiv trebuie să fie dobândit prin utilizarea mărcii înainte de data depunerii cererii de înregistrare. În măsura în care recurenta înțelege să pună în discuție interpretarea literală a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 susținând că aceasta nu permite să se ia în considerare evenimentele care pot avea loc după depunerea cererii de înregistrare, este suficient să se arate că argumentarea acesteia nu stabilește în ce mod o modificare a listei de produse sau retragerea cererii de înregistrare ar putea avea o incidență asupra datei la care se apreciază caracterul distinctiv al mărcii. Acest argument trebuie, așadar, să fie respins. Pe de altă parte, astfel cum a reținut în mod corect Tribunalul la punctul 77 din hotărârea atacată, o astfel de interpretare literală a articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 este singura compatibilă cu coerența sistemului de motive absolute și relative de refuz în domeniul înregistrării mărcii comunitare, potrivit căruia data depunerii cererii de înregistrare determină prioritatea unei mărci în raport cu alta. În plus, o marcă lipsită de caracter distinctiv în momentul depunerii cererii de înregistrare ar putea servi drept temei pentru aplicarea, în cadrul unei opoziții sau al unei cereri de declarare a nulității, a unui motiv relativ de refuz împotriva unei alte mărci a cărei dată de depunere s-ar situa după cea a primei mărci. O astfel de ipoteză este cu atât mai inacceptabilă în cazul în care, la data depunerii, a doua marcă prezintă deja un caracter distinctiv, în timp ce prima nu a dobândit încă un astfel de caracter prin utilizare. În această privință, nu poate fi reținut argumentul recurentei întemeiat pe dispozițiile articolului 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, argument potrivit căruia articolul menționat ar admite deja dovada utilizării după depunerea cererii de înregistrare. Astfel, pe de o parte, articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94, în măsura în care instituie o excepție în raport cu cauzele de nulitate absolută prevăzute în cuprinsul alineatului (1) al articolului 51 menționat, trebuie interpretat în mod restrictiv și nu poate, prin urmare, să servească drept temei unui raționament prin analogie în cadrul interpretării articolului 7 alineatul (3) din regulamentul respectiv. Pe de altă parte, trebuie amintit, astfel cum a procedat în mod corect Tribunalul la punctul 78 din hotărârea atacată, că articolul 51 alineatul (2) din Regulamentul nr. 40/94 își găsește justificarea în încrederea legitimă a titularului mărcii în înregistrarea acesteia și că, în temeiul acestei încrederi legitime, titularul a putut efectua investiții de-a lungul perioadei care s-a scurs de la înregistrare. Or, se impune constatarea că o astfel de încredere legitimă în înregistrarea mărcii nu poate fi invocată cu ocazia depunerii cererii de înregistrare. În acest context, nu este convingătoare afirmația recurentei potrivit căreia încrederea legitimă de care se poate prevala titularul unei mărci înregistrate trebuie temperată de faptul că respectivul titular trebuie să fie conștient de fragilitatea înregistrării mărcii. Chiar presupunând că orice titular al unei mărci înregistrate din greșeală trebuie considerat de rea-credință, articolul 51 alineatul (1) litera (b) din Regulamentul nr. 40/94, care consideră reaua-credință a solicitantului drept o cauză de nulitate absolută, trebuie aplicat în toate cazurile de înregistrare a unei mărci din greșeală, astfel încât alineatul (2) al articolului menționat ar fi golit de orice efect. În măsura în care recurenta afirmă că aprecierea caracterului distinctiv al mărcii în ziua examinării motivelor de refuz se află în perfect acord cu interpretarea articolului 9 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94, este suficient să se arate că articolul menționat, pe lângă faptul că se află în acord cu interpretarea potrivit căreia caracterul distinctiv trebuie să fi fost dobândit înainte de depunerea cererii de înregistrare, prevede compensațiile care pot fi impuse terților pentru fapte săvârșite după publicarea mărcii, dar înainte de înregistrarea acesteia. Or, recurenta nu a demonstrat în ce mod problema opozabilității față de terți a dreptului conferit de marca comunitară ar putea afecta problema caracterului distinctiv al mărcii în momentul depunerii cererii de înregistrare. În ceea ce privește hotărârile invocate de recurentă în sprijinul tezei sale, trebuie observat că, pe de o parte, în Hotărârea Levi Strauss, citată anterior, Curtea s-a pronunțat cu privire la consecințele pe care comportamentul titularului le are asupra întinderii protecției unei mărci dobândite în conformitate cu prevederile legale și, pe de altă parte, în cauza MIP Metro/OAPI – Tesco Stores (METRO), citată anterior, Tribunalul s-a pronunțat în sensul că trebuie să se ia în considerare modificările de circumstanțe intervenite care au avut loc între depunerea opoziției și decizia care s-a pronunțat asupra acesteia. Or, se impune constatarea că aceste hotărâri nu sunt relevante pentru a soluționa problema de drept care se ridică în prezenta cauză, referitoare la o cerere de înregistrare a unei mărci lipsite de caracter distinctiv în momentul depunerii. Având în vedere ceea ce precedă, se impune concluzia că în mod întemeiat s-a pronunțat Tribunalul în sensul că marca în cauză trebuia să fi dobândit un caracter distinctiv înainte de data depunerii cererii de înregistrare și după ce a fost utilizată. În consecință, motivul unic întemeiat pe încălcarea articolului 7 alineatul (3) din Regulamentul nr. 40/94 nu este întemeiat, astfel încât este necesară respingerea recursului. Cu privire la cheltuielile de judecată Potrivit articolului 69 alineatul (2) din Regulamentul de procedură, aplicabil procedurii de recurs în temeiul articolului 118 din același regulament, partea care cade în pretenții este obligată, la cerere, la plata cheltuielilor de judecată. Întrucât OAPI a solicitat obligarea Imagination Technologies la plata cheltuielilor de judecată, iar Imagination Technologies a căzut în pretenții, se impune obligarea acesteia la plata cheltuielilor de judecată. Pentru aceste motive, Curtea (Camera a cincea) declară și hotărăște: 1) Respinge recursul. 2) Obligă Imagination Technologies Ltd la plata cheltuielilor de judecată. Semnături ( *1 ) Limba de procedură: engleza.

62000TJ0301

sk

Žaloba o náhradu škody, ktorá údajne vyplynula z colnej prirážky vyberanej Spojenými štátmi americkými za dovoz bavlnenej posteľnej bielizne od žalobcov so súhlasom orgánu pre urovnávanie sporov Svetovej obchodnej organizácie (WTO), v dôsledku konštatovania nezlučiteľnosti režimu Spoločenstva pre dovoz banánov s dohodami a deklaráciami pripojenými k Dohode o založení WTO Výrok Žaloba sa zamieta. Žalobcovia sú povinní nahradiť okrem svojich vlastných trov konania aj trovy konania Rady a Komisie. Španielske kráľovstvo znáša svoje vlastné trovy konania.

62004CJ0339

nl

1       Het verzoek om een prejudiciële beslissing betreft de uitlegging van richtlijn 97/13/EG van het Europees Parlement en de Raad van 10 april 1997 betreffende een gemeenschappelijk kader voor algemene machtigingen en individuele vergunningen op het gebied van telecommunicatiediensten (PB L 117, blz. 15). 2       Dit verzoek is ingediend in het kader van een geding tussen Nuova società di telecomunicazioni SpA (hierna: „NST”) en het Ministero delle Comunicazioni (ministerie van Communicatie) ter zake van de betaling van een heffing voor particulier gebruik van een telecommunicatienetwerk. Rechtskader De gemeenschapsregeling 3       Richtlijn 97/13 brengt een gemeenschappelijk kader voor vergunningstelsels tot stand teneinde een belangrijke bijdrage te leveren tot de komst van nieuwe exploitanten op de markten. 4       Luidens artikel 3, lid 3, van deze richtlijn dragen de lidstaten er zorg voor dat telecommunicatiediensten en/of telecommunicatienetwerken ofwel zonder machtiging ofwel op basis van machtigingen kunnen worden verstrekt. Deze richtlijn voorziet in twee afzonderlijke instrumenten, te weten de algemene machtiging en de individuele vergunning. 5       Luidens artikel 2, lid 1, sub a, eerste streepje, van richtlijn 97/13 hoeft bij een algemene machtiging, ongeacht of deze voortvloeit uit een „categorale vergunning” dan wel uit algemene wetgeving, de betrokken onderneming geen uitdrukkelijk besluit van de nationale regelgevende instantie te verkrijgen. 6       Overeenkomstig artikel 2, lid 1, sub a, tweede streepje, van deze richtlijn wordt de individuele vergunning door een nationale regelgevende instantie verleend en worden daarbij aan een onderneming specifieke rechten verleend of de activiteiten van die onderneming aan specifieke verplichtingen onderworpen. 7       Krachtens artikel 7, lid 1, van richtlijn 97/13 kunnen de lidstaten alleen voor bepaalde doeleinden individuele vergunningen afgeven, onder meer om de vergunninghouder toegang te verlenen tot radiofrequenties of nummers. 8       Artikel 7, lid 2, van genoemde richtlijn bepaalt echter dat individuele vergunningen verplicht kunnen worden gesteld voor het tot stand brengen en verstrekken van openbare telecommunicatienetwerken alsmede andere netwerken waarbij radiofrequenties worden gebruikt. 9       Met betrekking tot de op individuele vergunningen toepasselijke vergoedingen en heffingen bepaalt artikel 11, lid 1, van richtlijn 97/13 dat de vergoedingen uitsluitend strekken tot dekking van de administratiekosten die voortvloeien uit de afgifte van, het beheer van, de controle van en het toezicht op de naleving van de toepasselijke individuele vergunningen. Dezelfde bepaling schrijft ook voor dat deze vergoedingen in verhouding dienen te staan tot het ermee gepaard gaande werk en op geëigende wijze en met voldoende bijzonderheden dienen te worden bekendgemaakt, zodat deze informatie gemakkelijk toegankelijk is. 10     Indien gebruik moet worden gemaakt van schaarse hulpbronnen kunnen de lidstaten echter volgens artikel 11, lid 2, van richtlijn 97/13 hun nationale regelgevende instanties toestaan heffingen te innen om een optimaal gebruik van deze hulpbronnen te waarborgen. De nationale regeling 11     Vóór de liberalisering van de telecommunicatiemarkt konden vennootschappen die openbare diensten verrichtten, in het kader van een vergunningstelsel telecommunicatienetwerken exploiteren voor intern gebruik, overeenkomstig het bij decreet van de president van de Republiek nr. 156 goedgekeurde Post‑ en telecommunicatiewetboek (testo unico delle disposizioni legislative in materia postale di bancoposta e di telecomunicazioni approvato con decreto del Presidente della Repubblica n° 156), van 29 maart 1973 (GURI nr. 113, van 3 mei 1973; hierna: „wetboek”). 12     In het kader van de liberalisering van de telecommunicatiemarkt kunnen op grond van het decreet van de president van de Republiek nr. 318 houdende de regeling ter uitvoering van de gemeenschapsrichtlijnen op het gebied van de telecommunicatie (decreto del Presidente della Repubblica n° 318, Regolamento per l’attuazione di direttive comunitarie nel settore delle telecomunicazioni) van 19 september 1997 (gewoon supplement bij GURI nr. 221 van 22 september 1997; hierna: „decreto n° 318/97”), bepaalde vennootschappen een individuele vergunning verkrijgen voor het aanbieden van telecommunicatiediensten aan het publiek. 13     Artikel 6 van decreto nº 318/97 regelt de procedure voor de verlening van algemene machtigingen en individuele vergunningen en bevat de regels voor de inning van de bijdragen. Volgens dit artikel is, tenzij het gaat om het gebruik van schaarse hulpbronnen, de bijdrage die van ondernemingen wordt gevraagd voor de procedures ter zake van individuele vergunningen, uitsluitend bestemd ter dekking van de administratiekosten in verband met het onderzoek van de zaak, de controle op het beheer van de dienst en het toezicht op de naleving van de voorwaarden voor de vergunningen zelf. 14     Artikel 21, leden 2 tot en met 5, van decreto nº 318/97, ingevolge waarvan de nieuwe regeling was uitgebreid tot netwerken voor particulier gebruik, is ingetrokken bij artikel 20 van wet nr. 448 houdende maatregelen van openbare financiën voor stabilisatie en ontwikkeling (legge nº 448, Misure di finanza pubblica per la stabilizzazione e lo sviluppo), van 23 december 1998 (gewoon supplement bij GURI nr. 302 van 29 december 1998; hierna: „wet nr. 448/98”). In dit laatste artikel was evenwel bepaald dat de bepalingen van het wetboek betreffende de berekening van de geldelijke lasten met betrekking tot particuliere netwerken, van toepassing zouden blijven tot de vaststelling van de nieuwe wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen ter zake. 15     Krachtens artikel 4, lid 6, van wet nr. 249 tot oprichting van de toezichthoudende autoriteit op het gebied van de telecommunicatie en houdende bepalingen betreffende de telecommunicatie‑ en radio‑ en televisiesystemen (legge n° 249, Istituzione dell’Autorità per le garanzie nelle comunicazioni e norme sui sistemi delle telecomunicazioni e radiotelevisivo), van 31 juli 1997 (gewoon supplement bij GURI n° 177 van 31 juli 1997), dienen vennootschappen die openbare diensten verrichten en die particuliere netwerken hebben aangelegd voor intern gebruik, een afzonderlijke vennootschap op te richten voor de uitoefening van alle activiteiten binnen deze sector. Uit dien hoofde dienen zij overeenkomstig artikel 20 van wet nr. 448/98 vergoedingen te betalen. Het hoofdgeding 16     De feiten in het hoofdgeding, zoals deze uit de verwijzingsbeslissing blijken, kunnen als volgt worden samengevat. 17     Vóór de liberalisering van de telecommunicatiemarkt waren aan ENI SpA (hierna: „ENI”) overeenkomstig artikel 213 van het wetboek radiofrequenties toegekend voor intern gebruik. 18     Na deze liberalisering, die het gevolg was van onder meer richtlijn 97/13, heeft ENI NST opgericht en deze vennootschap het beheer toevertrouwd van het telecommunicatienetwerk dat tot dan toe enkel bestemd was voor haar interne gebruik. 19     Op 12 juni 1998 heeft NST krachtens decreto n° 318/97, waarbij richtlijn 97/13 in de nationale rechtsorde is omgezet, een individuele vergunning verkregen om door middel van dit netwerk telecommunicatiediensten aan het publiek te verstrekken. 20     De Italiaanse minister van Communicatie heeft NST verzocht twee bijdragen te betalen voor dit netwerk, de ene voor het verstrekken van telecommunicatiediensten aan het publiek en de andere voor het particuliere gebruik van dit netwerk. Deze tweede bijdrage is verlangd met betrekking tot het jaar 1999 bij schriftelijke mededeling van deze minister van 26 februari 1999 en kwam overeen met het bedrag dat voorheen door ENI overeenkomstig het wetboek werd betaald. 21     NST heeft de tweede bijdrage bij de Italiaanse bestuursrechter bestreden. 22     De Consiglio di Stato (Raad van State) betwijfelt of de verplichting van NST om twee afzonderlijke bijdragen te betalen voor het openbare gebruik en het particuliere gebruik van een telecommunicatienetwerk, verenigbaar is met richtlijn 97/13. Subsidiair vraagt de Consiglio di Stato zich af of de berekening van de tweede bijdrage in overeenstemming is met artikel 11 van deze richtlijn. 23     In deze omstandigheden heeft de Consiglio di Stato besloten de behandeling van de zaak te schorsen en het Hof de volgende prejudiciële vragen voor te leggen: „1)      Is met de basisbeginselen van richtlijn 97/13/EG verenigbaar een nationale regeling op grond waarvan vennootschappen die diensten van openbaar nut verrichten en die in het verleden in een stelsel van vergunningen tegen vergoeding telecommunicatienetwerken voor intern gebruik hebben opgezet, een afzonderlijke vennootschap dienen op te richten voor het verrichten van activiteiten in de telecommunicatiesector, en die bepaalt dat de afzonderlijke vennootschap, hoewel zij een vergunning bezit voor de dienst ten behoeve van het publiek, in verband met het gebruik van het telecommunicatienetwerk door de moedermaatschappij, zij het tijdelijk, een aanvullende bijdrage moet betalen? 2)      Is met het gemeenschapsrecht en met de uitlegging die […] het Hof van Justitie daaraan heeft gegeven in het arrest van 18 september 2003 [Albacom en Infostrada (C‑292/01 en C‑293/01, Jurispr. blz. I‑9449)], verenigbaar een nationale regeling die [als overgangsmaatregel] de tweede en aanvullende bijdrage, die verschuldigd is voor de activiteit die ten gunste van de moedermaatschappij wordt verricht, berekent op basis van de bedragen die de moedermaatschappij in het verleden heeft betaald onder het oude stelsel van uitsluitende rechten, waarin onderscheid werd gemaakt tussen vergunningen voor telecommunicatiesystemen voor openbaar gebruik en vergunningen met betrekking tot systemen voor particulier gebruik?” Beantwoording van de prejudiciële vragen 24     Met zijn twee vragen wenst de Consiglio di Stato in wezen te vernemen of artikel 11 van richtlijn 97/13 zich verzet tegen een nationale regeling als in het hoofdgeding aan de orde is, op grond waarvan een vennootschap die houdster is van een individuele vergunning voor het verstrekken van een openbaar telecommunicatienetwerk waarvoor zij een bijdrage als bedoeld in dit artikel heeft betaald, een aanvullende bijdrage voor het particuliere gebruik van dit netwerk moet betalen. 25     De Italiaanse regering betoogt dat richtlijn 97/13 niet van toepassing is op particuliere telecommunicatienetwerken of ‑diensten, maar uitsluitend op openbare telecommunicatienetwerken of ‑diensten. Zij is derhalve van oordeel dat deze richtlijn zich niet verzet tegen de heffing van een aanvullende bijdrage als de tweede bijdrage in het hoofdgeding, ter zake van het particuliere gebruik van een telecommunicatienetwerk. 26     In dat verband moet worden vastgesteld dat volgens artikel 1, lid 1, van richtlijn 97/13 deze richtlijn betrekking heeft op de procedures die samenhangen met de verlening van machtigingen voor de verstrekking van telecommunicatiediensten, zonder onderscheid te maken tussen voor het publiek opengestelde netwerken en particuliere netwerken. 27     Bovendien mogen de lidstaten ingevolge artikel 7, lid 2, van deze richtlijn een stelsel van individuele vergunningen invoeren voor het tot stand brengen en verstrekken van openbare telecommunicatienetwerken alsmede andere netwerken waarbij radiofrequenties worden gebruikt. 28     Bijgevolg is deze richtlijn in beginsel niet alleen van toepassing op openbare telecommunicatienetwerken en ‑diensten, maar ook op particuliere telecommunicatienetwerken die niet voor het publiek zijn opengesteld en zijn voorbehouden aan een gesloten groep gebruikers, alsook op de door middel van deze particuliere netwerken verstrekte telecommunicatiediensten. 29     Volgens de verwijzende rechter is het netwerk dat in het hoofdgeding aan de orde is, voor het publiek opengesteld krachtens de individuele vergunning waarbij NST overeenkomstig artikel 7, lid 2, van richtlijn 97/13 is gemachtigd een openbaar telecommunicatienetwerk te verstrekken. 30     In dit verband zij eraan herinnerd dat volgens de vijfde overweging van de considerans van richtlijn 97/33/EG van het Europees Parlement en de Raad van 30 juni 1997 inzake interconnectie op telecommunicatiegebied, wat betreft de waarborging van de universele dienst en van de interoperabiliteit door toepassing van de beginselen van Open Network Provision (ONP) (PB L 199, blz. 32), het woord „openbaar” betrekking heeft op netwerken of diensten die algemeen beschikbaar zijn gesteld voor gebruik door derden. 31     Bovendien volgt uit artikel 2, punt 2, tweede alinea, van richtlijn 90/387/EEG van de Raad van 28 juni 1990 betreffende de totstandbrenging van de interne markt voor telecommunicatiediensten door middel van de tenuitvoerlegging van Open Network Provision (ONP) (PB L 192, blz. 1), zoals gewijzigd bij richtlijn 97/51/EG van het Europees Parlement en de Raad van 6 oktober 1997 (PB L 295, blz. 23), dat onder „openbaar telecommunicatienetwerk” moet worden verstaan een telecommunicatienetwerk dat „geheel of ten dele voor het verstrekken van algemeen beschikbare telecommunicatiediensten wordt gebruikt”. 32     Daaruit volgt dat een telecommunicatienetwerk als in het hoofdgeding aan de orde is, dat algemeen beschikbaar is gesteld na uitsluitend voor particuliere doeleinden te zijn gebruikt, moet worden beschouwd als een openbaar telecommunicatienetwerk in de zin van richtlijn 97/13. 33     Bijgevolg vallen een dergelijk telecommunicatienetwerk en alle diensten die door middel daarvan worden verstrekt, volledig binnen de werkingssfeer van deze richtlijn. 34     In deze omstandigheden moet worden onderzocht of de heffing van twee afzonderlijke bijdragen voor de verstrekking van een openbaar telecommunicatienetwerk en de door middel van dit netwerk verstrekte diensten, in overeenstemming is met de regels van genoemde richtlijn. 35     Dienaangaande moet worden opgemerkt dat de lidstaten geen andere vergoedingen en heffingen uit hoofde van de machtigingsprocedures kunnen opleggen dan die waarin richtlijn 97/13 voorziet (zie in die zin arrest Albacom en Infostrada, reeds aangehaald, punt 41). 36     Artikel 11 van deze richtlijn bepaalt uitdrukkelijk dat de lidstaten er zorg voor dragen dat iedere vergoeding die van ondernemingen uit hoofde van deze procedures wordt verlangd, uitsluitend strekt tot dekking van de administratiekosten in verband met het werk dat met het vergunningstelsel gepaard gaat, tenzij er sprake is van gebruik van schaarse hulpbronnen (zie arrest Albacom en Infostrada, reeds aangehaald, punt 33). 37     Uit de verwijzingsbeslissing en de bij het Hof ingediende opmerkingen blijkt echter dat de tweede bijdrage is berekend overeenkomstig de vóór de liberalisering van de telecommunicatiemarkt in het wetboek neergelegde criteria, welke niet overeenkwamen met die voorzien in artikel 11 van richtlijn 97/13. 38     Gelet op het voorgaande dient op de gestelde vragen te worden geantwoord dat artikel 11 van richtlijn 97/13 zich verzet tegen een nationale regeling als die welke in het hoofdgeding aan de orde is, op grond waarvan de houder van een individuele vergunning voor het verstrekken van een openbaar telecommunicatienetwerk waarvoor hij een bijdrage als bedoeld in dit artikel heeft betaald, een aanvullende bijdrage voor het particuliere gebruik van dit netwerk moet betalen die wordt berekend aan de hand van criteria die niet overeenkomen met die voorzien in genoemd artikel. Kosten 39     Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. De door anderen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakte kosten komen niet voor vergoeding in aanmerking. Het Hof van Justitie (Derde kamer) verklaart voor recht: Artikel 11 van richtlijn 97/13/EG van het Europees Parlement en de Raad van 10 april 1997 betreffende een gemeenschappelijk kader voor algemene machtigingen en individuele vergunningen op het gebied van telecommunicatiediensten, verzet zich tegen een nationale regeling als die welke in het hoofdgeding aan de orde is, op grond waarvan de houder van een individuele vergunning voor het verstrekken van een openbaar telecommunicatienetwerk waarvoor hij een bijdrage als bedoeld in dit artikel heeft betaald, een aanvullende bijdrage voor het particuliere gebruik van dit netwerk moet betalen die wordt berekend aan de hand van criteria die niet overeenkomen met die voorzien in genoemd artikel. ondertekeningen * Procestaal: Italiaans.

62003CJ0386

lv

1       Ar savu prasību Eiropas Kopienu Komisija lūdz Tiesu atzīt, ka, 1997. gada 10. decembra Noteikumu par lidlauka sniegtajiem pakalpojumiem lidostās ( Verodnung über Bodenabfertigungsdienste auf Flugplätzen , turpmāk tekstā – “ BADV ”) ( BGBl. 1997 I , 2885. lpp.) 8. panta 2. punkta un 9. panta 3. punkta ietvaros ieviešot pasākumus, kas ir pretēji Padomes 1996. gada 15. oktobra Direktīvas 96/67/EK par pieeju lidlauka sniegto pakalpojumu tirgum Kopienas lidostās (OV L 272, 36. lpp.) 16. un 18. pantam, Vācijas Federatīvā Republika nav izpildījusi pienākumus, kas tai uzlikti ar šo direktīvu. I – Atbilstošās tiesību normas A – Kopienu tiesiskais regulējums 2       Direktīvā 96/67 ir paredzēta pakāpeniska lidlauku sniegto pakalpojumu tirgus atvēršana Kopienas lidostās. 3       Minētās direktīvas 16. un 18. pantā ir ietverti attiecīgie noteikumi, proti, par pieeju lidostu objektiem, kā arī par sociālo un vides aizsardzību. Šo pantu teksts ir šāds: “16. pants 1. Dalībvalstis veic vajadzīgos pasākumus, lai nodrošinātu to, ka lidlauka pakalpojumu sniedzējiem un lidostas lietotājiem, kas vēlas veikt pašpakalpojumus, ir pieejami lidostas objekti, ciktāl tas vajadzīgs, lai tie varētu veikt savu darbību. Ja lidostas vadības dienests vai attiecīgi valsts iestāde vai cita struktūra, kas to kontrolē, šo pieeju pakļauj nosacījumiem, tiem jābūt atbilstīgiem, objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem. 2. Lidlauka sniegtajiem pakalpojumiem paredzētajai platībai jābūt tā sadalītai starp dažādajiem lidlauka pakalpojumu sniedzējiem un lidostas lietotājiem, kas veic pašpakalpojumus, ieskaitot jaunpienācējus, lai tie varētu izmantot savas tiesības un būtu iespējama faktiska un godīga konkurence, pamatojoties uz atbilstīgiem, objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem noteikumiem un kritērijiem. 3. Ja par pieeju lidostas objektiem ir jāmaksā, šo maksu nosaka saskaņā ar atbilstīgiem, objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem kritērijiem.” “18. pants Neskarot šīs direktīvas piemērošanu un ievērojot citus Kopienas tiesību aktu noteikumus, dalībvalstis var veikt vajadzīgos pasākumus, lai nodrošinātu darba ņēmēju tiesību aizsardzību un ievērotu apkārtējās vides aizsardzību.” 4       Padomes 2001. gada 12. marta Direktīvā 2001/23/EK par dalībvalstu tiesību aktu tuvināšanu attiecībā uz darbinieku tiesību aizsardzību uzņēmumu, uzņēmējsabiedrību vai uzņēmumu vai uzņēmējsabiedrību daļu īpašnieka maiņas gadījumā (OV L 82, 16. lpp.) ir kodificēta Padomes 1977. gada 14. februāra Direktīva 77/187/EEK (OV L 61, 26. lpp.), kurā grozījumi izdarīti ar Padomes 1988. gada 29. jūnija Direktīvu 98/50/EK (OV L 201, 88. lpp.). B – Valsts tiesiskais regulējums 5       Vācijas tiesībās Direktīva 96/67 būtībā tika ieviesta ar 1997. gada 11. novembra Likumu par lidlauka sniegtajiem pakalpojumiem lidostās [ Gesetz über Bodenabfertigungsdienste auf Flugplätzen ] ( BGBl. I , 2674. lpp.) un ar BADV . Šo noteikumu 8. un 9. pants ir šādi: “8. pants 1)      Lidlauka pakalpojumu sniedzējiem vai lietotājiem, kas veic pašpakalpojumus, ir jāizpilda “lidlauka pakalpojumu sniegšanas prasības” [..]. 3. panta 2.–5. punktā paredzētajos gadījumos šīs prasības ietilpst uzaicinājumā uz konkursu un izvēles procedūrā saskaņā ar 7. pantu. 2)      Lidostas vadības dienests var pieprasīt no pakalpojuma sniedzēja vai lietotāja, kas veic pašpakalpojumus, lai tas pārņemtu darbiniekus lidlauku pakalpojumu vai pašpakalpojumu sniegšanai. Šos darbiniekus izvēlas pēc atbilstīgiem kritērijiem, it īpaši pēc viņu nodarbošanās. Piemēro 9. panta 3. punkta trešo teikumu, neskarot Civillikuma 613.a pantu. 3)      Neskatoties uz 1. un 2. punktu, gaisa satiksmes iestāde uz lidlauku pakalpojumu sniegšanu var attiecināt standarta nosacījumu vai tehnisko specifikāciju izpildi. Šie nosacījumi vai specifikācijas jāpieņem, konsultējoties ar lidostas lietotāju komiteju. 4)      1.–3. punktā minētās prasības, kritēriji, standarta nosacījumi un tehniskās specifikācijas ir jāpieņem un jāpiemēro atbilstīgi, objektīvi, atklāti un nediskriminējoši. Lidostas vadības dienests tos paziņo iepriekš.” “9. pants 1)      Lidostas vadības dienestam un lidlauka pakalpojumu sniedzējiem vai lietotājiem, kas izmanto pašpakalpojumus, jānoslēdz līgums par nepieciešamās un izmantojamās lidlauka daļas un lidlauka objektu izmantošanu, kā arī par samaksu lidostas vadības dienestam un par prasībām, kas saskaņā ar šo noteikumu 8. pantu jāizpilda pakalpojumu sniedzējiem vai lietotājiem, kas veic pašpakalpojumus. 2)      Lidostas vadības dienests rūpējas par to, lai šajos noteikumos paredzētajiem pakalpojumu sniedzējiem un lietotājiem nepamatoti netiktu liegta pieeja lidlauka objektiem. Ja lidostas vadības dienests uz šo pieeju attiecina nosacījumus, tad tiem jābūt atbilstīgiem, objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem. 3)      Lidostas vadības dienestam ir tiesības no lidlauka pakalpojumu sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem pieprasīt samaksu par pieeju objektiem, to nodošanu viņu rīcībā un izmantošanu. Šo samaksu nosaka saskaņā ar atbilstīgiem, objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem kritērijiem; tādējādi tirdzniecības nodeva var tikt izmantota lidostas pašfinansējumam. Nosakot samaksas apjomu, lidostas vadības dienests var piemērotā apjomā ņemt vērā nepieciešamos izdevumus, kas tam rodas sakarā ar lidlauka pakalpojumu pāreju to sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem, it īpaši sakarā ar darbinieku nepārņemšanu.” 6 BADV 8. panta 2. punktā minētajā Vācijas Civillikuma ( Bügerliches Gesetzbuch ) 613.a pantā ir noteikts: “1)      Ja uzņēmumu vai tā daļu tiesiska darījuma rezultātā pārņem cits īpašnieks, uz jauno īpašnieku pāriet arī pārņemšanas brīdī pastāvošās tiesības un pienākumi, kas izriet no darba tiesiskajām attiecībām. Ja šīs tiesības vai pienākumi ir noteikti koplīgumā vai darba līgumā, tie nosaka darba tiesiskās attiecības jaunā īpašnieka un darbinieka starpā un viena gada laikā kopš pārejas brīža tajos nedrīkst izdarīt izmaiņas, kas pasliktinātu darbinieka stāvokli. Otro teikumu nepiemēro, ja attiecībā uz jauno īpašnieku tiesības un pienākumi tiek ietverti citā koplīgumā vai darba līgumā. Pēc otrajā teikumā minētā termiņa izbeigšanās tiesības un pienākumus var grozīt, ja koplīgums vai darba līgums vairs nav spēkā vai ja cits koplīgums, par kura piemērošanu ir vienojies jaunais īpašnieks ar darbinieku, nav saistošs abām pusēm. 2)      Iepriekšējais darba devējs un jaunais darba devējs ir solidāri atbildīgi par 1. punktā minētajiem pienākumiem, ciktāl tie ir radušies līdz pārejas brīdim un izbeidzas viena gada laikposmā no šī brīža. Ja šie pienākumi izbeidzas pēc pārejas brīža, tad iepriekšējais darba devējs par tiem ir atbildīgs tikai tādā apmērā, kas atbilst pārejas brīdim atvēlētajam atskaites periodam. [..].” II – Pirmstiesas procedūra 7       Izvērtējusi Vācijas tiesisko regulējumu, Komisija konstatēja, ka tā savās tiesībās nav pareizi transponējusi Direktīvas 96/67 16. un 18. pantu. Tādēļ tā 2000. gada 28. februārī Vācijas valdībai nosūtīja brīdinājuma vēstuli ar lūgumu sniegt tās apsvērumus. 8       Savā 2000. gada 16. maija atbildē Vācijas Federatīvā Republika minēto pienākumu neizpildi apstrīdēja. 9       Komisija, neguvusi pārliecību no iesniegtajiem paskaidrojumiem, ar 2002. gada 21. marta vēstuli nosūtīja dalībvalstij argumentētu atzinumu, aicinot dalībvalsti veikt pasākumus, kas nepieciešami, lai izpildītu šī atzinuma prasības divu mēnešu laikā kopš tā paziņošanas brīža. 10     Uz šo argumentēto atzinumu sniegto atbildi uzskatīdama par nepietiekamu, Komisija cēla šo prasību. III – Par prasību Lietas dalībnieku argumenti 11     Komisija uzsver, ka pasākumi, kas ieviesti Direktīvas 96/67 18. pantā noteiktās dalībvalstu kompetences ietvaros, nedrīkst būt pretēji šīs direktīvas 6. un 7. pantā noteiktajai pakāpeniskajai lidlauku sniegto pakalpojumu tirgus atvēršanai. Līdz ar to ieviestie valsts pasākumi darba attiecību regulēšanai šajā jomā nedrīkst izraisīt diskrimināciju pakalpojumu sniedzēju un lietotāju, kas izmanto pašpakalpojumus, starpā, nedz arī deformēt konkurenci starp tiem. 12     Komisija uzskata, ka Vācijas tiesiskais regulējums neatbilst šiem nosacījumiem, jo tie attiecībā uz lidostas vadības dienestu un pakalpojumu sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem atšķiras, tādējādi liekot šķēršļus pēdējo piekļuvei tirgum un deformējot konkurenci šo dažādo tirgus dalībnieku starpā. Lidostas vadības dienests ir tiesīgs pilnībā vai vismaz daļēji nodot jaunajiem tirgus dalībniekiem tās izmaksas, kas tam radušās sakarā ar darbiniekiem, ko tas vairs nevar nodarbināt liberalizācijas procesā zaudēto tirgus daļu dēļ. 13     Komisija uzsver, ka vispārīgie aizsardzības noteikumi, ko dalībvalstis pieņēmušas, transponējot Direktīvu 2001/23, ir piemērojami arī lidlauku sniegto pakalpojumu jomā. Līdz ar to, ja Direktīvā 96/67 paredzētās tirgus atvēršanas rezultātā notiek uzņēmuma pāreja Direktīvas 2001/23 1. panta 1. punkta nozīmē, tad īpašumtiesības nododošās personas tiesības un pienākumi, kas izriet no pārejas brīdī pastāvoša darba līguma vai darba tiesiskajām attiecībām, pāriet īpašumtiesību pārņēmējam. 14     Komisija uzskata, ka BADV 8. panta 2. punktā un 9. panta 3. punktā paredzētie pasākumi gadījumos, kas nav ietverti Direktīvā 2001/23, attiecībā uz lidostas vadības dienestu, no vienas puses, un citiem pakalpojumu sniedzējiem un pašpakalpojumu izmantotājiem, no otras puses, ir diskriminējoši, ciktāl tas attiecas uz sociālajām izmaksām, ja lidlauku sniegtie pakalpojumi tiek pārņemti. 15     Komisija uzskata, ka atsevišķu sociālo izmaksu nodošana, kas paredzēta BADV 9. panta 3. punktā, nav attaisnojama ar Direktīvas 96/67 16. panta 3. punktu. Saskaņā ar šo noteikumu lidostas vadības dienestam ir ļauts no lidlauka pakalpojumu sniedzējiem un lietotājiem, kas izmanto pašpakalpojumus, pieprasīt samaksu par pieeju lidostas objektiem. Šo samaksu nosaka saskaņā ar objektīviem, atklātiem un nediskriminējošiem kritērijiem. 16     Komisija uzskata, ka minētajā normā izmantotais jēdziens “lidostas objekti” ir saprotams saistībā ar lidostas infrastruktūru un ka samaksas apjomu par atbilstošu un objektīvu var uzskatīt tikai tad, ja tas ir pamatots ar tām izmaksām, kas lidostas vadības dienestam radušās, nodrošinot citu pakalpojumu sniedzēju un pašpakalpojumu izmantotāju piekļuvi attiecīgajiem objektiem. Līdz ar to izdevumi, kas lidostas vadības dienestam radušies tādēļ, ka netiek pārņemti darbinieki, nav pieskaitāmi pie izmaksām, kuras jāņem vērā, nosakot Direktīvas 96/67 16. panta 3. punktā noteiktās samaksas apjomu. 17     Vācijas valdība atsaucas uz BADV 8. panta 2. punktu, kas, nosakot sistēmu, kas balstās uz sarunām lidostas vadības dienesta un jauna tirgus dalībnieka starpā, iedibina mehānismu, kas vērsts uz to, lai pārņemšanas rezultātā iespēju robežās tiktu aizsargātas darba tiesiskās attiecības. Saskaņā ar šo kārtību jaunam tirgus dalībniekam, kas vēlas sniegt lidlauka pakalpojumus pats sev vai trešām personām, ir jāved sarunas ar lidostas vadības dienestu par darbinieku tiesību aizsardzību. Tikai tad, ja dienests ir prasījis savu atlikušo darbinieku pārņemšanu, bet jaunais tirgus dalībnieks no tās ir atteicies, lidostas vadības dienests sociālās izmaksas var sadalīt visu attiecīgo pakalpojumu sniedzēju starpā. 18     Vācijas valdība norāda, ka BADV 8. panta 2. punkta noteikumi saistībā ar 9. panta 3. punktā noteikto, kā arī no tiem izrietošā iespēja sociālās izmaksas, kas rodas darbinieku atlaišanas rezultātā, līdzīgi sadalīt lidlauka pakalpojumu sniedzēju starpā, ir darbinieku tiesības aizsargājošas normas un nepārsniedz Direktīvas 96/67 18. panta noteiktos ietvarus. 19     Vācijas valdība precizē, ka tāpat kā attiecībā uz lidlauka sniegto pakalpojumu liberalizāciju arī attiecībā uz pakalpojumu, darbinieku un citu elementu pārņemšanu no lidostas vadības dienesta priekšroka ir dodama Direktīvas 2001/23 noteikumiem. Turklāt gadījumos, kas neietilpst minētās direktīvas piemērošanas jomā, BADV 8. panta 2. punkts un 9. panta 3. punkts ir saskaņā ar samērīguma principu, jo tie ir vērsti uz to, lai panāktu līdzsvaru starp darbinieku tiesību aizsardzību un attiecīgo pakalpojumu liberalizāciju. 20     Vācijas valdība norāda arī, ka BADV 8. panta 2. punktā attiecībā uz jaunu tirgus dalībnieku un lidostas vadības dienestu ir ietverts tikai pienākums uzsākt sarunas par darbinieku pārņemšanu. Ar valsts tiesību normām lidostas vadības dienestam tiek piešķirtas tikai pakārtotas tiesības nodot jaunajiem tirgus dalībniekiem sociālās izmaksas, kas radušās liberalizācijas un darbinieku nepārņemšanas rezultātā, un turklāt saskaņā ar atbilstīgiem, atklātiem, objektīviem un nediskriminējošiem kritērijiem. 21     Visbeidzot, Direktīvas 96/67 16. panta 3. punkts, pēc Vācijas valdības domām, neiestājas pret valsts tiesībām, jo šajā punktā ir noteiktas tikai lidostas vadības dienesta tiesības attiecībā uz samaksas pieprasīšanu par piekļuvi lidostas objektiem. BADV 9. panta 3. punkts nav ierobežots tikai ar piekļuvi lidostas objektiem, tam būtu jābūt pamudinājumam jaunajiem tirgus dalībniekiem darbinieku interesēs uzsākt pārņemšanas sarunas ar lidostas vadības dienestu. 22     Šajā sakarā šī valdība uzsver, ka Vācijas tiesiskais regulējums nav Direktīvas 96/67 16. panta 3. punkta transpozīcija, bet gan ir balstīts uz tās 18. pantu. Tiesas vērtējums Par strīda priekšmetu 23     Vispirms jākonstatē, ka izskatāmajā lietā runa ir par Vācijas tiesiskā regulējuma saderību ar Direktīvas 96/67 16. un 18. pantu tikai tajos gadījumos, kurus neparedz Direktīva 2001/23. Kā izriet no lietas dalībnieku teiktā, tie ir vienisprātis, pirmkārt, par to, ka Direktīva 2001/23 ir piemērojama attiecībā uz pārņemšanas procesiem lidlauku sniegto pakalpojumu jomā un, otrkārt, ka no šīs direktīvas izrietošās tiesības un pienākumi ir spēkā katru reizi, kad tirgus atvēršanas gadījumā šajā jomā ir runa par pāreju šīs direktīvas 1. panta 1. punkta izpratnē. 24     Attiecībā uz apstrīdēto valsts tiesisko regulējumu skaidrs ir tas, ka tā piemērošanas joma ir plašāka nekā Direktīvas 2001/23 piemērošanas joma un ka tā attiecas uz jebkuru gadījumu, kad lidostas vadības dienests kādu darbības jomu nodod jaunam tirgus dalībniekam. Līdz ar to ir jāpārbauda, vai BADV 8. panta 2. punkts un 9. panta 3. punkts ir saderīgi ar Direktīvas 96/67 16. un 18. pantu. Par pamatu attiecībā uz darbinieku pārņemšanas pienākumu 25     Komisijas izvirzītais pamats attiecas uz BADV 8. panta 2. punktu, saskaņā ar kuru lidostas vadības dienests pakalpojumu sniedzējam vai pašpakalpojumu izmantotājam var pieprasīt darbinieku pārņemšanu atbilstoši pakalpojumu sniedzējam vai pašpakalpojumu izmantotājam pārejošajiem lidlauka pakalpojumiem. 26     Šajā sakarā jāpiezīmē – kaut arī šī norma atbilst Vācijas valdības izvirzītajai tēzei par to, ka tā nesatur absolūtu darbinieku pārņemšanas pienākumu gadījumos, kad tiek atvērts lidlauka sniegto pakalpojumu tirgus jauniem pakalpojumu sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem, tomēr tā ar savas pastāvēšanas faktu vien pieļauj, ka lidostas vadības dienesti Vācijā, pieprasot pārņemt darbiniekus lidlauku pakalpojumu sniegšanai, var izdarīt zināmu spiedienu uz pakalpojumu sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem, kas vēlas darboties šajā tirgū. 27     Šāds noteikums var sadārdzināt piekļuvi tirgum attiecīgā sektora jaunajiem pakalpojumu sniedzējiem, un tie salīdzinājumā ar uzņēmumiem, kas jau darbojas šajā jomā, tiek nostādīti neizdevīgākā stāvoklī. 28     Attiecībā uz jautājumu, vai šāds regulējums ir attaisnojams saskaņā ar Direktīvas 96/67 18. pantu, ir jāatgādina, ka saskaņā ar Tiesas judikatūru dalībvalstīm joprojām ir tiesības nodrošināt lidlauku sniegto pakalpojumu jomā nodarbinātajiem darbiniekiem zināmu sociālās drošības līmeni, bet šīs tiesības nenozīmē, ka tām ir neierobežota normatīvā kompetence, un tādēļ tās ir izmantojamas tādā veidā, lai tas neietekmētu direktīvas efektivitāti un tās mērķus (skat. 2004. gada 9. decembra spriedumu lietā C‑460/02 Komisija/Itālija, Recueil , I‑11547. lpp., 31. un 32. punkts). 29     Attiecībā uz strīdīgo valsts tiesisko regulējumu ir jāatzīst, ka tas paredzamo finansiālo seku dēļ apdraud lidostas objektu racionālu izmantošanu un attiecīgo pakalpojumu izmaksu samazināšanu to izmantotājiem un līdz ar to pakļauj riskam lidlauka sniegto pakalpojumu tirgus atvēršanu, kā arī Direktīvas 96/67 efektivitāti (skat. iepriekš minēto spriedumu lietā Komisija/Itālija, 33. un 34. punkts). 30     Līdz ar to BADV 8. panta 2. punkts nav uzskatāms par saderīgu ar pilnvarām, kas dalībvalstīm piešķirtas ar Direktīvas 96/67 18. pantu. 31     No iepriekš minētā izriet, ka izvirzītais pamats attiecībā uz pienākumu pārņemt darbiniekus ir pamatots. Par pamatu attiecībā uz noteikumiem par samaksu par piekļuvi lidostas objektiem, to nodošanu rīcībā un izmantošanu 32     Komisijas izvirzītais pamats attiecas uz BADV 9. panta 3. punktu, kas satur detalizētus noteikumus attiecībā uz samaksu, ko lidostas vadības dienests no pakalpojumu sniedzējiem un pašpakalpojumu izmantotājiem var pieprasīt par piekļuvi lidostas objektiem, to nodošanu rīcībā un izmantošanu. 33     Jāatzīmē, ka šis pants ir tiesiskais pamats tam, lai lidostas vadības dienests drīkstētu iepriekš minētajiem tirgus dalībniekiem uzlikt zināmus finansiālus apgrūtinājumus. 34     Attiecībā uz iespējas pieprasīt samaksu saderīgumu ar Direktīvu 96/67 ir jāatgādina, ka Tiesa ir nospriedusi, ka atsauce uz lidostas objektiem acīmredzami attiecas uz iekārtām un aprīkojumu, ko lidosta ir nodevusi [lietotāju] rīcībā (skat. 2003. gada 16. oktobra spriedumu lietā C‑363/01 Flughafen Hannover-Langenhagen , Recueil , I‑11893. lpp., 40. punkts). 35     Tiesa turklāt ir konstatējusi, ka lidostas vadības dienesta tiesības papildus samaksai par lidostas objektu izmantošanu uzlikt samaksu arī par piekļuvi tiem ne tikai neatvieglo piekļuvi attiecīgajam tirgum, bet arī ir pretējas mērķim samazināt gaisa pārvadājumu uzņēmumu darbības izmaksas un atsevišķos gadījumos šīs izmaksas tikai paaugstinātu (skat. iepriekš minēto spriedumu lietā Flughafen Hannover-Langenhagen , 44. punkts). 36     No šiem apsvērumiem izriet, ka attiecīgajai samaksai ir jābūt precīzai atlīdzībai par lidostas objektu izmantošanu un tās apjoms ir nosakāms saskaņā ar Direktīvas 96/67 16. panta 3. punktā minētajiem kritērijiem, kā arī, ņemot vērā attiecīgā uzņēmuma peļņas intereses (skat. iepriekš minēto spriedumu lietā Flughafen Hannover-Langenhagen , 62. punkts). 37     Izskatāmajā lietā apskatītajā apstrīdētajā valsts tiesiskajā regulējumā paredzēts, ka daļa samaksas var segt ar darbinieku nepārņemšanu, kas radusies lidlauku pakalpojumu tirgus atvēršanas rezultātā, saistītās izmaksas. 38     Kā uzsver ģenerāladvokāts savu secinājumu 69. punktā, šis tiesiskais regulējums parāda, ka saskaņā ar Vācijas tiesībām paredzētā samaksa pārsniedz Kopienu likumdošanā noteiktās robežas, saskaņā ar kurām runa var būt tikai par atlīdzību par pakalpojumu sniedzējiem vai pašpakalpojumu izmantotājiem sniegto piekļuvi lidostas objektiem. 39     Līdz ar to izmaksas, kas radušās darbinieku nepārņemšanas rezultātā, nav saistāmas ar izmaksām, kas lidostas vadības dienestam rodas sakarā ar lidostas objektu nodošanu [to izmantotāju] rīcībā, un tādēļ tās nav uzskatāmas par tādām, kas ietilpst Direktīvas 96/67 16. panta 3. punktā minētajos kritērijos. 40     Turklāt attiecībā uz Vācijas valdības izvirzītajiem argumentiem, ka BADV 9. panta 3. punkta mērķis nav transponēt direktīvas 16. panta 3. punktu, bet gan ka tas ir pilnībā saderīgs ar direktīvas 18. pantu, ir jākonstatē, ka šajā BADV normā ir paredzēta samaksa par piekļuvi lidostas objektiem, to nodošanu rīcībā un izmantošanu, turpretī Direktīvas 96/67 16. panta 3. punkts tieši attiecas uz to, ka par piekļuvi šiem objektiem ir pieprasāma samaksa. Tādēļ Vācijas valdības arguments ir noraidāms. 41     Tāpat arī attiecībā uz Vācijas valdības argumentu vēl jāpiebilst – kā pareizi izsakās ģenerāladvokāts savu secinājumu 50. un 51. punktā –, ka finansiāls apgrūtinājums, ko lidostas vadības dienests var uzlikt jaunajiem tirgus dalībniekiem par darbinieku nepārņemšanu sakarā ar lidlauka sniegto pakalpojumu tirgus atvēršanu, ir finansiāla priekšrocība lidostas vadības dienestam un var kalpot tādu interešu aizsardzībai, kas nav minētas Direktīvas 96/67 18. pantā. 42     Līdz ar to arī izvirzītais pamats par direktīvas 16. panta pārkāpumu ir pamatots. 43     No visa iepriekš minētā izriet, ka Komisijas prasība kopumā ir uzskatāma par pamatotu. 44     Līdz ar to ir jāatzīst, ka Vācijas Federatīvā Republika nav izpildījusi pienākumus, kas tai uzlikti ar Direktīvu 96/67, jo tā, pamatojoties uz Noteikumu par lidlauku sniegtajiem pakalpojumiem lidostās 8. panta 2. punktu un 9. panta 3. punktu, ir ieviesusi pasākumus, kas nav saderīgi ar direktīvas 16. un 18. pantu. Par tiesāšanās izdevumiem 45     Atbilstoši Reglamenta 69. panta 2. punktam lietas dalībniekam, kuram spriedums ir nelabvēlīgs, piespriež atlīdzināt tiesāšanās izdevumus, ja to ir prasījis lietas dalībnieks, kuram spriedums ir labvēlīgs. Tā kā Komisija ir prasījusi piespriest Vācijas Federatīvajai Republikai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus un tā kā tai spriedums ir nelabvēlīgs, tad jāpiespriež tai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus. Ar šādu pamatojumu Tiesa (otrā palāta) nospriež: 1) saskaņā ar 1997. gada 10. decembra Noteikumu par lidlauka sniegtajiem pakalpojumiem lidostās ( Verordnung über Bodenabfertigungsdienste auf Flugplätzen ) 8. panta 2. punktu un 9. panta 3. punktu ieviesdama pasākumus, kas ir pretrunā Padomes 1996. gada 15. oktobra Direktīvas 96/67/EK par pieeju lidlauka sniegto pakalpojumu tirgum Kopienas lidostās 16. un 18. pantam, Vācijas Federatīvā Republika nav izpildījusi pienākumus, kas tai uzlikti ar šo direktīvu; 2) Vācijas Federatīvā Republika atlīdzina tiesāšanās izdevumus. [Paraksti] * Tiesvedības valoda – vācu.

61986CJ0316

it

Motivazione della sentenza 1 CON ORDINANZA 29 OTTOBRE 1986, PERVENUTA IN CANCELLERIA IL 17 DICEMBRE 1986, IL BUNDESFINANZHOF HA SOTTOPOSTO A QUESTA CORTE, A NORMA DELL' ART . 177 DEL TRATTATO CEE, DUE QUESTIONI PREGIUDIZIALI VERTENTI SULL' INTERPRETAZIONE DELL' ART . 16 DEL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO 29 OTTOBRE 1975, N . 2727/75, RELATIVO ALL' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI NEL SETTORE DEI CEREALI ( GU L 281, PAG . 1 ), E DELL' ART . 2, DEL REGOLAMENTO DELLA COMMISSIONE 1* FEBBRAIO 1978, N . 243/78, CHE ISTITUISCE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DEGLI IMPORTI COMPENSATIVI MONETARI ( GU L 37, PAG . 5 ). 2 DETTE QUESTIONI SONO STATE SOLLEVATE NELL' AMBITO DI UNA CONTROVERSIA FRA LO HAUPTZOLLAMT HAMBURG-JONAS E LA DITTA P . KROECKEN, AVENTE AD OGGETTO LA CONCESSIONE DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO PER UNA PARTITA DI 1 250 TONNELLATE DI ORZO PROVENIENTE DALLA FRANCIA, CHE LA DITTA P . KROECKEN HA ESPORTATO DALLA REPUBBLICA FEDERALE DI GERMANIA IN SVIZZERA . 3 DALL' ORDINANZA DI RINVIO EMERGE CHE IL CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE PRESENTATO ALL' ATTO DELL' ESPORTAZIONE DALLA SOCIETA P . KROECKEN ALLE AUTORITA DOGANALI TEDESCHE ERA STATO RILASCIATO IN FRANCIA . NEL CERTIFICATO ERANO FISSATI ANTICIPATAMENTE SIA L' ALIQUOTA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE SIA L' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E VI FIGURAVA LA MENZIONE CHE IL CERTIFICATO STESSO ERA VALIDO SOLTANTO IN FRANCIA . 4 TENUTO CONTO DELL' ART . 16, N . 3, DEL REGOLAMENTO DELLA COMMISSIONE 17 GENNAIO 1975, N . 193/75, RELATIVO ALLE MODALITA COMUNI DI APPLICAZIONE DEL REGIME DEI CERTIFICATI D' IMPORTAZIONE, D' ESPORTAZIONE E DI PREFISSAZIONE RELATIVI AI PRODOTTI AGRICOLI ( GU L 25, PAG . 10 ), CHE STABILISCE LA VALIDITA IN TUTTI GLI STATI MEMBRI DEI CERTIFICATI DI ESPORTAZIONE RILASCIATI IN UNO STATO MEMBRO, IL COMPETENTE FUNZIONARIO DOGANALE TEDESCO ACCOGLIEVA LA DOMANDA DELLA KROECKEN ED ESPLETAVA LE FORMALITA D' ESPORTAZIONE . 5 PER CONTRO, LA SUPERIORE AUTORITA DOGANALE, HAUPTZOLLAMT HAMBURG-JONAS, RICHIAMANDOSI ALL' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78, CHE LIMITA LA VALIDITA DEL CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE, NEL QUALE L' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO SIA FISSATO IN ANTICIPO, ALLO STATO MEMBRO DESIGNATO DAL RICHIEDENTE, CONCEDEVA L' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE ALL' ALIQUOTA VIGENTE AL MOMENTO DELL' ESPORTAZIONE . 6 LA P . KROECKEN IMPUGNAVA DETTO PROVVEDIMENTO DINANZI AL FINANZGERICHT HAMBURG, IL QUALE ACCOGLIEVA IL RICORSO . A SUA VOLTA, LO HAUPTZOLLAMT PROPONEVA RICORSO PER CASSAZIONE ( REVISION ) DINANZI AL BUNDESFINANZHOF, IL QUALE HA DECISO, A NORMA DELL' ART . 177 DEL TRATTATO CEE, DI SOSPENDERE IL PROCEDIMENTO FINTANTOCHE LA CORTE DI GIUSTIZIA NON SI SIA PRONUNCIATA IN VIA PREGIUDIZIALE SULLE SEGUENTI QUESTIONI : "1 ) SE DAL DIRITTO COMUNITARIO (( ( ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO ( CEE ) N . 243/78; ART . 16, N . 4, DEL REGOLAMENTO ( CEE ) N . 2727/75 ) )), RISULTI CHE NELLA FISSAZIONE DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE PER UNA MERCE ESPORTATA DA UNO STATO MEMBRO NON POSSA ESSERE APPLICATA LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE CONTENUTA IN UN TITOLO - PRESENTATO ALL' ATTO DELL' ESPORTAZIONE - QUALORA NEL TITOLO, CHE CONTIENE ANCHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO, SIA ANNOTATO CHE ESSO E VALIDO IN UN ALTRO STATO MEMBRO . 2 ) IN CASO DI SOLUZIONE AFFERMATIVA DELLA QUESTIONE SUB 1 : SE IN QUESTO CASO ( SUB 1 ) VENGA IN ESSERE, A DETERMINATE CONDIZIONI, UNA TUTELA DELL' AFFIDAMENTO CON LA CONSEGUENZA CHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE VA UGUALMENTE APPLICATA ". 7 PER UNA PIU AMPIA ESPOSIZIONE DEGLI ANTEFATTI DELLA CAUSA, DELLO SVOLGIMENTO DEL PROCEDIMENTO E DELLE OSSERVAZIONI PRESENTATE A NORMA DELL' ART . 20 DEL PROTOCOLLO SULLO STATUTO ( CEE ) DELLA CORTE DI GIUSTIZIA, SI RINVIA ALLA RELAZIONE D' UDIENZA . DETTI ELEMENTI DEL FASCICOLO SONO MENZIONATI IN PROSIEGUO SOLO SE NECESSARIO AL RAGIONAMENTO DELLA CORTE . SULLA PRIMA QUESTIONE 8 CON LA PRIMA QUESTIONE IL BUNDESFINAZHOF CHIEDE SE L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 E L' ART . 16, N . 4, DEL REGOLAMENTO N . 2727/75 DEBBANO ESSERE INTERPRETATI NEL SENSO CHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE, FIGURANTE IN UN CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE CHE CONTENGA ANCHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E LA MENZIONE DELLO STATO MEMBRO IN CUI ESSO E VALIDO, PUO ESSERE APPLICATA QUALORA LA MERCE SIA ESPORTATA DA UNO STATO MEMBRO DIVERSO DA QUELLO INDICATO NEL CERTIFICATO . 9 A QUESTO PROPOSITO, SI DEVE RICORDARE CHE AI TERMINI DELL' ART . 12, N . 1, 3* COMMA, DEL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO N . 2727/75, IL CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE E VALIDO IN TUTTA LA COMUNITA . L' ART . 16 DISPONE, NEL N . 2, CHE LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E IDENTICA PER TUTTA LA COMUNITA E, NEL N . 4, CHE LA RESTITUZIONE E APPLICATA, SU DOMANDA DELL' INTERESSATO PRESENTATA CONTEMPORANEAMENTE ALLA DOMANDA DEL CERTIFICATO, RELATIVAMENTE AD UN' ESPORTAZIONE DA EFFETTUARE DURANTE LA DURATA DELLA VALIDITA DI DETTO CERTIFICATO . IL REGOLAMENTO DELLA COMMISSIONE N . 193/75 STABILISCE, DAL CANTO SUO, NELL' ART . 16, N . 3, CHE I CERTIFICATI E GLI ESTRATTI RILASCIATI, LE DICITURE E I VISTI APPOSTI DALLE AUTORITA DI UNO STATO MEMBRO PRODUCONO, IN CIASCUNO DEGLI ALTRI STATI MEMBRI, GLI STESSI EFFETTI GIURIDICI DEI DOCUMENTI RILASCIATI E DELLE DICITURE E DEI VISTI APPOSTI DALLE AUTORITA DI DETTI STATI MEMBRI . 10 IL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO 12 MAGGIO 1971, N . 974/71, RELATIVO A TALUNE MISURE DI POLITICA CONGIUNTURALE DA ADOTTARE NEL SETTORE AGRICOLO IN SEGUITO ALL' AMPLIAMENTO TEMPORANEO DEI MARGINI DI FLUTTUAZIONI DELLE MONETE DI TALUNI STATI MEMBRI ( GU L 106, PAG . 1 ), AUTORIZZA GLI STATI MEMBRI A CONCEDERE ALL' ESPORTAZIONE NEGLI STATI MEMBRI E NEI PAESI TERZI IMPORTI COMPENSATIVI MONETARI PER I PRODOTTI AGRICOLI . ESSO DISPONE ESPRESSAMENTE, NELL' ART . 6, CHE LA COMMISSIONE, STABILENDO LE MODALITA D' APPLICAZIONE DEL REGOLAMENTO, PUO APPORTARE DEROGHE AI REGOLAMENTI RELATIVI ALLA POLITICA AGRICOLA COMUNE . 11 DETTO REGOLAMENTO, ADOTTATO, COME SI DICHIARA NEL QUARTO PUNTO DELLA MOTIVAZIONE, ALLO SCOPO DI EVITARE LA DISORGANIZZAZIONE DEL SISTEMA D' INTERVENTO CONTEMPLATO DALLA NORMATIVA COMUNITARIA E MOVIMENTI ANORMALI DI PREZZI ATTI A COMPROMETTERE LO SVILUPPO NORMALE DELLA CONGIUNTURA NEL SETTORE AGRICOLO, AUTORIZZA ESPRESSAMENTE LA COMMISSIONE AD ADOTTARE TUTTI I PROVVEDIMENTI NECESSARI PER GARANTIRE LA CORRETTA APPLICAZIONE DEL REGIME DEGLI IMPORTI COMPENSATIVI MONETARI, DEROGANDO, SE NECESSARIO, AI REGOLAMENTI RELATIVI ALLA POLITICA AGRICOLA COMUNE . 12 IN FORZA DI QUESTA AUTORIZZAZIONE LA COMMISSIONE HA STABILITO, NELL' ART . 2, NN . 1 E 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78, CHE L' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO PUO ESSERE FISSATO IN ANTICIPO, SU DOMANDA DELL' INTERESSATO, SOLTANTO SE LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE SIA ANCH' ESSA FISSATA IN ANTICIPO NEL CERTIFICATO DI CUI TRATTASI E CHE IL CERTIFICATO E VALIDO IN UN SOLO STATO MEMBRO, CHE IL RICHIEDENTE DEVE INDICARE AL MOMENTO DEL DEPOSITO DELLA DOMANDA DI PREFISSAZIONE DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO . 13 IL NESSO CHE LA COMMISSIONE HA STABILITO FRA LE PREFISSAZIONI DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E LA LIMITAZIONE DELLA VALIDITA TERRITORIALE DEL CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE E GIUSTIFICATO, COME EMERGE DAL TERZO E QUINTO PUNTO DELLA MOTIVAZIONE DEL REGOLAMENTO N . 243/78, DALLA NECESSITA DI EVITARE SPECULAZIONI ALLE QUALI POTREBBE DAR LUOGO IL DIVERSO ANDAMENTO DEGLI IMPORTI COMPENSATIVI MONETARI NEI VARI STATI MEMBRI . COME LA COMMISSIONE HA OSSERVATO, SUSSISTEREBBE UN RISCHIO DI SPECULAZIONI QUALORA, IN CASO DI FISSAZIONE ANTICIPATA SIA DELLA RESTITUZIONE SIA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO, L' OPERATORE ECONOMICO POTESSE RINUNCIARE A QUEST' ULTIMA, ESPORTANDO DA UNO STATO DIVERSO DA QUELLO MENZIONATO NEL CERTIFICATO . INFATTI, LE PREFISSAZIONI DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO SONO CONNESSE FRA LORO, IN QUANTO LA CONVERSIONE IN MONETA NAZIONALE DELLA RESTITUZIONE FISSATA ANTICIPATAMENTE IN ECU E EFFETTUATA IN BASE AL TASSO VERDE E MEDIANTE L' APPLICAZIONE DEL COEFFICIENTE MONETARIO CHE, A SUA VOLTA, E FUNZIONE DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO FISSATO ANTICIPATAMENTE . 14 IL SISTEMA DI GARANZIA DEL REGIME DEI CERTIFICATI, CONSISTENTE NELLA COSTITUZIONE, AUTONOMA O MEDIANTE FIDEIUSSIONE, DI UNA CAUZIONE UNICA RELATIVA ALL' INTERA OPERAZIONE D' ESPORTAZIONE ALLE CONDIZIONI STABILITE, EVIDENZIA L' UNICITA DEL CERTIFICATO CONTENENTE LA PREFISSAZIONE TANTO DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO QUANTO DELLA RESTITUZIONE . 15 IL CERTIFICATO MENZIONA INFATTI TUTTI GLI ELEMENTI CHE RILEVANO PER UNA DETERMINATA OPERAZIONE D' ESPORTAZIONE, VALE A DIRE IL TIPO, LA QUANTITA E IL PESO DELLA MERCE, IL TITOLARE DEL CERTIFICATO, LA DURATA DI VALIDITA, EVENTUALMENTE L' ALIQUOTA DELLA RESTITUZIONE, L' IMPORTO COMPENSATIVO E LO STATO DAL QUALE LA MERCE SARA ESPORTATA, E DEV' ESSERE CONSIDERATO PERTANTO, NONOSTANTE LA DIVERSITA DEI TERMINI USATI IN TALUNE VERSIONI LINGUISTICHE PER DESIGNARE L' ATTO CHE AUTORIZZA L' ESPORTAZIONE E QUELLO CHE FISSA IN ANTICIPO LA RESTITUZIONE E L' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO, UN DOCUMENTO AMMINISTRATIVO UNICO . 16 LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E STATA ISTITUITA NELL' INTERESSE DELLA CERTEZZA GIURIDICA DELLE OPERAZIONI CHE DEVONO POTER ESSERE EFFETTUATE IN BASE A CONDIZIONI CONOSCIUTE DALL' OPERATORE ECONOMICO E GARANTIRGLI L' EQUIVALENZA FRA IL PREZZO MONDIALE E IL PREZZO NON SOLTANTO COMUNITARIO, MA ANCHE NAZIONALE . SIFFATTA GARANZIA GLOBALE MIRA A TUTELARE L' OPERATORE ECONOMICO CONTRO SVANTAGGIOSI MUTAMENTI DELLA SITUAZIONE NON PREVEDIBILI AL MOMENTO IN CUI SI ACCINGE A STIPULARE IL CONTRATTO, SENZA PERO CONSENTIRGLI, SALVO CHE IN CIRCOSTANZE ECCEZIONALI, DI TRARRE PROFITTO DA MUTAMENTI VANTAGGIOSI . POICHE, QUINDI, GLI OPERATORI ECONOMICI TRAGGONO NOTEVOLI VANTAGGI DAL SISTEMA DELLE FISSAZIONI ANTICIPATE E GIUSTO, TENUTO CONTO DELLA NECESSITA, PER LA COMMISSIONE, DI EVITARE ABUSI, CHE ESSI SOPPORTINO ANCHE GLI INCONVENIENTI CHE EVENTUALMENTE NE DERIVINO ( VEDASI SENTENZA 26 GIUGNO 1980, CAUSA 808/79, PARDINI, RACC . PAG . 2103 ). 17 RISULTA COSI DALL' INSIEME DELLA DISCIPLINA STESSA DEI CERTIFICATI DI ESPORTAZIONE E DELLE FISSAZIONI ANTICIPATE PER I PRODOTTI AGRICOLI CHE IL CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE PROPRIAMENTE DETTO, LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E QUELLA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO NON POSSONO ESSERE DISGIUNTI, MA COSTITUISCONO DAL PUNTO DI VISTA GIURIDICO UN' UNITA . TUTTE LE MENZIONI CHE FIGURANO NEL DOCUMENTO AMMINISTRATIVO UNICO RILASCIATO ALL' OPERATORE ECONOMICO DALL' ENTE NAZIONALE COMPETENTE NE COSTITUISCONO PERTANTO PARTE INTEGRANTE, CHE VINCOLA L' OPERATORE ECONOMICO; QUEST' ULTIMO NON PUO, A SECONDA DEL PROPRIO TORNACONTO, RINUNCIARE AD UNA PARTE DEL DOCUMENTO PER AVVALERSI SOLTANTO DELLE ALTRE . 18 LA PRIMA QUESTIONE VA PERTANTO RISOLTA COME SEGUE : L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 E L' ART . 16, N . 4, DEL REGOLAMENTO N . 2727/75 DEVONO ESSERE INTERPRETATI NEL SENSO CHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE FIGURANTE IN UN CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE, CONTENENTE ALTRESI LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO, NON PUO ESSERE APPLICATA QUALORA LA MERCE SIA ESPORTATA DA UNO STATO MEMBRO DIVERSO DA QUELLO INDICATO NEL CERTIFICATO . SULLA SECONDA QUESTIONE 19 CON LA SECONDA QUESTIONE IL GIUDICE NAZIONALE CHIEDE, IN SOSTANZA, SE L' AUTORITA NAZIONALE INCARICATA DI APPLICARE IL REGIME DELLE RESTITUZIONI ALL' ESPORTAZIONE NELL' AMBITO DELL' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI AGRICOLI SIA TENUTA ALL' OSSERVANZA DEL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO E SE QUESTO PRINCIPIO LE IMPONGA, IN UN CASO COME QUELLO DI SPECIE, L' OBBLIGO DI CONCEDERE LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE NELLA MISURA FISSATA IN ANTICIPO . 20 DETTA QUESTIONE E SOLLEVATA CON RIGUARDO ALLE CIRCOSTANZE DI FATTO CHE SONO ALL' ORIGINE DELLA CAUSA PRINCIPALE, DATO CHE IL COMPETENTE FUNZIONARIO DOGANALE HA CONSENTITO L' ESPORTAZIONE DELLE MERCI SULLA SCORTA DEL CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE, NONOSTANTE LA LIMITAZIONE DELLA VALIDITA TERRITORIALE DI QUESTO . 21 LA DITTA KROECKEN SOSTIENE CHE, PER QUESTO MOTIVO, ESSA POTEVA LEGITTIMAMENTE CONTARE SUL FATTO CHE L' AUTORITA DOGANALE AVREBBE AMMESSO LA VALIDITA DEL CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE IN TUTTI I SUOI ELEMENTI E AVREBBE CONSENTITO DI PAGARE LA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE NELLA MISURA IVI INDICATA . 22 A QUESTO PROPOSITO, SI DEVE RICORDARE CHE IL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO FA PARTE DELL' ORDINAMENTO GIURIDICO COMUNITARIO ( VEDASI SENTENZA 3 MAGGIO 1978, CAUSA 112/77, TOEPFER, RACC . PAG . 1019 ) E CHE IL RISPETTO DEI PRINCIPI GENERALI DEL DIRITTO COMUNITARIO SI IMPONE AD OGNI AUTORITA NAZIONALE CHE DEBBA APPLICARE IL DIRITTO COMUNITARIO ( VEDASI SENTENZA 27 SETTEMBRE 1979, CAUSA 230/78, ERIDANIA, RACC . PAG . 2749 ). DI CONSEGUENZA, L' AUTORITA NAZIONALE INCARICATA DI APPLICARE IL REGIME DELLE RESTITUZIONI ALL' ESPORTAZIONE NELL' AMBITO DELL' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI AGRICOLI E TENUTA AD OSSERVARE IL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO DEGLI OPERATORI ECONOMICI . 23 LA CORTE HA TUTTAVIA CONSIDERATO CHE UN COMPORTAMENTO COLPOSO DELLA COMMISSIONE O DEI SUOI DIPENDENTI AL PARI DI UNA PRASSI DI UNO STATO MEMBRO NON CONFORME ALLA NORMATIVA COMUNITARIA NON PUO INGENERARE NELL' OPERATORE ECONOMICO CHE BENEFICI DELLA SITUAZIONE COSI CREATASI UN LEGITTIMO AFFIDAMENTO ( VEDANSI SENTENZE 16 NOVEMBRE 1983, CAUSA 188/82, THYSSEN, RACC . PAG . 3721, E 15 DICEMBRE 1982, CAUSA 5/82, MAIZENA, RACC . PAG . 4601 ). 24 NE CONSEGUE CHE IL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO NON PUO ESSERE INVOCATO AVVERSO UNA PRECISA DISPOSIZIONE DI UN ATTO NORMATIVO DI DIRITTO COMUNITARIO E CHE IL COMPORTAMENTO DI UN' AUTORITA NAZIONALE INCARICATA DI APPLICARE IL DIRITTO COMUNITARIO CHE SIA IN CONTRASTO CON QUEST' ULTIMO NON PUO AUTORIZZARE L' OPERATORE ECONOMICO A CONSIDERARSI LEGITTIMATO A FARE ASSEGNAMENTO SU DI UN TRATTAMENTO CONTRASTANTE COL DIRITTO COMUNITARIO . 25 NEL CASO DEL CERTIFICATO D' ESPORTAZIONE CONTENENTE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E RECANTE L' ESPRESSA MENZIONE CHE ESSO E VALIDO SOLO IN UNO STATO MEMBRO, L' IMPORTATORE NON PUO CONSIDERARSI LEGITTIMATO DAL FATTO CHE LE FORMALITA DI ESPORTAZIONE SIANO STATE ESPLETATE DALLE AUTORITA DOGANALI DI UN ALTRO STATO MEMBRO A FARE AFFIDAMENTO SULLA CONCESSIONE DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE ALL' ALIQUOTA PREFISSATA, IN CONTRASTO CON L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 . 26 LA SECONDA QUESTIONE DEV' ESSERE PERTANTO RISOLTA NEL SENSO CHE L' AUTORITA NAZIONALE INCARICATA DI APPLICARE IL REGIME DELLE RESTITUZIONI ALL' ESPORTAZIONE NELL' AMBITO DELL' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI AGRICOLI E TENUTA A RISPETTARE IL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO . TUTTAVIA, NELL' IPOTESI DI UN CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE CONTENENTE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E RECANTE L' ESPRESSA MENZIONE CHE ESSO E VALIDO SOLO IN UNO STATO MEMBRO, L' ESPORTATORE NON PUO CONSIDERARSI LEGITTIMATO DAL FATTO CHE LE FORMALITA DI ESPORTAZIONE SIANO STATE ESPLETATE DALL' AUTORITA DOGANALE DI UN ALTRO STATO MEMBRO A FARE AFFIDAMENTO SULLA CONCESSIONE DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE ALL' ALIQUOTA PREFISSATA, IN CONTRASTO CON L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 . Decisione relativa alle spese SULLE SPESE 27 LE SPESE SOSTENUTE DALLA COMMISSIONE DELLE COMUNITA EUROPEE, CHE HA PRESENTATO OSSERVAZIONI ALLA CORTE, NON POSSONO DAR LUOGO A RIFUSIONE . NEI CONFRONTI DELLE PARTI NELLA CAUSA PRINCIPALE IL PRESENTE PROCEDIMENTO HA IL CARATTERE DI UN INCIDENTE SOLLEVATO DINANZI AL GIUDICE NAZIONALE, CUI SPETTA QUINDI STATUIRE SULLE SPESE . Dispositivo PER QUESTI MOTIVI, LA CORTE ( QUINTA SEZIONE ), PRONUNCIANDOSI SULLE QUESTIONI SOTTOPOSTELE DAL BUNDESFINANZHOF, CON ORDINANZA 29 OTTOBRE 1986, DICHIARA : 1 ) L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 E L' ART . 16, N . 4, DEL REGOLAMENTO N . 2727/75 DEVONO ESSERE INTERPRETATI NEL SENSO CHE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE FIGURANTE IN UN CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE, CONTENENTE ALTRESI LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO, NON PUO ESSERE APPLICATA QUALORA LA MERCE SIA ESPORTATA DA UNO STATO MEMBRO DIVERSO DA QUELLO INDICATO NEL CERTIFICATO . 2 ) L' AUTORITA NAZIONALE INCARICATA DI APPLICARE IL REGIME DELLE RESTITUZIONI ALL' ESPORTAZIONE NELL' AMBITO DELL' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI AGRICOLI E TENUTA A RISPETTARE IL PRINCIPIO DELLA TUTELA DEL LEGITTIMO AFFIDAMENTO . TUTTAVIA, NELL' IPOTESI DI UN CERTIFICATO DI ESPORTAZIONE CONTENENTE LA FISSAZIONE ANTICIPATA DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE E DELL' IMPORTO COMPENSATIVO MONETARIO E RECANTE L' ESPRESSA MENZIONE CHE ESSO E VALIDO SOLO IN UNO STATO MEMBRO, L' ESPORTATORE NON PUO CONSIDERARSI LEGITTIMATO DAL FATTO CHE LE FORMALITA DI ESPORTAZIONE SIANO STATE ESPLETATE DALL' AUTORITA DOGANALE DI UN ALTRO STATO MEMBRO A FARE AFFIDAMENTO SULLA CONCESSIONE DELLA RESTITUZIONE ALL' ESPORTAZIONE ALL' ALIQUOTA PREFISSATA, IN CONTRASTO CON L' ART . 2, N . 3, DEL REGOLAMENTO N . 243/78 .

61988CJ0113

es

Motivación de la sentencia 1 Mediante resolución de 8 de abril de 1988, recibida en el Tribunal de Justicia el 11 de abril siguiente, el Finanzgericht Baden-Wuerttemberg planteó, con arreglo al artículo 177 del Tratado CEE, dos cuestiones prejudiciales sobre la interpretación y validez del punto 3 del artículo 3, así como sobre la interpretación de los apartados 1 y 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, sobre normas generales para la aplicación de la tasa contemplada en el artículo 5 quater del Reglamento nº 804/68 en el sector de la leche y de los productos lácteos (DO L 90, p. 13; EE 03/30, p. 64). 2 Dichas cuestiones se suscitaron en el marco de un litigio entre el Sr. Karl Leukhardt, agricultor, y el Hauptzollamt Reutlingen sobre la cantidad de referencia que le fue atribuida con arreglo al régimen de tasa suplementaria sobre la leche. 3 El Sr. Leukhardt entregó 188 954 kg en 1980, 160 707 kg en 1981, 142.417 kg en 1982 y 142 747 kg de leche en 1983 a la lechería Milchwerk Tuebingen. Basándose en un certificado expedido el 26 de octubre de 1984 por las autoridades alemanas competentes, según el cual a partir del mes de marzo de 1981 su cabaña de vacas lecheras había sufrido pérdidas que afectaron sensiblemente a su producción de leche, se atribuyó al Sr. Leukhardt una cantidad de referencia de 155 500 kg de leche correspondientes a la cantidad por él entregada en 1981,con una disminución del 4 %. 4 Conviene recordar, a título preliminar, que, por medio del Reglamento nº 856/84, de 31 de marzo de 1984, por el que se modifica el Reglamento nº 804/68, que establece la organización común de mercados en el sector de la leche y de los productos lácteos (DO L 90, p. 10; EE 03/30, p. 61), el Consejo estableció una tasa suplementaria que se percibe sobre las cantidades de leche entregadas que sobrepasan una cantidad de referencia que hay que determinar; esta tasa es pagada ya sea por los productores de leche (fórmula A), ya sea por los compradores de leche o de otros productos lácteos, que la repercuten en los productores que hayan aumentado sus entregas, proporcionalmente a su contribución al rebasamiento de la cantidad de referencia del comprador (fórmula B). 5 El Reglamento nº 857/84 del Consejo fijó las modalidades de cálculo de la cantidad de referencia, es decir, las cantidades exentas de la tasa suplementaria. Con arreglo al apartado 1 del artículo 2 de este Reglamento, la cantidad de referencia será igual a la cantidad de leche o de equivalente de leche suministrada o comprada durante el año civil de 1981, aumentada en un 1 %. Sin embargo, los Estados miembros, conforme al apartado 2 del mismo artículo, podrán prever que en su territorio la cantidad de referencia sea igual a la cantidad de leche, suministrada o comprada durante el año civil de 1982 o 1983, afectada por un porcentaje establecido de manera que no sobrepase la cantidad garantizada por el Estado miembro afectado. 6 Los artículos 3, 4 y 4 bis del citado Reglamento prevén excepciones a estas normas para determinadas situaciones particulares. En concreto, el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 dispone que "los productores cuya producción lechera, durante el año de referencia tenido en cuenta en aplicación del artículo 2, se hubiese visto sensiblemente afectada por acontecimientos excepcionales ocurridos antes o en el transcurso de dicho año obtendrán, si así lo solicitaren, que se les tome en cuenta otro año civil de referencia comprendido dentro del período de 1981 a 1983". 7 Al aplicar la normativa comunitaria en materia de tasa suplementaria sobre la leche, la República Federal de Alemania optó por el año 1983 en el marco de la fórmula A (fórmula de productor). La cantidad de referencia de los productores establecidos en territorio alemán, en principio, era igual a la cantidad de leche por ellos suministrada en 1983 disminuida en un 4 %, conforme al método previsto por el apartado 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84 citado. 8 El Sr. Leukhardt, mediante recurso interpuesto ante el Finanzgericht Baden-Wuerttemberg, pretende, con carácter principal, que su cantidad de referencia se calcule según las entregas de leche que efectuó en 1980. En apoyo de su pretensión alega que su producción de leche quedó sensiblemente afectada durante todo el período comprendido entre 1981 y 1983 y que, en estas circunstancias, el principio de igualdad exige que se tengan en cuenta sus entregas de leche efectuadas durante el año anterior a dicho período, es decir, en 1980. Con carácter subsidiario, solicita que su cantidad de referencia se calcule de acuerdo con la cantidad de leche que entregó en 1980, aumentada en un 1%, conforme al apartado 1 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84. 9 Considerando que la solución del litigio dependía de la interpretación y de la validez de las disposiciones de la normativa comunitaria aplicables en materia de tasa suplementaria sobre la leche, el Finanzgericht Baden-Wuerttemberg suspendió el procedimiento y planteó al Tribunal de Justicia las siguientes cuestiones prejudiciales: "1) ¿Puede interpretarse e incluso, en caso de invalidez parcial, completarse el punto 3 del artículo 3 del Reglamento (CEE) nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, sobre normas generales para la aplicación de la tasa contemplada en el artículo 5 quater del Reglamento (CEE) nº 804/68 en el sector de la leche y de los productos lácteos (DO L 90 de 1.4.1984, p. 13; EE 03/30, p. 64) en el sentido de que el productor cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional ocurrido durante los años comprendidos entre 1981 y 1983, ambos incluidos, pueda elegir, como año civil de referencia, otro año (por ejemplo, el inmediatamente anterior) durante el cual ningún acontecimiento excepcional haya afectado sensiblemente a la producción de leche? 9 2) En caso de respuesta negativa a la primera cuestión: ¿pueden interpretarse los apartados 1 y 2 del artículo 2 y el punto 3 del artículo 3 del Reglamento (CEE) nº 857/84 en el sentido de que un productor, que entrega a un comprador, y cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional ocurrido durante el año de referencia elegido (para la República Federal de Alemania se trata de 1983), puede exigir que la cantidad de referencia de entrega a la que tiene derecho se calcule ya sea por el método del apartado 2 del artículo 2 del Reglamento (CEE) nº 857/84, tomando como base otro año civil de referencia (1981 o 1982), ya sea por el método del apartado 1 del artículo 2 del Reglamento (CEE) nº 857/84, tomando como base la cantidad de leche entregada durante el año civil de 1981, incrementada en un 1 %?" 10 Para una más amplia exposición de los hechos del asunto principal, de las disposiciones comunitarias y de la legislación nacional de que se trata, así como del desarrollo del procedimiento y de las observaciones presentadas ante este Tribunal de Justicia, esta Sala se remite al informe para la vista. En lo sucesivo sólo se hará referencia a estos elementos en la medida exigida por el razonamiento del Tribunal. Sobre la primera cuestión 11 La primera cuestión se divide en dos partes. 12 La primera parte pretende saber, fundamentalmente, si el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84, debe interpretarse en el sentido de que un productor cuya producción de leche haya quedado afectada por un acontecimiento excepcional durante todo el período de 1981 a 1983, puede obtener que se tenga en cuenta la cantidad de leche, o equivalente de leche, que entregó durante un año anterior a 1981. 13 A este respecto conviene señalar, como el Tribunal de Justicia resolvió en su sentencia de 17 de mayo de 1988 (Erpelding, 84/87, Rec 1988,p. 2647), que el sistema y el objetivo de la normativa de que se trata dan lugar a una enumeración exhaustiva de las situaciones en que pueden atribuirse cantidades de referencia o cantidades individuales y que establece normas precisas relativas a la determinación de dichas cantidades. Dado que ninguna de estas disposiciones prevé la posibilidad de que los productores consigan que se tengan en cuenta las entregas de leche por ellos efectuadas fuera del período de 1981 a 1983, debe considerarse excluida esta posibilidad, aun en los casos en que los interesados no tuvieran una producción representativa durante todo este período. 14 Esta interpretación se impone con tanta más fuerza cuanto que el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84, única disposición que permite que los productores elijan un año de referencia distinto del elegido por el Estado miembro afectado dentro del período de 1981 a 1983, limita esta elección expresamente a uno de los otros dos años del mismo período. 15 Procede responder, pues, a la primera parte de la primera cuestión que el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, debe interpretarse en el sentido de que un productor, cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional durante el período de 1981 a 1983, no puede obtener que se tenga en cuenta la cantidad de leche, o equivalente de leche, que entregó durante un año anterior a 1981. 16 La segunda parte de la primera cuestión se refiere a la validez del régimen considerado, a la vista de la interpretación dada en respuesta a la primera parte. 17 A este respecto, el Sr. Leukhardt mantiene que limitar su elección de un año de referencia exclusivamente al período de 1981 a 1983, siendo así que su producción de leche se vio sensiblemente afectada durante todo este período, constituye una infracción de la prohibición de discriminación contenida en el apartado 3 del artículo 40 del Tratado, del principio general de igualdad, del derecho de propiedad y de la libertad empresarial, así como de los principios generales de seguridad jurídica y de protección de la confianza legítima. 18 Esta argumentación no se puede acoger. 19 Tratándose, en primer lugar, de un argumento basado en una discriminación entre los productores de la Comunidad, conviene recordar, como el Tribunal de Justicia ya resolvió en su sentencia de 17 de mayo de 1988 (Erpelding, antes citada), que la diferencia de trato de que se queja el demandante en el asunto principal resulta del hecho de que el régimen discutido, al no prever la posibilidad de que los productores, cuya producción de leche haya disminuido sensiblemente durante todo el período de 1981 a 1983, consigan una cantidad de referencia basada en una producción representativa, afecta a esta categoría de productores en mayor grado que a los que pueden invocar una producción representativa dentro de dicho período. Ahora bien, este efecto se justifica por la necesidad de prever, en interés tanto de la seguridad jurídica como de la eficacia del régimen de tasa suplementaria, un límite al número de años que pueden tenerse en cuenta como años de referencia. Así pues, la diferencia de trato que de ello resulta está objetivamente justificada y, por tanto, no puede ser calificada de discriminatoria, a efectos del apartado 3 del artículo 40 del Tratado, tal y como lo interpreta el Tribunal de Justicia. 20 Tratándose, por otra parte, de motivos basados en la vulneración del derecho de propiedad y de libertad empresarial, así como de los principios de seguridad jurídica y confianza legítima, existe una reiterada jurisprudencia en el sentido de que, en una situación que implica la necesidad de valorar una realidad económica compleja, como ocurre en materia de política agraria común, el legislador comunitario dispone de una amplia facultad de apreciación sobre la naturaleza y el alcance de las medidas que se deben tomar. Dado que ningún elemento de los autos permite comprobar que se hayan sobrepasado los límites de esta facultad en el presente caso, estos motivos también deben desestimarse. 21 Por estas razones, procede responder a la segunda parte de la primera cuestión que el examen del punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, no revela elementos que puedan afectar a la validez de esta disposición. Sobre la segunda cuestión 22 La segunda cuestión se orienta, fundamentalmente, a saber si hay que interpretar los apartados 1 y 2 del artículo 2 y el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84, en el sentido de que un productor, cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional ocurrido durante el año de referencia elegido por el Estado miembro de que se trate, puede exigir que su cantidad de referencia se calcule, a su elección, conforme al método del apartado 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84, tomando como base otro año de referencia, o por el método del apartado 1 del artículo 2 de dicho Reglamento, tomando por base la cantidad de leche, o equivalente de leche, entregada durante el año 1981, aumentada en un 1 %. 23 A este respecto, conviene recordar que el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 dispone, en las condiciones que establece a este fin, "que se tome en cuenta otro año civil de referencia comprendido dentro del período de 1981 a 1983". Como resolvió el Tribunal de Justicia en su sentencia de 28 de abril de 1988 (Thevenot, 61/87, Rec 1988, p. 2375), la economía de esta disposición y el lugar que ocupa en el Reglamento nº 857/84 obligan a interpretarla en el sentido de que prevé la sustitución, por entero, del año de referencia elegido por el Estado miembro de que se trate por el año de referencia escogido por el productor, dentro del período de 1981 a 1983. Sin embargo, esta disposición no excluye la aplicación del conjunto de las demás reglas relativas a la determinación de las cantidades de referencia y, en especial, de las normas que figuran en el artículo 2 del Reglamento nº 857/84. 24 De ello se deriva que, cuando como en el asunto principal, un Estado miembro ha elegido el año 1982 o 1983 como año de referencia, con arreglo al apartado 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84, debe atenerse al conjunto de normas relativas a la determinación de las cantidades de referencia, establecidas por esta disposición, salvo en lo que respecta a la sustitución del año de referencia, prevista en caso de aplicación del punto 3 del artículo 3 de este Reglamento. 25 Por consiguiente, y en la medida en que un productor que responde a las condiciones definidas por el punto 3 del artículo 3 consiga, previa solicitud, que se tengan en cuenta sus entregas de leche efectuadas durante un año civil distinto del elegido por el Estado miembro de que se trate, se debe aplicar a estas entregas el porcentaje generalmente aplicable en dicho Estado miembro. Así pues, la cantidad de referencia a que tiene derecho es igual a la cantidad de leche, o equivalente de leche, que dicho productor entregó durante el año de referencia por él escogido a tenor del punto 3 del artículo 3, corregido, no obstante, por el porcentaje contemplado en el apartado 2 del artículo 2, modulado, en su caso, en las condiciones establecidas por la última frase de este artículo. 26 De todo lo anterior resulta que procede responder a la segunda cuestión que los apartados 1 y 2 del artículo 2 y el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, deben interpretarse en el sentido de que un productor, cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional ocurrido durante el año de referencia elegido por el Estado miembro interesado, no puede exigir que su cantidad de referencia se calcule, a su elección, por el método del apartado 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84, basándose en otro año de referencia, o por el método del apartado 1 del artículo 2 de este Reglamento, basándose en la cantidad de leche, o equivalente de leche, entregada durante el año 1981, aumentada en un 1 %. Decisión sobre las costas Costas 27 Los gastos efectuados por el Gobierno de la República Federal de Alemania y la Comisión de las Comunidades Europeas, que han presentado observaciones ante este Tribunal de Justicia, no pueden ser objeto de reembolso. Dado que el procedimiento tiene, para las partes del litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisidiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA (Sala Tercera), pronunciándose sobre las cuestiones planteadas por el Finanzgericht Baden-Wuerttemberg, mediante resolución de 8 de abril de 1988, decide declarar que: 1) El punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, debe interpretarse en el sentido de que un productor, cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional durante el período de 1981 a 1983, no puede obtener que se tenga en cuenta la cantidad de leche, o equivalente de leche, que entregó durante un año anterior a 1981. 2) El examen del punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, no revela elementos que puedan afectar a la validez de esta disposición. 3) Los apartados 1 y 2 del artículo 2 y el punto 3 del artículo 3 del Reglamento nº 857/84 del Consejo, de 31 de marzo de 1984, deben interpretarse en el sentido de que un productor, cuya producción de leche haya quedado sensiblemente afectada por un acontecimiento excepcional durante el año de referencia elegido por el Estado miembro interesado, no puede exigir que su cantidad de referencia se calcule, a su elección, por el método del apartado 2 del artículo 2 del Reglamento nº 857/84, basándose en otro año de referencia, o por el método del apartado 1 del artículo 2 de este Reglamento, basándose en la cantidad de leche, o equivalente de leche, entregada durante el año 1981, aumentada en un 1 %.

62007CJ0481

fr

Par son pourvoi, SELEX Sistemi Integrati SpA (ci-après «Selex») demande l’annulation de l’ordonnance du Tribunal de première instance des Communautés européennes du 29 août 2007, SELEX Sistemi Integrati/Commission (T-186/05, ci-après l’«ordonnance attaquée»), par laquelle le Tribunal a rejeté comme étant en partie manifestement irrecevable et en partie manifestement dépourvue de tout fondement en droit sa demande de réparation du préjudice qu’elle aurait subi en raison de la décision de la Commission des Communautés européennes du 12 février 2004 qui a rejeté sa plainte dénonçant une violation, par l’Organisation européenne pour la sécurité de la navigation aérienne (Eurocontrol), des dispositions du traité CE en matière de concurrence. Les antécédents du litige Selex opère depuis 1961 dans le secteur des systèmes de gestion du trafic aérien. Le 28 octobre 1997, elle a saisi la Commission d’une plainte au titre de l’article 3, paragraphe 2, du règlement n° 17 du Conseil, du 6 février 1962, premier règlement d’application des articles [81] et [82] du traité (JO 1962, 13, p. 204), par laquelle elle dénonçait un abus de position dominante et des distorsions de concurrence dont Eurocontrol aurait été responsable. Ladite plainte a été rejetée par la décision de la Commission du 12 février 2004 contre laquelle Selex a introduit un recours en annulation le 23 avril 2004. Par un arrêt du 12 décembre 2006, SELEX Sistemi Integrati/Commission (T‑155/04, Rec. p. II‑4797), le Tribunal a rejeté ce recours. Le 23 février 2007, Selex a formé un pourvoi contre ledit arrêt, qui a été rejeté par un arrêt du 26 mars 2009, SELEX Sistemi Integrati/Commission (C‑113/07 P, non encore publié au Recueil). La procédure devant le Tribunal et l’ordonnance attaquée Par requête déposée au greffe du Tribunal le 10 mai 2005, Selex a introduit un recours en indemnité tendant à voir établir la responsabilité non contractuelle de la Communauté, constater les dommages qu’elle a subis du fait de la décision de la Commission du 12 février 2004 rejetant sa plainte, évalués à 72,8 millions d’euros, condamner la Commission à la réparation de ces dommages, au paiement d’intérêts compensatoires et moratoires ainsi qu’aux dépens. À l’appui de ses conclusions, Selex invoquait cinq moyens, tirés de la violation de l’article 82 CE, de la violation des fonctions de surveillance de l’application des règles de concurrence, de la violation de l’obligation de procéder à un examen impartial et diligent de sa plainte, de la violation des droits du plaignant et de la violation du principe du respect d’un délai raisonnable. Le préjudice allégué était constitué, premièrement, d’un manque à gagner résultant de l’exclusion de Selex, entre 1999 et 2004, des procédures d’appel d’offres mises en œuvre par les administrations nationales, deuxièmement, de dépenses accrues en matière de recherche et de développement ainsi que d’investissements financiers engagés durant la même période pour l’adaptation de ses produits aux spécifications techniques établies par Eurocontrol, troisièmement, des frais relatifs aux services de conseil et d’assistance juridique exposés tant dans le cadre de la procédure administrative que devant le Tribunal dans l’affaire T‑155/04 et, quatrièmement, d’un préjudice moral résultant d’une atteinte à sa réputation et à son image. Le Tribunal, par l’ordonnance attaquée prise conformément à l’article 111 de son règlement de procédure, a rejeté comme manifestement irrecevable la demande en indemnité présentée par Selex en ce qu’elle concernait les frais de conseil et d’assistance juridique et comme manifestement dépourvue de tout fondement en droit ladite demande en ce qu’elle concernait les autres chefs de préjudice. S’agissant desdits frais de conseil et d’assistance juridique, le Tribunal a considéré qu’ils n’avaient pas la qualité de préjudice indemnisable aux motifs, d’une part, que les frais exposés aux fins de la procédure devant lui dans l’affaire T‑155/04 ne constituaient pas un préjudice distinct de la charge des dépens de l’instance et, d’autre part, que reconnaître aux frais exposés dans le cadre de la procédure administrative une telle qualité serait en contradiction avec le caractère non récupérable des dépens encourus au cours de la phase précédant la procédure juridictionnelle. Quant aux autres chefs de préjudice, le Tribunal, n’examinant que la condition de l’engagement de la responsabilité non contractuelle de la Communauté relative au caractère réel et certain du préjudice, a estimé que la requérante n’avait pas apporté de preuves ou d’offres de preuve du manque à gagner, des investissements supplémentaires et du préjudice moral allégués. Conclusions des parties Selex demande à la Cour: –        d’annuler l’ordonnance attaquée et de renvoyer l’affaire devant le Tribunal, et –        de condamner la Commission aux dépens de la présente instance ainsi qu’à ceux de l’affaire T‑186/05. La Commission demande à la Cour: –        de rejeter le pourvoi, éventuellement sur la base d’une substitution partielle des motifs retenus par le Tribunal; –        à titre subsidiaire, en cas d’annulation partielle de l’ordonnance attaquée, de rejeter le recours introduit en première instance, et –        de condamner la requérante aux dépens. Sur le pourvoi Sur les premier et deuxième moyens du pourvoi, tirés de ce que le Tribunal a considéré à tort que les frais d’avocat ne constituaient pas un préjudice indemnisable Les premier et deuxième moyens avancés par Selex à l’appui de son pourvoi tendent à l’annulation de l’ordonnance attaquée en ce qu’elle a déclaré manifestement irrecevables, d’une part, sa demande en indemnité concernant les frais de conseil et d’assistance juridique exposés par elle dans le cadre de la procédure devant le Tribunal dans l’affaire T‑155/04 et, d’autre part, sa demande concernant les frais de conseil et d’assistance juridique exposés par elle dans le cadre de la procédure précontentieuse. Il convient d’examiner ensemble ces deux moyens. Argumentation des parties La requérante fait valoir, premièrement, que le Tribunal a commis une erreur en considérant que sa demande relative aux frais exposés dans l’affaire T‑155/04 visait à renverser la décision sur les dépens contenue dans l’arrêt rendu dans cette affaire. En réalité, l’identité d’objet entre sa présente demande en indemnité et celle visant à la condamnation aux dépens dans ladite affaire ne serait que fortuite et partielle. La cause de ces demandes serait en outre différente. Dès lors, le Tribunal aurait dû apprécier sa demande au fond au regard des trois conditions d’engagement de la responsabilité non contractuelle de la Communauté. En outre, selon la requérante, les articles 87 et suivants du règlement de procédure du Tribunal, relatifs aux dépens, ne sauraient faire obstacle à l’application des principes prévalant en matière de réparation du préjudice résultant d’un acte illégal. En effet, ces articles contiendraient des règles spéciales s’appliquant exclusivement au sort des dépens. Il aurait d’ailleurs déjà été jugé par la Cour que le droit au remboursement de frais de procédure et le droit à des dommages et intérêts sont en principe soumis à des conditions différentes et sont indépendants l’un de l’autre. Dans ce contexte, ce serait à tort que, pour rejeter sa demande, le Tribunal a retenu que, si elle avait dû supporter les dépens dans l’affaire T‑155/04, c’est parce qu’elle avait introduit un recours qui s’était avéré non fondé. De même, ce serait en faisant une mauvaise interprétation de l’article 87 de son règlement de procédure que le Tribunal aurait affirmé que le fait de reconnaître à de tels frais la qualité de préjudice indemnisable risquerait de priver cette disposition d’effet utile. En effet, l’application de cette disposition et celle des principes régissant la réparation du préjudice répondraient à une ratio legis différente, de sorte que sa condamnation à supporter les dépens ne dispensait pas le Tribunal d’apprécier, dans le cadre de l’action autonome en dommages et intérêts introduite par elle, si les frais en cause ne constituaient pas un préjudice illégalement causé par la Commission. À cet égard, le Tribunal aurait commis une erreur en se référant à l’arrêt du 10 juin 1999, Commission/Montorio (C‑334/97, Rec. p. I‑3387), qui ne serait pas pertinent, pour affirmer que les frais exposés par les parties aux fins de la procédure juridictionnelle ne sauraient, comme tels, être considérés comme constituant un préjudice distinct de la charge des dépens. Deuxièmement, le Tribunal aurait effectué une interprétation et une application erronées des articles 87 et suivants du règlement de procédure du Tribunal au sujet des frais d’avocat afférents à la procédure précontentieuse. En effet, les articles 90 et 91 dudit règlement, auxquels se réfère l’ordonnance attaquée, régiraient exclusivement les frais exposés durant la procédure juridictionnelle et non les frais se rapportant à la procédure précontentieuse qui, selon la jurisprudence, pourraient faire l’objet d’une demande de dommages et intérêts. La Commission conclut au rejet de ces deux moyens. Subsidiairement, concernant le second, elle suggère, pour le cas où la Cour jugerait que la demande relative aux frais d’avocat exposés durant la procédure administrative était recevable, de procéder à une substitution de motifs en retenant l’absence de lien de causalité entre le prétendu dommage et le comportement reproché. À titre encore plus subsidiaire, si la Cour décidait d’annuler l’ordonnance attaquée en ce qu’elle a déclaré irrecevable cette demande, la Commission sollicite le rejet du recours en indemnité comme manifestement dénué de fondement. Appréciation de la Cour Ainsi que la Cour l’a déjà jugé, le droit au remboursement de frais de procédure et le droit à des dommages et intérêts sont en principe soumis à des conditions différentes et ils sont indépendants l’un de l’autre (voir arrêt du 28 juin 2007, Internationaler Hilfsfonds/Commission, C‑331/05 P, Rec. p. I‑5475, point 22). S’agissant, en premier lieu, des frais de conseil et d’assistance juridique exposés dans le cadre de la procédure juridictionnelle ayant donné lieu à l’arrêt SELEX Sistemi Integrati/Commission, précité, c’est à bon droit que le Tribunal a relevé en substance, au point 15 de l’ordonnance attaquée, que ces frais avaient fait l’objet de la décision sur les dépens contenue dans cet arrêt et que, si la requérante avait dû supporter ces dépens, cela résultait de l’application de l’article 87 du règlement de procédure du Tribunal, son recours ayant été jugé non fondé. Concernant, en second lieu, les frais d’avocat afférents à la procédure précontentieuse, il convient de rappeler que le droit à des dommages et intérêts suppose que soient réunies les conditions d’engagement de la responsabilité non contractuelle de la Communauté au sens de l’article 288, deuxième alinéa, CE, et notamment que soit établie l’existence d’un lien de causalité entre le comportement reproché aux institutions et le préjudice invoqué (voir notamment, en ce sens, arrêt du 29 septembre 1982, Oleifici Mediterranei/CEE, 26/81, Rec. p. 3057, points 16 et suivants). Le lien de causalité requis est constitué dès lors que le préjudice est la conséquence directe de l’acte fautif en cause (voir arrêt Internationaler Hilfsfonds/Commission, précité, point 23 et jurisprudence citée). Il y a lieu, toutefois, de relever, d’une part, que, si la requérante a exposé des frais pour contester la décision de la Commission du 12 février 2004, la légalité de celle-ci a été reconnue tant par l’arrêt du Tribunal, du 12 décembre 2006, SELEX Sistemi Integrati/Commission, précité, que par l’arrêt de la Cour du 26 mars 2009, SELEX Sistemi Integrati/Commission, précité, qui a rejeté le pourvoi formé contre cet arrêt et, d’autre part, que, si la requérante a allégué que sa plainte n’avait pas été examinée dans un délai raisonnable, elle n’a apporté aucun élément de nature à établir un lien de causalité entre ce prétendu délai excessif et le dommage qu’elle affirme avoir subi. Il résulte de ces considérations que les demandes de Selex relatives aux frais de conseil et d’assistance juridique sont, en tout état de cause, manifestement dépourvues de fondement en droit et qu’il y a lieu, pour ce motif qui doit être substitué à celui retenu par le Tribunal, de rejeter le pourvoi sur ce point. Dès lors, les premier et deuxième moyens avancés par la requérante ne sauraient emporter l’annulation de l’ordonnance attaquée, puisque le dispositif de ladite ordonnance rejetant le recours demeurerait fondé, s’ils étaient accueillis, pour les motifs de droit énoncés aux points 21 à 24 du présent arrêt (voir, en ce sens, arrêts du 9 juin 1992, Lestelle/Commission, C‑30/91 P, Rec. p. I‑3755, point 28; du 13 juillet 2000, Salzgitter/Commission, C‑210/98 P, Rec. p. I‑5843, point 58, ainsi que du 10 décembre 2002, Commission/Camar et Tico, C‑312/00 P, Rec. p. I‑11355, point 57). Par conséquent, il y a lieu de rejeter les premier et deuxième moyens du pourvoi. Sur les autres moyens du pourvoi La requérante avance cinq autres moyens au soutien du pourvoi, tirés respectivement d’une dénaturation et d’une déformation des éléments de preuve fournis par elle, du caractère illogique et contradictoire de la motivation et de la violation de la jurisprudence communautaire en matière de réparation des préjudices, d’une violation de l’article 44 du règlement de procédure du Tribunal, d’un défaut de motivation relatif à la réparation du préjudice subi du fait de la violation du principe du respect d’un délai raisonnable et, enfin, de la dénaturation des arguments et des éléments de preuve ainsi que d’une motivation illogique et contraire à la jurisprudence en matière de réparation du préjudice moral. Il convient d’examiner ensemble ces cinq moyens. Argumentation des parties Selex prétend, premièrement, que la motivation de l’ordonnance attaquée est entachée d’une dénaturation ainsi que d’une déformation des éléments de preuve et des demandes de mesures d’instruction présentés par elle. En effet, le Tribunal aurait constaté un «défaut absolu» d’éléments de preuve du préjudice qu’elle a subi. Or, sa requête introduite devant le Tribunal ferait pourtant référence aux nombreux éléments de preuve qu’elle avait fournis à la Commission au cours de la procédure administrative. Elle aurait ainsi produit avec ladite requête tous les éléments de preuve concernant les circonstances qui, selon le Tribunal, ne seraient pas établies ou, à tout le moins, n’auraient pas fait l’objet d’offres de preuve. Selex fait en outre grief au Tribunal de ne pas avoir accueilli ses demandes de mesures d’instruction qui auraient permis de rassembler des éléments de preuve supplémentaires. Deuxièmement, la requérante soutient que le Tribunal a commis une erreur en déclarant que sa demande en indemnité était manifestement dépourvue de tout fondement, motif pris d’un défaut de preuve quant à l’évaluation de son préjudice, alors qu’elle avait expressément sollicité une évaluation en équité de celui-ci et fourni des éléments permettant une telle évaluation. À cet égard, le raisonnement suivi dans l’ordonnance attaquée serait contradictoire, puisqu’il y est reconnu que la valeur d’un manque à gagner représente nécessairement une donnée hypothétique qui doit être estimée à défaut de pouvoir être calculée de manière certaine. Ledit raisonnement s’écarterait en outre de la jurisprudence selon laquelle l’appréciation de l’existence d’un préjudice doit précéder l’évaluation de celui-ci. Troisièmement, Selex fait grief au Tribunal d’avoir commis une erreur de droit en interprétant l’article 44 du règlement de procédure du Tribunal comme exigeant que la requête contienne les offres de preuve. Les termes «s’il y a lieu» contenus dans cette disposition devraient être interprétés en ce sens qu’une offre de preuve n’est pas exigée lorsqu’elle est concrètement impossible. Quatrièmement, Selex, invoquant un défaut de motivation, fait grief au Tribunal d’avoir omis de se prononcer sur le préjudice subi par elle en raison de la violation du principe du respect d’un délai raisonnable. Cinquièmement, la requérante dénonce, concernant son préjudice moral, une dénaturation des arguments et des éléments de preuve ainsi que le caractère illogique et contradictoire de la motivation de l’ordonnance attaquée. D’une part, le Tribunal aurait fondé le rejet de sa demande sur l’absence de tout élément de preuve de sa participation aux appels d’offres et de son exclusion de ceux-ci, alors que le préjudice moral subi par elle résulterait non seulement de ces faits, mais aussi des violations des droits de la défense, du principe du respect d’un délai raisonnable et de l’obligation d’un examen diligent et impartial. D’autre part, ce motif du rejet de sa demande serait en contradiction avec l’affirmation contenue au point 33 de l’ordonnance attaquée selon laquelle, en ce qui concerne le préjudice moral, une offre de preuve n’est pas nécessairement considérée comme une condition du bien-fondé d’un recours en indemnité. La Commission s’oppose à l’ensemble de ces arguments. Elle fait valoir, en substance, que c’est par des motifs exempts de critiques et bien en raison de l’absence d’éléments de preuve établissant que Selex a subi un préjudice réel et certain que le recours en indemnité formé par cette dernière a été rejeté. Appréciation de la Cour Tout d’abord, il convient de relever que le Tribunal a justement rappelé, au point 20 de l’ordonnance attaquée, que le préjudice dont il est demandé réparation dans le cadre d’un recours en responsabilité non contractuelle de la Communauté au sens de l’article 288, deuxième alinéa, CE doit être réel et certain, ce qu’il appartient à la partie requérante de prouver (voir arrêt du 9 novembre 2006, Agraz e.a./Commission, C‑243/05 P, Rec. p. I‑10833, point 27 et jurisprudence citée). Il incombe à cette dernière d’apporter des preuves concluantes tant de l’existence que de l’étendue du préjudice qu’elle invoque (voir arrêt du 16 septembre 1997, Blackspur DIY e.a./Conseil et Commission, C‑362/95 P, Rec. p. I‑4775, point 31). Dès lors, c’est sans commettre d’erreur de droit et par des motifs non contradictoires que le Tribunal a jugé, en substance, que si le chiffrage et l’estimation d’un manque à gagner pouvaient présenter certaines particularités telles que celles décrites au point 27 de l’ordonnance attaquée, cela ne dispensait pas la requérante de toute obligation de preuve quant au préjudice invoqué. Il lui échoit en effet, également pour ce type de préjudice matériel, d’apporter la preuve tant de l’existence de ce préjudice que des données sur lesquelles se fonde l’évaluation de celui-ci, laquelle ne saurait être effectuée simplement en équité. De même, c’est sans commettre d’erreur de droit et par des motifs exempts de contradiction que, s’agissant du préjudice moral, le Tribunal a jugé en substance, aux points 33 et 36 de l’ordonnance attaquée, que, si la présentation d’une offre de preuve n’est pas nécessairement considérée comme une condition de la reconnaissance d’un tel préjudice, il incombe tout au moins à la partie requérante d’établir que le comportement reproché à l’institution concernée était de nature à lui causer un tel préjudice. Ensuite, il convient de considérer que le Tribunal n’a pas commis d’erreur d’interprétation de l’article 44, paragraphe 1, sous e), du règlement de procédure du Tribunal en relevant notamment, au point 21 de l’ordonnance attaquée, que la requérante, s’agissant du manque à gagner allégué, n’avait apporté, dans sa requête, aucune preuve de la réalité et de l’importance des éléments constitutifs du dommage qu’elle prétendait avoir subi ni aucune offre de preuve à cet égard, bien que, en vertu de cette disposition, la requête doive contenir les offres de preuve s’il y a lieu. En effet, aux termes de cette disposition, la requête doit contenir les offres de preuve s’il y a lieu, ce qui est le cas, compte tenu de la charge de la preuve qui pèse sur la partie requérante, s’agissant d’établir l’existence et l’étendue d’un préjudice. À cet égard, il apparaît, à la lecture de la requête introduite devant le Tribunal, que Selex a exposé dans cette dernière les faits relatifs aux appels d’offres desquels elle aurait été exclue. Déclarant expressément ne pas entendre déterminer strictement l’importance du préjudice résultant de cette exclusion, mais vouloir fournir des éléments de référence permettant une «estimation équitable» de son préjudice, elle y a présenté le mode de calcul de son manque à gagner, reproduit sans dénaturation ni déformation aux points 23 à 25 de l’ordonnance attaquée, et y a inséré un tableau contenant quelques indications chiffrées sur la valeur des ventes réalisées en Europe par deux autres opérateurs entre 1999 et 2004. Les seules pièces annexées à la requête auxquelles il est fait référence sont la plainte déposée en 1997 et un mémoire du 14 mars 2000 contenant les observations présentées par la requérante au cours de la procédure administrative en réponse à des observations d’Eurocontrol. Or, il ressort de l’examen de ladite requête et desdites pièces que celles-ci ne contiennent manifestement pas les éléments nécessaires à l’administration de la preuve tant de l’existence que de l’étendue du préjudice allégué ni, d’ailleurs, de l’imputabilité dudit préjudice au comportement de la Commission. Dès lors, le Tribunal a pu, dans le cadre de son pouvoir souverain d’appréciation des faits ainsi que des preuves et sans dénaturer ceux-ci, constater, au point 21 de l’ordonnance attaquée, que la requérante n’avait apporté aucune preuve de la réalité et de l’importance des éléments constitutifs du dommage qu’elle prétendait avoir subi ni aucune offre de preuve à cet égard. Il en est de même de la constatation similaire faite au point 30 de l’ordonnance attaquée au sujet du préjudice qui résulterait des investissements supplémentaires que la requérante prétend avoir effectués durant la période comprise entre 1999 et 2004 afin de rendre ses produits conformes aux spécifications techniques établies par Eurocontrol. En effet, il apparaît que la requérante n’a fourni aucun élément de preuve de ce préjudice. C’est par ailleurs de manière souveraine et sans encourir aucun grief que le Tribunal n’a pas donné suite aux demandes de mesures d’instruction formées par la requérante. Le Tribunal est, en effet, le seul juge de la nécessité éventuelle de compléter les éléments d’information dont il dispose sur les affaires dont il est saisi en ordonnant de telles mesures, lesquelles ne sauraient avoir pour objet de suppléer la carence de la partie requérante dans l’administration de la preuve (voir, en ce sens, arrêt du 28 juin 2005, Dansk Rørindustri e.a./Commission, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P à C‑208/02 P et C‑213/02 P, Rec. p. I‑5425, point 67 et jurisprudence citée). S’agissant du préjudice moral allégué, il ressort de la requête introduite devant le Tribunal que Selex a soutenu que celui-ci résultait de son exclusion des appels d’offres et des dépenses supplémentaires de publicité et d’information qu’elle avait exposées pour assurer la réputation de sa marque. Elle n’y a nullement fait état d’un préjudice moral résultant en outre de violations des droits de la défense, du principe du respect d’un délai raisonnable et de l’obligation d’un examen diligent et impartial. Par conséquent, l’ordonnance attaquée ne souffre ni d’une dénaturation des arguments et des preuves ni d’une insuffisance de motivation concernant ce préjudice. Enfin, la requérante n’ayant pas invoqué dans ladite requête un préjudice quelconque causé par la durée de la procédure administrative, il ne saurait non plus être fait grief au Tribunal d’avoir omis de se prononcer et de motiver l’ordonnance attaquée sur le préjudice qu’elle aurait subi du fait de la violation du principe du respect d’un délai raisonnable. Il s’ensuit qu’aucun des cinq moyens mentionnés au point 27 du présent arrêt n’est fondé et que, au vu de l’ensemble des considérations qui précèdent, il y a lieu de rejeter le pourvoi. Sur les dépens Aux termes de l’article 69, paragraphe 2, du règlement de procédure, applicable à la procédure de pourvoi en vertu de l’article 118 du même règlement, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens s’il est conclu en ce sens. La Commission ayant conclu à la condamnation de Selex et cette dernière ayant succombé en ses moyens, il y a lieu de la condamner aux dépens. Par ces motifs, la Cour (sixième chambre) déclare et arrête: 1) Le pourvoi est rejeté. 2) SELEX Sistemi Integrati SpA est condamnée aux dépens. Signatures * Langue de procédure: l’italien.

62002CJ0110

sl

Zadeva C-110/02 Komisija Evropskih skupnosti proti Svetu Evropske unije „Pomoč portugalske vlade rejcem prašičev – Pomoč, namenjena za vrnitev pomoči, razglašenih za neskladne s skupnim trgom – Odločba Sveta o združljivosti take pomoči s skupnim trgom – Nezakonitost – Člen 88(2), tretji pododstavek, ES“ Povzetek sodbe Državne pomoči – Pooblastilo Sveta, da izjemoma odobri pomoč ob upoštevanju izjemnih okoliščin – Pogoji za izvedbo – Predložitev zadeve Svetu s strani zadevne države članice pred sprejetjem odločbe Komisije o nezdružljivosti pomoči s skupnim trgom in sprejetje odločbe v roku treh mesecev – Omejitev – Onemogočanje učinkovanja predhodne odločbe Komisije (Člen 87 ES, 88 ES in 89 ES) Pogodba ES s tem, da v členu 88 ES predvideva, da Komisija stalno preučuje in preverja pomoči, določa, da ugotovitev nezdružljivosti pomoči s skupnim trgom temelji, pod nadzorom Sodišča prve stopnje in Sodišča, na postopku, katerega izvedba spada v pristojnost te institucije. Člena 87 ES in 88 ES ji tako dajeta glavno vlogo za ugotovitev morebitne nezdružljivosti pomoči. Kot izhaja iz določb člena 88(2), tretji pododstavek, ES, se ta določba nanaša na izjemen in poseben primer. Dejansko lahko Svet „na zahtevo države članice“ s soglasjem odloči, da se dodeljena pomoč ali pomoč, ki naj bi jo dodelila ta država članica, šteje za združljivo s skupnim trgom „z odstopanjem od določb člena 87 ali uredb iz člena 89“, če „izjemne okoliščine“ utemeljujejo tako odločitev. Pooblastilo Sveta iz člena 88(2), tretji pododstavek, ES je očitna izjema, zato je treba upoštevati, da pojasnila iz člena 88(2), tretji in četrti pododstavek, na podlagi katerih po eni strani predložitev zadeve Svetu s strani države članice začasno prekine preiskavo na Komisiji za obdobje treh mesecev in po drugi strani odloči Komisija, če Svet v tem roku ne sprejme odločbe, kažejo, da po preteku navedenega roka Svet ni več pristojen za sprejem odločbe na podlagi navedenega tretjega pododstavka glede zadevne pomoči. Tako se izogne sprejemanju odločb z izrekom, ki bi se lahko izkazal za protislovnega. Posledično, če na Svet ni bil naslovljen noben predlog zadevne države članice na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES, preden Komisija razglasi zadevno pomoč za nezdružljivo s skupnim trgom in konča postopek iz prvega pododstavka iste določbe, Svetu ni več dovoljeno izvajati izjemnega pooblastila, ki mu ga podeljuje navedeni tretji pododstavek za razglasitev združljivosti take pomoči s skupnim trgom. Svet ne more več onemogočiti učinkovanja take odločbe s tem, da na podlagi te določbe razglasi za združljivo s skupnim trgom pomoč prejemnikom nezakonite pomoči, ki jo je Komisija razglasila za nezdružljivo, za kompenzacijo na podlagi te odločbe dolgovanih vračil. (Glej točke od 29 do 33, 45.) SODBA SODIŠČA (občna seja) z dne 29. junija 2004( * ) „Pomoč portugalske vlade rejcem prašičev – Pomoč, namenjena za vrnitev pomoči, razglašenih za neskladne s skupnim trgom – Odločba Sveta o združljivosti take pomoči s skupnim trgom – Nezakonitost – Člen 88(2), tretji pododstavek, ES“ V zadevi C-110/02, Komisija Evropskih skupnosti , ki so jo zastopali F. Santaolalla Gadea, D. Triantafyllou in V. Di Bucci, zastopniki, z naslovom za vročanje v Luxembourgu, tožeča stranka, proti Svetu Evropske unije, ki sta ga zastopala J. Carbery in F. Florindo Gijón, zastopnika, tožena stranka, ob intervenciji Portugalske republike , ki sta jo zastopala L. Fernandes in I. Palma, zastopnika, z naslovom za vročanje v Luxembourgu, in Francoske republike , ki sta jo zastopala G. de Bergues in F. Million, zastopnika, intervenienta, zaradi razglasitve ničnosti Odločbe 2002/114/ES Sveta z dne 21. januarja 2002 v zvezi z dovoljenjem, da Portugalska republika dodeli pomoč portugalskim rejcem prašičev, prejemnikom ukrepov, odobrenih leta 1994 in 1998 (UL L 43, str. 18), SODIŠČE (občna seja), v sestavi V. Skouris, predsednik, P. Jann, C. W. A. Timmermans, A. Rosas, C. Gulmann, J.-P. Puissochet in J. N. Cunha Rodrigues, predsedniki senatov, A. La Pergola, R. Schintgen, sodnika, F. Macken, N. Colneric, sodnici, S. von Bahr in K. Lenaerts (poročevalec), sodnika, generalni pravobranilec: F. G. Jacobs, sodni tajnik: R. Grass, na podlagi poročila sodnika poročevalca, po predstavitvi sklepnih predlogov generalnega pravobranilca na obravnavi dne 11. decembra 2003 izreka naslednjo Sodbo S tožbo, vloženo v sodnem tajništvu Sodišča dne 25. marca 2002 je Komisija Evropskih skupnosti na podlagi člena 230 ES zahtevala razglasitev ničnosti Odločbe Sveta 2002/114/ES z dne 21. januarja 2002 v zvezi z dovoljenjem, da Portugalska republika dodeli pomoč portugalskim rejcem prašičev, prejemnikom ukrepov, odobrenih leta 1994 in 1998 (UL L 43, str. 18, v nadaljevanju: izpodbijana odločba). Predsednik Sodišča je s sklepoma z dne 16. in 19. septembra 2002 Portugalski republiki in Francoski republiki dovolil, da intervenirata v podporo stališčem Sveta, pri čemer je bilo zadnji dovoljeno, da predstavi svoja stališča le v morebitnem ustnem postopku. Pravni okvir Člen 88(2) in (3) ES določa: „2.      Če Komisija po tem, ko je pozvala zadevne stranke k predložitvi pripomb, ugotovi, da pomoč, ki jo je dodelila država članica, ali pomoč iz državnih sredstev ni združljiva s skupnim trgom glede na člen 87, ali če se taka pomoč zlorablja, odloči, da mora zadevna država tako pomoč odpraviti ali spremeniti v roku, ki ji ga določi. Če zadevna država ne upošteva te odločitve v predpisanem roku, lahko Komisija ali katera koli zainteresirana država, z odstopanjem od določb členov 226 in 227, zadevo predloži neposredno Sodišču. Na predlog države članice lahko Svet soglasno sklene, da se državna pomoč, ki jo ta država dodeli ali jo ima namen dodeliti, šteje za združljivo s skupnim trgom, z odstopanjem od določb člena 87 ali uredb po členu 89, če tako odločitev upravičujejo izjemne okoliščine. Če je Komisija glede take pomoči že sprožila postopek iz prvega pododstavka tega odstavka, je posledica vložitve predloga zadevne države pri Svetu začasna prekinitev postopka do razglasitve stališča Sveta. Če Svet v treh mesecih po vložitvi omenjenega predloga ne razglasi svojega stališča, o primeru odloča Komisija. 3.      Komisija mora biti obveščena o vseh načrtih za dodelitev ali spremembo pomoči dovolj zgodaj, da lahko predloži pripombe. Če meni, da takn načrt glede na člen 87 ni združljiv s skupnim trgom, nemudoma sproži postopek iz odstavka 2. Zadevna država članica ne sme izvajati ukrepov, ki jih je predlagala, dokler v tem postopku ni sprejeta dokončna odločitev.“ Izpodbijana odločba in njeno ozadje Z decreto-lei št. 146/94 z dne 24. maja 1994 ( Diário da República I, serija A, št. 120, z dne 24. maja 1994, v nadaljevanju: decreto-lei iz leta 1994) je Portugalska republika uvedla program pomoči, ki po eni strani omogoča dodelitev kredita za odpravo dolgov podjetij na področju intenzivne živinoreje in po drugi strani kredit za nov razmah na področju prašičjereje. Komisija o tem programu pomoči ni bila obveščena. Komisija je na podlagi člena 88(2), prvi pododstavek, ES sprejela Odločbo 2000/200/ES z dne 25. novembra 1999 o programih pomoči, ki jih je izvedla Portugalska za odpravo dolgov podjetij na področju intenzivne živinoreje in nov razmah na področju prašičjereje (UL 2000 L 66, str. 20). Na podlagi člena 1(1) le-te je kredit za odpravo dolgov podjetij na področju intenzivne živinoreje razglašen za nezdružljivega s skupnim trgom v primerih, ko nadomestek – subvencija tega kredita – skupaj s prejetimi pomočmi za investicije presega 35 % na nedefavoriziranih kmetijskih območjih. Odstavek 2 te določbe razglaša kredit za nov razmah v prašičjereji za nezdružljivega s skupnim trgom. S členom 3 te odločbe je prejemnikom naložena vrnitev nezakonito danih pomoči z obrestmi na te zneske. Portugalska republika je med drugim z decreto-lei št. 4/99 z dne 4. januarja 1999 ( Diário da República I, serija A, št. 2, z dne 4. januarja 1999, v nadaljevanju: decreto-lei iz leta 1999) uvedla moratorij, ki je za eno leto podaljšal rok za vrnitev nekaterih posojil, ki so jih sklenili obrati na področju prašičjereje, ki se ukvarjajo z vzrejo, pitanjem in zakolom v okviru tega obrata, in kratkoročno financiranje v korist omenjenih obratov z ugodnimi krediti. Čeprav je bila Komisija o teh ukrepih obveščena, so bili ti ukrepi izvedeni, preden se je o njih izrekla. Te pomoči so bile razglašene za nezdružljive s skupnim trgom in njihova vrnitev odrejena z Odločbo Komisije 2001/86/ES z dne 4. oktobra 2000 o programu pomoči, ki ga je izvedla Portugalska na področju prašičjereje (UL 2001 L 29, str. 49). Dne 23. novembra 2001 je Portugalska republika predlagala Svetu Evropske unije, naj na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES sprejme „odločbo, ki ji dovoljuje odobritev pomoči portugalskim rejcem prašičev, ki morajo vrniti pomoči, dobljene leta 1994 in 1998, in [razglasiti] to pomoč za združljivo s skupnim trgom“. Svet je ugodil temu predlogu in sprejel izpodbijano odločbo, katere člen 1 se glasi: „S skupnim trgom je združljiva posebna pomoč portugalske vlade na področju portugalske prašičjereje, ki je sestavljena iz dodelitve pomoči prejemnikom, ki jih zadevata Odločbi Komisije z dne 25. novembra 1999 in z dne 4. oktobra 2000 v maksimalnem znesku 16,3 milijona evrov, ki je enaka zneskom, ki jih morajo ti prejemniki vrniti na podlagi teh odločb.“ Po tem, ko je navedla posebne okoliščine in značilnosti področja portugalske prašičjereje, zaradi katerih je Portugalska republika sprejela decreto-lei iz leta 1994 in 1999, obrazložitve izpodbijane odločbe pojasnjujejo v točki 9, da pomoči, uvedene na podlagi teh decreto-lei, „[…] kot to dokazuje razvoj izmenjav, niso imele posebnih vplivov na trgovino med državami članicami in tako niso povzročile izkrivljanja konkurence“. Točke od 12 do 14 obrazložitve izpodbijane odločbe določajo: „(12)  Komisija je v odločbah z dne 25. novembra 1999 in z dne 4. oktobra 2000 menila, da zadevni ukrepi niso bili združljivi s skupnim trgom. Ob uporabi teh odločb so portugalski organi sprožili postopek za vrnitev odobrenih pomoči. (13)      Vendar vrnitev odobrenih pomoči ogroža ekonomsko sposobnost veliko prejemnikov in bi imela zelo negativen socialni učinek v nekaterih regijah, saj je 50 % prašičev skoncentriranih na manj kot 5 % ozemlja. (14)      Obstajajo torej izjemne okoliščine, ki dovoljujejo, da se ta pomoč za popravo ugotovljenega neravnovesja izjemoma in v strogo potrebnem okviru šteje za združljivo s skupnim trgom pod pogoji, določenimi v tej odločbi.“ Tožba Komisija v podporo svoji tožbi navaja pet tožbenih razlogov, ki izhajajo iz nepristojnosti Sveta, zlorabe pooblastila in postopka, kršitve Pogodbe ES in različnih splošnih pravnih načel, kršitve pooblastila za odločanje po prostem preudarku in neobrazložitve izpodbijane odločbe. Prvi tožbeni razlog Trditve strank Komisija s prvim tožbenim razlogom navaja, da Svet ni bil pristojen za sprejem izpodbijane odločbe. Njena obrazložitev obsega dve fazi. Komisija najprej navaja, da ima izpodbijana odločba enake učinke, kot bi jih ustvarila preklic ali razglasitev ničnosti Odločb 2000/200 in 2001/86, s katerima je razglasila za nezdružljive s skupnim trgom pomoči, plačane na podlagi decreto-lei iz leta 1994 in 1999, in odredila vrnitev le-teh. Z dovolitvijo plačila portugalskim rejcem, ki jih zadeva pomoč v znesku, ki je enak temu, ki so ga na podlagi navedenih odločb Komisije dolžni vrniti, bi izpodbijana odločba izničila njihove učinke. Preprečila bi dejansko odpravo pomoči, ki jih je Komisija razglasila za nezdružljive, in vrnitev v status quo , ki ga zahteva člen 88(2), prvi pododstavek, ES, da se trg zavaruje pred izkrivljanjem konkurence. Po mnenju Komisije izpodbijana odločba dejansko dovoljuje prvotne pomoči, ki jih je ta institucija predhodno razglasila za nezdružljive. Komisija navaja tudi to, da iz besedila člena 88 ES izhaja, da ji je Pogodba izključno poverila naloge nadzora in upravljanja državnih pomoči. To bi se pojasnilo z dejstvom, da je samo popolnoma neodvisna institucija držav članic sposobna objektivno in nepristransko preučiti ukrepe pomoči, ki so jih te sprejele, in zagotoviti, da konkurenca ni izkrivljana z ukrepom, ki je v nasprotju s skupnim interesom. Pooblastilo Sveta na podlagi člena 88(2) ES naj bi bilo izjemno in odstopa od splošnih predpisov. To naj bi izhajalo iz besedila tretjega pododstavka te določbe, ki se nanaša na „izjemne okoliščine“, in iz njenega četrtega pododstavka, ki določa rok, v katerem ima predlog države članice v postopku pred Komisijo odložilen učinek, po njegovem preteku pa ta spet dobi pooblastilo za „odločanje“, kar pomeni, da dokončno odloči o zadevnih pomočeh. Podelitev Svetu takega pooblastila za odločanje, ki ima za določen čas prednost pred pooblastilom Komisije, bi izgubila pomen, če bi odločitev Sveta lahko v vseh okoliščinah prevladala nad odločitvijo Komisije. Po mnenju Komisije iz tega izhaja, da Svet ni pristojen za sprejem odločitve na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES, kadar je bila na podlagi odločbe Komisije pomoč razglašena za nezdružljivo s skupnim trgom. V tem primeru Svet ni več pristojen za izničenje učinkov take odločitve z odobritvijo dodelitve pomoči, katere namen je prejemnikom pomoči, ki je bila razglašena za nezdružljivo, nadomestiti sredstva, ki jih morajo vrniti na podlagi te odločbe. Svet navaja zlasti to, da utemeljitev Komisije v celoti temelji na predpostavki, po kateri bi bili Odločbi 2000/200 in 2001/86 razglašeni za nični ali bi bili odpravljeni z izpodbijano odločbo. Vendar izpodbijana odločba ne bi povzročila pomislekov o obveznosti vračila na podlagi teh odločb, saj bi nasprotno to bilo v okviru popolne izvedbe le-teh in ob upoštevanju ekonomskih in socialnih posledic, nastalih zaradi te izvedbe, da bi naj Svet dovolil novo pomoč, ki jo je predlagala Portugalska republika. Opredelitev nove pomoči bi bila dejansko odvisna od oblične in objektivne presoje. Vendar bi bila pomoč, odobrena z izpodbijano odločbo, sestavljena iz novega izplačila, izhajajočega iz nacionalne določbe, ki ni decreto-lei iz leta 1944 in leta 1999 in ustreza drugačnim pogojem za pridobitev pomoči in plačila kot tem, ki se uporabijo za odobrene pomoči na podlagi teh decreto-lei. Po mnenju Sveta dejstvo, da je pomoč, dovoljena z izpodbijano odločbo, nova pomoč, izhaja iz definicije „nove pomoči“, vsebovane v členu 1 Uredbe Sveta (ES) 659/1999 z dne 22. marca 1999 o določitvi podrobnih pravil za uporabo člena 93 Pogodbe ES (UL L 83, str. 1), določbe, ki se v tem pogledu nanaša na „programe pomoči ali vsako neobstoječo individualno pomoč, vključno z vsako spremembo obstoječe pomoči“. Dejansko bi pojem „obstoječa“ pomoč pomenil, da je zadevna pomoč že odobrena, kar pa ne velja za pomoč, na katero se nanaša izpodbijana odločba. Sicer bi člen 11(2), tretji pododstavek, Uredbe št. 659/1999, ki določa možnost, da se pooblasti državo članico, da poveže vračilo nezakonite pomoči z izplačilom pomoči za reševanje zadevnega podjetja, prav tako potrdil možnost za sprejem različnih odločitev glede državnih pomoči, odobrenih zaporedoma istim operaterjem. To bi izhajalo tudi iz sodne prakse Skupnosti, ki naj bi implicitno dopustila, da Komisija lahko ustvari pogoje za plačila novih pomoči, ki so razglašene za združljive, z vrnitvijo prejšnjih pomoči, razglašenih za nezdružljive (sodba Sodišča prve stopnje z dne 13. septembra 1995 v zadevi TWD proti Komisiji, T-244/93 in T-486/93, Recueil, str. II‑2265, in sodba Sodišča z dne 15. maja 1997 v zadevi TWD proti Komisiji, C-355/95 P, Recueil, str. I‑2549). Končno Svet navaja, da niti odločbe Komisije, s katerimi se neko pomoč razglasi za nezdružljivo s skupnim trgom, niti katero drugo besedilo nimajo za posledico za prejemnike take pomoči prepovedi, da dobijo druge pomoči v bolj ali manj bližnji prihodnosti. Načelo individualne presoje vsake nadaljnje pomoči bi moralo biti upoštevano v vseh okoliščinah (sodba z dne 23. novembra 2000 v zadevi Wirtschaftsvereinigung Stahl in drugi proti Komisiji, C-441/97 P, Recueil, str. I 10293, točka 55). Če izpodbijane odločbe ne bi bilo, bi odobreno pomoč, ki bi jo Portugalska republika sporočila Komisiji, ta institucija morala preučiti in sprejeti odločitev. Svet o obsegu člena 88(2) ES meni tudi to, da je trimesečni rok, omenjen v četrtem pododstavku te določbe, določen zgolj za odlog. Iz tega bi izhajalo, da bi Svet ostal prost pri odobritvi zadevne pomoči kljub izteku tega roka. Svet glede nasprotja, ki bi lahko v tem smislu nastal med starejšo odločbo Komisije, s katero ugotovi, da pomoč ni združljiva s skupnim trgom, in novejšo odločbo Sveta, ki dovoljuje to pomoč, navaja, da se v primeru neskladnih predpisov in ob odsotnosti hierarhije med njimi uporabi načelo, da novejši predpis razveljavi starejšega. Portugalska republika se v bistvu strinja z analizo Sveta. Z izpodbijano odločbo odobrena pomoč je nova pomoč, ki se razlikuje od teh, ki jih uvajata decreto-lei iz leta 1994 in 1999, ki sta bila sporočena Komisiji. Ta država članica dodaja, da okoliščina, da člen 88(2), tretji pododstavek, ES daje Svetu pooblastilo, da se izjavi ne le o pomoči „za dodeliti“, ampak tudi za „dodeljeno“ pomoč, potrjuje, da je ta pooblaščen za odobritev pomoči, čeprav je Komisija o njej že zavzela stališče. Dejansko bi izhajalo iz pododstavka 3 istega člena, da dodelitev ali „uvedba“ pomoči zahteva predhodno preučitev Komisije, tako da se pomoč uvede le, če bi jo Komisija odobrila. Presoja Sodišča Za odločanje o prvem tožbenem razlogu, ki ga je Komisija navedla v podporo svoji tožbi, je treba zlasti določiti, ali, kot navaja slednja, je treba člen 88(2) ES razumeti tako, da kakor hitro je Komisija sprejela odločbo o tem, da državna pomoč ni združljiva s skupnim trgom, Svet ne more več odločiti na podlagi tretjega pododstavka te določbe, da je treba to pomoč šteti za združljivo s skupnim trgom. Glede tega je treba najprej opozoriti, da Pogodba s tem, ko v členu 88 ES predvideva, da Komisija stalno preučuje in preverja pomoči, določa, da ugotovitev nezdružljivosti pomoči s skupnim trgom temelji, pod nadzorom Sodišča prve stopnje in Sodišča, na postopku, katerega izvedba spada v pristojnost te institucije. Člena 87 ES in 88 ES ji tako dajeta glavno vlogo za ugotovitev morebitne nezdružljivosti pomoči (glej zlasti sodbo z dne 21. novembra 1991 v zadevi Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires in syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, C-354/90, Recueil, str. I-5505, točki 9 in 14). Dalje je treba povedati, da, kot izhaja iz določb člena 88(2), tretji pododstavek, ES, se ta določba nanaša na izjemen in poseben primer (sodba z dne 12. oktobra 1978 v zadevi Komisija proti Belgiji, 156/77, Recueil, str. 1881, točka 16). Po tej določbi lahko Svet dejansko „na zahtevo države članice“ s soglasjem odloči, da se dodeljena pomoč ali pomoč, ki naj bi jo dodelila ta država članica, šteje za združljivo s skupnim trgom „z odstopanjem od določb člena 87 ali uredb iz člena 89“, če „izjemne okoliščine“ utemeljujejo tako odločitev. Iz tega izhaja, da je pooblastilo Sveta iz člena 88(2), tretji pododstavek, ES, kot upravičeno navaja Komisija, očitna izjema. Glede na to je treba upoštevati, da pojasnila iz člena 88(2), tretji in četrti pododstavek, na podlagi katerih po eni strani predložitev zadeve Svetu s strani države članice začasno prekine preiskavo na Komisiji za obdobje treh mesecev in po drugi strani odloči Komisija, če Svet v tem roku ne sprejme odločbe, kažejo, da po preteku navedenega roka Svet ni več pristojen za sprejem odločbe na podlagi navedenega tretjega pododstavka glede zadevne pomoči. Tako se izogne sprejemanju odločb z izrekom, ki bi se lahko izkazal za protislovnega. Ta časovna omejitev pristojnosti Sveta, ko je Komisija že začela postopek iz člena 88(2), prvi pododstavek, ES, ne da bi sprejela odločbo o razglasitvi nezdružljivosti pomoči s skupnim trgom, in okoliščina, da Komisija obdrži za tri mesece pristojnost iz četrtega pododstavka te določbe, da odloči o zadevni pomoči, tudi kažeta na to, da, če na Svet ni bil naslovljen noben predlog zadevne države članice na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES, preden Komisija razglasi zadevno pomoč za nezdružljivo s skupnim trgom in konča postopek iz prvega pododstavka iste določbe, Svetu ni več dovoljeno izvajati izjemnega pooblastila, ki mu ga podeljuje navedeni tretji pododstavek za razglasitev združljivosti take pomoči s skupnim trgom. Glede na zadnje omenjeno se lahko pripomni, da se ta zadeva razlikuje od tiste, ki je bila predmet sodbe z dne 29. februarja 1996 v zadevi Komisija proti Svetu (C-122/94, Recueil, str. I-881), v kateri sporna odločba Sveta ni bila sprejeta po odločbi Komisije, s katero bi razglasila, da pomoč ni združljiva s skupnim trgom, saj je Komisija v tem primeru na podlagi člena 88(3) ES menila, da projekt pomoči ni bil združljiv s skupnim trgom, in je začela postopek, določen v odstavku 2, prvi pododstavek, tega člena. Končno je treba poudariti, da razlaga iz točk 32 in 33 te sodbe, ki omogoči preprečitev, da bi bila ista državna pomoč predmet nasprotnih odločb Komisije in Sveta, sprejetih zaporedoma, pripomore, kot je Komisija pravilno poudarila, k pravni varnosti. V tem pogledu je treba poudariti zlasti to, da pravnomočnost neke upravne odločbe po preteku razumnih rokov za vložitev tožbe ali z izčrpanjem pravnih sredstev pripomore k pravni varnosti (sodba z dne 13. januarja 2004 v zadevi Kühne & Heitz, C-453/00, še neobjavljena v Recueil, točka 24). Glede navedbe portugalske vlade, ki izhaja iz dejstva, da člen 88(2), tretji pododstavek, ES prav tako dovoljuje Svetu, da se opredeli glede „uvedenih“ pomoči, medtem ko bi izhajalo iz odstavka 3 tega člena, da bi vsaka „uvedba“ pomoči zahtevala, da se je Komisija pred tem opredelila o njej, tako, da bi Svet imel pooblastilo, da odloči o pomočeh, ki so bile predmet prejšnje odločbe Komisije, je treba ugotoviti, da je v sebi protislovna. Hkrati se namreč ne more poudariti, da je „uvedena“ pomoč v smislu člena 88(2), tretji pododstavek, ES pomoč, ki jo je Komisija nujno morala predhodno razglasiti za združljivo s skupnim trgom ob uporabi določb člena 87 ES in da je Svet pooblaščen, da z odstopanjem od teh določb tako pomoč naknadno razglasi za združljivo s skupnim trgom. Kot drugo Sodišče preveri, ali dejstvo, da Svet ni pristojen, da bi odločil o združljivosti pomoči s skupnim trgom, o kateri je Komisija že dokončno odločila, pomeni, kot poudarja Komisija, da Svet ni pristojen niti za to, da bi odločil o pomoči, katere predmet je, prejemnikom nezakonite pomoči, ki je bila predhodno razglašena za nezdružljivo z odločbo Komisije, dodeliti znesek, namenjen kompenzaciji vračil, h katerim jih zavezuje ta odločba. V tem oziru je treba najprej poudariti, da v nasprotju, s tem kar zatrjuje Svet, ni mogoče ugotoviti na podlagi sodne prakse Sodišča, da v primeru take pomoči, institucije Skupnosti obdržijo svobodo odločanja in, da niso dolžne upoštevati starejše odločbe Komisije o nezdružljivosti sprva odobrenih pomoči zainteresiranim. Dejansko je Sodišče, ravno nasprotno, razsodilo, da mora Komisija, ko preučuje združljivost državne pomoči s skupnim trgom, upoštevati vse ustrezne elemente, vključno, glede na okoliščine primera, že upoštevani kontekst v kaki prejšnji odločbi, in obveznosti, ki jih ta odločba lahko naloži neki državi članici (glej zlasti sodbi z dne 3. oktobra 1991 v zadevi Italija proti Komisiji, C-261/89, Recueil, str. I-4437, točka 20, in zgoraj navedeno sodbo TWD proti Komisiji, točka 26). Sodišče je na podlagi tega sklenilo, da kadar Komisiji ni bil sporočen noben nov element, ki bi ji omogočil presojo, ali se za zadevne pomoči lahko uporabi izjema iz Pogodbe, ta utemeljeno opre svojo odločbo na presoje, ki jih je že uporabila v prejšnji odločbi, in na neupoštevanje pogoja, ki ji ga je postavila (zgoraj navedena sodba Italija proti Komisiji, točka 23). Sodišče je prav tako razsodilo, da je treba prehodno ureditev, ki ohranja učinke programa državnih pomoči, o katerih Komisija ni obveščena, ki ga je Komisija razglasila za nezdružljivega s pravom Skupnosti z odločbo le-te – ne da bi ta institucija zahtevala vrnitev zadevnih pomoči –, kolikor je to mogoče, razlagati na način, ki omogoči zagotovitev skladnosti s to odločbo, torej v smislu, da taka prehodna ureditev ne dovoljuje dodelitve novih državnih pomoči po odpravi programa pomoči, ki je bil z zadevno odločbo Komisije razglašen za nezdružljivega s pravom Skupnosti (sklep z dne 24. julija 2003 v zadevi Sicilcassa in drugi, C-297/01, Recueil, str. I-7849, točka 44). Dalje je treba opozoriti, da je po ustaljeni sodni praksi ukinitev nezakonito odobrene državne pomoči z vrnitvijo logična posledica ugotovitve njene nezakonitosti (glej zlasti sodbi z dne 21. marca 1990 v zadevi Belgija proti Komisiji, imenovana „Tubemeuse“, C-142/87, Recueil, str. I-959, točka 66, in z dne 7. marca 2002 v zadevi Italija proti Komisiji, C-310/99, Recueil, str. I-2289, točka 98). Obveznost države članice, da ukine pomoč, za katero Komisija meni, da ni združljiva s skupnim trgom, ima v bistvu namen vzpostaviti prejšnje stanje, in ta cilj je dosežen, ko je zadevne pomoči, zvišane za zamudne obresti, prejemnik vrnil. S tem vračilom prejemnik izgubi prednost, ki jo je glede na svoje konkurente imel na trgu, in se vzpostavi stanje pred plačilom pomoči (glej zlasti sodbi z dne 4. aprila 1995 v zadevi Komisija proti Italiji, C-350/93, Recueil, str. I-699, točki 21 in 22, in z dne 7. marca 2002 v zgoraj navedeni sodbi Italija proti Komisiji, točki 98 in 99). Pod temi pogoji bi dopustitev, da država članica lahko odobri prejemnikom nezakonite pomoči, ki je bila z odločbo Komisije predhodno razglašena za nezdružljivo s skupnim trgom, novo pomoč v enakem znesku, kot je nezakonita pomoč, z namenom, da se nevtralizira vpliv vračil, h katerim jih zavezuje ta odločba, očitno povzročila neučinkovitost odločb, ki jih Komisija sprejme na podlagi členov 87 ES in 88 ES (glej po analogiji sodbo z dne 20. septembra 1990 v zadevi Komisija proti Nemčiji, C-5/89, Recueil, str. I-3437, točka 17, in zgoraj navedeno sodbo z dne 7. marca 2002 v zadevi Italija proti Komisiji, točka 104). Opozoriti je treba, da, kot izhaja iz točk 33 in 35 te sodbe, ko Komisija sprejema odločbo o ugotovitvi nezdružljivosti pomoči s skupnim trgom, Svet ne more onemogočiti učinkovitosti te odločbe s tem, da sam razglasi pomoč za združljivo s skupnim trgom na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES. Iz tega sledi, da Svet ne more več onemogočiti učinkovanja take odločbe s tem, da na podlagi te določbe razglasi za združljivo s skupnim trgom pomoč prejemnikom nezakonite pomoči, ki jo je Komisija razglasila za nezdružljivo, za kompenzacijo na podlagi te odločbe dolgovanih vračil. K temu je treba dodati, da je druga odobrena pomoč pod temi pogoji tako neločljivo povezana s to, za katero je Komisija predhodno ugotovila, da ni združljiva s skupnim trgom, da je umetno trditi, da za uporabo člena 88(2) ES obstaja razlika med temi pomočmi. Iz vsega navedenega izhaja, da je treba člen 88(2), tretji pododstavek, ES razlagati tako, da Svet na podlagi te določbe ne more veljavno razglasiti za združljivo s skupnim trgom pomoči prejemnikom nezakonite pomoči, ki je z odločbo Komisije razglašena za nezdružljivo s skupnim trgom in je namenjena kompenzaciji na podlagi te odločbe dolgovanih vračil. Glede tega primera je treba ugotoviti, da Portugalska republika ni predložila Svetu prošnje na podlagi člena 88(2), tretji pododstavek, ES za odobritev, da se pomoči, uvedene z decreto-lei iz 1994 in 1999, razglasi za združljive s skupnim trgom. Prav tako je ugotovljeno, da so bile te pomoči razglašene za nezdružljive s skupnim trgom in da je bilo njihovo vračilo odrejeno z Odločbama 2000/200 in 2001/86. Glede izpodbijane odločbe se ugotovi, da iz besedila njenega naslova in njenega člena 1 izhaja njen posebni namen, in sicer da se glede pomoči, ki jo je nameravala razglasiti za združljivo s skupnim trgom, prejemnikom pomoči, ki so bili z Odločbama 2000/200 in 2001/86 predhodno razglašene za nezdružljive s skupnim trgom, dodeli znesek, ki je namenjen temu, da se spoprimejo z na podlagi teh dveh odločb dolgovanimi vračili. Kot izhaja iz točke 47 te sodbe, Svet ni mogel veljavno sprejeti take odločbe, kakršna je izpodbijana. Iz tega izhaja, da je prvi tožbeni razlog Komisije v podporo njeni tožbi, ki izhaja iz nepristojnosti Sveta, da sprejme izpodbijano odločbo, utemeljen in da je treba to posledično razglasiti za nično. Drugi, tretji, četrti in peti tožbeni razlog Prvemu tožbenemu razlogu Komisije se ugodi, izpodbijana odločba pa mora biti razglašena za nično na tej podlagi, zato ni treba preučiti drugih tožbenih razlogov Komisije. Stroški Na podlagi člena 69(2) Poslovnika se neuspeli stranki naloži plačilo stroškov, če so bili ti priglašeni. Ker je Komisija predlagala, naj se Svetu naloži plačilo stroškov, in ker ta s svojimi tožbenimi razlogi ni uspel, se mu naloži plačilo stroškov. Na podlagi člena 69(4), prvi pododstavek, tega poslovnika Portugalska republika in Francoska republika nosita svoje stroške. Iz teh razlogov je SODIŠČE (občna seja) razsodilo: 1) Odločba Sveta 2002/114/ES z dne 21. januarja 2002 o dovolitvi odobritve pomoči portugalske vlade portugalskim rejcem prašičev, prejemnikom ukrepov, odobrenih leta 1994 in 1998, se razglasi za nično. 2) Svetu Evropske unije se naloži plačilo stroškov. 3) Portugalska republika in Francoska republika nosita svoje stroške. Skouris Jann Timmermans Rosas Gulmann Puissochet Cunha Rodrigues La Pergola Schintgen Razglašeno na javni obravnavi v Luxembourgu, dne 29. junija 2004. Sodni tajnik Predsednik R. Grass V. Skouris * Jezik postopka: francoščina.

61998CJ0469

en

Grounds 1 By application lodged at the Court Registry on 18 December 1998, the Commission of the European Communities brought an action under Article 169 of the EC Treaty (now Article 226 EC) for: - as its principal claim, a declaration that, by having individually negotiated, initialled and concluded in 1995 an `open skies' agreement with the United States of America in the field of air transport, the Republic of Finland has failed to fulfil its obligations under the EC Treaty, and in particular Articles 5 (now Article 10 EC) and 52 (now, after amendment, Article 43 EC) thereof, and also under secondary law adopted pursuant to that Treaty, and in particular Council Regulation (EEC) No 2407/92 of 23 July 1992 on licensing of air carriers (OJ 1992 L 240, p. 1), Council Regulation (EEC) No 2408/92 of 23 July 1992 on access for Community air carriers to intra-Community air routes (OJ 1992 L 240, p. 8), Council Regulation (EEC) No 2409/92 of 23 July 1992 on fares and rates for air services (OJ 1992 L 240, p. 15), Council Regulation (EEC) No 2299/89 of 24 July 1989 on a code of conduct for computerised reservation systems (OJ 1989 L 220, p. 1), as amended by Council Regulation (EEC) No 3089/93 of 29 October 1993 (OJ 1993 L 278, p. 1, hereinafter `Regulation No 2299/89'), and Council Regulation (EEC) No 95/93 of 18 January 1993 on common rules for the allocation of slots at Community airports (OJ 1993 L 14, p. 1); and, - in the alternative, a declaration that, in so far as the 1995 agreement cannot be regarded as having radically amended and thus replaced the agreements previously concluded, the Republic of Finland has, by not rescinding those provisions of the said previously-concluded agreements which are incompatible with the EC Treaty, especially Article 52 thereof, and with secondary law, or by failing to take all legally possible steps to that end, failed to comply with its obligations under Article 234 of the EC Treaty (now, after amendment, Article 307 EC) and under Article 6 of the Act concerning the conditions of accession of the Republic of Austria, the Republic of Finland and the Kingdom of Sweden and the adjustments to the Treaties on which the European Union is founded (OJ 1994 C 241, p. 21 and OJ 1995 L 1, p. 1). 2 By order of the President of the Court of 8 July 1999, the Kingdom of the Netherlands was granted leave to intervene in support of the form of order sought by the Republic of Finland. Legal background 3 Article 84(1) of the EC Treaty (now, after amendment, Article 80(1) EC) provides that the provisions of Title IV of Part III of the Treaty, relating to transport, are to apply only to transport by rail, road and inland waterway. Paragraph 2 of that article provides: `The Council may, acting by a qualified majority, decide whether, to what extent and by what procedure appropriate provisions may be laid down for sea and air transport. The procedural provisions of Article 75(1) and (3) shall apply.' 4 Pursuant to that provision and with a view to the gradual establishment of the internal market in air transport, the Council adopted three `packages' of measures, in 1987, 1990 and 1992 respectively, designed to ensure freedom to provide services in the air-transport sector and to apply the Community's competition rules in that sector. 5 The legislation adopted in 1992, the `third package', comprises Regulations Nos 2407/92, 2408/92 and 2409/92. 6 According to Article 1 of Regulation No 2407/92, that regulation concerns requirements for the granting and maintenance of operating licences by Member States in relation to air carriers established in the Community. In that respect, Article 3(3) provides that no undertaking established in the Community is to be permitted within the territory of the Community to carry by air passengers, mail and/or cargo for remuneration and/or hire unless the undertaking has been granted the appropriate operating licence. Under Article 4(1) and (2), a Member State may grant that licence only to undertakings which have their principal place of business and registered office, if any, in that Member State and, without prejudice to agreements and conventions to which the Community is a contracting party, which are majority owned and effectively controlled by Member States and/or their nationals. 7 Regulation No 2408/92, as its title indicates, concerns access for Community air carriers to intra-Community air routes. According to the definition given in Article 2(b) of that regulation, a Community air carrier is an air carrier with a valid operating licence granted in accordance with Regulation No 2407/92. Article 3(1) of Regulation No 2408/92 provides that Community air carriers are to be permitted by the Member State(s) concerned to exercise traffic rights on routes within the Community. Article 3(2), however, introduces the possibility for Member States, until 1 April 1997, to make an exception to that provision in relation to the exercise of cabotage rights. 8 Articles 4 to 7 of Regulation No 2408/92 govern, inter alia, the possibility of Member States imposing public-service obligations on given routes. Article 8 permits Member States, without discrimination on grounds of nationality or identity of the air carrier, to regulate the distribution of traffic between the airports within an airport system. Finally, Article 9 permits the Member State responsible, when serious congestion and/or environmental problems exist, to impose conditions on, limit or refuse the exercise of traffic rights, in particular when other modes of transport can provide satisfactory levels of service. 9 As stated in Article 1(1) of Regulation No 2409/92, that regulation lays down the criteria and procedures to be applied for the establishment of fares and rates on air services for carriage wholly within the Community. 10 Article 1(2) and (3) of that regulation provide: `2. Without prejudice to paragraph 3, this Regulation shall not apply: (a) to fares and rates charged by air carriers other than Community air carriers; (b) to fares and rates established by public service obligation, in accordance with Council Regulation (EEC) No 2408/92 of 23 July 1992 on access for Community air carriers to intra-Community air routes. 3. Only Community air carriers shall be entitled to introduce new products or lower fares than the ones existing for identical products.' 11 In addition to Regulations Nos 2407/92, 2408/92 and 2409/92, enacted in 1992, the Community legislature adopted other measures in relation to air transport, in particular Regulations Nos 2299/89 and 95/93. 12 In accordance with Article 1 thereof, Regulation No 2299/89 applies to computerised reservation systems to the extent that they contain air transport products (CRSs) when offered for use and/or used in the territory of the Community, irrespective of the status or nationality of the system vendor, the source of the information used or the location of the relevant central data processing unit, or the geographical location of the airports between which air carriage takes place. 13 However, Article 7(1) and (2) of the same regulation provides: `1. The obligations of a system vendor under Articles 3 and 4 to 6 shall not apply in respect of a parent carrier of a third country to the extent that its CRS outside the territory of the Community does not offer Community air carriers equivalent treatment to that provided under this Regulation and under Commission Regulation (EEC) No 83/91. 2. The obligations of parent or participating carriers under Articles 3a, 4 and 8 shall not apply in respect of a CRS controlled by (an) air carrier(s) of one or more third country (countries) to the extent that outside the territory of the Community the parent or participating carrier(s) is (are) not accorded equivalent treatment to that provided under this Regulation and under Commission Regulation (EEC) No 83/91.' 14 Finally, it is undisputed that Regulation No 95/93 also applies to air carriers from non-member countries. However, Article 12 of that regulation provides: `1. Whenever it appears that a third country, with respect to the allocation of slots at airports: (a) does not grant Community air carriers treatment comparable to that granted by Member States to air carriers from that country; or (b) does not grant Community air carriers de facto national treatment; or (c) grants air carriers from other third countries more favourable treatment than Community air carriers, appropriate action may be taken to remedy the situation in respect of the airport or airports concerned, including the suspension wholly or partially of the obligations of this Regulation in respect of an air carrier of that third country, in accordance with Community law. 2. Member States shall inform the Commission of any serious difficulties encountered, in law or in fact, by Community air carriers in obtaining slots at airports in third countries.' Background to the dispute The Commission's initiatives with a view to the conclusion by the Community of international air transport agreements 15 Towards the end of the Second World War or shortly thereafter, several States which subsequently became members of the Community, including the Republic of Finland, concluded bilateral agreements on air transport with the United States of America. 16 Wishing to replace that set of bilateral agreements by a single agreement to be concluded between the Community and the United States of America, the European Commission has since the early 1990s repeatedly sought to obtain from the Council a mandate to negotiate an air transport agreement of that kind with the American authorities. 17 Thus, on 23 February 1990 the Commission submitted to the Council a first request to that effect in the form of a proposal for a Council decision on a consultation and authorisation procedure for agreements concerning commercial aviation relations between Member States and third countries. That was followed, on 23 October 1992, by a second, slightly modified, proposal for a decision (OJ 1993 C 216, p. 15). Both proposals were based on Article 113 of the EC Treaty (now, after amendment, Article 133 EC), because the Commission took the view that the conclusion of international air transport agreements fell within the sphere of the commercial policy of the Community. 18 The Council declined to give effect to those initiatives by the Commission. It set out its position on the subject in its Conclusions of 15 March 1993, in which it indicated as follows: - Article 84(2) of the Treaty constituted the proper legal basis for the development of an external policy on aviation; - the Member States retained their full powers in relations with third countries in the aviation sector, subject to measures already adopted or to be adopted by the Council in that domain. In this regard, it was also emphasised that, in the course of bilateral negotiations, the Member States concerned should take due account of their obligations under Community law and should keep themselves informed of the interests of the other Member States; - negotiations at Community level with third countries could be conducted only if the Council deemed such an approach to be in accordance with the common interest, on the basis that they were likely to produce a better result for the Member States as a whole than the traditional system of bilateral agreements. 19 In April 1995, the Commission raised the matter once more, recommending the adoption by the Council of a decision authorising it to negotiate an air transport agreement with the United States of America. Following that latest request, in June 1996 the Council gave the Commission a limited mandate to negotiate with that country, in liaison with a special committee appointed by the Council, in relation to the following matters: competition rules; ownership and control of air carriers; CRSs; code-sharing; dispute resolution; leasing; environmental clauses and transitional measures. In the event of a request from the United States to that effect, authorisation was granted to extend the negotiations to State aid and other measures to avert bankruptcy of air carriers, slot allocation at airports, economic and technical fitness of air carriers, security and safety clauses, safeguard clauses and any other matter relating to the regulation of the sector. On the other hand, it was explicitly stated that the mandate did not cover negotiations concerning market access (including code-sharing and leasing in so far as they related to traffic rights), capacity, carrier designation and pricing. 20 The two institutions concerned added a number of declarations to the minutes of the Council meeting at which the negotiating mandate in question was conferred on the Commission. In one of those declarations, which was made jointly by both institutions (`the common declaration of 1996'), it was stated that, in order to ensure continuity of relations between the Member States and the United States of America during the Community negotiations and in order to have a valid alternative in the event of the negotiations failing, the existing system of bilateral agreements would be maintained and would remain valid until a new agreement binding the Community was concluded. In a separate declaration, the Commission asserted that Community competence had now been established in respect of air traffic rights. 21 No agreement has yet been reached with the United States of America following the conferment of the negotiating mandate on the Commission in 1996. 22 By contrast, as the documents before the Court show, the Community concluded a civil aviation agreement with the Kingdom of Norway and the Kingdom of Sweden in 1992, approved by Council Decision 92/384/EEC of 22 June 1992 (OJ 1992 L 200, p. 20), has reached an agreement in principle in that field with the Swiss Confederation, and, at the time when this action was brought, was negotiating with 12 European countries an agreement on the creation of a `common European airspace'. The bilateral air transport agreement between the Republic of Finland and the United States of America 23 A bilateral air transport agreement, known as a `"Bermuda" type agreement', was concluded on 29 March 1949 between the Republic of Finland and the United States of America (`the 1949 Agreement'). That agreement was amended by a protocol signed on 12 May 1980, itself amended by a rider signed on 4 September 1994 (`the 1980 Protocol'), with the aim of liberalising international air traffic. In particular, the protocol of 12 May 1980 increased freedom in the area of setting fares and of capacity and removed transit restrictions concerning American flights to and from the Republic of Finland, while the United States of America granted the latter a limited number of new traffic rights. That liberalisation was carried further by the rider of 4 September 1994. By virtue of that rider, the Republic of Finland was granted slightly wider, but not unlimited, traffic rights. 24 The documents before the Court show that, in 1992, the United States of America took the initiative in offering to various European States the possibility of concluding a bilateral `open skies' agreement. Such an agreement was intended to facilitate alliances between American and European carriers and conform to a number of criteria set out by the American Government such as free access to all routes, the granting of unlimited route and traffic rights, the fixing of prices in accordance with a system of `mutual disapproval' for air routes between the parties to the agreement, the possibility of sharing codes, etc. 25 During 1993 and 1994, the United States of America intensified its efforts to conclude bilateral air transport agreements under the `open skies' policy with as many European States as possible. 26 In a letter sent to Member States on 17 November 1994, the Commission drew their attention to the negative effects that such bilateral agreements could have on the Community and stated its position to the effect that that type of agreement was likely to affect internal Community legislation. It added that negotiation of such agreements could be carried out effectively, and in a legally valid manner, only at the Community level. 27 In the course of negotiations on 23 and 24 March 1995, representatives of the Finnish and American Governments reached a consensus on the amendment of the 1949 Agreement and the 1980 Protocol. That consensus was confirmed on 9 June 1995 by an exchange of diplomatic notes. 28 Thus, in 1995, the following amendments were made to the 1949 Agreement, as amended by the 1980 Protocol, and also to that protocol (`the 1995 amendments'). In the body of the text of that agreement, Articles 1 (Definitions), 3 (Designation and Authorisation), 4 (Customs Duties and Charges), 5 (Safety), 7 (Revocation of Authorisation), and 12 (Settlement of Disputes) were amended, while Articles 10, 11 and 13 were revoked. Certain articles of the 1980 Protocol, such as Articles 5 (Fair Competition) and 6 (Pricing), were also amended, and Articles 2, 3, 4 and 15 of that protocol were replaced by Route Tables I and II in Annex I to that Protocol. An Annex II was also added to the protocol, concerning CRSs. 29 Article 7 of the 1949 Agreement, as amended in 1995, provides that, without prejudice to Article 9, concerning notice of withdrawal from the agreement, each party reserves the right to prohibit or revoke the exercise of the rights specified in the annexes to the protocol by an airline designated by the other party where it is not satisfied that a substantial part of the ownership and effective control of that airline is vested in nationals of the other party (`the clause on the ownership and control of airlines'). The pre-litigation procedure 30 Having learned that the negotiations for amending the 1949 Agreement and the 1980 Protocol had been successfully concluded, the Commission sent the Finnish Government a letter of formal notice on 6 June 1995, in which it stated, essentially, that, since Community air transport legislation had established a comprehensive system of rules designed to establish an internal market in that sector, Member States no longer had the competence to conclude bilateral agreements such as that which the Republic of Finland had just negotiated with the United States of America. It also considered that such an agreement was contrary to primary and secondary Community law. 31 The Finnish Government having challenged, in its reply of 6 July 1995, the Commission's view on the matter, the Commission sent the Republic of Finland a reasoned opinion on 16 March 1998, in which it concluded that the bilateral commitments resulting from the amendments made in 1995 to the 1949 Agreement and the 1980 Protocol infringed Community law and called upon that Member State to comply with the reasoned opinion within two months from its notification. 32 Finding the Finnish Government's reply of 18 May 1998 unsatisfactory, the Commission brought the present action. The need to rule on the existence of a new agreement in consequence of the amendments made in 1995 33 The formulation of the Commission's principal and alternative claims shows that, in its view, examination of the substance of one or other of those claims necessarily presupposes that the Court will have taken a position on a preliminary issue, namely whether the amendments made in 1995 had the effect of transforming the pre-existing 1949 Agreement and 1980 Protocol into a new `open skies' agreement incorporating the provisions of the 1949 Agreement and the 1980 Protocol as subsequently amended. If such an effect did in fact take place, so the Commission argues, the Court should rule only on the principal claim and review the new agreement for its compatibility with the relevant Community provisions in force in 1995. If the opposite were the case, there would be no need to rule on the principal claim and the Court should then rule on the alternative claim and review the provisions in the 1949 Agreement as amended by the 1980 Protocol, and in the 1980 Protocol, for their compatibility with, in particular, Article 234 of the Treaty. 34 The Finnish Government disputes that the amendments made in 1995 to the 1949 Agreement and the 1980 Protocol constitute a new agreement, and argues that those amendments did not create a new relationship between the Republic of Finland and the United States of America. In its submission, apart from drafting clarifications, those amendments essentially concern only the reciprocity of traffic rights and CRSs. The 1949 Agreement, as amended, and the 1980 Protocol, taken together, contained all the essential elements of an `open skies' agreement before 1995. 35 The Commission argues on the other hand that the amendments made in 1995 radically transformed the previous relations between the parties. What matters, it argues, is not the question whether such and such a provision is new but the fact that, after the accession of the Republic of Finland, the Finnish Government negotiated and concluded an `open skies' type of agreement, which constitutes a new agreement incorporating the pre-existing provisions of the 1949 Agreement and the 1980 Protocol, which did not remain in force in the form of a separate agreement. 36 It must be noted in that regard that an examination of the substance of the Commission's principal claim does not necessarily require the Court to take a view on the question whether the amendments made in 1995 transformed the pre-existing 1949 Agreement and 1980 Protocol into a new agreement. 37 It is clear from the file and from the oral argument before the Court that the amendments made in 1995, described in paragraph 28 of the present judgment, had the effect of totally liberalising air transport between the United States of America and the Republic of Finland by ensuring free access to all routes between all points situated within those two States, without limitation of capacity or frequency, without restriction as to intermediate points and those situated behind or beyond (`behind, between and beyond rights') and with all desired combinations of aircraft (`change of gauge'). That total freedom has been complemented by provisions concerning opportunities for the airlines concerned to conclude code-sharing agreements and by provisions furthering competition or non-discrimination, in relation to CRSs for example. 38 It follows that the amendments made in 1995 to the 1949 Agreement and 1980 Protocol have had the effect of creating the framework of a more intensive cooperation between the United States of America and the Republic of Finland, which entails new and significant international commitments for the latter. 39 It must be pointed out, moreover, that the amendments made in 1995 provide proof of a renegotiation of the 1949 Agreement and the 1980 Protocol in their entirety. It follows that, while some provisions of the agreement were not formally modified by the amendments made in 1995 or were subject only to marginal changes in drafting, the commitments arising from those provisions were none the less confirmed during the renegotiation. In such a case, the Member States are prevented not only from contracting new international commitments but also from maintaining such commitments in force if they infringe Community law (see, to that effect, Case C-62/98 Commission v Portugal [2000] ECR I-5171 and Case C-84/98 Commission v Portugal [2000] ECR I-5215). 40 The finding in the preceding paragraph applies, in particular, to access to intra-Community routes granted to airlines designated by the United States of America. Even if, as the Finnish Government maintains, that access originates in commitments entered into in 1980, it is clear from Route Table I, Section 1, of Annex I to the 1980 Protocol, as amended in 1995, that access for carriers designated by the United States of America to intra-Community routes was, at the very least, reconfirmed in 1995 in the context of the exchange of traffic rights agreed by the two States. 41 The same is true of the clause on the ownership and control of airlines, the wording of which, as set out in paragraph 29 above, was already included in the initial version of the 1949 Agreement. Furthermore, it must be regarded as undisputed that, as the Advocate General rightly pointed out in paragraphs 136 to 138 of his Opinion, the amendments made to the 1949 Agreement and the 1980 Protocol in their entirety in 1995 affect the scope of the provisions, such as that clause, which were not formally modified by the amendments or were modified only to a limited extent. 42 It follows that all the international commitments challenged in the principal claim must be assessed in relation to the provisions of Community law cited by the Commission in support of that claim which were in force at the time when those commitments were entered into or confirmed, namely, in any event, in 1995. 43 Since the Court is in a position to rule on the principal claim, there is no need to rule on the alternative claim. The way in which the alternative claim is formulated shows that examination of it depends, not upon the extent to which the principal claim is allowed, but upon whether the Court considers itself to be in a position to rule on that claim. Infringement of the external competence of the Community 44 The Commission charges the Republic of Finland with having infringed the external competence of the Community by entering into the disputed commitments. It maintains in that respect that that competence arises, first, from the necessity, within the meaning of Opinion 1/76 of 26 April 1977 ([1977] ECR 741), of concluding an agreement containing such commitments at Community level, and, second, from the fact that the disputed commitments affect, within the meaning of the judgment in Case 22/70 Commission v Council [1971] ECR 263 (the `AETR' judgment), the rules adopted by the Community in the field of air transport. The alleged existence of an external competence of the Community within the meaning of Opinion 1/76 Arguments of the parties 45 The Commission submits that, according to Opinion 1/76, subsequently clarified by Opinion 1/94 of 15 November 1994 ([1994] ECR I-5267) and Opinion 2/92 of 24 March 1995 ([1995] ECR I-521), the Community has exclusive competence to conclude an international agreement, even in the absence of Community provisions in the area concerned, where the conclusion of such an agreement is necessary in order to attain the objectives of the Treaty in that area, such objectives being incapable of being attained merely by introducing autonomous common rules. 46 As indicated in Opinion 2/92, the reasoning followed in Opinion 1/94, delivered previously, did not in any way invalidate the conclusion reached in Opinion 1/76. The reference in paragraph 86 of Opinion 1/94 to the absence of an inextricable link between the attainment of freedom to provide services for nationals of the Member States and the treatment to be accorded in the Community to nationals of non-member countries concerns the area of services in general. In the field of air transport, however, purely internal measures would hardly be effective, to use the expression employed in paragraph 85 of Opinion 1/94, given the international nature of the activities carried on and the impossibility of separating the internal and external markets both economically and legally. It was for that reason, moreover, that, in a number of cases, it was found necessary to prescribe, through Community measures on air and sea transport, the treatment to be accorded to third-country carriers and to conclude the corresponding agreements. 47 The discrimination, the distortions of competition and the destabilisation of the Community market resulting from the bilateral `open skies' agreements concluded by certain Member States prove that the aims pursued by the common air transport policy cannot be attained without the conclusion of an agreement between the Community and the United States of America. 48 In particular, the commitments in dispute, whether considered individually or in the perspective of their effect combined with that produced by the corresponding commitments entered into by other Member States, bring about changes in the structure of traffic flows towards the United States of America and allow American carriers to operate on the intra-Community market without being subject to all the obligations of the system established by Community rules, and to compete in this way with their Community counterparts. 49 Moreover, the necessity for Community action in relation to non-member countries is apparent from the wording of the provisions of Title IV of Part Three of the Treaty. Even if Article 84(2) of the Treaty does not define in advance the specific content of the provisions to be laid down for air transport, it specifically declares the procedural provisions of Article 75(3) of the EC Treaty (now, after amendment, Article 71(2) EC) to be applicable. The fact that Article 84(2) of the Treaty clearly gives the Community the power to conclude air transport agreements with non-member countries has, moreover, been demonstrated by its use as a legal basis for concluding such an agreement with the Kingdom of Norway and the Kingdom of Sweden in 1992. 50 According to the Finnish Government, Article 84(2) of the Treaty, which is essential in assessing the external competence of the Community in the matter of air transport, confers a certain discretion on the Council to decide in each case whether Community measures, which may be internal or external in nature, must be taken in that area. The use made of that provision as a legal basis in the negotiations conducted by the Community in 1992 with the Kingdom of Norway and the Kingdom of Sweden and for the purposes of the other negotiating mandates conferred by the Council on the Commission constitute examples of cases in which the Council considered it appropriate for the Community to conclude international agreements with non-member countries. Those examples demonstrate, moreover, that the conclusion of international agreements in the field of air transport must have as its base a decision taken by the Council under Article 84(2) of the Treaty. In the absence of such a decision, the Finnish Government submits, Member States have in principle the autonomous capacity to conclude air transport agreements with non-member countries, provided there is no infringement of Community law. If another interpretation were adopted, Article 84(2) of the Treaty would appear to be devoid of all legal relevance. 51 On at least two occasions, namely in its Conclusions of 15 March 1993 and in the joint declaration of 1996, the Council took the position that Member States retain their competence to enter into international commitments such as the disputed commitments in this case. 52 In Opinion 1/76, the Court did not examine the question of determining at what point the conclusion of an agreement is necessary for the attainment of the objectives of the Treaty, and no criteria were provided in that respect. It is therefore possible to infer an exclusive competence of the Community from the principles set out in Opinion 1/76 only if the internal means which the Community has at its disposal are ineffective. That is the case only where it is necessary to conclude an agreement binding non-member countries for the problem concerned to be capable of being resolved. 53 The main objective of the rules adopted by the Community under Article 84(2) of the Treaty is, the Finnish Government argues, to open up intra-Community air transport to competition. It is, however, not possible to infer from the liberalisation of internal competition the need for the Community to renounce bilateral agreements in the field of air transport in favour of agreements concluded at Community level. The provisions concerning non-member countries which appear in the Community legislation are of little importance, pursue no other objectives than those connected with the liberalisation of the internal market, and therefore do not create an exclusive competence of the Community within the meaning of Opinion 1/76. 54 As for the economic consequences referred to by the Commission, the Finnish Government considers that they do not permit exclusive Community competence to be inferred. The examples cited by the Commission, concerning the need for the Community itself to conclude agreements, were only isolated manifestations of the use of the discretion which Article 84(2) of the Treaty confers upon the Council. Findings of the Court 55 In relation to air transport, Article 84(2) of the Treaty merely provides for a power for the Community to act, a power which, however, it makes dependent on there being a prior decision of the Council. 56 Accordingly, although that provision may be used by the Council as a legal basis for conferring on the Community the power to conclude an international agreement in the field of air transport in a given case, it cannot be regarded as in itself establishing an external Community competence in that field. 57 It is true that the Court has held that the Community's competence to enter into international commitments may arise not only from express conferment by the Treaty but also by implication from provisions of the Treaty. Such implied external competence exists not only whenever the internal competence has already been used in order to adopt measures for implementing common policies, but also if the internal Community measures are adopted only on the occasion of the conclusion and implementation of the international agreement. Thus, the competence to bind the Community in relation to non-member countries may arise by implication from the Treaty provisions establishing internal competence, provided that participation of the Community in the international agreement is necessary for attaining one of the Community's objectives (see Opinion 1/76, paragraphs 3 and 4). 58 In a subsequent opinion, the Court stated that the hypothesis envisaged in Opinion 1/76 is that where the internal competence may be effectively exercised only at the same time as the external competence (Opinion 1/94, paragraph 89), the conclusion of the international agreement thus being necessary in order to attain objectives of the Treaty that cannot be attained by establishing autonomous rules. 59 That is not the case here. 60 There is nothing in the Treaty to prevent the institutions arranging, in the common rules laid down by them, concerted action in relation to the United States of America, or to prevent them prescribing the approach to be taken by the Member States in their external dealings, so as to mitigate any discrimination or distortions of competition which might result from the implementation of the commitments entered into by certain Member States with the United States of America under `open skies' agreements (see, to that effect, Opinion 1/94, paragraph 79). It has therefore not been established that, by reason of such discrimination or distortions of competition, the aims of the Treaty in the area of air transport cannot be achieved by establishing autonomous rules. 61 In 1992, moreover, the Council was able to adopt the `third package', which, according to the Commission, achieved the internal market in air transport based on the freedom to provide services, without its having appeared necessary at the time to have recourse, in order to do that, to the conclusion by the Community of an air transport agreement with the United States of America. On the contrary, the documents before the Court show that the Council, which the Treaty entrusts with the task of deciding whether it is appropriate to take action in the field of air transport and to define the extent of Community intervention in that area, did not consider it necessary to conduct negotiations with the United States of America at Community level (see paragraph 18 above). It was not until June 1996, and therefore subsequent to the exercise of the internal competence, that the Council authorised the Commission to negotiate an air transport agreement with the United States of America by granting for that purpose a restricted mandate, while taking care to make it clear, in its joint declaration with the Commission of 1996, that the system of bilateral agreements with that country would be maintained until the conclusion of a new agreement binding the Community (see paragraphs 19 and 20 above). 62 The finding in the preceding paragraphs cannot be called into question by the fact that the measures adopted by the Council in relation to the internal market in air transport contain a number of provisions concerning nationals of non-member countries (see, for example, paragraphs 12 to 14 above). Contrary to what the Commission maintains, the relatively limited character of those provisions precludes inferring from them that the realisation of the freedom to provide services in the field of air transport in favour of nationals of the Member States is inextricably linked to the treatment to be accorded in the Community to nationals of non-member countries, or in non-member countries to nationals of the Member States. 63 This case, therefore, does not disclose a situation in which internal competence could effectively be exercised only at the same time as external competence. 64 In the light of the foregoing considerations, it must be found that, at the time when the Republic of Finland agreed the amendments in 1995 with the United States of America, the Community could not validly claim that there was an exclusive external competence, within the meaning of Opinion 1/76, to conclude an air transport agreement with the United States of America. 65 The claim that the Republic of Finland has failed in its obligations by infringing such a competence is therefore unfounded. The alleged existence of an external Community competence in the sense contemplated in the line of authority beginning with the AETR judgment Arguments of the parties 66 The Commission claims that, with the legislative framework established by the `third package' of air transport liberalisation measures, the Community legislature established a complete set of common rules which enabled the internal market in air transport based on the freedom to provide services to be created. In the context of those common rules, the Community determined the conditions governing the functioning of the internal market, in particular in relation to the rules on access to that market, in the form of traffic rights on routes between and within Member States. In addition, a large number of those measures include provisions relating to third-country carriers or to countries in which and from which those carriers operate. To that set of rules should also be added Regulations Nos 2299/89 and 95/93, as examples of measures prescribing for Member States the approach to be taken in relation to non-member countries. 67 In view of that complete set of common rules, the Commission submits that Member States are no longer competent, whether acting individually or collectively, to enter into commitments affecting those rules by exchanging traffic rights and opening up access for third-country carriers to the intra-Community market. The negotiations leading to and the entry into such international commitments thus fall within the exclusive competence of the Community. In support of its submission, the Commission relies in particular on the AETR judgment and on the Court's Opinions 1/94 and 2/92. 68 Such international commitments, if not entered into by the Community, are contrary to Community law and deprive the latter of its effectiveness, because they have a discriminatory effect, cause distortions of competition and destabilise the Community market through the participation in it of airlines of non-member countries. American carriers could thus operate in the Community without being subject to all the Community obligations, traffic would be drawn towards one Member State to the detriment of the others, and the equilibrium sought by the establishment of common rules would be broken. 69 It follows from paragraphs 25 and 26 of Opinion 2/91 of 19 March 1993 ([1993] ECR I-1061), that Member States are not entitled to enter into international commitments, even in order to follow existing Community legislation, since this risks making that legislation excessively rigid by impeding its adaptation and amendment, thereby `affecting' it. 70 In the alternative, the Commission submits that, even if a complete set of common rules had not been established, that would be irrelevant to the outcome of this case since, as the Court confirmed in paragraphs 25 and 26 of Opinion 2/91, Community competence is recognised as established if the agreement concerned falls within an area already largely covered by progressively adopted Community rules, as is the case here. 71 Even if the absence of some common rules concerning certain matters falling within the scope of the disputed commitments were to lead the Court, unlike the Commission, to find that there is no exclusive Community competence in relation to those few matters, that would in no way alter the analysis of the conduct of the Republic of Finland. In that case, the exclusive competence of the Community would merely be partial, and an air transport agreement could be concluded with the United States of America only in the form of a `mixed agreement', the Community and the Republic of Finland together constituting the other contracting party. 72 The Finnish Government argues that, in view of the provisions of Article 84(2) of the Treaty, the principles established in the AETR judgment do not apply in this case. 73 Should the Court hold that the principles established in the AETR judgment do apply in this case, the Finnish Government, after examining in detail the effect of the disputed commitments on access to intra-Community routes, provisions concerning fares, CRSs and the allocation of slots, concludes that those commitments do not affect the common rules within the meaning of the AETR judgment, and do not modify the scope of their application. 74 Finally, the Finnish Government argues that, in Opinion 1/94, the Court refused to accept that the Community has any exclusive competence in the field of services. It submits that the same finding necessarily applies as regards air transport. It points out in that respect that the disputed commitments do not in themselves authorise air carriers designated by the United States of America to operate on intra-Community air routes. For it to be possible for such a route to be authorised by the other Member State concerned, the United States of America would have to conclude an air transport agreement with that State. Findings of the Court 75 It must be recalled that, as has already been held in paragraphs 55 and 56 above, whilst Article 84(2) of the Treaty does not establish an external Community competence in the field of air transport, it does make provision for a Community power of action in that area, albeit one that is dependent on there being a prior decision by the Council. 76 It was, moreover, by taking that provision as a legal basis that the Council adopted the `third package' of legislation in the field of air transport. 77 The Court has already held, in paragraphs 16 to 18 and 22 of the AETR judgment, that the Community's competence to conclude international agreements arises not only from an express conferment by the Treaty but may equally flow from other provisions of the Treaty and from measures adopted, within the framework of those provisions, by the Community institutions; that, in particular, each time the Community, with a view to implementing a common policy envisaged by the Treaty, adopts provisions laying down common rules, whatever form these may take, the Member States no longer have the right, acting individually or even collectively, to undertake obligations towards non-member countries which affect those rules or distort their scope; and that, as and when such common rules come into being, the Community alone is in a position to assume and carry out contractual obligations towards non-member countries affecting the whole sphere of application of the Community legal system. 78 Since those findings imply recognition of an exclusive external competence for the Community in consequence of the adoption of internal measures, it is appropriate to ask whether they also apply in the context of a provision such as Article 84(2) of the Treaty, which confers upon the Council the power to decide `whether, to what extent and by what procedure appropriate provisions may be laid down' for air transport, including, therefore, for its external aspect. 79 If the Member States were free to enter into international commitments affecting the common rules adopted on the basis of Article 84(2) of the Treaty, that would jeopardise the attainment of the objective pursued by those rules and would thus prevent the Community from fulfilling its task in the defence of the common interest. 80 It follows that the findings of the Court in the AETR judgment also apply where, as in this case, the Council has adopted common rules on the basis of Article 84(2) of the Treaty. 81 It must next be determined under what circumstances the scope of the common rules may be affected or distorted by the international commitments at issue and, therefore, under what circumstances the Community acquires an external competence by reason of the exercise of its internal competence. 82 According to the Court's case-law, that is the case where the international commitments fall within the scope of the common rules (AETR judgment, paragraph 30), or in any event within an area which is already largely covered by such rules (Opinion 2/91, paragraph 25). In the latter case, the Court has held that Member States may not enter into international commitments outside the framework of the Community institutions, even if there is no contradiction between those commitments and the common rules (Opinion 2/91, paragraphs 25 and 26). 83 Thus it is that, whenever the Community has included in its internal legislative acts provisions relating to the treatment of nationals of non-member countries or expressly conferred on its institutions powers to negotiate with non-member countries, it acquires an exclusive external competence in the spheres covered by those acts (Opinion 1/94, paragraph 95; Opinion 2/92, paragraph 33). 84 The same applies, even in the absence of any express provision authorising its institutions to negotiate with non-member countries, where the Community has achieved complete harmonisation in a given area, because the common rules thus adopted could be affected within the meaning of the AETR judgment if the Member States retained freedom to negotiate with non-member countries (Opinion 1/94, paragraph 96; Opinion 2/92, paragraph 33). 85 On the other hand, it follows from the reasoning in paragraphs 78 and 79 of Opinion 1/94 that any distortions in the flow of services in the internal market which might arise from bilateral `open skies' agreements concluded by Member States with non-member countries do not in themselves affect the common rules adopted in that area and are thus not capable of establishing an external competence of the Community. 86 There is nothing in the Treaty to prevent the institutions arranging, in the common rules laid down by them, concerted action in relation to non-member countries or to prevent them prescribing the approach to be taken by the Member States in their external dealings (Opinion 1/94, paragraph 79). 87 It is in the light of those considerations that it falls to be determined whether the common rules relied on by the Commission in the present action are capable of being affected by the international commitments entered into by the Republic of Finland. 88 It should be noted in that regard that the commitments in question comprise an exchange of fifth-freedom rights by virtue of which an airline designated by the United States of America has the right to transport passengers between the Republic of Finland and another country of the European Union on flights the origin or destination of which is in the United States of America. The fact that the United States of America has to conclude an air transport agreement with the other Member State concerned for such an intra-Community route to be capable of being put into operation cannot prevent the Court from ruling on the failure to fulfil obligations with which the Republic of Finland in charged. It is the latter which, by the commitment which it entered into on that matter vis-à-vis the United States of America, recognised airlines designated by that country as having the right of access to such a route. 89 The Commission's first argument is that that commitment, particularly when viewed in the context of the combined effect produced by all the bilateral commitments of that type contracted by Member States with the United States of America, in that it allows American carriers to use intra-Community routes without complying with the conditions laid down by Regulation No 2407/92, affects both that regulation and Regulation No 2408/92. 90 That argument must be rejected. 91 As is clear from the title and Article 3(1) of Regulation No 2408/92, that regulation is concerned with access to intra-Community air routes for Community air carriers alone, these being defined by Article 2(b) of that regulation as air carriers with a valid operating licence granted by a Member State in accordance with Regulation No 2407/92. That latter regulation, as may be seen from Articles 1(1) and 4 thereof, defines the criteria for the granting by Member States of operating licences to air carriers established in the Community which, without prejudice to agreements and conventions to which the Community is a contracting party, are owned directly or through majority ownership by Member States and/or nationals of Member States and are effectively controlled by such States or such nationals, and also defines the criteria for maintaining those licences in force. 92 It follows that Regulation No 2408/92 does not govern the granting of traffic rights on intra-Community routes to non-Community carriers. Similarly, Regulation No 2407/92 does not govern operating licences of non-Community air carriers which operate within the Community. 93 Since the international commitments in issue do not fall within an area already covered by Regulations Nos 2407/92 and 2408/92, they cannot be regarded as affecting those regulations on the ground relied upon by the Commission. 94 Moreover, the very fact that those two regulations do not govern the situation of air carriers from non-member countries which operate within the Community shows that, contrary to what the Commission maintains, the `third package' of legislation is not complete in character. 95 The Commission next submits that the discrimination and distortions of competition arising from the international commitments at issue, viewed on the basis of their effect combined with that produced by the corresponding international commitments entered into by other Member States, affect the normal functioning of the internal market in air transport. 96 However, as has been pointed out in paragraph 85 above, that kind of situation does not affect the common rules and is therefore not capable of establishing an external competence of the Community. 97 The Commission maintains, finally, that the Community legislation on which it relies contains many provisions relating to non-member countries and air carriers of those countries. That applies in particular, it maintains, to Regulations Nos 2409/92, 2299/89 and 95/93. 98 In that regard, it should be noted, first, that, according to Article 1(2)(a) of Regulation No 2409/92, that regulation does not apply to fares and rates charged by air carriers other than Community air carriers, that restriction however being stated to be `without prejudice to paragraph 3' of the same article. Under Article 1(3) of Regulation No 2409/92, only Community air carriers are entitled to introduce new products or fares lower than the ones existing for identical products. 99 It follows from those provisions, taken together, that Regulation No 2409/92 has, indirectly but definitely, prohibited air carriers of non-member countries which operate in the Community from introducing new products or fares lower than the ones existing for identical products. By proceeding in that way, the Community legislature has limited the freedom of those carriers to set fares and rates, where they operate on intra-Community routes by virtue of the fifth-freedom rights which they enjoy. Accordingly, to the extent indicated in Article 1(3) of Regulation No 2409/92, the Community has acquired exclusive competence to enter into commitments with non-member countries relating to that limitation on the freedom of non-Community carriers to set fares and rates. 100 It follows that, since the entry into force of Regulation No 2409/92, the Republic of Finland has no longer been entitled to enter on its own into international commitments concerning the fares and rates to be charged by carriers of non-member countries on intra-Community routes. 101 The documents before the Court show that a commitment of that type was entered into by the Republic of Finland by virtue of the amendments made in 1995 to Article 6 of the 1980 Protocol, which was rewritten. By proceeding in that way, that Member State thus infringed the Community's exclusive external competence resulting from Article 1(3) of Regulation No 2409/92. 102 That finding cannot be called into question by the fact that, in respect of the air transport to which Regulation No 2409/92 applies, that Article 6 of the 1980 Protocol requires that regulation to be complied with. However praiseworthy that initiative by the Republic of Finland, designed to preserve the application of Regulation No 2409/92, may have been, the fact remains that the failure of that Member State to fulfil its obligations lies in the fact that it was not authorised to enter into such a commitment on its own, even if the substance of that commitment does not conflict with Community law. 103 Secondly, it follows from Articles 1 and 7 of Regulation No 2299/89 that, subject to reciprocity, that regulation also applies to nationals of non-member countries, where they offer for use or use a CRS in Community territory. 104 By the effect of that regulation, the Community thus acquired exclusive competence to contract with non-member countries the obligations relating to CRSs offered for use or used in its territory. 105 It is not in dispute that the amendments made in 1995 to the 1980 Protocol added an Annex II thereto, concerning the principles relating to CRSs, including those applying to CRSs offered for use or used in Finnish territory. By acting in that way, the Republic of Finland infringed the exclusive external competence of the Community arising from Regulation No 2299/89. 106 That finding cannot be called into question by the fact that, in the memorandum of consultations drawn up in the context of the negotiations which preceded the 1995 amendments, it is stated that, as regards the Republic of Finland, Annex II to the 1980 Protocol may apply only if it is compatible with the code of conduct established in that regard by the European Union. The failure of the Republic of Finland to fulfil its obligations results from the very fact that it entered into the international commitments on CRSs referred to in the previous paragraph. 107 Thirdly, and finally, as has been pointed out in paragraph 14 above, Regulation No 95/93 on common rules for the allocation of slots at Community airports applies, subject to reciprocity, to air carriers of non-member countries, with the result that, since the entry into force of that regulation, the Community has had exclusive competence to conclude agreements in that area with non-member countries. 108 However, as the Advocate General rightly pointed out in paragraph 107 of his Opinion, the Commission has not succeeded in establishing that, as it maintains, the clause relating to fair competition in Article 5 of the 1980 Protocol, as amended in 1995, also falls to be applied to the allocation of slots. 109 As the Commission stated in its application, that Article 5 contains a general provision guaranteeing the same competition opportunities for the air carriers of both contracting parties. The general terms in which such a clause is formulated do not, in the absence of relevant evidence clearly establishing the intention of both parties, permit the inference that the Republic of Finland entered into a commitment in relation to the allocation of slots. In support of its assertion, the Commission relied solely on a report of the American administrative authority according to which clauses of that type normally also cover the allocation of slots. 110 The failure to fulfil obligations with which the Republic of Finland is charged in that respect therefore appears to be unfounded. 111 Article 5 of the Treaty requires Member States to facilitate the achievement of the Community's tasks and to abstain from any measure which could jeopardise the attainment of the objectives of the Treaty. 112 In the area of external relations, the Court has held that the Community's tasks and the objectives of the Treaty would be compromised if Member States were able to enter into international commitments containing rules capable of affecting rules adopted by the Community or of altering their scope (see Opinion 2/91, paragraph 11, and also, to that effect, the AETR judgment, paragraphs 21 and 22). 113 It follows from the foregoing considerations that, by entering into international commitments concerning air fares and rates charged by carriers designated by the United States of America on intra-Community routes and concerning CRSs offered for use or used in Finnish territory, the Republic of Finland has failed to fulfil its obligations under Article 5 of the Treaty and under Regulations Nos 2409/92 and 2299/89. Infringement of Article 52 of the Treaty Arguments of the parties 114 The Commission submits that the clause on the ownership and control of airlines is contrary to Article 52 of the Treaty because the Republic of Finland does not accord to the nationals of other Member States, and in particular to companies and undertakings of those Member States established in the Republic of Finland, the treatment reserved for Finnish nationals. 115 By that clause, the Republic of Finland conferred on the United States of America the freedom to prohibit carriers belonging to nationals of other Member States and carrying on business in the Republic of Finland from exercising traffic rights. 116 The Finnish Government argues that the clause on the ownership and control of airlines concerns the treatment reserved outside the Community for an undertaking belonging to a national of a Member State, whereas Article 52 of the Treaty concerns the freedom of establishment of a national of a Member State in the territory of another Member State. The Finnish Government adds that, in its own licensing procedure, it complies with the provisions of Regulation No 2407/92 and Article 52 of the Treaty. That clause does not therefore prevent the Republic of Finland from designating an undertaking belonging to nationals of another Member State as an airline covered by its air transport agreement with the United States of America. 117 The Finnish Government submits that, in its arguments, the Commission takes no account of the consistent practice established in the field of international air transport. In the mutual commitments entered into by the Republic of Finland and the United States of America, there is no question of one of those States conferring on the other its sovereign right to control air transport activities carried out in its territory. In the absence of those commitments, neither of those two States is obliged to authorise airlines established in the territory of the other to carry on an air transport business in its own territory. Findings of the Court 118 As regards the applicability of Article 52 of the Treaty in this case, it should first be pointed out that that provision, which the Republic of Finland is accused of infringing, applies in the field of air transport. 119 Whereas Article 61 of the EC Treaty (now, after amendment, Article 51 EC) precludes the Treaty provisions on the freedom to provide services from applying to transport services, the latter being governed by the provisions of the title concerning transport, there is no article in the Treaty which precludes its provisions on freedom of establishment from applying to transport. 120 Article 52 of the Treaty is in particular properly applicable to airline companies established in a Member State which supply air transport services between a Member State and a non-member country. All companies established in a Member State within the meaning of Article 52 of the Treaty are covered by that provision, even if their business in that State consists of services directed to non-member countries. 121 As regards the question whether the Republic of Finland has infringed Article 52 of the Treaty, it should be borne in mind that, under that article, freedom of establishment includes the right to take up and pursue activities as self-employed persons and to set up and manage undertakings, in particular companies or firms within the meaning of the second paragraph of Article 58 of the EC Treaty (now the second paragraph of Article 48 EC) under the conditions laid down for its own nationals by the legislation of the Member State in which establishment is effected. 122 Articles 52 and 58 of the Treaty thus guarantee nationals of Member States of the Community who have exercised their freedom of establishment and companies or firms which are assimilated to them the same treatment in the host Member State as that accorded to nationals of that Member State (see Case C-307/97 Saint-Gobain v Finanzamt Aachen-Innenstadt [1999] ECR I-6161, paragraph 35), both as regards access to an occupational activity on first establishment and as regards the exercise of that activity by the person established in the host Member State. 123 The Court has thus held that the principle of national treatment requires a Member State which is a party to a bilateral international treaty with a non-member country for the avoidance of double taxation to grant to permanent establishments of companies resident in another Member State the advantages provided for by that treaty on the same conditions as those which apply to companies resident in the Member State that is party to the treaty (see Saint-Gobain, paragraph 59; Case C-55/00 Gottardo v INPS [2002] ECR I-413, paragraph 32). 124 In this case, the clause on the ownership and control of airlines does, amongst other things, permit the United States of America to prohibit or revoke the exercise of traffic rights granted to an airline designated by the Republic of Finland but of which a substantial part of the ownership and effective control is not vested in that Member State or Finnish nationals. 125 There can be no doubt that airlines established in the Republic of Finland of which a substantial part of the ownership and effective control is vested either in a Member State other than the Republic of Finland or in nationals of such a Member State (`Community airlines') are capable of being affected by that clause. 126 By contrast, the formulation of that clause shows that the United States of America is in principle under an obligation to grant traffic rights to airlines of which a substantial part of the ownership and effective control is vested in the Republic of Finland or Finnish nationals (`Finnish airlines'). 127 It follows that Community airlines may always be excluded from the benefit of the commitments on air transport between the Republic of Finland and the United States of America, while that benefit is assured to Finnish airlines. Consequently, Community airline companies suffer discrimination which prevents them from benefiting from the treatment which the host Member State, namely the Republic of Finland, accords to its own nationals. 128 It should be added that the direct source of that discrimination is not the possible conduct of the United States of America but the clause on the ownership and control of airline companies, which specifically acknowledges the right of the United States of America to act in that way. 129 It follows that the clause on the ownership and control of airlines is contrary to Article 52 of the Treaty. 130 With regard to that finding, it is irrelevant that clauses of that type are traditionally incorporated in bilateral air transport agreements and that, without such a clause, neither of the contracting parties is obliged to authorise airlines established in the territory of the other party to carry on an air transport business in its territory. In this case, the failure to fulfil obligations with which the Republic of Finland is charged results from the fact that, in any event, when renegotiating the 1949 Agreement and the 1980 Protocol in 1995, it maintained in force a clause which infringed the rights of Community airlines arising from Article 52 of the Treaty. 131 In those circumstances, the claim that the Republic of Finland has failed to fulfil its obligations under Article 52 of the Treaty appears to be well founded. 132 Having regard to the whole of the foregoing considerations, it must be held that, by entering into or maintaining in force, despite the renegotiation of the 1949 Agreement and the 1980 Protocol, international commitments with the United States of America - concerning air fares and rates charged by carriers designated by the United States of America on intra-Community routes, - concerning CRSs offered for use or used in Finnish territory, and - recognising the United States of America as having the right to prohibit or revoke the exercise of traffic rights in cases where air carriers designated by the Republic of Finland are not owned by the latter or by Finnish nationals, the Republic of Finland has failed to fulfil its obligations under Articles 5 and 52 of the Treaty and under Regulations Nos 2409/92 and 2299/89. Decision on costs Costs 133 Under Article 69(2) of the Rules of Procedure, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs if they have been applied for in the successful party's pleadings. Since the Commission has applied for costs and the Republic of Finland has been essentially unsuccessful, the latter must be ordered to pay the costs. 134 Pursuant to Article 69(4) of the Rules of Procedure, the Kingdom of the Netherlands is to bear its own costs. Operative part On those grounds, THE COURT hereby: 1. Declares that, by entering into or maintaining in force, despite the renegotiation of the air transport agreement of 29 March 1949 and the protocol of 12 May 1980 between the Republic of Finland and the United States of America, international commitments with the United States of America - concerning air fares and rates charged by carriers designated by the United States of America on intra-Community routes, - concerning computerised reservation systems offered for use or used in Finnish territory, and - recognising the United States of America as having the right to prohibit or revoke the exercise of traffic rights in cases where air carriers designated by the Republic of Finland are not owned by the latter or by Finnish nationals, the Republic of Finland has failed to fulfil its obligations under Article 5 of the EC Treaty (now Article 10 EC) and Article 52 of the EC Treaty (now, after amendment, Article 43 EC) and under Council Regulation (EEC) No 2409/92 of 23 July 1992 on fares and rates for air services and Council Regulation (EEC) No 2299/89 of 24 July 1989 on a code of conduct for computerised reservation systems, as amended by Council Regulation (EEC) No 3089/93 of 29 October 1993; 2. Dismisses the remainder of the application; 3. Orders the Republic of Finland to pay the costs; 4. Orders the Kingdom of the Netherlands to bear its own costs.

62005CJ0277

ro

Cererea de pronunțare a unei hotărâri preliminare privește interpretarea articolului 2 punctul 1 și a articolului 6 alineatul (1) din A șasea directivă 77/388/CEE a Consiliului din 17 mai 1977 privind armonizarea legislațiilor statelor membre referitoare la impozitele pe cifra de afaceri – sistemul comun al taxei pe valoarea adăugată: baza unitară de evaluare (JO L 145, p. l, denumită în continuare „A șasea directivă”). Această cerere a fost prezentată în cadrul unui litigiu între Société thermale d’Eugénie‑les‑Bains (denumită în continuare „Société thermale”), pe de o parte, și ministère de l’Économie, des Finances et de l’Industrie, pe de altă parte, referitor la aplicarea taxei pe valoarea adăugată (denumită în continuare „TVA‑ul”) la arvunele percepute de Société thermale la rezervarea de camere și reținute de aceasta după anularea unora dintre aceste rezervări. Cadrul juridic Dreptul comunitar În conformitate cu articolul 2 punctul 1 din A șasea directivă, TVA‑ul se aplică „livrărilor de bunuri și prestărilor de servicii efectuate cu titlu oneros pe teritoriul țării de către o persoană impozabilă care acționează ca atare”. Articolul 6 alineatul (1) din această directivă prevede: „(1)      «Prestare de servicii» înseamnă orice operațiune care nu constituie o livrare de bunuri în sensul articolului 5. Aceste tranzacții pot include, între altele: […] –        obligația de a se abține de la o acțiune sau o situație sau de a tolera o acțiune sau o situație; […]” [traducere neoficială] În temeiul articolului 11 secțiunea A alineatul (1) litera (a) din aceeași directivă, baza de impozitare pentru prestările de servicii constă în „toate elementele care reprezintă contrapartida obținută sau care urmează să fie obținută de [...] prestator, în schimbul [...] prestării, de la client sau de la un terț [...]”. Dreptul național În conformitate cu articolul 256‑I din Codul general al impozitelor (code général des impôts), TVA‑ul se aplică livrărilor de bunuri mobile și prestărilor de servicii efectuate cu titlu oneros de către o persoană impozabilă care acționează ca atare. Articolul 256‑IV‑1° din același cod prevede că sunt considerate prestări de servicii operațiunile, altele decât livrările de bunuri. Articolul L. 114‑1 din Codul privind protecția consumatorilor (code de la consommation), rezultat de la articolul 3‑1 din Legea nr. 92‑60 din 18 ianuarie 1992 pentru întărirea protecției consumatorilor, are următorul cuprins: „În lipsa unei clauze contrare în contract, sumele plătite în avans constituie arvună, ceea ce are ca efect faptul că fiecare dintre părțile contractante poate reveni asupra angajamentului său, consumatorul pierzând arvuna, iar prestatorul restituind dublul sumei.” În temeiul articolului 1590 din Codul civil (code civil), dacă promisiunea de vânzare a fost făcută cu arvună, fiecare dintre părțile contractante poate renunța la aceasta, cel care a dat arvuna pierzând‑o, iar cel care a primit arvuna restituind o sumă dublă. Acțiunea principală și întrebarea preliminară Société thermale, cu sediul în Eugénie‑les‑Bains (Franța), are ca activitate principală exploatarea unor structuri balneare termale, inclusiv activități hoteliere și de alimentație publică. Această societate percepe sume plătite în avans, cu titlu de arvună, la rezervările de sejururi de către persoanele care urmează o cură termală. Aceste sume fie se deduc din plata ulterioară a prestațiilor aferente sejurului, fie sunt reținute de respectiva societate în caz de renunțare la sejur a persoanelor care urmează o cură termală. În 1992, Société thermale a făcut obiectul unei verificări contabile referitoare la perioada 1 ianuarie 1989-30 aprilie 1992. La încheierea acestei verificări, administrația fiscală a apreciat că trebuia să se aplice TVA‑ul arvunelor care fuseseră percepute de Société thermale în momentul rezervării sejururilor și pe care aceasta le‑a reținut după anularea rezervării de către clienți. La 8 decembrie 1994, au fost imputate Société thermale diferențe de impozit în valoare totală de 84 054 FRF (12 814 euro) pentru respectiva perioadă. Aceasta a sesizat administrația fiscală cu o contestație, care a fost respinsă la 14 februarie 1995. Société thermale a introdus o acțiune împotriva acestei decizii la tribunal administratif de Pau (Tribunalul Administrativ din Pau). Acțiunea a fost respinsă prin Hotărârea din 18 noiembrie 1999. Acest tribunal a considerat efectiv că, atunci când arvuna este reținută de către societate în caz de renunțare a clientului, aceasta constituie plata pentru prestația reprezentată de intrarea în contact cu clientul, întocmirea dosarului său de rezervare și angajamentul de a‑i rezerva un sejur. Société thermale a introdus un apel împotriva acestei hotărâri la cour administrative d’appel de Bordeaux (Curtea Administrativă de Apel din Bordeaux), care, prin Hotărârea din 18 noiembrie 2003, a respins acțiunea formulată astfel. Pentru a hotărî că arvunelor plătite de clienții acestei societăți și reținute de aceasta în caz de anulare a rezervării trebuia să li se aplice TVA‑ul, această instanță a apreciat că arvunele trebuiau considerate, în această ipoteză, contraprestație directă și plată a unei prestări de servicii care poate fi individualizată, constând în întocmirea dosarului clientului, precum și în rezervarea sejurului acestuia. Société thermale, susținând că aceste arvune trebuie considerate despăgubiri plătite pentru repararea prejudiciului suferit ca urmare a nerespectării de către clienți a obligațiilor lor și astfel nu trebuie să li se aplice TVA‑ul, a solicitat Conseil d’État (Consiliului de Stat) anularea respectivei hotărâri. Conseil d’État a hotărât să suspende judecarea cauzei și să adreseze Curții următoarea întrebare preliminară: „Sume[le] plătite cu titlu de arvună în cadrul contractelor de vânzare privind prestări de servicii supuse [TVA‑ului] trebuie să fie considerate, atunci când dobânditorul își folosește posibilitatea de renunțare care îi este deschisă și aceste sume sunt reținute de vânzător, plată pentru prestația de rezervare și astfel sunt supuse [TVA‑ului] sau despăgubiri pentru reziliere plătite pentru repararea prejudiciului suferit ca urmare a nerespectării de către client a obligațiilor sale, fără a fi legate în mod direct de vreun serviciu prestat cu titlu oneros, și astfel nu sunt supuse acestei taxe[?]” Cu privire la întrebarea preliminară Prin întrebarea sa, instanța de trimitere solicită, în esență, să se stabilească dacă sumele plătite cu titlu de arvună de un client exploatantului unei structuri hoteliere trebuie, atunci când clientul se folosește de posibilitatea de renunțare pe care o are la dispoziție și când aceste sume sunt reținute de exploatant, să fie considerate plată a unei prestări de rezervare, supusă TVA‑ului, sau despăgubiri forfetare pentru reziliere, nesupuse acestei taxe. Cu titlu preliminar, trebuie să se sublinieze, pe de o parte, că definiția noțiunii de arvună este susceptibilă de variații de la un stat membru la altul și, pe de altă parte, că exercitarea posibilității de renunțare aferente arvunei poate produce consecințe diferite în funcție de dreptul național aplicabil. Astfel, din observațiile prezentate de guvernul francez rezultă că, în dreptul francez, exercitarea acestei posibilități exonerează, în principiu în totalitate, de consecințele neexecutării contractului partea care renunță, în timp ce, în mai multe state membre, subzistă într‑o astfel de situație posibilitatea de a cere daune interese care depășesc valoarea arvunei reținute. În cadrul prezentei cauze, se examinează ipoteza în care partea care a plătit arvuna are posibilitatea de a reveni asupra angajamentului pierzând această sumă, cealaltă parte dispunând de aceeași posibilitate dacă restituie dublul arvunei, fără a se proceda la analizarea drepturilor de care ar putea să se prevaleze una dintre părți după exercitarea respectivei posibilități de către cealaltă parte. Din jurisprudența Curții rezultă că nu se poate răspunde afirmativ la prima ipoteză formulată în întrebarea preliminară decât dacă există o legătură directă între serviciul prestat și contravaloarea primită, sumele plătite constituind plata efectivă a unui serviciu care poate fi individualizat, furnizat în cadrul unui raport juridic în care au loc prestații reciproce (a se vedea în acest sens Hotărârea din 8 martie 1988, Apple and Pear Development Council, 102/86, Rec., p. 1443, punctele 11, 12 și 16, Hotărârea din 3 martie 1994, Tolsma, C‑16/93, Rec., p. I‑743, punctul 14, Hotărârea din 21 martie 2002, Kennemer Golf, C‑174/00, Rec., p. I‑3293, punctul 39, și Hotărârea din 23 martie 2006, FCE Bank, C‑210/04, Rec., p. I‑2803, punctul 34). Or, în speță, trebuie să se constate că aceste condiții nu sunt îndeplinite. Încheierea contractului și, ca urmare, existența unui raport juridic între părți nu depind în mod normal de plata arvunei. Nefiind un element constitutiv al contractului de cazare, aceasta nu apare decât ca element facultativ care este legat de libertatea contractuală a părților. Astfel, un client poate formula prin corespondență sau oral o cerere de rezervare a unui sejur, a cărei acceptare de către exploatantul unei structuri hoteliere poate fi realizată, în funcție de practica sa contractuală, prin corespondență sau oral, fără a se solicita o arvună. O acceptare a cererii de rezervare în conformitate cu aceste modalități nu va determina într‑o mai mică măsură constituirea între părți a unui raport juridic care creează în sarcina acestui exploatant obligația de a întocmi un dosar pe numele acestui client și de a rezerva sejurul acestuia. Plata arvunei de către un client și obligația exploatantului unei structuri hoteliere de a nu contracta cu altul într‑o măsură care l‑ar împiedica să își respecte angajamentul asumat față de client nu ar putea, cu atât mai mult, contrar celor susținute de guvernul francez, să fie calificate ca prestații reciproce, întrucât, în acest caz, respectiva obligație decurge direct din contractul de cazare, iar nu din plata arvunei. Într‑adevăr, în conformitate cu principiile generale ale dreptului civil, fiecare dintre părțile contractante este obligată să respecte contractul și să execute prestația prevăzută în acesta. Obligația de respectare a contractului nu rezultă, așadar, din încheierea, în mod special în acest scop, a unui alt acord. Obligația de executare efectivă a respectivului contract nu depinde nici de o eventuală despăgubire sau penalitate de întârziere, gaj sau arvună, ci rezultă din contractul însuși. Astfel, ca urmare a unei rezervări, atunci când exploatantul unei structuri hoteliere execută prestația convenită, el nu face decât să respecte contractul încheiat cu clientul său, în conformitate cu principiul executării contractelor. Ca urmare, respectarea acestei obligații nu ar putea fi calificată drept contraprestație pentru arvuna plătită. În condițiile în care obligația de rezervare rezultă din însuși contractul de cazare și nu din arvuna plătită, nu există o legătură directă între serviciul prestat și plata primită (Hotărârile citate anterior Apple and Pear Development Council, punctele 11 și 12, Tolsma, punctul 13, precum și Kennemer Golf, punctul 39). Împrejurarea că, în cazul ocupării camerei rezervate, valoarea arvunei este dedusă din prețul respectivei camere confirmă faptul că arvuna nu ar putea constitui plata unei prestații autonome și care poate fi individualizată. Întrucât arvuna nu poate constitui plata unei prestații autonome și care poate fi individualizată, trebuie să se examineze, pentru a se răspunde instanței de trimitere, dacă această arvună constituie o despăgubire pentru reziliere plătită pentru repararea prejudiciului suferit ca urmare a renunțării clientului. În această privință, trebuie amintit că părțile contractante sunt libere să definească, respectând prevederile imperative și de ordine publică, conținutul raportului lor juridic, inclusiv consecințele unei eventuale renunțări sau nerespectări a obligațiilor. Totuși, în loc de a‑și defini obligațiile în detaliu, acestea au posibilitatea de a face trimitere la diferite instrumente de drept civil. Astfel, părțile pot prevedea, pentru cazul neexecutării obligațiilor cuprinse în contractul pe care l‑au încheiat, clauze referitoare la o despăgubire sau penalitate de întârziere, la un gaj sau la o arvună. Deși toate acestea sunt destinate să întărească obligațiile contractuale ale părților și anumite funcții ale lor sunt identice, aceste instrumente au caracteristici specifice. În ceea ce privește arvuna, trebuie amintit, în primul rând, că aceasta constituie indiciul încheierii unui contract, în măsura în care plata ei implică o prezumție de existență a acestui contract. În al doilea rând, arvuna determină părțile să execute respectivul contract, întrucât partea care a plătit‑o poate pierde suma corespunzătoare, iar cealaltă parte trebuie să restituie, dacă este cazul, dublul acestei sume dacă neexecutarea s‑a produs din vina sa. În al treilea rând, arvuna constituie o despăgubire forfetară, dat fiind faptul că plata ei scutește una dintre părți să facă dovada valorii prejudiciului suferit, atunci când cealaltă parte nu își respectă obligația. Rațiunea existenței arvunei în sectorul hotelier corespunde, în principiu, caracteristicilor descrise mai sus, ea având, așadar, vocația de a constitui indiciul încheierii contractului, motivația pentru executarea acestuia și o eventuală despăgubire forfetară. Dacă, în ipoteza unei executări normale a contractului, arvuna este dedusă din prețul serviciilor prestate de exploatantul structurii hoteliere și este, așadar, supusă TVA‑ului, reținerea arvunei în cauza din acțiunea principală este, în schimb, consecința exercitării de către client a posibilității de renunțare care i‑a fost oferită și are rolul de despăgubire pentru respectivul exploatant ca urmare a renunțării. O astfel de despăgubire nu constituie o plată pentru o prestație și nu face parte din suma la care se aplică TVA‑ul (a se vedea în acest sens, în ceea ce privește majorările de întârziere, Hotărârea din 1 iulie 1982, BAZ Bausystem, 222/81, Rec., p. 2527, punctele 8-11). Această constatare nu este infirmată, contrar susținerilor guvernului portughez, nici de faptul că, în majoritatea cazurilor, valoarea prejudiciului suferit și cea a arvunei reținute nu coincid, nici de eventualitatea că acele camere eliberate prin renunțare pot fi ocupate de noi clienți. Într‑adevăr, fiind vorba de o despăgubire forfetară, este normal ca această valoare a respectivului prejudiciu să o poată depăși pe aceea a arvunei reținute de exploatantul structurii hoteliere sau să fie inferioară acestei valori. În plus, regula conform căreia, în cazul în care neexecutarea contractului are loc din vina exploatantului structurii hoteliere, restituirea are ca obiect o sumă dublă față de suma plătită cu titlu de arvună susține calificarea acesteia ca despăgubire forfetară pentru reziliere, iar nu ca plată a unei prestații. Într‑adevăr, într‑o astfel de situație, clientul respectivului exploatant nu execută, în mod vădit, nicio prestație în beneficiul acestuia. Întrucât plata arvunei nu constituie plata percepută de un exploatant al unei structuri hoteliere în contraprestație efectivă a unui serviciu autonom și care poate fi individualizat prestat clientului său, pe de o parte, și întrucât reținerea arvunei ca urmare a renunțării acestui client are ca obiect repararea consecințelor neexecutării contractului, pe de altă parte, trebuie să se considere că nici plata arvunei, nici reținerea acesteia, nici restituirea ei în sumă dublă nu fac obiectul articolului 2 punctul 1 din A șasea directivă. Având în vedere cele de mai sus, trebuie să se răspundă la întrebarea adresată că articolul 2 punctul 1 și articolul 6 alineatul (1) din A șasea directivă trebuie interpretate în sensul că sumele plătite cu titlu de arvună în cadrul contractelor de prestare de servicii hoteliere supuse TVA‑ului trebuie considerate, în cazul în care clientul își folosește posibilitatea de renunțare care îi este deschisă și aceste sume sunt reținute de exploatantul unei structuri hoteliere, despăgubiri forfetare pentru reziliere plătite pentru repararea prejudiciului suferit ca urmare a renunțării clientului, fără a fi legate în mod direct de vreun serviciu prestat cu titlu oneros și, prin urmare, nu sunt supuse acestei taxe. Cu privire la cheltuielile de judecată Întrucât, în privința părților din acțiunea principală, procedura are caracterul unui incident survenit la instanța de trimitere, este de competența acesteia să se pronunțe cu privire la cheltuielile de judecată. Cheltuielile efectuate pentru a prezenta observații Curții, altele decât cele ale părților menționate, nu pot face obiectul unei rambursări. Pentru aceste motive, Curtea (Camera întâi) declară: Articolul 2 punctul 1 și articolul 6 alineatul (1) din A șasea directivă 77/388/CEE a Consiliului din 17 mai 1977 privind armonizarea legislațiilor statelor membre referitoare la impozitele pe cifra de afaceri – sistemul comun al taxei pe valoarea adăugată: baza unitară de evaluare trebuie interpretate în sensul că sumele plătite cu titlu de arvună în cadrul contractelor de prestare de servicii hoteliere supuse taxei pe valoarea adăugată trebuie considerate, în cazul în care clientul își folosește posibilitatea de renunțare care îi este deschisă și aceste sume sunt reținute de exploatantul unei structuri hoteliere, despăgubiri forfetare pentru reziliere plătite pentru repararea prejudiciului suferit ca urmare a renunțării clientului, fără a fi legate în mod direct de vreun serviciu prestat cu titlu oneros și, prin urmare, nu sunt supuse acestei taxe. Semnături * Limba de procedură: franceza.

62004CJ0368

mt

1       It-talba għal deċiżjoni preliminari tirrigwarda l-interpretazzjoni ta' l-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88 (3) KE. 2       Din it-talba tressqet fil-kuntest ta’ tliet kawżi, l-ewwel waħda, bejn Transalpine Ölleitung in Österreich GmbH (iktar 'il quddiem "TAL") u Finanzlandesdirektion für Tirol, it-tieni waħda, bejn Planai-Hochwurzen-Bahnen GmbH (iktar 'il quddiem "Planai") u Finanzlandesdirektion für Steiermark u, it-tielet waħda, bejn Gerlitzen-Kanzelbahn-Touristik GmbH & Co. KG (iktar 'il quddiem "Gerlitzen") u Finanzlandesdirektion für Kärnten, dwar ir-rimbors ta' taxxi fuq l-enerġija. Il-kuntest ġuridiku Id-dritt Komunitarju 3       L-Artikolu 88(3) KE jipprovdi li: "Il-Kummissjoni għandha tiġi informata, fil-ħin biex tissottometti l-osservazzjonijiet tagħha, dwar kull proġett biex tiġi mogħtija jew biex tiġi modifikata għajnuna. Jekk tikkunsidra li proġett bħal dak ma jkunx kompatibbli mas-suq komuni skond it-termini ta’ l-Artikolu 87, hija għandha mingħajr dewmien tibda l-proċedura prevista fil-paragrafu qabel dan. L-Istat Membru interessat ma jistgħax idaħħal fis-seħħ il-proġetti proposti tiegħu qabel ma dik il-proċedura ikollha deċiżjoni finali." 4       Ir-Regolament tal-Kunsill (KE) Nru 659/1999 tat-22 ta' Marzu 1999 li jistabbilixxi regoli dettaljati għall-applikazzjoni ta' l-Artikolu [88 KE] (ĠU L 83, p. 1), jikkodifika l-prassi żviluppata mill-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej, skond il-ġurisprudenza tal-Qorti tal-Ġustizzja, fil-qasam ta' l-eżami ta' l-għajnuna mill-Istat. Skond l-Artikolu 30 tiegħu, dan ir-Regolament daħal fis-seħħ fis-16 ta' April 1999. 5       L-Artikolu 14(1) tar-Regolament Nru 659/1999 jipprovdi li: "Fejn jittieħdu deċiżjonijiet negattivi f'każijiet ta' għajnuna llegali, il-Kummissjoni għandha tiddeċiedi li l-Istat Membru kkonċernat għandu jieħu l-miżuri kollha meħtieġa sabiex jirkupra l-għajnuna mill-benefiċjarju […] Il-Kummissjoni m'għandhiex teħtieġ l-irkupru ta' l-għajnuna jekk dan ikun kuntrarju għal prinċipju ġenerali tal-liġi tal-Komunità." Id-dritt nazzjonali 6       Fl-okkażjoni ta' riforma fiskali u fil-kuntest tal-Liġi ta' adattament strutturali ta' l-1996 (Strukturanpassungsgesetz 1996), tat-30 ta' April 1996 (BGBl. I, 201/1996), ir-Repubblika ta' l-Awstrija adottat, ippublikat u daħħlet fis-seħħ simultanjament tliet liġijiet, jiġifieri: –       il-Liġi dwar it-taxxa fuq l-enerġija elettrika (Elektrizitätsabgabegesetz, iktar 'il quddiem l-"EAG"); –       il-Liġi dwar it-taxxa fuq il-gass naturali (Erdgasabgabegesetz, iktar 'il quddiem l-"EGAG"); –      il-Liġi dwar ir-rimbors tat-taxxi fuq l-enerġija (Energieabgabenvergütungsgesetz, iktar 'il quddiem l-"EAVG"). 7       L-EAG tipprovdi għat-tassazzjoni tal-provvista u l-konsum ta' l-elettriku. Bis-saħħa ta' l-Artikolu 6(3) ta' din il-liġi, il-fornitur ta' l-elettriku jgħaddi t-taxxa lid-destinatarju. 8       L-EGAG tipprovdi regoli analogi għall-provvista u l-konsum tal-gass naturali. 9       L’EAVG tipprovdi rimbors parzjali tat-taxxi fuq l-enerġija li jolqtu l-enerġija elettrika u l-gass naturali skond l-EAG u l-EGAG. Skond l-Artikolu 1(1) ta' din il-liġi, l-imsemmija taxxi għandhom ikunu rrimbosati fuq talba, safejn dawn jeċċedu, b'kollox, 0.35 % tal-valur nett tal-produzzjoni tal-konsumatur ta' l-enerġija. L-ammont tar-rimbors jiġi mħallas wara li jsir tnaqqis ta' ammont massimu ta' l-ewwel 5 000 ATS (363 EUR). 10     Madankollu, skond l-Artikolu 2(1) ta' l-EAVG, kif emendata mil-Liġi li temenda t-taxxi ta’ l-1996 (Abgabenänderungsgesetz 1996), tat-30 ta' Diċembru 1996 (BGBl. I, 797/1996), huma biss l-impriżi li l-attività prinċipali tagħhom hija pprovata li tikkonsisti fil-manifattura ta' beni materjali li għandhom id-dirtt għar-rimbors tat-taxxi fuq l-enerġija. Il-fatti li wasslu għall-kawża prinċipali 11     Il-Verfassungsgerichtshof, li quddiemu tressqu rikorsi ppreżentati minn impriżi li m'għandhomx bħala attività prinċipali tagħhom il-manifattura ta' beni materjali kontra ċaħdiet ta' rimbors tat-taxxi fuq l-enerġija, ressaq domandi preliminari quddiem il-Qorti tal-Ġustizzja sabiex isir jaf, b'mod partikolari, jekk id-dispożizzjonijiet ta' l-EAVG jikkostitwixxux għajnuna mill-Istat fis-sens ta' l-Artikolu 87 KE. 12     B'sentenza tat-8 ta' Novembru 2001, Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, (C-143/99, Ġabra p. I-8365), Il-Qorti tal-Ġustizzja ddeċidiet, b'mod partikolari, li: "Miżuri nazzjonali li jipprovdu għal rimbors parzjali tat-taxxi fuq l-enerġija li jolqtu l-gass naturali u l-enerġija elettrika biss lil impriżi li l-attività prinċipali tagħhom hija pprovata li tikkonsisti fil-manifattura ta' beni materjali għandhom jiġu kkunsidrati bħala għajnuna mill-Istat fis-sens ta' l-Artikolu [87 KE]." 13     Wara din is-sentenza tal-Qorti tal-Ġustizzja, il-Verfassungsgerichtshof, b'sentenza tat-13 ta' Diċembru 2001 (B 2251/97, Sammlung 15450), annulla d-digriet li permezz tiegħu l-awtorità nazzjonali kienet ċaħdet ir-rimbors parzjali tat-taxxi miġbura fuq l-enerġija elettrika. 14     Il-Verfassungsgerichtshof ikkunsidra li peress li l-EAVG ma kinitx ġiet innotifikata lill-Kummissjoni, l-amministrazzjoni kkonċernata ma setgħetx tibbaża ċ-ċaħda tar-rimbors tat-taxxi fuq l-enerġija lill-impriżi li m'għandhomx bħala attività prinċipali l-manifattura ta' beni materjali, fuq l-Artikolu 2(1) ta' din il-liġi. Billi għamlet hekk, l-amministrazzjoni kkonċernata wettqet żball ekwivalenti għal att arbitrarju, għaliex hija kisret il-projbizzjoni direttament applikabbli prevista fl-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE. Tali applikazzjoni illegali tal-liġi hija ekwivalenti għal nuqqas ta' liġi u għalhekk, tikkostitwixxi, ksur tad-dritt kostituzzjonali għall-ugwaljanza taċ-ċittadini quddiem il-liġi. 15     Il-Verfassungsgerichtshof ibbaża d-deċiżjoni tiegħu fuq l-obbligu tal-qrati nazzjonali, imsemmi fil-punt 27 tas-sentenza Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, iċċitata iktar 'il fuq, li jiġi garantit lill-individwi li jinġibdu l-konsegwenzi kollha minn ksur ta' l-aħħar frażi ta' l-Artikolu 88(3), KE skond id-dritt nazzjonali tagħhom, f'dak li jirrigwarda kemm il-validità ta' l-atti li jdaħħlu fis-seħħ il-miżuri ta' għajnuna kif ukoll ir-rifużjoni ta' l-għajnuna finanzjarja mogħtija bi ksur ta' din id-dispożizzjoni jew ta' eventwali mizuri provviżorji. 16     B'ittra tas-6 ta' Diċembru 2001, il-Kummissjoni talbet informazzjoni dwar l-EWVG mingħand l-awtoritajiet Awstrijaċi. Wara skambju ta' ittri u konsultazzjonijiet, il-Kummissjoni adottat, fit-22 ta' Mejju 2002, id-deċiżjoni C (2002) 1890finali dwar l-għajnuna mill-Istat Nru NN 165/2001 (ĠU C 164, p. 4, iktar 'il quddiem "id-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002"). Billi l-liġi ta' l-Awstrija ġiet sussegwentement emendata, il-Kummissjoni tispeċifika li hija kienet qed teżamina l-miżura ta' għajnuna għall-perijodu mill-1 ta' Ġunju 1996 sal-31 ta' Diċembru 2001. Id-dispożittiv tad-deċiżjoni jaqra kif ġej: "Il-Kummissjoni jiddispjaċiha li l-Awstrija pprovdiet l-għajnuna bi ksur ta' l-Artikolu 88(3) KE. Madankollu hija tikkonstata, abbażi ta' l-evalwazzjoni preċedenti, li din l-għajnuna hija kompatibbli ma' l-Artikoli 87 (3)(ċ) KE u 4 (c) tat-Trattat KEFA." 17     Sabiex tikkonforma ruħha mas-sentenza Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, iċċitata iktar 'il fuq, ir-Repubblika ta' l-Awstrija emendat l-EAVG bil-Liġi Federali Nru 158/2002, li l-Artikolu 6 tagħha jipprovdi li mill-1 ta' Jannar 2002, l-impriżi kollha għandhom dritt għal rimbors tat-taxxi fuq il-gass naturali u l-enerġija elettrika meta t-total ta' dawn it-taxxi jeċċedi 0,35 % tal-valur nett tal-produzzjoni tagħhom. 18     Bid-Deċiżjoni 2005/565/KE, tad-9 ta' Marzu 2004, dwar skema implementata fl-Awstrija li tipprovdi għar-rimbors ta’ taxxi fuq l-enerġija applikati għall-gass naturali u għall-elettriku fl-2002 u fl-2003 (ĠU 2005, L 190, p. 13), il-Kummisjoni ikkunsidrat li l-użu tal-livell ta' 0,35 % tal-valur nett tal-produzzjoni tagħhom kellha bħala effet li jiffavorixxi l-impriżi li kienu konsumaturi kbar ta' l-enerġija. Skond il-Kummissjoni, f'dak li jirrigwarda l-impriżi li l-EVG ma kinitx tapplika sal-31 ta' Diċembru 2001, l-iskema ta' għajnuna kienet inkompatibbli mal-Linji gwida tal-Komunità dwar l-għajnuna mill-Istat għall-ħarsien ta' l-ambjent kif ukoll mad-derogi l-oħra prevsiti fl-Artikolu 87(2) u (3) KE. B'referenza iktar partikolari għal dispożizzjoni oħra tal-Linji gwida tal-Komunità dwar l-għajnuna mill-Istat għall-ħarsien ta' l-ambjent, il-Kummissjoni waslet għall-istess konklużjoni għal dak li jirrigwarda l-impriżi li għalihom l-imsemmija liġi kienet diġà applikabbli qabel il-31 ta' Diċembru 2001. 19     Filwaqt li ħadet in kunsiderazzjoni l-possibbiltà li l-kliem użat fir-risposta tal-Qorti tal-Ġustizzja għat-tieni domanda fis-sentenza Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, iċċitata iktar 'il fuq, seta’ wassal ċerti benefiċjarji biex jaħsbu in bona fide li l-miżuri nazzjonali in kwistjoni eżaminati minn qorti nazzjonali ma jibqgħux aktar selettivi u għalhekk ma jikkostitwixxux aktar għajnuna mill-Istat, jekk il-benefiċċju tagħhom jiġi estiż għal setturi oħra minbarra dak tal-manifattura ta’ beni materjali, il-Kummissjoni kkonkludiet li, fid-dawl taċ-ċirkustanzi partikolari tal-każ in kwistjoni, irkupru jmur kontra l-prinċipju tal-ħarsien ta' l-aspettattivi leġittimi u li, skond l-Artikolu 14 tar-Regolament Nru 659/1999, dan l-irkupru ma kellux jintalab. 20     Mistoqsija mill-Qorti tal-Ġustizzja waqt il-proċedura bil-miktub f'din il-kawża fuq in-nuqqas ta' teħid in kunsiderazzjoni, fid-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002, tal-livell ta' 0,35 %, il-Kummissjoni għamlet referenza għat-tielt inċiż ta' punt 3 ta' din id-deċiżjoni, li jaqra kif ġej: "Il-Kummissjoni tosserva li s-selettività hija diġà stabbilita mill-limitazzjoni tal-benefiċċju tal-miżura in kwistjoni għall-impriżi li l-attività prinċipali hija pprovata li tikkonsisti fil-manifattura ta’ beni materjali. Hija għalhekk m'eżaminatx jekk elementi oħra ta' din il-miżura nazzjonali, u b'mod partikolari l-livell ta' 0,35 %, jirrenduhiex ukoll selettiva." Il-kawża prinċipali u d-domanda preliminari 21     L-ewwel rikorrenti fil-kawża prinċipali, TAL, għandu bħala attività, b'mod partikolari, il-kostruzzjoni u t-tħaddim ta' katusi taż-żejt. Quddiem il-Verfassungsgerichtshof, hija kkontestat tliet deċiżjonijiet, mogħtija mill-Finanzlandesdirektion für Tirol, li ċaħdu r-rikorsi tagħha ppreżentati kontra ċ-ċaħdiet ta' rimbors tat-taxxa fuq l-enerġija għas-snin 1996, 1997 u 1998. Il-Verfassungsgerichtshof annulla dawn id-deċiżjonijiet bi tliet sentenzi tat-13 ta' Diċembru 2001, billi rrefera, għall-motivazzjoni tagħhom, għas-sentenza B 2251/97 li huwa kien ta fl-istess ġurnata wara s-sentenza Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, iċċitata iktar 'il fuq. 22     Il-Finanzlandesdirektion für Tirol adotta deċiżjoni ġdida relattiva għat-tliet rikorsi fil-15 ta' Novembru 2002. Filwaqt li invoka s-sitwazzjoni ġdida ta' fatt u ta' dritt li tirriżulta mid-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002 li tiddikjara l-għajnuna kompatibbli mat-Trattat KE, il-Finanzlandesdirektion ikkunsidra li huwa ma kienx aktar marbut bid-deċiżjoni tal-Verfassungsgerichtshof u ċaħad ir-rikorsi. Huwa kontra din id-deċiżjoni li TAL ippreżentat rikors quddiem il-qorti tar-rinviju. 23     It-tieni rikorrenti fil-kawża prinċipali, Planai, hija impriża li topera l-funikulari. Quddiem il-Verfassungsgerichtshof, hija ikkonstatat deċiżjoni, mogħtija mill-Finanzlandesdirektion für Steiermark, li ċaħdet ir-rikors ippreżentat kontra ċ-ċaħda ta' rimbors tat-taxxa fuq l-enerġija għal perijodi relattivi għas-snin 1996 u 1997. Il-Verfassungsgerichtshof annulla din id-deċiżjoni b'sentenza tat-13 ta' Diċembru 2001 billi rrefera, għal motivazzjoni tagħha, għas-sentenza B 2251/97, fuq imsemmija. 24     Wara dan l-annullament, il-Finanzlandesdirektion für Steiermark adotta deċizjoni ġdida fis-17 ta' Lulju 2002. Huwa ħa in kunsiderazzjoni d-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002 li tiddikjara l-għajnuna kompatibbli mat-Trattat, filwaqt li enfasizza li din id-deċiżjoni kellha effett rettroattiv għall-perijodu previst fit-talba inizjali. Konsegwentement, huwa ċaħad ir-rikors. 25     Planai ppreżentat rikors quddiem il-Verfassungsgerichtshof, imma dan ir-rikors ġie miċħud bis-sentenza tat-12 ta' Diċembru 2002 (B 1348/02, Sammlung 16771), minħabba li ma kienx hemm applikazzjoni manifestament żbaljata tal-liġi, li kienet tirrendi lill-Verfassungsgerichtshof kompetenti sabiex jisma' r-rikors. Fis-sentenza tiegħu, il-Verfassungsgerichtshof iddeċieda b'mod partikolari li: "Wara d-deċiżjoni tal-Kummissjoni tat-22 ta' Mejju 2002, il-Verfassungsgerichtshof jista' jikkunsidra li l-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' għajnuna mill-Istat prevista fl-Artikolu 88(3) KE (li qabel kien l-Artikolu 93(3) tat-Trattat KE) ma tipprekludix, ta' l-anqas b'mod manifest, l-applikazzjoni ta' l-Artikolu 2(1) ta' l-EAVG. Konsegwentement, l-awtorità li quddiemha tressaq ir-rikors kienet intitolata li tapplika, safejn jista' jkun, din id-dispożizzjoni. Il-kwistjoni jekk id-deċiżjoni tal-Kummissjoni – kif allegat fir-rikors – kisritx id-dritt Komunitarju għandha tiġi eżaminata mill-Verfassungsgerichtshof biss jekk dan il-ksur kien manifest, jiġifieri jekk dan seta’ jiġi kkonstatat prima facie […] jew jekk dan kien iqajjem kwistjoni ta' dritt kostituzzjonali. Madankollu, dan mhuwiex il-każ, lanqas wara s-sentenza tal-Qorti tal-Ġustizzja tal-21 ta' Novembru 1991, (Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires et Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, [(C-354/90, Ġabra p. 1-5505)], li ddeċidiet il-kwistjoni ta' l-effetti prodotti min-nuqqas ta' notifika imma mhux il-legalità ta' awtorizzazzjoni ta' għajnuna mogħtija mill-Kummissjoni b'mod espressament retroattiv." 26     Wara talba magħmula f'dan is-sens minn Planai, il-Verfassungsgerichtshof irrefera r-rikors lill-Verwaltungsgerichtshof. 27     It-tielet rikorrenti fil-kawża prinċipali, Gerlitzen, hija wkoll impriża li topera l-funikulari. Quddiem il-Verfassungsgerichtshof, hija kkontestat deċiżjoni, mogħtija mill-Finanzlandesdirektion für Kärnten, fid-29 ta' Ottubru 2002, li ċaħdet ir-rikors tagħha ippreżentat kontra ċ-ċaħda ta' rimbors tat-taxxa fuq l-enerġija għas-snin 1999 sa 2001. Dan ir-rikors ġie miċħud fit-12 ta' Diċembru 2002, b'sentenza li tirreferi għal motivazzjoni tas-sentenza ta' l-istess jum fil-kawża B 1348/02, fuq imsemmija. Wara talba magħmula f'dan is-sens minn Gerlitzen, il-Verfassungsgerichtshof irrefera r-rikors lill-Verwaltungsgerichtshof. 28     Il-Verwaltungsgerichtshof jistaqsi, minn naħa, x'inhuma l-konsegwenzi tad-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002 fuq ir-rikorsi ppreżentati mit-tliet rikorrenti fil-kawża prinċipali, billi din id-deċiżjoni tirreferi espressament għal perijodu li jippreċedi d-data ta' l-adozzjoni tagħha, u min-naħa l-oħra, jekk għadx baqa’ lok, wara din id-deċiżjoni, li tittieħed in kunsiderazzjoni l-projbizzjoni prevista fl-Artikolu 88(3) KE. 29     Huwa jistaqsi, b'mod partikolari, jekk id-dati meta tressqu t-talbiet għar-rimbors jew ukoll id-dati tad-deċiżjonijiet ta' l-awtorità amministrattiva dwar dawn it-talbiet għandhomx importanza f'dan ir-rigward. Fil-fatt, huwa jenfasizza li l-ewwel żewġ rikorrenti fil-kawża prinċipali ressqu t-talbiet tagħhom qabel id-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002, filwaqt li t-tielet waħda ressqet it-talba tagħha wara din id-deċiżjoni. 30     Il-Verwaltungsgerichtshof jikkunsidra li s-sentenza tal-21 ta' Ottubru 2003, Van Calster et (C-261/01 u C-262/01, Ġabra p. I‑12249, punti 53 et seq. u 73) jistgħu jiġu interpretati fis-sens li deċiżjoni pożittiva tal-Kummissjoni ma jistax ikollha bħala effett li tirrendi legali skema ta' għajnuna implementata bi ksur ta' l-Artikolu 88 (3), KE. 31     Madankollu, huwa jirrileva, li l-fatti fil-kawża li taw lok għas-sentenza Van Calster et , iċċitata iktar 'il fuq, huma differenti mis-sitwazzjoni fil-kawżi prinċipali. L-ewwel nett, f'dawn il-kawżi l-kwalità ta' għajnuna tirriżulta mill-fatt li rimbors huwa mogħti b'mod selettiv, b'mod li l-fatt li jingħata rimbors ukoll lill-impriżi li ma kinux ibbenefikaw minnu bis-saħħa ta' din il-leġiżlazzjoni nazzjonali, bil-għan li tiġi stabbilita mill-ġdid sitwazzjoni konformi mad-dritt Komunitarju, jikkostitwixxi biss waħda mill-possibbiltajiet intiżi sabiex tiġi evitata l-eżistenza ta' għajnuna illegali jew sabiex tiġi assigurata l-osservanza tal-projbizzjoni ta' implementazzjoni tal-għajnuna. It-tieni nett, il-kawża li tat lok għas-sentenza Van Calster et iċċitata iktar 'il fuq kienet tikkonċerna sitwazzjoni li fiha r-Regolament Nru 659/1999 kien għadu mhux applikabbli. Fl-aħħar nett, fil-kawża Van Claster et iċċitata iktar 'il fuq, l-effett retroattiv mogħti finalment lir-regola mil-leġiżlatur Belġjan ma kienx ġie żvelat matul il-proċedura quddiem il-Kummissjoni mentri, fil-kawżi prinċipali, il-Kummissjoni intenzjonalment wettqet l-eżami relattiv għal perijodu fil-passat u kkonstatat li l-miżura hija kompatibbli mas-suq komuni. 32     F'dawn iċ-ċirkostanzi, il-Verwaltungsgerichtshof iddeċieda li jissospendi l-proċeduri u li jressaq lill-Qorti tal-Ġustizzja d-domandi preliminari segwenti: "1) Il-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' għajnuna mill-Istat prevista fl-Artikolu 88(3) KE tipprekludi l-applikazzjoni ta' dispożizzjoni legali nazzjonali li teskludi mir-rimbors tat-taxxi fuq l-enerġija lill-impriżi li l-attività prinċipali tagħhom ma ġietx ipprovata li tikkonsisti fil-manifattura ta' beni materjali, u konsegwentement, għandha tiġi kkwalifikata bħala għajnuna mill-Istat fis-sens ta' l-Artikolu 87 KE, anki meta din id-dispożizzjoni ma kinitx ġiet innotifikata lill-Kummissjoni qabel id-dħul fis-seħħ tagħha imma l-Kummissjoni, b'applikazzjoni ta' l-Artikolu 87(3) KE, ikkonstatat li l-għajnuna hija kompatibbli mas-suq komuni għal perijodu fil-passat u t-talba għar-rimbors tirrigwarda taxxi relattivi għal dan il-perijodu? 2) Fil-każ ta’ risposta affermativa għall-ewwel domanda: F'sitwazzjoni bħal din, il-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' għajnuna mill-Istat tirrikjedi rimbors anki fil-każijiet li fihom it-talbiet ta' l-impriżi li jipprovdu servizzi tressqu wara l-adozzjoni tad-deċiżjoni tal-Kummissjoni f'dak li jirrigwarda l-perijodi ta' referenza li jippreċedu din id-data?" Fuq id-domandi preliminari 33     Bid-domandi tagħha, il-qorti tar-rinviju tistaqsi sostanzjalment, fl-ewwel lok, jekk l-Artikolu 88(3) KE għandux jiġi interpretat fis-sens li jimponi fuq il-qrati nazzjonali li ma japplikawx liġi li teskludi ċerti impriżi mir-rimbors parzjali ta' taxxa fuq l-enerġija – miżura li tista' tikkostitwixxi għajnuna mill-Istat u li ma ġietx innotifikata – anke wara li l-Kummissjoni, meta ddeċidiet fir-rigward tal-perijodu li għalih ir-rimbors ġie mitlub, iddikjarat l-għajnuna kompatibbli mas-suq komuni, skond l-Artikolu 87(3) KE. F'dan il-kuntest, il-qorti tar-rinviju tistaqsi, fit-tieni lok, jekk id-data li fiha impriża ressqet talba għal rimbors hijiex element rilevanti. 34     Preliminarjament, u sabiex tingħata tweġiba għall-mistoqsija magħmula mill-qorti tar-rinviju fil-korp tad-deċiżjoni tagħha, għandu jiġi speċifikat li, safejn ir-Regolament Nru 659/1999 fih regoli ta' natura proċedurali, dawn japplikaw għall-proċeduri amministrattivi kollha fil-qasam ta' l-għajnuna mill-Istat li kienu pendenti quddiem il-Kummissjoni fil-mument meta r-Regolament Nru 659/1999 daħal fis-seħħ, jiġifieri fis-16 ta' April 1999 (sentenza tas-6 ta' Ottubru 2005, Scott vs Il-Kummissjoni, C-276/03 P, Ġabra p. I‑8437, li tikkonferma b'mod impliċitu s-sentenza tal-Qorti tal-Prim'Istanza ta' l-10 ta' April 2003, Scott vs Il-Kummissjoni, T-366/00, Ġabra p. II‑1763, punt 52). 35     Madankollu, kif jirriżulta mit-tieni premessa u mid-dispożizzjonijiet kollha tar-Regolament Nru 659/1999, dan ir-Regolament jikkodifika u jsaħħaħ il-prassi tal-Kummissjoni fil-qasam ta' l-eżami ta' l-għajnuna mill-Istat u ma fih l-ebda dispożizzjoni dwar is-setgħat u l-obbligi tal-qrati nazzjonali, li jibqgħu rregolati mid-dispożizzjonijiet tat-Trattat, kif interpretati mill-Qorti tal-Ġustizzja. 36     F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar, fl-ewwel lok, li l-implementazzjoni ta' sistema ta' kontroll ta' l-għajnuna mill-Istat, kif tirriżulta fl-Artikolu 88 KE u mill-ġurisprudenza relattiva tal-Qorti tal-Ġustizzja, hija r-responsabbiltà, minn naħa, tal-Kummissjoni u, min-naħa l-oħra, tal-qrati nazzjonali. 37     Huwa paċifiku li, fil-kuntest tal-kontroll ta' l-osservanza mill-Istati Membri ta' l-obbligi imposti fuqhom permezz ta' l-Artikoli 87 KE u 88 KE, il-qrati nazzjonali u l-Kummissjoni jaqdu rwoli komplementari u distinti (ara s-sentenzi tal-11 ta' Lulju 1996, SFEI et , C-39/94, Ġabra p. I‑3547, punt 41, u Van Calster et, iċċitata iktar 'il fuq, punt 74). 38     Filwaqt li l-evalwazzjoni tal-kompatibbiltà ta' miżuri ta' għajnuna mas-suq komuni taqa' taħt il-kompetenza esklużiva tal-Kummissjoni, li hija suġġetta għal stħarriġ mill-qrati Komunitarji, il-qrati nazzjonali għandhom jiżguraw il-protezzjoni tad-drittijiet ta' l-individwi fil-każ ta' ksur ta' l-obbligu ta' notifika minn qabel ta' l-għajnuna mill-Istat lill-Kummissjoni prevista fl-Artikolu 88(3) KE (sentenza Van Calster et , iċċitata iktar 'il fuq, punt 75). 39     Sabiex tkun f'pożizzjoni li tiddetermina jekk miżura ta' Stat kinitx ġiet stabbilita bi ksur ta' l-Artikolu 88(3) KE, qorti nazzjonali jista' jkollha tinterpreta l-kunċett ta' għajnuna previst fl-Artikolu 87(1) KE (sentenza tal-15 ta' Lulju 2004, Pearle et , C-345/02, Ġabra p. I‑7139, punt 31). Hija għalhekk għandha l-obbligu li tivverifika, b'mod partikolari, jekk il-miżura in kwistjoni tikkostitwixxix vantaġġ u jekk hijiex selettiva, jiġifieri jekk din tiffavorixxix ċerti impriżi jew ċerti produtturi fis-sens ta' l-Artikolu 87(1) KE. 40     Għandu jiġi mfakkar, fit-tieni lok, li miżura ta' għajnuna fis-sens ta' l-Artikolu 87(1) KE, li hija implementata bi ksur ta' l-obbligi li jirriżultaw mill-Artikolu 88(3) KE, hija illegali [ara sentenzi Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires et Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, iċċitata iktar 'il fuq, punt 17, u tas-27 ta' Ottubru 2005, Distribution Casino France et , C-266/04 sa C-270/04, C-276/04 u C-321/04 sa C-325/04, Ġabra p. I‑9481, punt 30. Ara wkoll id-definizzjoni ta' l-għajnuna kontra l-liġi li tidher fl-Artikolu 1(f) tar-Regolament Nru 659/1999)]. 41     Bil-periklu li jiġi ppreġudikat l-effett dirett ta' l-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE u li ma jiġux rispettati l-interessi ta' l-individwi li l-qrati nazzjonali għandhom id-dover li jħarsu, deċiżjoni tal-Kummissjoni li tiddikjara għajnuna mhux notifikata kompatibbli mas-suq komuni m'għandhiex l-effett li tirregolarizza, a posteriori , l-atti ta' implementazzjoni li huma invalidi minħabba li ġew adottati bi ksur tal-projbizzjoni prevista minn din id-dispożizzjoni. Kull interpretazzjoni oħra twassal biex tiffavorixxi n-nuqqas ta' osservanza ta' l-imsemmija dispożizzjoni mill-Istat Membru kkonċernat u ċċaħħadha mill-effett utli tagħha (ara s-sentenzi iċċitati iktar 'il fuq Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires et Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, iċċitata iktar 'il fuq, punt 16 u Van Calster et , iċċitata iktar 'il fuq, punt 63). 42     Fil-fatt, kif enfasizza l-Avukat Ġenerali f'punt 50 tal-konklużjonijiet tiegħu, jekk, fil-kuntest ta' proġett ta' għajnuna, kompatibbli jew le mas-suq komuni, il-fatt li ma jiġix osservat l-Artikolu 88(3) KE ma jġib miegħu ebda riskju jew piena ikbar mill-osservanza ta' din l-istess dispożizzjoni, l-inċentiv ta' l-Istati Membri li jinnotifikaw u li jistennew deċiżjoni dwar il-kompatibbiltà jiġi konsiderevolment imnaqqas, u konsegwentement dan japplika wkoll għall-portata tal-kontroll tal-Kummissjoni. 43     F'dan ir-rigward huwa irrilevanti li deċiżjoni tal-Kummissjoni tispeċifika li din ta' l-aħħar tiffoka l-evalwazzjoni tagħha ta' l-għajnuna in kwistjoni fuq perijodu preċedenti għall-adozzjoni ta' din id-deċiżjoni, bħal fil-każ tad-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002 in kwistjoni fil-kawżi prinċipali. 44     Fir-rigward tal-qrati nazzjonali, kif ġie mfakkar f'punt 38 ta' din is-sentenza, huma għandhom l-obbligu li jħarsu d-drittijiet ta' l-individwi f'każ ta' eventwali ksur, min-naħa ta' l-awtoritajiet nazzjonali, tal-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' l-għajnuna qabel l-adozzjoni, mill-Kummissjoni, ta' deċiżjoni li tawtorizzaha. 45     F'dan ir-rigward, u billi ma teżistix leġiżlazzjoni Komunitarja f'dan il-qasam, hija s-sistema legali interna ta' kull Stat Membru li għandha tindika l-qrati kompetenti u tirregola l-modalitajiet proċedurali ta' l-azzjonijiet ġudizzjarji intiżi sabiex jassiguraw il-ħarsien tad-drittijiet li għandhom l-individwi bis-saħħa tad-dritt Komunitarju, bil-kundizzjoni, minn naħa, li dawn il-modalitajiet ma jkunux inqas favorevoli minn dawk li jikkonċernaw drittijiet li joriġinaw mis-sistema legali interna (prinċipju ta' ekwivalenza) u, min-naħa l-oħra, li ma jagħmlux l-eżerċizzju tad-drittijiet mogħtija mis-sistema legali Komunitarja prattikament impossibbli jew eċċessivament diffiċli (prinċipju ta' effettività) (ara s-sentenzi tat-12 ta' Settembru 2006, Eman u Sevinger, C­‑300/04, li għadha ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra, punt 67, kif ukoll tad-19 ta' Settembru 2006, i-21 Germany u Arcor, C-392/04 u C-422/04, li għadha ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra, punt 57). 46     Skond in-natura tar-rimedji ġudizzjarji previsti mid-dritt nazzjonali, qorti nazzjonali tista' għalhekk titressqilha talba għall-adozzjoni tal-miżuri provviżorji, bħas-sospensjoni tal-miżuri in kwistjoni, bil-għan li jiġu protetti l-interessi ta' l-individwi u, b'mod partikolari, bil-għan li jiġu protetti l-partijiet affettwati mid-distorsjoni tal-kompetizzjoni li tirriżulta mill-għoti ta' l-għajnuna illegali (ara s-sentenza SFEI et , iċċitata iktar 'il fuq, punt 52). 47     Barra minn hekk, il-Qorti tal-Ġustizzja ddeċidiet li l-qrati nazzjonali għandhom jiggarantixxu lill-partijiet li qegħdin f'pożizzjoni li jipprevalixxu ruħhom mill-ksur ta' l-obbligu ta' notifika li sejrin jinġibdu l-konsegwenzi kollha li joħorġu minn dan il-ksur, konformement mad-dritt nazzjonali tagħhom, f'dak li jirrigwarda kemm il-validità ta' l-atti li jdaħħlu fis-seħħ il-miżuri ta' għajnuna, kif ukoll ir-rifużjoni ta' l-għajnuna finanzjarja mogħtija bi ksur ta' din id-dispożizzjoni jew ta' eventwali mizuri provviżorji (sentenzi ċċitati iktar 'il fuq Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires et Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, punt 12; Adria-Wien Pipeline u Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, punti 26 u 27, kif ukoll Van Calster et , punt 64, u sentenza tal-21 ta' Lulju 2005, Xunta de Galicia, C-71/04, Ġabra p. I‑7419, punt 50). 48     Meta tiddeċiedi, il-qorti nazzjonali għandha tħares l-interessi tal-partijiet. Madankollu, meta tagħmel hekk, hija għandha wkoll tieħu in kunsiderazzjoni bis-sħiħ l-interess Komunitarju (ara, b'analoġija, is-sentenza ta' l-20 ta' Settembru 1990, Il-Kummissjoni vs Il-Ġermanja, C-5/89, Ġabra p. I‑3437, punt 19). 49     Fir-rigward ta' rimbors parzjali ta' taxxa li jikkostitwixxi miżura ta' għajnuna illegali, minħabba li jingħata bi ksur tal-obbligu ta' notifika, huwa kontra l-interess komunitarju li jiġi ordnat tali rimbors għall-benefiċċju ta' impriżi oħra jekk tali deċiżjoni għandha l-effett li twessa’ ċ-ċirku tal-benefiċjarji ta' l-għajnuna, u b'hekk iżżid l-effetti ta' din l-għajnuna minflok ma teliminahom (ara, f'dan is-sens, sentenza tal-15 ta' Ġunju 2006, Air Liquide Industries Belgium, C-393/04 u C-41/05, li għadha ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra, punt 45). 50     Fil-fatt, kif jindika l-Avukat Ġenerali f'punt 74 tal-konklużjonijiet tiegħu, il-qrati nazzjonali għandhom jassiguraw li r-rimedji li huma jipprovdu jkunu jistgħu effettivament iħassru l-effetti ta' l-għajnuna mogħtija bi ksur ta' l-Artikolu 88(3) KE, u huma m'għandhomx sempliċement jestendu l-għajnuna għal grupp iktar wiesa' ta' benefiċjarji. 51     Barra minn hekk, għandu jiġi osservat li, fil-kawżi prinċipali, it-talbiet għall-għoti ta' miżura ta' għajnuna illegali, jiġifieri r-rimbors parzjali tat-taxxi fuq l-enerġija, tista' tiġi assimilata ma' talbiet għall-eżenzjoni parzjali tal-ħlas ta' dawn it-taxxi. Issa, kif jirriżulta mill-ġurisprudenza, il-persuni li għandhom iħallsu taxxa obligatorja ma jistgħux jeċċepixxu li l-eżenzjoni li minnha jgawdu persuni oħra tikkostitwixxi għajnuna mill-Istat sabiex jevitaw il-ħlas ta' l-imsemmija taxxa (ara s-sentenza ta' l-20 ta' Settembru 2001, Banks, C-390/98, Ġabra p. I‑6117, punt 80; tat-13 ta' Ġunju 2002, Sea-Land service u Nedlloyd Lijnen, C-430/99 u C-431/99, Ġabra p. I-5235, punt 47; Distribution Casino France et, iċċitata iktar 'il fuq, punt 42, u Air Liquide Indistries Belgium, iċċitata iktar 'il fuq punt 43). 52     Billi trid tanalizza l-miżura kkontestata sabiex tivverifika jekk din tikkorrispondix mal-kunċett ta' għajnuna previst fl-Artikolu 87(1) KE, il-qorti tar-rinviju, fil-prinċipju, għandu jkollha għad-dispożizzjoni tagħha elementi li jippermetulha tevalwa jekk il-miżura li hija tikkunsidra li tadotta tassigurax il-ħarsien tad-drittijiet ta' l-individwi billi tinnewtralizza l-effetti ta' l-għajnuna għall-kompetituri ta' l-impriżi benefiċjarji, filwaqt li tieħu in kunsiderazzjoni bis-sħiħ id-dritt Komunitarju u tevita li tadotta miżura li l-uniku effett tagħha jkun li jitwessa' ċ-ċirku tal-benefiċjarji ta' din l-għajnuna. 53     It-tieni domanda mressqa mill-qorti tar-rinviju tirrigwarda sitwazzjoni fejn, bħal fil-każ tal-kawża prinċipali bejn Gerlitzen u Finanzlandesdirektion für Kärnten, talba għar-rimbors parzjali ta' taxxa fuq l-enerġija, li kienet miżura ta' għajnuna illegali għax ma ġietx innotifikata, tressqet wara li ngħatat id-deċiżjoni tal-Kummissjoni li ddikjarat l-għajnuna kompatibbli mas-suq komuni. 54     Kif ġie mfakkar f'punti 41 u 42 ta' din is-sentenza, id-deċiżjoni tat-22 ta' Mejju 2002 li tiddikjara għajnuna mill-Istat kompatibbli mas-suq komuni m'għandhiex l-effett li tirregolarizza, a posteriori , l-atti ta' implementazzjoni ta' din l-għajnuna li, meta ġew adottati, kienu invalidi minħabba l-ksur tal-projbizzjoni prevista mill-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE. 55     Minn dan isegwi li huwa irrilevanti jekk talba tkunx saret qabel jew wara l-adozzjoni tad-deċiżjoni li tiddikjara l-għajnuna kompatibbli mas-suq komuni, billi din it-talba tirrigwarda s-sitwazzjoni illegali li tirriżulta min-nuqqas ta' notifika. 56     Skond il-possibbiltajiet tad-dritt nazzjonali u r-rimedji li dan jipprovdi, qorti nazzjonali għalhekk jista' jkollha, skond il-każ, tordna l-irkupru ta' għajnuna illegali mingħand dawn il-benefiċċjarji, anke jekk din l-għajnuna sussegwentement ġiet iddikjarata kompatibbli mas-suq komuni mill-Kummissjoni. Bl-istess mod, qorti nazzjonali jista' jkollha tiddeċiedi fuq talba għal kumpens għad-dannu kkawżat minħabba n-natura illegali ta' miżura ta' għajnuna. 57     Meta tagħmel hekk, il-qorti nazzjonali għandha tistinka sabiex tħares l-interessi ta' l-individwi filwaqt li tieħu in kunsiderazzjoni bis-sħiħ l-interess Komunitarju, billi, b'mod partikolari, tiżgura, li ma tadottax deċiżjoni li l-uniku effett tagħha jkun dak li jitwessa' ċ-ċirku tal-benefiċjarji ta' l-għajnuna illegali. 58     Fid-dawl tal-kunsiderazzjonijiet preċedenti kollha, ir-risposta għad-domandi mressqa għandha tkun li l-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE għandha tiġi interpretata fis-sens li huwa l-obbligu tal-qrati nazzjonali li jħarsu d-drittijiet ta' l-individwi f'każ ta' eventwali ksur, min-naħa ta' l-awtoritajiet nazzjonali, tal-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' l-għajnuna qabel l-adozzjoni, mill-Kummissjoni, ta' deċiżjoni li tawtorizzaha. Meta jagħmlu hekk, il-qrati nazzjonali għandhom jieħdu in kunsiderazzjoni bis-sħiħ l-interess Komunitarju u m'għandhomx jadottaw miżura li l-uniku effett tagħha jkun li jitwessa' ċ-ċirku tal-benefiċjarji ta' l-għajnuna. 59     Billi deċiżjoni tal-Kummissjoni li tiddikjara għajnuna mhux notifikata kompatibbli mas-suq komuni m'għandhiex l-effett li tirregolarizza, a posteriori , l-atti ta' implementazzjoni li kienu invalidi minħabba li kienu ġew adottati bi ksur tal-projbizzjoni prevista mill-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE, huwa irrilevanti jekk talba tkunx saret qabel jew wara l-adozzjoni tad-deċiżjoni li tiddikjara l-għajnuna kompatibbli mas-suq komuni, billi din it-talba tirrigwarda s-sitwazzjoni illegali li tirriżulta min-nuqqas ta' notifika. Fuq l-ispejjeż 60     Peress li l-proċedura għandha, fir-rigward tal-partijiet fil-kawża prinċipali, in-natura ta' kwistjoni mqajma quddiem il-qorti tar-rinviju, hija din il-qorti li tiddeċiedi fuq l-ispejjeż. L-ispejjeż sostnuti għas-sottomissjonijiet ta' l-osservazzjonijiet lill-Qorti tal-Ġustizzja, barra dawk ta' l-imsemmija partijiet, ma jistgħux jitħallsu lura. Għal dawn il-motivi, il-Qorti tal-Ġustizzja (It-Tielet Awla) taqta' u tiddeċiedi li: L-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE għandha tiġi interpretata fis-sens li huwa l-obbligu tal-qrati nazzjonali li jħarsu d-drittijiet ta' l-individwi f'każ ta' eventwali ksur, min-naħa ta' l-awtoritajiet nazzjonali, tal-projbizzjoni ta' implementazzjoni ta' l-għajnuna qabel l-adozzjoni, mill-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej, ta' deċiżjoni li tawtorizzaha. Meta jagħmlu hekk, il-qrati nazzjonali għandhom jieħdu in kunsiderazzjoni bis-sħiħ l-interess Komunitarju u m'għandhomx jadottaw miżura li l-uniku effett tagħha jkun li jitwessa' ċ-ċirku tal-benefiċjarji ta' l-għajnuna. Billi deċiżjoni tal-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej li tiddikjara għajnuna mhux notifikata kompatibbli mas-suq komuni m'għandhiex l-effett li tirregolarizza, a posteriori , l-atti ta' implementazzjoni li kienu invalidi minħabba li kienu ġew adottati bi ksur tal-projbizzjoni prevista mill-aħħar sentenza ta' l-Artikolu 88(3) KE, huwa irrilevanti jekk talba tkunx saret qabel jew wara l-adozzjoni tad-deċiżjoni li tiddikjara l-għajnuna kompatibbli mas-suq komuni, billi din it-talba tirrigwarda s-sitwazzjoni illegali li tirriżulta min-nuqqas ta' notifika. Firem * Lingwa tal-kawża: il-Ġermaniż.

62005CJ0017

da

Dommens præmisser 1. Anmodningen om præjudiciel afgørelse vedrører fortolkningen af artikel 141 EF. 2. Anmodningen er indgivet under en tvist mellem B.F. Cadman og Health & Safety Executive (agentur for sundhed og sikkerhed, herefter »HSE«) vedrørende reguleringen af B.F. Cadmans løn, så den svarer til hendes mandlige kollegers løn. Retsforskrifter Fællesskabsbestemmelser 3. Artikel 141, stk. 1 og 2, EF bestemmer: »1. Hver medlemsstat gennemfører princippet om lige løn til mænd og kvinder for samme arbejde eller arbejde af samme værdi. 2. Ved løn forstås i denne artikel den almindelige grund- eller minimumsløn og alle andre ydelser, som arbejdstageren som følge af arbejdsforholdet modtager fra arbejdsgiveren direkte eller indirekte i penge eller naturalier. Lige løn uden forskelsbehandling på grundlag af køn indebærer a) at den løn, der ydes for samme akkordlønnede arbejde, fastsættes på samme beregningsgrundlag b) at den løn, der ydes for tidlønnet arbejde, er den samme for samme slags arbejde.« 4. Artikel 1, i Rådets direktiv 75/117/EØF af 10. februar 1975 om indbyrdes tilnærmelse af medlemsstaternes lovgivninger om gennemførelse af princippet om lige løn til mænd og kvinder (EFT L 45, s. 19) bestemmer: »Det i artikel [141 EF] omhandlede princip om lige løn til mænd og kvinder, i det følgende benævnt »ligelønsprincippet«, indebærer, at for samme arbejde eller for arbejde af samme værdi afskaffes enhver forskelsbehandling med hensyn til køn for så vidt angår alle lønelementer og lønvilkår. Især når et fagligt klassifikationssystem anvendes for lønfastsættelsen, må dette system bygge på samme kriterier for mandlige og kvindelige arbejdstagere og indrettes således, at det udelukker forskelsbehandling med hensyn til køn.« 5. Rådets direktiv 97/80/EF af 15. december 1997 om bevisbyrden i forbindelse med forskelsbehandling på grundlag af køn (EFT 1998 L 14, s. 6) finder i henhold til artikel 3, stk. 1, anvendelse på situationer, som bl.a. er omhandlet i artikel 141 EF og i direktiv 75/117. 6. Artikel 2, stk. 2, i direktiv 97/80 bestemmer: »Ifølge det i stk. 1 omhandlede ligebehandlingsprincip er der tale om indirekte forskelsbehandling, når en bestemmelse, et kriterium eller en praksis, der tilsyneladende er neutral(t), stiller et væsentligt større antal personer af det ene køn ringere, medmindre denne bestemmelse, dette kriterium eller denne praksis er hensigtsmæssig(t) og nødvendig(t) og kan begrundes i objektive ikke-kønsrelaterede faktorer.« 7. I henhold til direktivets artikel 4, stk. 1, træffer medlemsstaterne »i overensstemmelse med deres nationale retssystemer de nødvendige foranstaltninger for at sikre, at når personer, der betragter sig som krænket, fordi ligebehandlingsprincippet ikke er anvendt over for dem, over for en domstol eller en anden kompetent myndighed fremfører faktiske omstændigheder, som giver anledning til at formode, at der har været tale om direkte eller indirekte forskelsbehandling, påhviler det indklagede at bevise, at ligebehandlingsprincippet ikke er blevet krænket«. 8. I medfør af artikel 2 i Rådets direktiv 98/52/EF af 13. juli 1998 om udvidelse af direktiv 97/80/EF til at omfatte Det Forenede Kongerige Storbritannien og Nordirland (EFT L 205, s. 66) skulle direktiv 97/80 gennemføres i Det Forenede Kongerige og Nordirland senest den 22. juli 2001. 9. Artikel 2, stk. 2, i Rådets direktiv 76/207/EØF af 9. februar 1976 om gennemførelse af princippet om ligebehandling af mænd og kvinder for så vidt angår adgang til beskæftigelse, erhvervsuddannelse, forfremmelse samt arbejdsvilkår (EFT L 39, s. 40), som ændret ved Europa-Parlamentets og Rådets direktiv 2002/73/EF af 23. september 2002 (EFT L 269, s. 15, herefter »direktiv 76/207«), bestemmer: »I dette direktiv forstås ved: […] – »indirekte forskelsbehandling«: at en tilsyneladende neutral bestemmelse, betingelse eller praksis stiller personer af det ene køn særlig ufordelagtigt i forhold til personer af det andet køn, medmindre den pågældende bestemmelse, betingelse eller praksis er objektivt begrundet i et legitimt mål, og midlerne til at opfylde det er hensigtsmæssige og nødvendige […]« 10. Artikel 3, stk. 1, i direktiv 76/207 bestemmer: »Anvendelse af princippet om ligebehandling betyder, at der i den offentlige eller den private sektor, herunder offentlige organer, ikke må finde direkte eller indirekte forskelsbehandling sted på grund af køn for så vidt angår: […] c) ansættelses- og arbejdsvilkår, herunder afskedigelse, samt løn som omhandlet i direktiv 75/117/EØF […]« 11. I henhold til artikel 2, stk. 1, første punktum, i direktiv 2002/73 skulle medlemsstaterne sætte de nødvendige love og administrative bestemmelser i kraft for at efterkomme direktivet senest den 5. oktober 2005 eller sikre, at arbejdsmarkedets parter senest denne dato havde indført de nødvendige bestemmelser ved aftale. Nationale bestemmelser 12. Section 1 i Equal Pay Act 1970 (lov af 1970 om lige løn), bestemmer: »1) Hvis en aftale om ansættelse af en kvinde i en virksomhed i Storbritannien ikke indeholder (direkte eller ved henvisning til en kollektiv overenskomst eller på anden måde) en ligebehandlingsklausul, skal den anses for at indeholde en sådan klausul. 2) En ligebehandlingsklausul er en bestemmelse, som vedrører vilkårene (uanset om de omhandler løn) i en aftale om ansættelse af en kvinde (herefter »kvindeaftalen«), og som har til følge, at […] b) der i tilfælde af, at en kvinde er ansat i et arbejde, der er af samme værdi som det arbejde, der udføres af en mand i den samme stilling, gælder følgende: i) Hvis en bestemmelse (bortset fra ligebehandlingsklausulen) i kvindeaftalen, der er baseret på en evaluering af det arbejde, som skal udføres, er eller bliver mindre gunstig for kvinden end en bestemmelse af samme art i en aftale om ansættelse af en mand, anses den pågældende bestemmelse i kvindeaftalen for ændret, således at den ikke er mindre gunstig. ii) Hvis kvindeaftalen (bortset fra ligebehandlingsklausulen) på et tidspunkt ikke indeholder en bestemmelse svarende til en bestemmelse i en mands aftale om ansættelse, der er baseret på en evaluering af det arbejde, som skal udføres, og som giver ham en fordel, skal kvindeaftalen anses for at indeholde en sådan bestemmelse. […] 3) Ligebehandlingsklausulen berører ikke forskellen mellem kontrakten indgået med den kvindelige arbejdstager og den mandlige arbejdstager, hvis arbejdsgiveren godtgør, at denne forskel reelt skyldes et materielt kriterium, der ikke er forskellen på køn, og at kriteriet a) i tilfælde af en ligebehandlingsklausul, der er omfattet af stk. 2, litra a) eller b), ovenfor, følger af en reel forskel mellem den kvindelige og den mandlige arbejdstagers situation […] […]« Tvisten i hovedsagen og de præjudicielle spørgsmål 13. B.F. Cadman er ansat ved HSE. I den tid, hun har været ansat ved denne institution, er lønsystemet blevet ændret flere gange. Før 1992 var systemet baseret på indeksbestemte forhøjelser, dvs. hver ansat fik en årlig lønforhøjelse, indtil vedkommende havde nået det højeste løntrin i lønrammen. I 1992 indførte HSE et lønelement, der var knyttet til arbejdsindsatsen, hvilket gjorde det muligt at tilpasse den årlige lønforhøjelse for at afspejle den ansattes individuelle indsats. I dette system kunne de ansatte, der ydede mest, hurtigere nå det højeste løntrin. Som følge af ikrafttrædelsen i 1995 af en langsigtet lønoverenskomst blev de årlige lønforhøjelser udbetalt i form af aktier, kaldet »equity shares«, der var knyttet til den ansattes arbejdsindsats. Ændringen nedsatte den hastighed, hvormed lønforskellene mellem ansatte i samme lønramme med henholdsvis høj og lav anciennitet reduceredes. Endelig blev systemet igen ændret i 2000, således at ansatte, der befandt sig på de laveste løntrin, kunne opnå større årlige lønforhøjelser og dermed en hurtigere opstigning gennem lønrammen. 14. I juni 2001 anlagde B.F. Cadman sag ved Employment Tribunal på grundlag af Equal Pay Act. På tidspunktet for indleveringen af stævningen havde hun i næsten fem år været ansat i en ledende stilling som »Inspector« i lønramme 2. Hun havde udtaget fire mandlige kollegaer som referencegrundlag, som også var »Inspectors« i lønramme 2. 15. Selv om de var ansat i samme lønramme som B.F. Cadman, var deres lønninger væsentligt højere. B.F. Cadmans årsløn i regnskabsåret 2000/2001 var på 35 129 pund sterling (GBP), hvorimod de nævnte referencepersoners løn var blevet fastsat til henholdsvis 39 125 GBP, 43 345 GBP, 43 119 GBP og 44 183 GBP. 16. Det er ubestridt, at de fire mandlige referencepersoner på tidspunktet for indleveringen af stævningen til Employment Tribunal havde en større anciennitet end B.F. Cadman, og at hendes anciennitet til dels var opnået i lavere stillinger. 17. Employment Tribunal fastslog, at lønvilkårene i B.F. Cadmans ansættelseskontrakt i medfør af section 1 i Equal Pay Act skulle ændres, således at de ikke var mindre fordelagtige end de tilsvarende vilkår i de fire referencepersoners kontrakter. 18. HSE ankede denne afgørelse til Employment Appeal Tribunal med påstand om annullation. Denne instans fastslog for det første, at en lønforskel, der opstår ved anvendelse af kriteriet anciennitet, i lyset af Domstolens dom af 17. oktober 1989, Danfoss (sag 109/88, Sml. s. 3199, præmis 25) ikke skal særligt begrundes. For det andet fandt den, at selv hvis der havde været krav om begrundelse, havde Employment Tribunal gjort sig skyldig i en urigtig retsanvendelse, da den tog stilling til begrundelsen. 19. Ved ankestævning af 4. november 2003 indbragte B.F. Cadman Employment Appeal Tribunals afgørelse for den forelæggende ret. 20. Court of Appeal har anført, at de lønforskelle, som B.F. Cadman har gjort gældende til støtte for sagen, skyldes opbygningen af lønsystemet, da HSE anvender en ordning for lønforhøjelser, der på den ene eller den anden måde tager hensyn til og belønner anciennitet. 21. Når kvinder i lønramme 2, og generelt de kvinder, der er en del af den relevante gruppe arbejdstagere i HSE, i gennemsnit har en lavere anciennitet end mændene, har anvendelsen af anciennitetskriteriet som element ved fastsættelsen af løn negative konsekvenser for kvinderne. 22. Den forelæggende ret har fastslået, at det bevismateriale, som Equal Opportunities Commission (ligestillingsudvalget) har fremlagt, og som er godkendt af alle parterne i tvisten, godtgør, at kvindelige arbejdstagere i Det Forenede Kongerige og i hele Den Europæiske Union samlet set har en anciennitet, der er lavere end de mandlige arbejdstageres anciennitet. Anvendelsen af anciennitetskriteriet ved fastsættelsen af løn er et væsentligt element i fastholdelsen af lønforskellene, der ganske vist er dalende, mellem kvinder og mænd. 23. I den forbindelse spørger Court of Appeal, om Domstolens praksis har fraveget Domstolens udtalelse i Danfoss-sagen, hvorefter »[…] en arbejdsgiver ikke særligt [behøver] at begrunde en anvendelse af kriteriet anciennitet«. Senere retspraksis, bl.a. dom af 7. februar 1991, Nimz (sag C-184/89, Sml. I, s. 297), af 2. oktober 1997, Gerster (sag C-1/95, Sml. I, s. 5253), og af 17. juni 1998, Hill og Stapleton (sag C-243/95, Sml. I, s. 3739), giver udtryk for en vis ændring i Domstolens praksis. I den forbindelse har Court of Appeal påpeget, at den ikke er overbevist af HSE’s argumenter om, at rækkevidden af Danfoss-dommen kun er blevet ændret af Domstolens senere praksis for så vidt angår deltidsansatte arbejdstagere, og følgelig at anciennitetskriteriet aldrig kræver en objektiv begrundelse, medmindre det drejer sig om sådanne arbejdstagere. 24. Desuden er den forelæggende ret enig i Employment Appeal Tribunal’s udtalelse om, at selv om spørgsmålet om rækkevidden af Danfoss-dommen bliver afgjort til fordel for B.F. Cadman, bør sagen henvises til et andet dommerkollegium end Employment Tribunal med henblik på en fornyet behandling af spørgsmålet om begrundelse. 25. Det er under disse omstændigheder, at Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) har besluttet at udsætte sagen og at forelægge Domstolen følgende præjudicielle spørgsmål: »1) Hvis en arbejdsgivers anvendelse af anciennitetskriteriet ved lønfastsættelsen har forskellig virkning i forhold til de relevante mandlige og kvindelige arbejdstagere, kræver artikel 141 EF da, at arbejdsgiveren særligt begrunder anvendelsen af dette kriterium? Hvis svaret afhænger af omstændighederne, hvilke omstændigheder er der da tale om? 2) Vil besvarelsen af det foregående spørgsmål blive anderledes, hvis arbejdsgiveren anvender anciennitetskriteriet fra sag til sag, således at der foretages en vurdering af, i hvilket omfang ancienniteten begrunder en højere løn? 3) Kan der foretages nogen relevant sondring mellem anciennitetskriteriets anvendelse på deltidsansatte arbejdstagere og dets anvendelse på fuldtidsansatte arbejdstagere?« Om det første og det andet præjudicielle spørgsmål 26. Med det første og det andet spørgsmål, som behandles under ét, ønsker den forelæggende ret nærmere bestemt oplyst, om, og i givet fald under hvilke omstændigheder, artikel 141 EF indeholder en pligt for arbejdsgiveren til at begrunde anvendelsen af anciennitetskriteriet ved fastsættelsen af løn, når anvendelsen heraf indebærer lønforskelle mellem de mænd og kvinder, der skal medtages i sammenligningen. Den generelle ordning i artikel 141, stk. 1, EF 27. Artikel 141, stk. 1, EF opstiller det princip, at der skal betales samme løn for samme arbejde eller for arbejde af samme værdi, hvad enten det udføres af en mand eller en kvinde (dom af 17.9.2002, sag C-320/00, Lawrence m.fl., Sml. I, s. 7325, præmis 11). 28. Som Domstolen allerede har fastslået i dom af 8. april 1976, Defrenne (sag 43/75, Sml. s. 455, præmis 12), hører dette princip, som er det konkrete udtryk for det almindelige lighedsprincip, hvorefter sammenlignelige situationer ikke må behandles forskelligt, medmindre en forskelsbehandling er objektivt begrundet, til Fællesskabets grundlag (jf. tillige dom af 26.6.2001, sag C-381/99, Brunnhofer, Sml. I, s. 4961, præmis 28, og dommen i sagen Lawrence m.fl., præmis 12). 29. I øvrigt bemærkes den generelle regel i artikel 1, stk. 1, i direktiv 75/117, hvis væsentligste formål er at lette den praktiske gennemførelse af ligelønsprincippet i artikel 141, stk. 1, EF uden at ændre dette princips indhold eller rækkevidde (jf. dom af 31.3.1981, sag 96/80, Jenkins, Sml. s. 911, præmis 22). Denne regel indebærer afskaffelsen af forskelsbehandling på grundlag af køn for så vidt angår alle lønelementer eller lønvilkår for samme arbejde eller for arbejde af samme værdi (jf. dom af 1.7.1986, sag 237/85, Rummler, Sml. s. 2101, præmis 11). 30. Ikke blot direkte forskelsbehandling, men også indirekte forskelsbehandling er omfattet af anvendelsesområdet for artikel 141, stk. 1, EF (jf. i denne retning Jenkins-dommen, præmis 14 og 15, og dom af 27.5.2004, sag C-285/02, Elsner-Lakeberg, Sml. I, s. 5861, præmis 12). 31. Det følger af fast retspraksis, at artikel 141 EF, i lighed med den tidligere artikel 119 i EØF-traktaten (nu artikel 119 EF (artikel 117 EF til 120 EF er blevet erstattet af artikel 136 EF til 143 EF)), skal fortolkes således, at hvis der er tegn på forskelsbehandling, påhviler det arbejdsgiveren at godtgøre, at den pågældende praksis er begrundet i objektive forhold, som intet har at gøre med forskelsbehandling på grundlag af køn (jf. i denne retning bl.a. Danfoss-dommen, præmis 22 og 23, dom af 27.6.1990, sag C-33/89, Kowalska, Sml. I, s. 2591, præmis 16, Hill og Stapleton-dommen, præmis 43, og dom af 23.10.2003, sag C-4/02 og C-5/02, Schönheit og Becker, Sml. I, s. 12575, præmis 71). 32. Begrundelsen skal være baseret på et lovligt formål. De midler, der anvendes for at nå dette formål, skal være egnede og nødvendige (jf. i denne retning dom af 13.5.1986, sag 170/84, Bilka, Sml. s. 1607, præmis 37). Anvendelsen af anciennitetskriteriet 33. I præmis 24 og 25 i Danfoss-dommen fastslog Domstolen, efter at have bemærket, at det ikke er udelukket, at anvendelsen af anciennitetskriteriet kan medføre en mindre gunstig behandling af kvinder end mænd, at arbejdsgiveren ikke særligt skal begrunde anvendelsen af dette kriterium. 34. Med denne udtalelse har Domstolen anerkendt, at det er et lovligt lønpolitisk formål at belønne bl.a. den opnåede erfaring, som sætter arbejdstageren i stand til at udføre sine arbejdsopgaver bedre. 35. Anvendelsen af anciennitetsprincippet er normalt et egnet middel til at opnå dette formål. Anciennitet er ensbetydende med erfaring, som i almindelighed sætter arbejdstageren i stand til at udføre sine arbejdsopgaver bedre. 36. Det står følgelig arbejdsgiveren frit for at honorere anciennitet uden at skulle bevise, hvilken betydning den har for udførelsen af den pågældende lønmodtagers konkrete arbejdsopgaver. 37. I den samme dom har Domstolen dog ikke udelukket, at der kan forekomme situationer, hvor anvendelsen af anciennitetskriteriet skal begrundes af arbejdsgiveren i detaljer. 38. Dette er bl.a. tilfældet, når arbejdstageren fremlægger elementer, der kan give anledning til alvorlig tvivl med hensyn til, om anvendelsen af anciennitetskriteriet i den konkrete sag er egnet til at nå det nævnte formål. Det påhviler derfor arbejdsgiveren at godtgøre, at det, der normalt er tilfældet, dvs. at anciennitet er ensbetydende med erfaring, som sætter arbejdstageren i stand til at udføre sine arbejdsopgaver bedre, også er tilfældet i det konkrete ansættelsesforhold. 39. Det bør tilføjes, at når der ved fastsættelsen af lønnen anvendes et fagligt klassifikationssystem, der er baseret på en evaluering af det arbejde, som skal udføres, kræves det ikke, at begrundelsen for anvendelsen af et bestemt kriterium vedrører de berørte arbejdstageres individuelle situation. Heraf følger, at hvis det formål, der søges opnået med anvendelsen af anciennitetskriteriet, er en anerkendelse af den opnåede erfaring, skal det ikke inden for rammerne af et sådant system godtgøres, at en arbejdstager, individuelt set, i løbet af den relevante periode, har opnået en erfaring, der sætter vedkommende i stand til at udføre arbejdet bedre. Der skal derimod henses objektivt til arten af det arbejde, der skal udføres (Rummler-dommen, præmis 13). 40. Det følger af ovenstående overvejelser, at det første og det andet spørgsmål skal besvares med, at artikel 141 EF skal fortolkes således, at i situationer, hvor anvendelsen af anciennitetskriteriet ved fastsættelsen af løn indebærer lønforskelle mellem de mænd og kvinder, der skal medtages i sammenligningen, for samme arbejde eller arbejde af samme værdi, – skal arbejdsgiveren – da anciennitetskriteriet normalt er egnet til at nå det lovlige formål at belønne den opnåede erfaring, som sætter arbejdstageren i stand til at udføre sine arbejdsopgaver bedre – ikke særligt godtgøre, at anvendelsen af kriteriet er egnet til at nå dette formål for så vidt angår et bestemt ansættelsesforhold, medmindre arbejdstageren fremlægger elementer, der kan give anledning til alvorlig tvivl i den henseende – kræves det ikke, når der ved fastsættelsen af lønnen anvendes et fagligt klassifikationssystem, der er baseret på en evaluering af det arbejde, som skal udføres, at det godtgøres, at en arbejdstager, individuelt set, i løbet af den relevante periode har opnået en erfaring, der sætter vedkommende i stand til at udføre arbejdet bedre. Om det tredje præjudicielle spørgsmål 41. I betragtning af svaret på det første og det andet spørgsmål er det ikke fornødent at besvare det tredje spørgsmål. Dommens tidsmæssige virkninger 42. Det Forenede Kongeriges regering og Irland finder, at hvis Domstolen påtænker at fravige de principper, der blev fastslået i Danfoss-dommen, kræver overvejelser omkring retssikkerheden en begrænsning af dommens tidsmæssige virkninger. 43. Da denne dom blot indeholder en præcision af retspraksis på området, er det ikke fornødent at begrænse dommens tidsmæssige virkninger. Sagens omkostninger 44. Da sagens behandling i forhold til hovedsagens parter udgør et led i den sag, der verserer for den nationale ret, tilkommer det denne at træffe afgørelse om sagens omkostninger. Bortset fra nævnte parters udgifter kan de udgifter, som er afholdt i forbindelse med afgivelse af indlæg for Domstolen, ikke erstattes. Afgørelse På grundlag af disse præmisser kender Domstolen (Store Afdeling) for ret: Artikel 141 EF skal fortolkes således, at i situationer, hvor anvendelsen af anciennitetskriteriet ved fastsættelsen af løn indebærer lønforskelle mellem de mænd og kvinder, der skal medtages i sammenligningen, for samme arbejde eller arbejde af samme værdi, – skal arbejdsgiveren – da anciennitetskriteriet normalt er egnet til at nå det lovlige formål at belønne den opnåede erfaring, som sætter arbejdstageren i stand til at udføre sine arbejdsopgaver bedre – ikke særligt godtgøre, at anvendelsen af kriteriet er egnet til at nå dette formål for så vidt angår et bestemt ansættelsesforhold, medmindre arbejdstageren fremlægger elementer, der kan give anledning til alvorlig tvivl i den henseende – kræves det ikke, når der ved fastsættelsen af lønnen anvendes et fagligt klassifikationssystem, der er baseret på en evaluering af det arbejde, som skal udføres, at det godtgøres, at en arbejdstager, individuelt set, i løbet af den relevante periode har opnået en erfaring, der sætter vedkommende i stand til at udføre arbejdet bedre.

61984CJ0094

de

1 DIE COUR DU TRAVAIL LÜTTICH HAT MIT URTEIL VOM 27 . MÄRZ 1984 , DAS AM 5 . APRIL 1984 BEI DER KANZLEI DES GERICHTSHOFES EINGEGANGEN IST , GEMÄSS ARTIKEL 177 EWG-VERTRAG ZWEI FRAGEN NACH DER AUSLEGUNG MEHRERER BESTIMMUNGEN DER VERORDNUNG NR . 1408/71 DES RATES VOM 14 . JUNI 1971 ZUR ANWENDUNG DER SYSTEME DER SOZIALEN SICHERHEIT AUF ARBEITNEHMER UND DEREN FAMILIEN , DIE INNERHALB DER GEMEINSCHAFT ZU- UND ABWANDERN , ( ABL . L 149 , S . 2 ) ZUR VORABENTSCHEIDUNG VORGELEGT . 2 DIESE FRAGEN STELLEN SICH IN EINEM RECHTSSTREIT , IN DEM ES UM DIE WEIGERUNG DES OFFICE NATIONAL DE L ' EMPLOI , BEKLAGTER UND BERUFUNGSKLAEGER DES AUSGANGSVERFAHRENS ( IM FOLGENDEN : BEKLAGTER ), GEHT , DEM KLAEGER UND BERUFUNGSBEKLAGTEN DES AUSGANGSVERFAHRENS ( IM FOLGENDEN : KLAEGER ) DAS ÜBERBRÜCKUNGSGELD ZU GEWÄHREN , AUF DAS JUNGE ARBEITNEHMER , DIE NACH ABSCHLUSS IHRER SCHULAUSBILDUNG ODER IHRER LEHRE KEINE ARBEIT GEFUNDEN HABEN , NACH BELGISCHEM RECHT ANSPRUCH HABEN . 3 DER KLAEGER , DER DIE UNGARISCHE STAATSANGEHÖRIGKEIT BESITZT , WOHNT IN BELGIEN BEI SEINER MUTTER , DIE ITALIENERIN UND IM BELGISCHEN HOHEITSGEBIET ALS ARBEITNEHMERIN BESCHÄFTIGT IST . 4 DIE WEIGERUNG , DEM KLAEGER DAS ÜBERBRÜCKUNGSGELD ZU GEWÄHREN , WURDE MIT SEINER UNGARISCHEN STAATSANGEHÖRIGKEIT BEGRÜNDET , DA DIESE LEISTUNG AUSLÄNDISCHEN ARBEITNEHMERN UND STAATENLOSEN NACH DEN ANWENDBAREN BELGISCHEN RECHTSVORSCHRIFTEN ' ' NUR IM RAHMEN EINES INTERNATIONALEN ÜBEREINKOMMENS ' ' GEWÄHRT WERDE . ZWISCHEN UNGARN UND BELGIEN BESTEHT AUF DIESEM GEBIET KEIN ÜBEREINKOMMEN . 5 DER KLAEGER FOCHT DIE ABLEHNENDE ENTSCHEIDUNG VOR DEM TRIBUNAL DU TRAVAIL LÜTTICH AN . ER OBSIEGTE IN DER ERSTEN INSTANZ , DA DAS GERICHT DER AUFFASSUNG WAR , DASS ARTIKEL 3 ABSATZ 1 IN VERBINDUNG MIT ARTIKEL 2 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG NR . 1408/71 ES ERMÖGLICHE , AUF DEN KLAEGER WEGEN SEINER EIGENSCHAFT ALS FAMILIENANGEHÖRIGER EINES ARBEITNEHMERS , DER DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES ANDEREN MITGLIEDSTAATS BESITZT , DIE RECHTSVORSCHRIFTEN SEINES WOHNORTSTAATS UNTER DENSELBEN VORAUSSETZUNGEN ANZUWENDEN WIE AUF DIE ANGEHÖRIGEN DES WOHNORTSTAATS . 6 DIE AUF DIE BERUFUNG DES BEKLAGTEN MIT DEM RECHTSSTREIT BEFASSTE COUR DU TRAVAIL LÜTTICH HAT DAS VERFAHREN AUSGESETZT UND DEM GERICHTSHOF GEMÄSS ARTIKEL 177 EWG-VERTRAG FOLGENDE FRAGEN ZU VORABENTSCHEIDUNG VORGELEGT : ' ' I . IST ARTIKEL 2 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG ( EWG ) NR . 1408/71 DAHIN AUSZULEGEN , DASS JEMAND , DER NICHT STAATSANGEHÖRIGER EINES MITGLIEDSTAATS IST , ALLEIN AUFGRUND DER TATSACHE , DASS SEINE MUTTER STAATSANGEHÖRIGE EINES MITGLIEDSTAATS IST , IN DEN GENUSS DER BELGISCHEN RECHTSVORSCHRIFTEN ÜBER DIE ARBEITSLOSIGKEIT KOMMEN KANN , UND ZWAR AUFGRUND DER WORTE , SOWIE FÜR DEREN FAMILIENANGEHÖRIGE ' IN ARTIKEL 2 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG? II.FALLS JEMAND , DER NICHT STAATSANGEHÖRIGER EINES MITGLIEDSTAATS IST , DURCH DIE ANWENDUNG DES ARTIKELS 2 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG NR . 1408/71 IN DEN GENUSS DER BELGISCHEN RECHTSVORSCHRIFTEN ÜBER DIE ARBEITSLOSIGKEIT KOMMT , IST DANN AUFGRUND DES IN ARTIKEL 3 ABSATZ 1 DIESER VERORDNUNG VERANKERTEN GLEICHBEHANDLUNGSGRUNDSATZES ARTIKEL 124 DES BELGISCHEN ARRETE ROYAL RELATIF A L ' EMPLOI ET AU CHOMAGE VOM 20 . DEZEMBER 1963 ( KÖNIGLICHE VERORDNUNG ÜBER DIE BESCHÄFTIGUNG UND DIE ARBEITSLOSIGKEIT ) AUF IHN ANWENDBAR , WONACH EHEMALIGE SCHÜLER ODER STUDENTEN , DIE NOCH KEINE ARBEIT GEFUNDEN HABEN , ANSPRUCH AUF EIN ÜBERBRÜCKUNGSGELD HABEN? GILT DIES , OBGLEICH ARTIKEL 67 DER VERORDNUNG OFFENSICHTLICH EINE DERARTIGE LEISTUNG BEI ARBEITSLOSIGKEIT NUR NACH ZURÜCKLEGUNG VON VERSICHERUNGS- ODER BESCHÄFTIGUNGSZEITEN VORSIEHT? ' ' 7 ARTIKEL 2 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG NR . 1408/71 , AUF DEN DAS NATIONALE GERICHT BEZUG NIMMT , LAUTET WIE FOLGT : ' ' DIESE VERORDNUNG GILT FÜR ARBEITNEHMER , FÜR WELCHE DIE RECHTSVORSCHRIFTEN EINES ODER MEHRERER MITGLIEDSTAATEN GELTEN ODER GALTEN , SOWEIT SIE STAATSANGEHÖRIGE EINES MITGLIEDSTAATS SIND ODER ALS STAATENLOSE ODER FLÜCHTLINGE IM GEBIET EINES MITGLIEDSTAATS WOHNEN , SOWIE FÜR DEREN FAMILIENANGEHÖRIGE UND HINTERBLIEBENE . ' ' 8 DA DIE FAMILIENANGEHÖRIGEN DES ANGEHÖRIGEN EINES MITGLIEDSTAATS ZU DEN PERSONEN GEHÖREN , FÜR DIE DIE VERORDNUNG NR . 1408/71 GILT , HABEN SIE GEMÄSS ARTIKEL 3 ABSATZ 1 DER VERORDNUNG ' ' DIE GLEICHEN RECHTE ... AUFGRUND DER RECHTSVORSCHRIFTEN EINES MITGLIEDSTAATS WIE DIE STAATSANGEHÖRIGEN DIESES STAATES , SOWEIT BESONDERE BESTIMMUNGEN DIESER VERORDNUNG NICHTS ANDERES VORSEHEN ' ' . 9 ZUR BEANTWORTUNG DER ERSTEN FRAGE DES VORLEGENDEN GERICHTS IST ZUNÄCHST KLARZUSTELLEN , AUF WELCHE LEISTUNGEN DIE FAMILIENANGEHÖRIGEN EINES ARBEITNEHMERS , DER ANGEHÖRIGER EINES MITGLIEDSTAATS IST , NACH DER VERORDNUNG NR . 1408/71 ANSPRUCH HABEN . 10 INSOWEIT HABEN DER BEKLAGTE UND DIE KOMMISSION , DIE GEMÄSS ARTIKEL 20 DES PROTOKOLLS ÜBER DIE SATZUNG DES GERICHTSHOFES DER EUROPÄISCHEN GEMEINSCHAFTEN SCHRIFTLICHE ERKLÄRUNGEN EINGEREICHT HABEN , AUF DAS URTEIL VOM 23 . NOVEMBER 1976 IN DER RECHTSSACHE 40/76 ( KERMASCHEK , SLG . 1976 , 1669 ) BEZUG GENOMMEN . 11 DIE KOMMISSION WEIST DARAUF HIN , DASS DIESES URTEIL EINE DEUTLICHE UNTERSCHEIDUNG ZWISCHEN DEN ARBEITNEHMERN EINERSEITS UND IHREN FAMILIENANGEHÖRIGEN UND HINTERBLIEBENEN ANDERERSEITS TRIFFT . WÄHREND DIE ZUR ERSTEN GRUPPE GEHÖRIGEN PERSONEN ANSPRÜCHE AUF LEISTUNGEN IM SINNE DER VERORDNUNG NR . 1408/71 AUS EIGENEM RECHT GELTEND MACHEN KÖNNTEN , STÜNDEN DEN ZUR ZWEITEN GRUPPE GEHÖRIGEN PERSONEN NUR ABGELEITETE RECHTE ZU , DIE SIE ALS FAMILIENANGEHÖRIGE ODER HINTERBLIEBENE EINES ARBEITNEHMERS ERWORBEN , ALSO VON EINER ZUR ERSTEN GRUPPE GEHÖRENDEN PERSON ABGELEITET HÄTTEN . 12 DIE IM VORLIEGENDEN FALL VOM KLAEGER BEANSPRUCHTE VERGÜNSTIGUNG SEI KEINE LEISTUNG , AUF DIE ER ALS FAMILIENANGEHÖRIGER EINES ARBEITSLOSEN WANDERARBEITNEHMERS ANSPRUCH HABE , DA SIE KEIN RECHT SEI , DAS SICH AUS DER STELLUNG SEINER MUTTER ALS WANDERARBEITNEHMERIN ERGEBE . NACH DEN BELGISCHEN RECHTSVORSCHRIFTEN STEHE DAS ÜBERBRÜCKUNGSGELD DEN JUNGEN ARBEITSLOSEN ALS SOLCHEN , NICHT ALS ' ' FAMILIENANGEHÖRIGEN ' ' EINES ARBEITNEHMERS ZU . DIE KOMMISSION SCHLAEGT DESHALB VOR , DIE ERSTE FRAGE DES VORLEGENDEN GERICHTS ZU VERNEINEN . 13 DER BEKLAGTE TEILT IM WESENTLICHEN DIE AUFFASSUNG DER KOMMISSION ZUR AUSLEGUNG DER VERORDNUNG NR . 1408/71 . 14 ZU DIESEM PUNKT IST DARAUF HINZUWEISEN , DASS , WIE SICH AUS DEM VORGENANNTEN URTEIL VOM 23 . NOVEMBER 1976 NAMENTLICH FÜR DIE ARBEITSLOSENUNTERSTÜTZUNG ERGIBT , DIE FAMILIENANGEHÖRIGEN EINES WANDERARBEITNEHMERS , DER ANGEHÖRIGER EINES MIT GLIEDSTAATS IST , UNABHÄNGIG VON IHRER STAATSANGEHÖRIGKEIT NUR AUF DIEJENIGEN LEISTUNGEN ANSPRUCH HABEN , DIE IN DEN RECHTSVORSCHRIFTEN DER MITGLIEDSTAATEN ZUGUNSTEN DER FAMILIENANGEHÖRIGEN ARBEITSLOSER ARBEITNEHMER VORGESEHEN SIND . 15 BEI DEM VOM VORLEGENDEN GERICHT GENANNTEN ÜBERBRÜCKUNGSGELD HANDELT ES SICH UM EINE LEISTUNG , DIE JUNGEN ARBEITSLOSEN AUFGRUND IHRER PERSÖNLICHEN LAGE UND NICHT DESHALB GEWÄHRT WIRD , WEIL SIE FAMILIENANGEHÖRIGE EINES ARBEITNEHMERS SIND . 16 DARAUS FOLGT , DASS DER STAATSANGEHÖRIGE EINES DRITTSTAATS , DER FAMILIENANGEHÖRIGER EINES DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES MITGLIEDSTAATS BESITZENDEN ARBEITNEHMERS IST , NICHT UNTER BERUFUNG AUF DIE VERORDNUNG NR . 1408/71 , NAMENTLICH DEREN ARTIKEL 2 ABSATZ 1 UND ARTIKEL 3 ABSATZ 1 , DIE GEWÄHRUNG DES ÜBERBRÜCKUNGSGELDES VERLANGEN KANN , DAS IN DEN RECHTSVORSCHRIFTEN DES MITGLIEDSTAATS , IN DESSEN HOHEITSGEBIET DER ARBEITNEHMER BESCHÄFTIGT IST , FÜR JUNGE ARBEITSLOSE VORGESEHEN IST . 17 UNTER DIESEN UMSTÄNDEN ERÜBRIGT SICH DIE BEANTWORTUNG DER ZWEITEN FRAGE DES VORLEGENDEN GERICHTS , DA DIESE NUR FÜR DEN FALL DER BEJAHUNG DER ERSTEN FRAGE DURCH DEN GERICHTSHOF GESTELLT WORDEN IST . 18 UM JEDOCH ALLE FRAGEN DER AUSLEGUNG DES GEMEINSCHAFTSRECHTS ZU BEANTWORTEN , DEREN KLÄRUNG DEM NATIONALEN GERICHT BEI DER ENTSCHEIDUNG DES IHM VORLIEGENDEN RECHTSSTREITS DIENT , IST NOCH EINE ANDERE FRAGE ZU PRÜFEN , DIE IM LAUFE DES VERFAHRENS AUFGEWORFEN WORDEN IST UND DIE AUSLEGUNG DES ARTIKELS 7 ABSATZ 2 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 DES RATES VOM 15 . OKTOBER 1968 ( ABL . L 257 , S . 2 ) BETRIFFT . 19 DIE KOMMISSION HAT DAZU DIE AUFFASSUNG VERTRETEN , DASS DAS VON DEM NATIONALEN GERICHT GENANNTE ÜBERBRÜCKUNGSGELD EINE SOZIALE VERGÜNSTIGUNG IM SINNE DIESER VORSCHRIFT DARSTELLE UND DESHALB DEN KINDERN EINES DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES MITGLIEDSTAATS BESITZENDEN ARBEITNEHMERS UNABHÄNGIG VON IHRER NATIONALITÄT GEWÄHRT WERDEN MÜSSE . DER KLAEGER , DER IM VORLIEGENDEN VERFAHREN LEDIGLICH MÜNDLICHE ERKLÄRUNGEN ABGEGEBEN HAT , HAT SICH EBENFALLS IN DIESEM SINNE AUSGESPROCHEN . DER BEKLAGTE HAT ERKLÄRT , ER HABE INSOWEIT KEINE ERKLÄRUNGEN ABZUGEBEN . 20 NACH ARTIKEL 7 ABSATZ 2 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 GENIESST EIN ARBEITNEHMER , DER STAATSANGEHÖRIGER EINES MITGLIEDSTAATS IST , IM HOHEITSGEBIET DER ANDEREN MITGLIEDSTAATEN ' ' DIE GLEICHEN SOZIALEN UND STEUERLICHEN VERGÜNSTIGUNGEN WIE DIE INLÄNDISCHEN ARBEITNEHMER ' ' . 21 WIE DER GERICHTSHOF WIEDERHOLT ( ZULETZT IN SEINEM URTEIL VOM 27 . MÄRZ 1985 IN DER RECHTSSACHE 249/83 , HÖCKX , SLG . 1985 , 973 ) ENTSCHIEDEN HAT , UMFASST DER BEGRIFF DER SOZIALEN VERGÜNSTIGUNG IM SINNE DES ARTIKELS 7 ABSATZ 2 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 ALLE VERGÜNSTIGUNGEN , ' ' DIE - OB SIE AN EINEN ARBEITSVERTRAG ANKNÜPFEN ODER NICHT - DEN INLÄNDISCHEN ARBEITNEHMERN HAUPTSÄCHLICH WEGEN IHRER OBJEKTIVEN ARBEITNEHMEREIGENSCHAFT ODER EINFACH WEGEN IHRES WOHNORTES IM INLAND GEWÄHRT WERDEN UND DEREN AUSDEHNUNG AUF DIE ARBEITNEHMER , DIE STAATSANGEHÖRIGE EINES ANDEREN MITGLIEDSTAATS SIND , DESHALB ALS GEEIGNET ERSCHEINT , DEREN MOBILITÄT INNERHALB DER GEMEINSCHAFT ZU ERLEICHTERN ' ' . 22 FERNER GEHT AUS DEN URTEILEN VOM 30 . SEPTEMBER 1975 IN DER RECHTSSACHE 32/75 ( CRISTINI , SLG . 1975 , 1085 ) UND VOM 16 . DEZEMBER 1976 IN DER RECHTSSACHE 63/76 ( INZIRILLO , SLG . 1976 , 2057 ) HERVOR , DASS DER IN ARTIKEL 7 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 VERANKERTE GLEICHBEHANDLUNGSGRUNDSATZ EBENFALLS BEZWECKT , DIE DISKRIMINIERUNG DER VERWANDTEN ABSTEIGENDER LINIE , DENEN DER ARBEITNEHMER UNTERHALT GEWÄHRT , ZU VERHINDERN . 23 ANDERNFALLS SÄHE SICH NÄMLICH DER ARBEITNEHMER , DER SEINEN KINDERN DEN BEZUG DER IN DEN RECHTSVORSCHRIFTEN DER MITGLIEDSTAATEN ZUR UNTERSTÜTZUNG JUNGER ARBEITSLOSER VORGESEHENEN LEISTUNGEN SICHERN MÖCHTE , VERANLASST , NICHT IN DEM MITGLIEDSTAAT ZU BLEIBEN , IN DEM ER WOHNUNG GENOMMEN UND EINE BESCHÄFTIGUNG GEFUNDEN HAT , WENN DIESER STAAT SEINEN KINDERN AUFGRUND IHRER AUSLÄNDISCHEN STAATSANGEHÖRIGKEIT DIE GEWÄHRUNG DIESER LEISTUNGEN VERWEIGERN KÖNNTE . DIESES ERGEBNIS WIDERSPRÄCHE , WIE IN DEM URTEIL VOM 16 . DEZEMBER 1976 AUSGEFÜHRT WIRD , DEM MIT DEM GRUNDSATZ DER FREIZUEGIGKEIT DER ARBEITNEHMER INNERHALB DER GEMEINSCHAFT VERFOLGTEN ZIEL UNTER ANDEREM DESHALB , WEIL DER ARBEITNEHMER UND SEINE FAMILIENANGEHÖRIGEN KRAFT DIESES GRUNDSATZES DAS RECHT HABEN , UNTER DEN IN DER VERORDNUNG NR . 1251/70 DER KOMMISSION VOM 29 . JUNI 1970 ( ABL . 1970 , L 142 , S . 24 ) FESTGELEGTEN VORAUSSETZUNGEN IM HOHEITSGEBIET DES MITGLIEDSTAATS ZU VERBLEIBEN , IN DEM DER ARBEITNEHMER BESCHÄFTIGT IST . 24 SOMIT IST EIN MITGLIEDSTAAT NACH ARTIKEL 7 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 NICHT BERECHTIGT , DEN KINDERN EINES DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES ANDEREN MITGLIEDSTAATS BESITZEND ARBEITNEHMERS , DENEN DIESER UNTERHALT GEWÄHRT , LEISTUNGEN , DIE IN SEINEN RECHTSVORSCHRIFTEN ZUGUNSTEN JUNGER ARBEITSLOSER VORGESEHEN SIND , DESHALB ZU VERWEIGERN , WEIL SIE AUSLÄNDER SIND . 25 DAS GILT AUCH DANN , WENN DAS KIND WIE IN DEM VOM VORLEGENDEN GERICHT DARGELEGTEN FALL NICHT STAATSANGEHÖRIGER EINES MITGLIEDSTAATS , SONDERN EINES DRITTSTAATS IST . 26 TATSÄCHLICH IST , WIE DIE KOMMISSION ZU RECHT GELTEND GEMACHT HAT , DER GLEICHBEHANDLUNGSGRUNDSATZ , DER NACH ARTIKEL 7 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 FÜR DIE DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES ANDEREN MITGLIEDSTAATS BESITZENDEN ARBEITNEHMER UND MITTELBAR FÜR IHRE FAMILIENANGEHÖRIGEN GILT , UNGEACHTET DER STAATSANGEHÖRIGKEIT DIESER FAMILIENANGEHÖRIGEN ANWENDBAR . DIES WIRD AUSDRÜCKLICH DURCH DEN WORTLAUT DES ARTIKELS 11 DIESER VERORDNUNG BESTÄTIGT , NACH DEM DER EHEGATTE EINES STAATSANGEHÖRIGEN EINES MITGLIEDSTAATS , DER IM HOHEITSGEBIET EINES MITGLIEDSTAATS EINE TÄTIGKEIT IM LOHN- ODER GEHALTSVERHÄLTNIS ODER EINE SELBSTÄNDIGE TÄTIGKEIT AUSÜBT , SOWIE DIE KINDER DIESES STAATSANGEHÖRIGEN , DIE NOCH NICHT 21 JAHRE ALT SIND ODER DENEN ER UNTERHALT GEWÄHRT , ' ' SELBST WENN SIE NICHT DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES MITGLIEDSTAATS BESITZEN ' ' , DAS RECHT HABEN , IM GESAMTEN HOHEITSGEBIET DIESES MITGLIEDSTAATS IRGENDEINE TÄTIGKEIT IM LOHN- ODER GEHALTSVERHÄLTNIS AUSZUÜBEN . 27 DIE VOM VORLEGENDEN GERICHT GESTELLTEN FRAGEN SIND SOMIT WIE FOLGT ZU BEANTWORTEN : DER STAATSANGEHÖRIGE EINES DRITTSTAATS , DER FAMILIENANGEHÖRIGER EINES DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES MITGLIEDSTAATS BESITZENDEN ARBEITNEHMERS IST , KANN NICHT UNTER BERUFUNG AUF DIE VERORDNUNG NR . 1408/71 , NAMENTLICH DEREN ARTIKEL 2 ABSATZ 1 UND ARTIKEL 3 ABSATZ 1 , DIE GEWÄHRUNG DES ÜBERBRÜCKUNGSGELDES VERLANGEN , DAS IN DEN RECHTSVORSCHRIFTEN DES MITGLIEDSTAATS , IN DESSEN HOHEITSGEBIET DER ARBEITNEHMER BESCHÄFTIGT IST , FÜR JUNGE ARBEITSLOSE VORGESEHEN IST . EINE DERARTIGE LEISTUNG STELLT JEDOCH EINE SOZIALE VERGÜNSTIGUNG IM SINNE DES ARTIKELS 7 ABSATZ 2 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 DAR . Kostenentscheidung KOSTEN 28 DIE AUSLAGEN DER KOMMISSION , DIE VOR DEM GERICHTSHOF ERKLÄRUNGEN ABGEGEBEN HAT , SIND NICHT ERSTATTUNGSFÄHIG . FÜR DIE PARTEIEN DES AUSGANGSVERFAHRENS IST DAS VERFAHREN VOR DEM GERICHTSHOF EIN ZWISCHENSTREIT IN DEM VOR DEM NATIONALEN GERICHT ANHÄNGIGEN RECHTSSTREIT ; DIE KOSTENENTSCHEIDUNG IST DAHER SACHE DIESES GERICHTS . Tenor AUS DIESEN GRÜNDEN HAT DER GERICHTSHOF ( ERSTE KAMMER ) AUF DIE IHM VON DER COUR DU TRAVAIL LÜTTICH MIT URTEIL VOM 27 . MÄRZ 1984 VORGELEGTE FRAGE FÜR RECHT ERKANNT : DER STAATSANGEHÖRIGE EINES DRITTSTAATS , DER FAMILIENANGEHÖRIGER EINES DIE STAATSANGEHÖRIGKEIT EINES MITGLIEDSTAATS BESITZENDEN ARBEITNEHMERS IST , KANN NICHT UNTER BERUFUNG AUF DIE VERORDNUNG NR . 1408/71 , NAMENTLICH DEREN ARTIKEL 2 ABSATZ 1 UND ARTIKEL 3 ABSATZ 1 , DIE GEWÄHRUNG DES ÜBERBRÜCKUNGSGELDES VERLANGEN , DAS IN DEN RECHTSVORSCHRIFTEN DES MITGLIEDSTAATS , IN DESSEN HOHEITSGEBIET DER ARBEITNEHMER BESCHÄFTIGT IST , FÜR JUNGE ARBEITSLOSE VORGESEHEN IST . EINE DERARTIGE LEISTUNG STELLT JEDOCH EINE SOZIALE VERGÜNSTIGUNG IM SINNE DES ARTIKELS 7 ABSATZ 2 DER VERORDNUNG NR . 1612/68 DAR .

62005TJ0189

hu

Az OHIM első fellebbezési tanácsának 2005. február 10‑i az Usinor SA és a Corus UK Ltd. közötti felszólalási eljárásra vonatkozó határozata (R 411/2004‑1. sz. ügy) ellen benyújtott kereset. Az ügy adatai A közösségi védjegy bejelentője: Corus UK Ltd Az érintett közösségi védjegy: A GALVALLOY szóvédjegy a 6. osztályba tartozó áruk (acéllemezek és acéllapok stb.) vonatkozásában – 796 557. sz. védjegybejelentés. A felszólalási eljárásban hivatkozott védjegy vagy megjelölés jogosultja: Usinor SA A hivatkozott védjegy vagy megjelölés: A GALVALLIA nemzeti szóvédjegy a 6. osztályba tartozó áruk vonatkozásában. A felszólalási osztály határozata: A felszólalási osztály a védjegybejelentési kérelmet elutasította. A fellebbezési tanács határozata: A fellebbezési tanács a felszólalási osztály határozatát megsemmisítette. Rendelkező rész 1) Az Elsőfokú Bíróság hatályon kívül helyezi a Belső Piaci Harmonizációs Hivatal (védjegyek és formatervezési minták) (OHIM) első fellebbezési tanácsának 2005. február 10‑én (az R 411/2004‑1. sz. ügyben) hozott határozatát. 2) Az OHIM maga viseli a saját költségeit, valamint köteles viselni az Usinor SA részéről felmerült költségeket. 3) A Corus UK Ltd maga viseli a saját költségeit.

61998CJ0470

fi

Tuomion perustelut 1 Euroopan yhteisöjen komissio on nostanut EY:n perustamissopimuksen 169 artiklan (josta on tullut EY 226 artikla) nojalla kanteen, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 18.12.1998 ja jossa yhteisöjen tuomioistuinta vaaditaan toteamaan, että Helleenien tasavalta ei ole noudattanut EY:n perustamissopimuksen mukaisia ja kolmansista maista yhteisöön tuotavien tuotteiden eläinlääkintätarkastusten järjestämistä koskevista periaatteista 10 päivänä joulukuuta 1990 annetun neuvoston direktiivin 90/675/ETY (EYVL L 373, s. 1; jäljempänä direktiivi) mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole toteuttanut säädetyssä määräajassa tarvittavia toimenpiteitä sen takaamiseksi, että lähettäjä, vastaanottaja tai näiden edustaja vastaa sellaisista kyseisen direktiivin 3 artiklan ii alakohdassa ja 4 artiklassa tarkoitetuista eläinlääkintätarkastuksista ja hallinnollisista tarkastuksista, jotka koskevat yhteisöön kolmansista maista tuotavia maataloustuotteita, tuoretta lihaa ja siipikarjanlihaa lukuun ottamatta, aiheutuvista kustannuksista ilman valtion korvausta. 2 Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa: "Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tulliviranomainen antaa luvan tuotteiden kulutukseen laskemiseen liitteessä I tarkoitetuille alueille ainoastaan, jos - - ii) esitetään todisteet siitä, että eläinlääkintätarkastusten kustannukset on maksettu ja on tarvittaessa annettu 16 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut mahdolliset kustannukset kattava vakuus. Tämän artiklan soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt annetaan tarvittaessa 24 artiklassa säädettyä menettelyä noudattaen sanotun kuitenkaan rajoittamatta 17 artiklan mukaisesti annettujen erityissäännösten soveltamista." 3 Direktiivin 4 artiklassa säädetään seuraavaa: "1. Jokaiselle kolmannesta maasta tulevalle tuote-erälle tehdään tuotteiden tulliselvitysmuodosta riippumatta asiakirjojen tarkastus ja tunnistamistarkastus, joiden avulla varmistetaan: - tuotteiden alkuperä, - tuotteiden myöhempi määräpaikka erityisesti niiden tuotteiden osalta, joiden kauppaa yhteisössä ei ole yhdenmukaistettu, - että asiakirjoissa olevat merkinnät vastaavat yhteisön lainsäädännössä vaadittuja takeita tai, jos kyseisten tuotteiden kauppaa yhteisössä ei ole yhdenmukaistettu, tässä direktiivissä tarkoitettuihin eri tapauksiin soveltuvissa kansallisissa määräyksissä vaadittuja takeita, - - 7. Kaikista tämän artiklan soveltamisesta aiheutuvista kustannuksista vastaa lähettäjä, vastaanottaja tai näiden edustaja ilman valtion korvausta." 4 Direktiivin 32 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 31.12.1991 ja ilmoitettava tästä viipymättä komissiolle. 5 Komissio pyysi 1.12.1994 jäsenvaltiota antamaan tietoja siitä, kuinka ne sovelsivat kansallista terveystarkastusmaksujärjestelmää, jonka tarkoituksena oli kattaa direktiivin mukaisista maataloustuotteiden eläinlääkintätarkastuksista aiheutuvat kustannukset, ja tämän tietojensaantipyynnön seurauksena ilmeni, että Kreikan viranomaiset eivät soveltaneet minkäänlaista kansallista maksua tarkastuksista aiheutuvien kustannusten kattamiseksi tuotaessa Kreikkaan maataloustuotteita, tuoretta lihaa ja siipikarjanlihaa lukuun ottamatta. 6 Komissio katsoi, ettei tämä tilanne ollut sopusoinnussa direktiivin 3 ja 4 artiklan kanssa, joista komission mukaan ilmenee, että jokainen kyseisten, kolmansista maista tulevien tuotteiden erä on saatettava eläinlääkintätarkastukseen, jonka kustannuksista vastaa lähettäjä, vastaanottaja tai näiden edustaja, ja lähetti Kreikan valtiolle 27.12.1996 päivätyn virallisen huomautuksen, jossa se kehotti tätä esittämään huomautuksensa kahden kuukauden määräajassa. 7 Kreikan valtio vastasi 14.3.1997 päivätyllä kirjeellä, että direktiivi oli saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä presidentin asetuksella nro 420/93 (FEK A' 179), mutta että kun kyse oli erityisesti maksujen määrittämisestä direktiivissä tarkoitettujen tarkastusten osalta, kansalliset toimivaltaiset viranomaiset olivat laatineet säännösesityksen sellaisten kansallisten maksujen vahvistamiseksi, joiden määrä määritetään maatalousministeriön päätöksellä, ja Kreikan valtio antoi komissiolle tiedoksi tämän esityksen. 8 Koska komissio ei saanut mitään muuta tietoa Kreikan valtiolta, komissio osoitti 13.3.1998 Kreikan valtiolle perustellun lausunnon, jossa se kehotti tätä toteuttamaan direktiivin 3 artiklan ii alakohtaan ja 4 artiklaan perustuvien velvoitteiden noudattamisen edellyttämät toimenpiteet kahden kuukauden kuluessa perustellun lausunnon tiedoksiantamisesta. 9 Koska Kreikan valtio ei vastannut millään tavalla tähän perusteltuun lausuntoon, komissio nosti tämän kanteen. 10 Kreikan valtio ei kiistä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä sellaisena, kuin komissio on sen kuvannut. Se tyytyy toteamaan, että Kreikan korkein hallintotuomioistuin ei ollut hyväksynyt presidentin asetusesitystä, jonka tarkoituksena on toteuttaa kyseiset direktiivin säännökset, ja että uuden esityksen voimaan saattamiseksi tarvittavia menettelyjä ei ollut vielä saatu päätökseen. 11 Tältä osin on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltio ei voi sisäisen oikeusjärjestyksensä oikeussääntöihin, toimintatapoihin tai tilaan vetoamalla perustella sitä, miksi se ei ole noudattanut direktiivissä säädettyjä velvoitteita ja määräaikoja (ks. erityisesti asia C-326/97, komissio v. Belgia, tuomio 15.10.1998, Kok. 1998, s. I-6107, 7 kohta). 12 Koska direktiiviä ei ole kokonaisuudessaan pantu täytäntöön säädetyssä määräajassa, komission nostamaa kannetta on pidettävä perusteltuna. 13 Näin ollen on todettava, että Helleenien tasavalta ei ole noudattanut direktiivin mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole toteuttanut säädetyssä määräajassa tarvittavia toimenpiteitä sen takaamiseksi, että lähettäjä, vastaanottaja tai näiden edustaja vastaa sellaisista kyseisen direktiivin 3 artiklan ii alakohdassa ja 4 artiklassa tarkoitetuista eläinlääkintätarkastuksista ja hallinnollisista tarkastuksista, jotka koskevat yhteisöön kolmansista maista tuotavia maataloustuotteita, tuoretta lihaa ja siipikarjanlihaa lukuun ottamatta, aiheutuvista kustannuksista ilman valtion korvausta. Päätökset oikeudenkäyntikuluista Oikeudenkäyntikulut 14 Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Helleenien tasavallan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska Helleenien tasavalta on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Päätöksen päätösosa Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto) on antanut seuraavan tuomiolauselman: 1) Helleenien tasavalta ei ole noudattanut kolmansista maista yhteisöön tuotavien tuotteiden eläinlääkintätarkastusten järjestämistä koskevista periaatteista 10 päivänä joulukuuta 1990 annetun neuvoston direktiivin 90/675/ETY mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole toteuttanut säädetyssä määräajassa tarvittavia toimenpiteitä sen takaamiseksi, että lähettäjä, vastaanottaja tai näiden edustaja vastaa sellaisista kyseisen direktiivin 3 artiklan ii alakohdassa ja 4 artiklassa tarkoitetuista eläinlääkintätarkastuksista ja hallinnollisista tarkastuksista, jotka koskevat yhteisöön kolmansista maista tuotavia maataloustuotteita, tuoretta lihaa ja siipikarjanlihaa lukuun ottamatta, aiheutuvista kustannuksista ilman valtion korvausta. 2) Helleenien tasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

62006CJ0206

ro

Cererea de pronunțare a unei hotărâri preliminare privește interpretarea articolului 25 CE, a articolului 87 alineatul (1) CE și a articolului 90 CE. Această cerere a fost formulată în cadrul unui litigiu între Essent Netwerk Noord BV (denumită în continuare „Essent Netwerk”), operator de rețea de energie electrică, pe de o parte, și Aluminium Delfzijl BV (denumită în continuare „Aldel”), cumpărător de energie electrică și de servicii de transport, pe de altă parte, privind un tarif suplimentar facturat pentru transportul de energie electrică în perioada 1 august 2000-31 decembrie 2000. Ca urmare a unei cereri de intervenție și a unor acțiuni în garanție, în litigiu au mai fost introduși Nederlands Elektriciteit Administratiekantoor BV, fosta Samenwerkende ElektriciteitsProduktiebedrijven NV (denumită în continuare „SEP”), societate desemnată prin lege, statul olandez și societatea Saranne BV, filială a SEP și operatorul rețelei de înaltă tensiune. Cadrul juridic Dreptul comunitar Directiva 96/92/CE a Parlamentului European și a Consiliului din 19 decembrie 1996 privind regulile comune pentru piața internă de energie electrică ( JO 1997, L 27, p. 20 , denumită în continuare „directiva”) prevede reguli comune privind producția, transportul și distribuția energiei electrice. Capitolele IV, VI și VII se referă la exploatarea rețelei de transport, la evidențele contabile ale întreprinderilor din sectorul energiei electrice și, respectiv, la organizarea accesului la rețea. Articolul 24 alineatele (1) și (2) din directivă prevede: „(1.)   Statele membre în care angajamentele și garanțiile de operare date înainte de intrarea în vigoare a prezentei directive riscă să nu mai poată fi onorate din cauza dispozițiilor prezentei directive pot solicita aplicarea unui regim de tranziție; acesta le poate fi acordat de către Comisie luând în considerare, printre altele, mărimea rețelei în cauză, nivelul de interconectare a rețelei și structura industriei sale de electricitate. Comisia informează statele membre cu privire la aceste solicitări înainte de a lua o decizie, ținând seama de respectarea confidențialității. Prezenta decizie este publicată în Jurnalul Oficial al Comunităților Europene . (2.)   Regimul de tranziție are durată limitată și este legat de data de expirare a angajamentelor sau a garanțiilor menționate la alineatul (1). Regimul de tranziție poate cuprinde derogări de la capitolele IV, VI și VII din prezenta directivă. Cererile pentru aplicarea unui regim de tranziție trebuie să fie aduse la cunoștința Comisiei cel târziu după un an de la data intrării în vigoare a prezentei directive.” [traducere neoficială] Reglementarea națională Anterior liberalizării sectorului energiei electrice în Țările de Jos, energia electrică era produsă de patru întreprinderi regionale. Potrivit articolului 2 din Legea privind reglementarea producției, a importului, a transportului și a vânzării energiei electrice din 16 noiembrie 1989 (Elektriciteitswet, Staatsblad 1989, nr. 535, denumită în continuare „EW 1989”), aceste societăți producătoare aveau sarcina de a veghea, împreună cu o societate desemnată (SEP, filiala lor comună), la funcționarea fiabilă și eficientă a distribuției publice de energie electrică la costuri cât mai scăzute posibil și justificate față de publicul larg. Pentru îndeplinirea acestei sarcini, SEP și acționarii săi au încheiat un acord de cooperare în 1986. EW 1989 a oferit baza legală a acestui acord începând din 1990. Întreaga energie electrică produsă și importată era gestionată de SEP. Costurile erau puse în comun prin SEP și plătite prin intermediul acesteia celor patru întreprinderi producătoare. Costurile totale ale SEP permiteau stabilirea prețului facturat pentru energia electrică în sectorul distribuției, ținând seama de plafonul maximal fixat de ministrul economiei. În perioada în care piața energiei electrice nu era liberalizată, SEP sau SEP și întreprinderile producătoare au realizat, în cadrul acordului de cooperare, anumite investiții, solicitate parțial de autorități, motivate de considerații care țin de siguranța furnizării și a livrării, precum și de utilizarea durabilă a surselor de energie. Investițiile în discuție priveau în special i) contractele de lungă durată privind importul de energie electrică și de gaz încheiate de SEP cu producătorii de energie electrică și de gaz străini, ii) convențiile încheiate, se pare, de întreprinderile producătoare în cadrul proiectelor de încălzire urbană și iii) construirea unei instalații experimentale și ecologice de gazeificare a cărbunelui, denumită „Demkolec”. Se prevedea ca după liberalizare să nu poată fi recuperate costurile legate de aceste proiecte. Era vorba despre costurile incompatibile cu piața sau „costurile nerecuperabile” („stranded costs”), potrivit terminologiei utilizate de Comisie. La 21 ianuarie 1997, SEP, cele patru întreprinderi producătoare și cele 23 de întreprinderi de distribuție au încheiat un acord (denumit în continuare „protocolul asupra acordului”) referitor la livrarea energiei electrice pentru perioada 1997-2000 către întreprinderile de distribuție. Acest protocol asupra acordului prevedea în special faptul că întreprinderile de distribuție urmează să plătească împreună anual, și aceasta până în 2000, o sumă de 400 de milioane NLG către SEP (1,6 miliarde NLG în total), destinată acoperirii costurilor incompatibile cu piața. Plata acestei sume de către întreprinderile de distribuție a fost finanțată printr-o majorare a tarifelor energiei electrice aplicate consumatorilor mici, mijlocii și mari obișnuiți. În temeiul articolului 32 din EW 1989, care prevedea posibilitatea de a se încheia acorduri cu aceștia, marii consumatori speciali nu au contribuit decât parțial sau deloc la costurile incompatibile cu piața. Directiva a fost transpusă în Țările de Jos prin Elektriciteitswet (Legea privind reglementarea producției, a transportului și a livrării energiei electrice) din 2 iulie 1998 ( Staatsblad 1998, nr. 427, denumită în continuare „EW 1998”), care a abrogat EW 1989 cu efect de la 1 iulie 1999. Potrivit acestei legi, activitățile de gestionare a rețelei de distribuție și activitățile de distribuție a energiei electrice au fost separate. Protocolul asupra acordului a primit consacrare legală prin noul articol 97 alineatul 2 din EW 1998 (adăugat prin Legea din 1 iulie 1999, Staatsblad 1999, nr. 260), care a impus respectarea acestui protocol până la 1 ianuarie 2001. Potrivit legii, o comisie formată din trei experți, condusă de domnul Herkströter (denumită în continuare „comisia Herkströter”), a primit sarcina de a-și da avizul cu privire la necesitatea măsurilor compensatorii pentru costurile incompatibile cu piața. Această comisie a transmis la 18 noiembrie 1999 avizul său ministrului economiei. Comisia concluziona că guvernul nu trebuia să acorde compensații decât pentru costurile incompatibile cu piața pe care le-a determinat el însuși, altfel spus, pentru proiectele privind încălzirea urbană și instalația Demkolec. Celelalte costuri incompatibile cu piața și mai ales cele legate de contractele de import, trebuiau suportate de întreprinderile producătoare, potrivit unei chei de repartizare propuse de comisia Herkströter. La 21 decembrie 2000 a fost adoptată Legea tranzitorie privind sectorul producției energiei electrice (Overgangswet Elektriciteitsproductiesector, Staatsblad 2000, nr. 607, denumită în continuare „OEPS”), care reglementa, printre altele, problema costurilor incompatibile cu piața. Atât expunerea de motive, cât și primul considerent al acestei legi fac aluzie la caducitatea protocolului asupra acordului ca urmare a liberalizării producției de energie electrică. În acest sens, rezultă din explicațiile prezentate în fața Curții că, deși protocolul asupra acordului urma să expire abia la 1 ianuarie 2001, executarea sa prevăzută inițial nu mai era posibilă, cu precădere în 2000, din cauza noilor reguli aplicabile marilor consumatori speciali. Articolul 9 din OEPS, în vigoare de la 29 decembrie 2000 și având efect retroactiv de la 1 august 2000 conform prevederilor articolului 25 din această lege, instituie un mecanism de finanțare a costurilor incompatibile cu piața din anul 2000. Acesta are următorul cuprins: „1.   Pe lângă ceea ce datorează operatorului de rețea din zona în care este stabilit potrivit acordului, orice client, altul decât un client protejat, datorează acestuia suma de 0,0117 NLG pe kilowatt-oră, calculată la întreaga cantitate de energie electrică pe care operatorul de rețea a transportat-o către racordul său în perioada 1 august 2000-31 decembrie 2000. 2.   Pe lângă ceea ce datorează titularului de autorizație din zona în care este stabilit potrivit acordului, orice client protejat datorează acestuia suma de 0,0117 NLG pe kilowatt-oră, calculată la întreaga cantitate de energie electrică pe care titularul de autorizație i-a furnizat-o în perioada 1 august 2000-31 decembrie 2000. 3.   Dacă un client a plătit deja un avans unui operator de rețea sau unui titular de autorizație pentru anul 2000 sau pentru o parte a acestui an pentru a achita suma menționată la alineatul 1 sau la alineatul 2, operatorul de rețea sau titularul de autorizație deduce acest avans din decontul final pe anul 2000 din valoarea totală care îi este datorată. 4.   Suma datorată de clienți potrivit alineatului 1 sau potrivit alineatului 2 este plătită de operatorii de rețea sau, după caz, de titularii autorizației, înainte de 1 iulie 2001, societății desemnate. 5.   Societatea desemnată informează ministrul cu privire la suma menționată la alineatul 4 și anexează o declarație a unui contabil în sensul articolului 393 alineatul 1 din partea a doua a Codului civil în ceea ce privește fidelitatea informației. Dacă suma totală depășește 400 de milioane NLG, societatea desemnată plătește surplusul ministrului, care îl alocă pentru finanțarea costurilor prevăzute la articolul 7.” La 1 ianuarie 2001 a expirat protocolul privind acordul. Conform articolului 2 alineatul 1 din OEPS, cele patru întreprinderi producătoare au avut în continuare obligații conjuncte în ceea ce privește costurile incompatibile cu piața enumerate la articolul 2 alineatul 2 din OEPS. Articolele 6-8 din OEPS urmăreau finanțarea de către stat a plății costurilor incompatibile cu piața aferente proiectelor privind încălzirea urbană și instalația Demkolec pentru perioada de după 1 ianuarie 2001. Acestea aveau următorul cuprins: „ Articolul 6 1.   Ministrul fixează în fiecare an, timp de maximum 10 ani, un tarif suplimentar pe care îl datorează toți clienții, cu excepția operatorilor de rețea. 2.   Tariful suplimentar este stabilit pentru prima dată în termen de patru săptămâni de la data intrării în vigoare a prezentului articol. Tariful suplimentar aplicabil pentru următorii nouă ani se fixează înainte de data de 1 octombrie a fiecărui an anterior celui avut în vedere pentru noul tarif. 3.   Tariful suplimentar reprezintă un procent din suma totală datorată de un client pentru transportul energiei electrice până la locul său de racordare și pentru prestarea serviciilor furnizate de sistem. 4.   Tariful suplimentar nu poate depăși 10 % din valoarea indicată la alineatul 3. 5.   Ministrul stabilește acest tarif suplimentar în conformitate cu dispozițiile adoptate prin decretul ministerial care prevede, în fiecare caz, că nu se acordă niciun subsidiu pentru finanțarea costurilor pentru care s-a alocat o sumă sub forma unei subvenții sau a unei norme de natură fiscală. Dacă se dovedește a fi necesar pentru a se conforma interpretării sugerate de Comisie […], ministrul poate modifica temeiul menționat la al treilea alineat, pe baza căruia se datorează tariful suplimentar în cauză. Articolul 7 Venitul din prețul suplimentar este destinat subvenționării: a. costurilor generate de acordurile privind încălzirea urbană încheiate între întreprinderile de producție și furnizori înainte de abrogarea [EW] 1989, în măsura în care proiectele vizate de acordurile respective fuseseră deja întreprinse anterior acestei date; b. costurilor aferente cesiunii și transferului acțiunilor societății n.v. Demkolec sau al instalației experimentale de gazeificare a cărbunelui Demkolec și c. costurilor legate de încasarea acestui tarif suplimentar de către administratorii de rețea. Articolul 8 1.   Conform dispozițiilor care trebuie adoptate de ministru, subvenția menționată la articolul 7 se acordă următoarelor persoane: a. persoanele juridice care suportă costurile menționate la articolul 7 litera a, costuri pentru care fiecare persoană juridică percepe anual această sumă care este conformă cu costurile suportate în cursul anului în cauză, costuri care sunt calculate prin aplicarea metodei riscurilor legate de prețul combustibilului, care ține cont de producția de căldură pe proiect; b. persoanele care suportă costurile menționate la articolul 7 litera b. 2.   Ministrul acordă subvenția persoanelor juridice menționate la alineatul 1 litera a numai după efectuarea împreună cu acestea a unei estimări a costurilor menționate la articolul 7 litera a, care sunt în sarcina acestora pentru anul în cauză; în acest scop, persoanele juridice vizate declară întreaga cantitate de căldură produsă, exprimată ca total anual. 3.   Ministrul acordă subvenția persoanelor juridice menționate la alineatul 1 litera b numai după cesiunea sau transferul de către persoanele juridice vizate a acțiunilor societății n.v. Demkolec sau al instalației experimentale de gazeificare a cărbunelui Demkolec și numai după efectuarea împreună cu acestea a unei estimări a costurilor pe care acestea trebuie să le suporte în legătură cu cesiunea sau cu transferul acțiunilor respective sau al instalației. 4.   Decretul ministerial menționat la alineatul 1 din prezentul articol prevede, în fiecare caz, că nu se acordă nicio subvenție pentru finanțarea costurilor pentru care s-a alocat o sumă sub forma unui subsidiu sau a unei norme de natură fiscală. 5.   Termenul menționat la începutul articolului 7 poate fi prelungit prin decret ministerial, dacă există acordul Comisiei […] în temeiul articolului 88 CE, cu o perioadă care să țină cont de durata rămasă pentru derularea acordurilor menționate la articolul 7 litera a.” Decretul regal care să prevadă intrarea în vigoare a acestor articole nu a fost totuși niciodată adoptat. Prin Legea din 3 iulie 2003 ( Staatsblad 2003, nr. 316), articolul 6 din OEPS a fost abrogat. Articolele 7 și 8 au fost înlocuite cu dispoziții care prevedeau acordarea de subvenții în vederea acoperirii costurilor proiectelor de încălzire urbană și ale instalației Demkolec, conform celor aprobate de Comisie prin Decizia [SG (2001) D/290565] din 25 iulie 2001 în dosarul „ajutoare de stat” N 597/1998. Contactele dintre guvernul olandez și Comisie Prin scrisoarea din 20 februarie 1998, guvernul olandez a informat Comisia cu privire la plățile compensatorii prevăzute în favoarea celor patru întreprinderi producătoare de energie electrică, solicitându-i să le aprobe în temeiul articolului 24 din directivă. Prin scrisoarea din 16 octombrie 1998, acesta a comunicat Comisiei informații suplimentare și i-a notificat regimurile de tranziție, în special articolele 6-8 din viitoarea OEPS, în temeiul articolului 24 din directivă și, în măsura în care era necesar, al articolului 92 din Tratatul CE (devenit articolul 87 CE după modificare) și al articolului 93 din Tratatul CE (devenit articolul 88 CE). Prin Decizia 1999/796/CE din 8 iulie 1999 privind solicitarea unui regim de tranziție, introdusă de Țările de Jos conform articolului 24 din Directiva 96/92 ( JO L 319, p. 34 ), Comisia a apreciat că sistemul de prelevare și de transfer al plăților compensatorii prevăzut nu necesita derogări de la capitolele IV, VI sau VII din directivă și, prin urmare, nu putea fi considerat un regim de tranziție în sensul articolului 24 din directivă. Punctul 42 din motivele Deciziei 1999/796 prevede: „[…] Transferul unei plăți compensatorii către anumiți producători de energie electrică, finanțat printr-o taxă sau printr-o sarcină financiară impusă consumatorilor este, așadar, o măsură care nu este direct vizată de directivă, dar care trebuie analizată în lumina normelor care reglementează concurența și în special a articolului 87 alineatul (3) litera (c)[CE]. […]” În perioada dintre notificarea sus-menționată din 16 octombrie 1998 și Decizia Comisiei din 25 iulie 2001 au avut loc diverse comunicări, schimburi de scrisori și amânări în analizarea dosarului cu privire la aspectul „ajutoare de stat”. În opinia instanței de trimitere, statul olandez nu ar fi notificat Comisiei în mod oficial articolul 9 din OEPS, însă, prin scrisoarea din 30 august 2000, acesta ar fi informat-o cu privire la întregul proiect al legii OEPS, inclusiv cu privire la articolul 9 din această lege. Guvernul olandez arată că a transmis Comisiei textul integral al acestui proiect de lege, cu expunerea de motive. Scrisoarea ce relua acest text aborda un număr larg de subiecte. În ceea ce privește protocolul asupra acordului, care expira la 31 decembrie 2000, guvernul olandez a indicat că este posibil să fie retrasă consacrarea sa legală, altfel spus, că articolul 97 din EW 1998 ar putea fi eliminat. Întrucât Comisia a exprimat rezerve cu privire la compatibilitatea cu tratatul a articolelor 6-8 din proiectul de lege OEPS, guvernul olandez ar fi decis să renunțe ca aceste ultime articole să mai intre în vigoare și să reflecteze asupra finanțării anumitor costuri incompatibile cu piața din resurse generale. Prin scrisoarea din 30 august 2000, același guvern ar fi adus la cunoștința Comisiei în mod explicit faptul că un preț suplimentar va fi introdus prin articolul 9 din proiectul de lege OEPS. Această încunoștințare ar fi fost redactată astfel: „În cadrul introducerii, în anul 2000, a unei noi structuri tarifare în temeiul [EW] 1998, structură în care tarifele vor fi împărțite în tarife de distribuție și tarife de transport, proiectul de lege cuprinde o dispoziție în temeiul căreia operatorii de rețea și întreprinderile de distribuție își pot majora temporar tarifele. În acest mod, se asigură posibilitatea ca fostele întreprinderi de distribuție, părți la protocolul asupra acordului, să își îndeplinească în continuare obligațiile în temeiul acestui protocol, chiar și cele pe anul 2000. Această măsură este o consecință logică a dispoziției din [EW 1998] care conferea temei legal protocolului asupra acordului. Pentru detalii mai ample cu privire la acest subiect, am dori să facem trimitere la articolul 9 din propunerea de lege [OEPS] și la pasajele referitoare la acesta din expunerea de motive.” În opinia Comisiei, guvernul olandez ar fi invitat-o, prin scrisoarea din 30 august 2000, să renunțe la examinarea articolului 9 din proiectul de lege OEPS în raport cu articolele 87 CE și 88 CE în favoarea examinării articolelor 6-8 din acest proiect de lege. Din Decizia din 25 iulie 2001 a Comisiei rezultă că la 15 septembrie 2000 a avut loc o reuniune între autoritățile olandeze și serviciile Comisiei și că în lunile octombrie, noiembrie și decembrie 2000 s-a efectuat un schimb de scrisori. Potrivit acestei decizii, prin scrisoarea din 27 iunie 2001, autoritățile olandeze ar fi retras mecanismul financiar al măsurilor notificate. În Decizia din 25 iulie 2001, Comisia a concluzionat că ajutorul notificat, privind acordarea de subvenții care să se acopere costurile proiectelor de încălzire urbană și ale instalației Demkolec, intră în domeniul de aplicare al articolului 87 alineatul (1) CE și că măsura este conformă comunicării privind metodologia de analiză a ajutoarelor de stat legate de costurile nerecuperabile, adoptată de asemenea la 25 iulie 2001. Acțiunea principală și întrebările preliminare La 19 decembrie 1996, Aldel, „mare consumator special”, a încheiat în temeiul articolului 32 din EW 1989 un contract de punere la dispoziție de putere electrică și de livrare de energie electrică, precum și de „load management” cu SEP, Elektriciteits- Productiemaatschappij Oost- en Noord- Nederland NV (întreprindere producătoare) și cu Energie Distributiemaatschappij voor Oost- en Noord-Nederland (întreprindere de distribuție). Essent Netwerk este o persoană juridică autonomă, operator de rețea, filială a societății Essent NV, care este controlată în totalitate de colectivități provinciale și locale. Aceasta a transportat 717413761 kilowați-oră de energie electrică spre racordul aparținând Aldel, în perioada 1 august 2000-31 decembrie 2000. Prin factura din 4 aprilie 2001, Essent Netwerk a solicitat de la Aldel, în temeiul articolului 9 din OEPS, suma de 9862646,25 NLG (4475473,75 euro), taxa pe cifra de afaceri fiind inclusă. În pofida somației emise de Essent Netwerk, Aldel nu a plătit suma solicitată. În acțiunea principală, Essent Netwerk solicită plata, în temeiul articolului 9 din OEPS, a sumelor facturate către Aldel, a dobânzilor și a cheltuielilor de judecată. Aldel a refuzat plata acestora pentru motivul că articolul 9 din OEPS ar încălca articolele 25 CE, 87 CE și 90 CE. Aldel a chemat statul în garanție. La rândul său, Essent Netwerk a chemat în garanție pe Nederlands Elektriciteit Administratiekantoor BV și pe Saranne BV. În aceste condiții, Rechtbank Groningen a hotărât să suspende judecarea cauzei și să adreseze Curții următoarele întrebări preliminare: „1) Articolele 25 CE și 90 CE trebuie interpretate în sensul că se opun unei măsuri legislative în temeiul căreia cumpărătorii naționali de energie electrică sunt obligați să plătească un tarif majorat într-o perioadă de tranziție (31 august 2000-31 decembrie 2000) operatorului lor de rețea pentru cantitățile de energie electrică care le-au fost transportate în cazul în care acest tarif majorat trebuie cedat de operatorul de rețea unei societăți desemnate în acest sens prin lege în vederea combaterii costurilor incompatibile cu piața, care rezultă din angajamentele luate sau din investițiile realizate de către această societate înainte de liberalizarea pieței energiei electrice, și în cazul în care această societate — este filiala comună a patru întreprinderi naționale producătoare de energie electrică; — pentru perioada în discuție (2000), este unica responsabilă de costurile incompatibile cu piața apărute în cursul acestui an; — are fără îndoială nevoie de suma de 400 de milioane NLG (181512086,40 euro) pentru acoperirea acestor costuri în cursul acestui an și — dat fiind că încasările din majorarea tarifului depășesc suma menționată, trebuie să transfere surplusul ministrului? 2) Regimul menționat la prima întrebare îndeplinește condițiile prevăzute la articolul 87 alineatul (1) CE?” Cu privire la întrebările preliminare Cu privire la prima întrebare, referitoare la interpretarea articolelor 25 CE și 90 CE Astfel cum a amintit avocatul general la punctul 29 din concluzii, articolele 25 CE și 90 CE, care consacră interzicerea taxelor vamale și a taxelor cu efect echivalent și, respectiv, interzicerea impozitelor interne discriminatorii, au ca obiectiv complementar interzicerea tuturor dispozițiilor fiscale naționale de natură să discrimineze produsele provenind din alte state membre sau având ca destinație alte state membre, împiedicând libera lor circulație în interiorul Uniunii în condiții normale de concurență (a se vedea în acest sens Hotărârea din 15 iunie 2006, Air Liquide Industries Belgium, C-393/04 și C-41/05, Rec., p. I-5293 , punctul 55, și Hotărârea din 8 noiembrie 2007, Stadtgemeinde Frohnleiten și Gemeindebetriebe Frohnleiten, C-221/06, Rep., p. I-2613 , punctul 30). Orice sarcină pecuniară, chiar minimă, impusă unilateral asupra mărfurilor în temeiul faptului că trec frontiera, oricare ar fi denumirea și modul de aplicare ale acesteia, și care nu reprezintă o taxă vamală propriu-zisă constituie o taxă cu efect echivalent. În schimb, o sarcină pecuniară care rezultă dintr-un regim general de impozite interne aplicat în mod sistematic, potrivit acelorași criterii obiective, unor categorii de produse indiferent de originea sau de destinația acestora intră în sfera de aplicare a articolului 90 CE (a se vedea Hotărârea Air Liquide Industries Belgium, citată anterior, punctele 51 și 56). O taxă aplicată produselor naționale și celor importate pe baza unor criterii identice poate fi totuși interzisă prin tratat atunci când venitul din acest impozit este destinat susținerii activităților de care beneficiază în mod special produsele naționale impozitate. Dacă avantajele de care beneficiază aceste produse compensează integral taxa care le este aplicată, efectele acesteia din urmă nu se produc decât în raport cu produsele importate și aceasta reprezintă o taxă cu efect echivalent. În schimb, dacă aceste avantaje nu compensează decât o parte din sarcina fiscală suportată de produsele naționale, taxa în discuție reprezintă un impozit discriminatoriu în sensul articolului 90 CE, a cărui percepere este interzisă pentru acea parte din cuantumul său alocată compensării de care beneficiază produsele naționale (a se vedea în acest sens Hotărârea din 11 martie 1992, Compagnie commerciale de l’Ouest și alții, C-78/90-C-83/90, Rec., p. I-1847 , punctul 27). În acțiunea principală, prețul suplimentar este perceput pentru energia electrică transportată. În această privință, trebuie amintit că energia electrică reprezintă o marfă în sensul dispozițiilor tratatului (Hotărârea din 27 aprilie 1994, Almelo, C-393/92, Rec., p. I-1477 , punctul 28, și Hotărârea din 23 octombrie 1997, Comisia/Italia, C-158/94, Rec., p. I-5789 , punctul 17). Pe de altă parte, având în vedere că factorul generator este transportul energiei electrice, Curtea s-a pronunțat deja în sensul că o taxă care nu se percepe asupra unui produs ca atare, ci asupra unei activități necesare în legătură cu produsul poate intra în domeniul de aplicare al articolelor 25 CE și 90 CE (a se vedea în acest sens Hotărârea Stadtgemeinde Frohnleiten și Gemeindebetriebe Frohnleiten, citată anterior, punctul 43). În orice caz, trebuie subliniat că prețul suplimentar este calculat asupra numărului de kilowați-oră transportați, și nu în funcție de distanța de transport sau de orice alt criteriu legat direct de transport, care se aplică, așadar, produsului însuși. Acest preț suplimentar perceput pe energia electrică transportată a fost impus prin articolul 9 din OEPS. În acest sens, are o importanță redusă faptul că această dispoziție facilitează executarea unui acord anterior încheiat între diverși operatori economici, din moment ce rațiunea legii este aceea ca acest preț suplimentar să fie plătit de consumatorii de energie electrică. Este vorba despre o sarcină impusă în mod unilateral. De asemenea, în scopul aplicării articolelor 25 CE și 90 CE, împrejurarea că sarcina financiară nu este percepută de stat este nesemnificativă (Hotărârea din 17 mai 1983, Comisia/Belgia, 132/82, Rec., p. 1649 , punctul 8). Prin urmare, este irelevant faptul că prețul suplimentar este perceput de operatorii de rețea. Rezultă din aceste aspecte că prețul suplimentar în discuție este o taxă impusă asupra energiei electrice, importate sau naționale, potrivit unui criteriu obiectiv, care este numărul de kilowați-oră transportați. Prin urmare, în funcție de alocarea venitului din taxă trebuie să se determine dacă aceasta constituie o taxă cu efect echivalent sau un impozit intern discriminatoriu. Essent Netwerk invocă faptul că nici articolul 25 CE, nici articolul 90 CE nu sunt aplicabile în acțiunea principală, dat fiind că cei care plătesc taxa sunt consumatorii. Nu poate fi, așadar, vorba despre compensarea unei sarcini oarecare suportate de întreprinderi naționale producătoare de energie electrică. Cu toate acestea, trebuie subliniat că, în aplicarea articolelor 25 CE și 90 CE, calitatea de debitor al taxei este puțin importantă, în măsura în care taxa privește produsul sau o activitate necesară în legătură cu produsul. Or, după cum s-a arătat la punctul 44 din prezenta hotărâre, tocmai aceasta este situația în acțiunea principală. În ceea ce privește beneficiarii venitului din taxă, nu este exclus să fie vorba despre întreprinderi naționale producătoare de energie electrică. Într-adevăr, deși suma de 400 de milioane NLG, pe anul 2000, a fost atribuită autorității desemnate, mai precis SEP, în vederea plății costurilor incompatibile cu piața, aceasta era totuși filiala respectivelor întreprinderi producătoare, care și-au asumat la rândul lor obligații prin diferite convenții. Prin urmare, instanței naționale îi revine obligația de a verifica dacă întreprinderile producătoare aveau obligația de a garanta plata, de către SEP, a acestor costuri incompatibile cu piața sau dacă acestea au putut beneficia de avantajul rezultând din taxă, de exemplu, datorită unui preț de vânzare care include venitul aferent acestui avantaj, prin acordarea de dividende sau prin orice alt mijloc. În ceea ce privește suma care depășește 400 de milioane NLG, din moment ce alocarea sa era determinată prin articolul 7 din OEPS și din moment ce acesta nu a intrat în vigoare, se pare că această sumă nu a fost folosită pentru plata costurilor incompatibile cu piața și, prin urmare, nu a putut avantaja produsul național. Cu toate acestea, instanței naționale îi revine obligația de a verifica dacă aceasta este întocmai situația. În funcție de rezultatul verificărilor efectuate, în special cu privire la relațiile dintre SEP și întreprinderile producătoare, instanța națională va putea stabili inexistența vreunei compensări în folosul producătorilor naționali, caz în care taxa ar constitui un impozit intern nediscriminatoriu în sensul articolului 90 CE. În cazul în care venitul din taxă ar compensa parțial sarcina care grevează produsul național, ar fi vorba despre un impozit intern discriminatoriu în sensul articolului 90 CE, în timp ce în cazul unei compensări totale ar fi vorba despre o taxă cu efect echivalent interzisă prin articolul 25 CE. În opinia SEP și a guvernului olandez, venitul din prețul suplimentar nu ar favoriza, în orice caz, producția națională de energie electrică, din moment ce ar fi destinat acoperirii costurilor incompatibile cu piața, mai precis a investițiilor realizate anterior, și nu ar avea niciun efect asupra prețului energiei electrice naționale. Acest argument nu ar putea fi totuși reținut. Într-adevăr, în măsura în care întreprinderile naționale producătoare de energie electrică sunt obligate să suporte aceste costuri incompatibile cu piața, acestea fac parte din sarcinile luate în considerare în stabilirea prețului de cost global al energiei electrice și a beneficiului întreprinderilor producătoare în funcție de prețul de vânzare stabilit de acestea din urmă. Rezultă că alocarea venitului din taxă pentru plata costurilor care, chiar aferente investițiilor anterioare, ar trebui suportate de producătorii naționali ar ameliora situația concurențială a acestora în detrimentul producătorilor din celelalte state membre. Astfel cum a amintit în mod întemeiat avocatul general la punctele 24 și 25 din concluzii, prețul suplimentar impus asupra energiei electrice transportate nu poate fi declarat contrar articolelor 25 CE sau 90 CE decât în măsura în care a fost aplicat la energia electrică importată. Este, așadar, important să se determine, în conformitate cu regulile privind sarcina probei aplicabile într-un litigiu precum cel din acțiunea principală, în ce măsură taxa reclamată de la Aldel este legată de transportul energiei electrice provenind din celelalte state membre. Având în vedere toate aceste elemente, trebuie să se răspundă la prima întrebare că articolul 25 CE trebuie interpretat în sensul că se opune unei măsuri legislative în temeiul căreia cumpărătorii naționali de energie electrică sunt obligați să plătească un preț suplimentar operatorului lor de rețea pentru cantitățile de energie electrică produse în statul membru și importate transportate pentru acești cumpărători, atunci când acest preț suplimentar trebuie cedat de operatorul menționat unei societăți desemnate în acest scop de legiuitor, această societate fiind o filială a comună celor patru întreprinderi naționale producătoare de energie electrică și anterior administrator al costurilor oricărei energii electrice produse și importate, și când acest preț suplimentar trebuie alocat integral plății costurilor incompatibile cu piața cu privire la care această societate este obligată personal, ceea ce are drept consecință compensarea integrală a sarcinii suportate de energia electrică națională transportată cu sumele percepute de această societate. Acest lucru este aplicabil și atunci când întreprinderile naționale producătoare de energie electrică sunt obligate să își asume aceste costuri și când, din cauza convențiilor existente, avantajul reprezentat de prețul suplimentar a putut fi integral repercutat de societatea desemnată asupra întreprinderilor naționale producătoare de energie electrică prin plata prețului de cumpărare a energiei electrice produse în statul membru, prin plata de dividende diferitelor întreprinderi naționale producătoare de energie electrică a căror filială este societatea desemnată sau prin orice alt mijloc. Articolul 90 CE trebuie interpretat în sensul că se opune aceleiași măsuri legislative în condițiile în care venitul din taxa percepută asupra energiei electrice transportate nu este alocat decât parțial plății costurilor incompatibile cu piața, mai precis atunci când suma percepută de societatea desemnată nu compensează decât o parte a sarcinii suportate de energia electrică națională transportată. Cu privire la a doua întrebare, referitoare la interpretarea articolului 87 CE Cu titlu introductiv, trebuie amintit că o taxă aplicată în aceleași condiții de impunere produselor naționale și produselor importate, ale cărei venituri sunt alocate doar în beneficiul produselor naționale, astfel încât avantajele care decurg din aceasta compensează sarcina care grevează produsele naționale, poate constitui, având în vedere alocarea venitului acesteia, un ajutor de stat, incompatibil cu piața comună, dacă sunt îndeplinite condițiile prevăzute la articolul 87 CE (a se vedea în acest sens Hotărârea din 16 decembrie 1992, Lornoy și alții, C-17/91, Rec., p. I-6523 , punctul 32, precum și Hotărârea din 27 octombrie 1993, Scharbatke, C-72/92, Rec., p. I-5509 , punctul 18). Într-adevăr, o măsură realizată printr-o impozitare discriminatorie și susceptibilă de a fi în același timp considerată parte dintr-un ajutor în sensul articolului 87 CE este supusă cumulativ dispozițiilor prevăzute de articolul 25 CE sau de articolul 90 CE și celor privind ajutoarele de stat (a se vedea în acest sens Hotărârea din 21 mai 1980, Comisia/Italia, 73/79, Rec., p. 1533 , punctul 9, și Hotărârea din 29 aprilie 1982, Pabst & Richarz, 17/81, Rec., p. 1331 , punctul 22). Deși articolele 25 CE și 90 CE urmăresc menținerea liberei circulații a mărfurilor și concurența dintre produsele naționale și produsele importate, articolul 87 CE are ca obiectiv, în general, menținerea concurenței dintre întreprinderi prin interzicerea oricărui ajutor acordat de un stat membru care îndeplinește condițiile prevăzute la articolul 87 CE. Potrivit acestei dispoziții, sunt incompatibile cu piața internă ajutoarele acordate de state sau prin intermediul resurselor de stat, sub orice formă, care denaturează sau care amenință să denatureze concurența prin favorizarea anumitor întreprinderi sau a producerii anumitor bunuri în măsura în care acestea afectează schimburile dintre statele membre. Trebuie să se verifice dacă sumele transmise către SEP, conform articolului 9 din OEPS, corespund acestei noțiuni. Trebuie amintit că, potrivit unei jurisprudențe constante, calificarea unei măsuri drept „ajutor” în sensul articolului 87 alineatul (1) din tratat impune îndeplinirea tuturor condițiilor prevăzute la această dispoziție (a se vedea Hotărârea din 21 martie 1990, Belgia/Comisia, denumită „Tubemeuse”, C-142/87, Rec., p. I-959 , punctul 25, Hotărârea din 24 iulie 2003, Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, C-280/00, Rec., p. I-7747 , punctul 74, precum și Hotărârea din 1 iulie 2008, Chronopost și La Poste/Ufex și alții, C-341/06 P și C-342/06 P, nepublicată încă în Repertoriu, punctul 125). În primul rând, trebuie să fie vorba despre o intervenție a statului sau prin intermediul resurselor de stat. În al doilea rând, această intervenție trebuie să fie susceptibilă să afecteze schimburile dintre statele membre. În al treilea rând, trebuie să acorde un avantaj beneficiarului său. În al patrulea rând, trebuie să denatureze sau să amenințe să denatureze concurența (a se vedea în special Hotărârea din 30 martie 2006, Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, C-451/03, Rec., p. I-2941 , punctul 56, și Hotărârea Chronopost și La Poste/Ufex și alții, citată anterior, punctul 126). În ceea ce privește prima condiție, trebuie să se verifice dacă sumele plătite către SEP constituie o intervenție a statului sau prin intermediul resurselor de stat. Articolul 9 din OEPS prevede alocarea unei sume de 400 de milioane NLG societății desemnate, și anume SEP, și plata surplusului din taxa percepută către ministrul care trebuia să aloce suma primită pentru finanțarea costurilor menționate la articolul 7 din OEPS – care nu va intra totuși în vigoare –, mai precis costurile incompatibile cu piața aferente încălzirii urbane și instalației de gazeificare Demkolec. În această privință, trebuie amintit că aceste sume provin din prețul suplimentar impus de stat cumpărătorilor de energie electrică în temeiul articolului 9 din OEPS, cu privire la care s-a stabilit, la punctul 47 din prezenta hotărâre, că este vorba despre o taxă. Aceste sume provin, așadar, dintr-o resursă de stat. Conform articolului 9 alineatele 1 și 2 din OEPS, taxa este plătită operatorului de rețea sau titularului autorizației, care trebuie, astfel cum prevede articolul 9 alineatul 4 din OEPS, să cedeze către SEP venitul din sumele datorate înainte de 1 iulie 2001. Potrivit articolului 9 alineatul 5 din OEPS, SEP păstrează o sumă care nu depășește 400 de milioane NLG și cedează surplusul ministrului. În acțiunea principală, societatea operator de rețea este Essent Netwerk. Astfel cum rezultă din răspunsul dat de această societate la o întrebare adresată de Curte, este vorba despre o filială 100 % a societății Essent NV, ale cărei acțiuni sunt deținute în cotă de 74 % de provincii din Țările de Jos și în cotă de 26 % de comune ale acestui stat membru. În ceea ce privește SEP, al cărei capital este deținut integral de întreprinderile producătoare de energie electrică, era la acel moment o întreprindere însărcinată prin lege cu administrarea unui serviciu economic de interes general. Din dispozițiile OEPS rezultă că societatea desemnată nu dispune de nicio posibilitate de a utiliza venitul din taxă pentru alte alocări decât cele prevăzute prin această lege. În plus, sarcina sa este strict controlată, întrucât articolul 9 alineatul 5 din OEPS îi impune să prezinte decontul certificat de un contabil al sumelor percepute și transferate. Este neimportant că această societate desemnată este în același timp centralizatorul taxei percepute, administratorul fondurilor încasate și beneficiarul unei părți din aceste fonduri. Într-adevăr, mecanismele prevăzute prin lege și, în mod special, deconturile certificate de un contabil permit să se facă distincția între aceste roluri diferite și să se efectueze controlul utilizării fondurilor. Rezultă de aici că, atât timp cât această societate desemnată nu și-a însușit suma de 400 de milioane NLG, moment de la care o poate folosi în mod liber, această sumă rămâne sub control public și, prin urmare, la dispoziția autorităților naționale, ceea ce este suficient pentru a o califica drept resursă de stat (a se vedea în acest sens Hotărârea din 16 mai 2002, Franța/Comisia, C-482/99, Rec., p. I-4397 , punctul 37). Obiectivul articolului 9 din OEPS pare a fi acela de a permite întreprinderilor producătoare de energie electrică să recupereze, prin intermediul filialei lor SEP, costurile incompatibile cu piața efectuate anterior. Această dispoziție privește costurile pentru 2000, în timp ce, pentru următorii ani, anumite costuri vor fi compensate cu subvenții care vor fi autorizate de Comisie ca ajutoare de stat. Aceste împrejurări diverse fac diferența între măsura în litigiu în acțiunea principală și cea vizată în Hotărârea din 15 iulie 2004, Pearle și alții ( C-345/02, Rec., p. I-7139 ). Fondurile în discuție în acea cauză, utilizate pentru o campanie publicitară, fuseseră colectate de un organism profesional de la beneficiarii săi afiliați din campanie, prin intermediul contribuțiilor alocate în mod obligatoriu organizării acestei campanii (Hotărârea Pearle și alții, citată anterior, punctul 36). Prin urmare, nu era vorba nici despre o sarcină pentru stat, nici despre fonduri care rămân sub controlul statului, contrar sumei percepute de SEP, care provine dintr-o taxă și nu avea altă alocare decât cea prevăzută de lege. Pe de altă parte, în cauza care a determinat pronunțarea Hotărârii Pearle și alții, citată anterior, deși fondurile erau colectate de un organism profesional, campania publicitară era organizată de o asociație privată de opticieni, avea un obiectiv pur comercial și nu se înscria deloc în cadrul unei politici definite de autorități (Hotărârea Pearle și alții, citată anterior, punctele 37 și 38). În schimb, în acțiunea principală din prezenta cauză, alocarea sumei de 400 de milioane NLG societății desemnate a fost decisă de legiuitor. De asemenea, măsura în cauză este diferită de cea vizată în Hotărârea din 13 martie 2001, PreussenElektra ( C-379/98, Rec., p. I-2099 ), în care Curtea a statuat la punctul 59 că obligația întreprinderilor de aprovizionare cu energie electrică private de a cumpăra la prețuri minime fixe energia electrică produsă pe baza surselor regenerabile de energie nu implică niciun transfer direct sau indirect de resurse de stat către întreprinderile producătoare de acest tip de energie electrică. În acest ultim caz, întreprinderile nu erau mandatate de stat pentru a gera o resursă de stat, ci erau obligate să cumpere utilizând resurse financiare proprii. Rezultă din ansamblul acestor împrejurări că sumele plătite către SEP constituie o intervenție a statului prin intermediul resurselor de stat. În ceea ce privește a doua condiție, și anume posibilitatea de a afecta schimburile dintre statele membre, trebuie amintit că, potrivit jurisprudenței Curții, nu există un prag sau un procent sub care se poate considera că schimburile dintre statele membre nu sunt afectate. Într-adevăr, importanța relativ scăzută a unui ajutor sau dimensiunea relativ modestă a întreprinderii beneficiare nu exclude a priori eventualitatea ca schimburile dintre statele membre să fie afectate (a se vedea Hotărârile citate anterior Tubemeuse, punctul 43, și Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 81). În această privință, trebuie constatat că SEP și întreprinderile naționale producătoare de energie electrică sunt concurente cu producătorii de energie electrică din celelalte state membre. În plus, având în vedere contextul liberalizării pieței de energie electrică și concurența intensă rezultată din aceasta, acest element este suficient pentru a stabili că ajutorul de stat este susceptibil să afecteze schimburile. În ceea ce privește a treia și a patra condiție, ar rezulta din lege, din expunerea sa de motive și din explicațiile prezentate în fața Curții că suma de 400 de milioane NLG percepută de SEP trebuia să îi permită plata costurilor incompatibile cu piața pentru anul 2000 fără să se analizeze natura și originea acestor costuri. În schimb, anumite costuri pentru anul 2001 și următorii, precum cele pentru proiectele privind încălzirea urbană și instalația Demkolec, au fost considerate de comisia Herkströter ca fiind provocate de statul olandez, iar în vederea compensării lor erau prevăzute subvenții din partea acestui stat. În acest sens, trebuie amintit că sunt considerate ajutoare de stat intervențiile care, sub orice formă, pot favoriza direct sau indirect întreprinderi sau care trebuie să fie considerate un avantaj economic pe care întreprinderea beneficiară nu l-ar fi putut obține în condiții de piață normale (a se vedea Hotărârea Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, citată anterior, punctul 84, Hotărârea din 27 noiembrie 2003, Enirisorse, C-34/01-C-38/01, Rec., p. I-14243 , punctul 30, și Hotărârea Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, citată anterior, punctul 59). În schimb, în măsura în care o intervenție a statului trebuie considerată a fi o compensare care reprezintă contraprestația serviciilor efectuate de întreprinderile beneficiare în executarea obligațiilor de serviciu public, astfel încât aceste întreprinderi nu profită, în realitate, de un avantaj financiar, iar intervenția respectivă nu are ca efect plasarea acestora într-o poziție concurențială mai favorabilă în raport cu întreprinderile concurente ale acestora, o astfel de intervenție nu intră în domeniul de aplicare al articolului 87 alineatul (1) CE (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 87, Enirisorse, punctul 31, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 60). Cu toate acestea, pentru ca o astfel de compensare, într-un caz concret, să nu fie calificată ajutor de stat, fapt care, în fond, nu a fost susținut în acțiunea principală, trebuie să fie îndeplinit un anumit număr de condiții (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 88, Enirisorse, punctul 31, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 61). În primul rând, întreprinderea beneficiară a unei astfel de compensări trebuie să fie însărcinată efectiv cu executarea obligațiilor de serviciu public, iar aceste obligații trebuie definite în mod clar (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 89, Enirisorse, punctul 32, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 62). În al doilea rând, parametrii pe baza cărora este calculată compensația trebuie stabiliți în prealabil în mod obiectiv și transparent, în scopul de a evita ca aceasta să confere un avantaj economic care ar putea favoriza întreprinderea beneficiară în raport cu întreprinderi concurente (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 90, Enirisorse, punctul 35, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 64). În al treilea rând, compensația nu poate depăși ceea ce este necesar pentru a acoperi în întregime sau în parte costurile ocazionate de executarea obligațiilor de serviciu public, ținând cont de veniturile aferente, precum și de un beneficiu rezonabil pentru executarea acestor obligații (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 92, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 66). În al patrulea rând, compensația ar trebui stabilită pe baza unei analize a costurilor pe care o întreprindere medie, bine administrată și dotată în mod adecvat cu mijloacele necesare în scopul de a putea îndeplini cerințele de serviciu public impuse le-ar fi suportat pentru executarea acestor obligații, ținând cont de veniturile aferente, precum și de un beneficiu rezonabil pentru executarea acestor obligații (Hotărârile citate anterior Altmark Trans și Regierungspräsidium Magdeburg, punctul 93, și Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti, punctul 67). Cu ajutorul acestor criterii, care pot fi utilizate mutatis mutandis pentru a aprecia dacă aceste compensări ale costurilor incompatibile cu piața provocate de stat constituie un ajutor, instanței naționale îi revine obligația de a verifica dacă sau în ce măsură suma de 400 de milioane NLG poate fi considerată o compensare care reprezintă contraprestația serviciilor efectuate de societatea desemnată în executarea obligațiilor de serviciu public sau dacă această sumă trebuia utilizată pentru a plăti costurile incompatibile cu piața de o altă natură, caz în care ar fi vorba despre un avantaj economic corespunzător noțiunii „ajutor” în sensul articolului 87 CE. Dacă prin măsura în cauză se avantajează SEP și/sau întreprinderile producătoare de energie electrică, un astfel de avantaj favorizează sectorul producției de energie electrică și are, prin urmare, un caracter selectiv. Rezultă din ansamblul acestor elemente că, în măsura în care constituie un avantaj economic, sumele plătite către SEP în limita a 400 de milioane NLG reprezintă un „ajutor de stat” în sensul articolului 87 alineatul (1) CE. În ceea ce privește taxa asupra energiei electrice transportate, trebuie amintit că, potrivit unei jurisprudențe constante, taxele intră în domeniul de aplicare al dispozițiilor tratatului privind ajutoarele de stat numai cu condiția ca acestea să constituie modul de finanțare a unei măsuri de ajutor, astfel încât acestea să facă parte integrantă din această măsură (Hotărârea din 13 ianuarie 2005, Streekgewest, C-174/02, Rec., p. I-85 , punctul 25, și Hotărârea din 27 octombrie 2005, Distribuție Casino France și alții, C-266/04-C-270/04, C-276/04 și C-321/04-C-325/04, Rec., p. I-9481 , punctul 34). Pentru ca o taxă să poată fi considerată parte integrantă dintr-o măsură de ajutor, trebuie să existe o legătură de alocare obligatorie între taxă și ajutor în temeiul reglementării naționale relevante, în sensul că venitul din taxă este inevitabil alocat finanțării ajutorului și influențează în mod direct importanța acestuia (Hotărârile citate anterior Streekgewest, punctul 26, și Distribuție Casino France și alții, punctul 40). Rezultă că aceasta este situația în acțiunea principală, sub rezerva de a se efectua verificarea menționată la punctul 86 din prezenta hotărâre, în limitele sumei de 400 de milioane NLG atribuite SEP. Conform articolului 88 alineatul (3) CE, Comisia este informată în timp util pentru a-și prezenta observațiile cu privire la proiectele care urmăresc să instituie sau să modifice ajutoarele. Înainte de pronunțarea unei eventuale decizii finale, statul membru în cauză nu poate pune în aplicare măsurile preconizate. Atunci când există o legătură de alocare obligatorie între o taxă și un ajutor, notificarea măsurii de ajutor trebuie să privească și modul de finanțare al acesteia (Hotărârea din 21 octombrie 2003, van Calster și alții, C-261/01 și C-262/01, Rec., p. I-12249 , punctul 51, precum și Hotărârea Streekgewest, citată anterior, punctul 26). Guvernul olandez și Comisia nu împărtășesc aceeași opinie cu privire la existența unei notificări în sensul articolului 88 alineatul (3) CE. Nu se contestă faptul că, prin scrisoarea din 30 august 2000, guvernul olandez a comunicat Comisiei proiectul de lege OEPS, cuprinzând expunerea de motive a legii. Cu toate acestea, Comisia subliniază că, prin această scrisoare, era invitată să examineze proiectul privind articolele 6-8 din OEPS prin prisma articolelor 87 CE și 88 CE, dar nu și proiectul privind articolul 9. În această privință și fără a fi necesar să se examineze dacă scrisoarea din 30 august 2000 era suficient de precisă în privința articolului 9 din OEPS pentru a constitui o notificare în sensul articolului 88 alineatul (3) CE, este suficient să se constate, după cum a procedat și avocatul general la punctele 121-123 din concluzii, că acest articol 9 a intrat în vigoare la 29 decembrie 2000, mai precis înaintea Deciziei din 25 iulie 2001 privind măsurile notificate la 30 august 2000. Rezultă că obligația de a nu pune în aplicare un proiect notificat înainte de decizia Comisiei nu a fost respectată. Rezultă din aceste elemente că articolul 87 CE trebuie interpretat în sensul că sumele plătite societății desemnate în temeiul articolului 9 din OEPS reprezintă un „ajutor de stat” în sensul acestei dispoziții din tratat în măsura în care constituie un avantaj economic, și nu o compensare care reprezintă contraprestația serviciilor efectuate de societatea desemnată în executarea obligațiilor de serviciu public. Cu privire la cheltuielile de judecată Întrucât, în privința părților din acțiunea principală, procedura are caracterul unui incident survenit la instanța de trimitere, este de competența acesteia să se pronunțe cu privire la cheltuielile de judecată. Cheltuielile efectuate pentru a prezenta observații Curții, altele decât cele ale părților menționate, nu pot face obiectul unei rambursări. Pentru aceste motive, Curtea (Camera a treia) declară: 1) Articolul 25 CE trebuie interpretat în sensul că se opune unei măsuri legislative în temeiul căreia cumpărătorii naționali de energie electrică sunt obligați să plătească un preț suplimentar operatorului lor de rețea pentru cantitățile de energie electrică produse în statul membru și importate transportate pentru acești cumpărători, atunci când acest preț suplimentar trebuie cedat de operatorul menționat unei societăți desemnate în acest scop de legiuitor, această societate fiind o filială comună a celor patru întreprinderi naționale producătoare de energie electrică și anterior administrator al costurilor oricărei energii electrice produse și importate, și când acest preț suplimentar trebuie alocat integral plății costurilor incompatibile cu piața cu privire la care această societate este obligată personal, ceea ce are drept consecință compensarea integrală a sarcinii suportate de energia electrică națională transportată cu sumele percepute de această societate. Acest lucru este aplicabil și atunci când întreprinderile naționale producătoare de energie electrică sunt obligate să își asume aceste costuri și când, din cauza convențiilor existente, avantajul reprezentat de prețul suplimentar a putut fi integral repercutat de societatea desemnată asupra întreprinderilor naționale producătoare de energie electrică prin plata prețului de cumpărare a energiei electrice produse în statul membru, prin plata de dividende diferitelor întreprinderi naționale producătoare de energie electrică a căror filială este societatea desemnată sau prin orice alt mijloc. Articolul 90 CE trebuie interpretat în sensul că se opune aceleiași măsuri legislative în condițiile în care venitul din taxa percepută asupra energiei electrice transportate nu este alocat decât parțial plății costurilor incompatibile cu piața, mai precis atunci când suma percepută de societatea desemnată nu compensează decât o parte a sarcinii suportate de energia electrică națională transportată. 2) Articolul 87 CE trebuie interpretat în sensul că sumele plătite societății desemnate în temeiul articolului 9 din Legea tranzitorie privind sectorul producției energiei electrice (Overgangswet Elektriciteitsproductiesector) din 21 decembrie 2000 reprezintă un „ajutor de stat” în sensul acestei dispoziții din tratat în măsura în care constituie un avantaj economic, și nu o compensare care reprezintă contraprestația serviciilor efectuate de societatea desemnată în executarea obligațiilor de serviciu public. Semnături ( *1 ) Limba de procedură: olandeza.

61990CJ0210

en

Grounds 1 By judgment of 6 June 1990, which was received at the Court on 13 July 1990, the Tribunal de Grande Instance (Regional Court), Paris, referred to the Court for a preliminary ruling under Article 177 of the EEC Treaty three questions on the interpretation of Commission Regulation (EEC) No 1761/77 of 29 July 1977 laying down rules for the application of Regulation (EEC) No 2742/75 (Official Journal 1977 L 191, p. 90) (as amended by Commission Regulation (EEC) No 3609/84 of 20 December 1984, Official Journal 1984 L 333, p. 38), Council Regulation (EEC) No 1785/81 of 30 June 1981 on the common organization of the markets in the sugar sector (Official Journal 1981 L 177, p. 4) and Commission Regulation (EEC) No 1443/82 of 8 June 1982 laying down detailed rules for the application of the quota system in the sugar sector (Official Journal 1982 L 158, p. 17) (as amended by Commission Regulation (EEC) No 434/84 of 9 February 1984, Official Journal 1984 L 51, p. 13). 2 Those questions were raised in proceedings between the only manufacturer of isoglucose in France, Roquette Frères SA ("Roquette") and Direction Générale des Impôts (Directorate General for Taxation). 3 Isoglucose is a liquid sweetener made from the glucose present in starch. The starch is obtained from cereals, usually maize. The glucose present in starch can be converted, using a process known as "isomerization", into a solution containing almost equal proportions of glucose molecules and fructose molecules - isoglucose. The isoglucose thus produced has a chemical composition and sweetening power close to those of sugar obtained from sugar beet or sugar cane. 4 Roquette succeeded in increasing the output of that operation. After obtaining isoglucose by means of isomerization, as described above, it separated the glucose molecules from the fructose molecules. It then recycled the glucose thus recovered by re-isomerization. It thereby obtained isoglucose in which the proportion of fructose was greater than that of glucose. That process of separation followed by isomerization is then repeated several times, yielding isoglucose with a very high fructose content. 5 With effect from 1 October 1985 that manufacturing process was modified. Roquette started making isoglucose with a high fructose content by means of successive isomerizations but using, instead of recycled glucose, a mixture comprising glucose and at least 10% fructose. 6 The sweetening power of isoglucose with a high fructose content which Roquette produces by either of those methods is almost double that of sugar. 7 By notice of recovery of 16 September 1987, the Direction Générale des Impôts required Roquette to pay the sum of FF 397 528 by way of levy on the production of isoglucose imposed by various regulations adopted as part of the common organization of the markets in the sugar sector. According to the Direction Générale des Impôts, Roquette produced, between 1 July 1985 and 30 September 1986, more isoglucose than it had declared. It takes the view that those levies apply not only to the final production of isoglucose with a high fructose content but also to the intermediate yields of isoglucose which were required for its manufacture. It further states that those levies must also be applied to isoglucose which is not sold as such but is used in the manufacture of other products marketed by Roquette, such as levulose and mannitol. 8 Roquette, which contests that calculation method, lodged a complaint against the decision of the Direction Générale des Impôts, which was dismissed. It then instituted proceedings before the Tribunal de Grande Instance, Paris, for the annulment of the decision dismissing its complaint and of the notice of recovery and for an order cancelling the taxation required of it and awarding compensation for belated payment. 9 The Tribunal de Grande Instance, Paris, stayed the proceedings and referred the following questions to the Court of Justice for a preliminary ruling: "1. To what extent is the application of Regulation (EEC) No 1761/77, as amended by Regulation (EEC) No 3609/84, concerning the calculation of the refund to be recovered from isoglucose manufacturers linked to the application of Article 2 of Regulation (EEC) No 1443/82, as amended by Regulation (EEC) No 434/84, fixing the method of recording isoglucose production? 2. Does a glucose syrup which contains 10% by weight of fructose in the dry state after one isomerization and is isomerized subsequently one or more times come within the scope, in respect of each isomerization, of Regulation (EEC) No 434/84, that is to say, does production of isoglucose to be attributed to the quotas provided for under Regulation (EEC) No 1785/81 occur at each isomerization? 3. Does the production of isoglucose as an intermediate product, that is to say as a product which is used to produce another product for sale and disappears in the production process, come within the isoglucose quota system as defined in Article 24 of Regulation (EEC) No 1785/81?" 10 Reference is made to the Report for the Hearing for a fuller account of the legal framework, the facts, the procedure and the written observations submitted to the Court, which are mentioned or discussed hereinafter only in so far as is necessary for the reasoning of the Court. The question concerning the link between the regulations adopted in the cereals sector and those adopted in the sugar sector, as regards the method for determining isoglucose production 11 By its first question, the national court essentially asks whether isoglucose production must be recorded using the same calculation method both in order to establish the amount of the production refunds which isoglucose manufacturers must repay under the rules on the common organization of the markets in the cereals sector and in order to ensure compliance with quotas and determine the levies to be paid under the rules of the common organization of the markets in the sugar sector. 12 This question must be considered in relation to the position of Roquette, which takes the view that isoglucose production must necessarily be determined in the same way in both sectors, since if intermediate production of isoglucose were brought into account, as contended for by the Direction Générale des Impôts, manufacturers would be penalized under the rules on the common organization of the markets in cereals. 13 Before this question is answered, it must be decided whether the recording of isoglucose production meets the same requirements for the purposes of the common organization of the markets both in the cereals sector and in the sugar sector. 14 It must be noted first of all that Article 11 of Regulation No 2727/75 of the Council of 29 October 1975 on the common organization of the market in cereals (Official Journal 1975 L 281, p. 1) provides for the grant of production refunds in particular "for maize and common wheat used in the Community for the manufacture of starch" and "for maize groats and meal used in the Community for the manufacture of glucose by direct hydrolysis". Pursuant to Regulation No 2742/75 of the Council of 29 October 1975 on production refunds in the cereals and rice sectors (Official Journal 1975 L 281, p. 57) those refunds are paid in the form of advances before any processing of the cereals. However, by Regulation (EEC) No 1665/77 of 20 July 1977 amending Regulation No 2742/75 on production refunds in the cereals and rice sectors (Official Journal 1977 L 186, p. 15), the Council abolished those refunds as regards products destined for the manufacture of isoglucose. By the abovementioned Regulation No 1761/77, the Commission laid down detailed rules for the recovery by Member States from isoglucose manufacturers of production refunds advanced to them. Pursuant to Article 3 of that regulation, as amended by Regulation No 3609/84, the amounts to be recovered are determined by multiplying the quantity of isoglucose produced first by a coefficient representing the quantity of cereals needed for the manufacture of a tonne of isoglucose and then by the rate of refund applicable to those cereals. 15 It follows that, under Regulation No 1761/77, as amended by Regulation No 3609/84, the quantity of isoglucose produced is only one factor which, by application of a flat-rate coefficient which is different for each of the basic cereal products employed, makes it possible to determine the quantity of cereals converted into starch and then into glucose and thus to establish the amount of the refund advanced. 16 It must be borne in mind that the subsequent isomerizations carried out by undertakings such as Roquette are not of glucose extracted from starch but of glucose obtained from isoglucose produced at an earlier stage. If the quantities of isoglucose taken into account in calculating the amount of the production refunds to be recovered included not only the quantities of isoglucose produced from glucose extracted from starch but also those produced from glucose obtained from isoglucose produced at an earlier stage, the quantity of isoglucose initially employed would be over-estimated, as would the quantities of starch and cereals initially processed. Such inclusion would result in manufacturers' being required to repay refunds larger than those advanced to them. It follows that, in the case of successive isomerizations, that calculation must take account only of the quantity of isoglucose obtained from the first isomerization, that is to say the quantity of isoglucose obtained direct from the glucose extracted from starch. 17 It is therefore necessary to decide whether that method may also be applied under the common organization of the markets in the sugar sector. 18 Under the common organization of the markets in sugar, production of isoglucose, like that of sugar, is subject to a quota system which was introduced by Article 24 of Regulation No 1785/81. That system includes rules on levies intended to fund the disposal of surplus sweeteners. In order to facilitate the harmonious and effective application of that system, a method of recording the production both of sucrose syrups and of isoglucose was introduced by Regulation No 1443/82. Pursuant to Article 2(2) of that regulation, as amended by Regulation No 434/84, the production of isoglucose is to be recorded by: "(a) physical metering of the tel quel volume of the product, and (b) determination of the dry matter content by refractometry, as soon as the isomerization process has terminated and before any operation to separate the glucose and fructose constituents or to produce mixtures." 19 That article thus requires account to be taken, for the purposes of an undertaking' s quotas, of the quantities of isoglucose recorded following each isomerization and before any separation or mixing of the constituents of isoglucose with other products. It thus means that account is to be taken of all the quantities of isoglucose produced, including those which, in the manufacture of isoglucose with a high fructose content, are produced at an earlier stage, in particular from recycled glucose. 20 That interpretation also necessarily follows from the very objectives of the rules adopted for the common organization of the markets in the sugar sector. 21 As the Court held in its judgments in Case 138/79 Roquette Frères v Council [1980] ECR 3333 and Case 108/81 Amylum v Council [1982] ECR 3107, the rules on quotas were adopted, as part of the common agricultural policy, having regard to the similarity and interdependence of the sugar and isoglucose markets. It is apparent from the second recital in the preamble to Regulation No 1785/81 that isoglucose is a direct substitute for liquid sugar obtained from sugar beet or sugar cane. 22 It must be emphasized, however, that such substitution can operate, by virtue of the equal treatment which the quota system seeks to ensure, only to the extent to which those two products possess similar properties. 23 That is the case as regards liquid sugar and isoglucose obtained from the first isomerization of glucose. As stated earlier, those products have the same physical and chemical characteristics and, in particular, the same sweetening power. 24 On the other hand, as also stated above, isoglucose with a high fructose content has, after recycling, a fructose content, and therefore a sweetening power, almost double that of sugar. 25 Accordingly, if only the final production of isoglucose with a high fructose content were set against quotas, the manufacturers of such isoglucose would obtain, quantity for quantity, a product with greater sweetening power. However, since the production of isoglucose contributes to greater sugar surpluses, as the Court recognized in its abovementioned judgments in Roquette and Amylum, further surpluses would thereby be created in the sugar sector, the disposal of which would not be funded by any contribution from isoglucose manufacturers. That calculation method would thus distort competition between their product and sugar. Similarly, competition between isoglucose manufacturers would be affected, depending on whether or not they had recourse to recycling. 26 It follows that, for the purposes of Article 2(2) of Regulation No 1443/82, as amended by Regulation No 434/84, isoglucose production must be recorded after each isomerization and before any further processing of the product. 27 It follows from the foregoing that the determination of isoglucose production pursues different objectives under the common organization of the markets in cereals and under the common organization of the markets in sugar. It is not therefore necessary to take account of that production in the same way in the two sectors. 28 It must therefore be stated in reply to the national court that the method of calculating isoglucose production for the purposes of determining the production refunds to be repaid by isoglucose producers pursuant to Commission Regulation (EEC) No 1761/77 of 29 July 1977 laying down rules for the application of Regulation (EEC) No 2742/75, as amended by Commission Regulation (EEC) No 3609/84 of 20 December 1984, does not have to be the same as the method of calculating isoglucose production for the purposes of ensuring observance of the quotas and determining the levies payable pursuant to Commission Regulation (EEC) No 1443/82 of 8 June 1982 laying down detailed rules for the application of the quota system in the sugar sector, as amended by Commission Regulation (EEC) No 434/84 of 9 February 1984. The question concerning the calculation of isoglucose production to be set against quotas in the case of successive isomerizations 29 By its second question, the national court essentially asks whether the quota system also applies to intermediate isomerizations of isoglucose such as those employed by Roquette in order to obtain isoglucose with greater sweetening power. 30 This question relates to the manufacturing process introduced by Roquette on 1 October 1985. Roquette considers that a mixture of glucose and 10% fructose constitutes isoglucose within the meaning of Article 2 of Regulation No 1443/82, as amended by Regulation No 434/84. Since that isoglucose was already taken into account when it was produced, Roquette considers that it should be deducted from the basis of assessment to levy so as to avoid a double charge. 31 It should be borne in mind that Article 2(1) of Regulation No 1443/82, as amended by Regulation No 434/84, provides: "For the purposes of Articles 26 to 29 of Regulation (EEC) No 1785/81 'isoglucose production' means the quantity of the product obtained from glucose or its polymers having a content by weight in the dry state of at least 10% fructose, irrespective of its fructose content in excess of that limit, expressed as dry matter and recorded in accordance with paragraph 2." 32 It is immediately apparent that that definition does not require the isoglucose to be produced from pure glucose. It therefore extends to isoglucose produced from glucose mixed with other substances, including therefore fructose. 33 Moreover, that is the only interpretation that is in conformity with the rules on quotas adopted under the common organization of the markets in the sugar sector. The isomerization of a mixture of glucose and fructose yields an isoglucose with a high fructose content in the same way as the isomerization of recycled glucose. If a manufacturer of isoglucose with a high fructose content were permitted to deduct from the quantities marketed by him the quantities of intermediate isoglucose manufactured by him, only isoglucose with a very great sweetening power would be set against his quota, thus destroying the balance sought by the Community legislature as between the various manufacturers of sweeteners. 34 It must therefore be stated in reply to the second question that Article 2(1) of Commission Regulation No 1443/82 of 8 June 1982, as amended by Commission Regulation No 434/84, is to be interpreted as meaning that at each successive isomerization of glucose syrup with a content by weight in the dry state of at least 10% fructose after the first isomerization there is a production of isoglucose subject to the quota system laid down by Council Regulation No 1785/81 of 30 June 1981 on the common organization of the markets in the sugar sector, if the effect of the successive isomerizations is to increase the fructose content of the final product. The question concerning the application of the quota system to isoglucose used as an intermediate product for the manufacture of other products 35 By its third question, the national court seeks to establish whether isoglucose used as a intermediate product for the manufacture of other products such as levulose or mannitol is to be set against the quotas provided for by Regulation No 1785/81. 36 It need merely be recalled that that regulation makes sugar subject to the quota system, without any distinction being drawn according to whether it is used as an intermediate product or as a final product. In view of the fact that sugar and isoglucose are subject to the same rules, no such distinction may be drawn with respect to isoglucose. 37 Moreover, as the Commission rightly emphasizes, since Article 31 of Regulation No 1785/81 reserves to the Council, on completion of a specific procedure, the right to disapply the quota system to isoglucose used for the manufacture of certain products, any isoglucose which is not covered by Council rules to that effect is subject to the quota system even if it is intended for use in the manufacture of another substance. 38 It must therefore be stated in reply to the national court that Article 24 of Council Regulation No 1785/81 of 30 June 1981 is to be interpreted as meaning that isoglucose quotas apply also to isoglucose used as an intermediate product, that is to say, a product which is used in the manufacture of another product destined for sale and which disappears in the manufacturing process. Decision on costs Costs 39 The costs incurred by the French Government, the United Kingdom and the Commission of the European Communities are not recoverable. Since these proceedings are, for the parties to the main proceedings, a step in the proceedings before the national court, the decision on costs is a matter for that court. Operative part On those grounds, THE COURT (First Chamber), in answer to the questions referred to it by the Tribunal de Grande Instance, Paris, by judgment of 6 June 1990, hereby rules: 1. The method of calculating isoglucose production for the purposes of determining the production refunds to be repaid by isoglucose producers pursuant to Commission Regulation (EEC) No 1761/77 of 29 July 1977 laying down rules for the application of Regulation (EEC) No 2742/75, as amended by Commission Regulation (EEC) No 3609/84 of 20 December 1984, does not have to be the same as the method of calculating isoglucose production for the purposes of ensuring observance of the quotas and determining the levies payable pursuant to Commission Regulation (EEC) No 1443/82 of 8 June 1982 laying down detailed rules for the application of the quota system in the sugar sector, as amended by Commission Regulation (EEC) No 434/84 of 9 February 1984; 2. Article 2(1) of Commission Regulation (EEC) No 1443/82 of 8 June 1982, as amended by Commission Regulation (EEC) No 434/84, is to be interpreted as meaning that at each successive isomerization of glucose syrup with a content by weight in the dry state of at least 10% fructose after the first isomerization there is a production of isoglucose subject to the quota system laid down by Council Regulation (EEC) No 1785/81 of 30 June 1981 on the common organization of the markets in the sugar sector, if the effect of the successive isomerizations is to increase the fructose content of the final product; 3. Article 24 of Council Regulation (EEC) No 1785/81 of 30 June 1981 is to be interpreted as meaning that isoglucose quotas apply also to isoglucose used as an intermediate product, that is to say, as a product which is used in the manufacture of another product destined for sale and which disappears in the manufacturing process.

62001CJ0320

es

Motivación de la sentencia 1 Mediante resolución de 6 de agosto de 2001, recibida en el Tribunal de Justicia el 20 de agosto siguiente, el Arbeitsgericht Lübeck planteó, con arreglo al artículo 234 CE, dos cuestiones prejudiciales sobre la interpretación del artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207/CEE del Consejo, de 9 de febrero de 1976, relativa a la aplicación del principio de igualdad de trato entre hombres y mujeres en lo que se refiere al acceso al empleo, a la formación y a la promoción profesionales, y a las condiciones de trabajo (DO L 39, p. 40; EE 05/02, p. 70). 2 Dichas cuestiones se suscitaron en el marco de un litigio entre la Sra. Busch y la Klinikum Neustadt GmbH & Co. Betriebs-KG (en lo sucesivo, «Clínica») a raíz de la interrupción, por parte de la primera, de un permiso parental para crianza con vistas a su reincorporación en la actividad por cuenta ajena que ejercía para la segunda. Marco jurídico Normativa comunitaria 3 La Directiva 76/207 tiene por objeto aplicar el principio de igualdad de trato entre hombres y mujeres en lo que se refiere al acceso al empleo, incluida la promoción, a la formación profesional y a las condiciones de trabajo. 4 A tenor del artículo 2, apartados 1 y 3, de dicha Directiva: «1. El principio de igualdad de trato en el sentido de las disposiciones siguientes, supone la ausencia de toda discriminación por razón de sexo, bien sea directa o indirectamente, en lo que se refiere, en particular, al estado matrimonial o familiar. [...] 3. La presente Directiva no obstará las disposiciones relativas a la protección de la mujer, especialmente en lo que se refiere al embarazo y a la maternidad.» 5 El artículo 3, apartado 1, de la Directiva 76/207 dispone: «La aplicación del principio de igualdad de trato supone la ausencia de toda discriminación por razón de sexo en las condiciones de acceso, incluidos los criterios de selección, a los empleos o puestos de trabajo, cualquiera que sea el sector o la rama de actividad y a todos los niveles de la jerarquía profesional.» 6 El artículo 5, apartado 1, de dicha Directiva enuncia lo siguiente: «La aplicación del principio de igualdad de trato en lo que se refiere a las condiciones de trabajo, comprendidas las condiciones de despido, implica que se garanticen a hombres y mujeres las mismas condiciones, sin discriminación por razón de sexo.» 7 La Directiva 92/85/CEE del Consejo, de 19 de octubre de 1992, relativa a la aplicación de medidas para promover la mejora de la seguridad y de la salud en el trabajo de la trabajadora embarazada, que haya dado a luz o en período de lactancia (décima Directiva específica con arreglo al apartado 1 del artículo 16 de la Directiva 89/391/CEE) (DO L 348, p. 1), tiene por objetivo, en particular, según su noveno considerando, que las mujeres no queden desfavorecidas en el mercado de trabajo por razón de su embarazo. 8 El artículo 4, apartado 1, de la Directiva 92/85 establece: «Para cualquier actividad que pueda presentar un riesgo específico de exposición a alguno de los agentes, procedimientos o condiciones de trabajo cuya lista no exhaustiva figura en el Anexo I, el empresario, directamente o por medio de los servicios de protección y prevención [...], deberá determinar la naturaleza, el grado y la duración de la exposición en las empresas o el establecimiento de que se trate, de las trabajadoras a que hace referencia el artículo 2, para poder: - apreciar cualquier riesgo para la seguridad o la salud, así como cualquier repercusión sobre el embarazo o la lactancia de las trabajadoras a que se refiere el artículo 2; - determinar las medidas que deberán adoptarse.» 9 El artículo 5 de dicha Directiva añade: «1. [...], si los resultados de la evaluación mencionada en el apartado 1 del artículo 4 revelan un riesgo para la seguridad o la salud, así como alguna repercusión en el embarazo o la lactancia de una trabajadora a que se refiere el artículo 2, el empresario tomará las medidas necesarias para evitar, mediante una adaptación provisional de las condiciones de trabajo y/o del tiempo de trabajo de la trabajadora afectada, que esta trabajadora se vea expuesta a dicho riesgo. 2. Si la adaptación de las condiciones de trabajo y/o del tiempo de trabajo no resulta técnica y/u objetivamente posible o no puede razonablemente exigirse por motivos debidamente justificados, el empresario tomará las medidas necesarias para garantizar un cambio de puesto de trabajo a la trabajadora afectada. 3. Si dicho cambio de puesto no resulta técnica y/u objetivamente posible o no puede razonablemente exigirse por motivos debidamente justificados, la trabajadora afectada estará dispensada de trabajo, con arreglo a las legislaciones y/o prácticas nacionales, durante todo el período necesario para la protección de su seguridad o de su salud. 4. En caso de que una trabajadora estuviera desempeñando una actividad prohibida según el artículo 6 y quedara embarazada o empezara el período de lactancia e informara de ello al empresario, se aplicarán las disposiciones del presente artículo mutatis mutandis.» Normativa nacional 10 El artículo 3 de la Mutterschutzgesetz (Ley sobre protección de la maternidad, BGBl. 1997 I, p. 22; en lo sucesivo, «MuSchG») dispone: «1. No podrá desempeñar actividad alguna la futura madre cuando, en virtud de un certificado médico, la continuación de la actividad represente un riesgo para la vida o la salud de la madre o del feto. 2. La futura madre no podrá desempeñar actividad alguna durante las últimas seis semanas que precedan al parto, salvo que declare expresamente que está dispuesta a hacerlo. En todo momento podrá revocar dicha declaración.» 11 El artículo 4 de dicha Ley precisa: «1. Se prohíbe confiar a las mujeres embarazadas tareas físicas pesadas y tareas que las expongan a los efectos nocivos de sustancias o radiaciones perjudiciales para la salud, polvo, gases o vapores, calor, frío o humedad, vibraciones o ruido. 2. Se prohíbe, en particular, confiar a las mujeres embarazadas: 1) Tareas en las que normalmente deban levantar, mover o transportar a mano, sin ayuda mecánica, cargas superiores a 5 kg u, ocasionalmente, cargas superiores a 10 kg. Cuando deban levantar, desplazar o transportar a mano, con ayuda mecánica, cargas de un peso superior, el esfuerzo físico de las mujeres embarazadas no deberá ser mayor que el necesario para realizar las tareas citadas en la primera frase. [...]» 12 Los artículos 11, 13 y 14 de la MuSchG tratan, respectivamente, del mantenimiento de la retribución durante la suspensión de la actividad profesional debido a una prohibición de trabajo, la concesión de los subsidios de maternidad y el complemento de dichos subsidios durante el descanso por maternidad. El subsidio de maternidad se eleva a 25 DEM netos por día y el complemento, a cargo del empleador, es igual a la diferencia entre 25 DEM y el salario medio diario menos las deducciones legales. Sin embargo, el complemento del subsidio sólo se abona si la trabajadora tiene derecho a una retribución, lo que no es el caso durante el permiso parental para crianza. 13 Por otra parte, el artículo 15, apartado 1, de la Bundeserziehungsgeldgesetz (Ley federal relativa a la concesión del subsidio y del permiso para crianza, BGBl. 1994 I, p. 180), en su versión modificada por la Ley de 21 de septiembre de 1997 (BGBl. I, p. 2390; en lo sucesivo, «BErzGG»), establece que los trabajadores tienen derecho a un permiso parental para crianza «hasta el día del tercer cumpleaños de un niño nacido después del 31 de diciembre de 1991». Con arreglo al artículo 5 de dicha Ley, el subsidio mensual para crianza se eleva a 600 DEM. 14 Según el artículo 16 de la BErzGG: «1. El trabajador deberá solicitar a su empresario el permiso parental para crianza a más tardar cuatro semanas antes de la fecha en que desea iniciarlo y declarar simultáneamente el período o los períodos en que los disfrutará. [...] 3. Podrá ponerse fin al permiso para crianza antes de término o prorrogarse con arreglo al artículo 15, apartado 1, siempre que el empresario otorgue su consentimiento. [...]» 15 Además, según el artículo 123, apartado 1, del Bürgerliches Gesetzbuch (Código Civil alemán; en lo sucesivo, «BGB»): «Toda persona podrá impugnar su declaración de voluntad cuando haya sido realizada bajo la influencia de dolo o de intimidación ilegalmente.» 16 El artículo 119 del BGB dispone: «1. Podrá impugnar su declaración de voluntad toda persona que, al efectuarla, haya incurrido en error sobre su contenido o no la haya querido efectuar en absoluto con tal contenido si se presume que no la habría efectuado de haber conocido la situación de hecho y evaluado la cuestión con discernimiento. 2. Constituye asimismo un error sobre el contenido de la declaración el que recae sobre las cualidades de la persona o de la cosa, consideradas esenciales según la costumbre.» El litigio principal y las cuestiones prejudiciales 17 La Sra. Busch trabaja, desde el mes de abril de 1998, como enfermera por cuenta de la Clínica. Después del nacimiento de su primer hijo, en junio de 2000, obtuvo un permiso parental para crianza que debía durar tres años. En octubre de 2000, quedó embarazada nuevamente. 18 Mediante escrito de 30 de enero de 2001, la Sra. Busch solicitó a la Clínica interrumpir su permiso parental para crianza y la reincorporación total a su actividad de enfermera, solicitud aceptada por su empresario después de haberse desocupado un puesto de trabajo en un servicio de cuidados sanitarios, en marzo de 2001. La interesada debía reintegrarse a su trabajo en una unidad con 39 camas atendidas por equipos de tres enfermeros por turno y en la que existía una necesidad urgente de personal. Su empresario no le preguntó si estaba embarazada. 19 El 9 de abril de 2001 la Sra. Busch se reincorporó a su actividad profesional. Al día siguiente, informó por primera vez a su empresario de que estaba embarazada de siete meses. 20 Con arreglo al artículo 3, apartado 2, de la MuSchG, el descanso por maternidad de la Sra. Busch debía comenzar el 23 de mayo de 2001, o sea seis semanas antes de la fecha prevista para el parto. La Clínica dispensó de trabajar a la demandante del litigio principal a partir del 11 de abril de 2001 y, mediante escrito de 19 de abril de 2001, impugnó el consentimiento que había dado para su reincorporación alegando dolo y error sobre una cualidad esencial. 21 Para justificar su posición, la Clínica alegó que, habida cuenta de las prohibiciones de trabajo previstas en el artículo 4, apartado 2, de la MuSchG, la Sra. Busch no era apta para ejercer efectivamente sus funciones. 22 De los autos se desprende que el motivo que indujo a la Sra. Busch a abreviar el permiso parental para crianza fue la posibilidad de obtener los subsidios de maternidad, que son superiores a los subsidios para crianza, así como los complementos de los subsidios de maternidad. 23 La demandante del litigio principal sostuvo ante el Arbeitsgericht Lübeck que no estaba obligada a declarar su embarazo y que, aun con ciertas restricciones, podía ejercer sus actividades de enfermera hasta el inicio de su permiso de maternidad, como lo había hecho durante su primer embarazo. 24 El órgano jurisdiccional remitente observa que el empleador podría impugnar lícitamente la validez de su consentimiento para abreviar el permiso parental para crianza al amparo de los artículos 119, apartado 2, o 123, apartado 1, del BGB. 25 No obstante, por cuestionarse la compatibilidad del Derecho alemán con el principio de igualdad de trato entre hombres y mujeres tal como garantiza la Directiva 76/207, el Arbeitsgericht Lübeck decidió suspender el procedimiento y plantear al Tribunal de Justicia las dos cuestiones prejudiciales siguientes: «1) ¿Constituye una discriminación por razón de sexo, en el sentido del artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207/CEE, obligar a una mujer que, con el consentimiento de su empresario, desea poner fin al permiso parental para crianza que ha comenzado a disfrutar, a comunicarle su nuevo embarazo -cuya existencia le consta- antes de llegar a un acuerdo sobre el final anticipado de dicho permiso, cuando no pueda ejercer en su totalidad la actividad proyectada debido a una prohibición de empleo para determinadas tareas inherentes a su función que es aplicable desde el primer día? 2) En el caso de que se responda afirmativamente a la primera cuestión, en las circunstancias descritas, ¿constituye una discriminación ilícita por razón de sexo, en el sentido de la citada Directiva, el hecho de que el empresario tenga derecho a impugnar su declaración de voluntad por la que acepta poner fin anticipado al permiso parental para crianza, por haber incurrido en error sobre el estado de embarazo de la empleada?» Sobre la primera cuestión 26 Mediante su primera cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pide que se dilucide si el artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207 debe ser interpretado en el sentido de que se opone a que una trabajadora que, con el consentimiento de su empresario, desea reincorporarse a su puesto de trabajo antes de finalizar su permiso parental para crianza, esté obligada a informar a éste de su embarazo cuando, a causa de determinadas prohibiciones legales de trabajo, no pueda ejercer la totalidad de sus funciones. Observaciones presentadas ante el Tribunal de Justicia 27 La Sra. Busch sostiene que una mujer embarazada, que está obligada a informar a su empresario de su embarazo en el momento de asumir sus funciones en un nuevo puesto de trabajo, es víctima de una discriminación por razón de sexo. Esta afirmación es válida también en el supuesto de que, cuando la relación de trabajo ya exista, la interesada decida reincorporarse a su trabajo poniendo fin anticipado a un permiso parental para crianza. El inconveniente económico que representa para el empresario la concesión de la protección que se debe a las mujeres embarazadas y, en su caso, las dispensas de trabajo que resultan de una prohibición de trabajo no deberían ser tenidos en cuenta. 28 La Sra. Busch añade que, en el presente asunto, habría podido ejercer su trabajo hasta el permiso de maternidad, incluso teniendo en cuenta las restricciones muy mínimas que se le exigían, tales como la prohibición de manipular jeringas para inyecciones y levantar grandes pesos. Las actividades vedadas por este concepto habrían representado sólo algunos minutos de la jornada laboral. 29 Con carácter preliminar, la Clínica sostiene que, en este caso, no se trata de una negativa de contratación ni de una extinción de un contrato de trabajo de una trabajadora embarazada, puesto que la relación de trabajo por tiempo indefinido que la vincula a la Sra. Busch existía con anterioridad y ha seguido existiendo posteriormente. 30 La Clínica alega que la Sra. Busch se hallaba en la imposibilidad objetiva de cumplir una buena parte de las prestaciones que le hubieran incumbido si hubiese reanudado efectivamente sus actividades profesionales, debido a las prohibiciones de trabajo relacionadas con su embarazo. Además, el hecho de que haya omitido informar al empresario de su estado, aun sabiendo que no podría cumplir la totalidad de sus obligaciones profesionales, constituye un incumplimiento del deber de lealtad del trabajador por cuenta ajena, que es inherente al contrato de trabajo y subsiste durante un permiso parental para crianza. 31 La Clínica sigue aduciendo que, en todo caso, la obligación de informar al empresario en estas circunstancias, si debiera ser constitutiva de una discriminación por razón del sexo, estaría justificada por la existencia de disposiciones legales que han sido adoptadas para proteger a la mujer embarazada y prohíben el ejercicio de determinadas actividades durante el embarazo. 32 El Gobierno alemán sostiene que, si bien es cierto que según reiterada jurisprudencia, la Directiva 76/207 se opone a las restricciones al acceso al empleo, así como a los despidos por razón de embarazo y de las prohibiciones de trabajo y las medidas protectoras relacionadas con dicho estado, esta jurisprudencia, sin embargo, no es aplicable al presente asunto, puesto que aquí se trata de condiciones y de criterios de ejecución de una relación de trabajo preexistente. Por ello, las circunstancias del litigio principal divergen de las de los asuntos en los que el Tribunal de Justicia tuvo que pronunciarse y que se referían, bien a la contratación o bien al despido de una trabajadora (véanse las sentencias de 8 de noviembre de 1990, Handels- og Kontorfunktionærernes Forbund, C-179/88, Rec. p. I-3979; de 5 de mayo de 1994, Habermann-Beltermann, C-421/92, Rec. p. I-1657; de 14 de julio de 1994, Webb, C-32/93, Rec. p. I-3567; de 3 de febrero de 2000, Mahlburg, C-207/98, Rec. p. I-549, y de 4 de octubre de 2001, Tele Danmark, C-109/00, Rec. p. I-6993). La Sra. Busch goza de la seguridad de un empleo por tiempo indefinido, cuya existencia no fue cuestionada cuando la Clínica impugnó la validez de su consentimiento para poner fin anticipado al permiso parental para crianza. 33 El Gobierno alemán alega también que la demandante del litigio principal, aun cuando era consciente de que no podía cumplir la mayor parte de sus funciones debido a las medidas de protección de la mujer embarazada, intentaba obtener los pagos a cargo del empresario como complemento de los subsidios de maternidad. Dicho comportamiento no es compatible con la obligación de lealtad y de confianza mutua que deben primar en las relaciones de trabajo y se asemeja a un abuso de Derecho. 34 A juicio de la Comisión, la negativa del empresario a reincorporar a una trabajadora a su puesto de trabajo antes de finalizar el permiso parental para crianza debido a su embarazo constituye una discriminación directa por razón de sexo, contraria al artículo 3, apartado 1, de la Directiva 76/207. Puesto que el embarazo no constituye un criterio que el empresario pueda tomar en consideración, por ser discriminatorio, la trabajadora no está obligada a revelarle dicho estado (véase, en este sentido, la sentencia Tele Danmark, antes citada, apartado 34). 35 Además, sigue aduciendo que, según la jurisprudencia del Tribunal de Justicia, una discriminación que afecta a las mujeres no puede estar justificada por la existencia de medidas de protección de las mujeres embarazadas (véase la sentencia Habermann-Beltermann, antes citada, apartado 24). La negativa de contratación debida al embarazo tampoco puede estar justificada por motivos basados en el perjuicio económico padecido por el empresario (véanse las sentencias de 8 de noviembre de 1990, Dekker, C-177/88, Rec. p. 3941, apartado 12, y Mahlburg, antes citada, apartado 29), aun en caso de contrato de duración determinada (véase la sentencia Tele Danmark, antes citada, apartado 30). 36 La Comisión añade que, según la Sra. Busch, una reorganización interna de los servicios le permitió cumplir en lo esencial sus prestaciones laborales durante su primer embarazo, pese a las prohibiciones de trabajo existentes, y que, por tanto, podía esperarse una reorganización semejante durante su segundo embarazo. En todo caso, la Comisión duda de que dichas prohibiciones hayan podido excluir cualquier prestación laboral por parte de la interesada. 37 Por otra parte, la Comisión rebate el argumento basado en un eventual abuso de Derecho. En efecto, independientemente de los móviles que indujeron a la Sra. Busch a solicitar la interrupción de su permiso parental para crianza, tenía derecho a presentar dicha solicitud. Esta circunstancia basta para comprobar la inexistencia de abuso de Derecho. Apreciación del Tribunal de Justicia 38 Es preciso recordar que el artículo 5, apartado 1, de la Directiva 76/207 prohíbe las discriminaciones por razón de sexo en lo que se refiere a las condiciones de trabajo, de las que forman parte las condiciones aplicables a la reincorporación a su puesto de un trabajador que haya disfrutado de un permiso parental para crianza. 39 Pues bien, si el empresario toma en cuenta el embarazo de una trabajadora para negarle la reincorporación a su puesto de trabajo antes de finalizar el permiso parental para crianza, se produce una discriminación directa por razón de sexo (véanse, a propósito de una negativa de contratación, las sentencias Dekker y Mahlburg, antes citadas; a causa de un despido, las sentencias Webb y Tele Danmark, antes citadas, y, en lo que respecta a la negativa de renovación de un contrato de duración determinada, la sentencia de 4 de octubre de 2001, Jiménez Melgar, C-438/99, Rec. p. I-6915). 40 Puesto que el empresario no puede tomar en consideración el embarazo de la trabajadora para la aplicación de las condiciones de trabajo de ésta, la interesada no está obligada a informar al empleador de que está encinta. 41 Se deduce asimismo de la jurisprudencia del Tribunal de Justicia que una discriminación por razón de sexo no puede encontrar justificación en el hecho de que una prohibición legal, impuesta por causa de embarazo, impide temporalmente a la empleada desempeñar en su totalidad el trabajo al que estaba destinada (véanse las sentencias antes citadas Habermann-Beltermann, apartados 24 y 26, y Mahlburg, apartado 27). 42 Es cierto que el artículo 2, apartado 3, de la Directiva 76/207 reserva a los Estados miembros el derecho a mantener o a adoptar disposiciones destinadas a proteger a la mujer en lo que se refiere «al embarazo y a la maternidad», reconociendo así la legitimidad, en relación con el principio de igualdad, de la protección de la condición biológica de la mujer durante su embarazo y después del mismo, por una parte, y de la protección de las particulares relaciones entre la mujer y su hijo durante el período que sigue al embarazo y al parto, por otra (sentencia Habermann-Beltermann, antes citada, apartado 21). Los artículos 4, apartado 1, y 5 de la Directiva 92/85 tienen también por objeto garantizar una protección particular de las trabajadoras encintas, que hayan dado a luz o en período de lactancia respecto a cualquier actividad que pueda presentar un riesgo específico para su seguridad o su salud o que tenga repercusiones negativas sobre el embarazo o la lactancia. 43 Sin embargo, admitir que una trabajadora por cuenta ajena embarazada no pueda ser reincorporada a su puesto de trabajo antes de finalizar el permiso parental para crianza, a causa de la prohibición temporal de efectuar determinadas prestaciones de trabajo para las que fue contratada, sería contrario al objetivo de protección de los artículos 2, apartado 3, de la Directiva 76/207 y 4, apartado 1, y 5 de la Directiva 92/85 y privaría a estas disposiciones de una parte de su efecto útil. 44 En cuanto a las consecuencias económicas que puedan deducirse para el empresario de la obligación de reincorporar a su puesto de trabajo a una mujer encinta que no podría cumplir, durante la duración del embarazo, la totalidad de las tareas relacionadas con su empleo, es preciso recordar que, según la jurisprudencia del Tribunal de Justicia, el perjuicio económico padecido por el empresario no puede justificar una discriminación por razón de sexo (véanse las sentencias antes citadas Dekker, apartado 12; Mahlburg, apartado 29, y Tele Danmark, apartado 28). 45 Sobre este particular, procede recordar que el artículo 5 de la Directiva 92/85 permite al empresario, en caso de riesgo para la seguridad o la salud de la trabajadora o de repercusión negativa en el embarazo o la lactancia, tomar las medidas necesarias para una adaptación provisional de las condiciones de trabajo o del tiempo de trabajo o, de no ser posible, un cambio de puesto de trabajo o incluso, en último lugar, una dispensa de trabajo. 46 La circunstancia de que la Sra. Busch, al solicitar su reincorporación, tuviera la intención de percibir los subsidios de maternidad, superiores a los subsidios para crianza, y el complemento de maternidad a cargo del empresario, no puede justificar legalmente una discriminación por razón de sexo en lo que respecta a las condiciones de trabajo. 47 Habida cuenta de cuanto antecede, procede responder a la primera cuestión que el artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207 debe interpretarse en el sentido de que se opone a que una trabajadora que, con el consentimiento de su empresario, desea reincorporarse a su puesto de trabajo antes de finalizar su permiso parental para crianza, esté obligada a informar a éste de su embarazo cuando, a causa de determinadas prohibiciones legales de trabajo, no pueda ejercer algunas de sus funciones. Sobre la segunda cuestión 48 Mediante su segunda cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pide esencialmente que se dilucide si el artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207 debe interpretarse en el sentido de que se opone a que un empresario pueda, en virtud del Derecho nacional, impugnar el consentimiento que ha dado para la reincorporación de una trabajadora a su puesto de trabajo antes de finalizar un permiso parental para crianza, debido a que incurrió en error en cuanto al embarazo de la interesada. 49 Habida cuenta de la respuesta dada a la primera cuestión, procede responder también afirmativamente a la segunda cuestión. Se deduce con claridad que, si bien un empresario no puede tener en cuenta el embarazo de una trabajadora para negarle la reincorporación a su puesto de trabajo antes de finalizar su permiso parental para crianza, tampoco puede invocar un error sobre el embarazo de la interesada que, supuestamente, haya viciado su consentimiento para dicha reincorporación. Toda disposición nacional que pueda servir de base a dicha pretensión debe ser descartada por el juez nacional para garantizar el pleno efecto de la Directiva 76/207. 50 Por consiguiente, procede responder a la segunda cuestión que el artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207 debe interpretarse en el sentido de que se opone a que un empresario pueda, en virtud del Derecho nacional, impugnar el consentimiento que ha dado para la reincorporación de una trabajadora a su puesto de trabajo antes de finalizar un permiso parental para crianza, debido a que incurrió en error en cuanto al embarazo de la interesada. Decisión sobre las costas Costas 51 Los gastos efectuados por el Gobierno alemán y por la Comisión de las Comunidades Europeas, que han presentado observaciones ante este Tribunal de Justicia, no pueden ser objeto de reembolso. Dado que el procedimiento tiene, para las partes del litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA (Sala Quinta), pronunciándose sobre las cuestiones planteadas por el Arbeitsgericht Lübeck mediante resolución de 6 de agosto de 2001, declara: 1) El artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207/CEE del Consejo, de 9 de febrero de 1976, relativa a la aplicación del principio de igualdad de trato entre hombres y mujeres en lo que se refiere al acceso al empleo, a la formación y a la promoción profesionales, y a las condiciones de trabajo, debe interpretarse en el sentido de que se opone a que una trabajadora que, con el consentimiento de su empresario, desea reincorporarse a su puesto de trabajo antes de finalizar su permiso parental para crianza, esté obligada a informar a éste de su embarazo cuando, a causa de determinadas prohibiciones legales de trabajo, no pueda ejercer algunas de sus funciones. 2 El artículo 2, apartado 1, de la Directiva 76/207 debe interpretarse en el sentido de que se opone a que un empresario pueda, en virtud del Derecho nacional, impugnar el consentimiento que ha dado para la reincorporación de una trabajadora a su puesto de trabajo antes de finalizar un permiso parental para crianza, debido a que incurrió en error en cuanto al embarazo de la interesada.

62007CJ0521

lt

Savo ieškiniu Europos Bendrijų Komisija prašo Teisingumo Teismo pripažinti, kad neatleisdama nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio Norvegijoje ir Islandijoje įsteigtoms bendrovėms išmokamų dividendų tokiomis pačiomis sąlygomis kaip Nyderlandų bendrovėms mokamus dividendus, Nyderlandų Karalystė neįvykdė įsipareigojimų pagal 1992 m. gegužės 2 d. Europos ekonominės erdvės susitarimo ( OL L 1, 1994, p. 3 , toliau – EEE susitarimas) 40 straipsnį. Teisinis pagrindas EEE susitarimas ir Bendrijos teisė Remiantis EEE susitarimo 40 straipsnio nuostatomis: „Pagal šio Susitarimo nuostatas Susitariančiosios Šalys tarpusavyje netaiko jokių kapitalo, priklausančio (Europos bendrijos) valstybėse narėse ar (Europos laisvosios prekybos asociacijos (ELPA)) valstybėse gyvenantiems asmenims, judėjimo apribojimų, taip pat nediskriminuoja dėl šalių pilietybės ar gyvenamosios vietos arba dėl vietos, kurioje kapitalas yra investuotas. Šiam straipsniui įgyvendinti reikalingos nuostatos pateikiamos XII priede.“ Minėtame XII priede, pavadintame „Laisvas kapitalo judėjimas“, pateikiama nuoroda į 1988 m. birželio 24 d. Tarybos direktyvą 88/361/EEB dėl Sutarties 67 straipsnio įgyvendinimo ( OL L 178, p. 5 ; 2004 m. specialusis leidimas lietuvių k., 10 sk., 1 t., p. 10). Šios direktyvos 1 straipsnio 1 dalyje nustatyta: „Nepažeisdamos toliau pateikiamų nuostatų, valstybės narės panaikina kapitalo judėjimų tarp asmenų, gyvenančių valstybėse narėse, apribojimus. <…>“ Pagal tos pačios direktyvos 4 straipsnį: „Ši direktyva nepažeidžia valstybių narių teisės imtis visų reikiamų priemonių jų įstatymų ir kitų teisės aktų pažeidimams išvengti, įskaitant, be kita ko, apmokestinimo <…> sritis <…> Šių priemonių ir tvarkos taikymas negali suvaržyti kapitalo judėjimų, vykdomų pagal Bendrijos teisę.“ Nacionalinės teisės aktai 1965 m. gruodžio 23 d. Dividendų mokesčio įstatymo (Wet op de dividendbelasting, toliau – Dividendų mokesčio įstatymas) 1 straipsnio 1 dalyje nustatyta: „Vadinamuoju dividendų mokesčiu tiesiogiai apmokestinami asmenys, kurie tiesiogiai ar naudodami sertifikatus gauna 1969 m. Pelno mokesčio įstatymo (Wet op de vennootschapsbelasting 1969, toliau – Pelno mokesčio įstatymas) 10 straipsnio 1 dalies d punkte numatytų pajamų iš Nyderlanduose įsteigtų akcinių bendrovių, privačių ribotos atsakomybės bendrovių, komanditinių ir kitų bendrovių, kurių visas ar dalis kapitalo padalyta į akcijas, akcijų, dividendų sertifikatų ir paskolų šioms bendrovėms.“ Pagal Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnį: „1.   Mokestis gali būti netaikomas (Pelno mokesčio įstatymo) 10 straipsnio 1 dalies d punkte numatytoms pajamoms iš akcijų, dividendų sertifikatų ir paskolų, jeigu: a) (Pelno mokesčio įstatymo) 13 straipsnyje numatytas dalyvavimo kapitale atleidimas nuo mokesčio arba šio įstatymo 13aa straipsnyje numatyta kompensacija už dalyvavimą kapitale taikoma pajamoms, kurias jų turėtojas gauna iš šių akcijų, dividendų sertifikatų ir paskolų, o turimos kapitalo dalys sudaro jo Nyderlanduose eksploatuojamos įmonės turto dalį; <…> 2.   Mokestis netaikomas (Pelno mokesčio įstatymo) 10 straipsnio 1 dalies d punkte numatytoms pajamoms iš akcijų, dividendų sertifikatų ir paskolų, jeigu šių pajamų gavėjas yra kitoje Europos Sąjungos valstybėje narėje įsteigtas vienetas ir tenkinamos šios sąlygos: 1) pajamų gavėjas ir apmokestinamasis asmuo yra vienos iš 1990 m. liepos 23 d. Tarybos direktyvos dėl bendrosios mokesčių sistemos, taikomos įvairių valstybių narių patronuojančioms ir dukterinėms bendrovėms ( OL L 225, p. 6 ; 2004 m. specialusis leidimas lietuvių k., 9 sk., 1 t., p. 147), priede nurodytų teisinių formų arba ministro dekrete nurodytos teisinės formos; 2) pajamų gavimo dieną jų gavėjas yra apmokestinamojo asmens akcininkas, turintis ne mažiau kaip 5% jo apmokėto įstatinio kapitalo dalį, arba tą dieną dalyvauja apmokestinamojo asmens kapitale ir šiam dalyvavimui būtų taikoma (Pelno mokesčio įstatymo) 13 straipsnio 5 ar 14 dalis, jei jis būtų įsteigtas Nyderlanduose; 3) įsisteigimo valstybėje narėje pajamų gavėjui ir apmokestinamajam asmeniui taikomas šios direktyvos 2 straipsnio c punkte numatytas mokestis, kuriuo ten apmokestinamas pelnas, be galimybės pasirinkti arba būti atleistam; 4) įsisteigimo valstybėje narėje pajamų gavėjas ir apmokestinamasis asmuo nelaikomi įsteigtais už Europos Sąjungos valstybių narių ribų pagal su trečiąja valstybe sudarytą dvigubo apmokestinimo išvengimo susitarimą; <…>“ Pagal Pelno mokesčio įstatymo 13 straipsnį: „1.   Nustatant pelną neatsižvelgiama į pajamas iš dalyvavimo kapitale bei į kapitalo dalies įgijimo ar perleidimo sąnaudas (dalyvavimo kapitale atleidimas nuo mokesčio). 2.   Dalyvaujama kapitale, jei apmokestinamoji bendrovė: a) dėl ne mažiau kaip 5% apmokėto įstatinio kapitalo yra bendrovės, kurios visas kapitalas ar jo dalis padalyta į akcijas, akcininkė; <…>“ Dėl Islandijoje ir Norvegijoje įsteigtų bendrovių Nyderlandų teisės aktuose nėra specialios nuostatos, kuria būtų atsižvelgiama į jų teisę remtis EEE susitarimo 40 straipsniu. Su šiomis EEE susitarimo šalimis esančiomis valstybėmis sudarytų dvišalių susitarimų dėl dvigubo apmokestinimo išvengimo pagrindu dividendų mokestis netaikomas, jei turima mažiausiai 10% Nyderlandų bendrovės kapitalo (1997 m. rugsėjo 25 d. pasirašyto Nyderlandų Karalystės ir Islandijos Respublikos susitarimo dėl pajamų ir kapitalo mokesčių 10 straipsnis) arba mažiausiai 25% kapitalo (1990 m. sausio 12 d. pasirašyto Nyderlandų Karalystės ir Norvegijos Karalystės susitarimo dėl pajamų ir kapitalo mokesčių 10 straipsnis). Ikiteisminė procedūra Manydama, kad Nyderlanduose buvo palankiau traktuojami šioje valstybėje narėje įsteigtoms bendrovėms išmokėti dividendai, palyginti su kitose valstybėse narėse ir Europos ekonominės erdvės (EEE) valstybėse įsteigtoms bendrovėms išmokėtais dividendais, ir kad dėl to Nyderlandų Karalystė nesilaikė EB 56 straipsnyje ir EEE susitarimo 40 straipsnyje jai nustatytų pareigų, Komisija 2005 m. spalio 18 d. oficialiu pranešimu paprašė šios valstybės narės pateikti paaiškinimus. Kadangi Nyderlandų Karalystė apsiribojo tik pažadais pateikti atsakymus ateityje, nepareikšdama nuomonės dėl esmės, 2006 m. liepos 6 d. Komisija išsiuntė pagrįstą nuomonę su tais pačiais kaltinimais, ragindama šią valstybę narę per du mėnesius nuo šios nuomonės gavimo imtis būtinų priemonių, kad į ją būtų tinkamai atsižvelgta. Minėtoji valstybė narė atsakė į pagrįstą nuomonę 2006 m. rugsėjo 7 d. raštu, pažymėdama, kad nuo 2007 m. sausio 1 d. Dividendų mokesčio įstatymas bus patikslintas atsižvelgiant į kitose Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms išmokamus dividendus. Šis pakeitimas, padarytas iki nagrinėjamo ieškinio pareiškimo, buvo įtrauktas į šio sprendimo 7 punkte cituotą Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio 2 dalį. Tačiau dėl tariamo EEE susitarimo 40 straipsnio pažeidimo Nyderlandų Karalystė teigė, kad nagrinėjami Nyderlandų teisės aktai neriboja laisvo kapitalo judėjimo ir kad net jei toks ribojimas būtų konstatuotas, jis būtų pateisinamas. Sutikdama, kad Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio pakeitimu buvo užtikrinta Nyderlandų teisės aktų atitiktis EB sutarčiai, kiek tai susiję su kitose Bendrijos valstybėse narėse įsteigtomis bendrovėmis, Komisija nutarė tęsti procedūrą dėl įsipareigojimų neįvykdymo ir pareikšti nagrinėjamą ieškinį dėl kaltinimo pažeidus EEE susitarimo 40 straipsnį. Dėl ieškinio Šalių argumentai Komisija teigia, kad 2003 m. rugsėjo 23 d. Sprendime Ospelt ir Schlössle Weissenberg ( C-452/01, Rink. p. I-9743 , 28, 29 ir 32 punktai) Teisingumo Teismas nusprendė, kad EEE susitarimo 40 straipsnis ir šio susitarimo XII priedas turi tokią pačią teisinę galią kaip ir iš esmės identiškos EB 56 straipsnio nuostatos. Be to, ji nurodo, kad ELPA teismas laikėsi analogiškos nuomonės 2004 m. lapkričio 23 d. Sprendime Fokus Bank (E-1/04, EFTA Court Report p. 22, 23 punktas) ir 2005 m. liepos 1 d. Sprendime Paolo Piazza (E-10/04, EFTA Court Report p. 100, 33 punktas). Jos nuomone, Nyderlandų teisės aktai lemia Nyderlanduose, o po pakeitimų ir kitoje Bendrijos valstybėje narėje įsteigtai bendrovei ir Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtai bendrovei išmokėtų dividendų skirtingą mokestinį vertinimą. Ji nurodo, kad vienai Nyderlandų bendrovei išmokant dividendus kitai Nyderlandų bendrovei arba kitoje Bendrijos valstybėje narėje įsteigtai bendrovei, pirmoji bendrovė atleidžiama nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio, jeigu antrajai bendrovei priklauso bent 5% pirmosios bendrovės kapitalo, nors Nyderlandų bendrovės Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtai bendrovei išmokėti dividendai nuo šio mokesčio atleidžiami, tik jei pastaroji turi mažiausia 10% (Islandijos bendrovių atveju) arba 25% (Norvegijos bendrovių atveju) atitinkamos Nyderlandų bendrovės kapitalo. Komisijos teigimu, ši diskriminacija pažeidžia laisvo kapitalo judėjimo principą, nes dėl jos Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms tampa mažiau palanku investuoti į Nyderlandų bendroves nei Nyderlanduose ar kitose Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms. Be to, dėl šios diskriminacijos Nyderlandų bendrovė gali sunkiau pritraukti kapitalą iš Islandijos ar Norvegijos nei iš Nyderlandų ar kitos Bendrijos valstybės narės. Komisija pabrėžia, kad 2007 m. lapkričio 8 d. Sprendime Amurta ( C-379/05, Rink. p. I-9569 , 28 punktas) Teisingumo Teismas jau nusprendė, kad tokia diskriminacija prieštarauja EB 56 straipsniui, kiek tai susiję su kitose valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms išmokėtais dividendais, kurie bylai, kur buvo priimtas šis sprendimas, svarbiu laikotarpiu nebuvo atleisti nuo mokesčio analogiškai Nyderlandų bendrovėms išmokėtiems dividendams. Kaip ir minėtoje byloje, čia nagrinėjami mokesčių teisės aktai galėtų būti laikomi suderinamais su Bendrijos teise, taigi ir su EEE susitarimu, tik jeigu jų įtvirtintas nevienodas vertinimas apimtų situacijas, kurios nėra objektyviai panašios, arba jeigu jis būtų pateisinamas privalomaisiais bendrojo intereso pagrindais. Komisija teigia, o Nyderlandų Karalystė nesutinka, kad Islandijos ir Norvegijos bendrovių situacija objektyviai panaši į Nyderlandų bendrovių situaciją, kiek tai susiję su Nyderlandų bendrovių, kurių kapitalo dalį jos turi, pelno dvigubo apmokestinimo rizika. Iš Teisingumo Teismo praktikos matyti, kad priemonės, skirtos tokioje situacijoje užkirsti kelią dvigubam apmokestinimui, turi būti išplėstos visoms užsienio bendrovėms, galinčioms naudotis kapitalo judėjimo srityje galiojančiomis nuostatomis. Šiuo klausimu Komisija remiasi 2006 m. gruodžio 14 d. Sprendimu Denkavit Internationaal ir Denkavit France ( C-170/05, Rink. p. I-11949 , 37 punktas). Komisija sutinka, kad nacionalinis įstatymų leidėjas gali imtis priemonių kovai su piktnaudžiavimu vidaus rinkos teikiamomis laisvėmis, be kita ko, laisvu kapitalo judėjimu, remdamasis EB 58 straipsniu, o nagrinėjamu atveju ir Direktyvos 88/361, minėtos EEE susitarimo XII priede, 4 straipsniu, pagal kurį valstybės narės turi teisę „imtis visų reikiamų priemonių jų įstatymų ir kitų teisės aktų pažeidimams išvengti, įskaitant, be kita ko, apmokestinimo <…> sritis“. Vis dėlto šios priemonės turi būti proporcingos siekiamam tikslui. Tačiau Nyderlandų Karalystė nenurodė, kokiems piktnaudžiavimams turėjo būti užkirstas kelias atsisakant atleisti Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms mokamus dividendus nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio. Nyderlandų Karalystė teigia, kad iš laisvo kapitalo judėjimo tarp Bendrijos valstybių narių kylančių įsipareigojimų negalima grynai ir tiesiogiai taikyti šių valstybių santykiams su ELPA valstybėmis, kurioms priklauso Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalystė. Tai išplaukia iš aplinkybės, kad šiose dviejose valstybėse netaikoma 1977 m. gruodžio 19 d. Tarybos direktyva dėl valstybių narių kompetentingų institucijų tarpusavio pagalbos tiesioginio apmokestinimo ir draudimo įmokų apmokestinimo srityje ( OL L 336, p. 15 ; 2004 m. specialusis leidimas lietuvių k., 9 sk., 1 t., p. 63), iš dalies pakeista 2004 m. lapkričio 16 d. Tarybos direktyva 2004/106/EB ( OL L 359, p. 30 , toliau – Direktyva 77/799). Nyderlandų Karalystė mano, kad kova su mokesčių teisės aktų pažeidimų ir piktnaudžiavimų grėsme nėra vienintelis jos teisės aktuose numatyto skirtingo Bendrijos valstybėse narėse ir Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms išmokėtų dividendų vertinimo pateisinimas. Iš tikrųjų, remiantis šiais teisės aktais, be reikalavimo turėti bent 5% kapitalo, pats dividendų gavėjas taip pat turi atitikti dvi sąlygas, kad turėtų teisę į nagrinėjamą atleidimą nuo mokesčio, ir šios sąlygos taip pat taikomos grynai nacionalinio pobūdžio situacijoms ir nėra diskriminacinės, nes gavėjas turi, pirma, būti apmokestinamas pelno mokesčiu ir, antra, būti galutinis dividendų gavėjas. Dėl Direktyvos 77/799 privalomo pobūdžio šių sąlygų laikymąsi lengvai galima kontroliuoti tarp valstybių narių, tačiau kadangi su Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalyste sudaryti dvišaliai susitarimai nėra teisiniai Bendrijos instrumentai, jie neleidžia valstybei narei ar Komisijai Teisingumo Teisme reikalauti vykdyti iš jų kylančius įsipareigojimus. Taigi Nyderlandų Karalystė mano, kad teisinio Bendrijos instrumento nebuvimas jos santykiuose su Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalyste pateisina skirtingas atleidimo nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio taikymo šiose dviejose valstybėse įsteigtų bendrovių dalyvavimui kapitale sąlygas. Šiuo klausimu Komisija pabrėžia priešingą faktą, kad nagrinėjami dvišaliai susitarimai yra teisiškai privalomi minėtoms valstybėms. Net jei užtikrinti iš tarptautinės teisės kylančių įsipareigojimų vykdymą būtų sunkiau nei Bendrijos mastu priversti laikytis iš Bendrijos teisės kylančių įsipareigojimų, tai nereikštų, kad šie susitarimai netektų svarbos atsakant į klausimą, ar Islandijos ir Norvegijos bendrovių diskriminacija yra proporcinga siekiamam tikslui rinkti dividendų mokestį. Be to, Komisijos teigimu, Nyderlandų Karalystė neįrodė ir net neteigė, kad Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalystė nesilaikė iš minėtų susitarimų išplaukiančių įsipareigojimų ar kad juos taikant buvo susidurta su nepateisinamais sunkumais ir vilkinimu. Teisingumo Teismo vertinimas Viena pagrindinių EEE susitarimo užduočių yra kiek įmanoma visapusiškai užtikrinti laisvą prekių, asmenų, paslaugų ir kapitalo judėjimą visoje EEE, kad Bendrijos teritorijoje įgyvendinama bendroji rinka būtų išplėsta į ELPA valstybes. Šiuo tikslu keliomis minėto susitarimo nuostatomis siekiama užtikrinti kuo vienodesnį jo aiškinimą visoje EEE (žr. 1992 m. balandžio 10 d. Nuomonę 1/92, Rink. p. I-2821). Šiame kontekste Teisingumo Teismas turi prižiūrėti, kad EEE susitarimo nuostatos, iš esmės identiškos Sutarties nuostatoms, būtų vienodai aiškinamos valstybėse narėse (minėto sprendimo Ospelt ir Schlössle Weissenberg 29 punktas). Iš to išplaukia, kad nors laisvo kapitalo judėjimo tarp EEE susitarimo šalimis esančių valstybių subjektų apribojimai turi būti vertinami minėto susitarimo 40 straipsnio ir XII priedo atžvilgiu, šios nuostatos turi tokią pačią teisinę galią kaip ir iš esmės joms identiškos EB 56 straipsnio nuostatos (šiuo klausimu žr. minėto sprendimo Ospelt ir Schlössle Weissenberg 32 punktą). Be to, nesant Bendrijos suvienodinimo ar suderinimo priemonių, valstybės narės lieka kompetentingos, nepažeisdamos Bendrijos teisės, sutartimis arba vienašališkai nustatyti savo kompetencijos mokesčių srityje paskirstymą, visų pirma siekiant išvengti dvigubo apmokestinimo (šiuo klausimu žr. minėto sprendimo Amurta 16 ir 17 punktus). Ši kompetencija joms neleidžia taikyti Sutartimi ar panašiomis EEE susitarimo nuostatomis garantuojamoms judėjimo laisvėms prieštaraujančių priemonių (šiuo klausimu žr. minėto sprendimo Amurta 24 punktą). Nagrinėjamoje byloje Dividendų mokesčio įstatymo 4 ir 4a straipsniuose, suderintuose su Pelno mokesčio įstatymo 13 straipsniu, numatomas vienoje iš valstybių narių buveinę turinčių bendrovių atleidimas nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio. Remiantis Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio 2 dalies 2 punktu, šis atleidimas taikomas dividendams, išmokėtiems kitoje valstybėje narėje buveinę turinčioms bendrovėms, kurioms priklauso bent 5% dividendus mokančios bendrovės rezidentės apmokėto įstatinio kapitalo. Tačiau pagal Nyderlandų Karalystės su EEE valstybėmis esančiomis Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalyste sudarytus dvigubo apmokestinimo išvengimo susitarimus atleidimas nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio taikomas Islandijos ar Norvegijos bendrovėms išmokėtiems dividendams tik tuomet, kai šioms bendrovėms atitinkamai priklauso mažiausiai 10% ar 25% dividendus mokančios Nyderlandų bendrovės kapitalo. Šiuo klausimu reikia pripažinti, kad šios bendrovės, skirtingai nuo vienoje iš valstybių narių buveinę turinčių bendrovių, nėra apsaugotos nuo dvigubo apmokestinimo pavojaus, jeigu joms priklauso daugiau kaip 5%, bet mažiau kaip 10% ar atitinkamai mažiau kaip 25% dividendus mokančios Nyderlandų bendrovės kapitalo. Šios skirtingos mokesčių nuostatos, taikomos, pirma, Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms ir, antra, dviejose nagrinėjamose EEE valstybėse įsteigtoms bendrovėms, kurios naudojasi EEE susitarimo 40 straipsniu lygiai taip pat, kaip pirmosios bendrovės naudojasi EB 56 straipsniu, dividendų apmokestinimo atžvilgiu yra nepalankios Islandijos bendrovėms, turinčioms nuo 5 iki 10% Nyderlandų bendrovės kapitalo, ir Norvegijos bendrovėms, turinčioms nuo 5 iki 25% tokio kapitalo. Toks nevienodas vertinimas, susijęs su Islandijoje ir Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms gavėjoms išmokamų dividendų apmokestinimo tvarka, palyginti su Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms gavėjoms išmokamais dividendais, gali atgrasyti dviejose pirmosiose valstybėse įsteigtas bendroves nuo investicijų Nyderlanduose. Be to, dėl jo Nyderlandų bendrovė gali sunkiau pritraukti kapitalą iš Islandijos ar Norvegijos nei iš Nyderlandų ar kitos Bendrijos valstybės narės. Dėl šios priežasties jis yra laisvo kapitalo judėjimo apribojimas, iš esmės draudžiamas EEE susitarimo 40 straipsniu. Vis dėlto reikia patikrinti, ar šį laisvo kapitalo judėjimo apribojimą galima pateisinti remiantis Sutarties nuostatomis, iš esmės pakartotomis EEE susitarime. Nyderlandų Karalystė mano, kad Islandijoje ir Norvegijoje įsteigtos bendrovės gavėjos yra vienoje iš skirtingų situacijų, numatytų EB 58 straipsnio 1 dalies a punkte, pagal kurį 56 straipsnio nuostatos nepažeidžia valstybių narių teisės taikyti atitinkamas savo mokesčių įstatymų nuostatas, pagal kurias skiriami mokesčių mokėtojai dėl jų skirtingos padėties gyvenamosios vietos atžvilgiu. Iš nusistovėjusios Teisingumo Teismo praktikos matyti, kad tam, jog nacionalinės mokesčių teisės nuostata galėtų būti laikoma suderinama su laisvą kapitalo judėjimą reglamentuojančiomis Sutarties nuostatomis, reikia, jog jos lemiamas vertinimo skirtumas būtų susijęs su objektyviai skirtingomis situacijomis arba jis būtų pateisinamas privalomuoju bendrojo intereso pagrindu (žr. minėto sprendimo Amurta 32 punktą ir nurodytą teismo praktiką). Taigi reikia patikrinti, ar atleidimo nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio atžvilgiu vienoje iš valstybių narių įsteigtos bendrovės gavėjos ir Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtos bendrovės gavėjos yra panašioje padėtyje. Nyderlandų Karalystė teigia, kad jos nurodomas padėties skirtumas pagrįstas aplinkybe, jog remiantis su dviem nagrinėjamomis EEE valstybėmis sudarytais dvišaliais susitarimais neįmanoma užtikrinti, kad suinteresuotosios bendrovės gavėjos iš tikrųjų įvykdo Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio 2 dalimi valstybėms narėms nustatytas sąlygas, t. y. pirma, būti vienos iš Direktyvos 90/435 priede išvardytų teisinių formų arba ministro dekrete nurodytos formos bei, antra, įsisteigimo valstybėje būti apmokestintam pelno mokesčiu be galimybės pasirinkti arba būti atleistam. Savo argumentus ji grindžia Direktyvos 77/799 nuostatomis. Pagal šias nuostatas, skirtas kovoti su tarptautiniu mokesčių slėpimu ir vengimu, valstybių narių kompetentingos institucijos turi keistis bet kokia informacija, kuri gali padėti joms, be kita ko, teisingai įvertinti pajamų mokestį. Kadangi ši direktyva netaikoma Islandijos Respublikai ir Norvegijos Karalystei, Nyderlandų Karalystė teigia, kad jokia privaloma taisyklė neleistų jai gauti informacijos, skirtos patikrinti, kaip laikomasi Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio 2 dalyje nustatytų sąlygų. Vis dėlto reikia pažymėti, kad nors toks teisinio reglamentavimo skirtumas tarp nagrinėjamų valstybių ir valstybių narių pareigų mokesčių srityje gali pateisinti Nyderlandų Karalystės sprendimą taikyti atleidimą nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio Islandijos ir Norvegijos bendrovėms tik įsitikinus, kad jos iš tikrųjų tenkina Nyderlandų įstatymuose numatytas sąlygas, jis negali pateisinti šiuose įstatymuose įtvirtinto reikalavimo turėti didesnę dividendus išmokančios bendrovės kapitalo dalį, norint pasinaudoti šiuo atleidimu nuo mokesčio. Iš tikrųjų pastarasis reikalavimas neturi nieko bendra su visoms bendrovėms nustatytomis sąlygomis norint pasinaudoti minėtu atleidimu, t. y. būti tam tikros teisinės formos, būti pelno mokesčio mokėtojomis ir būti galutinėmis mokamų dividendų gavėjomis; Nyderlandų mokesčių administracija faktiškai turi turėti galimybę patikrinti, ar laikomasi šių sąlygų. Šiuo pastaruoju požiūriu iš jokio bylos dokumento nematyti ir Nyderlandų Karalystė neįrodinėja, jog mažesnės kaip 10% ar 25% bendrovės kapitalo dalies turėjimas turėtų kokios nors įtakos pavojui, kad kompetentingoms institucijoms bus suteikta neteisinga informacija, be kita ko, dėl dviejose nagrinėjamose EEE valstybėse įsteigtų bendrovių apmokestinimo tvarkos ir kad todėl reikalavimas turėti minėto dydžio kapitalo dalį yra pagrįstas, nors jis ir netaikomas Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms. Dėl šios priežasties negalima pritarti Nyderlandų Karalystės nurodomam argumentui, grindžiamam Bendrijos valstybėse narėse buveinę turinčių bendrovių ir Islandijos bei Norvegijos bendrovių skirtinga padėtimi, siekiant pateisinti pastarosioms bendrovėms taikomą reikalavimą turėti didesnę dividendus mokančių Nyderlandų bendrovių kapitalo dalį, kad jos, kaip ir pirmosios bendrovės, galėtų pasinaudoti atleidimu nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio jų iš minėtų Nyderlandų bendrovių gaunamų dividendų atžvilgiu. Šią išvadą numanomai patvirtina aplinkybė, kad Nyderlandų Karalystės su Islandijos Respublika ir Norvegijos Karalyste sudaryti dvišaliai susitarimai nustato atleidimui nuo prie šaltinio renkamo Islandijos ir Norvegijos bendrovėms išmokamų dividendų mokesčio vienintelę sąlygą turėti tam tikrą dividendus išmokančios Nyderlandų bendrovės kapitalo dalį, nereikalaujant, kad taip pat tenkintų kitas Dividendų mokesčio įstatymo 4 straipsnio 2 dalyje įtvirtintas sąlygas. Iš to, kas pasakyta, darytina išvada, kad neatleisdama nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio Nyderlandų bendrovių Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms mokamų dividendų tokiomis pačiomis sąlygomis kaip Nyderlandų bendrovėms ar kitose Bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms mokamų dividendų, Nyderlandų Karalystė neįvykdė įsipareigojimų pagal EEE susitarimo 40 straipsnį. Dėl bylinėjimosi išlaidų Pagal Procedūros reglamento 69 straipsnio 2 dalį pralaimėjusiai šaliai nurodoma padengti išlaidas, jei laimėjusi šalis to reikalavo. Kadangi Komisija prašė priteisti bylinėjimosi išlaidas iš Nyderlandų Karalystės ir pastaroji pralaimėjo bylą, ji turi jas padengti. Remdamasis šiais motyvais, Teisingumo Teismas (antroji kolegija) nusprendžia: 1. Neatleisdama nuo prie šaltinio renkamo dividendų mokesčio Nyderlandų bendrovių Islandijoje ar Norvegijoje įsteigtoms bendrovėms mokamų dividendų tokiomis pačiomis sąlygomis kaip Nyderlandų bendrovėms ar kitose Europos bendrijos valstybėse narėse įsteigtoms bendrovėms mokamų dividendų, Nyderlandų Karalystė neįvykdė įsipareigojimų pagal 1992 m. gegužės 2 d. Europos ekonominės erdvės susitarimo 40 straipsnį. 2. Priteisti iš Nyderlandų Karalystės bylinėjimosi išlaidas. Parašai. ( *1 ) Proceso kalba: olandų.

61999CJ0107

fr

Motifs de l'arrêt 1 Par requête déposée au greffe de la Cour le 29 mars 1999, la République italienne a demandé, en vertu de l'article 173 du traité CE (devenu, après modification, article 230 CE), l'annulation de la décision de la Commission du 16 décembre 1998 approuvant des modifications à la répartition indicative des initiatives communautaires, communiquée à la requérante par lettre du secrétaire général de la Commission du 19 janvier 1999 (ci-après la «décision attaquée»), ainsi que de tous les actes qui sont à la base de cette décision ou qui lui sont liés, en particulier l'avis du comité de gestion du 22 septembre 1998 et le tableau joint à ladite lettre. Le cadre juridique et les faits du litige 2 L'article 130 A du traité CE (devenu, après modification, article 158 CE) dispose que la Communauté développe et poursuit son action tendant au renforcement de sa cohésion économique et sociale. Elle vise en particulier à réduire l'écart entre les niveaux de développement des diverses régions et le retard de celles qui sont les moins favorisées afin de promouvoir un développement harmonieux de l'ensemble de la Communauté. Conformément à l'article 130 B du traité CE (devenu article 159 CE), la Communauté soutient également cette réalisation par l'action qu'elle mène au travers des fonds à finalité structurelle. 3 En vue d'atteindre ces buts et de régler les missions des Fonds, le Conseil a arrêté le règlement (CEE) n_ 2052/88, du 24 juin 1988, concernant les missions des Fonds à finalité structurelle, leur efficacité ainsi que la coordination de leurs interventions entre elles et celles de la Banque européenne d'investissement et des autres instruments financiers existants (JO L 185, p. 9), modifié notamment par le règlement (CEE) n_ 2081/93 du Conseil, du 20 juillet 1993 (JO L 193, p. 5, ci-après le «règlement n_ 2052/88»), et le règlement (CEE) n_ 4253/88, du 19 décembre 1988, portant dispositions d'application du règlement n_ 2052/88 en ce qui concerne la coordination entre les interventions des différents Fonds structurels, d'une part, et entre celles-ci et celles de la Banque européenne d'investissement et des autres instruments financiers existants, d'autre part (JO L 374, p. 1), modifié notamment par le règlement (CEE) n_ 2082/93 du Conseil, du 20 juillet 1993 (JO L 193, p. 20, ci-après le «règlement n_ 4253/88»). 4 En vertu de l'article 4, paragraphe 1, premier alinéa, du règlement n_ 2052/88: «L'action communautaire est conçue comme un complément des actions nationales correspondantes ou une contribution à celles-ci. Elle s'établit par une concertation étroite entre la Commission, l'État membre concerné, les autorités et les organismes compétents [...] désignés par l'État membre au niveau national, régional, local ou autre, toutes les parties étant des partenaires poursuivant un but commun. Cette concertation est ci-après dénommée `partenariat'. Le partenariat porte sur la préparation, le financement, ainsi que sur l'appréciation ex ante, le suivi et l'évaluation ex post des actions.» 5 Selon l'article 5, paragraphe 5, troisième alinéa, dudit règlement: «Les interventions [financières des Fonds structurels] sont entreprises à l'initiative des États membres ou à celle de la Commission en accord avec l'État membre concerné.» 6 Ce sont les interventions entreprises à l'initiative de la Commission qui reçoivent la dénomination d'«initiatives communautaires». 7 L'article 12, paragraphes 4 et 5, du même règlement dispose: «4. La Commission établit, suivant des procédures transparentes, des répartitions indicatives par État membre pour chacun des objectifs nos 1 à 4 et 5 b) des crédits d'engagement des Fonds structurels en tenant pleinement compte, comme précédemment, des critères objectifs suivants: la prospérité nationale, la prospérité régionale, la population des régions et la gravité relative des problèmes structurels, y compris le niveau de chômage et, pour les objectifs appropriés, les besoins de développement dans les zones rurales. [...] [...] 5. Pour la période [1994-1999], 9 % des crédits d'engagement des Fonds structurels sont consacrés au financement des interventions entreprises à l'initiative de la Commission selon l'article 5 paragraphe 5.» 8 Enfin, aux termes de l'article 17, paragraphe 2, du règlement n_ 2052/88: «Pour la mise en oeuvre des interventions entreprises à son initiative conformément aux dispositions de l'article 5 paragraphe 5 dernier alinéa, la Commission est assistée par un comité de gestion composé de représentants des États membres.» 9 Certaines dispositions du règlement n_ 4253/88 doivent également être citées. 10 L'article 11, paragraphe 1, premier alinéa, du règlement n_ 4253/88, qui traite des initiatives communautaires, dispose: «En application de l'article 5 paragraphe 5 du règlement (CEE) n_ 2052/88, la Commission peut, de sa propre initiative, conformément aux procédures visées au titre VIII, et après communication pour information au Parlement européen, décider de proposer aux États membres de soumettre des demandes de concours pour des actions revêtant un intérêt particulier pour la Communauté. [...]» 11 En vertu de l'article 14 du même règlement, la Commission «décide du concours des Fonds». 12 Selon l'article 20, paragraphe 1, du même texte: «Les engagements budgétaires sont effectués sur la base des décisions de la Commission approuvant les actions concernées. [...]» 13 Par ailleurs, aux termes de l'article 24 du même règlement, disposition intitulée «Réduction, suspension et suppression du concours»: «1. Si la réalisation d'une action ou d'une mesure semble ne justifier ni une partie ni la totalité du concours financier qui lui a été alloué, la Commission procède à un examen approprié du cas dans le cadre du partenariat, en demandant notamment à l'État membre ou aux autorités désignées par celui-ci pour la mise en oeuvre de l'action de présenter leurs observations dans un délai déterminé. 2. Suite à cet examen, la Commission peut réduire ou suspendre le concours pour l'action ou la mesure concernée si l'examen confirme l'existence d'une irrégularité ou d'une modification importante qui affecte la nature ou les conditions de mise en oeuvre de l'action ou de la mesure et pour laquelle l'approbation de la Commission n'a pas été demandée. [...]» 14 Quant à l'article 25 du règlement n_ 4253/88, il dispose: «1. La Commission et les États membres, dans le cadre du partenariat, assurent un suivi efficace de la mise en oeuvre des concours des Fonds au niveau des cadres communautaires d'appui et des actions spécifiques (programmes, etc.). [...] [...] 3. Les comités de suivi sont créés, dans le cadre du partenariat, en vertu d'un accord entre l'État membre concerné et la Commission. [...] 5. Le comité de suivi adapte, si nécessaire, sans modifier le montant total du concours communautaire octroyé et dans le respect de limites harmonisées par objectif, les modalités d'octroi du concours financier approuvées initialement, ainsi que, dans le respect des disponibilités et des règles budgétaires, le plan de financement envisagé, y compris les éventuels transferts entre sources de financement communautaires et les modifications des taux d'intervention qui en résultent. Les limites harmonisées par objectif, visées ci-dessus, sont établies par la Commission selon la procédure visée au titre VIII et incluses dans les cadres communautaires d'appui. Ces modifications sont immédiatement notifiées à la Commission et à l'État membre concerné. Elles sont applicables dès confirmation par la Commission et l'État membre concerné; cette confirmation intervient dans un délai de vingt jours ouvrables à compter de la réception de cette notification, dont la date sera confirmée par la Commission par accusé de réception. Les autres modifications sont décidées par la Commission, en collaboration avec l'État membre concerné, après avis du comité de suivi. [...]» 15 En outre, aux termes de l'article 16, premier alinéa, du règlement intérieur de la Commission, dans sa rédaction issue de la décision 93/492/Euratom, CECA, CEE de la Commission, du 17 février 1993 (JO L 230, p. 15), modifiée par la décision 95/148/CE, Euratom, CECA de la Commission, du 8 mars 1995 (JO L 97, p. 82), applicable en l'espèce: «Les actes adoptés en réunion sont joints de façon indissociable, dans la ou les langues dans lesquelles ils font foi, au procès-verbal de la réunion de la Commission au cours de laquelle ils ont été adoptés. Ces actes sont authentifiés par les signatures du président et du secrétaire général apposées à la première page de ce procès-verbal.» 16 Par décisions des 13 juillet, 12 octobre, 21 décembre 1994 et 8 mai 1996, la Commission a adopté une répartition indicative pour l'ensemble des initiatives communautaires pour la période de programmation 1994-1999. 17 Une correspondance régulière a par la suite été échangée entre la République italienne et la Commission dans le cadre du suivi de la mise en oeuvre des initiatives communautaires dans cet État membre. 18 Pour l'année 1999, la Commission a décidé de procéder à une modification des répartitions indicatives des initiatives communautaires afin de dégager un montant de 100 millions d'écus destinés à assurer le financement d'une initiative communautaire consistant en un programme spécial d'aide en faveur de la paix et de la réconciliation en Irlande du Nord et dans les comtés limitrophes de l'Irlande (ci-après l'«initiative Peace»). 19 En tenant compte de différents critères, en particulier de l'état d'exécution des différentes initiatives communautaires dans les États membres, la Commission a élaboré une proposition de modification de la répartition des initiatives communautaires, sous la forme d'un document de travail qui a été approuvé par le comité de gestion lors de sa réunion du 22 septembre 1998. 20 Il ressort de ce document de travail que la redistribution financière de 100 millions d'écus au profit de l'initiative Peace devait comporter, pour la République italienne, une réduction à hauteur de 44,7 millions d'écus, les autres réductions d'un montant substantiel affectant par ailleurs la République française (18,1 millions d'écus), le Royaume-Uni (16,4 millions d'écus), la République portugaise (6,8 millions d'écus) et la République fédérale d'Allemagne (6 millions d'écus). 21 En ce qui concerne la République italienne, la réduction de 44,7 millions d'écus concernait les initiatives Interreg (21 millions d'écus), PME (17,8 millions d'écus), URBAN (3,2 millions d'écus), Leader (2 millions d'écus) et Konver (0,7 million d'écus). 22 Cette nouvelle répartition a ensuite été adoptée par la Commission le 16 décembre 1998 et communiquée à la requérante par lettre du secrétaire général de la Commission du 19 janvier 1999. 23 Cette lettre est ainsi rédigée: «La Commissione Europea ha approvato, nella riunione del 16 dicembre 1998, le modifiche alle ripartizioni indicative delle Iniziative Comunitarie, sulle quali il competente Comitato di Gestione aveva espresso parere favorevole il 22 settembre 1998. La decisione tiene conto del grado di avanzamento delle Iniziative e della necessità di reperire ulteriori ricorse finanziare per il 1999 in favore dell'Iniziativa `Peace and Reconciliation in Ireland and Northern Ireland'. La nuova tabella allegata sostituisce le analoghe tabelle accluse alla lettera del 13 luglio 1994 et 13 giugno 1996 del signor Williamson.» (La Commission européenne a approuvé, au cours de la réunion du 16 décembre 1998, les modifications aux répartitions indicatives des initiatives communautaires, sur lesquelles le comité de gestion compétent avait exprimé un avis favorable le 22 septembre 1998. La décision tient compte de l'état d'avancement des initiatives et de la nécessité de trouver d'autres ressources financières pour 1999 en faveur de l'initiative «Peace and Reconciliation in Ireland and Northern Ireland». Le nouveau tableau joint remplace les tableaux analogues joints à la lettre du 13 juillet 1994 et du 13 juin 1996 de M. Williamson.) 24 À ladite lettre était joint un tableau intitulé «Stanziamenti indicativi per iniziativa comunitaria e per Stato membro (in MECU, prezzi 1999)» [Répartition indicative par initiative communautaire et par État membre (en Mio ECU, prix 1999)], qui reprenait pour chaque État membre le montant total qui lui était affecté à titre indicatif ainsi que la répartition de ce dernier montant entre les différentes initiatives communautaires. S'agissant de la République italienne, un astérisque renvoyait à une note en bas de page indiquant que «tali stanziamenti potranno essere programmati nella loro totalità solo qualora lo Stato membro confermi il suo accordo ad una riduzione delle risorse programmate all'interno dell'Iniziativa PMI» (ces crédits ne pourront être programmés dans leur intégralité que lorsque l'État membre confirmera qu'il est d'accord pour une réduction des ressources programmées dans le cadre de l'initiative PME). 25 Par ordonnances des 17 juin et 1er juillet 1999 du président de la Cour, le Royaume-Uni et l'Irlande ont été respectivement autorisés à intervenir au soutien des conclusions de la Commission. Sur l'exception d'irrecevabilité du recours soulevée par l'Irlande 26 Dans son mémoire en intervention, l'Irlande excipe de l'irrecevabilité du recours de la République italienne, qui aurait été formé en dehors du délai de recours prévu à l'article 173, cinquième alinéa, du traité et serait dirigé contre un acte que la Commission était tenue de prendre dans son rôle d'exécution du budget communautaire, alors que ledit État membre n'a pas contesté le budget général des Communautés pour l'année 1999. 27 Il convient toutefois de relever que la Commission, partie défenderesse au soutien de laquelle l'Irlande a été autorisée à intervenir, n'a soulevé aucune exception d'irrecevabilité à l'encontre du recours de la République italienne; elle a même expressément admis que, en tout état de cause, celui-ci n'était pas tardif. 28 Or, en vertu de l'article 37, quatrième alinéa, du statut CE de la Cour de justice, les conclusions de la requête en intervention ne peuvent avoir d'autre objet que le soutien des conclusions de l'une des parties. En outre, aux termes de l'article 93, paragraphe 4, du règlement de procédure, l'intervenant accepte le litige dans l'état où il se trouve lors de son intervention. 29 Il s'ensuit que l'Irlande, partie intervenante, n'avait pas qualité pour soulever une exception d'irrecevabilité et qu'il n'y a donc pas lieu que la Cour statue sur une telle exception (voir arrêts du 24 mars 1993, CIRFS e.a./Commission, C-313/90, Rec. p. I-1125, points 20 à 22, et du 15 juin 1993, Matra/Commission, C-225/91, Rec. p. I-3203, point 12). 30 Toutefois, il convient d'examiner d'office, en vertu de l'article 92, paragraphe 2, du règlement de procédure, si le recours n'est pas entaché de tardiveté. 31 Il suffit cependant de constater que la République italienne a reçu le 20 janvier 1999 la lettre du secrétaire général de la Commission du 19 janvier 1999, l'informant de la décision attaquée et que le délai de recours, en tenant compte du délai de distance de dix jours, fixé à l'article 1er, troisième tiret, de l'annexe II du règlement de procédure, tel qu'en vigueur à la date d'introduction du recours, expirait le 30 mars 1999. Par suite, la requête, enregistrée le 29 mars 1999, ne saurait être considérée comme tardive. Sur le fond Sur l'objet du recours 32 Il ressort du dossier que, si la République italienne a demandé l'annulation de la décision attaquée et, «le cas échéant», celle des autres actes et décisions qui lui sont liés, cette extension éventuelle du recours à d'autres décisions que celle adoptée le 16 décembre 1998 reflète en réalité l'incertitude dans laquelle la requérante se trouvait initialement, selon elle, quant à l'acte dans lequel figurait la décision de redistribuer certains financements qui avaient fait l'objet d'une répartition indicative les lui attribuant. Dès lors qu'il est apparu que la décision attaquée avait bien été adoptée lors de la réunion du 16 décembre 1998 de la Commission, la République italienne n'a pas poursuivi sa contestation des autres actes liés à cette décision. 33 Dès lors, il y a lieu de considérer que, dans son dernier état, le recours est exclusivement dirigé contre la décision attaquée. Sur la nature de la décision attaquée 34 La Commission soutient que la décision attaquée doit s'analyser, d'une part, comme consistant en une redistribution des concours financiers attribués aux initiatives communautaires entre les États membres, se traduisant, en ce qui concerne la République italienne, par une réduction de 44,7 millions d'écus du plafond indicatif des financements éventuellement disponibles pour la requérante aux fins de l'exécution des programmes d'initiative communautaire. Elle considère que cette réduction, qui, en vertu de l'article 12, paragraphe 4, du règlement n_ 2052/88, porte sur des montants indicatifs et ne nécessite pas le consentement des États membres, est en l'espèce d'un montant inférieur à celui des financements figurant dans la répartition initiale et non encore octroyés, et n'a donc pas d'incidence sur les montants qui, en application des articles 14 et 20 du règlement n_ 4253/88, ont déjà été accordés à la République italienne. 35 Elle fait valoir que la décision attaquée a, d'autre part, pour objet de modifier la répartition des crédits entre les initiatives communautaires intéressant la République italienne. Elle souligne néanmoins que cette seconde phase, qui affecte des concours déjà octroyés et qui suppose donc le consentement préalable de la requérante, n'a pour cette dernière que la valeur d'une proposition. 36 Selon la Commission, la décision attaquée serait donc un acte «atypique», simple document de travail, et ne constituerait pas une décision, au sens de l'article 189 du traité CE (devenu article 249 CE), soumise aux formalités applicables aux actes visés par cet article. 37 Il ressort toutefois des pièces du dossier, notamment des mémoires en défense et en duplique de la Commission, que, si la mise en oeuvre de la proposition faite à la République italienne, supposant la réduction de financements déjà octroyés, nécessitait l'accord de celle-ci, la Commission considère que l'absence d'accord de la République italienne aurait pour effet, en tout état de cause, de réduire du même montant de 44,7 millions d'écus les concours affectés à d'autres initiatives intéressant le même État membre. 38 Par ailleurs, le texte de la communication du 9 décembre 1998, relative aux allocations indicatives par initiative communautaire et par État membre, sur laquelle la Commission a délibéré lors de sa 1413e réunion qui s'est tenue à Strasbourg le 16 décembre 1998, fait apparaître qu'il était proposé à cette dernière d'adopter «une décision portant modification de l'enveloppe indicative fixée par État membre et par Initiative, conformément au tableau 2 (ci-joint)». La Commission a ainsi été conduite à «approuver l'enveloppe indicative des initiatives communautaires fixées par État membre et par Initiative, conformément au tableau 2 ci-joint». 39 Or, ce tableau 2, qui a seul fait l'objet de l'approbation, se borne à présenter, en la soumettant à l'appréciation des États membres, une nouvelle répartition des allocations indicatives par initiative communautaire et par État membre. En revanche, le tableau 1, annexé également à cette communication et qui fait apparaître une baisse de 44,7 millions d'écus de la dotation italienne, n'a pas été formellement approuvé par la Commission. 40 Il convient de déduire de l'ensemble de ces éléments que la décision attaquée est, contrairement à ce que soutient la Commission, une décision au sens de l'article 189 du traité et que celle-ci ne porte en réalité que sur les montants qui, au sein de chacune des initiatives, n'ont pas encore fait l'objet d'une décision d'octroi de concours financiers. La portée de la décision attaquée n'est donc pas de réduire de 44,7 millions d'écus les allocations indicatives allouées par initiative communautaire à la République italienne dans les termes figurant au tableau 2, mais de réduire de ce montant la partie de la répartition indicative initialement prévue pour cet État membre pour laquelle des fonds communautaires n'avaient pas encore été octroyés. Sur la violation des formes substantielles 41 La requérante soutient que la décision attaquée serait inexistante ou entachée de nullité absolue puisqu'elle ne figure, à sa connaissance, dans aucun acte portant la date à laquelle la Commission aurait délibéré à son sujet et que seule la lettre du 19 janvier 1999 du secrétaire général de la Commission permet d'en connaître le contenu. À supposer que cette lettre constitue le support matériel de ladite décision, celle-ci serait viciée en raison du fait qu'elle n'est revêtue ni de la signature du président de la Commission ni de celle d'un membre de celle-ci et qu'elle n'est pas assortie d'une motivation suffisante, en violation de l'article 190 du traité CE (devenu article 253 CE). 42 Il ressort des pièces produites par la Commission en annexe à son mémoire en défense que la décision attaquée a été prise lors de la séance du 16 décembre 1998 de la Commission, au cours de laquelle cette dernière a approuvé la communication du 9 décembre 1998 lui proposant une nouvelle répartition des allocations indicatives par initiative communautaire et par État membre. 43 Toutefois, si la première page du procès-verbal de ladite séance a bien été revêtue de la signature d'une autorité habilitée à représenter l'institution, le tableau portant modification des répartitions indicatives de crédits d'initiatives communautaires entre les États membres n'a pas été joint de façon indissociable audit procès-verbal, contrairement aux exigences de l'article 16, premier alinéa, du règlement intérieur de la Commission; il n'a pas davantage fait l'objet d'une signature. 44 La Commission n'a pas contesté ces faits dans sa duplique, mais elle s'est bornée à répondre, y compris lors de l'audience, que ces formalités n'étaient pas une condition de validité d'un acte tel que la décision attaquée, considéré par elle comme atypique, et que leur non-accomplissement n'était en tout état de cause pas d'une gravité à ce point évidente que la décision attaquée doive être regardée comme juridiquement inexistante. 45 En effet, la Cour a déjà jugé que des vices analogues à ceux dont la décision attaquée est entachée, c'est-à-dire portant sur l'absence d'authentification de l'acte, sans qu'il soit sérieusement contesté que la Commission ait effectivement décidé d'adopter le dispositif litigieux, ne sont pas d'une gravité telle que la décision puisse être regardée comme inexistante (voir arrêt du 15 juin 1994, Commission/BASF e.a., C-137/92 P, Rec. p. I-2555, points 48 à 53). Toutefois, la Cour a également jugé que de tels vices peuvent entraîner la nullité d'une décision pour violation des formes substantielles (arrêt Commission/BASF e.a., précité, points 72 à 78). 46 Or la République italienne ne soutient pas seulement que la décision attaquée est inexistante, ce qui en l'espèce ne saurait être admis par la Cour, mais également qu'elle doit être annulée pour violation des formes substantielles. 47 Ainsi que la Cour l'a déjà jugé dans son arrêt du 6 avril 2000, Commission/ICI (C-286/95 P, Rec.p. I-2341, point 42), la violation d'une forme substantielle est constituée par le seul défaut d'authentification d'un acte, sans qu'il soit nécessaire d'établir, en outre, que l'acte est affecté d'un autre vice ou que l'absence d'authentification a causé un préjudice à celui qui l'invoque. En outre, il est indispensable que l'authentification de l'acte précède sa notification, à défaut de quoi il existerait toujours un risque que le texte notifié ne soit pas identique au texte adopté par la Commission (arrêt Commission/ICI, précité, point 62). 48 Dès lors, à défaut d'avoir été jointe de façon indissociable au procès-verbal de la réunion du 16 décembre 1998, conformément aux exigences de l'article 16, premier alinéa, du règlement intérieur de la Commission, la décision attaquée ne peut être regardée comme ayant été dûment authentifiée. En conséquence, elle est entachée d'une violation des formes substantielles et doit être annulée pour ce seul motif. 49 Il n'y a pas lieu, dans ces conditions, d'examiner les autres moyens de la requête. Décisions sur les dépenses Sur les dépens 50 Aux termes de l'article 69, paragraphe 2, du règlement de procédure, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s'il est conclu en ce sens. La République italienne ayant conclu à la condamnation de la Commission et cette dernière ayant succombé en ses moyens, il y a lieu de la condamner aux dépens. En application du paragraphe 4, premier alinéa, de la même disposition, l'Irlande et le Royaume-Uni, qui sont intervenus au litige, supporteront leurs propres dépens. Dispositif Par ces motifs, LA COUR (sixième chambre) déclare et arrête: 1) La décision de la Commission du 16 décembre 1998 approuvant des modifications à la répartition indicative des initiatives communautaires, communiquée à la République italienne par lettre du secrétaire général de la Commission du 19 janvier 1999, est annulée. 2) La Commission des Communautés européennes est condamnée aux dépens. 3) L'Irlande et le Royaume-Uni de Grande-Bretagne et d'Irlande du Nord supportent leurs propres dépens.

62002CJ0350

cs

Návrhem na zahájení řízení doručeným kanceláři Soudního dvora dne 1. října 2002 Komise Evropských společenství podala na základě článku 226 ES žalobu směřující k určení, že Nizozemské království tím, že nepřijalo veškeré právní a správní předpisy nezbytné pro provedení článků 6 a 9 směrnice Evropského parlamentu a Rady 97/66/ES ze dne 15. prosince 1997 o zpracování osobních údajů a ochraně soukromí v odvětví telekomunikací (Úř. věst. 1998 L 24, s. 1) ve vnitrostátním právu, nebo přinejmenším tím, že jí nesdělilo znění těchto ustanovení, nesplnilo povinnosti, které pro něj vyplývají ze Smlouvy o ES. Právní rámec Ustanovení práva Společenství Podle svého čl. 1 odst. 1 se směrnice 97/66, účinná v rozhodné době, týkala „harmonizace ustanovení členských států nutných pro zajištění rovnocenné úrovně ochrany práv a základních svobod, a zvláště práva na soukromí, co se týče zpracování osobních údajů v odvětví telekomunikací, jakož i volného pohybu těchto údajů a telekomunikačních zařízení a služeb ve Společenství“ (neoficiální překlad) . Článek 6 směrnice 97/66 stanovil: „1. Aniž by byla dotčena ustanovení odstavců 2, 3 a 4, musejí být provozní údaje týkající se účastníků a uživatelů zpracovávané za účelem uskutečnění komunikace a ukládané provozovatelem veřejné telekomunikační sítě nebo veřejné telekomunikační služby vymazány nebo anonymizovány ihned po ukončení komunikace. 2. Pro účely vystavení účtů účastníkům a pro účely plateb za propojení mohou být zpracovávány údaje uvedené v příloze. Takové zpracování je přípustné pouze do konce období, v němž lze účet právně napadnout nebo uplatňovat nárok na platbu. 3. Pokud k tomu účastník dal svůj souhlas, může provozovatel telekomunikační služby přístupné veřejnosti zpracovávat údaje uvedené v odstavci 2 pro účely marketingu svých vlastních telekomunikačních služeb. 4. Zpracování provozních údajů a údajů o účtování musí být omezeno na osoby, které jednají z pověření provozovatelů veřejných telekomunikačních sítí nebo veřejných telekomunikačních služeb a zabývají se účtováním nebo řízením provozu, požadavky zákazníků, odhalováním podvodů a marketingem telekomunikačních služeb provozovatele; toto zpracování musí být omezeno na rozsah, který je nezbytný pro tyto činnosti. 5. Odstavce 1, 2, 3 a 4 se použijí, aniž by byla dotčena možnost informovat příslušné subjekty o údajích týkajících se účtování nebo provozních údajích v souladu s platnými právními předpisy s cílem řešit spory, zejména v oblasti propojení a účtování.“ (neoficiální překlad) Článek 9 směrnice 97/66 byl následujícího znění: „Členské státy zajistí, aby existovaly průhledné postupy určující způsob, který provozovatele veřejné komunikační sítě nebo poskytovatele veřejné telekomunikační služby opravňuje nedbat na potlačení identifikace volající linky, a) dočasně a na základě žádosti účastníka, který požaduje vysledovat zlomyslné či obtěžující volání; v souladu s vnitrostátními právními předpisy budou v tomto případě údaje umožňující identifikaci volajícího účastníka uchovány a poskytnuty provozovatelem veřejné telekomunikační sítě nebo veřejné telekomunikační služby; b) pro jednotlivé linky v případě organizací zabývajících se zpracováním tísňových volání a jako takových členských státem uznaných, včetně pořádkových služeb, lékařských služeb první pomoci a hasičské záchranné služby, a to za účelem odpovídaní na tato volání.“ (neoficiální překlad) Příloha směrnice 97/66 uváděla: „Pro účely čl. 6 odst. 2 mohou být zpracovány dále uvedené údaje uvádějící: – číslo nebo linku telefonní stanice účastníka, – adresu účastníka a typ linky telefonní stanice, – celkový počet jednotek, které mají být účtovány za zúčtovací období, – číslo volaného účastníka, – druh hovorů, čas jejich začátku a dobu trvání hovorů uskutečněných nebo množství předaných údajů, – den uskutečnění hovoru nebo poskytnutí služby, – ostatní informace o platbách, jako o zálohách, splátkových platbách, odpojení a upomínkách“ (neoficiální překlad Článek 15 odst. 1 první pododstavec směrnice 97/66 stanovil, že členské státy uvedou v účinnost ustanovení nutná pro dosažení souladu s touto směrnicí nejpozději dne 24. října 1998. Odstavec 4 tohoto článku stanovil, že členské státy sdělí Komisi znění vnitrostátních předpisů, které přijmou v oblasti působnosti této směrnice. Vnitrostátní ustanovení Wet houdende regels inzake de telecommunicatie (zákon upravující odvětví telekomunikací, dále jen „Telecommunicatiewet“), vyhlášený dne 19. října 1998 ( Staatsblad 1998, s. 610), obsahuje hlavu 11, která má provádět směrnici 97/66. Článek 11.5 Telecommunicatiewet, který provádí článek 6 směrnice 97/66, je koncipován následovně: „1. Za účelem ochrany osobních údajů a soukromí provozovatel veřejné telekomunikační sítě a poskytovatel veřejné telekomunikační služby zajistí, aby jakmile je komunikace ukončena, byly provozní údaje týkající se účastníků a uživatelů, které budou vymezeny obecnými správními opatřeními, vymazány nebo anonymizovány. 2. Aniž by tím byl dotčen odstavec 1, provozní údaje mohou být zpracovány jedině pokud a v rozsahu, v jakém je to nezbytné: a. pro účely vystavení účtu uživateli nebo toho, kdo se právně vůči provozovateli zavázal proplácet tento účet nebo pro účely plateb za propojení nebo za zvláštní přístup, b. pro to, aby provozovatel nebo poskytovatel mohl uskutečnit studie trhu nebo pro účely marketingu jeho vlastních služeb, pokud k tomu uživatel dal svůj souhlas; c. pro účely přezkoumávání a řešení sporů, ve smyslu článku 12.1, nebo pro stanovení pravidel ve smyslu článku 6.3; d. pro účely řízení provozu; e. pro poskytnutí informací zákazníkům, pokud se vztahují k provozním údajům, které se týkají samotných zákazníků, f. pro odhalování podvodů; nebo dále g. pokud je to přípustné podle nebo na základě zákona. 3. Prováděcí ustanovení k tomuto článku budou přijata obecným správním opatřením. Tato ustanovení se mohou vztahovat pouze na údaje, které mohou být zpracovány společně s provozními údaji, na cíle, kvůli kterým došlo ke společnému zpracování, na povolenou dobu trvání zpracování, jakož i na osoby pověřené zpracováním dotčených údajů.“ Postup před zahájením soudního řízení Dopisem ze dne 7. ledna 1999 Nizozemské království sdělilo Komisi znění ustanovení Telecommunicatiewet, uvádějíc, že provádí směrnici 97/66 ve vnitrostátním právu. Komise měla za to, že Telecommunicatiewet správně neprovádí články 6, 9, 11 a 12 směrnice 97/66, a v souladu s článkem 226 ES vyzvala Nizozemské království upomínacím dopisem ze dne 6. listopadu 2000, aby podalo své připomínky. Dopisem ze dne 8. ledna 2001 nizozemská vláda odpověděla na tento upomínací dopis, uvádějíc zejména skutečnost, že jsou připravována zákonodárná opatření, aby byly zcela splněny povinnosti, které pro ni vyplývají ze směrnice 97/66. Dne 18. července 2001 zaslala Komise Nizozemskému království odůvodněné stanovisko, ve kterém uplatnila, že po rozboru předmětných vnitrostátních ustanovení a připravovaných zákonodárných opatření má za to, že tento členský stát nesplnil povinnosti, které pro něj vyplývají z článků 6 a 9 směrnice 97/66. Nizozemské království bylo vyzváno, aby vyhovělo uvedenému odůvodněnému stanovisku ve lhůtě dvou měsíců počínaje dnem jeho oznámení. Nizozemské království odpovědělo na odůvodněné stanovisko dopisem ze dne 29. října 2001. Vzhledem k tomu, že Komise nebyla s touto odpovědí spokojena, rozhodla se podat tuto žalobu. K žalobě Co se týče přípustnosti Na podporu své žaloby Komise uvedla čtyři žalobní důvody proti prováděcím nizozemským právním předpisům. Tři z nich se týkají článku 6 směrnice 97/66 a čtvrtý jejího článku 9. Jeden z žalobních důvodů týkající se článku 6 směrnice 97/66 poukazuje na nesprávné provedení čl. 6 odst. 2 až 5 této směrnice čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet. Komise tvrdí, že ustanovení nizozemského práva není v souladu se směrnicí 97/66 v tom, že stanoví více výjimek ze zásady vyjádřené v čl. 6 odst. 1 uvedené směrnice, než je směrnicí povoleno. Nizozemské království namítá, že tento žalobní důvod nebyl zmíněn v odůvodněném stanovisku, a v důsledku toho je nepřípustný. Během jednání Komise uplatnila, že odůvodněné stanovisko mělo být čteno ve světle upomínacího dopisu, který výslovně zmiňuje dotčenou vytýkanou skutečnost. V tomto ohledu je vhodné připomenout, že v řízení pro nesplnění povinnosti je cílem postupu před zahájením soudního řízení poskytnout dotčenému členskému státu jednak příležitost splnit své povinnosti vyplývající z práva Společenství a jednak efektivně uplatnit své prostředky obrany proti Komisí vytýkaným skutečnostem (viz zejména rozsudky ze dne 2. února 1988, Komise v. Belgie, 293/85, Recueil, s. 305, bod 13; ze dne 20. března 1997 Komise v. Německo, C-96/95, Recueil, s. I-1653, bod 22, a ze dne 15. ledna 2002, Komise v. Itálie, C-439/99, Recueil, s. I-305, bod 10). Zachování pravidel tohoto postupu je podstatnou zárukou, kterou Smlouva zamýšlela nejen za účelem ochrany práv předmětných členských států, ale rovněž pro zajištění toho, aby předmětem případného soudního řízení byl jasně vymezený spor (viz zejména rozsudky ze dne 13. prosince 2001, Komise v. Francie, C-1/00, Recueil, s. I-9989, bod 53, a ze dne 20. června 2002, Komise v. Německo, C-287/00, Recueil, s. I-5811, bod 17). Důsledkem toho je, že předmět řízení zahájeného podle článku 226 ES je omezen postupem před zahájením soudního řízení stanoveným tímto ustanovením. Odůvodněné stanovisko Komise a žaloba musejí být založeny na stejných důvodech, takže Soudní dvůr nemůže zkoumat důvod, který nebyl uveden v odůvodněném stanovisku (rozsudek ze dne 11. května 1989, Komise v. Německo, 76/86, Recueil, s. 1021, bod 8), které musí obsahovat soudržný a podrobný výklad důvodů, které vedly Komisi k přesvědčení, že dotčený členský stát nesplnil povinnosti, které pro něj vyplývají ze Smlouvy (viz zejména výše uvedené rozsudky ze dne 15. ledna 2002, Komise v. Itálie, bod 12, a ze dne 20. června 2002, Komise v. Německo, bod 19). Je rovněž vhodné zdůraznit, že jestliže upomínací dopis, který spočívá v prvním stručném shrnutí vytýkaného nesplnění povinností, může být užitečný pro pochopení odůvodněného stanoviska, Komise nicméně musí v tomto stanovisku přesně označit důvody, které již obecněji uplatnila v upomínacím dopise a které nadále vytýká dotčenému členskému státu po tom, co se seznámila s případnými připomínkami jím podanými na základě čl. 226 prvního pododstavce ES. Takový požadavek se ukazuje nezbytným pro jasné vymezení předmětu sporu před případným zahájením soudního řízení upraveného v čl. 226 druhém pododstavci ES a pro zajištění, že předmětný členský stát je přesně seznámen s důvody, které Komise proti němu nadále uplatňuje, a tedy může ustat v tvrzeném neplnění povinností nebo uplatnit svá tvrzení na obranu před tím, než Komise případně předloží věc Soudnímu dvoru. V projednávaném případě je třeba konstatovat, že v upomínacím dopise ze dne 6. listopadu 2000 Komise vyjádřila tři zvláštní důvody týkající se provedení článku 6 směrnice 97/66 v nizozemském právu. První vytýkaná skutečnost se týká provedení čl. 6 odst. 1 směrnice 97/66 čl. 11.5 odst. 1 Telecommunicatiewet. Druhá vytýkaná skutečnost se týká nesouladu čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet s čl. 6 odst. 2 až 5 směrnice 97/66 a spočívá v tvrzení, že nizozemské ustanovení zahrnuje více výjimek než tyto odstavce článku 6 připouštějí. Třetí vytýkaná skutečnost vychází z nedostatku sdělení znění prováděcích ustanovení zmíněných v čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet. Ve své odpovědi ze dne 8. ledna 2001 na upomínací dopis nizozemská vláda připustila opodstatněnost důvodů týkajících se provedení čl. 6 odst. 1 směrnice 97/66, jakož i nedostatku sdělení znění prováděcích ustanovení uvedených v čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet, zdůrazňujíc přitom, že za účelem napravení tohoto nesplnění povinností jsou připravována zákonodárná opatření. Uvedená vláda naopak zpochybnila, že čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet zahrnuje více výjimek, než je povoleno čl. 6 odst. 2 až 5 této směrnice. Je nutné shledat, že Komise nepřevzala do svého odůvodněného stanoviska ze dne 18. července 2001 důvod poukazující na nesprávné provedení čl. 6 odst. 2 až 5 směrnice 97/66 čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet. Nadto toto odůvodněné stanovisko nezahrnuje žádné posouzení týkající se připomínek vyjádřených k této stížnosti nizozemskými orgány v jejich odpovědi na upomínací dopis. V tomto odůvodněném stanovisku se Komise opírá výlučně o neúplnost provedení článku 6 směrnice 97/66 v důsledku skutečnosti, že nebyla uvědoměna o znění právních předpisů uváděných v odpovědi nizozemské vlády na upomínací dopisy. Na rozdíl od upomínacího dopisu uvedené odůvodněné stanovisko neobsahuje žádnou informaci, z které by bylo možné dovodit, že čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet není v souladu s ustanoveními čl. 6 odst. 2 až 5 uvedené směrnice. Toto odůvodněné stanovisko sice uvádí její čl. 6 odst. 1, jakož i prováděcí ustanovení, o které se jedná v čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet, ale naopak nezmiňuje ani odstavce 2 až 5 tohoto článku 6, ani odstavec 2 uvedeného článku 11.5. Ve svém odůvodněném stanovisku Komise v důsledku toho jasně zavdala příčinu k domněnce, že na rozdíl od dvou dalších vytýkaných skutečností týkajících se čl. 6 směrnice 97/66 zmíněných v upomínacím dopise, se vzdala důvodu poukazujícího na nesprávné provedení odstavců 2 až 5 tohoto ustanovení čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet, stejně jako u důvodů týkajících se provedení článků 11 a 12 uvedené směrnice. Ve své odpovědi ze dne 29. října 2001 na uvedené odůvodněné stanovisko se tak nizozemské orgány omezily na popis postupu zákonodárných prací zmíněných v jejich dopise ze dne 8. ledna 2001, aniž by se vyjádřily k předmětné vytýkané skutečnosti. Obecný odkaz na upomínací dopis použitý v odůvodněném stanovisku, co se týče článku 6 směrnice 97/66, nemůže být v těchto souvislostech považován za dostatečnou informaci, která umožnila Nizozemskému království pochopit, že Komise proti němu nadále uplatňuje důvod vycházející z nesprávného provedení čl. 6 odst. 2 až 5 této směrnice. Za těchto podmínek v žalobě Komise obsažené tvrzení důvodu poukazujícího na nesprávné provedení čl. 6 odst. 2 až 5 směrnice 97/66 čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet musí být považováno za vadné jednak proto, že představuje rozšíření předmětu řízení ve vztahu k jeho rozsahu tak, jak byl upřesněn v odůvodněném stanovisku, a jednak proto, že Nizozemské království vzhledem k nedostatku uvedení tohoto důvodu v uvedeném stanovisku nemělo možnost ustat v neplnění povinností, které mu bylo vytýkáno, nebo se k tomuto bodu vyjádřit před tím, než Komise předložila věc Soudnímu dvoru. Z toho vyplývá, že žaloba musí být prohlášena za nepřípustnou v rozsahu, v němž se týká důvodu vycházejícího z nesprávného provedení čl. 6 odst. 2 až 5 směrnice 97/66 čl. 11.5 odst. 2 Telecommunicatiewet. Co se týče věci samé Tři zbývající žalobní důvody vycházejí z neúplného provedení článku 6 směrnice 97/66, pokud jde o dva první důvody, a z neúplného provedení článku 9 této směrnice, pokud jde o třetí důvod. Před zkoumáním těchto žalobních důvodů je vhodné úvodem připomenout, že jak Soudní dvůr opakovaně judikoval, existence nesplnění povinnosti se posuzuje vzhledem ke stavu, jaký byl při uplynutí lhůty stanovené v odůvodněném stanovisku (viz zejména rozsudky ze dne 25. května 2000, Komise v. Řecko, C-384/97, Recueil, s. I-3823, bod 35, a ze dne 10. května 2001, Komise v. Nizozemsko, C-152/98, Recueil, s. I-3463, bod 21). V důsledku toho skutečnosti, které uplatňuje Nizozemské království ve svých písemnostech a týkající se jednak zrušení směrnice 97/66 čl. 19 prvním pododstavcem směrnice Evropského parlamentu a Rady 2002/58/ES ze dne 12. července 2002 o zpracování osobních údajů a o ochraně soukromí v odvětví elektronických komunikací (Směrnice o soukromí a elektronických komunikacích) (Úř. věst. L 201, s. 37) s účinností od 31. října 2003 a jednak existence návrhu zákona určeného k provedení této posledně uvedené směrnice v nizozemském právu, nemohou ovlivnit posouzení povinností Nizozemského království, jak existovaly při uplynutí lhůty dvou měsíců stanovené v odůvodněném stanovisku. K žalobním důvodům týkajícím se neúplného provedení článku 6 směrnice 97/66 Za prvé Komise tvrdí, že ustanovení čl. 11.5 odst. 1 Telecommunicatiewet se odchyluje od obecné zásady vyjádřené v čl. 6 odst. 1 směrnice 97/66. Podtrhuje, že pro to, aby uvedené ustanovení bylo v souladu s touto směrnicí, obecné správní opatření by muselo obsahovat taxativní seznam údajů. Zdůrazňujíc, že jí nebylo sděleno znění žádného opatření obsahující takový seznam, má Komise za to, že článek 6 směrnice 97/66 nebyl proveden úplně. Nizozemská vláda uznává, že vzhledem k tomu, že všechna nezbytná ustanovení pro provedení čl. 6 odst. 1 směrnice 97/66 nebyla přijata, je nutno považovat žalobní důvod uvedený Komisí za opodstatněný. Za druhé Komise uplatňuje, že zatímco čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet odkazuje na prováděcí ustanovení, znění žádného z nich jí nebylo sděleno. V důsledku toho má za to, že článek 6 směrnice 97/66 nebyl proveden úplně. Nizozemské orgány namítají, že vzhledem k tomu, že uvedená prováděcí ustanovení nebyla přijata, nemohlo být jejich znění sděleno Komisi. Je přesto vhodné zdůraznit, že nizozemská vláda nezpochybňuje, že s přihlédnutím k zatím platnému znění článku 11.5 Telecommunicatiewet přijetí prováděcích ustanovení uvedených v odstavci 3 tohoto článku bylo nezbytné pro to, aby bylo možné učinit závěr, že článek 6 směrnice 97/66 byl proveden úplně. Vzhledem k tomu, že nizozemská vláda jednak připustila, že ke dni uplynutí lhůty stanovené v odůvodněném stanovisku nebyla znění předmětných prováděcích ustanovení sdělena Komisi, a jednak, že se nepřijetí těchto ustanovení k tomuto dni nelze rozumně dovolávat pro odůvodnění tohoto nesplnění povinnosti, je třeba učinit závěr, že žalobní důvod uváděný Komisí je opodstatněný. Z výše uvedeného vyplývá, že Komise se důvodně domnívá, že článek 6 směrnice 97/66 nebyl v nizozemském právu proveden úplně jednak z důvodu, že čl. 11.5 odst. 1 Telecommunicatiewet odkazuje na seznam údajů, který má být vymezen obecným správním opatřením, jehož znění jí nebylo sděleno, a jednak proto, že jí nebyla sdělena znění prováděcích ustanovení zmíněných v odstavci 3 uvedeného článku 11.5. K žalobnímu důvodu založenému na neúplném provedení článku 9 směrnice 97/66 Komise tvrdí, že čl. 9 písm. a) směrnice 97/66 v nizozemském právu nebyl proveden, takže je namístě učinit závěr, že tento článek byl proveden neúplně. Vzhledem k tomu, že opatření provádějící článek 9 písm. a) směrnice 97/66 skutečně v nizozemském právním řádu chybí, jak to ostatně nizozemská vláda uznala, je třeba mít za to, že žalobní důvod Komise vycházející z neúplného provedení uvedeného článku 9 je opodstatněný. Je tedy namístě určit, že Nizozemské království tím, že provedlo neúplně článek 6 směrnice 97/66/ES jednak v tom, že čl. 11.5 odst. 1 Telecommunicatiewet odkazuje na obecné správní opatření, jehož znění nebylo sděleno Komisi, a jednak v tom, že znění prováděcích ustanovení uvedených v čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet nebyla sdělena Komisi, a tím, že provedlo neúplně článek 9 uvedené směrnice, nesplnilo povinnosti, které pro něj vyplývají z této směrnice. K nákladům řízení Podle čl. 69 odst. 2 jednacího řádu bude účastníku řízení, který byl ve sporu neúspěšný, uložena náhrada nákladů řízení, pokud účastník řízení, který byl ve sporu úspěšný, náhradu nákladů ve svém návrhu požadoval. V souladu s čl. 69 odst. 3 tohoto řádu může Soudní dvůr rozdělit náklady řízení mezi účastníky nebo rozhodnout, že každý z účastníků řízení ponese své vlastní náklady, pokud byli účastníci řízení neúspěšní v jednom nebo více žalobních důvodech. Vzhledem k tomu, že Komise požadovala náhradu nákladů řízení ve svém návrhu a Nizozemské království bylo ve sporu neúspěšné ve třech ze čtyř žalobních důvodů uváděných Komisí, je namístě mu uložit náhradu tří čtvrtin nákladů Komise. Vzhledem k tomu, že Nizozemské království nepožadovalo náhradu nákladů řízení ve svém návrhu, účastníci řízení ponesou zbývající část svých vlastních nákladů. Z těchto důvodů SOUDNÍ DVŮR (první senát) rozhodl takto: 1) Nizozemské království tím, že provedlo neúplně článek 6 směrnice Evropského parlamentu a Rady 97/66/ES ze dne 15. prosince 1997 o zpracování osobních údajů a ochraně soukromí v odvětví telekomunikací jednak v tom, že čl. 11.5 odst. 1 Wet houdende regels inzake de telecommunicatie (Telecommunicatiewet) odkazuje na obecné správní opatření, jehož znění nebylo sděleno Komisi Evropských společenství, a jednak v tom, že znění prováděcích ustanovení uvedených v čl. 11.5 odst. 3 Telecommunicatiewet nebyla sdělena Komisi Evropských společenství, a tím, že provedlo neúplně článek 9 uvedené směrnice, nesplnilo povinnosti, které pro něj vyplývají z této směrnice. 2) Žaloba se ve zbývající části zamítá. 3) Nizozemské království ponese vedle svých vlastních nákladů tři čtvrtiny nákladů Komise. 4) Komise ponese zbývající část svých vlastních nákladů. Jann La Pergola von Bahr Silva de Lapuerta Lenaerts Takto vyhlášeno na veřejném zasedání v Lucemburku dne 24. června 2004. Vedoucí soudní kanceláře Předseda prvního senátu R. Grass P. Jann – Jednací jazyk: nizozemština.

62004CJ0217

lt

Savo ieškiniu Jungtinė Didžiosios Britanijos ir Šiaurės Airijos Karalystė prašo panaikinti 2004 m. kovo 10 d. Europos Parlamento ir Tarybos reglamentą (EB) Nr. 460/2004, įsteigiantį Europos tinklų ir informacijos apsaugos agentūrą (OL L 77, p. 1, toliau – reglamentas). 2004 m. lapkričio 25 d. Teisingumo Teismo pirmininko nutartimi Suomijos Respublikai ir Europos Bendrijų Komisijai buvo leista įstoti į bylą Europos Parlamento ir Europos Sąjungos Tarybos pusėje. Teisinis pagrindas Bendri Bendrijos teisės aktai Pagal 2002 m. kovo 7 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvos 2002/21/EB dėl elektroninių ryšių tinklų ir paslaugų bendrosios reguliavimo sistemos (Pagrindų direktyva) (OL L 108, p. 33) 1 straipsnio 1 dalį šia direktyva siekiama nustatyti elektroninių ryšių paslaugų ir susijusių priemonių bei paslaugų reguliavimo suderintą sistemą. Ji, be kita ko, nustato nacionalinių reguliavimo institucijų užduotis ir procedūras, kurios užtikrintų, kad reguliavimo sistema būtų suderintai taikoma visoje Bendrijoje. Bendrijos teisės aktai tinklų ir elektroninių ryšių srityje taip pat apima šias direktyvas (toliau – specialios direktyvos): –        2002 m. kovo 7 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 2002/19/EB dėl elektroninių ryšių tinklų ir susijusių priemonių sujungimo ir prieigos prie jų (Prieigos direktyva) (OL L 108, p. 7), –        2002 m. kovo 7 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 2002/20/EB dėl elektroninių ryšių tinklų ir paslaugų leidimo (Leidimų direktyva) (OL L 108, p. 21), –        2002 m. kovo 7 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 2002/22/EB dėl universaliųjų paslaugų ir paslaugų gavėjų teisių, susijusių su elektroninių ryšių tinklais ir paslaugomis (Universaliųjų paslaugų direktyva) (OL L 108, p. 51), –        2002 m. liepos 12 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 2002/58/EB dėl asmens duomenų tvarkymo ir privatumo apsaugos elektroninių ryšių sektoriuje (Direktyva dėl privatumo ir elektroninių ryšių) (OL L 201, p. 37), –        1999 m. gruodžio 13 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 1999/93/EB dėl Bendrijos elektroninių parašų reguliavimo sistemos (toliau – Elektroninių parašų direktyva) (OL L 13, 2000, p. 12), –        2000 m. birželio 8 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvą 2000/31/EB dėl kai kurių informacinės visuomenės paslaugų, ypač elektroninės komercijos, teisinių aspektų vidaus rinkoje (Elektroninės komercijos direktyva) (OL L 178, p. 1). 2002 m. liepos 29 d. sprendimu 2002/627/EB (OL L 200, p. 38) Komisija įsteigė Europos elektroninių ryšių tinklų ir paslaugų reguliuotojų grupę. Reglamentas Reglamentas buvo priimtas EB 95 straipsnio pagrindu. Jo 1 straipsnio 1 dalimi įsteigiama Europos tinklų ir informacijos apsaugos agentūra (toliau – Agentūra). Pagal reglamento 1 straipsnio 2 dalį Agentūros misija yra „padėti Komisijai ir valstybėms narėms, ir dėl to bendradarbiauti su verslo bendruomene, siekiant padėti jiems laikytis tinklų ir informacijos apsaugos reikalavimų, įskaitant nustatytus dabartiniuose ir būsimuose Bendrijos teisės aktuose, pavyzdžiui, Direktyvoje 2002/21/EB ir tuo būdu užtikrinant sklandų vidaus rinkos funkcionavimą“. Reglamento 2 straipsnis „Tikslai“ išdėstytas taip: „1.      Agentūra stiprina Bendrijos, valstybių narių, o dėl to ir verslo bendruomenės pajėgumą užkertant kelią tinklų ir informacijos saugumo problemoms, jas nustatant ir į jas reaguojant. 2.      Šiame reglamente nustatytų kompetencijų ribose Agentūra teikia pagalbą ir pataria Komisijai ir valstybėms narėms klausimais, susijusiais su tinklų ir informacijos saugumu. 3.      Remdamasi nacionalinėmis ir Bendrijos pastangomis, Agentūra formuoja aukštą kompetencijos lygį. Šį profesionalumą Agentūra naudoja siekdama skatinti platų dalyvių iš valstybinio ir privataus sektorių bendradarbiavimą. 4.      Komisijai paprašius, Agentūra jai padeda atlikti techninius parengiamuosius darbus atnaujinant ir toliau tobulinant Bendrijos teisės aktus tinklų ir informacijos saugumo srityje.“ Reglamento 3 straipsnis apibrėžia uždavinius, kuriuos Agentūra turi įvykdyti „siekdama užtikrinti, kad 1 ir 2 straipsniuose nustatyta taikymo sritis bei tikslai būtų įgyvendinti“. Agentūra vykdo šiuos uždavinius: „a)      renka atitinkamą informaciją, skirtą esančiai ir kylančiai rizikai, o visų pirma – Europos lygmeniu tokiai rizikai, kuri galėtų sukelti poveikį elektroninio ryšio tinklų atsparumui ir pasiekiamumui bei jais gaunamos ir perduodamos informacijos autentiškumui, vientisumui ir konfidencialumui, analizuoti ir atliktos analizės rezultatus pateikia valstybėms narėms ir Komisijai; (Pataisytas vertimas) b)      teikia Europos Parlamentui, Komisijai, Europos institucijoms ar valstybių narių paskirtoms kompetentingoms nacionalinėms institucijoms patarimus bei pagalbą savo tikslų srityje, kai jos yra paprašoma; c)      stiprina įvairių tinklų ir informacijos saugumo srityje veikiančiųjų asmenų bendradarbiavimą, inter alia , reguliariai rengdama konsultacijas su pramone, universitetais ir kitais suinteresuotais sektoriais bei kurdama kontaktinį tinklą, kuriuo gali naudotis Bendrijos institucijos, valstybių narių paskirtos valstybinio sektoriaus institucijos, privataus sektoriaus įstaigos ir vartotojų organizacijos; (Pataisytas vertimas) d)      lengvina Komisijos ir valstybių narių bendradarbiavimą toliau plėtojant bendrąsias metodikas, skirtas užkirsti kelią tinklo ir informacijos saugumo problemoms, jas nustatyti ir į jas reaguoti; e)      prisideda prie visų vartotojų sąmoningumo skatinimo ir, inter alia , skatindama keistis turimu geriausiu praktiniu patyrimu, įskaitant vartotojų įspėjimo būdus, bei siekdama valstybinio ir privataus sektoriaus iniciatyvų sinergijos, prisideda prie galimybės visiems vartotojams gauti savalaikę, objektyvią ir išsamią informaciją tinklų ir informacijos saugumo klausimais; (Pataisytas vertimas) f)      padeda Komisijos ir valstybių narių dialogo su pramone metu sprendžiant techninės kompiuterio įrangos ir programinės įrangos produktų saugumo problemas; g)      seka standartų, skirtų tinklo ir informacijos apsaugos produktams ir paslaugoms, raidą; h)      pataria Komisijai mokslinių tyrimų tinklo ir informacijos saugumo srityje bei rizikos prevencijos technologijų veiksmingo naudojimo klausimais; i)      skatina rizikos įvertinimo veiklą, tarpusavyje veikiančius rizikos valdymo sprendimus bei tyrimus, susijusius su prevencinių priemonių valdymo sprendimais valstybinio ir privataus sektoriaus organizacijose; (Pataisytas vertimas) j)      prisideda prie Bendrijos pastangų bendradarbiaujant su trečiosiomis šalimis ir tam tikrais atvejais su tarptautinėmis organizacijomis, skatinant bendrą visa apimantį požiūrį į tinklo ir informacijos saugumo problemas, tuo prisidedant prie tinklų ir informacijos saugumo kultūros tobulinimo; k)      nepriklausomai reiškia savo išvadas, orientaciją ir teikia patarimus klausimais, atitinkančiais jos veiklos sritį ir uždavinius.“ Reglamento 2 ir 3 skirsniai yra susiję atitinkamai su Agentūros organizacija ir jos veikla. Dėl ieškinio Šalių argumentai Savo reikalavimams dėl reglamento panaikinimo paremti Jungtinė Karalystė tvirtina, kad EB 95 straipsnis nesuteikia tinkamo pagrindo šiam reglamentui priimti. EB 95 straipsnis Bendrijos teisės aktų leidėjui suteikia teisę derinti nacionalinius teisės aktus, o ne teisę steigti Bendrijos agentūras ir jiems suteikti įgaliojimus. Jungtinės Karalystės nuomone, reikia nagrinėti, ar pagal EB 95 straipsnį priimta priemone siekiama tikslo, kuris galėtų būti pasiektas tuo pačiu metu kiekvienoje valstybėje narėje priėmus identiškus teisės aktus. Jei taip būtų, reglamentu suderinama nacionalinė teisė. Kita vertus, jei reglamentu „padaryta kažkas“, kas negali būti pasiekta tuo pačiu metu valstybių narių lygmeniu priimant identiškus teisės aktus, tai yra jei juo nustatomos teisės normos srityse, kurios nepatenka į atskirų valstybių narių kompetenciją, tai nėra suderinimo priemonė. Jungtinė Karalystė pripažįsta, kad taikant EB 95 straipsnį priimta suderinimo priemonė gali apimti nuostatas, kurios savaime nereiškia nacionalinių teisės aktų suderinimo, kai šios nuostatos yra tik šalutinės ar skirtos įgyvendinimui tų nuostatų, kuriomis suderinama nacionalinė teisė. Šios valstybės narės vertinimu, jokia reglamento nuostata, netgi netiesiogiai ar labai ribotai, nederina nacionalinių taisyklių. Priešingai, Agentūrai yra aiškiai draudžiama kištis į nacionalinių institucijų kompetenciją, kadangi Agentūra privalo apsiriboti neprivalomų patarimų teikimu atitinkamoje srityje. Jungtinė Karalystė pažymi, kad reglamentu į pavojų, kurį nagrinėjamos srities sudėtingumas kelia sklandžiam vidaus rinkos veikimui, reaguojama ne nacionalinių taisyklių suderinimu, o įsteigiant patariamojo pobūdžio Bendrijos agentūrą. Tai, kad Bendrijos priemonė gali būti naudinga vidaus rinkos veikimui, nereiškia, kad ji yra suderinimo priemonė EB 95 straipsnio prasme. Jungtinė Karalystė patikslina, kad neprivalomų patarimų teikimas negali prilygti „valstybių narių įstatymų ir kitų teisės aktų nuostatų suderinimui“ EB 95 straipsnio prasme. Be to, šių patarimų skleidimas gali iš tikrųjų padidinti tarp nacionalinių teisės aktų egzistuojančius skirtumus. Klausimas, ar Agentūros teikiami patarimai iš tikrųjų skatins valstybes nares naudotis pagal pagrindų direktyvą ir specialias direktyvas joms suteikta diskrecija panašiu būdu, yra visiškai hipotetinis. Ši valstybė narė pabrėžia, kad Agentūros funkcijos apsiriboja ekspertizės atlikimu ir patarimų plačiam galimų adresatų ratui teikimu ir kad vienintelis ryšys, kuris gali egzistuoti tarp jos vykdomų uždavinių ir teisės suderinimo, yra tas, kad ji padeda Komisijai. Tačiau šis vaidmuo, kuris, atrodo, susijęs su techniniais tyrimais, yra per daug nutolęs nuo Bendrijos teisės aktų, kuriais siekiama suderinti nacionalines taisykles. Jungtinė Karalystė laikosi nuomonės, kad pagrindų direktyvos ir specialių direktyvų egzistavimas šios išvados negali pakeisti. Iš tiesų Agentūros veikla yra platesnė, negu šių direktyvų taikymo sritis. Be to, reglamentu numatytas neprivalomų patarimų teikimas nepalengvina šių direktyvų įgyvendinimo, nes ši funkcija priklauso tik kompetentingoms valstybių narių institucijoms, o ne Agentūrai. Ji pažymi, kad Agentūrai patikėtas vaidmuo yra platesnis, negu yra apibrėžta specialių direktyvų taikymo sritimi, nes reglamentas yra susijęs ne tik su ryšių tinklų, bet ir su tokių informacijos sistemų, kaip duomenų bazės, apsauga. Jungtinė Karalystė taip pat tvirtina, kad reglamento priėmimo motyvai, kiek jie susiję su galimu kliūčių prekybai atsiradimu dėl skirtingų nacionalinių reikalavimų informacijos saugumui egzistavimo, yra nepakankami. Vien tik galimybė nevienodai taikyti reikalavimus tinklų saugumui ir tai, kad šie reikalavimai gali lemti neefektyvius sprendimus bei kliūtis vidaus rinkai, negali būti šiuo atžvilgiu pakankamais motyvais. Be to, ši valstybė narė pripažįsta, kad Agentūros įsteigimas atitinka pageidautiną tikslą, būtent tai, kad Bendrija pati įsteigtų ekspertizės centrą tinklų ir informacijos saugumo srityje. Ji taip pat pabrėžia neprieštaraujanti reglamento nuostatų turiniui. Vis dėlto remdamasi visais prieš tai nurodytais dokumentais ji daro išvadą, kad šis reglamentas turėjo būti pagrįstas EB 308 straipsniu. Parlamentas tvirtina, kad EB 95 straipsnis neapibrėžia, iki kokio laipsnio numatomas Bendrijos aktas turi suderinti valstybių narių teisės aktus. EB sutartis nereikalauja, kad šiuo teisiniu pagrindu pagrįstos priemonės suderintų esmines nacionalinių teisės aktų nuostatas, kai būtų tinkamiau, jog Bendrijos veiksmai būtų labiau riboti. Iš tiesų pakanka, kad šia nuostata pagrįsta priemonė būtų susijusi su nacionalinių nuostatų derinimu, net jei pačia šia priemone toks derinimas neatliekamas. Parlamentas pažymi, kad reglamentu siekiama suderinti tam tikras nuostatas, kurias valstybės narės priėmė ar ketina priimti tinklų ir informacijos saugumo srityje, siekiant palengvinti veiksmingą šioje srityje egzistuojančių Bendrijos teisės aktų įgyvendinimą. Tokiu atveju remtis skirtingu ir griežtesniu teisiniu pagrindu būtų nenuoseklu, nes reglamentas turi būti vertinamas kaip papildantis direktyvų, susijusių su tinklų ir elektroninių ryšių paslaugų vidaus rinka, visumą. Parlamentas tvirtina, kad teisės aktų leidėjas nusprendė, jog yra tinkama įtvirtinti bendrą požiūrį į aktualias ir numatomas problemas, susijusias su tinklų ir informacijos saugumu, įsteigiant agentūrą, atsakingą už patarimus Bendrijos ir nacionalinėms viešosios valdžios institucijoms glaudžių konsultacijų su privačiu sektoriumi kontekste. Trys Agentūros veiklos sritys, būtent informacijos rinkimas ir jos teikimas, patariamoji funkcija ir bendradarbiavimo misija, prisideda prie bendro požiūrio į skirtingą tinklų ir informacijos apsaugą pasiekimo. Parlamentas pabrėžia, kad nors teoriškai Bendrija galėjo priimti taisykles, suderinančias valstybių narių nuostatas visose ar kai kuriose srityse, su kuriomis susijęs reglamentas, atsižvelgdamas į nagrinėjamos srities sudėtingumą ir jos spartų vystymąsi, Bendrijos teisės aktų leidėjas parengė reglamentą, siekdamas užkirsti kelią prekybos kliūčių atsiradimui ir veiksmingumo praradimui dėl valstybių narių nesuderintos techninės ir organizacinės praktikos. Šio tikslo teisės aktų leidėjas norėjo pasiekti „neintensyviu suderinimu“, leidžiančiu valstybėms narėms priimti vienodus aktus, kurie leistų įgyvendinti įvairias su elektroniniais ryšiais susijusias Bendrijos priemones, įsteigdamas už rekomendacijų, patarimų ir pagalbos atitinkamoje srityje teikimą atsakingą ekspertizės centrą. Parlamentas priduria, kad aplinkybė, jog esminio suderinimo nuostatos yra apibrėžtos pagrindų direktyvoje ir specialiose direktyvose, nekeičia šio reglamento, kaip papildomos priemonės, skirtos šių direktyvų įgyvendinimui palengvinti, pobūdžio. Parlamento teigimu, Agentūros funkcijos yra palyginti kuklios ta prasme, kad jos neapima teisės priimti „standartus“. Iš tiesų patarimų iš vienintelio patikimo ekspertizės šaltinio Europos lygiu teikimas prisideda prie bendrų pozicijų priėmimo situacijose, kai Bendrija ir nacionaliniai subjektai rizikuoja gauti skirtingus techninio pobūdžio patarimus. Agentūros skatinamos skirtingos bendradarbiavimo formos taip pat palengvina suvienodinti rinkos sąlygas ir valstybėms narėms priimti priemones, kurios sprendžia informacijos saugumo problemas. Parlamentas galiausiai tvirtina, kad jei Teisingumo Teismas nuspręstų, jog reglamentas negali būti pagrįstas EB 95 straipsniu, jis bet kuriuo atveju gali būti pagrįstas ta pačia nuostata Bendrijos teisės aktų leidėjui suteiktais numanomais įgaliojimais. Atsižvelgiant į šiuos numanomus įgaliojimus, Agentūros įsteigimas gali būti laikomas neišvengiamu norint užtikrinti, kad būtų pasiekti specialiomis direktyvomis siekiami tikslai. Taryba tvirtina, kad EB 95 straipsnyje numatytas suderinimas yra susijęs ne tik su valstybių narių nacionaliniais įstatymais, bet taip pat ir su kitų teisės aktų nuostatomis. Be to, šiuo teisiniu pagrindu paremti aktai gali apimti nuostatas, kurios pačios savaime nėra suderinimo taisyklės, tačiau palengvina suderinti nacionalinius teisės aktus. Pavyzdžiui, jokia šio straipsnio formuluotė teisės aktų leidėjui nedraudžia įsteigti Bendrijos agentūros, atsakingos už specialių žinių teikimą srityje, kurioje suderinimo priemonės jau yra priimtos. Šiuo atžvilgiu Taryba patikslina, kad EB 95 straipsnis iš Bendrijos teisės aktų leidėjo neatima galimybės nustatyti priemones, kuriomis siekiama užkirsti kelią atsirasti būsimoms prekybos kliūtims, kurios kiltų dėl skirtingo nacionalinių teisės aktų vystymosi. Teisės aktų leidėjas iš tiesų turi teisę priimti aktus, kurie, nors patys ir nėra suderinimo taisyklės, yra tiesiogiai susiję su nacionalinių taisyklių derinimu, ypač siekiant išvengti neveiksmingų sprendimų priėmimo ir skirtingo valstybių narių teisės aktų vystymosi. Taryba pažymi, kad padėdama Komisijai atlikti parengiamuosius techninius darbus siekiant parengti Bendrijos teisės aktus, Agentūra, nors ir teikdama neprivalomus patarimus, lemiamai prisideda prie nacionalinių teisės aktų ir praktikos suderinimo tinklų ir informacijos apsaugos srityje bei šių teisės aktų atnaujinimo, tobulinimo ir įgyvendinimo. Tarybos teigimu, nepriklausomos, Komisijos ir valstybių narių prašymu techninius patarimus teikiančios institucijos nuomonė palengvina atitinkamoje srityje priimtų direktyvų perkėlimą į valstybių narių vidaus teisę. Todėl kalbant apie Bendrijos vidaus rinkos sąlygų suderinimą, reglamentas yra ne papildomas ar pagalbinis, o tiesiogiai prisideda prie nacionalinių teisės aktų suderinimo. Taryba galiausiai tvirtina, kad EB 308 straipsnis Bendrijos teisės aktų leidėjui suteikia tik likutinę teisės aktų leidybos kompetenciją srityse, kuriose pagrindinė teisės aktų leidybos kompetencija tam tikriems tikslams pasiekti nebuvo priskirta Bendrijai. Iš tiesų, kai Bendrijos aktui priimti egzistuoja konkretus teisinis pagrindas, EB 308 straipsniu remtis negalima, kadangi šiuo straipsniu kaip teisiniu pagrindu remiamasi tik nesant kitų pagrindų. Suomijos Respublika tvirtina, kad reglamento tikslai ir jo turinys yra glaudžiai susiję su vidaus rinkos sukūrimu ir sklandžiu veikimu. Iš tiesų pagrindinė Agentūros užduotis yra užtikrinti aukštą ir veiksmingą tinklų ir informacijos apsaugos lygį bei sumažinti kliūtis vidaus rinkos veikimui, kurias lemia šioje srityje tarp valstybių narių teisės aktų egzistuojantys skirtumai. Ši valstybė narė laikosi nuomonės, kad Agentūra palengvina vienodą Bendrijos teisės aktų taikymą tinklų ir elektroninių ryšių paslaugų srityse. Agentūra, be kita ko, siekia užkirsti kelią ateityje atsirasti prekybos kliūtims, kurios galėtų iškilti dėl sudėtingo ir techninio elektroninių tinklų pobūdžio bei dėl skirtingos valstybių narių praktikos. Suomijos Respublikos vertinimu, ieškant teisinio pagrindo Bendrijos subjektą įsteigiančioms nuostatoms, reikia atsižvelgti į Bendrijos teisės aktų atitinkamoje srityje suderinimo laipsnį. Kadangi Bendrijos nuostatomis dėl tinklų ir elektroninių ryšių paslaugų atliekamas suvienodinimas jau nemažai pažengęs, Bendrijos lygmeniu priimtiems teisės aktams, siekiant užtikrinti vienodą šių nuostatų taikymo praktiką, gali būti reikalingos priemonės, viršijančios tas, kurios paprastai priimamos atitinkamoje srityje. Komisija laikosi nuomonės, kad atsižvelgiant į reglamento tikslą ir jo turinį jis yra priemonė, tiesiogiai palengvinanti tam tikrų EB 95 straipsniu paremtų direktyvų suderintą įgyvendinimą ir taikymą. Iš tiesų viena iš pagrindinių egzistuojančių teisės aktų charakteristikų yra ta, kad jų detalus taikymas daugiausia yra decentralizuotas ir patikėtas nacionalinėms reguliavimo institucijoms. Ši institucija tvirtina, kad Agentūros įsteigimas patenka į platesnę suderinimo sampratą, būtent palengvindamas nacionalinėms reguliavimo institucijoms suderintai taikyti Bendrijos direktyvas. Iš tiesų reglamento tikslas neapsiriboja tik Agentūros įsteigimu, nes pastaroji turi teikti patarimus ir pagalbą Komisijai bei šioms valdžios institucijoms. Todėl tarp šios Agentūros įsteigimo ir su elektroniniais ryšiais susijusių Bendrijos teisės aktų egzistuoja ryšys. Komisija pažymi, kad pagrindų direktyva sukuria suderintą sistemą elektroninio ryšio paslaugų bei tinklų ir susijusių išteklių reglamentavimui. Ši direktyva nustato nacionalinėms reguliavimo institucijoms priklausančius uždavinius, įtvirtindama eilę procedūrų, skirtų suderintam atitinkamo mechanizmo taikymui visoje Bendrijoje užtikrinti. Ji pažymi, kad nors decentralizuoto šių direktyvų taikymo parametrai yra aiškiai apibrėžti, negalima atmesti galimybės, kad naudodamosi joms suteikta diskrecija nacionalinės reguliavimo institucijos laikysis skirtingų pozicijų. Agentūra buvo įsteigta tam, kad šioms valdžios institucijoms padėtų prieiti prie bendro su tinklų ir informacijos apsauga susijusių klausimų techninio supratimo. Komisija priduria, kad Agentūra veikia neperžengdama Bendrijos teisės aktų elektroninių ryšių srityje nustatytų suderintų parametrų, ir nėra svarbu, kad šios agentūros vaidmuo nebuvo apibrėžtas priimant šiuos bendro pobūdžio teisės aktus. Teisingumo Teismo vertinimas Dėl EB 95 straipsnio apimties EB 95 straipsnyje numatytos teisės aktų leidybos kompetencijos klausimu reikia priminti, kad, kaip Teisingumo Teismas nurodė 2005 m. gruodžio 6 d. Sprendimo Jungtinė Karalystė prieš Parlamentą ir Tarybą (C‑66/04, Rink. p. I‑0000) 44 punkte, ši nuostata kaip teisinis pagrindas yra naudojama tik tuo atveju, kai iš teisės akto objektyviai ir iš tikrųjų išplaukia, kad jis yra skirtas vidaus rinkos sukūrimo ir veikimo sąlygoms pagerinti. Nurodyto sprendimo Jungtinė Karalystė prieš Parlamentą ir Tarybą 45 punkte Teisingumo Teismas taip pat pažymėjo, kad EB 95 straipsnio sąvoka „priemonės <...> suderinti“ Sutarties autoriai norėjo Bendrijos teisės aktų leidėjui suteikti diskreciją, atsižvelgiant į suderintinos srities bendrą kontekstą bei ypatingas aplinkybes, parinkti taikytiną suderinimo techniką, kuri būtų tinkamiausia norimam rezultatui pasiekti, ypač srityse, kurioms būdingos sudėtingos techninės savybės. Šiuo atžvilgiu reikia pridurti, kad EB 95 straipsnio formuluotė neleidžia prieiti prie išvados, kad šios nuostatos pagrindu Bendrijos teisės aktų leidėjo priimtos priemonės turi būti skirtos vien tik valstybėms narėms. Teisės aktų leidėjo manymu, gali pasirodyti esant būtina įsteigti Bendrijos agentūrą, padedančią įgyvendinti suderinimą tada, kai neprivalomų papildomų priemonių ir gairių priėmimas atrodo esąs tinkamas siekiant palengvinti šia nuostata paremtų aktų vienodą įgyvendinimą ir taikymą. Vis dėlto reikia pabrėžti, kad tokiai agentūrai patikėtos užduotys turi būti glaudžiai susijusios su valstybių narių įstatymų ir kitų teisės aktų nuostatų suderinimo sritimi. Taip yra ypač tada, kai tam įsteigta Bendrijos agentūra teikia paslaugas nacionalinėms valdžios institucijoms ir (arba) ūkio subjektams, kurios daro poveikį vienodam suderinimo priemonių įgyvendinimui ir kurie gali palengvinti jų taikymą. Dėl reglamento atitikimo EB 95 straipsnio reikalavimams Šiomis aplinkybėmis reikia nagrinėti, ar reglamento 2 straipsnyje numatyti Agentūros tikslai ir jo 3 straipsnyje jai patikėti uždaviniai atitinka šio sprendimo 44 ir 45 punktuose nustatytus reikalavimus. Šiuo tikslu visų pirma reikia nustatyti, ar šie tikslai ir uždaviniai yra glaudžiai susiję su sritimis, kurioms skirtos reglamento 1 straipsnio 2 dalyje kaip „dabartiniai Bendrijos teisės aktai“ apibūdintos priemonės, bei, jei atsakymas būtų teigiamas, ar šie tikslai ir uždaviniai gali būti laikomi lydinčiais ir apibrėžiančiais šių teisės aktų įgyvendinimą. Dėl reglamento devintoje konstatuojamojoje dalyje nurodytos pagrindų direktyvos, jos 1 straipsnio 1 dalis numato, kad ji nustato elektroninių ryšių paslaugų, elektroninių ryšių tinklų, susijusių priemonių ir susijusių paslaugų reguliavimo suderintą sistemą. Ji nustato nacionalinių reguliavimo institucijų užduotis ir procedūras, kurios užtikrintų, kad reguliavimo sistema būtų suderintai taikoma visoje Bendrijoje. Šiuo atžvilgiu šešioliktoje pagrindų direktyvos konstatuojamojoje dalyje pažymima, kad vykdydamos savo užduotis šios institucijos remiasi suderintais tikslais ir principais. Pastarieji, tarp kurių yra aukšto lygio asmens duomenų ir privatumo apsauga ir viešųjų ryšių tinklų vientisumas ir saugumas, yra išvardyti tos pačios direktyvos 8 straipsnyje (žr. pagrindų direktyvos 8 straipsnio 4 dalies c ir f punktus). Taip pat pažymėtina, kad daugelyje specialių direktyvų nuostatų yra išreikštas Bendrijos teisės aktų leidėjo susirūpinimas tinklų ir informacijos saugumu. Visų pirma, kaip išplaukia iš reglamento šeštos konstatuojamosios dalies, Leidimų direktyvos priedo A dalies 7 ir 16 punktuose minima asmens duomenų ir privatumo apsauga elektroninių ryšių sektoriuje bei viešųjų tinklų apsauga nuo pašaliečių. Antra, kaip matyti iš reglamento septintos konstatuojamosios dalies, Universaliųjų paslaugų direktyva siekiama užtikrinti viešojo telefono ryšio tinklų vientisumą ir prieinamumą. Šiuo atžvilgiu šios direktyvos 23 straipsnis numato, kad valstybės narės imasi visų būtinų priemonių užtikrinti šį veiksmingumą, ypač katastrofiškais tinklo gedimo ar force majeure atvejais. Trečia, kaip patikslinta reglamento aštuntoje konstatuojamojoje dalyje, direktyva dėl privatumo ir elektroninių ryšių reikalauja, kad viešai prieinamo elektroninio ryšio paslaugų teikėjas imtųsi tinkamų techninių ir organizacinių priemonių, kad būtų užtikrintas atitinkamų paslaugų saugumas ir ryšių bei susijusių srauto duomenų konfidencialumas. Šie reikalavimai yra atspindėti šios direktyvos 4 ir 5 straipsniuose, kuriuose įtvirtintų nuostatų tikslas yra atitinkamai tinklų saugumas ir ryšių konfidencialumas. Ketvirta, 1995 m. spalio 24 d. Europos Parlamento ir Tarybos direktyvos 95/46/EB dėl asmenų apsaugos tvarkant asmens duomenis ir dėl laisvo tokių duomenų judėjimo (OL L 281, p. 31) 17 straipsnis numato, jog valstybės narės užtikrina, kad duomenų valdytojas įgyvendina tinkamas technines ir organizacines priemones, skirtas asmens duomenims apsaugoti, kad jie nebūtų netyčia ar neteisėtai sunaikinti ar netyčia prarasti, pakeisti, neleistinai atskleisti ar palikti prieinami, ypač kai tvarkomus duomenis tenka perduoti tinklu, taip pat apsaugo nuo bet kokių kitų neteisėtų tvarkymo būdų. Penkta, būtina priminti, kad „Elektroninio parašo“ direktyvos 3 straipsnio 4 dalyje numatyta, jog valstybių narių paskirtos atitinkamos institucijos nustato saugios parašo formavimo įrangos atitikimo sąlygas. Agentūrai patikėtų uždavinių klausimu visų pirma reikia pažymėti, kad jie yra susiję su rinkimu atitinkamos informacijos, skirtos analizuoti esančią ir kylančią riziką, o visų pirma tokią riziką, kuri galėtų sukelti poveikį elektroninio ryšio tinklų atsparumui bei jais gaunamos ir perduodamos informacijos autentiškumui, vientisumui ir konfidencialumui. Agentūrai taip pat pavesta plėtoti „bendrąsias metodikas“, skirtas užkirsti kelią saugumo problemoms, prisidėti prie visų vartotojų sąmoningumo skatinimo ir skatinti keitimąsi „turimu geriausiu praktiniu patyrimu“ ir „įspėjimo būdais“ bei rizikos įvertinimo ir prevencijos veiklą. Agentūra taip pat yra atsakinga už bendradarbiavimo tarp įvairių subjektų tinklų ir informacijos saugumo srityje stiprinimą padėdama Komisijos ir valstybių narių dialogo su pramone metu sprendžiant techninės kompiuterio įrangos ir programinės įrangos produktų saugumo problemas bei prisidėdama prie Bendrijos pastangų bendradarbiaujant su trečiosiomis valstybėmis ir tam tikrais atvejais su tarptautinėmis organizacijomis, skatinant bendrą visa apimantį požiūrį į tinklų ir informacijos saugumo problemas. Vadinasi, reglamento 3 straipsnyje Agentūrai patikėti uždaviniai yra glaudžiai susiję su pagrindų direktyva ir specialiomis direktyvomis siekiamais tikslais tinklų ir informacijos saugumo srityje. Šiomis aplinkybėmis, kaip buvo nurodyta šio sprendimo 47 punkte, reikia nustatyti, ar Agentūros uždaviniai gali būti laikomi papildančiais Bendrijos teisės aktų nagrinėjamoje srityje įgyvendinimą ir nustatančiais jo gaires, tai yra ar Agentūros įsteigimas bei reglamentu jai priskirti tikslai ir uždaviniai gali būti analizuojami kaip „su suderinimu susijusios priemonės“ EB 95 straipsnio prasme. Atsižvelgiant į nagrinėjamos srities pobūdį, svarbu pažymėti, kad reglamentas yra ne atskira priemonė, jis yra priimtas norminiame kontekste, kurį apibrėžia pagrindų direktyva bei specialios direktyvos ir kuriuo siekiama įgyvendinti vidaus rinką elektroninių ryšių srityje. Iš bylos medžiagos taip pat matyti, kad Bendrijos teisės aktų leidėjas susidūrė su sritimi, kurioje įgyvendinamos technologijos yra ne tik sudėtingos, bet ir greitai besikeičiančios. Iš to jis padarė išvadą, kad buvo galima numatyti, jog pagrindų direktyvos ir specialių direktyvų perkėlimas ir taikymas lemtų skirtumus tarp valstybių narių. Šiomis aplinkybėmis Bendrijos teisės aktų leidėjas laikėsi nuomonės, kad tokio Bendrijos organo kaip antai Agentūros įsteigimas buvo tinkama priemonė užkirsti kelią skirtumams, kurie galėtų sudaryti kliūtis sklandžiam vidaus rinkos nagrinėjamoje srityje veikimui, atsirasti. Iš tiesų reikia priminti, kad iš trečios ir dešimtos reglamento konstatuojamųjų dalių išplaukia, jog dėl techninio tinklų ir informacinių sistemų sudėtingumo, tarpusavyje susijusių produktų ir paslaugų įvairovės bei milžiniško privačių ir viešųjų dalyvių, kurie patys imasi atsakomybės, skaičiaus Bendrijos teisės aktų leidėjas manė, kad nevienodas pagrindų direktyvoje ir specialiose direktyvose numatytų techninių nurodymų taikymas keltų pavojų geram vidaus rinkos veikimui. Šiame kontekste Bendrijos teisės aktų leidėjas galėjo manyti, kad nepriklausomos, Komisijos ir valstybių narių prašymu techninio pobūdžio patarimus teikiančios institucijos nuomonė gali palengvinti šių direktyvų perkėlimą į valstybių narių vidaus teisę bei jų įgyvendinimą nacionaliniu lygmeniu. Galiausiai reikia priminti, kad pagal reglamento 27 straipsnį Agentūra yra įsteigiama 2004 m. kovo 14 d. penkerių metų laikotarpiui ir kad pagal to paties reglamento 25 straipsnio 1 ir 2 dalis Komisija vėliausiai iki 2007 m. kovo 17 d. turi atlikti įvertinimą siekdama nustatyti Agentūros poveikį siekiant jai iškeltų tikslų ir uždavinių bei jos darbo praktiką. Taigi iš šių dviejų nuostatų, skaitomų kartu, išplaukia, kad Bendrijos teisės aktų leidėjas laikėsi nuomonės, jog prieš priimant sprendimą dėl Agentūros likimo dera įvertinti šios Agentūros veiklos veiksmingumą bei jos realų indėlį į pagrindų direktyvos ir specialių direktyvų įgyvendinimą. Šiomis aplinkybėmis ir atsižvelgiant į bylos duomenis darytina išvada, kad reglamentas yra teisingai priimtas remiantis EB 95 straipsniu, ir todėl ieškinį reikia atmesti. Dėl bylinėjimosi išlaidų Pagal Procedūros reglamento 69 straipsnio 2 dalį pralaimėjusiai šaliai nurodoma padengti išlaidas, jei laimėjusi šalis to reikalavo. Kadangi Parlamentas ir Taryba reikalavo priteisti iš Jungtinės Karalystės bylinėjimosi išlaidas ir pastaroji pralaimėjo bylą, ji turi padengti bylinėjimosi išlaidas. Pagal to paties straipsnio 4 dalį Suomijos Respublika ir Komisija pačios padengia savo išlaidas. Remdamasis šiais motyvais, Teisingumo Teismas (didžioji kolegija) nusprendžia: 1. Atmesti ieškinį. 2. Priteisti iš Jungtinės Didžiosios Britanijos ir Šiaurės Airijos Karalystės bylinėjimosi išlaidas. 3. Suomijos Respublika ir Europos Bendrijų Komisija pačios padengia savo išlaidas. Parašai. * Proceso kalba: anglų.

62006CJ0257

en

This reference for a preliminary ruling concerns the interpretation of Article 28 EC and Article 7 of Council Directive 76/768/EEC of 27 July 1976 on the approximation of the laws of the Member States relating to cosmetic products (OJ 1976 L 262, p. 169), as amended by Council Directive 93/35/EEC of 14 June 1993 (OJ 1993 L 151, p. 32) (‘Directive 76/768’). The reference has been made in proceedings between the company Roby Profumi Srl (‘Roby Profumi’) and the Comune di Parma (Municipality of Parma) regarding the upholding by the mayor of that municipality of penalties imposed on Roby Profumi by reason of its non-compliance with national laws on cosmetic products. Legal context Community legislation Directive 76/768 has the objective of approximating the laws of the Member States on cosmetic products in order to guarantee the free movement of those products within the European Community. With a view to safeguarding public health, the directive establishes common rules regarding the composition, labelling and packaging of cosmetic products. Article 7 of Directive 76/768 provides: ‘1.      Member States may not, for reasons related to the requirements laid down in this Directive and the Annexes thereto, refuse, prohibit or restrict the marketing of any cosmetic products which comply with the requirements of this Directive and the Annexes thereto. 2.      They may, however, require that the particulars provided for in Article 6(1)(b), (c), (d) and (f) be expressed at least in their own national or official language or languages; they may also require that the particulars provided for in Article 6(1)(g) be expressed in a language easily understood by the consumer. To that end, the Commission shall adopt a common ingredients nomenclature in accordance with the Article 10 procedure. 3.      Furthermore, a Member State may, for purposes of prompt and appropriate medical treatment in the event of difficulties, require that appropriate and adequate information on substances used in cosmetic products be made available to the competent authority, which shall ensure that that information is used only for the purposes of such treatment. Each Member State shall designate a competent authority and send details thereof to the Commission, which shall publish that information in the Official Journal of the European Communities .’ National legislation Article 10 of Law No 713, on the rules for implementing directives of the European Economic Community on the production and sale of cosmetic products (norme per l’attuazione delle direttive della Comunità economica europea sulla produzione e la vendita dei cosmetici) of 11 October 1986 (Ordinary Supplement to GURI No 253 of 30 October 1986), as amended by Legislative Decree No 126 of 24 April 1997 (GURI No 112 of 16 May 1997) (‘Law No 713/86’) provides: ‘… 3a. The importation of cosmetic products from countries which are not members of the European Union shall take place under the responsibility of an expert fulfilling the conditions referred to in paragraphs 1 and 2. He shall be required to assess the manufacturing process used for the products. 4.      Good practice in the manufacture of cosmetic products, which is also based on Community rules, shall be determined and updated by decree of the Minister for Health, acting in conjunction with the Ministers for Industry, Trade, Crafts and Employment and the Minister for Social Welfare. 5.      Any person who intends to produce or package the products referred to in Article 1, on his own behalf or for a third party, shall communicate that in writing to the Ministry of Health and to the Region at least 30 days before the start of that activity. 6.      The communication must contain: (a)      the name or the corporate name and the registered office of the business and of the manufacturing plant; (b)      a description of the premises and equipment making possible confirmation that they have the necessary technical and hygienic features for the type of manufacture referred to and the documents confirming the purchase or lease of that equipment; (c)      the identity and qualifications of the technical director; (d)      a full and detailed list of the substances used and the substances contained in the commercial product. 7.      Any amendment to the information referred to in paragraphs 6(a), (b) and (c) shall require a fresh preliminary communication. 8.      A similar communication dealing with paragraphs 6(a) to (d) only shall be made by importers of pre-packaged, ready-for-sale, products coming from Member States of the European Union, while importers of those products coming from countries which are not members of the European Union shall be required also to communicate the identity and qualifications of the expert referred to in paragraph 3a. …’ The dispute in the main proceedings and the question referred for a preliminary ruling Roby Profumi is a company established under Italian law and operating in the import-export sector for cosmetic products within the Community market. On 9 October 2000 Roby Profumi had a fine of ITL 10 000 000 imposed on it by a local administrative health authority on account of non-compliance with its obligation, set down in Article 10(8) of Law No 713/86, to communicate to the Ministry of Health and to the Region specific information relating to imported cosmetic products. Following an administrative appeal brought by Roby Profumi against that decision, the mayor of the Comune di Parma issued an order of injunction on 31 July 2001 confirming the penalty imposed and raising the amount of the fine to ITL 15 000 000. Roby Profumi appealed against that order of injunction to the Tribunale di Parma (Parma District Court) (Italy). That court, while taking the view that the obligation under Article 10(8) of Law No 713/86 – which it considers compatible with Community law – had not been met by Roby Profumi, nevertheless partially upheld the appeal by reducing the amount of the fine to ITL 5 000 000. Roby Profumi lodged an appeal on a point of law against the decision of the Tribunale di Parma. It contends, inter alia, that that court should not have applied the aforementioned national provision on the ground that it is contrary to Article 28 EC and Article 7 of Directive 76/768. The Corte suprema di cassazione (Supreme Court of Cassation) (Italy), having doubts as regards the compatibility of the Italian provision with the aforementioned Community law provisions, decided to stay proceedings and to refer the following question to the Court of Justice for a preliminary ruling: ‘Is Article 10(8) of Law No 713/86, as amended by Article 9(4) of Legislative Decree No 126/1997, compatible with Article 28 EC and Article 7 of Directive 76/768?’ The question referred for a preliminary ruling Initial observations First, it must be borne in mind that, in accordance with settled case-law, although in a reference for a preliminary ruling the Court cannot give a ruling either on questions which fall within the national law of the Member States or on the compatibility of national provisions with Community law, it can, however, supply a ruling on the interpretation of Community law so as to enable the national court to decide the case before it (see, inter alia, Case C-150/88 Eau de Cologne & Parfümerie-Fabrik 4711 [1989] ECR 3891, paragraph 12, and Case C-124/99 Borawitz [2000] ECR I-7293, paragraph 17). It must also be remembered that, in the question referred, the national court is asking, in essence, whether Article 28 EC and Article 7 of Directive 76/768 preclude a national provision which requires the importer of cosmetic products to communicate to the Ministry of Health and to the Region, inter alia, the name or corporate name of the business, its registered office and that of the manufacturing plant and a full and detailed list of the substances used and contained in those products. Secondly, it must also be borne in mind that Directive 76/768 provided exhaustively for the harmonisation of national rules on the packaging and labelling of cosmetic products (see, inter alia, Case C-77/97 Unilever [1999] ECR I-431, paragraph 24; Case C-220/98 Estée Lauder [2000] ECR I-117, paragraph 23, and Case C-99/01 Linhart and Biffl [2002] ECR I-9375, paragraph 17). As the Court has already held, when the question referred concerns harmonisation at Community level, the national measures relating thereto must be assessed in the light of the provisions of that harmonising measure and not those of the EC Treaty (see, to that effect, Eau de Cologne & Parfümerie-Fabrik 4711 , paragraph 28; Case C-37/92 Vanacker and Lesage [1993] ECR I-4947, paragraph 9, and Case C-324/99 DaimlerChrysler [2001] ECR I-9897, paragraph 32). It follows that, in order to reply to the question referred, the Court must restrict itself to the interpretation of Directive 76/768. Reply of the Court It should, first, be stated that, in adopting Directive 76/768, the Community legislature sought to reconcile the objective of achieving the free movement of cosmetic products and that of safeguarding public health (see Case C-169/99 Schwarzkopf [2001] ECR I-5901, paragraph 27). As is clear from the second and third recitals in the preamble to Directive 76/768, the Community legislature, although finding that the differences between national laws on cosmetic products obliged Community cosmetic producers to vary their production according to the Member State for which the products were intended and that those differences impeded free movement of those products, concluded that those national provisions had the aim of safeguarding public health and that, consequently, Community harmonisation in that area must pursue the same objective. The amendments subsequently made to Directive 76/768 were guided by those same considerations (see Schwarzkopf , paragraph 28). The rules laid down by Directive 76/768 include the obligation, laid down in Article 7(1), on Member States not to refuse, prohibit or restrict the marketing of any cosmetic products which comply with the requirements of that directive and the annexes thereto. Next, under Article 7(3) of the directive a Member State may require, for purposes of prompt and appropriate medical treatment in the event of difficulties, that adequate and sufficient information regarding substances contained in cosmetic products be made available to the competent authority (see Case C-246/91 Commission v France [1993] ECR I‑2289, paragraph 9). That provision, which is incorporated in a directive primarily designed (according to, in particular, the second and third recitals in its preamble) to ensure freedom of trade in cosmetic products, also seeks to protect human health, within the meaning of Article 30 EC (see, to that effect, Estée Lauder , paragraph 25). The measures which the Member States are required to take for the implementation of Article 7(3) of Directive 76/768 must however be consistent with the principle of proportionality (see, to that effect, Unilever , paragraph 27; Estée Lauder , paragraph 26, and Linhart and Biffl , paragraph 26). In this instance, in the case in the main proceedings, it is clear from the national legislation that importers of cosmetic products are required to communicate to the authorities responsible for protection of health and life of humans the name or corporate name of the manufacturer, its registered office and that of the manufacturing plant and a full and detailed list of the substances contained in the product being marketed. That obligation to provide information allows the competent authorities, in the event of difficulties, to send to the medical services as quickly as possible the necessary information for prompt and appropriate treatment. Such an obligation to provide information is proportionate to the objective of protecting human health, contained in Article 7(3) of Directive 76/768, since it ensures that the competent national authorities have at their disposal detailed information on the relevant product. It is only on the basis of that information that appropriate treatment can be prescribed. Having regard to the foregoing, the reply must be that Article 7 of Directive 76/768 does not preclude a national provision which, in the interests of prompt and appropriate medical treatment in the event of difficulties, requires the importer of cosmetic products to communicate to the Ministry of Health and to the Region the name or the corporate name of the business, its registered office and that of the manufacturing plant, and a full and detailed list of the substances used and the substances contained in those products. Costs Since these proceedings are, for the parties to the main proceedings, a step in the action pending before the national court, the decision on costs is a matter for that court. Costs incurred in submitting observations to the Court, other than the costs of those parties, are not recoverable. On those grounds, the Court (Second Chamber) hereby rules: Article 7 of Council Directive 76/768/EEC of 27 July 1976 on the approximation of the laws of the Member States relating to cosmetic products, as amended by Council Directive 93/35/EEC of 14 June 1993, does not preclude a national provision which, in the interests of prompt and appropriate medical treatment in the event of difficulties, requires the importer of cosmetic products to communicate to the Ministry of Health and to the Region the name or the corporate name of the business, its registered office and that of the manufacturing plant, and a full and detailed list of the substances used and the substances contained in those products. [Signatures] * Language of the case: Italian.

62008CJ0101

mt

It-talba għal deċiżjoni preliminari tirrigwarda l-kwistjoni dwar jekk jeżistix prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju ta’ ugwaljanza tal-azzjonisti permezz ta’ liema l-azzjonisti minoritarji huma protetti bl-obbligu tal-azzjonist dominanti, li jakkwista jew jeżerċita l-kontroll ta’ kumpannija, li joffrilhom li jixtri l-ishma tagħhom bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk miftiehma meta sar l-akkwist ta’ sehem f’din il-kumpannija, li ta jew saħħaħ il-kontroll tal-azzjonist dominanti, u jekk ikun il-każ, dwar l-effetti ta’ tali prinċipju fiż-żmien. Din it-talba ġiet imressqa fil-kuntest ta’ kawża bejn azzjonisti minoritarji tal-kumpannija RTL Group (iktar ’il quddiem “RTL”) kontra l-kumpanniji Groupe Bruxelles Lambert SA (GBL) (iktar ’il quddiem “GBL”), Bertelsmann AG (iktar ’il quddiem “Bertelsmann”), u RTL, dwar ftehim konklużi bejn GBL u Bertelsmann. Il-kuntest ġuridiku Skont il-ħames premessa tat-Tieni Direttiva tal-Kunsill 77/91/KEE, tat-13 ta’ Diċembru 1976, dwar il-koordinazzjoni ta’ salvagwardji li, għall-protezzjoni tal-interessi ta’ membri u oħrajn, huma meħtieġa mill-Istati Membri ta’ kumpanniji fis-sens tat-tieni paragrafu tal-Artikolu 58 tat-Trattat, dwar il-formazzjoni ta’ kumpanniji pubbliċi ta’ responsabbilità limitata u ż-żamma u t-tibdil tal-kapital tagħhom, bil-għan li jagħmlu dawn is-salvagwardji ekwivalenti (ĠU 1977, L 26, p. 1): “[…] huwa meħtieġ, wara li jiġu kunsidrati l-għanijiet ta’ l-Artikolu 54(3)(g), li l-liġijiet ta’ l-Istati Membri dwar iż-żjieda jew tnaqqis ta’ kapital jassiguraw li l-prinċipji ta’ trattament indaqs ta’ azzjonisti fl-istess pożizzjoni u ta’ protezzjoni ta’ kredituri li t-talbiet tagħhom jeżistu qabel id-deċiżjoni dwar tnaqqis huma mħarsa u armonizzati”. L-Artikolu 20(1) ta’ din id-direttiva jipprovdi: “1.   L-Istati Membri jistgħu jiddeċiedu biex ma japplikawx l-Artikolu 19 għal […] (d) ishma akkwistati bis-saħħa ta’ obbligu legali jew li jirriżultaw minn deċiżjoni ta’ qorti għall-protezzjoni ta’ azzjonisti ta’ minoranza fil-każ, partikolarment, ta’ inkorporazzjoni, bidla fil-għan jew forma tal-kumpannija, trasferiment ta’ l-uffiċċju reġistrat barra, jew l-introduzzjoni ta’ restrizzjonijiet fuq it-trasferiment ta’ ishma; […] (f) ishma akkwistati sabiex jindennizzaw azzjonisti ta’ minoranza f’kumpanniji assoċjati; […]”. L-Artikolu 42 tad-Direttiva 77/91 jistipula: “Għall-għanijiet ta’ l-implimentazzjoni ta’ din id-Direttiva, l-liġijiet ta’ l-Istati Membri għandhom jassiguraw trattament indaqs ta’ l-azzjonisti kollha li huma fl-istess pożizzjoni.” Skont il-punt 6 tar-Rakkomandazzjoni tal-Kummissjoni 77/534/KEE, tal-25 ta’ Lulju 1977, li tikkonċerna kodiċi ta’ kondotta Ewropew dwar it-tranżazzjonijiet fuq it-titoli transferibbli ( ĠU L 212, p. 37 ): “[…] il-Kummissjoni, wara li kkonsultat l-ambjenti kkonċernati, setgħet tikkonstata li f’dawn l-ambjenti jeżisti kunsens wiesa’ fuq il-prinċipji tal-kodiċi”. [traduzzjoni mhux uffiċjali] Il-punt 11 C ta’ din ir-rakkomandazzjoni jipprovdi: “ It-tielet prinċipju ġenerali jirrigwarda l-ugwaljanza tal-azzjonisti. Il-Kummissjoni ssostni, minkejja ċerta kritika, li għandu jinżamm il-prinċipju ta’ trattament ugwali billi turi kif dan japplika b’żewġ dispożizzjonijiet komplementari, u tagħmel enfasi partikolarment fuq obbligu konkret ta’ pubbliċità tal-informazzjoni. Id-dispożizzjoni komplementari numru sbatax issemmi t-trattament ugwali li għandu jingħata lill-azzjonisti l-oħra fil-każ ta’ trasferiment ta’ sehem li jkollu kontroll iżda tammetti li l-protezzjoni ta’ dawn l-azzjonisti tista’ tintlaħaq mod ieħor, sabiex tittieħed inkunsiderazzjoni l-eżistenza ta’ liġi fil-Ġermanja li tillimita s-setgħat tal-azzjonist dominanti. […]” [traduzzjoni mhux uffiċjali] L-ewwel u t-tielet prinċipji ġenerali tal-kodiċi ta’ kondotta Ewropew (iktar ’il quddiem il-“kodiċi ta’ kondotta”), anness mar-Rakkomandazzjoni 77/534, jipprovdu: “1. L-għan ta’ dan il-kodiċi u l-prinċipji ġenerali għandhom jiġu rrispettati anki fil-każijiet mhux espressament koperti permezz ta’ dispożizzjoni komplementari. Kull tranżazzjoni fuq is-swieq ta’ titoli trasferibbli timplika mhux biss ir-rispett tal-kliem iżda wkoll tal-ispirtu tal-liġijiet jew regolamenti fis-seħħ f’kull Stat, kif ukoll tal-prinċipji ta’ kondotta tajba fl-użanzi fuq is-swieq jew irrakkomandati minn dan il-kodiċi. […] 3. Għandu jiġi żgurat trattament ugwali għal kull detentur ta’ titoli tal-istess tip, li jinħarġu mill-istess kumpannija; b’mod partikolari, kull att li jinvolvi, direttament jew indirettament, it-trasferiment ta’ sehem li jkollu kontroll, fid-dritt jew fil-fatt, ta’ kumpannija li t-titoli tagħha jiġu nnegozjati fis-suq, għandu jieħu inkunsiderazzjoni d-dritt tal-azzjonisti kollha li jiġu ttrattati bl-istess mod.” [traduzzjoni mhux uffiċjali] Id-dispożizzjoni komplementari numru sbatax tal-kodiċi ta’ kondotta tipprovdi: “Kull tranżazzjoni li tinvolvi t-trasferiment ta’ sehem li jkollu kontroll fis-sens tat-tielet prinċipju ġenerali m’għandux isir bil-moħbi mingħajr ma tingħata informazzjoni lill-azzjonisti l-oħra u lill-awtoritajiet regolaturi tas-suq. Huwa mixtieq li l-possibbiltà li jassenjaw it-titoli tagħhom taħt kundizzjonijiet identiċi tiġi offruta lill-azzjonisti kollha tal-kumpannija li l-kontroll tagħha jkun ġie trasferit, ħlief jekk huma jibbenefikaw minn protezzjoni oħra li tista’ titqies bħala li hija ekwivalenti.” [traduzzjoni mhux uffiċjali] Skont l-Artikolu 4(2) tad-Direttiva tal-Kunsill 79/279/KEE, tal-5 ta’ Marzu 1979, li tikkoordina l-kondizzjonijiet għall-ammissjoni ta’ titoli għal-listi ta’ Borża uffiċjali ( ĠU L 66, p. 21 ), l-emittenti ta’ titoli ammessi għall-kwotazzjoni uffiċjali fil-Borża għandhom jirrispettaw l-obbligi elenkati fl-iskeda Ċ annessa ma’ din id-direttiva. Fil-fatt, fl-anness tagħha, l-imsemmija direttiva tinkludi skeda Ċ dwar l-“Obbligi tal-kumpannija li l-ishma tagħha huma ammessi għall-kwotazzjoni f’Borża uffiċjali”. Fil-punt 2(a) tal-iskeda Ċ huwa speċifikat li “il-kumpannija għandha tiżgura trattament ugwali tal-azzjonisti kollha li huma fl-istess pożizzjoni.” [traduzzjoni mhux uffiċjali] Din id-dispożizzjoni ġiet riprodotta fl-Artikolu 65(1) tad-Direttiva 2001/34/KE tal-Parlament Ewropew u tal-Kunsill, tat-28 ta’ Mejju 2001, fuq l-ammissjoni ta’ titoli għal-listi ta’ stock exchange [Borża] uffiċjali u fuq informazzjoni li għandha tkun ippubblikata fuq dawk il-titoli (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 6, Vol. 4, p. 24), li fl-Artikolu 111(1) tagħha ħassret id-Direttiva 79/279. Madankollu, l-Artikolu 65 tad-Direttiva 2001/34 ġie mħassar b’effett mill-20 ta’ Jannar 2007, bl-Artikolu 32(5) tad-Direttiva 2004/109/KE tal-Parlament Ewropew u tal-Kunsill, tal-15 ta’ Diċembru 2004, dwar l-armonizzazzjoni tar-rekwiżiti ta’ trasparenza f’dak li għandu x’jaqsam ma’ informazzjoni dwar emittenti li t-titoli tagħhom huma ammessi għall-kummerċ f’suq regolat u li temenda d-Direttiva 2001/34/KE ( ĠU L 390, p 38 ). L-Artikolu 17 tad-Direttiva 2004/109 intitolat “Rekwiżiti ta’ informazzjoni għal emittenti li l-ishma tagħhom ikunu ammessi għall-kummerċ f’suq regolat”, fil-paragrafu 1 tiegħu, jipprovdi: “L-emittent ta’ ishma ammessi għall-kummerċ f’suq regolat għandu jiżgura t-trattament ugwali tad-detenturi kollha ta’ ishma li jkunu fl-istess posizzjoni.” Skont il-premessi 8 u 10 tad-Direttiva 2004/25/KE tal-Parlament Ewropew u tal-Kunsill, tal-21 ta’ April 2004, fuq offerti ta’ xiri (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 17, Vol. 2, p.20): “(8) Skond il-prinċipji ġenerali tal-Liġi tal-Komunità, u b’mod partikolari d-dritt għal seduta imparzjali, id-deċiżjonijiet ta’ l-awtorità superviżorja għandhom f’ċirkostanzi xierqa ikunu suġġetti għal reviżjoni minn qorti jew tribunal indipendenti.[…] […] (10) L-obbligu li ssir offerta lid-detenturi kollha tas-sigurtajiet m’għandiex tapplika għal dawk li jikkontrollaw l-assi diġà eżistenti fid-data ta’ meta tidħol fis-seħħ il-leġislazzjoni nazzjonali li tadotta din id-Direttiva.” Skont l-Artikolu 1(1) tagħha, din id-direttiva tapplika għall-offerti ta’ xiri ta’ titoli ta’ kumpannija rregolata mil-liġijiet ta’ Stat Membru, meta dawn it-titolu jkunu ammessi għall-kummerċ f’suq regolat. L-Artikolu 3 ta’ din id-direttiva intitolat “Prinċipji ġenerali”, fil-paragrafi 1(a) u 2(a) tiegħu jipprovdi: “1.   Għall-iskop li tiġi implimentata din id-Direttiva, l-Istati Membri għandhom jassiguraw li l-prinċipji li ġejjin jiġu mħarsa: a) id-detenturi kollha tas-sigurtajiet tal-kumpannija li qed tirċievi l-offerta ta’ l-istess klassi għandhom jiġu trattati b’mod ugwali; aktar minn hekk jekk persuna tikseb il-kontroll ta’ kumpannija, id-detenturi l-oħra tas-sigurtajiet għadhom jiġu protetti; […] 2.   Bl-iskop li tiġi aċċertata l-konformità mal-prinċipji stabbiliti fil-paragrafu 1, l-Istati Membri: a) għandhom jassiguraw li l-ħtiġiet minimi kif stabbiliti f’din id-Direttiva jiġu osservati […]” L-Artikolu 5 tad-Direttiva 2004/25 intitolat “Il-protezzjoni ta’ l-azzjonisti f’minoranza, l-offerta obbligatorja u l-prezz raġonevoli”, jipprovdi fil-paragrafi 1, u 4 tiegħu: “1.   Fejn persuna naturali jew legali, bħala riżultat ta’ l-akkwist tagħha jew ta’ l-akkwist tal-persuni li qed jaħdmu magħha, iżżomm sigurtajiet tal-kumpannija kif imsemmija fl-Artikolu 1(1) li, b’żieda ma’ l-assi eżistenti ta’ dawk is-sigurtajiet tagħha u l-assi ta’ dawk is-sigurtajiet tal-persuni li qed jaħdmu magħha, b’mod dirett jew indirett, jagħtuha l-persentaġġ speċifiku tad-drittijiet tal-vot f’dik il-kumpannija, li jagħtuha l-kontroll ta’ dik il-kumpannija, l-Istati Membri għandhom jassiguraw li persuni bħal dawn ikunu meħtieġa jagħmlu offerta bħala mezz ta’ protezzjoni għall-azzjonisti f’minoranza ta’ dik il-kumpannija. Offerta bħal din għandha tiġi indirizzata fl-aktar opportunità kmieni lid-detenturi kollha ta’ dawk is-sigurtajiet għall-assi kollha tagħhom bi prezz raġonevoli kif stabbilit fil-paragrafu 4. 4.   L-għola prezz imħallas għall-istess sigurtajiet minn min qed jagħmel l-offerta, jew mill-persuni li qed jaħdmu flimkien magħha, f’perjodu li għandu jiġi stabbilit mill-Istati Membri, ta’ mhux inqas minn sitt xhur u mhux aktar minn 12-il xahar qabel ma l-offerta msemmija fil-paragrafu 1 tibda titqies bħala l-prezz raġonevoli.[…]” L-Artikolu 16 ta’ din id-direttiva intitolat “Id-dritt għall-bejgħ” jipprovdi: “1.   L-Istati Membri għandhom jassiguraw li wara li ssir offerta lid-detenturi kollha tas-sigurtajiet tal-kumpannija li qed tirċievi l-offerta, il-paragrafi 2 u 3 għandhom japplikaw. 2.   L-Istati Membri għandhom jassiguraw li detentur tal-bqija tas-sigurtajiet ikun jista’ jitlob lil min qed jagħmel l-offerta biex jixtri s-sigurtajiet minn għandu bi press raġonevoli skond l-istess ċirkostanzi msemmija fl-Artikolu 15(2). 3.   L-Artikolu 15(3) sa (5) għandu japplika mutatis mutandis .” L-Artikolu 15(2) ta’ din id-direttiva, li għalih jirreferi dan l-Artikolu 16(2), jistabbilixxi l-minimu ta’ ishma meħtieġa ta’ 90% tal-kapital bi drittijiet tal-vot. Dan l-istess paragrafu 15(5), li għalih jirreferi l-Artikolu 16(3) tad-Direttiva 2004/25, jipprovdi li l-Istati Membri għandhom jiżguraw li jkun hemm garanzija ta’ prezz raġonevoli. Il-kawża prinċipali u d-domandi preliminari Audiolux SA u r-rikorrenti l-oħra fil-kawża prinċipali (iktar ’il quddiem, flimkien, “Audiolux”) huma azzjonisti minoritarji fl-RTL, li l-ishma tagħha kienu kkwotati fis-swieq finanzjarji rregolati tal-Lussemburgu, ta’ Brussell u ta’ Londra. Kif jirriżulta mill-proċess, qabel il-fatti li wasslu għall-kawża prinċipali, GBL kellha 30% mill-ishma ta’ RTL. Bertelsmann kellha sehem ta’ 80% fil-kumpannija Bertelsmann Westdeusche TV GmbH, u l-bqija 20% kienu f’idejn il-kumpannija Westdeutsche Allgemeine Zeitungsverlagsgesellschaft E. Brost & J. Funke GmbH & Co. Bertelsmann Westdeusche TV GmbH kellha 37% mill-ishma ta’ RTL, il-grupp Brittaniku Pearson Television kellu 22% minnhom u l-bqija, 11% tal-ishma, kienu f’idejn il-pubbliku, fosthom Audiolux. Permezz ta’ diversi tranżazzjonijiet li seħħew matul l-ewwel nofs tas-sena 2001, GBL assenjat sehemha ta’ 30% fil-kapital ta’ RTL lil Bertelsmann inkontrakambju għal 25% tal-kapital ta’ din tal-aħħar. Sussegwentement, matul ix-xahar ta’ Diċembru 2001, Bertelsmann akkwistat is-sehem ta’ Pearson Television u RTL irtirat it-titoli tagħha mill-Borża ta’ Londra, b’effett mill-31 ta’ Diċembru 2002. L-assenjazzjoni tal-ishma minn GBL lil Bertelsmann kienet is-suġġett ta’ sentenza tat-tribunal d’arrondissement (il-Lussemburgu) tat-8 ta’ Lulju 2003, li ċaħdet it-talbiet imressqa minn Audiolux għaliex ma kienu bbażati fuq l-ebda regola jew prinċipju tad-dritt rikonoxxut fid-dritt Lussemburgiż. Dawn it-talbiet kienu jirrigwardaw, b’mod partikolari, il-validità tat-tranżazzjonijiet li wasslu għall-assenjazzjoni ta’ dawn l-ishma u dwar il-kumpens għad-dannu kkawżat bin-nuqqas ta’ rispett tal-obbligu li tiġi offruta lir-rikorrenti l-possibbiltà li jiskambjaw l-ishma tagħhom f’RTL ma’ ishma ta’ Bertelsmann bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk mogħtija lil GBL. Skont din is-sentenza, id-dritt sostantiv tal-kumpanniji Lussemburgiż ma jipprovdix id-dritt għall-azzjonisti minoritarji li, meta azzjonist b’sehem sinjifikattiv jassenja l-ishma tiegħu lil azzjonist ieħor b’sehem sinjifikattiv, huma jassenjaw l-ishma tagħhom bl-istess kundizzjonijiet. Barra minn hekk, id-dritt finanzjarju Lussemburgiż ma jistax iservi bħala bażi ġuridika għat-talbiet magħmula. L-imsemmija sentenza tikkonstata, b’mod partikolari, li l-ebda dispożizzjoni tad-dritt Lussemburgiż ma implementat ir-Rakkomandazzjoni 77/534. L-irtirar tal-ishma tal-RTL mill-Borża ta’ Londra kien is-suġġett ta’ sentenza tat-tribunal d’arrondissement de Luxembourg tat-30 ta’ Marzu 2004, li ċaħdet it-talbiet imressqa minn Audiolux fir-rigward, partikolarment, tal-obbligu li jżidu l-firxa tat-titoli ta’ RTL mal-pubbliku u sabiex ma jirtirawx dawn it-titoli mill-kwotazzjoni fil-Borża ta’ Londra. Il-cour d’appel (il-Lussemburgu), wara li għaqdet dawn iż-żewġ kawżi, ikkonfermat dawn is-sentenzi filwaqt li indikat, f’dak li jirrigwarda s-sentenza tat-8 ta’ Lulju 2003, li l-kawża tirrigwarda l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali li permezz tiegħu l-azzjonisti minoritarji ta’ kumpannija Lussemburgiża kkwotata fil-Borża jistgħu jitolbu dritt għal trattament ugwali mingħand l-azzjonisti b’maġġoranza meta jkun hemm assenzjazzjoni ta’ sehem sinjifikattiv f’din il-kumpannija. F’dan ir-rigward, il-cour d’appel tqis li l-ebda prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali tal-azzjonisti ma jista’ jitqies bħala dritt sostantiv u jservi bħala bażi legali għat-talbiet tal-appellanti. L-appell fil-kassazzjoni, ippreżentat minn Audiolux, huwa indirizzat biss kontra id-dispożizzjonijiet ta’ din is-sentenza, li tikkonferma s-sentenza tat-8 ta’ Lulju 2003. Audiolux fih issostni l-ksur ta’ prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali tal-azzjonisti u titlob li tingħata l-istess trattament li ngħata lil GBL waqt l-assenzjazzjoni ta’ sehemha fl-RTL lil Bertelsmann, permezz ta’ primjum ta’ kontroll. F’dawn iċ-ċirkustanzi, il-Cour de cassation iddeċidiet li tissospendi l-proċeduri u li tagħmel id-domandi preliminari li ġejjin: “1) Ir-referenzi għall-ugwaljanza tal-azzjonisti u b’mod iktar speċifiku għall-protezzjoni tal-azzjonisti minoritarji, (a) fl-Artikoli 20 u 42 tat-Tieni Direttiva “kumpanniji” 77/91/KEE […], (b) fit-“Tielet Prinċipju ġenerali” u fis-“Sbatax-il dispożizzjoni komplementari” tar-Rakkomandazzjoni [77/534], (c) fil-punt 2(a) tal-Iskeda Ċ tal-Anness tad-Direttiva [79/279] li ġiet inkorporata fid-Direttiva [2001/34], (d) fl-Artikolu 3(1)(a) tad-Direttiva 2004/25 […] fid-dawl tal-premessa 8 tagħha, jirriżultaw minn prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju? 2) Fil-każ ta’ risposta affermattiva għall-ewwel domanda, dan il-prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju għandu jiġi applikat biss fir-relazzjonijiet bejn kumpannija u l-azzjonisti tagħha, jew, għall-kuntrarju, għandu jiġi applikat ukoll fir-relazzjonijiet bejn l-azzjonisti b’maġġoranza li jeżerċitaw jew jiksbu l-kontroll ta’ kumpannija u l-azzjonisti minoritarji ta’ din il-kumpannija, speċjalment fil-każ ta’ kumpannija li l-ishma tagħha huma kkwotati f’Borża ta’ titoli? 3) Fil-każ ta’ risposta affermattiva għaż-żewġ domandi preċedenti, dan il-prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju għandu, fid-dawl tal-iżvilupp fiż-żmien tar-referenzi msemmija fl-ewwel domanda, jiġi kkunsidrat li ilu jeżisti u li ilu applikabbli fir-relazzjonijiet bejn l-azzjonisti b’maġġoranza u minoritarji fis-sens tat-tieni domanda, minn qabel id-dħul fis-seħħ tad-Direttiva 2004/25/KE ċċitata iktar ’il fuq u, f’dan il-każ, minn qabel ma seħħew il-fatti inkwistjoni fl-ewwel sitt xhur tas-sena 2001?” Fuq id-domandi preliminari Fuq l-ammissibbiltà Bertelsmann tikkontesta l-ammissibbiltà tat-talba għal deċiżjoni preliminari filwaqt li ssostni li l-kuntest legali u fattwali relatat ma’ dawn id-domandi mhuwiex mogħti b’mod suffiċjenti. Jekk inhu veru li domanda preliminari magħmula minn qorti nazzjonali hija inammissibbli meta l-Qorti tal-Ġustizzja ma jkollhiex l-elementi ta’ fatt u ta’ dritt meħtieġa sabiex tirrispondi b’mod utli d-domandi magħmula lilha (ara s-sentenza tal-14 ta’ Diċembru 2006, Confederación Española de Empresarios de Estaciones de Servicio, C-217/05, Ġabra p. I-11987, punt 28 u ġurisprudenza ċċitata), għandu jiġi rrilevat li, f’din il-kawża, id-deċiżjoni tar-rinviju tippermetti li tiġi stabbilita l-portata tad-domandi magħmula u effettivament tat lill-partijiet ikkonċernati l-possibbiltà li jippreżentaw osservazzjonijiet skont l-Artikolu 23 tal-Istatut tal-Qorti tal-Ġustizzja, kif juri l-kontenut tal-osservazzjonijiet ippreżentati f’din il-kawża. Għaldaqstant, il-Qorti tal-Ġustizzja għandha biżżejjed elementi dwar il-kuntest legali u fattwali tal-kawża prinċipali sabiex tinterpreta r-regoli Komunitarji kkonċernati u tagħti risposta utli għad-domandi magħmula. Fuq l-ewwel u t-tieni domandi Permezz ta’ dawn id-domandi li għandhom jiġu eżaminati flimkien, il-qorti tar-rinviju titlob, essenzjalment, jekk jeżistix prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju ta’ ugwaljanza tal-azzjonisti, permezz ta’ liema l-azzjonisti minoritarji huma protetti bl-obbligu tal-azzjonist dominanti, li jakkwista jew jeżerċita l-kontroll ta’ kumpannija, li joffrilhom li jixtri l-ishma tagħhom bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk miftiehma meta sar l-akkwist ta’ sehem f’din il-kumpannija, li ta jew saħħaħ il-kontroll tal-azzjonist dominanti. F’dan ir-rigward, il-qorti tar-rinviju tirreferi għal diversi dispożizzjonijiet tad-dritt Komunitarju sekondarju, jiġifieri l-Artikoli 20 u 42 tad-Direttiva 77/91, it-tielet prinċipju ġenerali u d-dispożizzjoni komplementari numru sbatax tal-kodiċi ta’ kondotta, il-punt 2(a) tal-Iskema C fl-Anness tad-Direttiva 79/279 u l-Artikolu 3(1)(a) tad-Direttiva 2004/25, moqri flimkien mal-premessa 8 ta’ din id-direttiva. L-ewwel nett, għandu jiġi rrilevat li s-sempliċi fatt li d-dritt Komunitarju sekondarju jistipula ċerti dispożizzjonijiet relatati mal-protezzjoni tal-azzjonisti minoritarji, fih innifsu, mhuwiex biżżejjed sabiex jistabbilixxi l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju, partikolarment jekk il-kamp ta’ applikazzjoni tagħhom huwa limitat għal drittijiet speċifikati b’mod tajjeb u ċert. Għaldaqstant, l-eżami tad-dispożizzjonijiet imsemmija mill-qorti tar-rinviju għandu biss l-għan li jivverifika jekk dawn id-dispożizzjonijiet jagħtux indikazzjonijiet li jwasslu għall-konklużjoni tal-eżistenza tal-prinċipju indagat. F’dan ir-rigward, għandu jiġi ppreċiżat li dawn id-dispożizzjonijiet għandhom valur indikattiv biss jekk ikunu redatti b’mod obbligatorju (ara, f’dan is-sens, is-sentenzi tat-23 ta’ Novembru 1999, Portugal vs Il-Kunsill, C-149/96, Ġabra p. I-8395, punt 86, u tat-12 ta’ Lulju 2001, Jippes et , C-189/01, Ġabra p. I-5689, punt 74), li jwassal sabiex joħroġ il-kontenut tal-prinċipju indagat b’mod speċifiku ħafna (ara, f’dan is-sens, is-sentenza Jippes et , iċċitata iktar ’il fuq, punt 73). L-ewwel nett, għandu jiġi kkonstatat li l-portata tad-dispożizzjonijiet hawn fuq imsemmija tad-Direttivi 77/91 u 79/279 hija limitata għal sitwazzjonijiet speċifikati ħafna u li huma ma jirreferux għal sitwazzjoni bħal dik inkwistjoni fil-kawża prinċipali. Fil-fatt, ir-riferimenti għall-protezzjoni tal-azzjonisti minoritarji fl-Artikolu 20 tad-Direttiva 77/91, ma jagħtu l-ebda indikazzjoni dwar l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju, iżda sempliċament jippreċiżaw, kif jirriżulta mill-kliem tagħhom, l-għanijiet li fid-dawl ta’ liema l-Istati Membri jistgħu, taħt ċerti kundizzjonijiet, jidderogaw mill-applikazzjoni tal-Artikolu 19 ta’ din id-Direttiva. Bl-istess mod, l-obbligu, imsemmi fl-Artikolu 42 tad-Direttiva 77/91, li jiggarantixxi trattament ugwali tal-azzjonisti li jinsabu f’ċirkustanzi identiċi, japplika biss, kif jirriżulta wkoll mill-kliem “għall-għanijiet ta’ l-implimentazzjoni ta’ din id-Direttiva”, fil-kuntest ta’ din id-direttiva, jiġifieri, kif inhu speċifikat fil-ħames premessa ta’ din id-direttiva, matul tranżazzjonijiet ta’ żieda jew tnaqqis ta’ kapital. Għaldaqstant, l-imsemmi Artikolu japplika għal sitwazzjonijiet totalment differenti minn dawk koperti bl-obbligu li, fil-kawża prinċipali, jorbot lill-azzjonist dominanti skont il-prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju allegat minn Audiolux. Il-konstatazzjoni li, skont l-intenzjoni tal-leġiżlatur Komunitarju, ir-regola ta’ trattament ugwali tal-azzjonisti stipulata fl-imsemmi Artikolu 42 ma tistax tiġi applikata barra mill-kuntest tad-Direttiva 77/91, hija kkonfermata bil-għan ta’ din id-Direttiva. Fil-fatt, l-imsemmija Direttiva għandha biss bħala għan li tiżgura livell minimu ta’ protezzjoni tal-azzjonisti fl-Istati Membri kollha (ara s-sentenzi tat-12 ta’ Marzu 1996, Pafitis et, C-441/93, Ġabra p. I-1347, punt 38; tad-19 ta’ Novembru 1996, Siemens, C-42/95, Ġabra p. I-6017, punt 13, u tat-18 ta’ Diċembru 2008, Il-Kummissjoni vs Spanja, C-338/06, Ġabra p. I-10139), punt 23). Barra minn hekk, għandu jiġi enfasizzat li, anki fil-kuntest tad-Direttiva 77/91, l-Artikolu 42 tagħha ma jistax jiġi kkunsidrat bħala l-espressjoni ta’ prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju. Fil-fatt, il-Qorti tal-Ġustizzja ċaħdet interpretazzjoni wiesgħa ta’ dan l-Artikolu 42 għaliex kienet tirriżulta sabiex tneħħi l-effett utili tal-Artikolu 29(4) ta’ din id-direttiva, dwar il-kundizzjonijiet li jippermettu li jiġi limitat id-dritt ta’ prelazzjoni (ara s-sentenza Il-Kummissjoni vs Spanja, iċċitata iktar ’il fuq, punti 32 u 33). Dwar il-punt 2(a) tal-Iskema Ċ li tinsab fl-Anness tad-Direttiva 79/279, li l-kumpannija għandha tiżgura trattament ugwali tal-azzjonisti li jinsabu f’sitwazzjonijiet identiċi, huwa biżżejjed li jiġi rrilevat li din id-dispożizzjoni sadattant kienet imħassra u ssostitwita bl-Artikolu 17 tad-Direttiva 2001/34, li japplika biss, skont it-titolu tiegħu, għall-obbligu li tingħata informazzjoni lid-detenturi ta’ titoli. Għaldaqstant, kemm id-dispożizzjonijiet tal-Direttiva 77/91 kif ukoll dawk tad-Direttiva 79/279, imsemmija mill-qorti tar-rinviju, japplikaw għal sitwazzjonijiet speċifikati tajjeb u nettament differenti minn dik inkwistjoni fil-kawża prinċipali. Barra minn hekk, kif tirrileva l-Avukat Ġenerali fil-punt 84 tal-konklużjonijiet tagħha, dawn id-dispożizzjonijiet jillimitaw ruħhom, fis-sustanza, sabiex jirregolaw każijiet speċifiċi ħafna tad-dritt tal-kumpanniji billi jimponu ċerti obbligi fuq il-kumpannija sabiex jiġu protetti l-azzjonisti kollha. Għaldaqstant, huma m’għandhomx dik in-natura ġenerali li hija inerenti għall-prinċipji ġenerali tad-dritt. It-tieni nett, fir-rigward tat-tielet prinċipju ġenerali tad-dritt u tad-dispożizzjoni komplementari numru sbatax tal-kodiċi ta’ kondotta kif ukoll tad-Direttiva 2004/25, għandu jiġi nnotat li la dan il-kodiċi u lanqas din id-direttiva ma jsemmu espressament l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju dwar il-protezzjoni tal-azzjonisti minoritarji. F’dak li jirrigwarda l-kodiċi ta’ kondotta, għandu jiġi enfasizzat li, minn naħa waħda, l-ewwel prinċipju ġenerali, fit-tieni sentenza tiegħu, jagħmel distinzjoni bejn il-liġijiet jew regolamenti fis-seħħ u l-prinċipji ta’ amministrazzjoni tajba. F’dan ir-rigward, dan l-ewwel prinċipju jitratta bħala ugwali l-prinċipji ta’ amministrazzjoni tajba fl-użanzi fuq is-swieq u dawk irrakkomandati mill-kodiċi ta’ kondotta. Minn dan jirriżulta, skont dan il-kodiċi, li dawn il-prinċipji għandhom, bħala sorsi tad-dritt, l-istess valur bħal dak tal-użanzi fuq is-swieq. Tali konstatazzjoni dwar in-natura legali tal-imsemmija prinċipji tidher irrikonċiljabbli mal-ipoteżi li t-tielet prinċipju ġenerali u d-dispożizzjoni komplimentari numru sbatax tal-imsemmi kodiċi huma bbażati fuq prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju. Min-naħa l-oħra, la t-tielet prinċipju ġenerali u lanqas id-dispożizzjoni komplimentari numru sbatax tal-kodiċi ta’ kondotta ma jesprimu l-obbligu ta’ trattament ugwali f’termini assoluti u obbligatorji. Partikolarment, skont it-tieni paragrafu tad-dispożizzjoni komplimentari numru sbatax ta’ dan il-kodiċi, huwa biss “mixtieq” li l-possibbiltà li jassenjaw it-titoli tagħhom taħt kundizzjonijiet identiċi tiġi offruta lill-azzjonisti kollha u dan biss sakemm l-azzjonisti minoritarji ma jibbenefikawx minn protezzjoni ekwivalenti Fid-dawl tal-ġurisprudenza msemmija fil-punt 34 ta’ din is-sentenza, tali redazzjoni tmur kontra l-fatt li minn dawn id-dispożizzjonijiet tista’ tiġi dedotta l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju dwar il-protezzjoni tal-azzjonisti minoritarji. Għalhekk, il-konstatazzjoni magħmula fil-punt 6 tar-Rakkomandazzjoni 77/534 li f’dawn l-ambjenti kkonċernati jeżisti kunsens wiesa’ dwar il-prinċipji tal-kodiċi ta’ kondotta hija irrilevanti. Fir-rigward tad-Direttiva 2004/25, fl-Artikolu 5 tagħha, hija tistabbilixxi l-obbligu għall-azzjonist li jkun kiseb il-kontroll ta’ kumpannija li jagħmel offerta obbligatorja. Fl-Artikolu 16 tagħha, hija tistipula d-dritt għall-bejgħ. Minn naħa waħda, il-premessi 2, 9, u 11 sa 24 tad-Direttiva 2004/25 dwar l-offerta u d-dritt għall-bejgħ ma jindikawx, la espressament u lanqas impliċitament, li r-regoli stabbiliti minn din id-Direttiva jirriżultaw minn prinċipju ġenerali tad-dritt Komunitarju. Barra minn hekk, dawn il-premessi ma jagħmlu l-ebda riferiment għall-kodiċi ta’ kondotta jew għad-Direttivi 77/91 u 79/279, u lanqas jippermettu għalhekk, li d-Direttiva 2004/25 tiġi kkunsidrata bħala proġett mibdi mill-kodiċi ta’ kondotta jew mid-direttivi hawn fuq imsemmija. Min-naħa l-oħra, skont l-Artikolu 1 tad-Direttiva 2004/25, il-kamp ta’ applikazzjoni kemm tal-offerta obbligatorja kif ukoll tad-dritt għall-bejgħ huwa limitat għal kumpanniji kkwotati fil-Borża. Barra minn hekk, skont l-Artikolu 5(1) ta’ din id-direttiva, l-offerta obbligatorju tapplika biss meta persuna jkollha, wara akkwist, sehem li jagħtiha l-kontroll ta’ din il-kumpannija u, skont l-Artikoli 15 u 16 tal-imsemmija Direttiva, id-dritt għall-bejgħ japplika biss għal sitwazzjonijiet fejn azzjonist jakkwista, waqt offerta pubblika, iktar minn 90% tal-kapital bi drittijiet tal-vot. Għaldaqstant, dawn id-dispożizzjonijiet tad-Direttiva 2004/25 japplikaw għal sitwazzjonijiet speċifiċi, b’tali mod li minnhom ma jistax jiġi dedott prinċipju ġenerali ta’ kontenut speċifiku. Huma wkoll, kif diġà ġie kkonstatat għad-dispożizzjonijiet tad-Direttivi 77/91 u 79/279, fil-punt 42 ta’ din is-sentenza, nieqsa min-natura ġenerali li hija inerenti għall-prinċipji ġenerali tad-dritt. Fir-rigward, partikolarment, tad-dispożizzjonijiet tad-Direttiva 2004/25 li għalihom tirreferi l-qorti tar-rinviju, għandu jiġi rrilevat li, jekk il-premessa 8 ta’ din id-direttiva tirreferi għall-prinċipji ġenerali tad-dritt Komunitarju, xorta jibqa’ l-fatt li din il-premessa tirreferi biss għall-garanziji proċedurali u ma tirreferiex għal kwalunkwe prinċipju ta’ trattament ugwali tal-azzjonisti. Bl-istess mod, mill-użu tal-kliem “prinċipji ġenerali” fl-Artikolu 3 ta’ din id-direttiva, ma jistax jiġi dedott li l-leġiżlatur Komunitarju għaldaqstant għandu l-ħsieb jassimila l-prinċipji stabbiliti f’dan l-Artikolu ma’ prinċipji ġenerali tad-dritt Komunitarju. Kif jirriżulta mill-kliem “għall-għanijiet ta’ l-implimentazzjoni ta’ din id-Direttiva” dawn huma biss linji gwida għall-applikazzjoni tal-imsemmija direttiva mill-Istati Membri. Fid-dawl ta’ dak li ntqal preċedentement, għandu jiġi kkonstatat li d-dispożizzjonijiet tad-dritt Komunitarju sekondarju li għalihom tirreferi l-qorti tar-rinviju ma jagħtux indikazzjonijiet li jwasslu għall-konklużjoni dwar l-eżistenza ta’ prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali ta’ azzjonisti minoritarji. Barra minn hekk, għandu jiġi eżaminat ukoll jekk it-trattament mitlub minn Audiolux jistax jiġi miftiehem bħala espressjoni speċifika, fid-dritt tal-kumpanniji, ta’ prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali. Skont ġurisprudenza stabbilita, il-prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali jeżiġi li sitwazzjonijiet komparabbli ma jiġux trattati b’mod differenti u li sitwazzjonijiet differenti ma jiġux trattati b’mod ugwali, ħlief jekk tali trattament ikun oġġettivament iġġustifikat (ara s-sentenza tas-16 ta’ Diċembru 2008, Arcelor Atlantique et Lorraine et , C-127/07, Ġabra p. I-9895, punt 23 u ġurisprudenza ċċitata). F’din il-kawża, għandu jiġi rrilevat li t-trattament mitlub minn Audiolux huwa intiż sabiex jistabbilixxi obbligu li jorbot biss lill-azzjonist li jakkwista jew isaħħaħ il-kontroll tiegħu f’kumpannija. Dan l-obbligu jitlob mingħandu li jiftiehem mal-azzjonisti minoritarji kollha bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk miftiehma meta sar l-akkwist ta’ sehem li jagħti jew isaħħaħ il-kontroll u li jirriżulta fi dritt korrispondenti tal-azzjonisti kollha li jbiegħu l-ishma tagħhom lill-azzjonist dominanti. Għandu jiġi stabbilit jekk l-elementi rrilevati fil-punt preċedenti ta’ din is-sentenza jistgħux jiġu kkunsidrati bħala l-espressjoni ta’ prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali. F’dak li jirrigwarda d-determinazzjoni tal-obbligu ta’ azzjonist dominanti u tal-kundizzjonijiet relatati, għandu jiġi kkonstatat li l-prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali, waħdu, ma jistax iwassal għat-tnissil ta’ obbligu partikolari fuq l-azzjonist dominanti għall-benefiċċju tal-azzjonisti l-oħra u lanqas jistabbilixxi s-sitwazzjoni speċifika li magħha tali obbligu huwa marbut. Fil-fatt, il-fatt li jiġi stabbilit obbligu fuq l-azzjonist dominanti kif ukoll li jiġu ffissati wkoll il-kundizzjonijiet li jwasslu għal dan l-obbligu jeħtieġ deċiżjoni dwar jekk, fis-sitwazzjoni partikolari li fiha azzjonist jakkwista jew isaħħaħ il-kontroll tiegħu f’kumpannija, l-azzjonisti minoritarji għandhomx bżonn protezzjoni partikolari permezz tal-impożizzjoni ta’ obbligu fuq l-azzjonist dominanti. Tali deċiżjoni tippresupponi l-bilanċ kemm tal-interessi tal-azzjonisti minoritarji u tal-azzjonist dominanti, kif ukoll tal-konsegwenzi sinjifikattivi fis-settur tal-akkwist tal-impriżi, u titlob espressjoni speċifika, skont il-prinċipju ta’ ċertezza legali, sabiex il-persuni interessati jkunu jafu mingħajr ambigwità d-drittijiet u l-obbligi tagħhom u jieħdu l-passi konsegwentement (ara, f’dak li jirrigwarda r-rekwiżiti tal-prinċipju ta’ ċertezza legali, is-sentenza tal-10 ta’ Marzu 2009, Heinrich, C-345/06, Ġabra p. I-1659, punt 44). Bl-istess mod, li kieku l-azzjonisti minoritarji jeħtieġu protezzjoni partikolari, xorta jibqa’ l-fatt li hemm metodi differenti ta’ kif tiżgura din il-protezzjoni, li fosthom jista’ jkun hemm għażla. Fil-fatt, il-kodiċi ta’ kondotta, fid-dispożizzjoni komplimentari numru sbatax tiegħu, jirreferi għal “protezzjoni ekwivalenti” li minnha jistgħu jibbenefikaw l-azzjonisti minoritarji u r-rakkomandazzjoni tistipula, fil-punt 11 C tagħha, bħala eżempju ta’ tali protezzjoni, il-limitazzjoni tal-poteri tal-azzjonist dominanti. Għaldaqstant, il-prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali lanqas jista’ jkun deċiżiv fl-għażla bejn id-diversi metodi possibbli ta’ protezzjoni ta’ azzjonisti minoritarji, bħal dawk irrakkomandati minn dawn l-atti ta’ dritt Komunitarju sekondarju. Prinċipju bħal dak irrakkomandat minn Audiolux jippresupponi għażliet ta’ natura leġiżlattiva, li jistrieħu fuq il-bilanċ tal-interessi kkonċernati u d-determinazzjoni minn qabel ta’ regoli preċiżi u ddettaljati (ara, b’analoġija, is-sentenzi tal-15 ta’ Lulju 1970, ACF Chemiefarma vs Il-Kummissjoni, 41/69, Ġabra p. 661, punti 18 sa 20; tal-5 ta’ Marzu 1980, Ferwerda, 265/78, Ġabra p. 617, punt 9; u d-Digriet tal-5 ta’ Marzu 1999, Guérin automobiles vs Il-Kummissjoni, C-153/98 P, Ġabra p. I-1441, punti 14 u 15), u ma jistax jiġi dedott mill-prinċipju ġenerali ta’ trattament ugwali. Fil-fatt, il-prinċipji ġenerali tad-dritt Komunitarju huma ta’ natura kostituzzjonali peress li l-prinċipju rrakkomandat minn Audiolux huwa kkaratterizzat minn livell ta’ dettall li jeħtieġ elaborazzjoni leġiżlattiva li fuq livell Komunitarju jsir permezz ta’ att tad-dritt Komunitarju sekondarju. Għaldaqstant, il-prinċipju rrakkomandat minn Audiolux ma jistax jiġi meqjus bħala prinċipju ġenerali awtonomu tad-dritt Komunitarju. Fid-dawl ta’ dak kollu li ntqal preċedentement, ir-risposta għall-ewwel u t-tieni domanda għandha tkun li d-dritt Komunitarju m’għandu l-ebda prinċipju ġenerali tad-dritt li permezz tiegħu l-azzjonisti minoritarji huma protetti bl-obbligu tal-azzjonist dominanti, li jakkwista jew jeżerċita l-kontroll ta’ kumpannija, li joffrilhom li jixtri l-ishma tagħhom bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk miftiehma meta sar l-akkwist ta’ sehem f’din il-kumpannija, li ta jew saħħaħ il-kontroll tal-azzjonist dominanti. Fid-dawl ta’ din ir-risposta, m’hemmx lok li tingħata risposta għat-tielet domanda. Fuq l-ispejjeż Peress li l-proċedura għandha, fir-rigward tal-partijiet fil-kawża prinċipali, in-natura ta’ kwistjoni mqajma quddiem il-qorti tar-rinviju, hija din il-qorti li tiddeċiedi fuq l-ispejjeż. L-ispejjeż sostnuti għas-sottomissjoni tal-osservazzjonijiet lill-Qorti tal-Ġustizzja, barra dawk tal-imsemmija partijiet, ma jistgħux jitħallsu lura. Għal dawn il-motivi, Il-Qorti tal-Ġustizzja (Ir-Raba’ Awla) taqta’ u tiddeċiedi: Id-dritt Komunitarju ma jinkludix prinċipju ġenerali tad-dritt li permezz tiegħu l-azzjonisti minoritarji huma protetti bl-obbligu tal-azzjonist dominanti, li jakkwista jew jeżerċita l-kontroll ta’ kumpannija, li joffrilhom li jixtri l-ishma tagħhom bl-istess kundizzjonijiet bħal dawk miftiehma meta sar l-akkwist ta’ sehem, li ta jew saħħaħ il-kontroll tal-azzjonist dominanti. Firem ( *1 ) Lingwa tal-kawża: il-Franċiż.

62008CJ0126

sv

Begäran om förhandsavgörande avser tolkningen av artiklarna 217.1 och 221.1 i rådets förordning (EEG) nr 2913/92 av den 12 oktober 1992 om inrättandet av en tullkodex för gemenskapen ( EGT L 302, s. 1 ; svensk specialutgåva, område 2, volym 16, s. 4) (nedan kallad tullkodexen). Begäran har framställts i en tvist mellan för det första Distillerie Smeets Hasselt NV och Belgische Staat (belgiska staten), Louis De Vos, Bollen, Mathay & Co, BVBA, likvidator för Transterminal Logistics NV, Daniel Van den Langenbergh och Firma De Vos NV, för det andra mellan Belgische Staat och Bollen, Mathay & Co, BVBA, likvidator för Transterminal Logistics NV, samt för det tredje mellan Louis De Vos och Belgische Staat, avseende uppbörd i efterhand av importtullar. Tillämpliga bestämmelser Gemenskapsrätten I artikel 217 i tullkodexen föreskrivs följande: ”1.   Varje belopp avseende importtullar eller exporttullar som kommer från en tullskuld, nedan kallat tullbelopp, skall av tullmyndigheterna beräknas så snart de fått nödvändiga uppgifter och föras in i räkenskaperna eller något annat likvärdigt medium (bokföring). … 2.   Medlemsstaterna skall fastställa de praktiska förfarandena för bokföring av tullbeloppen. Dessa förfaranden får vara olika beroende på tullmyndigheternas uppfattning om huruvida beloppen kommer att betalas eller inte med hänsyn till omständigheterna då tullskulden uppstod.” Artikel 221.1 i tullkodexen har följande lydelse: ”Gäldenären skall på lämpligt sätt underrättas om tullbeloppet så snart detta bokförts.” Den nationella rätten Fastställande av och meddelande om import- eller exporttull som uppkommer vid tullbrott regleras i artiklarna 267–272 i den allmänna tull- och punktskattelagen (loi générale sur les douanes et accises) och kunglig förordning av den 18 juli 1977 om samordning av de allmänna bestämmelserna om tullar och punktskatter ( Belgisch Staatsblad av den 21 september 1977, s. 11425) som bekräftats genom lag av den 6 juli 1978 om tullar och punktskatter ( Belgisch Staatsblad av den 12 augusti 1978, s. 9013, nedan kallad LGDA). Artikel 267 LGDA har följande lydelse: ”När brott, bedrägerier eller förseelser mot lagen konstateras i en rapport, ska dessa gärningar omedelbart, eller så snart som möjligt anges av minst två härtill behöriga personer, varav den ene ska vara anställd av eller handla på uppdrag av tull- och punktskatteadministrationen.” I artikel 268 LGDA föreskrivs följande: ”Rapporten ska innehålla en kortfattad och noggrann redogörelse för iakttagelserna och skälen till anmälan, med uppgift om personer, deras yrken, dag och plats samt med iakttagande av bestämmelserna i artikel 176 med avseende på de särskilda fall som anges där.” I artikel 270 LGDA föreskrivs följande: ”Inom fem dagar efter det att den i artikel 267 angivna rapporten har upprättats ska originalet, undertecknat ne varietur (får inte ändras) av en överordnad till den som upprättat rapporten, och en kopia av detta överlämnas till gärningsmännen. Om gärningsmännen vägrar att ta emot detta meddelande eller om de inte är kända, ska delgivning ske med borgmästaren i den kommun där överträdelsen konstaterats, eller till dennes ersättare.” I artikel 271 LGDA anges följande: ”En misstänkt som är närvarande när anmälan upprättas ska uppmanas att närvara när rapporten upprättas och ska – om han så önskar – underteckna den och omedelbart erhålla en kopia av den. Om den misstänkte inte är närvarande ska en kopia sändas till denne i en rekommenderad försändelse.” Artikel 272 LGDA har följande lydelse: ”Tjänstemännens rapporter avseende deras agerande och tjänsteutövning ska anses vara riktiga inför rätta tills dess motsatsen visats. Felaktigheter i rapporten som inte har samband med omständigheterna, men däremot med tillämpningen av lagen, medför inte att rapporten i sig saknar giltighet. De ska emellertid rättas i stämningsansökan. Rapporten utgör inte bevisning i sig när den upprättas av en enda tjänsteman.” Tvisten vid den nationella domstolen och tolkningsfrågan Tvisten vid den nationella domstolen avser enligt den hänskjutande domstolens beskrivning bedrägligt avslut av räkenskaper avseende etylalkoholpartier som omfattas av ordningen för aktiv förädling i enlighet med relevanta bestämmelser i tullkodexen. De ovannämnda partierna ersattes med andra varupartier, i förevarande fall vatten, och undandrogs därmed från tullförfarande. Genom dom av den 26 september 2007 förpliktade Hof van Beroep te Antwerpen (överrätt i Antwerpen) Distillerie Smeets Hasselt NV och Louis De Vos bland annat att solidariskt erlägga de importtullar som uppkommit genom det ovannämnda bedrägeriet. Efter att ha överklagat den ovannämnda domen till den hänskjutande domstolen, hävdade Distillerie Smeets Hasselt NV särskilt att överrätten, med beaktande av bestämmelserna i artiklarna 217.1 och 221.1 i tullkodexen, inte kunde anse att den rapport som tulltjänstemännen hade upprättat i enlighet med tillämplig nationell lagstiftning utgjorde räkenskaper eller något annat likvärdigt medium i den mening som avses i artikel 217.1 i tullkodexen. Under dessa omständigheter beslutade Hof van Cassatie (kassationsdomstol) att vilandeförklara målet och ställa följande tolkningsfråga till domstolen: ”Ska artiklarna 217.1 och 221.1 i [tullkodexen] förstås så, att … bokföringen av en tullskuld kan ske med rättslig verkan även genom att beloppet [för den tull som uppkommer genom denna tullskuld] förs in i en rapport i enlighet med LGDA, vilken upprättas av dem som upprättar anmälan och inte av dem som är behöriga att föra in sådana belopp i räkenskaperna, och att en sådan rapport kan anses utgöra räkenskaper eller något annat likvärdigt medium i den mening som avses i artikel 217.1 i [tullkodexen]?” Prövning av tolkningsfrågan Huruvida begäran om förhandsavgörande kan tas upp till sakprövning Europeiska gemenskapernas kommission har hävdat att begäran om förhandsavgörande inte kan prövas i sak, eftersom den är otillräckligt motiverad. Det ska i detta hänseende påpekas att det enligt fast rättspraxis krävs att den nationella domstolen klargör den faktiska och rättsliga bakgrunden till de frågor som ställs, eller att den åtminstone förklarar de faktiska omständigheter som ligger till grund för dessa frågor, eftersom det är nödvändigt att komma fram till en tolkning av gemenskapsrätten som är användbar för den nationella domstolen (se, bland annat, dom av den 21 september 1999 i mål C-67/96, Albany, REG 1999, s. I-5751 , punkt 39, av den 11 april 2000 i de förenade målen C-51/96 och C-191/97, Deliège, REG 2000, s. I-2549 , punkt 30, och av den 19 september 2006 i mål C-506/04, Wilson, REG 2006, s. I-8613 , punkt 38). De uppgifter som lämnas i begäran om förhandsavgörande ska inte bara göra det möjligt för domstolen att lämna användbara svar, utan också ge såväl medlemsstaternas regeringar som andra berörda möjlighet att avge yttranden i enlighet med artikel 23 i domstolens stadga. Det åligger domstolen att se till att denna möjlighet finns, eftersom det enligt denna bestämmelse endast är begäran om förhandsavgörande som delges de berörda parterna (se, bland annat, domen i det ovannämnda målet Albany, punkt 40, dom av den 12 april 2005 i mål C-145/03, Keller, REG 2005, s. I-2529 , punkt 30, och domen i det ovannämnda målet Wilson, punkt 39). I förevarande mål innehåller beslutet om hänskjutande tillräckligt många upplysningar för att både medlemsstaternas regeringar och andra berörda ska ha möjlighet att yttra sig. Det framgår för övrigt av de yttranden som avgetts av den belgiska regeringen och kommissionen att dessa på ett användbart sätt har kunnat ta ställning till den hänskjutande domstolens fråga. Dessutom anser domstolen att de uppgifter som förekommer i beslutet om hänskjutande och i de yttranden som inkommit till domstolen ger tillräcklig upplysning för att kunna ge ett användbart svar på den ställda frågan. Av det ovan anförda följer att domstolen ska besvara den ställda frågan. Domstolens svar Genom sin fråga vill den hänskjutande domstolen få klarhet i om den omständigheten att tullbelopp som kommer från en tullskuld förs in i en sådan rapport som den i vilken de nationella myndigheterna slår fast överträdelser mot LGDA kan utgöra sådan bokföring av detta belopp som avses i artiklarna 217 och 221 i tullkodexen. För att besvara denna fråga, anger domstolen att det följer av artikel 217.1 första stycket i tullkodexen att bokföring består i att tullmyndigheterna för in belopp avseende importtullar eller exporttullar som kommer från en tullskuld i räkenskaperna eller något annat likvärdigt medium. I enlighet med artikel 217.2 i tullkodexen ska medlemsstaterna fastställa de praktiska förfarandena för bokföring. Dessa förfaranden får vara olika beroende på tullmyndigheternas uppfattning om huruvida tullbeloppen kommer att betalas eller inte med hänsyn till omständigheterna då tullskulden uppstod. Det ska härvid konstateras att när förfarandet för uppbörd av tullbeloppen, såsom i målet vid den nationella domstolen, avser en tullskuld som uppkommit till följd av att de behöriga nationella myndigheterna konstaterat att ett bedrägeri begåtts enligt tillämplig tullagstiftning, är utgången av förfarandet osäker i sig, varför de ovannämnda myndigheterna inte kan vara säkra på att det ovannämnda beloppet kommer att betalas. Med hänsyn till medlemsstaternas utrymme för skönsmässig bedömning enligt artikel 217.2 i tullkodexen, finner domstolen att dessa kan föreskriva att tullbelopp som kommer från en tullskuld ska bokföras genom att beloppet förs in i en rapport som behöriga tullmyndigheter, såsom de myndigheter som avses i artikel 267 LGDA, upprättar i syfte att konstatera att en överträdelse begåtts mot tillämplig tullagstiftning. Under dessa omständigheter ska frågan besvaras med att artikel 217 i tullkodexen ska tolkas så, att medlemsstaterna kan föreskriva att tullbelopp som kommer från en tullskuld ska bokföras genom att beloppet förs in i en rapport som upprättas av behöriga tullmyndigheter, i vilken dessa konstaterar att en överträdelse begåtts mot tillämplig tullagstiftning. Rättegångskostnader Eftersom förfarandet i förhållande till parterna i målet vid den nationella domstolen utgör ett led i beredningen av samma mål, ankommer det på den nationella domstolen att besluta om rättegångskostnaderna. De kostnader för att avge yttrande till domstolen som andra än nämnda parter har haft är inte ersättningsgilla. Mot denna bakgrund beslutar domstolen (andra avdelningen) följande: Artikel 217 i rådets förordning (EEG) nr 2913/92 av den 12 oktober 1992 om inrättandet av en tullkodex för gemenskapen ska tolkas så, att medlemsstaterna kan föreskriva att tullbelopp som kommer från en tullskuld ska bokföras genom att beloppet förs in i en rapport som upprättas av behöriga tullmyndigheter, i vilken dessa konstaterar att en överträdelse begåtts mot tillämplig tullagstiftning. Underskrifter ( *1 ) Rättegångsspråk: nederländska.

61991TJ0001

fr

Motifs de l'arrêt Faits et procédure 1 Le requérant est fonctionnaire de grade B 2 à la Commission des Communautés européennes (ci-après "Commission"). Pendant la période litigieuse, il a été affecté, jusqu' au 15 mars 1987, à la direction générale de la politique régionale, puis à la direction générale du personnel et de l' administration. 2 Le 6 mai 1988, la partie défenderesse a communiqué au requérant son rapport de notation, prévu par l' article 43 du statut des fonctionnaires des Communautés européennes (ci-après "statut"), pour la période du 1er juillet 1985 au 30 juin 1987. 3 Par note du 14 juin 1988, le requérant a informé le notateur compétent qu' il avait demandé l' application de l' article 6 des dispositions générales d' exécution de l' article 43 du statut, adoptées par la Commission le 27 juillet 1979 (ci-après "dispositions générales"), de façon à ce que ledit rapport soit soumis au notateur d' appel en vertu de l' article 7 des mêmes dispositions, et ce dans un esprit de conciliation. 4 Par note du 18 novembre 1988, le notateur d' appel a transmis à nouveau son rapport au requérant et a informé celui-ci de sa décision de maintenir intégralement les appréciations portées par le notateur compétent. Il précisait également que la note valait confirmation du rapport de notation et demeurerait annexée comme telle au rapport. 5 Par note du 5 décembre 1988, à l' attention du notateur d' appel, le requérant a demandé la consultation du comité paritaire des notations. Dans les observations jointes à sa note, il se plaignait de ce que deux des appréciations analytiques figurant sur le dernier rapport étaient en régression par rapport à la notation précédente. Il s' agissait des rubriques "rendement/régularité des prestations" (d' excellent à très bon) et "conduite dans le service/sens des responsabilités" (d' excellent à très bon). Le requérant faisait valoir qu' il ne lui avait pas été donné de justification écrite de ces modifications. Il signalait que, durant la période de 24 mois couverte par le rapport, il avait eu plusieurs supérieurs hiérarchiques immédiats du fait de ses diverses affectations. Or, il ressortirait du rapport qu' un seul d' entre eux avait été consulté par les notateurs. 6 Le 11 août 1989, le comité paritaire des notations a communiqué son avis au notateur d' appel, dans lequel il relevait: a) l' établissement tardif du rapport de notation et le non-respect des délais à différents stades de la procédure de notation; b) la régression, en comparaison avec la notation établie pour la période 1983 à 1985, des appréciations analytiques portées sous les rubriques "régularité des prestations" et "sens des responsabilités", et c) le défaut de motivation de cette régression dans l' appréciation d' ordre général. Dans ces circonstances, le comité invitait le notateur d' appel, eu égard au point B.6.3.2 du guide de la notation, à revoir le rapport. 7 Par note du 26 septembre 1989, adressée au directeur du personnel, le notateur d' appel a justifié la régression contestée par le fait que les prestations du requérant et son sens des responsabilités ne pouvaient pas être définis comme excellents. 8 Par note du 10 novembre 1989, adressée au requérant, le notateur d' appel, qui déclarait avoir pris connaissance préalablement de l' avis du comité paritaire des notations, a confirmé sa décision de maintenir telle quelle la notation initiale, pour les raisons déjà exprimées dans sa note du 26 septembre dernier, dont copie était jointe en annexe. Cette note n' étant pas parvenue au requérant, elle lui a été retransmise le 18 avril 1990, sous couvert d' une note datée du 20 mars 1990. 9 Le 6 juin 1990, le requérant a introduit une réclamation au titre de l' article 90, paragraphe 2, du statut contre la décision du 10 novembre 1989 (ci-après "décision"), se limitant à indiquer son "désaccord" avec ladite décision. 10 La réclamation en question a été implicitement rejetée par l' autorité investie du pouvoir de nomination (ci-après "AIPN"), qui s' est abstenue d' y répondre dans le délai de quatre mois prévu par l' article 90 du statut. 11 Par note du 22 novembre 1990, adressée au notateur d' appel, le directeur du personnel lui a indiqué que, suite à l' examen de la réclamation du requérant par le groupe "interservices", il était apparu que la motivation donnée dans la note du 10 novembre 1989 risquait, en cas de recours, de ne pas être jugée suffisamment circonstanciée pour satisfaire aux exigences des dispositions générales. Il lui demandait donc d' établir une motivation plus circonstanciée de la régression constatée. 12 C' est dans ces circonstances que le requérant a introduit, le 4 janvier 1991, le présent recours devant le Tribunal. 13 Par note du 13 février 1991, adressée au directeur du personnel, le notateur d' appel a motivé sa décision une seconde fois. Après avoir expliqué les difficultés pratiques auxquelles se heurte la démonstration d' une appréciation qualitative, notamment du fait que certains des fonctionnaires avec lesquels le requérant avait travaillé ne se trouvaient plus à la Commission, il a précisé que, au cours de la période 1985 à 1987, M. Della Pietra n' avait pas fait preuve de "toute l' application et du soin nécessaire pour la réalisation de certaines tâches qui lui étaient confiées". Le requérant, en particulier, aurait été peu disponible pour faire sérieusement le travail de traitement des dossiers Feder en instruction. Il en serait résulté un manque de fiabilité dans ses prestations, alors qu' il était appelé à assister des fonctionnaires "A" dans des domaines très délicats. Compte tenu de ces éléments, de l' avis de ceux qui auraient été assistés par M. Della Pietra au cours de la période en cause, la notation litigieuse serait généreuse à son égard. 14 Le 6 mars 1991, la motivation complémentaire de la décision a été transmise par le directeur du personnel au requérant. 15 Suite à la demande du Tribunal, la Commission a produit, par courrier des 28 février et 4 mars 1992, certaines pièces jugées utiles pour compléter le dossier. 16 Sur rapport du juge rapporteur, le Tribunal (troisième chambre) a décidé d' ouvrir la procédure orale et a invité les parties à se prononcer à l' audience sur la recevabilité du recours au regard de l' arrêt de la Cour du 7 mai 1986, Rihoux/Commission (52/85, Rec. p. 1564), et de la formulation de la réclamation en l' espèce. 17 La procédure orale s' est déroulée le 7 mai 1992. Les représentants des parties ont été entendus en leur plaidoirie et en leurs réponses aux questions posées par le Tribunal. Les conclusions des parties 18 Le requérant conclut à ce qu' il plaise au Tribunal: - annuler la décision du 10 novembre 1989 du notateur d' appel de maintenir telle quelle sa notation pour la période allant du 1er juillet 1985 au 30 juin 1987; - ordonner au notateur compétent, reprenant la procédure ab initio, d' établir un rapport régulier strictement conforme aux dispositions générales d' exécution de l' article 43 du statut et comportant, au minimum la reconduction de la notation établie pour la période de 1983 à 1985; - condamner la Commission à lui verser une indemnité de 1 écu en réparation du dommage moral et une indemnité de 1 000 écus en réparation du dommage matériel qu' il a subis; - condamner la Commission aux dépens de l' instance. 19 La Commission conclut à ce qu' il plaise au Tribunal: - rejeter le recours comme non fondé; - condamner le requérant à ses propres dépens, conformément à l' article 64, paragraphe 1, du règlement de procédure de la Cour, applicable mutatis mutandis à la procédure devant le Tribunal. Sur la demande en annulation 20 A l' appui de ses conclusions en annulation, le requérant invoque trois moyens tirés, en premier lieu, du non-respect des délais prescrits par les dispositions générales pour l' établissement du rapport de notation, en second lieu, du défaut de consultation de certains de ses supérieurs hiérarchiques et, en troisième lieu, du défaut de motivation de la régression enregistrée sous deux appréciations analytiques. Quant aux premier et deuxième moyens 21 En réponse à l' invitation adressée par le Tribunal aux parties à se prononcer à l' audience sur la recevabilité du recours, au regard de la formulation de la réclamation du 6 juin 1990, le requérant a soutenu qu' on ne saurait lui reprocher d' avoir fait appel, dans son recours contentieux, à des moyens qui n' auraient pas été invoqués antérieurement dans la réclamation, compte tenu de ce que celle-ci faisait référence à une argumentation qu' il avait déjà développée dans ses observations du 5 décembre 1988, lesquelles avaient été adressées au comité paritaire des notations et, ainsi, portées à la connaissance de la hiérarchie et de la Commission. Tous les moyens inclus dans cette argumentation auraient été repris dans les documents et mémoires déposés devant le Tribunal. 22 La Commission a fait valoir, lors de l' audience, que la réclamation se bornait à indiquer l' existence d' un désaccord et ne lui permettait pas de connaître avec une précision suffisante les griefs et desiderata de l' intéressé. Se référant à l' ordonnance du Tribunal du 25 février 1992, Hermann/Cedefop (T-39/91, Rec. p. II-0000), la Commission estime que la réclamation ne respecte pas le minimum de formalisme exigé par la jurisprudence. Toutefois, reconnaissant que le requérant avait présenté, dans la note qu' il avait adressée au comité paritaire des notations, un certain nombre des motifs invoqués dans le cadre de la présente procédure, elle s' en est remise à la sagesse du Tribunal quant à l' appréciation de la recevabilité du recours. 23 Le Tribunal rappelle que, selon une jurisprudence bien établie, l' introduction d' une réclamation formelle, au sens de l' article 90 du statut, n' apparaît pas comme un préalable nécessaire à l' introduction d' un recours contentieux dirigé contre un rapport de notation, prévu à l' article 43 du statut, qui exprime l' opinion librement formulée des notateurs, et non pas l' appréciation de l' AIPN. Dès lors, un recours est ouvert à partir du moment où le rapport peut être considéré comme définitif (arrêts de la Cour du 3 juillet 1980, Grassi/Conseil, 6/79 et 97/79, Rec. p. 2141; du 19 février 1981, Schiavo/Conseil, 122/79 et 123/79, Rec. p. 473, et du 15 mars 1989, Bevan/Commission, 140/87, Rec. p. 701; arrêt du Tribunal du 13 décembre 1990, Moritz/Commission, T-29/89, Rec. p. II-787). Pour les mêmes motifs, la jurisprudence n' exige pas non plus l' accomplissement de la formalité préalable de la réclamation, au sens de l' article 90 du statut, dans le cas d' une décision d' un jury de concours, qui par sa nature n' est pas susceptible d' être annulée ou modifiée par l' AIPN (voir, notamment, arrêt de la Cour du 7 mai 1986, Rihoux/Commission, précité). 24 Néanmoins, si l' intéressé a la faculté soit de saisir directement la juridiction communautaire, soit d' introduire une réclamation administrative, il est tenu dans le second cas de respecter l' ensemble des contraintes procédurales qui s' attachent à la voie de réclamation préalable qu' il a choisie. En effet, une solution dispensant l' intéressé de respecter ces contraintes procédurales aurait pour résultat de lui conférer des droits supérieurs à ceux qui sont reconnus aux fonctionnaires ayant choisi de saisir directement la juridiction communautaire. Au nombre de ces contraintes procédurales figure le principe, rappelé par une jurisprudence constante, selon lequel l' article 90 du statut a pour objet de permettre et de favoriser un règlement amiable du différend surgi entre les fonctionnaires et l' administration. Pour satisfaire à cette exigence, il importe que cette dernière soit en mesure de connaître avec une précision suffisante les griefs ou desiderata de l' intéressé. Par contre, cette disposition n' a pas pour objet de lier, de façon rigoureuse et définitive, la phase contentieuse éventuelle, dès lors que le recours contentieux ne modifie ni la cause ni l' objet de la réclamation. Par suite, après l' expiration du délai de saisine directe du Tribunal, le fonctionnaire qui a choisi la voie de la réclamation préalable ne peut présenter devant le Tribunal, d' une part, que des conclusions ayant le même objet que celles exposées dans la réclamation et, d' autre part, que des chefs de contestation reposant sur la même cause que ceux invoqués dans la réclamation. Ces chefs de contestation peuvent, devant le Tribunal, être développés par la présentation de moyens et arguments ne figurant pas nécessairement dans la réclamation, mais s' y rattachant étroitement (voir, notamment, l' arrêt de la Cour du 7 mai 1986, Rihoux/Commission, précité, points 11 à 13). 25 Eu égard aux considérations précédentes, il y a lieu de vérifier la concordance de la réclamation introduite par le requérant le 6 juin 1990 avec le présent recours, en ce qui concerne les moyens qui y sont invoqués et les conclusions qui y ont été présentées. Cette question de recevabilité, bien qu' elle n' ait pas été soulevée par les parties, doit être examinée d' office par le Tribunal, parce qu' elle constitue une question d' ordre public dans la mesure où elle se rapporte à la régularité de la procédure administrative. Plus précisément, l' examen d' office de cette question se justifie au regard de la finalité de la procédure administrative précontentieuse, qui, ainsi qu' il a déjà été précisé, a pour objet de permettre un règlement à l' amiable des différends surgis entre les fonctionnaires ou agents et les institutions communautaires (voir, en dernier lieu, arrêt du Tribunal du 29 mars 1990, Alexandrakis/Commission, T-57/89, Rec. p. II-143). Cet objectif peut être atteint même lorsque la décision attaquée, en l' espèce le rapport de notation, émane d' une autorité autre que l' AIPN, cette dernière étant toujours en mesure d' obtenir un règlement à l' amiable soit en renvoyant le rapport de notation devant l' autorité compétente pour réexamen, soit en persuadant le fonctionnaire intéressé qu' il n' est nullement fondé à se plaindre. 26 En l' espèce, ladite réclamation, déposée le 6 juin 1990 et adressée au secrétaire général de la Commission, a été rédigée dans les termes suivants: "Je vous remets ci-joint, pour enregistrement, copie de la réclamation que j' introduis au titre de l' article 90 du statut. Objet: Notation 1985/1987 (désaccord concernant la décision du 10.11.89 et communiquée le 18.04.90)." La réclamation mentionne ensuite les nom, prénom du requérant ainsi que les éléments de sa situation statutaire et la date et porte sa signature. Force est de constater que, si la réclamation en cause est susceptible, d' un point de vue formel, d' être qualifiée de réclamation au sens de l' article 90 du statut, elle est néanmoins très laconique et ne fait aucune référence à une note précédemment adressée au comité paritaire des notations, comme l' a prétendu, à tort, le requérant. En effet, elle se limite à mentionner le désaccord avec la décision du notateur d' appel de maintenir telle quelle la notation établie pour la période de 1985 à 1987, sans préciser ni la portée de ce chef de contestation ni les conclusions qui devraient en être tirées. Néanmoins, dans un esprit d' ouverture, il est possible d' admettre que le troisième moyen d' annulation invoqué dans le cadre du présent recours, ayant trait au défaut de motivation de la régression enregistrée dans certaines appréciations analytiques du rapport de notation pour la période de 1985 à 1987, repose sur la même cause que le chef de contestation invoqué dans la réclamation. Par contre, les moyens tirés du non-respect des délais prescrits par le guide de la notation et du défaut de consultation de certains supérieurs hiérarchiques soulèvent des chefs de contestation qui reposent sur des causes juridiques différentes de celle sur laquelle repose le chef de contestation invoqué dans la réclamation. Dans ces conditions, les deux moyens d' annulation susmentionnés, faute d' avoir été présentés dans la réclamation, doivent être écartés comme irrecevables. Quant au troisième moyen 27 En ce qui concerne le moyen tiré du défaut de motivation de la décision attaquée, qui est le seul recevable, le requérant fait valoir que les appréciations analytiques portées dans son rapport de notation pour la période de 1985 à 1987 sous les rubriques "rendement/régularité des prestations" et "conduite dans le service/sens des responsabilités" font apparaître, en comparaison avec les appréciations formulées pour la période de 1983 à 1985, une régression qui n' est ni justifiée ni motivée et qui ignore les éléments objectifs de son dossier. Cette absence de motivation constituerait une violation de l' article 25, deuxième alinéa, du statut ainsi que de l' article 5 des dispositions générales. Selon lui, la motivation "interne" donnée par le notateur d' appel dans sa note du 26 septembre 1991 au directeur du personnel ne constitue pas la motivation exigée par le guide de la notation. De même, la note du notateur d' appel du 13 février 1991, postérieure à l' introduction du recours, ne serait pas susceptible de pallier le défaut de motivation. Or, souligne le requérant, l' obligation de motivation vise à garantir le respect du principe du contradictoire et à permettre au fonctionnaire d' assurer sa défense en faisant valoir ses objections en connaissance de cause. 28 La Commission fait observer que tant la Cour que le Tribunal, selon une jurisprudence constante, s' abstiennent, en principe, de contrôler les jugements de valeur émis dans les rapports de notation. Les notateurs jouiraient du plus large pouvoir d' appréciation, le contrôle juridictionnel se limitant aux seuls cas d' erreur ou d' excès de pouvoir manifeste. A cet égard, le requérant n' invoquerait aucune erreur de fait, aucune erreur manifeste d' appréciation ni aucun détournement de pouvoir. D' ailleurs, selon la Commission, une motivation de la régression enregistrée dans les appréciations analytiques en cause a été donnée par le notateur d' appel dans sa note du 26 septembre 1989. En outre, une motivation plus circonstanciée aurait été fournie dans la note du même notateur d' appel du 13 février 1991. Les explications ainsi fournies, bien que postérieures à l' introduction du recours, auraient privé le requérant, qui n' a pas contesté leur bien-fondé, de tout intérêt à se prévaloir du moyen tiré du défaut de motivation. 29 Afin d' apprécier le bien-fondé du présent moyen, le Tribunal rappelle, en premier lieu, que, aux termes de l' article 5, premier et deuxième alinéas, des dispositions générales, "la notation doit porter strictement sur la période de référence. Cependant, il y a lieu de justifier toute modification des appréciations analytiques par rapport à la notation précédente ...". Par ailleurs, le guide de la notation, qui a la valeur juridique d' une directive interne (arrêt du Tribunal du 24 janvier 1991, Latham/Commission, point 25, T-63/89, Rec. p. II-19), prévoit, en ce qui concerne les appréciations analytiques, une échelle de notation comportant cinq niveaux (excellent, très bon, bon, passable, laisse à désirer). Le même guide, au point B.6.2.2, précise que la note "excellent" est décernée pour des qualités d' un niveau exceptionnellement élevé, dépassant de façon très significative les exigences correspondant à l' emploi occupé, tandis que la note "très bon" est décernée pour des qualités nettement supérieures au niveau élevé que la Commission est en droit d' attendre d' un fonctionnaire au regard de l' emploi qu' il occupe. Enfin, le même guide de notation, au point B.6.3.2, ajoute que le notateur est tenu de motiver de la manière la plus explicite possible les variations apportées aux appréciations analytiques au regard du précédent rapport de notation. 30 Il convient de rappeler, en second lieu, que la Cour, ayant à connaître de dispositions proches de celles susmentionnées, a jugé que l' obligation de justifier toute variation par rapport à la notation antérieure vise à "permettre au fonctionnaire de connaître les raisons de la modification des appréciations analytiques, de vérifier la réalité des faits invoqués et, dès lors, de formuler, en vertu de son droit d' être entendu, des observations sur cette motivation. Le rapport de notation est entaché d' un vice de forme substantielle dès lors que le défaut de motivation a porté atteinte au droit du fonctionnaire d' être entendu. Il est donc sans pertinence que le fonctionnaire concerné n' aurait de toute façon - c' est-à-dire même si le notateur avait justifié ses appréciations - pu espérer bénéficier d' appréciations analytiques supérieures" (arrêts de la Cour du 16 décembre 1987, Turner/Commission, point 18, 178/86, Rec. p. 5367, et du 6 février 1986, Castille/Commission, 173/82, 157/83 et 186/84, Rec. p. 497). Dès lors, la Commission n' est pas fondée à soutenir que la motivation de la notation contestée, fournie dans un acte postérieur à l' introduction du recours, prive le requérant de son intérêt à soulever le présent moyen. 31 S' agissant, en troisième lieu, de la question de savoir si en l' espèce le notateur d' appel a satisfait ou non à son obligation de motiver la régression apparue dans les appréciations analytiques portées sous deux rubriques, il y a lieu de partir des constatations suivantes. Il ressort du dossier que la décision attaquée a confirmé définitivement l' attribution de la mention "très bon" sous les rubriques en cause, en ce qui concerne la période de 1985 à 1987, tandis que pour l' exercice précédent, de 1983 à 1985, le requérant avait obtenu la mention "excellent". Le notateur d' appel, dans sa note du 26 septembre 1989, adressée au directeur du personnel, a motivé ces modifications comme suit: "ces appréciations analytiques, qui étaient en légère régression par rapport aux précédentes, étaient dues au fait qu' au cours de la période concernée les fonctionnaires devant être assistés par le noté ont dû constater à plusieurs reprises que, dans l' exécution des travaux qui lui étaient confiés, il avait fait preuve d' une régularité des prestations et d' un sens de responsabilité qui ne pouvaient pas être définis comme 'excellents' ". Dans sa note du 10 novembre 1989, reçue par le requérant le 18 avril 1990, qui constitue la décision attaquée, le notateur d' appel, après avoir indiqué qu' il avait pris connaissance de l' avis émis par le comité paritaire des promotions, a confirmé de manière définitive sa notation initiale pour les raisons déjà exposées dans sa note du 26 septembre 1989, dont copie était jointe en annexe. La motivation de la régression apparue dans les appréciations analytiques doit ainsi être recherchée dans le texte de cette dernière note, qui fait partie intégrante de la décision attaquée et que le requérant n' a jamais contesté, ni vis-à-vis de l' administration ni au cours de la procédure devant le Tribunal, avoir reçue. 32 Le Tribunal constate que les explications fournies dans ladite note consistent à motiver la régression en cause par le fait que le requérant, pendant la période couverte par le rapport de notation, n' avait pas fait preuve de qualités exceptionnellement élevées, dans l' exécution des tâches d' assistance aux fonctionnaires responsables du comité Feder qui étaient notamment les siennes (voir la description détaillée des tâches du requérant en ce qui concerne la préparation et l' organisation du comité Feder et la rédaction des bulletins mensuels sur l' activité Feder figurant dans son rapport de notation de la période de 1985 à 1987). Le Tribunal considère que cette constatation factuelle constitue une motivation qui, bien que sommaire, est suffisante pour justifier la faible régression, de la note la plus élevée à celle immédiatement inférieure, apparue quant à l' appréciation de la régularité des prestations et du sens des responsabilités du requérant. Dès lors, il convient d' écarter le présent moyen comme non fondé. Sur la demande en indemnité 33 S' agissant de ses conclusions en indemnisation, le requérant, qui s' est abstenu de les motiver dans sa requête, a prétendu dans sa réplique que, compte tenu de l' attitude de la défenderesse, il n' avait pu bénéficier de la possibilité de reconduire, pour la période de 1985 à 1987, le rapport établi pour la période de 1983 à 1985. De même, il ne pourrait bénéficier de cette possibilité pour la période de 1987 à 1989. Ces éléments seraient constitutifs d' un préjudice matériel. En outre, les inquiétudes suscitées par cette situation quant à l' évolution de sa carrière seraient constitutives d' un préjudice moral. 34 Face à de telles conclusions, le Tribunal estime qu' il convient de les rejeter, dans la mesure où elles présentent un lien étroit avec les conclusions en annulation, qui ont, elles-mêmes, été rejetées soit comme irrecevables soit comme non fondées. Lesdites conclusions doivent également être rejetées comme irrecevables, même si on considère que le préjudice allégué par le requérant trouve son origine dans une faute de service indépendante de la décision faisant l' objet des conclusions en annulation, parce que celui-ci n' a pas saisi préalablement l' AIPN d' une demande au sens de l' article 90, paragraphe 1, du statut, invitant l' administration à réparer le préjudice subi. 35 Il résulte de tout ce qui précède que le recours doit être rejeté dans son ensemble. Décisions sur les dépenses Sur les dépens Aux termes de l' article 87, paragraphe 2, du règlement de procédure du Tribunal, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s' il est conclu en ce sens. Toutefois, selon l' article 88 du même règlement, dans les litiges entre les Communautés et leurs agents, les frais exposés par les institutions restent à la charge de celles-ci. Il y a donc lieu d' ordonner que chaque partie supportera ses propres dépens. Dispositif Par ces motifs, LE TRIBUNAL (troisième chambre) déclare et arrête: 1) Le recours est rejeté. 2) Chaque partie supportera ses propres dépens.

61997CJ0408

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 43 Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα, εφόσον υπήρξε σχετικό αίτημα του αντιδίκου. Επειδή το Βασίλειο των Κάτω Χωρών ζήτησε την καταδίκη της Επιτροπής και η τελευταία ηττήθηκε επί των ισχυρισμών της, πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την προσφυγή. 2) Καταδικάζει την Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων στα δικαστικά έξοδα.

62003CJ0157

el

MRAX, σκέψη 53). 27     Προς τούτο, όσον αφορά την είσοδο και τη διαμονή στο έδαφος των κρατών μελών το άρθρο 1 των οδηγιών 68/360, 73/148 και 90/365 επεκτείνει την εφαρμογή του κοινοτικού δικαίου στους συζύγους των υπηκόων των κρατών αυτών οι οποίοι εμπίπτουν στις διατάξεις αυτές, όποια και αν είναι η ιθαγένειά τους. 28     Εν προκειμένω, το χορηγηθέν σε υπήκοο τρίτης χώρας, σύζυγο υπηκόου κράτους μέλους, δικαίωμα εισόδου στο έδαφος κράτους μέλους απορρέει μόνον από τον οικογενειακό δεσμό. Έτσι, η χορήγηση άδειας διαμονής σε υπήκοο τρίτης χώρας, σύζυγο υπηκόου κράτους μέλους, δεν πρέπει να θεωρηθεί πράξη η οποία δημιούργησε δικαιώματα, αλλά πράξη με την οποία ένα κράτος μέλος διαπίστωσε την ατομική κατάσταση ενός υπηκόου τρίτης χώρας με γνώμονα τις διατάξεις του κοινοτικού δικαίου (βλ. την προαναφερθείσα απόφαση MRAX, σκέψη 74). 29     Όσον αφορά τη διαδικασία λήψεως άδειας διαμονής, πρέπει να επισημανθεί ότι οι προϋποθέσεις που ένα κράτος μέλος δύναται να τάξει για τη χορήγηση της άδειας αυτής προβλέπονται από τα άρθρα 4, παράγραφος 3, στοιχεία γ΄, δ΄ και ε΄, της οδηγίας 68/360, 6 της οδηγίας 73 /148 και 2 της οδηγίας 90/365. 30     Οι προϋποθέσεις αυτές απαριθμούνται περιοριστικώς (βλ., στο ίδιο πνεύμα, τις αποφάσεις της 8ης Απριλίου 1976, 48/75, Royer, Συλλογή τόμος 1976, σ. 203, σκέψη 37· της 5ης Φεβρουαρίου 1991, C-363/89, Roux, Συλλογή 1991, σ. I‑273, σκέψεις 14 και 15, και της 5ης Μαρτίου 1991, C-376/89, Γιαγκουνίδης, Συλλογή 1991, σ. I-1069, σκέψη 21). 31     Πρέπει να υπογραμμιστεί ότι, σύμφωνα με το άρθρο 3, παράγραφος 1, των οδηγιών 68/360 και 73/148, τα κράτη μέλη δέχονται στο έδαφός τους με απλή επίδειξη δελτίου ταυτότητας ή διαβατηρίου εν ισχύι τούς υπηκόους των κρατών μελών και τα μέλη της οικογενείας τους που εμπίπτουν στις οδηγίες αυτές. 32     Ωστόσο, κατά το άρθρο 3, παράγραφος 2, των ίδιων οδηγιών, όταν ένας υπήκοος κράτους μέλους μετακινείται στο εσωτερικό της Κοινότητας για την άσκηση των δικαιωμάτων που του απονέμουν η Συνθήκη και οι οδηγίες αυτές, τα κράτη μέλη μπορούν να επιβάλουν βίζα εισόδου ή ανάλογη υποχρέωση στα μέλη της οικογενείας του που δεν έχουν την ιθαγένεια κράτους μέλους. Ο κατάλογος των τρίτων χωρών των οποίων οι υπήκοοι πρέπει να έχουν βίζα κατά τη διέλευση των εξωτερικών συνόρων των κρατών μελών καθορίστηκε από τον κανονισμό (ΕΚ) 2317/95 του Συμβουλίου, της 25ης Σεπτεμβρίου 1995, για τον καθορισμό των τρίτων χωρών οι υπήκοοι των οποίων πρέπει να διαθέτουν θεώρηση κατά τη διέλευση των εξωτερικών συνόρων των κρατών μελών (ΕΕ L 234, σ. 1), ο οποίος αντικαταστάθηκε από τον κανονισμό (ΕΚ) 574/1999 του Συμβουλίου, της 12ης Μαρτίου 1999 (ΕΕ L 72, σ. 2), που και αυτός αντικαταστάθηκε από τον κανονισμό 539/2001 (προαναφερθείσα απόφαση MRAX, σκέψη 56). 33     Παρά ταύτα, τα πιο πάνω κράτη πρέπει να παρέχουν στα μέλη της οικογενείας που δεν έχουν την ιθαγένεια κράτους μέλους όλες τις διευκολύνσεις για τη λήψη της βίζας που τους είναι αναγκαία. Συναφώς, το Δικαστήριο έχει κρίνει ότι η βίζα πρέπει να χορηγείται αμελλητί και, στο μέτρο του δυνατού, στους τόπους εισόδου στην ημεδαπή, καθόσον διαφορετικά θα θιγεί η πλήρης αποτελεσματικότητα των διατάξεων των οδηγιών 68/360 και 73/148 (προαναφερθείσα απόφαση MRAX, σκέψη 60). 34     Το άρθρο 2 του κανονισμού 539/2001 ορίζει τη βίζα ως άδεια που χορηγείται από κράτος μέλος και που απαιτείται εν όψει εισόδου για διαμονή της οποίας η συνολική διάρκεια δεν υπερβαίνει τους τρεις μήνες. 35     Κατά την ισπανική ρύθμιση που διέπει τις προϋποθέσεις λήψεως άδειας διαμονής, τα μέλη της οικογενείας κοινοτικών υπηκόων τα οποία δεν έχουν την ιθαγένεια κράτους μέλους πρέπει, μεταξύ άλλων, να δείξουν ότι στο διαβατήριό τους έχει τεθεί βίζα διαμονής για οικογενειακή επανένωση. 36     Έτσι, τα πιο πάνω μέλη, πριν εισέλθουν στο ισπανικό έδαφος, υποβάλλονται σε διατυπώσεις σχετικά με τη διαμονή, άλλως δεν τους χορηγείται άδεια διαμονής. 37     Επί πλέον, στις προβλεπόμενες από τις οδηγίες 68/360, 73/148 και 90/365 προϋποθέσεις για τη χορήγηση άδειας διαμονής στα μέλη της οικογενείας κοινοτικών υπηκόων δεν περιλαμβάνεται το είδος της βίζας το οποίο απαιτεί η ισπανική νομοθεσία (βλ., στο ίδιο πνεύμα, την προαναφερθείσα απόφαση MRAX, σκέψη 56). 38     Κατά συνέπεια, η τασσόμενη από την ισπανική ρύθμιση απαίτηση βίζας διαμονής για να ληφθεί άδεια διαμονής και, επομένως, η άρνηση χορηγήσεως της άδειας αυτής στον υπήκοο τρίτης χώρας και μέλος της οικογενείας κοινοτικού υπηκόου, με την αιτιολογία ότι έπρεπε προηγουμένως να ζητήσει στο ισπανικό προξενείο της τελευταίας κατοικίας του βίζα διαμονής, αποτελούν μέτρο αντίθετο προς τις διατάξεις των οδηγιών 68/360, 73/148 και 90/365. 39     Από τα πιο πάνω προκύπτει ότι η πρώτη αιτίαση της Επιτροπής είναι βάσιμη. Επί της δευτέρας αιτιάσεως με την οποία προβάλλεται παράβαση της οδηγίας 64/221 Επιχειρήματα των διαδίκων 40     Με τη δεύτερη αιτίασή της, η Επιτροπή ισχυρίζεται ότι, σύμφωνα με το όλο πνεύμα του κοινοτικού καθεστώτος χορηγήσεως αδειών διαμονής και, ειδικότερα, λαμβανομένου υπόψη του άρθρου 5 της οδηγίας 64/221, το κράτος μέλος οφείλει να λάβει απόφαση επί της αιτήσεως αδείας διαμονής αμελλητί και το αργότερο εντός έξι μηνών από την υποβολή της αιτήσεως. 41     Ενώ δέχεται ότι οι ισπανικές νομικές διατάξεις είναι σύμφωνες με την οδηγία 64/221 όσον αφορά τις προθεσμίες που τάσσονται για τη χορήγηση αδειών διαμονής, η Επιτροπή προσάπτει στο Βασίλειο της Ισπανίας ότι δεν τήρησε την προθεσμία του άρθρου 5 της πιο πάνω οδηγίας στη συγκεκριμένη περίπτωση της L. Rotte Ventura η οποία έλαβε την άδειά της διαμονής μόνο μετά από διαδικασία δέκα μηνών. 42     Οι ισπανικές αρχές θεωρούν ότι η Επιτροπή δεν δύναται να προσάπτει στο Βασίλειο της Ισπανίας με βάση μια μεμονωμένη περίπτωση ότι γενικά δεν τηρεί την κοινοτική ρύθμιση, πολλώ δε μάλλον όταν, εν αναμονή της χορηγήσεως της άδειας διαμονής, η ενδιαφερόμενη μπόρεσε να διαμείνει στο έδαφος αυτού του κράτους μέλους. Εκτίμηση του Δικαστηρίου 43     Κατ’ αρχάς, πρέπει να υπομνησθεί ότι η απορρέουσα από μια οδηγία υποχρέωση των κρατών μελών να επιτύχουν το προβλεπόμενο από την οδηγία αυτή αποτέλεσμα, καθώς και το καθήκον τους βάσει του άρθρου 10 ΕΚ να λάβουν όλα τα γενικά ή ειδικά μέτρα που είναι κατάλληλα για να εξασφαλιστεί η εκτέλεση της υποχρεώσεως αυτής επιβάλλονται σε όλες τις αρχές των κρατών μελών (απόφαση της 8ης Οκτωβρίου 1987, 80/86, Kolpinghuis Nijmegen, Συλλογή 1987, σ. 3969, σκέψη 12). 44     Το Δικαστήριο έχει κρίνει ότι η Επιτροπή δύναται να του ζητήσει να διαπιστώσει παράβαση κράτους μέλους η οποία συνίσταται στο ότι σε μια συγκεκριμένη περίπτωση δεν επιτεύχθηκε το αποτέλεσμα το οποίο αποτελεί σκοπό μιας οδηγίας (απόφαση της 10ης Απριλίου 2003, C‑20/01 και C‑28/01, Επιτροπή κατά Γερμανίας, Συλλογή 2003, σ. Ι‑3609, σκέψη 30). 45     Πρέπει να υπογραμμιστεί ότι, κατά το άρθρο 5, παράγραφος 1, της οδηγίας 64/221, το κράτος μέλος οφείλει να λάβει απόφαση επί της αιτήσεως αδείας διαμονής αμελλητί και το αργότερο έξι μήνες μετά την υποβολή της αιτήσεως αυτής. 46     Πάντως, εν προκειμένω, δεν αμφισβητείται ότι η L. Rotte Ventura, υπήκοος τρίτης χώρας και σύζυγος κοινοτικού υπηκόου έχοντος ασκήσει το δικαίωμά του ελεύθερης κυκλοφορίας, έλαβε άδεια διαμονής, αντιθέτως προς τις επιταγές της πιο πάνω οδηγίας, μόνο μετά από διαδικασία δέκα μηνών. 47     Εν προκειμένω, μικρή σημασία έχει το ότι η προσφεύγουσα διέμεινε προσωρινά στην ημεδαπή εν αναμονή της αποφάσεως σχετικά με την άδεια διαμονής. Συγκεκριμένα, όπως η γενική εισαγγελέας παρατήρησε στο σημείο 63 των προτάσεών της, το ζήτημα αν η υπέρβαση της προθεσμίας αποτελεί εμπόδιο για τη διαμονή ή την άσκηση μιας δραστηριότητας είναι άνευ σημασίας. 48     Κατά συνέπεια, η δεύτερη αιτίαση της Επιτροπής είναι βάσιμη. 49     Κατόπιν όλων των ανωτέρω, επιβάλλεται η διαπίστωση ότι το Βασίλειο της Ισπανίας: –       μη έχοντας μεταφέρει ορθώς στην εσωτερική έννομη τάξη τις οδηγίες 68/360, 73/148 και 90/365, και ειδικότερα επιβάλλοντας την υποχρέωση λήψεως βίζας διαμονής ως προϋπόθεση για τη χορήγηση άδειας διαμονής στους υπηκόους τρίτης χώρας οι οποίοι είναι μέλη της οικογενείας κοινοτικού υπηκόου έχοντος ασκήσει το δικαίωμά του ελεύθερης κυκλοφορίας, και –       μη χορηγώντας, κατά παράβαση των διατάξεων της οδηγίας 64/221, άδεια διαμονής αμελλητί και το αργότερο εντός έξι μηνών από την υποβολή της αιτήσεως για την άδεια αυτή, παρέβη τις υποχρεώσεις που έχει από τις πιο πάνω οδηγίες. Επί των δικαστικών εξόδων 50     Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα εφόσον υπήρχε σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Δεδομένου ότι η Επιτροπή ζήτησε την καταδίκη του Βασιλείου της Ισπανίας στα δικαστικά έξοδα και το τελευταίο ηττήθηκε, το Βασίλειο της Ισπανίας πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (δεύτερο τμήμα) αποφασίζει: 1) Το Βασίλειο της Ισπανίας: – μη έχοντας μεταφέρει ορθώς στην εσωτερική έννομη τάξη τις οδηγίες 68/360/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 15ης Οκτωβρίου 1968, περί καταργήσεως των περιορισμών στη διακίνηση και στη διαμονή των εργαζομένων των κρατών μελών και των οικογενειών τους στο εσωτερικό της Κοινότητας, 73/148/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 21ης Μαΐου 1973, περί καταργήσεως των περιορισμών στη διακίνηση και στη διαμονή των υπηκόων των κρατών μελών στο εσωτερικό της Κοινότητας στον τομέα της εγκαταστάσεως και της παροχής υπηρεσιών, και 90/365/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 28ης Ιουνίου 1990, σχετικά με το δικαίωμα διαμονής των μισθωτών και μη μισθωτών εργαζομένων που έχουν παύσει την επαγγελματική τους δραστηριότητα, και ειδικότερα επιβάλλοντας την υποχρέωση λήψεως βίζας διαμονής ως προϋπόθεση για τη χορήγηση άδειας διαμονής στους υπηκόους τρίτης χώρας οι οποίοι είναι μέλη της οικογενείας κοινοτικού υπηκόου έχοντος ασκήσει το δικαίωμά του ελεύθερης κυκλοφορίας, και – μη χορηγώντας, κατά παράβαση των διατάξεων της οδηγίας 64/221/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 25ης Φεβρουαρίου 1964, περί συντονισμού των ειδικών μέτρων για τη διακίνηση και τη διαμονή αλλοδαπών, τα οποία δικαιολογούνται για λόγους δημοσίας τάξεως, δημοσίας ασφαλείας ή δημοσίας υγείας, άδεια διαμονής αμελλητί και το αργότερο εντός έξι μηνών από την υποβολή της αιτήσεως για την άδεια αυτή, παρέβη τις υποχρεώσεις που έχει από τις πιο πάνω οδηγίες. 2) Καταδικάζει το Βασίλειο της Ισπανίας στα δικαστικά έξοδα. (υπογραφές) * Γλώσσα διαδικασίας: η ισπανική.

62009CJ0072

en

This reference for a preliminary ruling concerns the interpretation of Article 40 of the Agreement on the European Economic Area of 2 May 1992 (OJ 1994 L 1, p. 3; ‘the EEA Agreement’). The reference has been made in the proceedings between Établissements Rimbaud SA (‘Rimbaud’), on the one hand, and the directeur général des impôts (Director-General of Taxes) and the directeur des services fiscaux of Aix‑en‑Provence (Director of Taxation, Aix-en-Provence) (collectively, ‘the French tax authorities’), on the other, concerning Rimbaud’s liability for the tax on the market value of immovable property in France owned by legal persons (‘the disputed tax’). Legal context The EEA Agreement Article 40 of the EEA Agreement provides: ‘Within the framework of the provisions of this Agreement, there shall be no restrictions between the Contracting Parties on the movement of capital belonging to persons resident in EC Member States or EFTA States and no discrimination based on the nationality or on the place of residence of the parties or on the place where such capital is invested. Annex XII contains the provisions necessary to implement this Article.’ Annex XII to the EEA Agreement, entitled ‘Free movement of capital’, refers to Council Directive 88/361/EEC of 24 June 1988 for the implementation of Article 67 [repealed by the Treaty of Amsterdam] of the Treaty (OJ 1988 L 178, p. 5). Under Article 1(1) of that directive, capital movements are to be classified in accordance with the nomenclature in Annex I thereto. National legislation Article 990 D et seq. of the Code général des impôts (‘the French Tax Code’) are among the measures adopted by the French legislature to combat certain forms of tax avoidance. Article 990 D of the French Tax Code provides: ‘Legal persons which, directly or through an intermediary, own one or more properties located in France or are the holders of rights in rem in respect of such property are liable to pay an annual tax of 3% on the commercial value of those properties or rights. Any legal person which possesses an interest, in whatever form or quantity, in a legal person which is the owner of those properties or rights or which possesses an interest in a third legal person, which is itself the owner of properties or rights or is itself an intermediary in the chain of interests, shall be deemed to own properties or to hold property rights in France through an intermediary. This provision applies irrespective of the number of intermediary legal persons.’ Article 990 E of the French Tax Code provides: ‘The tax provided for in Article 990 D is not applicable to: 1° Legal persons of which the immovable assets, within the meaning of Article 990 D, located in France, represent less than 50% of their total assets in France. For the application of this provision, immovable assets do not include those assets which the legal persons referred to in Article 990 D, or intermediaries, allocate for their own professional activity if not related to property; 2° Legal persons which, having their seat in a country or territory which has concluded with France a convention on administrative assistance to combat tax evasion and avoidance, declare each year, by 15 May at the latest, at the place established by the decree referred to in Article 990 F, the location, description and value of the properties in their possession as at 1 January, the identity and the address of their members at the same date and the number of shares held by each of them; 3° Legal persons which have their effective centre of management in France or … other legal persons which, by virtue of a treaty, must not be subject to a heavier tax burden, where they communicate each year, or they enter into and comply with an undertaking to communicate to the tax authorities, at the request of the latter, the location and description of the properties owned as at 1 January, the identity and the address of their shareholders, partners or other members, the number of shares or other rights held by each of them and evidence of their residence for tax purposes. The undertaking shall be entered into on the date of acquisition by the legal person of the property or property right, or of the interest referred to in Article 990 D or, in respect of properties, rights or interests already owned as at 1 January 1993, by 15 May 1993 at the latest; …’ The dispute in the main proceedings and the question referred for a preliminary ruling Rimbaud, which has its seat in Liechtenstein, owns immovable property in France. On that basis, it is in principle liable to pay the disputed tax. The French tax authorities recovered the disputed tax from Rimbaud for the years 1988 to 1997 and then for the years 1998 to 2000. Following the dismissal of its appeals, Rimbaud brought actions against the French tax authorities. When the Cour d’appel d’Aix-en-Provence (Court of Appeal, Aix-en-Provence) ruled against it by judgment of 20 September 2005, Rimbaud brought an appeal before the Cour de cassation. In those circumstances, the Cour de cassation decided to stay the proceedings and to refer the following question to the Court for a preliminary ruling: ‘Does Article 40 of the [EEA Agreement] preclude legislation such as that imposed by Article 990 D et seq. of [the French Tax Code], in the version applicable at the material time, which exempts from the 3% tax on the market value of immovable property located in France companies which have their seat in France and which, in respect of a company which has its seat in a country in the [EEA] which is not a Member State of the European Union, makes that exemption conditional either on the existence of a convention on administrative assistance between [the French Republic] and that country for the purposes of combating tax evasion and tax avoidance or on the fact that, pursuant to a treaty containing a clause prohibiting discrimination on grounds of nationality, those legal persons must not be taxed more heavily than companies established in France?’ Consideration of the question referred for a preliminary ruling By its question, the referring court asks, essentially, whether Article 40 of the EEA Agreement is to be interpreted as precluding national legislation such as that at issue in the main proceedings which exempts from the disputed tax companies which have their seat in the territory of a Member State of the European Union and which, in respect of a company which has its seat in the territory of an EEA country which is not a Member State of the European Union, makes that exemption conditional either on the existence of a convention on administrative assistance between the Member State and the non-member State for the purposes of combating tax evasion and tax avoidance or on the fact that, pursuant to a treaty containing a clause prohibiting discrimination on grounds of nationality, those legal persons must not be taxed more heavily than companies established in that Member State. It should be noted at the outset that Article 40 of the EEA Agreement entered into force in Liechtenstein on 1 May 1995 by Decision of the EEA Council No 1/95 of 10 March 1995 on the entry into force of the Agreement on the European Economic Area for the Principality of Liechtenstein (OJ 1995 L 86, p. 58). Consequently, the interpretation of that provision has no bearing in relation to chargeable events, for the purposes of the disputed tax, which occurred before that date. Similarly, it should be noted that, the national legislation at issue in the main proceedings has already been examined by the Court in the light of Council Directive 77/799/EEC of 19 December 1977 concerning mutual assistance by the competent authorities of the Member States in the field of direct and indirect taxation (OJ 1977 L 336, p. 15), as amended by Council Directive 92/12/EEC of 25 February 1992 (OJ 1992 L 76, p. 1) (‘Directive 77/799’) and in the light of Article 63 TFEU, in Case C‑451/05 ELISA [2007] ECR I‑8251. In the main proceedings, since Rimbaud is the owner of immovable property in France it is, in that capacity, liable in principle for the disputed tax under Article 990 D of the French Tax Code. It should be noted, with regard to the category of capital movements in question, that Article 40 of the EEA Agreement states that the provisions necessary to implement that provision are to be found in Annex XII to that agreement. Annex XII states that Directive 88/361 and Annex I to that directive are applicable to the EEA. According to settled case-law, capital movements include transactions by which non-residents make investments in immovable property in the territory of a Member State, as is clear from the nomenclature of capital movements, set out in Annex I to Council Directive 88/361, which retains its original indicative value for the purposes of defining the notion of capital movements (see, to that effect, Case C‑222/97 Trummer and Mayer [1999] ECR I-1661, paragraph 21; Case C-464/98 Stefan [2001] ECR I-173, paragraph 5; Joined Cases C‑515/99, C‑519/99 to C‑524/99 and C‑526/99 to C‑540/99 Reisch and Others [2002] ECR I‑2157, paragraph 30; and Case C‑386/04 Centro di Musicologia Walter Stauffer [2006] ECR I‑8203, paragraph 22). It is common ground that Rimbaud made an investment in immovable property in France. Such a cross-border investment is a capital movement within the meaning of that nomenclature (see, to that effect, ELISA , paragraph 60). Consequently, Article 40 of the EEA Agreement and Annex XII thereto are applicable to a dispute such as that before the referring court, which relates to a transaction between nationals of States which are party to that Agreement. According to settled case-law, the Court may give an interpretation of those provisions where a reference is made by a court of a Member State of the European Union with regard to the scope within that Member State of an agreement which forms an integral part of the EU legal system (see Case C-321/97 Andersson and Wåkerås-Andersson [1999] ECR I-3551, paragraphs 26 to 31; Case C-300/01 Salzmann [2003] ECR I-4899, paragraph 65; and Case C‑452/01 Ospelt and Schlössle Weissenberg [2003] ECR I‑9743, paragraph 27). One of the principal aims of the EEA Agreement is to provide for the fullest possible realisation of the free movement of goods, persons, services and capital within the whole EEA, so that the internal market established within the European Union is extended to the EFTA States. From that angle, several provisions of the EEA Agreement are intended to ensure as uniform an interpretation as possible thereof throughout the EEA (see Opinion 1/92 [1992] ECR I-2821). It is for the Court, in that context, to ensure that the rules of the EEA Agreement which are identical in substance to those of the TFEU are interpreted uniformly within the Member States ( Ospelt and Schlössle Weissenberg , paragraph 29). It is apparent from Article 40 of the EEA Agreement that the rules laid down therein prohibiting restrictions on the movement of capital and discrimination are identical, so far as concerns relations between the States party to the EEA Agreement, irrespective of whether they are members of the European Union or members of EFTA, to the rules under EU law regarding relations between the Member States ( Ospelt and Schlössle Weissenberg , paragraph 28). It follows that, although restrictions on the free movement of capital between nationals of States party to the EEA Agreement must be assessed in the light of Article 40 of that Agreement and Annex XII thereto, those provisions have the same legal scope as Article 63 TFEU (see Case C‑521/07 Commission v Netherlands [2009] ECR I‑4873, paragraph 33). It is relevant to point out that, according to settled case-law, while direct taxation falls within their competence, the Member States must none the less exercise that competence consistently with EU law (see, inter alia, Case C‑319/02 Manninen [2004] ECR I‑7477, paragraph 19; Case C‑292/04 Meilicke and Others [2007] ECR I‑1835, paragraph 19; Case C‑157/05 Holböck [2007] ECR I‑4051, paragraph 21; and ELISA , paragraph 68). By the same token, that competence does not allow Member States to apply measures which are contrary to the freedoms of movement guaranteed by similar provisions of the EEA Agreement. Whether there is a restriction on movements of capital As regards the question whether national legislation such as that at issue in the main proceedings constitutes a restriction on movements of capital, it has been held, in the case which gave rise to the judgment in ELISA , that the legislation at issue constitutes a restriction, prohibited by Article 63 TFEU, on the principle of the free movement of capital. It has been held that exemption from the disputed tax, in the case of legal persons which do not have their centre of management in France – by contrast with other persons liable to the tax – is subject, pursuant to Article 990 E(2) and (3) of the French Tax Code, to an additional condition: a convention must have been concluded between the French Republic and the State concerned. In the absence of such a convention, a legal person which does not have its centre of management in France has no prospect of making a successful application for exemption from the disputed tax, pursuant to Articles 990 D and 990 E(2) and (3) of the French Tax Code. Given that only the States concerned can decide whether to bind themselves by means of conventions, the condition concerning the existence of a convention on administrative assistance or of a treaty may, de facto , entail for that category of legal persons a permanent regime of non-exemption from the disputed tax, making investment in immovable property in France less attractive for non-resident companies (see ELISA , paragraphs 75 to 77). In the main proceedings, the exemption from the disputed tax for companies established in the non-member State concerned, provided for under Article 990 E of the French Tax Code, is conditional upon the conclusion of a convention on administrative assistance or a treaty between the French Republic and the Principality of Liechtenstein. Yet, with respect to the exemption referred to in Article 990 E(2) of the French Tax Code, no convention on administrative assistance for the purposes of combating tax evasion and tax avoidance has been signed between those two States. Likewise, with respect to the exemption referred to in Article 990 E(3) of the French Tax Code, the French Republic and the Principality of Liechtenstein have not so far signed any treaty under which the legal persons concerned must not be taxed more heavily than legal persons which have their seat in France. It follows that the requirements laid down in the national legislation at issue for exemption from the disputed tax automatically exclude non-resident companies established in Liechtenstein from the exemption and make investment in immovable property in France less attractive for those companies. Accordingly, in a case such as that before the referring court, that legislation constitutes, for legal persons, a restriction on the free movement of capital which is in principle prohibited under Article 40 of the EEA Agreement, just as it is prohibited under Article 63 TFEU. The French Government maintains that the disputed tax is designed in such a way as to deter taxpayers liable to pay it from avoiding the tax by setting up companies, which are to become the owners of immovable property in France, in States which have not concluded with the French Republic a convention on administrative assistance for the purposes of combating tax evasion and avoidance. The essential test for exemption is whether the French tax authorities can directly request from the foreign tax authorities all the information needed to corroborate the tax returns made by companies which own property rights, or other rights in rem , in immovable property located in France, in accordance with Article 990 E of the French Tax Code, as well as the tax returns made by natural persons who are resident for tax purposes in France in relation to immovable property which is subject to the tax. The French Government explains that, by contrast with the obligations of mutual assistance imposed in the legal context of the European Union, EEA countries which are not Member States of the European Union are not required to transpose Directive 77/799 into national law. Accordingly, in the absence of a convention containing an administrative assistance clause or a treaty containing a clause prohibiting discrimination in matters of taxation, the French tax authorities are not in a position to make a request directly to the tax authorities of the Principality of Liechtenstein for all the necessary information. It is necessary, therefore, to determine whether the restriction in question is justified by the public interest in combating tax evasion and the need to safeguard the effectiveness of fiscal supervision. The justification based on the fight against tax evasion and the need to safeguard the effectiveness of fiscal supervision Concerning the justification based on the fight against tax evasion and the need to safeguard the effectiveness of fiscal supervision, it should be noted that a restriction on the free movement of capital is permissible on that ground only if it is appropriate to ensuring the attainment of the objective thus pursued and does not go beyond what is necessary to attain that objective (Case C‑446/03 Marks & Spencer [2005] ECR I‑10837, paragraph 35; Case C‑196/04 Cadbury Schweppes and Cadbury Schweppes Overseas [2006] ECR I­‑7995, paragraph 47; Case C‑524/04 Test Claimants in the Thin Cap Group Litigation [2007] ECR I‑2107, paragraph 64; and Case C‑101/05 A [2007] ECR I‑11531, paragraph 55). Thus, a justification based on the fight against tax evasion is permissible only if it targets purely artificial contrivances, the aim of which is to circumvent tax law, and in consequence any general presumption of evasion is excluded. Accordingly, a general presumption of tax avoidance or evasion is insufficient to justify a tax measure which adversely affects the objectives of the Treaty (see, to that effect, Case C‑478/98 Commission v Belgium [2000] ECR I‑7587, paragraph 45, and Cadbury Schweppes and Cadbury Schweppes Overseas , paragraph 50 and the case-law cited). A Member State may, therefore, apply measures which enable the amount owed by taxpayers to be ascertained clearly and precisely (see Case C‑39/04 Laboratoires Fournier [2005] ECR I-2057, paragraph 24). Regarding the national legislation at issue, the Court has already held – in ELISA – that that legislation is appropriate to the objective of combating tax evasion because it makes it possible to combat practices the sole aim of which is to enable natural persons to avoid paying the tax on capital in France, or at least to make such practices less attractive. The Court nevertheless held that, where it is not possible for the French tax authorities to request, on the basis of a convention concluded with the Member State in whose territory the legal person concerned has its seat, the cooperation of the tax authorities of that Member State, there is no reason why the French tax authorities should not call upon the taxpayer to produce the evidence that they consider necessary for a correct assessment of the taxes and duties concerned and, as the case may be, refuse the exemption applied for if that evidence is not forthcoming. It has been noted that the French legislation at issue in the main proceedings does not allow companies which are excluded from the scope of a convention on administrative assistance and which are not covered by a treaty containing a clause prohibiting discrimination in matters of taxation, but which invest in immovable property located in France, to provide documentary evidence of the identity of their shareholders and any other information which the French tax authorities consider to be necessary. As a result, the Court has held that that legislation prevents those companies from ever being able to demonstrate that their objective is not one of tax evasion. The Court concluded that the French Government could have adopted less restrictive measures in order to attain the objective of combating tax evasion and, as a consequence, that the disputed tax cannot be justified in terms of that objective (see ELISA , paragraphs 99 to 101). It should nevertheless be noted that the case which gave rise to the judgment in ELISA involved a set of facts concerning Member States of the European Union, not non-member States. As a consequence, as was pointed out in paragraph 19 of this judgment, the answers provided by that judgment to the questions referred concern only relations between Member States of the European Union. However, it should be borne in mind that the case-law concerning restrictions on the exercise of the freedoms of movement within the European Union cannot be transposed in its entirety to movements of capital between Member States and non-member States, since such movements take place in a different legal context (see A , paragraph 60, and Case C‑540/07 Commission v Italy [2009] ECR I‑10983, paragraph 69). In that regard, it should be observed that the framework established by Directive 77/799 for cooperation between the competent authorities of the Member States does not exist between those authorities and the competent authorities of a non-member State where that State has not entered into any undertaking of mutual assistance (see Commission v Italy , paragraph 70) Admittedly, Annex XXII to the EEA Agreement provides that the EFTA States are required to transpose into their national law the directives which harmonise company law, including those governing corporate accounting. Those measures offer the taxpayer the opportunity to produce reliable, verifiable data about a company established in a country which is party to the EEA Agreement. In the present case, however, it is common ground that Directive 77/799 does not apply as between the competent authorities of the Member States and those of the Principality of Liechtenstein. Accordingly, in the case before the referring court, the French tax authorities are unable to obtain from the tax authorities of the Principality of Liechtenstein the information needed to exercise effective supervision of the information provided by the companies liable for payment of the tax in dispute. It follows that, where the legislation of a Member State makes the grant of a tax advantage dependent on satisfying requirements, compliance with which can be verified only by obtaining information from the competent authorities of an EEA country which is not a Member State of the European Union, it is in principle legitimate for the Member State to refuse to grant that advantage if – in particular, because that non-member State is not bound under an agreement to provide information – it proves impossible to obtain such information from that country. As regards, in particular, the question whether the French tax authorities should, as the Commission maintains, conduct a case-by-case assessment of the information provided by a company established in an EEA country, it should be noted that it is apparent from ELISA that, in the context of the European Union, a categorical refusal to grant a tax advantage is not justified, as there is no reason why the French tax authorities should not call upon the taxpayer to produce the evidence that they consider necessary for a correct assessment of the taxes and duties concerned and, as the case may be, refuse the exemption applied for if that evidence is not forthcoming. That case-law does not apply, however, to the different situation of a company established in the Principality of Liechtenstein. Even though, in the situation which was under consideration in ELISA , the Luxembourg authorities were not, by virtue of Article 8(1) of Directive 77/799, under any obligation in principle to provide information, the fact remains that the regulatory framework is quite different. First, under Article 1(1) of Directive 77/799, the competent authorities of the Member States are to exchange any information that may enable them to effect a correct assessment of taxes on income and on capital, and any information relating to the establishment of taxes on insurance premiums. In order to implement that exchange of information, Directive 77/799 sets up a regulatory framework, Article 3 providing for the automatic exchange of information and Article 4 for the spontaneous exchange of information. Directive 77/799 also lays down time-limits for forwarding information (Article 5), and provides for cooperation by State officials (Article 6), for consultation (Article 9) and the pooling of experience (Article 10). It is thus only by way of derogation that Article 8 of Directive 77/799, entitled ‘Limits to exchange of information’, provides for exceptions to the exchange of information. Since that provision provides for a derogation, it falls to be narrowly construed. Furthermore, by virtue of the principle of cooperation in good faith, the Member States are required truly to engage in the exchange of information provided for under Directive 77/799. In that regulatory framework, the possibility acknowledged in ELISA that the taxpayer can produce evidence which the French tax authorities must consider thus emerges as a measure intended to prevent the limit which, through the application of Article 8, has been imposed by the general system for the exchange of information, from acting to the detriment of the taxpayer. Although, therefore, that possibility is based on the existence of a general system for the exchange of information, as introduced by Directive 77/799, and accordingly dependent on such a system, the existence of a right of that kind cannot be recognised in the case of a taxpayer in circumstances such as those of the case before the referring court, which are characterised by the lack of any obligation on the tax authorities of the Principality of Liechtenstein to lend assistance. In those circumstances, legislation such as that at issue in the main proceedings must be regarded as justified, vis-à-vis a country which is party to the EEA Agreement, for overriding reasons relating to the general interest in combating tax evasion and the need to safeguard the effectiveness of fiscal supervision, and as appropriate to ensuring the attainment of the objective pursued, without going beyond what is necessary to attain that objective. It follows from the foregoing that Article 40 of the EEA Agreement does not preclude national legislation such as that at issue in the main proceedings, which exempts from the disputed tax companies which have their seat in a Member State of the European Union and which, in respect of a company which has its seat in the territory of an EEA country which is not a Member State of the European Union, makes that exemption conditional either on the existence of a convention on administrative assistance between the Member State and the non-member State for the purposes of combating tax evasion and avoidance or on the fact that, pursuant to a treaty containing a clause prohibiting discrimination on grounds of nationality, those legal persons must not be taxed more heavily than companies established in that Member State. Costs Since these proceedings are, for the parties to the main proceedings, a step in the action pending before the national court, the decision on costs is a matter for that court. Costs incurred in submitting observations to the Court, other than the costs of those parties, are not recoverable. On those grounds, the Court (Third Chamber) hereby rules: Article 40 of the Agreement on the European Economic Area of 2 May 1992 does not preclude national legislation such as that at issue in the main proceedings, which exempts from the tax on the market value of immovable property located in a Member State of the European Union companies which have their seat in that Member State and which, in respect of a company which has its seat in a country belonging to the European Economic Area which is not a Member State of the European Union, makes that exemption conditional either on the existence of a convention on administrative assistance between the Member State and the non-member State for the purposes of combating tax evasion and avoidance or on the fact that, pursuant to a treaty containing a clause prohibiting discrimination on grounds of nationality, those legal persons must not be taxed more heavily than companies established in that Member State. [Signatures] * Language of the case: French.

61995CJ0043

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 23 Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν η Σουηδική, η Ελληνική και η Ιρλανδική Κυβέρνηση, καθώς και η Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων, που κατέθεσαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, δεν αποδίδονται. Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ' αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ (έκτο τμήμα), κρίνοντας επί του ερωτήματος που του υπέβαλε με διάταξη της 21ης Φεβρουαρίου 1995 το Hoegsta Domstol, αποφαίνεται: Το άρθρο 6, παράγραφος 1, της Συνθήκης ΕΚ έχει την έννοια ότι απαγορεύει την εκ μέρους κράτους μέλους επιβολή εγγυοδοσίας για τα δικαστικά έξοδα σε εγκατεστημένο εντός άλλου κράτους μέλους νομικό πρόσωπο, το οποίο έχει ασκήσει, ενώπιον δικαστηρίου του κράτους αυτού, αγωγή κατά υπηκόων του ή εταιρίας που έχει την έδρα της στο εν λόγω κράτος, εφόσον τέτοια υποχρέωση δεν μπορεί να επιβληθεί στα νομικά πρόσωπα του κράτους αυτού, στην περίπτωση όπου η αγωγή είναι συναφής προς την άσκηση των θεμελιωδών ελευθεριών που εγγυάται το κοινοτικό δίκαιο.

62008CJ0538

fr

Les demandes de décision préjudicielle portent sur l’interprétation de l’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive 67/228/CEE du Conseil, du 11 avril 1967, en matière d’harmonisation des législations des États membres relatives aux taxes sur le chiffre d’affaires — Structure et modalités d’application du système commun de taxe sur la valeur ajoutée ( JO 1967, 71, p. 1303 , ci-après la «deuxième directive»), ainsi que des articles 6, paragraphe 2, et 17, paragraphes 2 et 6, de la sixième directive 77/388/CEE du Conseil, du , en matière d’harmonisation des législations des États membres relatives aux taxes sur le chiffre d’affaires — Système commun de taxe sur la valeur ajoutée: assiette uniforme ( JO L 145, p. 1 , ci-après la «sixième directive»). Ces demandes ont été présentées dans le cadre de deux litiges qui opposent, d’une part, X Holding BV (ci-après «X Holding») au Staatssecretaris van Financiën (secrétaire d’État aux Finances) et, d’autre part, Oracle Nederland BV (ci-après «Oracle») à l’Inspecteur van de Belastingdienst Utrecht-Gooi (inspecteur du service des impôts d’Utrecht-Gooi, ci-après l’«Inspecteur»), au sujet du droit à déduction de la taxe sur la valeur ajoutée (ci-après la «TVA») en ce qui concerne certaines catégories de dépenses. Le cadre juridique communautaire L’article 11, paragraphe 1, de la deuxième directive prévoyait: «Dans la mesure où les biens et services sont utilisés pour les besoins de son entreprise, l’assujetti est autorisé à déduire de la taxe dont il est redevable: a) la taxe sur la valeur ajoutée qui lui est facturée pour les biens qui lui sont livrés et pour les services qui lui sont rendus; […]» Aux termes du paragraphe 4 de ce même article: «Peuvent être exclus du régime des déductions certains biens et certains services, notamment ceux qui sont susceptibles d’être exclusivement ou partiellement utilisés pour les besoins privés de l’assujetti ou de son personnel.» L’article 2 de la sixième directive prévoit: «Sont soumises à la taxe sur la valeur ajoutée: 1. les livraisons de biens et les prestations de services, effectuées à titre onéreux à l’intérieur du pays par un assujetti agissant en tant que tel; […]» L’article 6, paragraphe 2, de la sixième directive est libellé comme suit: «Sont assimilées à des prestations de services effectuées à titre onéreux: a) l’utilisation d’un bien affecté à l’entreprise pour les besoins privés de l’assujetti ou pour ceux de son personnel ou, plus généralement, à des fins étrangères à son entreprise, lorsque ce bien a ouvert droit à une déduction complète ou partielle de la taxe sur la valeur ajoutée; b) les prestations de services à titre gratuit effectuées par l’assujetti pour ses besoins privés ou pour ceux de son personnel ou, plus généralement, à des fins étrangères à son entreprise. Les États membres ont la faculté de déroger aux dispositions de ce paragraphe à condition que cette dérogation ne conduise pas à des distorsions de concurrence.» Aux termes de l’article 17, paragraphes 2 et 6, de la sixième directive: «2.   Dans la mesure où les biens et les services sont utilisés pour les besoins de ses opérations taxées, l’assujetti est autorisé à déduire de la taxe dont il est redevable: a) la taxe sur la valeur ajoutée due ou acquittée pour les biens qui lui sont ou lui seront livrés et pour les services qui lui sont ou lui seront rendus par un autre assujetti; […] 6.   Au plus tard avant l’expiration d’une période de quatre ans à compter de la date d’entrée en vigueur de la présente directive, le Conseil, statuant à l’unanimité sur proposition de la Commission, déterminera les dépenses n’ouvrant pas droit à déduction de la taxe sur la valeur ajoutée. En tout état de cause, seront exclues du droit à déduction les dépenses n’ayant pas un caractère strictement professionnel, telles que les dépenses de luxe, de divertissement ou de représentation. Jusqu’à l’entrée en vigueur des règles visées ci-dessus, les États membres peuvent maintenir toutes les exclusions prévues par leur législation nationale au moment de l’entrée en vigueur de la présente directive.» Le cadre juridique national L’article 2 de la loi de 1968 relative à la taxe sur le chiffre d’affaires (Wet op de omzetbelasting 1968, ci-après la «loi TVA») dispose ce qui suit: «Est déduite de la taxe due sur les livraisons de biens et prestations de services la taxe due au titre des livraisons de biens et des prestations de services destinées à l’entrepreneur, des acquisitions intracommunautaires de biens réalisées par lui et des importations de biens qui lui sont destinés.» L’article 15, paragraphe 1, de ladite loi est libellé comme suit: «La taxe visée à l’article 2 qui est déduite par l’entrepreneur correspond: a) à la taxe qui a été portée en compte sur une facture établie conformément aux règles en vigueur par d’autres entrepreneurs, au cours de la période de déclaration, au titre de livraisons de biens et de prestations de services effectuées en faveur de l’entrepreneur; […]» L’article 16, paragraphe 1, de la même loi dispose: «La déduction visée à l’article 15, paragraphe 1, premier alinéa, peut, dans certains cas, être intégralement ou partiellement exclue par arrêté royal afin d’éviter que des biens et des services affectés aux dépenses de luxe, aux besoins de personnes qui ne sont pas entrepreneurs ou […] soient intégralement ou partiellement exonérés de la taxe.» L’article 1 er de l’arrêté de 1968 concernant l’exclusion du droit à déduction de la taxe sur le chiffre d’affaires (Besluit uitsluiting aftrek omzetbelasting 1968, ci-après l’«arrêté TVA»), dans la version qui était en vigueur du 1 er janvier 1969 au , disposait ce qui suit: «1.   La déduction visée à l’article 15, paragraphe 1, de la [loi TVA] n’est pas autorisée dans les cas et dans la mesure où les biens et services sont utilisés dans le but de fournir: […] b) des cadeaux d’affaires ou d’octroyer d’autres gratifications à des personnes qui, si elles étaient tenues d’acquitter la taxe sur la valeur ajoutée correspondante, ne pourraient pas en déduire l’intégralité ou, à tout le moins, une part substantielle; c) au personnel de l’entrepreneur des repas et des boissons, un logement, une rémunération en nature, la possibilité de prendre part à des activités sportives et de loisir ou un moyen de transport individuel, ou dans le but d’autres utilisations privées de ce personnel. 2.   Par ‘cadeaux d’affaires’ ou ‘autres gratifications’, on entend toutes les prestations fournies par l’entrepreneur dans le cadre de ses relations d’affaires ou par libéralité envers les autres, sans rétribution ou pour une rétribution inférieure au coût d’acquisition ou de production, ou, dans le cas de services, au prix coûtant de ceux-ci, hors taxe sur la valeur ajoutée.» L’article 2 dudit arrêté prévoyait: «Si l’entrepreneur a facturé une rétribution pour une prestation telle que celles visées à l’article 1 er , point b) ou c), et qu’un montant de taxe sur la valeur ajoutée est dû à ce titre, la déduction n’est pas exclue à concurrence du montant de la taxe due au titre de cette prestation.» L’article 3 du même arrêté disposait: «Si le total du coût d’acquisition ou de production, ou le prix coûtant, hors taxe sur la valeur ajoutée, de toutes les prestations telles que celles visées à l’article 1 er , point b) ou c), fournies par l’entrepreneur au cours d’un exercice comptable à une même personne ne dépasse pas 250 florins [néerlandais], les prestations en question demeurent hors du champ d’application du présent arrêté.» L’arrêté TVA a été modifié avec effet au 1 er janvier 1980, afin d’instaurer un régime particulier pour la fourniture de repas et de boissons, les autres dispositions dudit arrêté étant demeurées inchangées. Ainsi, à partir du 1 er janvier 1980, la fourniture de repas et de boissons a été exclue de l’article 1 er , paragraphe 1, sous c), de l’arrêté TVA. Un nouvel article 3 a été inséré, prévoyant l’exclusion de la déduction de la TVA portant sur la fourniture de repas et de boissons. Le montant mentionné à l’ancien article 3, devenu l’article 4, de cet arrêté, a été augmenté, passant de 250 NLG à 500 NLG. Les articles 3 et 4 de l’arrêté TVA étaient dès lors libellés comme suit: «Article 3 1.   Si les biens et les services sont utilisés par l’entrepreneur pour offrir à son personnel des repas et des boissons, et qu’il facture pour cette prestation un montant inférieur au montant défini au paragraphe 2, la déduction est exclue jusqu’à concurrence de 6% de la différence entre ce montant et le montant facturé. 2.   Le montant visé au paragraphe 1 correspond au coût d’acquisition des repas et des boissons, hors taxe sur la valeur ajoutée, augmenté de 25%. Si l’entrepreneur a fabriqué lui-même les repas et boissons, en lieu et place du coût d’acquisition des repas et des boissons, il convient de prendre en considération le coût d’acquisition des matières premières utilisées. Article 4 1.   Si le total du coût d’acquisition ou de production, ou le prix coûtant, hors taxe sur la valeur ajoutée, de toutes les prestations telles que celles visées à l’article 1 er , paragraphe 1, point b) ou c), fournies par l’entrepreneur au cours d’un exercice comptable à une même personne et que la partie de la différence visée à l’article 3, paragraphe 1, relative à ladite personne ne dépasse pas 500 florins [néerlandais], les prestations en question et cette partie de la différence susmentionnée ne sont pas prises en considération pour l’application du présent arrêté. 2.   Pour le calcul du total visé au paragraphe 1, la différence visée à l’article 3, paragraphe 1, n’est pas prise en considération si, pour la fourniture de repas et de boissons au personnel de l’entrepreneur, la déduction a été exclue sur la base de l’article 3.» Les litiges au principal et les questions préjudicielles L’affaire C-538/08 Au cours de la période allant du 1 er janvier 1997 au , X Holding a acheté 34 voitures de tourisme à des concessionnaires automobiles. Elle a conservé les voitures pendant une période limitée pour les revendre ensuite. X Holding a déduit intégralement la TVA qui lui avait été facturée à l’occasion de l’acquisition de ces voitures. Elle a acquitté par voie de déclaration la TVA grevant la livraison de chaque voiture. Le 10 juillet 2001, une enquête sur l’exactitude des déclarations de TVA introduites par X Holding au cours des années concernées a été ouverte. Dans un rapport du , l’inspection des finances a conclu que la majeure partie des voitures acquises n’avait pas été affectée aux besoins de l’entreprise et que X Holding avait donc prétendu à tort au droit à déduction de la TVA acquittée en amont. En conséquence, un rappel de TVA portant sur un montant de 887852 NLG (402889 euros) a été établi. X Holding a introduit une réclamation contre cette décision. Dans le cadre du réexamen qui s’est ensuivi, l’inspection des finances a considéré que 4 des 34 voitures avaient été acquises et utilisées dans le cadre de l’entreprise uniquement à des fins professionnelles. Dans ces conditions, la déduction de la TVA acquittée en amont concernant l’acquisition de ces quatre voitures a été admise. Le montant de TVA faisant l’objet d’un rappel a donc été réduit à 856605 NLG (388710 euros). X Holding a introduit un recours contre cette dernière décision devant le Gerechtshof Amsterdam (cour d’appel d’Amsterdam). Ce dernier, ayant jugé que les 30 voitures ayant fait l’objet d’un rappel de TVA avaient été utilisées à des fins tant professionnelles que privées, a rejeté ce recours. Le Hoge Raad der Nederlanden (Cour suprême des Pays-Bas), saisi d’un recours en cassation contre l’arrêt du Gerechtshof Amsterdam, a relevé que l’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive permettait aux États membres d’exclure du régime des déductions certains biens et services, en particulier ceux susceptibles d’être exclusivement ou partiellement utilisés pour les besoins privés de l’assujetti ou de son personnel. Cette disposition aurait donc autorisé les États membres à exclure dudit régime certaines catégories de véhicules automobiles, mais ne leur aurait pas permis d’en exclure tous les biens dans la mesure où ils sont utilisés pour les besoins privés de l’assujetti. Ainsi, cette faculté n’aurait visé que les exclusions pour des catégories de dépenses définies par référence à la nature du bien ou du service, et non par référence à l’affectation qui lui est donnée ou aux modalités de cette affectation. Le Hoge Raad der Nederlanden a observé que la limitation de la déduction inscrite à l’article 1 er , paragraphe 1, sous c), de l’arrêté TVA concerne également des biens et des services affectés «à d’autres fins privées [du] personnel [de l’entrepreneur]» et aux paiements de rémunération en nature. Cette limitation ne serait pas suffisamment précise dans son ensemble et trop large en ce qu’elle concerne tous les biens affectés à un usage privé. Toutefois, ladite disposition définirait plus spécifiquement certaines catégories de biens et de services, en particulier les biens et les services utilisés pour offrir un moyen de transport individuel au personnel de l’entrepreneur. Dans ce contexte, le Hoge Raad der Nederlanden a sursis à statuer et a posé à la Cour les questions préjudicielles suivantes: «1) L’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive et l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive doivent-ils être interprétés en ce sens qu’un État membre qui a voulu exercer la faculté offerte par ces articles d’exclure (de persister à exclure) de la déduction les catégories de dépenses correspondant à l’expression ‘offrir un moyen de transport individuel’ a satisfait à la condition requérant de désigner une catégorie de biens et de services suffisamment définis? 2) Si la première question appelle une réponse affirmative, l’article 6, paragraphe 2, et l’article 17, paragraphes 2 et 6, de la sixième directive autorisent-ils une disposition légale nationale telle que celle en cause, adoptée avant l’entrée en vigueur de cette directive, qui prévoit qu’un assujetti ne peut pas déduire intégralement la TVA payée au moment de l’acquisition de certains biens et services qui sont utilisés partiellement à des fins professionnelles et partiellement à des fins privées du personnel, mais ne peut la déduire que pour autant que la TVA est imputable à l’utilisation à des fins professionnelles?» L’affaire C-33/09 Au mois de mai 2005, Oracle a fourni, contre paiement, des repas et boissons à son personnel. Par ailleurs, elle a acquis les services d’un disc-jockey pour une fête du personnel et a fait réaliser une mission de recherche de logement pour un de ses salariés. Ladite société a également offert, à titre de cadeau d’affaires, un forfait de golf à des personnes tierces à l’entreprise. En outre, elle a mis à la disposition de certains de ses salariés des voitures qui lui appartenaient en propre ou qui faisaient l’objet d’un leasing dont elle était titulaire, en partie contre rétribution. Dans sa déclaration relative à la TVA pour le mois de mai 2005, Oracle a identifié comme non déductible un montant de TVA de 62127 euros, alors que le montant global dont elle s’est acquittée au titre de cette taxe pour ce même mois était de 9768326 euros. Ledit montant de 62127 euros concernait les postes suivants: —leasing d’automobiles —sans contribution du salarié8480 euros—avec contribution du salarié41520 euros—automobiles propres306 euros—téléphones mobiles6358 euros—restauration3977 euros—divertissements850 euros—hébergement380 euros—cadeaux d’affaires256 euros. Oracle a ensuite introduit une réclamation, faisant valoir qu’elle disposait en réalité du droit de déduire la TVA relative à ces dépenses. L’Inspecteur a rejeté cette réclamation comme non fondée. Oracle a formé un recours contre cette décision devant le Rechtbank te Haarlem (tribunal d’Haarlem). Ce dernier a jugé que l’Inspecteur avait erronément écarté la déduction de la TVA versée en amont en ce qui concerne les frais de téléphones mobiles, les frais de courtage immobilier et le paiement de forfaits de golf, étant donné qu’ils ne correspondaient pas à des limitations de déduction suffisamment déterminées. En revanche, cette juridiction a estimé que les autres catégories de dépenses non déductibles étaient suffisamment déterminées et que, par conséquent, l’Inspecteur avait refusé à juste titre la déduction de la TVA payée en amont pour les postes concernés. Tant Oracle que l’Inspecteur ont interjeté appel contre ce jugement devant le Gerechtshof Amsterdam. Devant cette juridiction, Oracle a notamment soutenu que les dispositions applicables de la réglementation nationale litigieuse, excluant ou restreignant le droit à la déduction de la TVA ayant grevé la fourniture des biens et des services en cause au principal, ne sont pas conformes à l’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive ni à l’article 6, paragraphe 2, de la sixième directive. Pour sa part, l’Inspecteur a fait valoir que le refus de déduction de la TVA repose sur une disposition introduite aux Pays-Bas avant l’entrée en vigueur de la sixième directive, conformément à la faculté octroyée aux États membres par l’article 17, paragraphe 6, de celle-ci, et qui est toujours d’application. Dans ces conditions, le Gerechtshof Amsterdam a sursis à statuer et a posé à la Cour les questions préjudicielles suivantes: «1) L’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive et l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive doivent-ils être interprétés en ce sens qu’un État membre qui a voulu exercer la faculté offerte par ces articles d’exclure (de persister à exclure) de la déduction les catégories de dépenses correspondant aux expressions [suivantes]: — ‘fourniture de repas et de boissons au personnel de l’entrepreneur’; — ‘cadeaux d’affaires ou autres cadeaux offerts à des personnes qui ne pourraient pas bénéficier de la déduction de la totalité ou de la majeure partie de la taxe qui leur est ou leur serait facturée’; — ‘fourniture d’un logement au personnel de l’entrepreneur’; — ‘offre d’activités de détente au personnel de l’entrepreneur’, a satisfait à la condition lui imposant de désigner une catégorie de biens et de services suffisamment définis? 2) Si la première question appelle une réponse affirmative pour l’une des catégories citées, l’article 6, paragraphe 2, ainsi que l’article 17, paragraphes 2 et 6, de la sixième directive autorisent-ils une disposition légale nationale telle que la disposition litigieuse, qui a été adoptée avant l’entrée en vigueur de cette directive, qui prévoit qu’un assujetti ne peut pas déduire intégralement la TVA payée au moment de l’acquisition de certains biens et services parce qu’une rétribution soumise à la TVA a été facturée pour ceux-ci, mais ne peut la déduire qu’à concurrence du montant de la taxe due au titre de cette prestation? 3) Si la condition imposant de désigner une catégorie de biens et de services suffisamment définis est remplie en ce qui concerne la ‘fourniture de repas et de boissons’, l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive interdit-il d’apporter à une exclusion de la déduction une modification destinée, en principe, à en restreindre la portée, mais dont il ne peut pas être exclu que, dans un cas individuel et pour un exercice fiscal donné, elle élargisse la portée de cette exclusion en raison du caractère forfaitaire du régime modifié?» Par ordonnance du président de la Cour du 17 juin 2009, les affaires C-538/08 et C-33/09 ont été jointes aux fins de la procédure orale et de l’arrêt. Sur les questions préjudicielles Sur la première question posée dans chacune des deux affaires Par ces questions, les juridictions de renvoi cherchent, en substance, à savoir si l’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive et l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive autorisent un État membre à exclure du droit à déduction de la TVA payée en amont un certain nombre de biens et de services énumérés dans une réglementation nationale, cette dernière étant applicable à l’entrée en vigueur de la sixième directive. Afin de répondre auxdites questions, il y a lieu de rappeler à titre liminaire que le droit à déduction, énoncé à l’article 17, paragraphe 2, de la sixième directive, constitue, en tant que partie intégrante du mécanisme de TVA, un principe fondamental inhérent au système commun de TVA et ne peut en principe être limité (voir arrêts du 21 mars 2000, Gabalfrisa e.a., C-110/98 à C-147/98, Rec. p. I-1577 , point 43; du , Metropol et Stadler, C-409/99, Rec. p. I-81 , point 42, ainsi que du , Kretztechnik, C-465/03, Rec. p. I-4357 , point 33). Le principe du droit à déduction est néanmoins tempéré par la disposition dérogatoire figurant à l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive, et en particulier au second alinéa de ce paragraphe. Les États membres sont en effet autorisés à maintenir leur législation existante en matière d’exclusion du droit à déduction, à la date d’entrée en vigueur de la sixième directive, jusqu’à ce que le Conseil arrête les dispositions prévues à cet article (voir arrêts du 14 juin 2001, Commission/France, C-345/99, Rec. p. I-4493 , point 19, ainsi que du , Danfoss et AstraZeneca, C-371/07, Rec. p. I-9549 , point 28). Toutefois, aucune des propositions présentées par la Commission au Conseil en vertu de l’article 17, paragraphe 6, premier alinéa, de la sixième directive n’ayant été adoptée par ce dernier, les États membres peuvent maintenir leur législation existant en matière d’exclusion du droit à déduction de la TVA jusqu’à ce que le législateur de l’Union établisse un régime commun des exclusions et réalise ainsi l’harmonisation progressive des législations nationales en matière de TVA. Le droit de l’Union ne comporte donc à ce jour aucune disposition énumérant les dépenses exclues du droit à déduction de la TVA (voir arrêts du 8 décembre 2005, Jyske Finans, C-280/04, Rec. p. I-10683 , point 23, ainsi que Danfoss et AstraZeneca, précité, point 29). La Cour a cependant jugé que l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive présuppose que les exclusions que les États membres peuvent maintenir conformément à cette disposition étaient légales en vertu de la deuxième directive, qui était antérieure à la sixième directive (voir arrêt du 5 octobre 1999, Royscot e.a., C-305/97, Rec. p. I-6671 , point 21). À cet égard, l’article 11 de la deuxième directive, tout en établissant à son paragraphe 1 le droit à déduction, prévoyait, à son paragraphe 4, que les États membres pouvaient exclure du régime de déduction certains biens et certains services, notamment ceux susceptibles d’être exclusivement ou partiellement utilisés pour les besoins privés de l’assujetti ou de son personnel. Cette dernière disposition n’a donc pas accordé aux États membres un pouvoir discrétionnaire absolu d’exclure tous les biens et services ou la quasi-totalité de ceux-ci du droit à déduction et de vider ainsi de sa substance le régime instauré par l’article 11, paragraphe 1, de la deuxième directive (voir, en ce sens, arrêt Royscot e.a., précité, point 24). En outre, et eu égard à l’interprétation stricte dont il doit faire l’objet en tant que disposition dérogatoire, l’article 17, paragraphe 6, second alinéa, de la sixième directive ne saurait être considéré comme autorisant un État membre à maintenir une restriction du droit à déduction de la TVA susceptible de s’appliquer de façon générale à n’importe quelle dépense liée à l’acquisition de biens, indépendamment de sa nature ou de son objet (voir arrêt du 23 avril 2009, PARAT Automotive Cabrio, C-74/08, Rec. p. I-3459 , point 28). Il découle de ce qui précède que la faculté octroyée aux États membres par l’article 17, paragraphe 6, second alinéa, de la sixième directive présuppose que ces derniers précisent à suffisance la nature ou l’objet des biens et des services pour lesquels le droit à déduction est exclu, afin de garantir que cette faculté ne serve pas à prévoir des exclusions générales de ce régime (voir, en ce sens, arrêt PARAT Automotive Cabrio, précité, point 29). Il y a, dès lors, lieu d’examiner si des catégories de dépenses exclues du droit à déduction telles que celles visées par les dispositions nationales litigieuses dans les affaires au principal sont définies de manière suffisamment précise. En premier lieu, s’agissant de dépenses telles que celles faisant l’objet de la première question dans l’affaire C-538/08, à savoir celles relevant d’une des opérations visées à l’article 1 er , paragraphe 1, sous c), de l’arrêté TVA, en l’occurrence les biens ou services utilisés par l’entrepreneur dans le but de fournir à son personnel «un moyen de transport individuel», il convient d’observer que cette catégorie particulière d’opérations porte sur des biens et services utilisés pour offrir un moyen de transport individuel ainsi que sur la mise à disposition d’un véhicule pour les déplacements de membres du personnel de l’assujetti de leur domicile à leur lieu de travail. Les caractéristiques spécifiques de telles opérations doivent être considérées comme une désignation suffisamment précise de la nature ou de l’objet des biens et des services sur lesquels elles portent au regard des exigences posées par la jurisprudence relative au régime dérogatoire établi par l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive. En second lieu, il convient d’apprécier si des dépenses telles que celles faisant l’objet de la première question dans l’affaire C-33/09 peuvent également être considérées comme conformes auxdites exigences. En l’occurrence, il s’agit de la fourniture de «repas» et de «boissons» au personnel de l’entrepreneur, de la mise à disposition d’un «logement» au bénéfice de membres de ce personnel, de l’octroi, dans certaines conditions, de «cadeaux d’affaires» ou «d’autres gratifications» ainsi que de la possibilité, pour ledit personnel, de prendre part à des «activités sportives et de loisir». En ce qui concerne des catégories de dépenses telles que celles relatives à la fourniture de repas et de boissons ainsi que d’un logement, elles doivent être considérées comme suffisamment circonscrites au regard des exigences posées par la jurisprudence susvisée. En effet, comme le précise le Gerechtshof Amsterdam, la catégorie «repas et boissons» porte sur les biens alimentaires ainsi que les produits et services utilisés pour la confection et la préparation de ceux-ci. L’autre catégorie de dépenses, à savoir celle relative à la mise à disposition d’un logement, englobe, comme l’indique ladite juridiction, la mise à disposition d’un hébergement au profit de membres du personnel de l’entrepreneur ainsi que les frais occasionnés par le recours à des services d’agence ou de courtage en vue d’une telle mise à disposition. En ce qui concerne les catégories telles que celle relative à la «possibilité de prendre part à des activités sportives et de loisir» ainsi que celle portant sur les «cadeaux d’affaires» ou «d’autres gratifications», elles doivent également être considérées comme suffisamment circonscrites au regard des exigences susvisées. En effet, la catégorie «cadeaux d’affaires» est précisée par l’article 1 er , paragraphe 2, de l’arrêté TVA, selon lequel il faut entendre par «cadeaux d’affaires» ou «autres gratifications» les prestations fournies par l’entrepreneur «dans le cadre de ses relations d’affaires ou par libéralité envers les autres». De même, la catégorie «offre d’activité de détente au personnel de l’entrepreneur» est limitée à certains biens et services. En effet, ceux-ci peuvent être identifiés compte tenu des pratiques usuelles des entreprises quant aux actions de motivation du personnel. Cette interprétation est d’ailleurs corroborée par la seconde phrase du premier alinéa de l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive, aux termes de laquelle, dans le cadre d’une action législative du Conseil en la matière, seront en tout état de cause exclues du droit à déduction les dépenses n’ayant pas un caractère strictement professionnel, telles que les dépenses de luxe, de divertissement ou de représentation. Par conséquent, l’ensemble des catégories de dépenses examinées ci-dessus doivent être considérées comme conformes au régime dérogatoire établi par l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive. Eu égard aux considérations qui précèdent, il y a lieu de répondre à la première question posée dans chacune des deux affaires que l’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive et l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive doivent être interprétés en ce sens qu’ils ne s’opposent pas à la réglementation fiscale d’un État membre qui exclut la déduction de la TVA afférente aux catégories de dépenses concernant, d’une part, la fourniture d’un «moyen de transport individuel», de «repas», de «boissons», d’un «logement» ainsi que «l’offre d’activité de détente» aux membres du personnel de l’assujetti et, d’autre part, la fourniture de «cadeaux d’affaires» ou «d’autres gratifications». Sur la deuxième question posée dans chacune des deux affaires La première question posée dans chacune des deux affaires ayant reçu une réponse affirmative, il convient d’examiner, de façon identique dans les deux affaires, si les articles 6, paragraphe 2, et 17, paragraphes 2 et 6, de la sixième directive s’opposent à une réglementation nationale, adoptée avant l’entrée en vigueur de cette directive, qui prévoit qu’un assujetti puisse déduire la TVA payée lors de l’acquisition de biens ou de services relevant d’une des catégories en cause dans les affaires au principal qui sont utilisés en partie à des fins privées et en partie à des fins professionnelles non pas intégralement, mais seulement proportionnellement à l’utilisation à des fins professionnelles. Afin de répondre à cette question, il convient d’observer que, si, compte tenu de l’étendue de la faculté octroyée aux États membres par l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive, ceux-ci sont habilités à maintenir, dans leur totalité, des exclusions du droit à déduction concernant des catégories de dépenses suffisamment précises, il est également loisible aux États membres de prévoir une limitation de la portée d’une exclusion du droit à déduction en ce qui concerne de telles catégories de dépenses. En effet, une telle réglementation est conforme à l’objectif poursuivi par la sixième directive, qui se reflète notamment dans son article 17, paragraphe 2. Il y a dès lors lieu de répondre à la deuxième question posée dans chacune des deux affaires que l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive doit être interprété en ce sens qu’il ne s’oppose pas à une réglementation nationale, adoptée avant l’entrée en vigueur de cette directive, qui prévoit qu’un assujetti puisse déduire la TVA payée lors de l’acquisition de certains biens et services utilisés en partie à des fins privées et en partie à des fins professionnelles non pas intégralement, mais seulement proportionnellement à l’utilisation à des fins professionnelles. Sur la troisième question posée dans l’affaire C-33/09 La première question soulevée dans l’affaire C-33/09 ayant reçu une réponse affirmative en ce qui concerne la catégorie de biens et de services relatifs à la «fourniture de repas et de boissons», il y a lieu d’examiner la troisième question préjudicielle posée dans cette affaire. Par cette dernière question, le Gerechtshof Amsterdam s’interroge sur le point de savoir si l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive s’oppose à ce qu’un État membre, après l’entrée en vigueur de ladite directive, apporte à une exclusion du droit à déduction une modification destinée, en principe, à en restreindre la portée, mais dont il ne saurait être exclu que, dans un cas individuel et pour un exercice fiscal déterminé, elle élargisse la portée de cette exclusion, en raison du caractère forfaitaire du régime modifié. Afin de répondre à cette question, il convient de relever à titre liminaire qu’elle ne concerne que la situation particulière de l’exclusion partielle du droit à déduction de la catégorie de dépenses relative à la «fourniture de repas et de boissons [au personnel de l’entrepreneur]», visée à l’article 1 er , paragraphe 1, sous c), de l’arrêté TVA. Il importe de rappeler à cet égard que l’arrêté TVA a fait l’objet d’une modification en ce qui concerne cette catégorie de dépenses après l’entrée en vigueur de la sixième directive. Ainsi que l’a indiqué le Gerechtshof Amsterdam, cette modification réglementaire a eu pour conséquence de réduire la portée de l’exclusion du droit à déduction pour la catégorie de dépenses visées. En ce qui concerne la conformité d’une telle modification réglementaire avec l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive, la Cour a jugé que, dans la mesure où un État membre modifie, en le réduisant, le champ des exclusions de déduction existantes, postérieurement à l’entrée en vigueur de cette directive, et rapproche, par là même, sa réglementation de l’objectif de celle-ci, il y a lieu de considérer que cette réglementation est couverte par la dérogation prévue à l’article 17, paragraphe 6, second alinéa, de ladite directive et n’enfreint pas l’article 17, paragraphe 2, de cette dernière (voir arrêts précités Commission/France, point 22; Metropol et Stadler, point 45, ainsi que Danfoss et AstraZeneca, point 32). Quant à la possibilité, évoquée par le Gerechtshof Amsterdam, mais dont il est constant qu’elle n’est pas pertinente dans l’affaire au principal, que, dans un cas exceptionnel, le régime modifié d’une exclusion partielle du droit à déduction, de type forfaitaire, instauré après l’entrée en vigueur de la sixième directive puisse conduire à un résultat plus défavorable que celui existant sous le régime antérieur, en raison des modalités particulières d’application du nouveau régime, il y a lieu de considérer que cette circonstance ne constitue pas une mise en cause du principe d’interprétation énoncé dans la jurisprudence susvisée. En effet, comme le Gerechtshof Amsterdam l’a précisé, une telle situation serait susceptible de se produire en l’occurrence uniquement dans le cas où l’assujetti proposerait des repas et des boissons aux membres de son personnel sans contribuer ni à leur préparation ni à permettre leur consommation, tout en excédant un certain plafond par membre du personnel au cours d’un même exercice comptable. Or, ainsi que l’a relevé M. l’avocat général au point 86 de ses conclusions, la simple possibilité qu’un tel effet défavorable puisse se matérialiser ne saurait conduire à considérer une telle modification réglementaire, intervenue postérieurement à l’entrée en vigueur de la sixième directive, comme contraire à l’article 17, paragraphe 6, de celle-ci, dès lors que cette modification est, de manière générale, favorable aux assujettis par rapport au régime qui prévalait antérieurement. Dans ces conditions, l’existence, même avérée, d’un tel cas de figure isolé ou exceptionnel n’affecterait pas le principe selon lequel la modification de la réglementation nationale adoptée après l’entrée en vigueur de la sixième directive a réduit le champ des exclusions du droit à déduction existant auparavant. Par conséquent, l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive doit être interprété en ce sens qu’il ne s’oppose pas à ce qu’un État membre, après l’entrée en vigueur de cette directive, apporte à une exclusion du droit à déduction une modification destinée, en principe, à en restreindre la portée, mais dont il ne saurait être exclu que, dans un cas individuel et pour un exercice fiscal déterminé, elle élargisse la portée de cette exclusion, en raison du caractère forfaitaire du régime modifié. Sur les dépens La procédure revêtant, à l’égard des parties au principal, le caractère d’un incident soulevé devant les juridictions de renvoi, il appartient à celles-ci de statuer sur les dépens. Les frais exposés pour soumettre des observations à la Cour, autres que ceux desdites parties, ne peuvent faire l’objet d’un remboursement. Par ces motifs, la Cour (troisième chambre) dit pour droit: 1) L’article 11, paragraphe 4, de la deuxième directive 67/228/CEE du Conseil, du 11 avril 1967, en matière d’harmonisation des législations des États membres relatives aux taxes sur le chiffre d’affaires — Structure et modalités d’application du système commun de taxe sur la valeur ajoutée, et l’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive 77/388/CEE du Conseil, du , en matière d’harmonisation des législations des États membres relatives aux taxes sur le chiffre d’affaires — Système commun de la taxe sur la valeur ajoutée: assiette uniforme, doivent être interprétés en ce sens qu’ils ne s’opposent pas à la réglementation fiscale d’un État membre qui exclut la déduction de la taxe sur la valeur ajoutée afférente aux catégories de dépenses concernant, d’une part, la fourniture d’un «moyen de transport individuel», de «repas», de «boissons», d’un «logement» ainsi que «l’offre d’activité de détente» aux membres du personnel de l’assujetti et, d’autre part, la fourniture de «cadeaux d’affaires» ou «d’autres gratifications». 2) L’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive 77/388 doit être interprété en ce sens qu’il ne s’oppose pas à une réglementation nationale, adoptée avant l’entrée en vigueur de cette directive, qui prévoit qu’un assujetti puisse déduire la taxe sur la valeur ajoutée payée lors de l’acquisition de certains biens et services utilisés en partie à des fins privées et en partie à des fins professionnelles non pas intégralement, mais seulement proportionnellement à l’utilisation à des fins professionnelles. 3) L’article 17, paragraphe 6, de la sixième directive 77/388 doit être interprété en ce sens qu’il ne s’oppose pas à ce qu’un État membre, après l’entrée en vigueur de cette directive, apporte à une exclusion du droit à déduction une modification destinée, en principe, à en restreindre la portée, mais dont il ne saurait être exclu que, dans un cas individuel et pour un exercice fiscal déterminé, elle élargisse la portée de cette exclusion, en raison du caractère forfaitaire du régime modifié. Signatures ( *1 ) Langue de procédure: le néerlandais.

61999CJ0045

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij op 16 februari 1999 ter griffie van het Hof neergelegd verzoekschrift heeft de Commissie van de Europese Gemeenschappen krachtens artikel 169 EG-Verdrag (thans artikel 226 EG) beroep ingesteld om te doen vaststellen dat de Franse Republiek, door niet binnen de gestelde termijn de wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen vast te stellen en, subsidiair, aan haar mee te delen, welke noodzakelijk zijn om te voldoen aan richtlijn 94/33/EG van de Raad van 22 juni 1994 betreffende de bescherming van jongeren op het werk (PB L 216, blz. 12; hierna: richtlijn"), de krachtens het EG-Verdrag en deze richtlijn op haar rustende verplichtingen niet is nagekomen. 2 Volgens artikel 17 van de richtlijn dienen de lidstaten de wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen in werking te doen treden om uiterlijk op 22 juni 1996 aan de richtlijn te voldoen of uiterlijk op deze datum ervoor te zorgen dat de sociale partners via overeenkomsten de nodige maatregelen nemen, en stellen zij de Commissie daarvan onverwijld in kennis. 3 Daar de Commissie van de Franse regering geen enkel bericht over maatregelen ter uitvoering van de richtlijn in de Franse rechtsorde had ontvangen en over geen enkele andere informatie beschikte waaruit zij kon opmaken dat de Franse Republiek de nodige bepalingen had vastgesteld, heeft zij besloten, tegen die lidstaat de procedure van artikel 169 van het Verdrag in te leiden. Bij brief van 16 januari 1997 herinnerde de Commissie de Franse Republiek aan de uit de richtlijn voortvloeiende verplichtingen en maande zij haar aan, binnen een termijn van twee maanden haar opmerkingen kenbaar te maken. 4 De Franse autoriteiten antwoordden op 13 maart 1997, dat de van kracht zijnde Franse wettelijke regeling reeds het merendeel van de rechtsvoorschriften van de richtlijn bevatte, doch zij erkenden, dat die wettelijke regeling voor een volledige omzetting nog moest worden aangevuld. Zij deelden mee, dat een ontwerpwet met de nodige bepalingen binnenkort aan het Parlement zou worden voorgelegd. 5 Daar zij geen enkele andere mededeling over die uitvoering had ontvangen, zond de Commissie de Franse Republiek op 12 januari 1998 een met redenen omkleed advies. De Commissie herhaalde daarin haar opmerkingen uit de aanmaningsbrief en verzocht de Franse Republiek, binnen een termijn van twee maanden na de betekening ervan aan dit advies te voldoen. 6 Bij brief van 13 maart 1998 beantwoordden de Franse autoriteiten het met redenen omkleed advies en deelden zij mee, dat de omzetting van de richtlijn in nationaal recht nog aan de gang was. Onder die omstandigheden heeft de Commissie besloten het onderhavige beroep in te stellen. 7 De Franse Republiek betwist niet, dat haar wettelijke regeling moet worden gewijzigd om aan de richtlijn te voldoen, doch stelt, dat het merendeel van de bepalingen ervan reeds in de van kracht zijnde wettelijke regeling waren opgenomen. 8 Onder deze omstandigheden volstaat de vaststelling dat de Franse Republiek, door niet binnen de gestelde termijn de wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen vast te stellen die nodig zijn om aan de richtlijn te voldoen, niet heeft voldaan aan de krachtens die richtlijn op haar rustende verplichtingen. Beslissing inzake de kosten Kosten 9 Volgens artikel 69, lid 2, van het Reglement voor de procesvoering wordt de in het ongelijk gestelde partij in de kosten verwezen, voor zover dit is gevorderd. Aangezien de Commissie zulks heeft gevorderd en de Franse Republiek in het ongelijk is gesteld, moet zij in de kosten worden verwezen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Vierde kamer), rechtdoende, verstaat: 1) Door niet binnen de gestelde termijn de wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen vast te stellen welke noodzakelijk zijn om te voldoen aan richtlijn 94/33/EG van de Raad van 22 juni 1994 betreffende de bescherming van jongeren op het werk, heeft de Franse Republiek niet voldaan aan de krachtens die richtlijn op haar rustende verplichtingen. 2) De Franse Republiek wordt in de kosten verwezen.